Joanna Heinonen: Herkko ja kadonneen ajan arvoitus / Lukunäyte

www.myllylahti.fi

Hercule Poirot -lainaukset teoksesta Pienet harmaat aivosolut: Poirotin parhaat mietelauseet, kirjoittanut Agatha Christie, toimittanut David Brawn (WSOY, 2016) Sanakirjaselitykset teoksesta Gummeruksen suuri suomen kielen sanakirja, kirjoittanut Timo Nurmi (Gummerus, 1998)

Š Joanna Heinonen ja Myllylahti Oy Kuvitus: Ina Majaniemi ISBN 978-952-356-032-1 (Sidottu) ISBN 978-952-356-052-9 (e-kirja, epub) Myllylahti Oy Espoo 2019

JOANNA HEINONEN

Myllylahti Oy Espoo

Iskälle, joka jaksoi lukea minulle joka ilta

1. LUKU Herkko, äiti ja pullat – Herkko, katso eteesi! huudahti rouva Möttönen.

Se tapahtui liian myöhään.

Valtava kasa pullia ropisi sateena alas ja kieri ympäri lattiaa. Saattoipa jokin kuohkeampi yksilö pompata lattiasta kerran, pari.

Pyjama-asuinen pieni ihminen tuohtui.

– Äiti! Minä en ole Herkko! Minä olen herra Poirot, suuri salapoliisi.

Viimeisen virkkeen Herkko lausui juhlallisesti ja ylpeydellä. (Ranskan kielestä mitään tietämättä hän lausui Poirot’n niin kuin se kirjoitettiin eli poirot. Asia tulisi kyllä korjaantumaan muutaman vuoden kuluttua, kun hän alkaisi opiskella ranskaa, joten siitä ei tarvitse olla tässä vaiheessa tarinaa huolissaan.)

Herkko nosti suurennuslasin oikean silmänsä päälle.

– Onko täältä kadonnut mitään?

Rouva Möttönen katseli lohduttomana pullamerta lattialla.

7

– Kaikki pullat pitkin ja poikin lattiaa. Eihän näitä voi enää kellekään tarjota, hän huokaisi.

Herkko nosti yhden pullan lattialta, nuuhkaisi varovasti ja työnsi ison osan siitä suuhunsa.

– Ihan hyviä nämä minusta on, hän julisti ja hymyili suu täynnä makeaa vehnää.

– Herkko! rouva Möttönen närkästyi.

– Minä olen herra Poirot! Herkko muistutti suu täynnä pullaa ja työnsi loputkin leivonnaisesta sinne edellä menneen kaveriksi.

– Viime viikolla se oli vielä Holmes. Mistä moinen muutos?

Vastaus oli yksinkertainen.

– Poirotilla on tyylikkäämmät viikset.

– Jahas. Vai niin, tokaisi rouva Möttönen. – Auttaisikohan suuri salapoliisi herra Poirot minua keräämään nämä pullat? Minä imuroin tänään, joten jos näitä pullia vähän pyyhkii, niin ehkä näistä vielä hyviä tulee. Ei vaan kerrota kenellekään.

Rouva Möttösen äänessä oli toiveikas sävy, ja kuin kokeeksi hän pyyhkäisi yhtä pullaa esiliinansa helmalla.

Sen pinnalta karisi sokeria lattialle. Herkko alkoi kasata pullia takaisin pellille.

– Tällainen kasa pullia, hän ihmetteli. – Eihän me ikinä jakseta syödä näin paljon.

– Nämä ovat huomisiin pihamyyjäisiin, rouva Möttönen vastasi. – Etkö muista? Sen vanhan leikkikentän kunnostamisen hyväksi. Saivat Tantat minutkin puhut-

8

tua ympäri, vaikka yritin kieltäytyä.

Tässä vaiheessa on hyvä selventää, että Tantoilla rouva Möttönen tarkoitti kolmea iäkkäänpuoleista neitiä, jotka asuivat samalla kadulla, Kekkerikuja kolmessatoista. Heidän oikeat nimensä olivat Elvi, Helvi ja Sylvi Löfgren. Yleisesti heistä puhuttiin Tanttoina (paitsi heidän itsensä ollessa läsnä), koska se oli helpompi lausua kuin Löfgrenit. He olivat aina kovin huolissaan kaikkien muiden asioista ja vielä kovempia puhumaan niistä, mikä närkästytti monia.

Rouva Möttönen otti ryhdikkään asennon, työnsi rintakehää eteen, takamusta taakse ja kiekui: – Sinullakin on pieni lapsi. Etkö yhtään välitä, missä oma lapsesi leikkii? Vanhat leikkitelineet voivat olla vaaraksi. Se yksi keinukin. Siitä puuttuu laidat!

Rouva Möttösellä oli näyttelijänlahjoja, ja hän onnistui imitoimaan Elvi Löfgreniä vallan onnistuneesti.

Herkko kikatti. – Sinä näytät ihan ankalta!

– Yksiä ankkoja ne Tantat joskus ovatkin! rouva Möttönen puuskahti.

Hän laskeutui polvilleen maahan ja pinosi muutaman pullan pellille. Sitten hän pysähtyi ja huokaisi.

– Tiedätkö, Herkko, joskus minä mietin, että mihin tämä maailma on menossa. Kun minä olin pieni, sitä kiipeiltiin puissa ja juostiin metsissä, eikä kukaan pelännyt, että meille olisi jotain käynyt. Naarmuista ja kolhuista opittiin. Nyt lapset kääritään pumpuliin ja keinuihinkin vaaditaan turvalaidat, ettei lapsi vain putoa tai hyvä-

9

nen aika, ihan omaehtoisesti hyppää siitä keinusta kesken vauhtien! Sehän saattaisi olla vaikka hauskaa. (Tässä välissä rouva Möttönen alkoi taas lastata pullia pellille.) Niin että paheksuvien katseiden alla minäkin taivuin leipomaan neljäsataa pullaa. Neljäsataa pullaa! Ihan kuin tässä ei olisi muutenkin tarpeeksi tekemistä. Omat ja kotona odottavat työt. Isäsikin kun seilaa parhaillaan sen seitsemällä merellä. (Muutama pulla iskeytyi tarpeettoman lujaa kasan päälle.) Ei siinä, työtäänhän hän vain tekee, mutta kun monta viikkoa peräkkäin on ikävä, niin välillä käy tämä arki raskaaksi.

Rouva Möttönen huomasi lapsensa tuijottavan häntä suurennuslasin läpi.

– Ja muista: ketään ei saa oikeasti sanoa ankaksi. Se on epäkohteliasta, hän ohjeisti Herkkoa ja nosti pellin pöydän päälle.

– Selvä! Herkko sanoi kirkkaalla äänellä. – Mutta oliko jotain kadoksissa?

Rouva Möttönen nousi lattialta.

– Katsotaanpas. Kaikki pullat näyttäisivät olevan tässä. Sitä yhtä sinun syömääsi lukuun ottamatta. Enää siis kymmenen pellillistä jäljellä. Ei, mitään ei näyttäisi olevan kadoksissa.

Rouva Möttönen vilkaisi keittiön vanhaa kaappikelloa, joka nakutti tasaista rytmiä.

– Jestas sentään, miten paljon kello jo on! Jos täältä jotain on kadonnut, niin se on aika. Kamalan paljon pullia vielä tekemättä…

10

Hän katsoi Herkkoa, joka seisoi yhä paikoillaan pyjama yllään.

– Ja sinun, pikku salapoliisini, pitäisi olla jo nukkumassa. Nyt hampaanpesulle ja sitten sänkyyn. Olisitko halunnut vielä jotain iltapalaksi?

Herkko pudisti päätään.

– Hyvä. Harja suuhun sitten!

Herkko maleksi kylpyhuoneeseen ja kiipesi korokkeelle, jotta yltäisi peilikaapille. Vessan peilistä häntä katsoi vaaleatukkainen ja sinisilmäinen poika. Hän oli päättänyt jokin aika sitten toisen luokan ja täyttänyt yhdeksän vuotta. Syksyllä hän menisi kolmannelle luokalle. Syntymäpäivänään hän oli tuumannut olevansa siihen juuri sopivan ikäinen.

Herkko työnsi nenänsä kiinni peiliin. Alkukesän aurinko oli painanut pisamia nenälle ja poskipäille. Peili huurtui Herkon hengityksestä. Äkkiä Herkko muisti, miksi oli vessassa. Hän avasi peilikaapin ja etsi sieltä hammasharjansa. Se oli vihreä ja esitti krokotiilia. Harjalle hän tursotti reilusti mintunmakuista tahnaa. Herkko hyppäsi alas korokkeelta, työnsi harjan suuhunsa ja alkoi tutkia kylpyhuonetta suurennuslasin kanssa.

Herkko otti harjan suusta ja huusi: – Valmis!

– En ole kuullut harjaamisääntä kahta minuuttia! rouva Möttönen ilmoitti.

Herkko jatkoi puuhiaan harja suussaan ja yritti kohta uudelleen.

11

– Valmis!

Rouva Möttösen pää ilmestyi kylpyhuoneen ovelle.

– Kaksi minuuttia, kultaseni. Hampaita täytyy harjata kaksi minuuttia aamuin illoin. Vaikka kello olisi kuinka paljon, niin tästä ei luisteta. Eivätpähän pääse Tantat ainakaan sanomaan, etten huolehdi lapseni hammaskalustosta.

Rouva Möttösen pää hävisi omiin puuhiinsa.

Herkko laski hiljaa mielessään sataan samalla, kun harjasi hampaitaan. Tämän jälkeen hän kurkisti kylpyhuoneesta suu täynnä vaahtoa.

– Valmis? hän kysyi varovasti.

– Hyvä on. Voit mennä nukkumaan.

Herkko huuhteli suunsa ja laittoi hammasharjan takaisin paikoilleen. Harjan varsi kilahti hauskasti posliinista hammasmukia vasten. Suussa maistui makealta ja raikkaalta. Herkko oli säntäämässä huoneeseensa, mutta muisti taas jotain ja pysähtyi. Hetken päästä tuvassa hääräävä rouva Möttönen huomasi poikansa yhä norkoilevan huoneensa ovella.

– Mitä nyt? hän kysyi. – Onko jokin hätänä?

Herkko tuijotti herkeämättä huonettaan ja viittilöi katsettaan kääntämättä äitinsä, siis rouva Möttösen, luokseen.

Kun tämä oli aivan lähellä, Herkko kuiskasi: – Lakana.

Rouva Möttönen seurasi Herkon katsetta, mutta ei täysin ymmärtänyt. Avoimesta ovesta näkyi aivan taval-

12

linen yhdeksänvuotiaan pojan huone, jossa tavarat olivat hujan hajan ja sänky petaamatta.

– Mitä siitä? rouva Möttönen kysyi.

– Minä luulen, että se on herännyt henkiin, Herkko vastasi. Hän puhui hiljaa ja tuijotti silmä kovana sänkyä.

– Jahas. Vai niin, vastasi rouva Möttönen.

Hän sanoi usein niin, kun ei tiennyt mitä muutakaan olisi sanonut. Lisäksi hän näytti väsyneeltä.

– Ihan totta, Herkko intti.

Hän malttoi viimein katsoa vieressä seisovaa äitiään.

– Muutamana viime yönä se ei ole pysynyt ollenkaan paikallaan. Ensin se on vaivihkaa hivuttautunut irti sivuilta, sitten se on lähtenyt rullautumaan, sitten kierimään ja lopulta mylttäytymään, kunnes me ollaan ihan hirveässä sotkussa enkä minä saa nukuttua.

Rouva Möttönen huokaisi ja hieroi ohimoitaan.

– Kuule, pärjäisitkö sinä vielä tämän yön sen lakanan kanssa? Vaihdetaan huomenna sinulle uusi.

Nuoresta iästään huolimatta Herkko näki ja ymmärsi, miten väsynyt hänen äitinsä oli.

– Okei, Herkko sanoi ja astui huoneeseensa.

Rouva Möttönen näytti helpottuneelta.

– Hyvää yötä, rakas salapoliisini, hän sanoi hellästi ja suukotti poikaansa otsalle.

– Hyvää yötä!

Rouva Möttönen jätti Herkon huoneen oven raolleen. Sitten hän palasi paistamaan pullia. Herkko tuijot-

13

ti sänkyään. Mikään ei liikkunut tai näyttänyt muitakaan elämisen merkkejä. Se näytti aivan tavalliselta pienen pojan sängyltä.

Herkko lähestyi sänkyä askel kerrallaan ja kun viimein oli sen vieressä, tökkäisi patjaa varovasti. Mitään ei edelleenkään tapahtunut. Herkko uskaltautui menemään peiton alle. Yllättäen hän huomasi olevansa väsynyt eikä mennyt kauaa, kun hän tuhisi umpiunessa suurennuslasi rintaa vasten puristettuna.

14

2. LUKU Äidin huolet Puoliltaöin oli vielä niin valoisaa, että rouva Möttönen oli sytyttänyt ainoastaan tiskipöydän päällä olevan loisteputken palamaan. Lamppu toi tupaan kirkasta kylmää valoa. Ulkona keskikesä lähestyi kukoistustaan.

Uunin ollessa päällä useita tunteja rouva Möttönen oli avannut keittiön ikkunan viilentääkseen tupaa.

Nyt tuuli henkäisi houkuttelevan kesäyön tuoksun puutarhasta. Se oli raikas tuulahdus leivonnaisten keskellä.

(Vaikka vastapaistettu pulla on yksi parhaimmista tuoksuista maailmassa, liika on aina liikaa.) Öisten kukkien tuulahdus toi rouva Möttösen mieleen, miten hän kaksitoista vuotta sitten juhannuksena tapasi Herkon isän, merimies Möttösen. Rouva laski mielessään, että siitä oli neljä viikkoa, kun hänen miehensä lähti viimeksi merille. Seilaamista olisi todennäköisesti tiedossa vielä toiset mokomat lisää.

– Äh, nyt ei ole aikaa itsensä surkuttelulle! rouva Möttönen tiuskaisi ja kiskaisi itsensä pois muistoista.

Tomerasti hän pyyhkäisi silmäkulmaan karanneen 15

pisaran pois ja jatkoi touhuamista.

Samaan aikaan Herkko nukkui sikeää lapsen unta, jossa hän nokkeluutensa ansiosta löysi kreivittären kadonneen timanttikaulakorun ja selvitti, kuka oli syönyt kondiittorin kaikki kakut.

Herkko nukkui niin sikeästi, ettei huomannut oman lakanansa alkaneen vaivihkaa hivuttautua hänen altaan pois ja lattialle. Kun lakana oli päässyt sängystä ja vielä kurkannut, että Herkko oli yhä unessa, se nousi täyteen mittaansa ja venytteli makeasti. Olihan se maannut koko päivän rutussa ja rullalla Herkon sängyllä.

Tämän vuoksi lakana oli virkeällä tuulella ja sitä kiinnosti, mitä tuvassa siihen aikaan puuhattiin. Yleensä talon asukkaat nukkuivat tähän aikaan sikeästi, ja lakana sai hääräillä talossa, mitä sen milloinkin mieli teki.

Se tykkäsi erityisesti katsoa televisiota. Yöaikaan tuli sen mielestä jännittäviä ohjelmia.

Varoen lakana kurkkasi Herkon huoneen oven raosta. Rouva Möttönen näytti suunnanneen kaiken kes-

16

kittymisensä pulliin, joten lakana uskaltautui hiippailemaan tupaan. Väsynyt nainen tarkisti uunissa olevien pullien tilanteen ja alkoi sitten pinota valmiita jäähtyneitä vehnäsiä yhdeltä pelliltä pois. Samalla hän lauloi hiljaa pysyäkseen hereillä: ”Työnnän pullat uunihin, vedän ulos valmihit.

Näen piipusta kun savu kohoaa.

Väsynyt äiti, hän asuu Tanttatiellä.

Hän pullat, kaakut leipoo siellä.

Näen lakana se tuossa astelee.”

Rouva Möttönen pysähtyi ja hieroi silmiään. Hän katsoi uudelleen ympärilleen, mutta kaikki oli niin kuin ennenkin.

– Nyt sitä nähdään jo harhojakin! hän puuskahti itsekseen. – Olen ilmiselvästi kuunnellut liikaa Herkon salapoliisijuttuja. Sillä pojalla on kyllä vilkas mielikuvitus, isäänsä tullut.

Työhönsä palatessaan rouva Möttönen ei voinut olla miettimättä, millä kustannuksella hänen poikansa mielikuvitus olikaan rakentunut. Herkolla ei ollut koskaan ollut sellaista sydänystävää. Koulussa Herkko leikki telinehippaa muiden luokkakavereiden kanssa, mutta harvemmin kukaan kävi Herkon luona leikkimässä. Eikä Herkkoa saanut muiden luo, ei edes syntymäpäiville.

Ja totta puhuen ei niitä syntymäpäiväkutsujakaan tain-

17

nut edellisenä kouluvuotena enää tulla.

Aivan kuin Herkko olisi jakanut toisenlaisen maailman kuin ikätoverinsa. Rouva Möttönen mietti, olisiko jotain tehtävissä, mutta ei ketään voinut pakottaa olemaan toisen kanssa. Herkko on sanonut viihtyvänsä itsekseen ja dekkareittensa parissa.

Kerran rouva Möttönen oli kysynyt mieheltään, pitäisikö heidän rajoittaa poikansa lukemista. Herkko tuntui uppoutuvan niihin maailmoihin niin syvälle. Merimies Möttöstä asia ei huolettanut.

– Ei maailmassa hyviä salapoliiseja liikaa ole, hän oli todennut.

Rouva Möttösen liikkeet hidastuivat ja lopulta hän pysähtyi kokonaan. Hän mietti Herkkoa, Herkon isää, omia töitään toimistolla ja sitä, miten väsynyt hän oli.

– Yön pimeinä tunteina kaikki ikävä tuntuu isommalta, hän huokaisi pullille. – Mutta ei auta itku markkinoilla, tapasi oma äitinikin aina sanoa. Nyt lähtee viimeinen pellillinen. Saavat Tantat olla tyytyväisiä tai minä työnnän kaikki neljäsataa pullaa niiden kurkuista alas.

Kerralla.

18