In memoriam: Veikko Heikkinen 1944 – 2024 Terästeknologian kehityksen organisoija ja kuvaaja

Yllättävänä uutisena saimme suruksemme lukea, että TkT Veikko Kullervo Heikkinen on siirtynyt ajasta ikuisuuteen 25.11.2024 Kempeleessä harvinaisen nopeasti edenneen sairauden murtamana. Veikko Heikkinen syntyi kainuulaiseen maanviljelijäperheeseen Kuhmon Nivankylässä 7.5.1944 ja oli siis kuollessaan 80-vuotias. Hän tuli ylioppilaaksi viidellä laudaturilla 1964 Kuhmon yhteislukiosta, muutti opiskelemaan Helsinkiin asuen pari ensimmäistä vuotta presidentin linnassa ja valmistui diplomi-insinööriksi Teknillisen korkeakoulun Vuoriteollisuusosastolta vuonna 1969 pääaineenaan fysikaalinen metallurgia.

Heikkinen oli teräsmiehiä ja vaikutti lähes koko 40-vuotisen työuransa ajan Rautaruukilla erilaisissa kehitys- ja johtotehtävissä. Heti valmistuttuaan hän aloitti tuolloin nuoren terästehtaan tutkimuskeskuksessa tutkimusinsinöörinä. Kuitenkin professori Heikki Miekk-ojan houkuttelemana hän jatkoi opintojaan työn ohessa valmistuen tekniikan lisensiaatiksi vuonna 1971 ja väitteli tekniikan tohtoriksi jo seuraavana keväänä aiheenaan erkautumisreaktiot ja kaksostuminen vanadiinimikroseosteisen teräksen faasimuutoksen yhteydessä.

Vuosina 1974–1976 Veikko Heikkinen työskenteli stipendiaattina ja vierailevana tutkijana Canmetin laboratoriossa Ottawassa Kanadassa jatkaen väitöstyössään aloittamiaan vanadiini- ja vanadiini-typpimikroseosteisten terästen tutkimuksia. Akateeminen ura ei kuitenkaan houkuttanut, vaan hän palasi takaisin Raaheen Rautaruukille ja toimi aluksi tutkijana ja materiaaliasiantuntijana sekä myöhemmin tutkimusryhmän vetäjänä tutkimuskeskuksessa.

Vuosina 1980–1982 hän toimi Rautaruukki Oy:n ja amerikkalaisen Salem Co:n yhdessä perustaman, mutta lyhytikäiseksi jääneen teollisuusuuneja ja terästeollisuuden koneita markkinoivan Finnsalem Oy:n toimitusjohtajana.

Vuonna 1983 Heikkinen nimitettiin Raahen terästehtaan laadunvalvontaosaston päälliköksi, 1985 kehitysosaston apulaisjohtajaksi Ouluun ja 1993 kehitysjohtajaksi vastuualueinaan teknologian kehitys ja laatu. Heikkinen jäi eläkkeelle heinäkuussa vuonna 2009. Veikko Heikkisellä oli laaja kontaktipiiri ja hän toimi aktiivisesti fasilitaattorina teräksen valmistuksen ja käytön kehittämisessä. Työyhteisö muistaa hänet hyväntahtoisena ja asiantuntevana herrasmiehenä.

Veikko Heikkinen edusti Suomen terästeollisuutta Euroopan Unionin terästutkimusohjelmassa. Hän oli muun muassa European Steel Technology Platform (ESTEP):n Construction and Infrastructure -työryhmän puheenjohtaja. Voidakseen hoitaa tehtävänsä kyvykkäästi hän opetteli myös ranskan kielen. Hänen roolinsa Euroopan teräsyhteisössä auttoi Suomen terästutkimusverkostoa sen kansainvälistymisprosessissa.

Perinteisesti Suomessa yliopistojen yhteydet teollisuuteen ovat olleet läheiset niin koulutuksen kuin tutkimuksenkin parissa. Vuodesta 1980 alkaen Kempeleessä asuneen Veikko Heikkisen asemapaikka oli pitkään Rautaruukin pääkonttori Oulussa (1980–1997). Siten oli luonnollista, että hän piti tiivistä yhteyttä Oulun yliopistoon, eritoten sen metalliopin ja prosessimetallurgian laboratorioihin. Vuorovaikutus syntyi jo tätä ennen, sillä vuosina 1968–1972 Oulun yliopistossa ei vielä ollut omaa läpivalaisuelektronimikroskooppia. Sellainen taas oli Rautaruukilla Raahessa, ja yliopiston metallitutkijat saivat käyttää sitä omissa töissään. Käytäntö oli järjestetty niin, että Heikkinen oli yliopiston osa-aikainen assistentti tutkijoiden opastamiseksi.

Eräässä vaiheessa Suomen tohtorikoulutusta pyrittiin tehostamaan Opetusministeriön ja Suomen Akatemian rahoittamilla tutkijakouluilla. Metalliteollisuuden tohtoritarve oli tiedostettu, ja Oulun yliopisto onnistuikin saamaan koordinoitavakseen nelivuotisen Metallurgian tutkijakoulun vuosiksi 1998–2002. Tutkijakoululla oli johtoryhmä, johon kuului jäseniä mukana olevien yliopistojen ohella myös teollisuudesta, ja Veikko Heikkinen toimi ansiokkaasti tämän johtoryhmän sihteerinä. Metallurgian tutkijakoulu jatkui Tampereen teknillisen korkeakoulun ja TKK:n vetämänä vielä kolme seuraavaa kautta.

Vuoden 1973 Diplomi-insinöörit ja Arkkitehdit-matrikkeliin Heikkinen oli merkinnyt harrastuksekseen eräretkeily. Hän antoikin useasti ymmärtää arvostavansa ja harrastavansa hyötyliikuntaa eikä esimerkiksi golfinpeluuta. Liikunta sisälsi Kuhmossa ja Kempeleessä kesäisin marjojen keruuta ja siian ja kuhan pyyntiä sekä pyöräilyä, tarkkojen muistiinpanojen mukaan vielä viime kesänä 3400 km. Talvet olivat hiihtoa varten, ja vuoden 2023 aikanakin latukilometrejä kertyi yli 2800.

Heikkisen liikuntaharrastuksesta hyötyivät myös eräät Oulun yliopiston professorit. Yhteydenpito ei näet rajoittunut yksinomaan virkatehtäviin, vaan heidät puolisoineen kutsuttiin 1990-luvulla samoilemaan Lapin Äkäslompolon ja Kuusamon Rukan metsiin Rautaruukin edustustiloja käyttäen.

Veikko Heikkisen läheinen vaikutus Oulun yliopistolla korostui entisestään hänen jäätyään eläkkeelle. Ympäristö, luonnonvarat ja materiaalit muodostivat yliopiston vuosien 2010–2015 strategiassa yhden painoalan, johon sisältyivät kehittämisaloina terästutkimus sekä kaivos- ja vuoriala. Strategian mukaisesti vuonna 2006 perustetulle Terästutkimuskeskukselle (CASR) myönnettiinkin infrastruktuurin täydentämisen ohella varoja myös toiminnan kehittämiseen. Tämä mahdollisti osa-aikaisen toiminnanjohtajan palkkaamisen.

Heikkinen pyydettiin tehtävään ja hän aloitti työnsä syyskuussa 2011. Hän pani heti tuulemaan ja suunnittelutti logon sekä teetätti keskuksen esittely-roll-up’it, laaditutti englanninkieliset verkkosivut, kirjoitti toimintasuunnitelman vuosille 2011–2013, järjesti säännölliset tukiryhmän kokoukset sekä tutkijaseminaarit ja avusti lukuisten hakemusten valmistelussa.

Toiminnanjohtajan myötävaikutuksella terästutkimuksen imago kehittyi niin nopeasti, että siitä tuli seuraavalla yliopiston strategiakaudella yksi tutkimuksen painopistealoista. Menestyksen kääntöpuolena oli tosin se, ettei toiminnalle myönnetty enää kehittämisrahaa, jonka myötä Heikkisen pesti toiminnanjohtajana päättyi kesäkuun lopussa 2015.

Veikko Heikkinen oli armoitettu tekstin tuottaja ja eläkeaikana vauhti vain kiihtyi. Tämä ilmeni hänen monipuolisissa kirjallisissa aikaansaannoksissaan, toimeksiannoissa ja laajahkoissa katsaustyyppisissä teoksissa sekä lukuisten metalliteollisuuden ja -koulutuksen vaikuttajien henkilökuvauksissa muun muassa Materia-lehdessä. Näissä kerronta on mukaansa tempaavaa perustuen kirjoittajan laajaan ja syvälliseen näkemykseen, huolella läpikäytyihin dokumentteihin, loputtomaan tiedonjanoon sekä tyypillisesti lukuisiin haastatteluihin. Itselleen hän on todennut teosten kirjoittamisen olleen palkitseva, antoisa ja opettavainen kokemus.

Tärkeimpinä esimerkkeinä Veikko Heikkisen eläkeaikaisesta kirjallisesta tuotannosta liittyen terästen valmistusteknologiaan ja tutkimukseen voidaan mainita kaksi teosta. Teos Ituja ja rönsyjä – Uutta liiketoimintaa teknologiasta syntyi vuonna 2010 kirjoittajan mukaan puolen vuoden panostuksella. Se kertoo insinöörin näkökulmasta Rautaruukin aloitteesta liikkeelle lähteneistä teknologiahankkeista ja yrityksistä Oulun seudulla ja perustuu yli 30 vaikuttajan haastatteluun. Teos Rautaa ja Terästä – 50 vuotta terästutkimusta (2015) kertoo puolestaan tutkijan näkökulmasta Rautaruukin kehityksen pienestä kansallisesta terästehtaasta suureksi monialayritykseksi perustuen teknologian kehitykseen. Lisäksi kuvataan laajasti Rautaruukin ja yliopistojen välistä yhteistyötä sekä prosessimetallurgian ja materiaalitekniikan opetuksen ja tutkimuksen kehitystä.

Veikko Heikkisen kynästä ovat myös lähtöisin kolme Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisua metallien jalostusteollisuuteen liittyen vuosilta 2015, 2016 ja 2017 sekä luku Hiiliteräkset ja niukkaseosteiset teräkset Uudistetussa Miekk-ojan metalliopissa (Osa II, 2020).

Veikko Heikkinen avioitui LuK Leena Marjukka Heikkisen (os. Partti) kanssa vuonna 1969. Heille syntyi 70-luvulla kolme poikaa ja myöhemmin lapsenlapsia. Leena oli myös ruukkilainen ja mukana useissa edellä mainituissa tilaisuuksissa samoin kuin vapaa-ajan luontoretkillä. ▲

PENTTI KARJALAINEN, JUKKA KÖMI, VILLE-VALTTERI VISURI, TIMO FABRITIUS, JARI LARKIOLA, DAVID PORTER

Kirjoittajat ovat emeritusprofessoreita ja professoreita Oulun yliopistossa