Elää ja kuolla
R &A
:ssa
Te k s t i : Ti i S ta r c k , Ku vat : Pau l i H a a n pä ä & M a r i M u r
Rakkautta & Anarkiaa tarjoaa syksyllä trippejä eri todellisuuksiin jo 30. kerran. Suomen suurimman elokuvafestivaalin historia on nyt koottu myös kirjaksi.
Hirviöt ryhmäkuvassa. Tuntuuko tutulta?
”V
iikon ajan Helsinki tuntui oikealta elokuvakaupungilta”, alkaa Länsi väylä-lehdessä 20.3.1988 julkaistu juttu Helsingin ensimmäisestä elokuvaviikosta. ”Hyvin onnistunut minifestivaali osoittaa todeksi väitteen siitä, että Helsingin kokoinen kaupunki tarvitsee oman elokuvatapahtumansa.” Lina Wertmüllerin elokuvasta nimensä lainanneesta, Image-lehden puuhamiesten järjestämästä tapahtumasta kasvoi ilmiö ja instituutio. Länsiväylän jutun kirjoittajasta Mika Siltalasta tuli Pekka Lanervan, Eija Niskasen ja Matti Paunion ohella osa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ydinryhmää. Julkisuudesta tuttujen renessanssihahmojen lisäksi 30 vuotta rakkautta ja anarkiaa -kirjassa R&A:n tarinaa kertovat vähemmälle huomiolle jääneet festivaalivaikuttajat. Toimittajat Kalle Kinnunen ja Lauri Lehtinen tekivät kirjaa varten yli sata haastattelua. ”Oral history -muodossa subjektiivinen filtteri on päällä. Kirja ei julista, miten asiat tapahtuivat, vaan siinä on
14 • L i k e U u t i s e t, 1 3 0 1 7
eri näkökulmia, jotka saattavat poiketa toisistaan”, Kinnunen kuvailee. Lehtinen mainitsee lajityypin kotimaisista edeltäjistä Markku Salon ja Jukka Lindforsin rockhistoriikit. Festivaalin kanssa orgaanisesti samaan pakettiin kuuluu kulttuurillinen muutos, joka Suomessa on tapahtunut kolmenkymmenen vuoden aikana. Kirjailijat luonnehtivat alkuvuosien R&A:ta keitaaksi niukkuuden keskellä. ”Suomi oli agraarifasistinen helvetti, jonne ei saanut tuoda edes juustoja ulkomailta, niin kuin Matti Paunio kuvailee kirjassa”, Kinnunen sanoo. Suomalaisessa katsomiskulttuurissa vallitsi Lehtisen mukaan punkvaihe: ”Oli päällä sellainen vastakulttuurinen viritys, tee se itse -henki. Pienissä porukoissa vaihdeltiin hämäristä lähteistä saatuja, tekstittämättömiä videokasetteja ja oltiin siten valtavirran ja valtiollisen holhoamisen ulkopuolella.” R&A oli ainoa väylä nähdä perustarjonnasta poikkeavaa materiaalia isolla kankaalla, Suomen parhaissa elokuvateattereissa. Leffahullut tiesivät, että jos
elokuvaa ei nähnyt festivaalilla, sitä ei välttämättä näkisi koskaan. Järjestäjät tekivät löytöretkiä ulkomaille: etsittiin erikoisuuksia ja Suomessa tuntemattomia elokuva maita. Kuin tyhjästä saattoi ilmestyä kokonainen Hongkong-elokuvan buumi – tai jotain tolkutonta kuten Fudoh: The New Generation. ”Kukaan ei ollut nähnyt elokuvaa etukäteen, kata-
LAURI
logitekstikin oli eri lähteiden pohjalta kasattu. Takeshi Miikestä ei todellakaan tiedetty vuonna 1997 yhtään mitään”, Kinnunen kertoo. ”Se oli mitä vittua nyt tapahtuu -tyyppinen kokemus.” R&A:n anarkistisempi vaihe tuli päätökseen 1990-luvun lopulla, jolloin Lehtinen päätoimitti festivaalin katalogia. Hänen uransa reportterina oli alkanut vuoden 1993 R&A-risteilyllä, kun Suomessa kiellettyjen Nekroman tik- ja The Driller Killer -elokuvien perässä Viroon kuljetettiin laivalastillinen ohjaajatalenttia John Woo etunenässä. Kinnunen oli festivaalilla töissä muutamina vuosina alkaen kesästä 1999, jolloin Pekka Lanerva siirtyi virallisesti johtamaan tapahtumaa ja toiminnasta tuli organisoidumpaa. Ennen 2010-lukua ja Finnish Film Affairia olisi ollut vaikea kuvitella R&A:n palvelevan esimerkiksi kotimaisen elokuvan vientipyrkimyksiä. Kirjailijoiden ensimmäiset R&A-kokemukset sijoittuvat aikuisuuden rajamaille. 16-vuotias Lehtinen jännitti vuonna 1990, päästääkö Bio-Bion vahtimestari hänet katsomaan Richard Stanleyn scifi-kauhu-dystopialeffaa Hardware. 14-vuotiaan Kinnusen leffaseurana vuoden 1992 Brian De Palman Kahdet kasvot -näytöksessä oli oma äiti. Erityisesti Pulp Fictionin ensiesitys Maximissa vuonna 1994 on jäänyt hänen mieleensä: ”Se kollektiivinen hurmos oli jotenkin niin käsin kosketeltavaa.” Lehtinen livahti loppuunmyytyyn näytökseen toisen elokuvan lipulla. Kinnunen oli mennyt saman vuoden Taiteiden yönä Akateemiseen kirjakauppaan hankkiakseen uunituoreen festivaalikatalogin, mutta henkinen kantti oli pettänyt väentungoksessa: ”Oli niin hirveät jonot, että oli pakko pölliä se.” 30 vuotta rakkautta ja anarkiaa -kirjan kirjoittajilla on siis omakohtaista kokemusta R&A-fanatismista ja näkemisen vietistä.
Mitä vittua nyt tapahtuu ?
KAL
LE