Pertti Voutilainen: Vaihtoehtoina rutto ja kolera

Suomalaisen politiikan seuraajalle kuluva vuosi on ollut mielenkiintoinen. Kevään vaalitaisto oli tuima. Sen tulos oli ennakko-odotusten mukainen, vaikka muutos voimasuhteissa olikin suuri. Lisää sosialismia emme halunneet, vaan suunta vei oikealle. Ennätyspitkien neuvottelujen tuloksena saatiin maalle juhannuksen alla uusi hallitus ja sille ohjelma, joka lupasi muutosta. Suomi pitää nostaa ylös velka-ahdingosta, jonka syövereihin olemme vajonneet. Vaikeita päätöksiä vaaditaan. On oikein sanoa, että päättäjät ovat ”ruton ja koleran välissä”. Jos valtion kustannuksia karsitaan, kansa napisee ja sanoo, että herrat kiusaavat köyhiä. Jos kustannuksia lisätään, sanotaan, että nyt syödään tulevien sukupolvien eväitä. Ei ole helppoa olla päättäjänä tässä ilmapiirissä. Hallituksen tehtävänä on vaalituloksen valtuuttamana pitää huolta valtakunnan asioista. Vallitsevassa tilanteessa suuri paino on pakko asettaa talousasioille. Siitä aihepiiristä löytyy ristiin meneviä intressejä kansalaisten ja kansanryhmien kesken. Tästä huolimatta tarvittavat päätökset pitää tehdä.

Uskallan väittää, että parlamentaarinen järjestelmämme on riittävän vahva sopimaan riitansa. Suomalaisten sanotaan olevan parhaimmillaan, kun yhteisymmärrystä vaikeina aikoina vaaditaan. Saatamme usein unohtaa, että olemme onnekkaita kuuluessamme siihen osaan maailman väestöä, joka oikeasti noudattaa kansanvaltaa. Muistan aikoinaan vaihtaneeni mielipiteitä demokratiasta venäläisen liikekumppanin kanssa. Opin, että itäisellä naapurillamme ei ollut harmainta aavistusta demokratian todellisesta olemuksesta. Tavallisen kansan katsotaan olevan ymmärtämätöntä päättämään isoista asioista. Kansanvaltaa parempi on hyvä tsaari, joka tarvittaessa on tarpeeksi vahva ja julma jopa kurittamaan omaa kansaansa. Kansa ei päätä asioista Kiinassa. Eikä kastijärjestelmän rasittamassa Intiassakaan. Arabimaissa vaimo on miehensä omaisuutta. Voisimmekohan todeta, että elämä meillä maailman mittakaavassa mitattuna on sillä lailla mallillaan, että ei sitä sisäisillä riidoilla kannata pilata. Kun kansa keväällä oli kertonut kantansa, alettiin uskoa. että homma oli kontrollissa. Mutta sitten iski piru. Joku oli huomannut, että monien uusien ministerien vanhat puheet haisivat fasismille ja rasismille. Oppositio ja media nostivat kovan äläkän.

Rumaahan käytös oli jo kauan ollut, mutta se oli päässyt jatkumaan, kun kukaan ei ollut siihen puuttunut tarpeellisella vakavuudella. Hölmöt puheet ovat tyypillisiä nuorison keskuudessa.

Osa niistä voidaan panna puberteetin syyksi. Onneksi se vaiva yleensä helpottuu, kun aikuistumme. Mutta jos ihmiset pahasti hölmöilevät vielä kaksikymppisinä, perussyytä pitänee hakea huonosta kotikasvatuksesta, joka on tarttuva ja perinnöllinen tauti. Möläyttelijät hakeutuvat toistensa seuraan ja samaan puolueeseen. Silloin tulee kuvaan mukaan myös ”joukossa tyhmyys tiivistyy”- ilmiö. Pelolla ajattelen sitä päivää, jolloin tulee ilmi uusi möläytys, vaikka valoja on vannottu.

Väitetään, että koko kesän jatkunut riitely on tuottanut Suomelle mainehaittaa. Sitä en osaa pitää kovinkaan merkittävänä. Keskustelusta on toivottavasti ollut enemmän hyötyä kuin haittaa. Ehkäpä joku on peräti oppinut jotakin. Pankaamme siis ”jäitä hattuun” ja ryhtykäämme oikeisiin töihin. Kesän työpanos tosin osaksi menetettiin tämän kärhämöinnin takia. Kateeksi käy naapurimme Ruotsi, joka sen lisäksi, että voitti maaottelut on pystynyt pitämään velkatasonsa kurissa. Ruotsia on kauan kutsuttu kansankodiksi yhteiskunnan vakaan kehityksen vuoksi. Toivoa sopii, että suomalainen Orpo-koti menestyy tulevaisuudessa yhtä hyvin.

Vaikka rasismikeskustelu on meillä suurelta osin vallannut ilmatilan, on toki muitakin tunteita herättäviä teemoja liikkeellä. Yksi niistä on lajikadoksi kutsuttu ilmiö. Siinäpä on meille visainen pulma ymmärrettäväksi ja käsiteltäväksi. Luin toimittaja Martti Backmanin kirjoittaman artikkelin (Kanava 2/2023). Sen mukaan Suomesta on viimeisten sadan vuoden aikana hävinnyt kolme nisäkäslajia: tammihiiri, mustarotta ja vesikko, jonka minkki on syrjäyttänyt. Linnuista on kadonnut kultasirkku, joka muuttomatkoillaan on joutunut kiinalaisten suihin. Pienempiä ötököitä tulee ja menee runsaammin. Osan niistä voi nähdä vain mikroskoopilla. Tämän luettuani olin onnellinen. Eihän tässä mitään hätää tuntunut olevan. Mutta tätä auvoa kesti vain yhden päivän, kunnes televisioon ilmestyi mies, joka selitti lajikadon olevan suuri uhka maailman tulevaisuudelle. Vielä suurempi uhka tuntui olevan vieraslajien kirjo. Nyt en ollenkaan tiedä, mihin uskoa. Mutta yhdessä asiassa pysyn kannassani. Olen sitä mieltä, että vieraslaji lupiini on arvokas lisä kaunistamaan maisemaa itäisen Suomen maanteiden varsilla loppukesästä. Se on kulkeutunut Suomeen Amerikasta saakka. Sieltä on tullut myös maailman ahkerin ja taitavin insinööri Kanadan majava. Tervetuloa !

Vielä puolustan avohakkuita, joita vihreä liike vihaa. Vahvan argumentin niiden puolesta esitti tämän kirjoituksen alussa mainittu toimittaja. Pöllön ja haukan on paljon helpompaa pyydystää myyriä aukiolla kuin umpimetsässä. Petolinnut varmaan ovat kiitollisia. ▲

Komitea pohtii, mitkä ovat hyväksyttäviä nimityksiä kuvaamaan erilaisia ammatteja sukupuolineutraalissa tulevaisuudessa. Yksi vaikeimmista tapauksista kuuluu olevan pyykkipoika.