KARRIÄÄRIÄ KONFERENSSI -ILLALLISTEN KAUTTA

Aloitin fysiikan opintoni Helsingin yliopistossa syksyllä 1985. Seuraavana vuonna pääaineeksi vaihtui luonnonmaantiede ja jatkossa suoritin tutkintoni maantieteen laitokselle. Fil. kandin paperit sain 1993 ja tohtoriksi väittelin 2004.

Opetan Tallinnan teknillisessä yliopistossa geologian fuksikurssilla. Uusille opiskelijoille teroitan, mitkä ovat kolme olennaisinta seikkaa uralla etenemiseen: ”Verkostoituminen, verkostoituminen ja verkostoituminen”. Puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä, sillä oikeastaan kaikki tärkeät käänteet omalla urallani ovat olleet seurausta kansainvälisten tapaamisten epävirallisista kohtaamisista.

Konferenssit ovat kestävyysurheilua. Ei haittaa, jos jonain iltapäivänä tulee notkahdus ja torkuttua jokusen esitelmän läpi. Voi myös omatunnontuskitta livahtaa kaupungille tuliaisostoksille vähiten kiinnostavan session aikana. Mutta koskaan ei saa olla poissa icebreaker-kokkareilta! Ja gala dinnerin illalliskortti kannattaa hommata, vaikkei matka-apuraha sitä kompensoisikaan. Sillä epävirallisissa tilanteissa kontaktit solmitaan ja pystyy tutkailemaan, onko mahdollinen yhteistyökumppani tai lopputyön ohjaaja hyvä tyyppi vai itsekeskeinen ääliö.

Tärkeää on olla aktiivinen ja mennä rohkeasti rupattelemaan, tuoden julki omat kiinnostuksen kohteensa. Verkostoja kannattaa hyödyntää häpeilemättömästi. Hyvä avaus on esimerkiksi: ”Työryhmäsi posteri oli tosi mielenkiintoinen! Proffani XX kehotti minua esittäytymään sinulle. Itse asiassa haaveilen väitöskirjan teosta aiheesta YY. Sehän liittyy teidän tutkimuksiinne. Jatko-opintomahis teidän yliopistossanne olisi muuten mahtava juttu! Kaverini ZZ oli teillä vuoden vaihdossa ja kehui oloja.”

Myös opintojen epätavallisesta aineyhdistelmästä tai jopa omaperäisestä harrastuksesta voi olla hyötyä. Oikeassa paikassa oikeaan aikaan oleminen voi rea- lisoitua yllättävästi. Sattuman sormi voi olla pelissä hauskallakin tavalla.

Minulla on virolainen sukunimi, mutta kotona en oppinut Suomeen Virosta sotapakolaisena tulleen isäni äidinkieltä. Opiskeluvuosinani ajauduin kerran joihinkin bileisiin Uudella ylioppilastalolla. Juttusilleni osui kiinnostavan oloinen tyyppi, joka kyseli yhteystietojani ja osoittautui suomalais-ugrilaisen filologian opiskelijaksi. Kuullessaan sukunimeni hän tokaisi: ”Kas sa räägid eesti keelt?” Nolona jouduin toteamaan: ”Ei, en osaa.” Romanssia siitä ei syntynyt, mutta sen sijaan vakaa päätös ryhtyä opiskelemaan viroa. Tästä lisää myöhemmin…

Olin Helsingin yliopistossa kuin lapsi karkkikaupassa. Mitä kaikkea kiinnostavaa olikaan tarjolla! Maantiedettä, geofysiikkaa (eritoten seismologiaa), geologiaa, ympäristö- ja tähtitiedettä, italiaa, viroa ja islantiakin! Mannerlaattojen liikkeet ovat kiinnostaneet minua kuusivuotiaasta asti. Graduni aiheeksi kaavailin jotain niihin ja seismologiaan liittyvää. Tutkimusalueeksi valikoitui Islanti.

Olin seismologian laitoksella kesätyöläisenä ja tulin hyvin juttuun sen silloisen johtajan kanssa. Taisin olla proffan lempilapsi, sillä hän järjesti minut Islanti-intoilijan mukaan Etelä-Islantiin pohjoismaiseen seismologikokoukseen kesäkuussa 1991.

Osallistujille järjestettiin ekskursio alkuvuodesta purkautuneen Hekla-tulivuoren tuoreelle laavavirralle. Se oli minulle rakkautta ensi silmäyksellä. Tuntui huikealta kokea läheltä vääjäämätön luonnonvoima. Tulivuori vaan purkautuu, kun sen aika on eikä meillä ole siihen mitään sanomista. Ja laava leviää niin laajalle kuin materiaalia riittää, haudaten alleen mitä sinne sattuu jäämään. Mahtavaa! Kompuroin röpelöisen laavavirran päällä, keräsin taskut täyteen teräviä laavankappaleita ja hymyilin typerästi.

Kokousmatkan tuomisina ilmeni, että yhteispohjoismaisesti pystytetty seismisten asemien verkko Etelä-Islannissa voisi tarjota dataa suomalaiselle jatko-opiskelijalle. Saatuani graduni valmiiksi rohkaistuin kirjoittamaan kirjeen kokouksessa tapaamalleni islantilaisproffalle –josko hän tietäisi ehdottaa minulle mahdollista väikkäriohjaajaa. Paluupostissa hän tarjoutui itse ohjaajaksi ja luonnosteli muutaman sopivan tutkimusaiheen. Yksi niistä oli Heklan 1991 purkaukseen liittynyt seismisyys. Tiesin heti: tässä se on!

Vaikka tein tohtorintutkintoni Helsingin yliopistoon, oli käytännöllisempää viettää aikaa enimmäkseen Reykjavíkissä tutkimusta tehden. Tie oli pitkä ja kivinen, mutta sisukkaasti sinnittelin maaliin asti. Työni perustui valmiiseen dataan. Haaveilin kuitenkin, että olisipa hienoa, jos saisin pystyttää yhden ihan oman seismisen aseman ikioman datani keräämiseksi.

Olin jo jonkin aikaa perehtynyt Heklan syövereihin, kun Islannissa järjestettiin kansainvä- linen konferenssi. Sen juhlaillallisen jälkimainingeissa islantilaisproffani ilmestyi luokseni haluten esitellä proffaystävänsä Cambridgen yliopistosta. Tämä ojensi hymyillen minulle kätensä, sanoen: ”Hello! Olen Bob Cambridgesta. Haluaisitko lainata 20 seismometriä?” Myöhemmin olemme Bobin kanssa naureskelleet ensivaikutelmalleni: no onpa reilu ja mukava mies!

Kävikin niin, että asensimme seuraavaksi kesäksi 20 seismisen aseman verkon Torfajökull-tulivuorelle Heklan naapuriin. Yhteistyö sujui loistavasti ja projekti tuotti hienoa dataa niin minun kuin Cambridgen opiskelijoiden käyttöön. Paria vuotta myöhemmin minulle tarjoutui mahdollisuus mennä Cambridgeen post-doc tutkijaksi samaisen Bobin leipiin. Sen koommin olemme pystyttäneet seismisiä verkkoja monelle Islannin tulivuorelle. Vuosien saatossa asemien määrä on ollut satoja, maailmanluokan dataa on kerätty ja lukuisia tiedejulkaisuja on syntynyt. Hedelmällinen Islanti-yhteistyömme jatkuu edelleen.

Vähän ennen Englantiin muuttoani järjestettiin Upsalassa pohjoismaisten geologien tärkein tapaaminen, Nordic Geological Winter Meeting. Minäkin päädyin sinne, kun se osui sopivasti joululoman paluumatkan varrelle Suomesta Islantiin. Tässä vaiheessa viron kielen taitoni oli jo varsin sujuva. Bongailin konferenssikansasta henkilöitä, jotka vaikuttivat nimikyltin perusteella virolaisilta ja menin reippaasti rääkima eesti keelt heidän kanssaan. Yksi näistä juttukavereista oli setämies Tallinnan teknillisestä yliopistosta.

Upsalan konferenssi huipentui juhlaillalliseen. Kaavailimme suomalaisen geologikaverini kanssa vapaalle vaihtoa illan juomatarjoilut kiikarissa, kun Tallinnan setämies ilmestyi pöytämme ääreen kysyen, onko leidien seurassa tilaa. Pöh! Eihän siinä voinut epäkohteliaasti muutakaan väittää ja tuli ylläpitää sivistynyttä seuranpitoa. Minua on usein kiusoiteltu, että puhun liian paljon – mutta se voikin olla hyödyllinen taito! Niitä näitä jutustellessa tulin maininneeksi, että olisi kiva joskus olla vuosi töissä isäni entisessä kotimaassa Virossa.

Cambridgessa vierähti post-docina kolme vuotta. Se oli hieno mahdollisuus ja erinomainen kokemus, mutta tunsin kuitenkin, että Iso-Britannia on not my cup of tea. Olin laimean kiinnostunut työpaik- kahausta siellä ja tuskailin, että mihin maahan nyt seuraavaksi. Vai päädynkö maitojunalla kotitilalle Savoon peräkammarintytöksi?

Ja juuri tähän saumaan kilahti koneelleni sähköpostia Virosta: ”Enpä tiedä, onko tämä osoitteesikaan voimassa, kun siitä on jo kolme vuotta. Mutta tiesitkö, että Viron geologian tutkimuskeskus hakee seismologia?” Lähettäjä oli setämies Tallinnasta, joka oli pannut korvan taa toiveeni työskennellä joskus isäni kotimaassa. Otin yhteyttä geologian tutkimuskeskukseen. Minut myöhemmin palkannut esimieheni kertoi, että he eivät edes laatineet työpaikkailmoitusta, koska olivat varmoja, ettei viron kielen taitoisia hakijoita ole.

Tammikuussa 2008 muutin Tallinnaan ja aloitin työni seismologina. Olin 40-vuotias ja ensimmäistä kertaa elämässäni allekirjoitin työsopimuksen, jossa ei ollut määräaikaa. Nolostumiseen päättynyt opiskelijabileiden pokausyritys tuotti minulle vuosia myöhemmin vakiduunin!

Heidi

Soosalu

Vanhempi geologi, Viron geologian tutkimuskeskus

Vanhempi lehtori, Geologian instituutti, Tallinnan teknillinen yliopisto