SISÄL-
TOIMITTANUT ROOSA NISKANEN & VEERA NISKANEN TAITTANUT VEERA NISKANEN KANNEN KUVA VEERA NISKANEN KIITOS MILLA RADAELLI, SAMUEL KÄYHKÖ, JONATHAN GUZMÁN MONET, LINUS GRÖNROOS, SAMULI KUITTINEN, HETA HERVA, REETTA KORHONEN, LUKA BO LEMSTRÖM, KATARIINA NIKKILÄ, KASPER KORPELA, ASLA JO, KAIKKI OMIA AJATUKSIAAN JAKANEET & ALLEKIRJOITTANEET
NEREUS
Meritähtikuviot tanssivat punertavilla poskilla.
Patoumat purkautuvat.
Luomen alla tulvia, koskia.
Pullotettua postia, satuja syvyyksistä.
Vesi on elementtinä vahva ja voimakas, kunnioitusta herättävä. Sen äärettömyyden äärellä tuntee olonsa pieneksi. Samalla laineet tuntuvat herkältä. Läpikuultavat helmet muodostavat hennon pisarapeitteen, joka kantaa ja kannattelee ääntäsi silloin, kun muut eivät kiipeä kuuntelemaan.
Vesi muuttaa muotoaan, herättää kysymyksiä. Se kätkee kerroksiinsa väkeä, josta tiedetään vain vähän. Mutta paljon olisi opittavaa. Korallit kuiskivat ja kultaiset kalat suloisine suomuineen kurottavat katseellaan kohti kohtaamisia. Täynnä elämää ja elinehto, ei passiivinen valloitettava.
Tätä numeroa tehdessä inspiroiduimme erilaisista heijastuksista, akvaarion aarteista, merenneidoista ja kellumisesta kaikenlaisessa kulttuurissa. Tyyneydestä, myrskyistä ja aivojen toimintaa hämmentävistä solmuista, pinnoista. Tajunnanvirroista, jotka juoksevat Näkin kenkien edellä aina uudestaan ja hieman nopeammin.
Ammensimme ajatuksia myös yhdestä kreikkalaisen mytologian vedenjumalista, Nereuksesta, jonka mukaan numero sai nimensä. Nereus on lämmin, viisas ja tietoinen totuudesta, tietää menneen ja tulevan. Nereus tuntee meren ihmeet ja pitää niistä huolta. Ymmärtää ja on läsnä, luona.
Ole sinäkin.
Uppoudu.
Tutki peilikuvan toista puolta.
Roosa & Veera
@mielensasanoittaja
A S
I A
Millaista on Milla Radaellin mielessä, mietteissä ja maailmassa, joka yltää maalta merelle ja sieltä takaisin.
VEERA NISKANEN
ADA JOHNSSON & MILLA RADAELLI
illasta :
Olen utelias. Elossa, kun en tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Heittäy dyn virran vietäväksi ja kellun, kun olen epämukavuusalueellani.
Keijun, pysyn pinnalla.
Virkkaus on minulle terapiaa, joka sai kunnolla alkunsa vuodentakaisel ta reppureissulta, ja jonka äärelle edelleen pysähdyn.
Radhat on keinoni hidastaa vauhtia, olla hetkessä. Virkkuun tois-
tuvat silmukat toimivat nopeatempoisen maailman vastapainona. Pysähdys. Tauko. Niitä pitää muistaa ottaa.
Radhatin nimi tulee sukunimestäni Radaelli. Haluan kunnioittaa sillä juuriani ja perinnettä – olen tutustunut virkkaukseen alunperin isoisoäitini kautta.
Viittaus sanan ”radical” lyhenteeseen liittyy myös käsintehdyn sekä kestävän tuotteen vallankumouksellisuuteen.
Radhat on oodi hitaammalle elämälle, muodille sekä rohkeudelle valita ne.
a dh atista: er e stä:
Meri symboloi minulle hetkeen pysähtymistä ja siinä kellumista. Se on konkreettinen paikka, joka kokoaa yhteen elementtejä, joiden äärellä voin olla täysin läsnä.
Luovaan tilaan pääseminen edellyttää minulle hidastamista ja yksinkertaisten rutiinien ylläpitämistä. Tähän sisältyvät myös yksinkertaiset nautinnot, jotka yhdistän elämään veden äärellä.
Vellon luovuudessa.
Vesi on portaali, jonka kautta pääsen pakopaikkaani.
Taivaankannen maalari
Samuel Käyhkö maalaa maalauksia, jotka saavat vieressä tapahtuvan todellisuuden odottamaan vuoroaan.
Samuel Käyhkö kuvailee taidettaan keskittyneesti. Puheessa on rauhallinen nuotti. Luovuutta, sen ilmaisua ja tulkintoja on välillä vaikeaa pukea sanoiksi. Omia ajatuksia. Onneksi voi maalata. Niin tapahtui jo lapsena.
Pienestä asti taiteilleen Käyhkön maalaukset ovat surrealistisia sysäyksiä jostain syvemmältä. Ne kanavoivat olemassaolemattomuuden kauneutta ja muistuttavat katsomaan aina hieman tarkemmin. Abstraktit linjat satavat kokijan ylle, kun erilaiset olennot ja hahmot pääsevät ääneen.
”Otan osia todellisuudesta, mutta muutan ne toiseen muotoon. Haluan luoda asioita, joita ei ole ennen kuvattu.”
Tarve taiteen tekemiseen korostui veljen äkillisen kuoleman myötä keväällä 2023. Käyhkö kertoo maalaamisen tuntuvan tunteiden käsittelykeinona tilaa antavalta.
Kun tietää, mitä maalaus itselle merkitsee ilman, että se on kat-
sojalle itsestään selvää. Kuten muodot ja teemat. Toinen ei tiedä, vaikka voikin tarkastella ja tutkia.
”Se, että pystyy realisoimaan jotain itselle henkilökohtaista ja haavoittuvaista, mikä toiselle voi olla vaan hauska kuva, on vapauttavaa.”
Jälkeenpäin katsottuna maalaushetken tunteet voi itse muistaa.
Käyhkö käyttää taiteessaan pääosin akryylimaaleja. Suihkepullolla hän lisää työhön vettä. Kyseessä on Käyhkön mukaan yksinkertainen, mutta monipuolinen työkalu.
”Jos nopeasti maalatessa tekee jotain, mihin ei ole olekaan tyytyväinen, vettä suihkuttamalla kyseinen kohta valuu uudelle paikalle. Jälki on siis mukana työssä ja näkyy edelleen kerroksissa, mistä pidän.”
Samalla tyhjät kohdat täyttyvät kiinnostavalla tavalla. Kun vettä suihkuttaa kaukaa, syntyy
tasainen väri. Läheltä vesi saa aikaan teräviä kulmia ja raitoja, jotka joskus sattuvat valumaan symmetrisen suoraan.
Pensselin ohessa Käyhkön kädessä saattaa olla vahaväriliitu tai puuvärikynä. Tai orgaanista tunnelmaa henkivä hiili. Sillä saa luotua syviä mustan sävyjä.
Usein Käyhkön töissä toistuu kuitenkin kylmää ja lämmintä yhdistelevä väripaletti.
Sininen. Punainen.
Sävyistä hän on tarkka.
”Pelkäsin värejä pitkään. Keskityin lyijykynällä piirtämiseen, valoilla ja varjoilla leikkimiseen. Kun uskalsin tarttua väreihin, sain kiinni ilmaisusta, joka tuntuu nyt omalta.”
Tässä hetkessä uteliaisuutta herättelee vihreä väri, lapsuuden suosikki. Ja oranssi. Sekin kutkuttelee.
Kun ajatus maalaamisesta tavoittaa tekijän, on luomisprosessi melko spontaani. Etukäteen suunnittelua Käyhkö ei juuri tee, koska hän haluaa itsekin yllättyä lopputuloksesta. Työlle on annettava tilaa elää ja mahdollisuus muuttua.
Vapauden tunteen Käyhkö löytää myös suurista kankaista, joita hän käyttää maalaustensa pohjana.
”Aiemmin tein pieniä maalauksia tai piirroksia vihkoon. Nyt työt voivat olla melkein itseni kokoisia. Maalatessa pystyn tekemään laajoja liikkeitä ja ohjaamaan katsetta eri keinoin. Se inspiroi.”
Kuten monet muutkin asiat.
Musiikki ja luonto. Ihmiset ympärillä.
Paperi T:n tekstit. Kuvataiteilijat, kuten Phil Hale ja Francis Bacon. Molempien töissä korostuu etäinen ihmismäisyys ja realistisuuden rajojen ravistelu.
”Joskus jokin yksittäinenkin maalaus voi jäädä vahvasti mieleen. Ihan hätkähdyttää. Sellaisista hetkistä saa aina jotain itselle. Eikä se ole sama jotain, mitä toisen työssä oli. Sitä ei voi eikä kannata toistaa”, Käyhkö sanoo ja jatkaa:
”On tärkeää löytää jotain, mikä tuntuu itsestä luontevalta ja hyvältä. Henkilökohtaisuus – missä muodossa vain – on hienoimpia aiheita, joita tallentaa.”
Keskustelin kallion kanssa, se värähteli viisauksia.
Tiedäthän –
Siitä, kuinka äänettömyyden asteet kantavat asioita. Sileä seinämä heijastaa kimpoilevat kiljaisut takaisin, mutta sulkeekin sisäänsä.
Päälle kasataan lisää, lisää, eikä muista muisteta muistaa mitään. Ja joskus, aina välillä, pintaraapaisu läpäisee solujen rihmaston, joka ei lopulta ollutkaan loputtoman luja, kuten joku oli kerran uskotellut.
Episentrumi.
Pysyn paikallani, mutta mieleni laukkaa pakoon. Toisiin aatoksiin, kolmansiin, neljänsiin.
[ Inspiraatio tekstiin saatu Samuel Käyhkön teoksesta Episentrumi, joka on ensimmäisessä kuvassa Samuelin oikealla puolella ]
JUNONIA
Korvan juuressa kerällä kohinaa.
Sorinaa, porinaa. Huutava sumu kulkee ympäri pyöreän kuoren, joka on suljettu sinetillä somimmalla.
Hetkittäin hiljaista.
Huomaamatonta huminaa.
Värähtelyä vastassa valoa.
Soivat toisiaan vasten, kunnes toinen katoaa.
Turvapaikka, vaikka välillä poissaoleva.
Siellä kukaan ei puhu kanssani samaa kieltä.
TEKSTI ROOSA NISKANEN KUVAT VEERA NISKANEN
PÅ YTAN
Pinnassa, pinnalla, pinnoilla. Piilossa, mutta pelosta huolimatta voi kirjoittaa. Kuvata ja kokea, kokemukset pinnoittaa. Luovat sielut Linus Grönroos (vas.) ja Jonathan Guzmán Monet (oik.) antavat kaikenlaisten tunteiden innoittaa.
Linus: Näen elämän taiteena. Olen taiteilija ja toteutan konkreettisia taideteoksia, kuten valokuvia. Samalla nämä taideteokset ovat osa isompaa taideteosta, joka on elämäni. Sosiaaliset hetket ovat taidetta, kohtaamiset ja ihmiset. Kauniit hetket ovat taidetta. Minulle on tärkeää antaa asioille merkityksiä ja kokea merkityksellisyyden tunnetta.
Guzman: Tunnistan ajatuksen. Olen aina ollut ihmis-ihminen. Käyn mielelläni keskusteluja ja olen läsnä erilaisissa tiloissa. Toisaalta viihdyn nykyään myös yksin. Ekstrovertti erakko, niin ehkä itseäni kuvailisin. Tarinat ovat minulle tärkeitä – sekä niiden kertominen, kuunteleminen että tunteminen. Taiteeni on tarinankerrontaa eri muodoissa.
Linus: Koen, että tapani lähestyä omaa taidettani on muuttunut merkittävästi vuoden alusta lähtien. Keskityin aiemmin tekniseen toteutukseen. Olin innostunut siitä, miten erilaisia välineitä käytetään ja mitä niillä voi saada aikaan. Halusin kuitenkin päästä syvemmälle kaiken sen teknisyyden taakse. Ydin siellä jossain kiinnostaa minua. Vaikka otan valokuvia, usein kuvat eivät itsessään ole minulle se taide. Sitä on kuvaushetki ja koko luova prosessi. Ja valokuva on dokumentointi siitä.
Guzman: Hyvin sanottu. Tietynlainen struktuuri voi auttaa itseä ja muita. Koen esimerkiksi, että taiteessani on paljon sanoja. Pidän siitä, miltä ne kuulostavat ja miten ne soljuvat. Sanojen taustalla on kuitenkin tunnelma, joka ei välttämättä ilman sanoja aukea samalla tavalla.
Taiteeni on olemassa
Teoksessa voi olla myös visuaalinen puoli, joka sanojen kanssa luo taiteeseen rakennetta.
Linus: Totta. Intohimoni on konsepteissa ja abstrakteissa ajatuksissa. Fyysisten välineiden avulla voin yrittää välittää niitä myös muille. Toisaalta en halua määritellä taiteeni muotoja liikaa. Meidät on opetettu erilaisiin kategorioihin: tämä on valokuva, tämä on musiikkia. Kuten sanoit, struktuuri ja kategoriat voivat helpottaa kommunikaatiota, koska aina ei ole aikaa kertoa taustoja aivan kaikesta. Mutta olen ymmärtänyt, että minun ei tarvitse ottaa valokuvaa tai tehdä musiikkia. Voin tehdä asioita, ja ihmiset voivat kutsua lopputulosta haluamallaan tavalla. Ja se on minulle täysin ok.
– j a
on taidetta
olla olemassa. That’s basically it.
Linus: Monenlaiset tunteet inspiroivat minua ja taidettani. Aiemmin inspiroiduin paljon surusta. Nykyään saan vaikutteita esimerkiksi rakkaudesta ja turvan tunteesta. Mietin asiaa oikeastaan aika harvoin. Kun saan inspiraation, se vain tulee. En välttämättä aina pysähdy miettimään, että miksi se tulee juuri silloin.
Guzman: Minäkään en oikeastaan ajattele tunteita taidetta tehdessäni, ainakaan heti. Teen jonkun asian, palaan sen äärelle ja vasta sitten havaitsen tunteet sen taustalla selkeämmin. Ihmisyys inspiroi. Se, kuinka voin omalla taiteellani herätellä tunteita muissa. Kuinka taide voi auttaa kohtaamaan tunteita, joita ei välttämättä tiennyt edes omaavansa. Samalla taide luo samaistumispintaa: joku muukin tuntee näin.
Linus: On myös haavoittuvaista näyttää omia
tunteitaan taiteessa. Jos näytän taidettani muille, näytän samalla itseni. On pelottavaa, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Jos joku kritisoi taidettani, ajattelen helposti, että kritiikki koskee tällöin myös minua. Kohtasin paljon kritiikkiä nuorempana, mikä vaikutti taiteellisen itseilmaisuni avoimuuteen. Työskentelyni oli pitkään teknistä ehkä juuri siksi, koska silloin pystyin ajattelemaan, että kritiikki koskee käyttämääni kameraa.
Guzman: Totta. Huomaan, että pyrin aina liittämään työskentelyprosessiini iloa, ikään kuin haipatakseni itseäni. Olen ihmisenä melko epävarma. Kun lähestyn tilanteita innostuksen kautta, pystyn kohtaamaan oman taiteeni itsevarmasti ja artikuloimaan itselleni ajatukset, joita haluan muille välittää. On inhimillistä, että on epävarmuuksia tai erilaisia pelkotiloja.
Sisäinen lapsi elää minussa.
Jos rikotkuoren, mitälöydät s isältä?
Olen rakentanu t kuoren sitä suojellakseni.
Linus: Toivon, että tunteiden näyttäminen taiteessa voisi saada aikaan yhteisöllisyyttä ja kuuluvuuden tunnetta. Tunteen siitä, ettei ole yksin. Se on merkityksellistä myös taiteilijan itsensä näkökulmasta. Taide pitää minulle seuraa.
Guzman: Yhteisöllisyys ja siltojen rakentaminen on tärkeää. Ajattelen, että olen onnistunut, kun saan taiteellani jotain liikkeelle ihmisessä. Tämä ihminen voi vinkata näkemästään toiselle, josta syntyy keskustelu. Josta voi syntyä jotain tosi hienoa, ku-
ten uudenlaista ymmärrystä.
Linus: Niinpä. Ja aina ei tarvitse näyttää, senkin olen oppinut. Kenenkään ei tarvitse esitellä taidettaan, jotta se olisi valid tai enemmän autenttista, enemmän arvokasta. Yhteys ja intohimo omaan taiteeseen ovat asioita, joilla on väliä. Niitä haluaisin kokea taiteessa vielä enemmän. Tunteiden intensiteettiä, oli se tunne mikä vain.
Guzman: Ja rakkautta. Ikinä ei voi olla liikaa rakkautta.
TEKSTI ROOSA NISKANEN KUVITUS VEERA NISKANEN
Kutsun sanoja luokseni ja yritän opettaa niitä käyttäytymään.
Varovasti näyttäytymään sinullekin.
Ne kertovat sielusta, joka jollain kummallisella tavalla tuntuu kodilta, vaikka onkin vieras, jonka kaikuvat askeleet vaeltavat unissani omaa reittiään.
Kun on rauha, ja yksi haaveilee vuorista, joiden juurella ihmiset ovat rohkeutta auringonnousuun asti.
Kun vuodenaika luopuu vuorostaan, ja seuraava itkee lohdullisessa sävellajissa ikävää ennakoiden. Kysymättä kauniisti kannattelee, mutta toivoo, että voisivat kauemmin kohdata.
Pelkään, että lähdet, kun pohdinvielä jäänkö.
Pelkään,josjäät,muttasitäkin,että jäätkö.
Joten minä odotan, ja sinä kirjoitat keväästä laulun.
PEREMMÄLLE PEREMMÄLLE
ÄLLEPEREMMÄLLEPEREM
Samuli Kuittinen vierailee ja valokuvaa veden väen luona.
”Olin alle kouluikäinen, kun ukkini vei minut läheiselle rannalle metsäpolkua pitkin tutkimaan vedenalaista.”
Ensimmäisestä sukelluskerrastaan valokuvaaja Samuli Kuittinen ei muista mitään. Vesi on kuitenkin vetänyt puoleensa jo nuoresta. Ajatus tuntemattomasta on kiehtonut. Kuittinen kuvailee veden armoille heittäytymistä turvalliseksi halaukseksi. Rutistukseksi, joka kannattelee. Olo on painoton ja vapaa.
”Veden lämpötilan ollessa matala, on siirtymä maailmasta toiseen erityisen voimallinen. Märkäpuvulla veden ja kehon välisiä lämpötilaeroja saa tarvittaessa tasattua, mikä muuttaa tuntumaa veteen luoden etäisyyttä.”
Sukeltaminen on vuorovaikutusta luonnonvoimien kanssa. Vaikka kieli on eri, on toista ymmärrettävä.
Haluan tuntea sinut syvemmin.
Uppoutua sinuun.
Pinnallista keskustelua en kaipaa.
Kuittisen mukaan voimakkaassa aallokossa ja syvässä vedessä läsnäolo on välttämätöntä. Vapautta olemiseen tarjoavat tyynet ja lämpimät vedet. Omiin liikkeisiin voi keskittyä, vaihtaa ajatuksia veden kanssa. Tuntumaan pinnan alla vaikuttavat sääolosuhteet, vuorokaudenaika sekä vesistön tyyppi – onko kyseessä matala poukama, kirkasvetinen järvi vai sinisen eri sävyjä heijasteleva meri.
”On toimittava veden toiveiden mukaisesti. Jos yrittää olla tilanteessa kontrollissa, huomaa pian olevansa varsin armottomassa kamppailussa suurempia voimia vastaan. Antautumisesta palkinnoksi saa tuntea voimakasta yhteyttä veden ja muun luonnon kanssa”
Kuittinen ei sano pelkäävänsä syvyyksissä, jännittävänsä kyllä toisinaan. Jos sukelletaan ilman laitteita, on riski hapen loppumisesta läsnä. Silloin tulee luottaa hetkeen ja itseensä.
”Ensimmäisten tuntemusten jälkeen voi olla vielä suhteellisen pitkään hengittämättä, kunhan löytää rauhan ja luottamuksen tilanteeseen.”
Ääni ja aallot elävät symbioosissa. Käsi kädessä. Vedessä ääni kulkee ilmaa nopeammin, mikä luo äänimaailmasta poikkeuksellisen. Hiljaisuutta, sitäkin on enemmän.
”On kiinnostavaa ja myös meditatiivista keskittyä kuuntelemaan erilaisia ja itselle vieraita ääniä.”
En saa täysin selvää. Voisitko toistaa?
Painun pinnan alle uudestaan.
Äänen lisäksi valo käyttäytyy vedessä erityisellä tavalla. Vesi on ilmaa tiheämpää, mikä hidastaa valon etenemistä. Valon erilainen taittuminen vaikuttaa myös valokuvaamiseen veden alla.
”Vesi itsessään luo heijastuksia ja muuttaa valon suuntaa yllätyksellisesti. Tämä luo kuviin taianomaista tunnelmaa. Valo, värit ja liikkeet pehmenevät.”
Kuittisen valokuvissa toistuvat virrat, pyörteet. Laineiden liikuttamat kehot. Lempeys luontoa ja kuvauksen kohdetta kohtaan. Kohtaamiset, joissa toinen toivotetaan tervetulleeksi sellaisena kuin on.
”Tavoittelen kuvissani tunnelman välittämistä liikkeen kautta. Maalauksellisuutta terävän ja toteavan kuvan sijaan. Rakastan pehmeyttä ja värien toisiinsa sulautumista. Ehkä juuri siksi vesi toistuu miljöissä ja kuvissani usein.”
Yhteys mieleen ja kaikkeen ympärillä olevaan korostuu, kun keskittyminen on täysin hetkessä.
”Valokuvaukseni on muuttunut vuosi vuodelta vaivattomammaksi. Energiaa ei tarvitse käyttää tekniseen kikkailuun.”
Kuvat piirtyvät linssin läpi ruudulle tietynlaisena mykkäelokuvana.
”En usko että valokuvani puhuisivat, jos osaisivat. Ehkä hyräilisivät. Liplattaisivat.”
Ymmärrän sinua.
K ERRO
TEKSTI ROOSA NISKANEN KUVAT SASHA VILENIUS
Kuvastin täynnä uskallusta ja liikkeen monipuolisuutta. Oivalluksia, jotain uutta.
Tanssija-tanssinopettaja Heta Herva avaa ajatuksiaan peilaavien pintojen vaikutuksesta itseilmaisuun.
Olen aina vaalinut kehollisen ilmaisun syvää kokemusta. Sen vaihtelevuutta ja useita tasoja. Huomaan heijastavani eri tunteita liikkeeseen eri tavoin. Kun koen elämässäni isoja muutoksia tai olen esimerkiksi surullinen, improvisoin. Kun tunne on pulppuilevampi, kaipaan ulospäin suuntautuvaa liikettä. Sen jälkeen oloni tuntuu kevyemmältä ja rauhoitun. Liikkeeni sävyt kumpuavat usein musiikista. Kuulemani pitää tuntua ja vaikuttaa, liikututtaa. Tunteet saavat näkyä. Tanssi on taidetta ja taide on tunteita.
Ajattelen, että tanssi on keskustelua tanssijan itsensä, oman kehon ja liikkeen välillä, mutta samalla vuorovaikutteista muiden ihmisten kanssa. Myös liike heijastelee elementtejä ympärillä olevilta. Tanssisali on tilana moniulotteinen, sosiaalinen peilisali. Kaikki näkevät itsensä ja toisensa. Jokainen ottaa tietyn paikan, tietyn roolin. Toinen ottaa tilaa ja toinen jättää sitä ottamatta, vaikka ehkä haluaisikin. Oman kehon kanssa nähdyksi tuleminen voi tuntua haavoittuvaiselta. Kokemukseen voi liittyä häpeääkin. Varsinkin silloin, kun ei vielä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Silloin, kun opettelee.
Muiden ihmisten läsnäollessa tilanne voi olla herkkä. Peili voi tuntua kylmältä ja julmalta, olla itsetietoisuutta negatiivisella tavalla lisäävä elementti. Liikettä kannattaa tutkia monipuolisesti oman kehon ja aistien kautta, vaikka peilin kanssa informaation käsittely keskittyykin vahvasti näköaistiin. Opettajana kannustan siihen, ettei peiliin luottaisi liikaa. Kun tavoittelee tietynlaista selkeyttä tai estetiikkaa, peili on avuksi. Se jättää kuitenkin helposti monet kerrokset liikkeestä, liikkeellä leikittelystä ja aistikokemuksesta pois.
Kaikkien kehot ovat erilaisia, eikä täysin identtistä liikettä ole mahdollista luoda. Vertailunkin voisi siis ajatella enemmän inspiraation kautta, turvallisesta ja lempeästä näkökulmasta käsin. Hän tekee noin, minä teen näin. Molemmat tavat ovat yhtä hyviä ja yhtä oikein. Parhaimmillaan erilaiset peilit voivat tuoda itsevarmuutta. Esimerkiksi katutanssilajien fiilistelykulttuurissa on
Uskalla.
tyypillistä, että ihmiset peilaavat näkemäänsä. Se on kiehtovaa ja rohkaisevaa. Toisen liikekieltä voi tulkita omalla tavallaan. Peilaaminen, symmetria, antaa mahdollisuuksia myös koreografian näkökulmasta.
Itselleni on tärkeää luoda tanssijoille – ja yhdessä heidän kanssaan – ilmapiiri, jossa saa kokeilla. Kenenkään kehoa tai sitä,
Koska miksi ei.
Pourquoi pas.
miten se liikkuu, ei tule tuomita. Ihmiset oppivat eri tavoin ja jokaisella on eri motiivi tanssia. Toivon, että voisimme yhdessä rikkoa tanssillisia rajoja ja ymmärtää ihmisen autenttisen liikkeen rikkautena. Haastaa käsityksiä siitä, millainen liike on yhteiskunnan silmissä hyväksyttävää ja arvokasta.
Tämä mystinen hahmo tyrskyjen tuolla puolen. Ilmestyy aina pinnalle, kun tarve vaatii. Vedetään rannalle, revitään raajoista.
”Anna minullekin osa sinua!” ”En sinua halua, mutta tarvitsen kuitenkin!”
Palautuu pisaroiksi, sulautuu sulaksi. Huuhtoutuu haaveiden mukana.
Mutta kuka hän on?
Onko hän mitään?
Onko hän edes olemassa?
Kysy kysymyksesi, esitä vaatimuksesi.
Tai jäät sinäkin rannalle ruikuttamaan!
KUVAT NOOA KERVINEN, VICTORIA FOFANOVA & PEIK PESONIUS
Reetta Korhonen
taiteilija / itkunauraja / järjestelmällinen kaaos
Luka Bo Lemström
ajaton /anteeksipyytelemätön / fiilistelevä muusikko
Katariina Nikkilä
fiilistelijä / herkkä aistija / taiteileva tuottaja / kokeilija
Kasper Korpela
kiinnostunut keiju / himobailaaja / teatteritaiteen kandidaatti
Asla Jo
Suomi-intoilija / hyperfokusoija / höpö
Mikä itseilmaisussa on sinulle tärkeintä?
Reetta: Itseilmaisussa minulle tärkeintä on se, että saan ideat ulos päästäni. Se tunne, kun on tyytyväinen luomukseen.
LukaBo: Itseilmaisussa tärkein juttu on se asia itse. Se on väylä purkaa tunteita. Samalla siitä voi saada jotain pysyvää, joka voi herättää jatkossa tunteita muissa ihmisissä.
Katariina: Itseni ja muiden ihmisten kohtaaminen, sekä sitä kautta nähdyksi tuleminen ja leikkimielisyys. Saan tehdä, toteuttaa ja tuntea – yksin sekä yhdessä!
Kasper: Kun ajattelen itseilmaisua omassa ammatissani (näyttelijä/esiintyjä/taiteilija), tärkeimmät asiat ovat vapaus ja kahlitsemattomuus. Koen usein itseilmaisuni esteeksi ihmismuodon, luonnollisuuden ja
realismin tuottamat rajoitteet – arkisen olemisen. Pyrin siihen, etten käytä näitä lähtökohtina itseilmaisulleni, vaan lähden alusta alkaen kauas niistä. Kuvittelen ennemmin olevani muovautuva olio, jokin entiteetti.
Asla Jo: Itseilmaisu on minulle sitä, että sisälläni olevat epäselvät ja epämääräiset asiat alkavat selkiytyä sanallistettavaksi pala palalta: ajattelun, keskustelun ja elämisen kautta. Kun saan sanoitettua asiat itselleni, voin tehdä siitä vaikka tekstin tai laulun. Tai oikeastaan asia vielä muodostuu siinä kirjoittaessa ja laulaessakin. Matka hähmäisestä asiasta sisälläni, ulos ihmisille esitettäväksi, on itselleni tärkein. Se saa minut tuntemaan luottamusta, elämän iloa ja ymmärretyksi tulemista.
Millaisissa hetkissä koet olevasi luovimmillasi?
Reetta: Koen olevani luovimmillani silloin, kun ehtii olla vähän tylsää. Silloin, kun ehtii nähdä maailmassa kaiken muunkin kuin pelkät arjen kiireet.
LukaBo: Yleensä luovuuteni syttyy silloin, kun tiedän onnistuneeni jossain. Esimerkiksi tuotannoissa on helppo tehdä lisää hyviä juttuja päälle, jos pohjalle on saanut jo ensimmäisen hyvän jutun.
Katariina: Hetkissä, jolloin on tilaa ajatella. Olen pohjimmiltani city girl, mutta romanttinen mökkimiljöö ja keskikesän valo inspiroivat!
Kasper: Koen olevani luovimmillani, kun olen sujut itseni kanssa. Mikään ei niin sanotusti kiristä missään, pystyn hengittämään rauhallisesti ja olen yhteydessä kehooni ja sisimpääni. Minulle on tärkeää, että olen
nukkunut ja syönyt hyvin. Että perusasiat ovat kohdillaan.
Teen äänellisen ja liikkeellisen lämmittelyn hetkissä, joissa olisi hyvä kanavoida luovuus. Näin saan ruumiini avattua kokonaisvaltaisesti luovuudelle. Silloin tällöin luovuuden hetket tulevat välähdyksenomaisesti ilman alkulämmittelyäkin, mutta minulle siitä on tullut teknisempi ja toistettavampi tapa päätyä luovuuden hetkeen.
Asla Jo: Kun olen pötköttänyt, pitänyt itsestäni tarpeeksi huolta ja on ollut sen verran tyhjää, että tulee tylsää. Kolme päivää saaressa ilman puhelinta parantaa pahimmankin writer’s blockin!
Mikä kulttuuriin tai taiteeseen liittyvä ilmiö on inspiroinut sinua viimeksi?
Reetta: Laulaja Chappell Roan, joka välittää ylpeästi queer-kulttuuria musiikissaan ja taiteessaan. Hänelle meikkejä tehnyt Doniella Davy inspiroi myös taiteellaan. Inspiroidun hirveästi myös erilaisista meikkituotteista. Esimerkiksi viime vuosina selkeästi trendanneet multichrome-meikit ovat tosi siistejä!
LukaBo: Minua inspiroi ajatus siitä, että esimerkiksi musiikissa ja muodissa trendit kiertävät tosi vahvasti ympyrää. Sitä kautta tietyt jutut tulevat aina jossain vaiheessa takaisin pinnalle. Se on yksi asia, joka on varmaan johtanut siihen, että tykkään musiikissani sekoittaa eri genrejä yhteen, ottaa vaikutteita vanhemmasta musiikista. Ja taas siten luoda jotain uutta.
Katariina: Viimeisimpänä varmaankin taidetilat. Tein keväällä opinnäytetyön keski-suomalaiselle kulttuuriyhdistykselle nimeltä Yläkulttuuri ry ja Alakulttuuritalo Kramsu, jonka toiminnassa olen saanut olla alusta asti. Työn ytimessä oli kulttuuritilan merkitys osana kaupunkitilaa sekä tällaiselle kulttuu-
ritilalle tyypilliset piirteet, joita ovat monikäyttöisyys, yhteisöllisyys, osallistavuus, kulttuurinen ja taiteellinen monimuotoisuus sekä tietysti DIY-meininki.
Kasper: Tällä hetkellä olen inspiroitunut Raye-artistista, erityisesti hänen live-albumistaan My 21st Century Symphony. Ihailen hänen röyhkeää ja herkkää tapaansa esiintyä ja käyttää ääntä, hänen sanoituksiaan. Olen inspiroitunut myös karskeista iskelmälaulajista, karaokesta ja virkkaamisesta.
Asla Jo: Tyttöystäväni hannaeerikan viimeisimmät laulut, joita hän on soittanut kotona! Ne ovat niin rehellisiä ja rehellisyys inspiroi. Artistit, jotka ovat löytäneet oman juttunsa ja tekevät sitä täysillä, nostavat esille muita tekijöitä ja/tai käyttävät omaa asemaansa tärkeistä aiheista puhumiseen. He inspiroivat. Esimerkiksi pehmoaino, emma & matilda, Leyla ja Tuuli... Se inspiroi itseänikin keskittymään omaan juttuuni. Haluan myös nostaa muita tekijöitä ja vaikuttaa.
Millainen mielikuvituksesi on?
Reetta: Mielikuvitukseni on aika villi! Pienenä pelkäsin muumimörköä kaapissani, mutta nykyään kuvittelen abstrakteja kuvioita ympäristöstäni inspiroituneena. Pyörittelen ideoita melkein kirjaimellisesti, koska mieleni on todella visuaalinen.
LukaBo: Mielikuvitukseni on yksi sekamelska. Saatan ihan arkielämän tavallisissa tilanteissa huomata miettiväni, että mitä jos kävisi näin. Ja sen jälkeen tällä tavalla. Ja sitten noin. Mieleni haluaa tehdä suurin piirtein tien ylittämisestä elokuvan, joka päättyisi esimerkiksi kuuhun.
Mielikuvitukseni tarvitsee usein ärsykkeitä ja sitä pitää houkutella esiin tuoksuilla, sävyillä, kuvilla ja äänillä. Toisaalta huomaan, kuinka ajatus karkaa nopeasti mielikuvituksen puolelle ja kuvittelen tulevaisuutta ja hetkiä. Sitähän se mielikuvitus myös on! Kuvittelen minkälainen tunnelma illan bileissä on, miltä jokin kauan himoittu safka maistuu tai eläydyn empaattisesti kerrottuun tarinaan. En malta olla fiilistelemättä tulevaa, onnellisia sattumia ja toteutuvia unelmia.
Kasper: Mielikuvitukseni on leikkisä, kupliva, hykertelevä, pohtiva, oppivainen, haavoittuvainen, vahva, likainen, rönsyilevä ja lapsellinen. Mielikuvit-
telu on mukana vahvasti näyttelijäntaiteessani. Mielikuvittelen esimerkiksi näytelmän kohtauksiin asioita, kuten että rinnastani kasvaisi kukkaketo tai joku kaataisi sangollisen kylmää vettä päälleni. Nämä mielikuvat vaikuttavat ruumiiseeni ja muuttuvat näkyväksi osaksi näyttelijäntaidettani.
Asla Jo: Mieleni kuvitus on täynnä arkisia haaveita. Mietin itseäni metsiin samoilemaan, keräämään sieniä ja mustikoita. Kuvittelen kesäisin tulevia syksyn tuoksuja ja talvisin toukokuun tuomipuun kukintaa. Haaveilen mummonmökistä järven rannalla ja rauhallista elämää rakkaan kanssa. Mietin koiranpentuja...
Mitä taiteesi on opettanut sinulle?
Reetta: Meikkitaiteeni on opettanut lempeyttä itseäni kohtaan. Ja myös arvostamaan sitä, kuinka uniikit kasvot meillä jokaisella on! Sen sijaan, että näkisin meikit välineinä, joilla korjata niin sanottuja virheitä, olen oppinut näkemään ne taidevälineinä, joilla kuka tahansa voi luoda mitä vain.
LukaBo: Taiteeni on opettanut minulle paljon siitä, millainen ihminen olen. Se on opettanut itsevarmuutta ja ennen kaikkea työmoraalia.
Katariina: Työskentely eri taiteenlajien, kuten esimerkiksi musiikin, tanssin ja valokuvauksen, parissa on opettanut, ettei luovuudella ole rajoja tai valmiiksi laadittuja raameja. Olen saanut nähdä, miten eri taidemuodot täydentävät toisiaan ja se on tosi siistiä!
Taidelähtöinen työskentely on auttanut minua löytämään omaa ääntäni, erilaisia ilmaisutapoja oppia ja olla sekä luottamaan omaan intuitiooni.
Kasper: Taiteeni on ollut ennen vakavaa. Luulen, että olen ymmärtänyt tämän opin taiteen tekemisen myötä. Ymmärsin, että tämä oppi yhdistyy elämiseen ylipäätään. Nykyään taiteeni ja eläminen eivät ehkä ole enää niin ankaria.
