House of the Dragonia odotellessa: dinosaurusnör tin katsaus “lohikäärmeiden heimoon”

HOUSE OF THE DRAGONIA ODOTELLESSA: DINOSAURUSNÖRTIN KATSAUS “LOHIKÄÄRMEIDEN HEIMOON”

Teksti ja kuvat: Kasperi Keränen Vuoden 2022 odotetuimpiin tv-sarjoihin kuuluva HBO:n suursatsaus House of the Dragon täydentää palkitun ja maailmanlaajuisesti fanitetun Game of Thronesin (2011-2019) tarinaa. Useiden aatelissukujen keskinäisen valtataistelun sijaan House of the Dragon tulee keskittymään Targaryenin sukuun, jonka jäsenet tunnetaan paitsi viehättävästä olemuksestaan, myös kyvystään hallita lohikäärmeitä. Game of Thronesin maailmassa, Westerosin ja Essosin mantereilla, lohikäärmeet ovat suurimpia ekosysteemi-insinöörejä ihmisten ja valkoisten kulkijoiden (Homo sapiens ja H.sapiens whitewalkeriensis) jälkeen. Ne ovat aikuisina valtavan suuria, väkivahvoja ja raivokkaita olentoja, joita eräät suuret ajattelijat pitävät älyltään ylivertaisina jopa ihmisiin nähden. Ystäviinsä ja yksinhuoltajaäiteihinsä ne kiintyvät vahvasti, vihollisten ja erään westerosilaisen ryyppäävän ja asioita tietävän henkilön kannattaa harkita lähemmän tuttavuuden tekemistä toisenkin kerran. Ne voivat kasvaa kissan kokoisista söpöistä poikasista matkustajalentokoneen kokoisiksi joukkotuhoaseiksi noin kuuden tuotantokauden kuluessa, dispersoida lepakkomaisten siipiensä kantamina merten takaa uusille mantereille ja muuttaa sinne päästyään kokonaisia kaupunkeja armeijoineen ja laivastoineen tuhkaksi. Niiden menon pysäyttäminen tai edes hidastaminen on melkoisen haasteellista, ja sitä yrittäneet ovat yleensä muuttuneet tuhkakasoiksi, elleivät satu olemaan tulenkestäviä. Kaiken tämän perusteella ei liene yllättävää, että se biologian tuntema eliöryhmä*, jonka jäsenet toteuttavat mielestäni lohikäärmemäisyyden ideaa parhaiten, muistuttaa niitä lähinnä kosmeettisesti ja close enough-vinkkelistä. Maailmassa olisi kyllä lohikäärmemäisiä otuksia niin paljon, että niillä voisi täyttää fantasiamaailman, tai sivut useammassakin tällaisessa artikkelissa. Kirjoittajan mielestä paras tosielämän analogia lohikäärmeille on dinosaurusheimo nimeltä Scanseriopterygidea.

*Pahoitteluni, “lentävät lohikäärmeet” ( Draco sp.) ja pterosaurit : joudutte tyytymään hopea-ja pronssisijoille tässä kisassa

Scanseriopterygidit ovat olleet eräänlainen mysteeri paleontologeille aina siitä lähtien, kun ensimmäiset heimoon kuuluvat fossiilit löydettiin vuosituhannen alussa. Niitä ei voisi pahalla tahdollakaan sanoa tavanomaisiksi. Suuren yleisön mielikuvissa dinosaurukset ovat valtavia ja matelijamaisia, mutta scanseriopterygidit olivat dinosauruksiksi melkein uskomattoman pieniä sekä monessa suhteessa ennemmin lintumaisia kuin matelijamaisia, mikä tosin ei ole dinosaurusten joukossa mitenkään poikkeuksellista. Scanseriopteryx-sukuun kuuluneen (kylläkin nuoren) yksilön fossiili on kooltaan varpusen luokkaa (Passer domesticus), kookkaampien sukujen edustajat vastasivat mitoiltaan kyyhkyä (Columba livia). Niiden ihoa peitti matelijamaisten suomujen sijaan lähes kauttaaltaan höyhenpeite. Niiden eturaajat olivat pitkät ja kapeasormiset, nokkamaisia leukoja reunustivat hieman etuviistoon sojottaneet neulanterävät hampaat, ja silmät olivat suuret. Ihan tarpeeksi erikoisia otuksia tällaisenaan! Sittemmin eräs fossiili on kuitenkin hilannut niitä vielä omituisempaan ja lohikäärmemäisempään suuntaan. Noin 160 miljoonaa vuotta sitten elänyt ja Kiinasta vuonna 2007 löydetty Yi qi julkistettiin Nature-lehdessä vuonna 2015. Sen erikoisin piirre olivat painaumina fossiilissa säilyneet nahkapoimut, jotka kiinnittyivät yläraajan kolmanteen, selvästi muita pidempään luisevaan sormeen, ranteesta sojottaneeseen luu-tai rustopiikkiin ja jonnekin kainalon ja lonkan välille. Yi qi on ensimmäinen tunnettu nahkasiipinen dinosauruslaji. Ainutlaatuinen se ei kuitenkaan ollut: ominaisuus on sittemmin löydetty myös sukulaisen Ambopteryxin fossiilista, ja nykyisin loputkin, 2000-luvun alussa löydetyt scanseriopterygidit kuvataan näiden löytöjen perusteella yhä useammin nahkasiipien heiluttelijoina. Tämä on hyvä esimerkki siitä, kuinka tieteellinen tieto kehittyy ja korjaa samalla itseään. Vaikka nämä otukset ovat nyttemmin saaneet lohikäärmemäiset siipensä, fosiiilien perusteella niiden ei vieläkään uskota olleen teknisesti lentokykyisiä. Niiltä puuttui lentäville eläimille tyypillinen syvä rintakehä ja kölimäisellä Yi qi:n rekonstruktio lisäosalla varustettu rintalasta, joka kiinnittäisi jatkuviin syviin siiveniskuihin kykenevät massiiviset lihakset. Scanseriopterygidit joutuivatkin luultavasti tyytymään puusta toiseen liitämiseen: tässä suhteessa ne muistuttivat kaakkoisaasialaisia kaguaaneja (Cynocephalidae). Maanpinnasta lentoon ponnistaminen lienee ollut niille mahdotonta. Niinpä aito lentokyky on yhä vallitsevan käsityksen mukaan kehittynyt selkärankaisten eläinten joukossa vain kolmesti: dinosaurukset (ei siis scanseriopterygidit, vaan linnut!), pterosaurit (kts.kuva) ja lepakot (Chiroptera). Aitoja lentäjiä tai ei, Scanseriopterygidae-heimo nahkasiipineen on kiehtova esimerkki konvergenttisesta evoluutiosta: eliöryhmät, jotka eivät ole läheistä sukua toisilleen, kehittävät samankaltaisia ratkaisuja yhteneväisiin ympäristön asettamiin haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Scanseriopterygidien ekologian ymmärtämiseksi on turvauduttava itse eläinten fossiileihin ja nykyisiin lajeihin perustuviin “valistuneisiin arvauksiin”. Westerosilaisten sotilaiden ja kotieläinten saalistajien sijasta niiden on esitetty olleen eräänlaisia vastineita madagaskarilaiselle ai-aille (Daubentonia madagascariensis), joka pääsee puuaineksessa Syntaksis 15

lymyäviin toukkiin käsiksi pitkillä, tikkumaisilla sormillaan. Toisaalta Ambopteryxin fossiilin säilynyt vatsansisältö (gastroliittejä eli jauhinkiviä ja luunsiruja) yhdistettynä heimolle tyypilliseen hampaistoon viittaa kaikkiruokaisuuteen. Lyhyiden häntien nauhamaiset sulat olivat luultavasti naaraiden houkuttelua varten: monilla nykyisilläkin dinosauruksilla sellaiset viestivät koiraan olevan isäainesta. Scanseriopterygidien voisi kuvitella olleen muiden pienten tasalämpöisten eläinten tavoin ihmisen silmin tarkastellen aktiivisia: vilkas aineenvaihdunta edellytti toisaalta ravinnon etsimistä tiuhaan tahtiin, mutta moinen aktiivisuus vaati toisaalta vastapainokseen runsaasti lepoa. Vaatimattoman kokonsa vuoksi ne olivat itsekin petojen saalista: niiden luulisi pysytelleen suojaisissa tiheiköissä tai puissa ja vältelleen predaattorien kohteeksi joutumista välttämällä aukeiden alueiden ylittämistä ilmateitse: samaa taktiikkaa noudattavat Suomen metsissä (ainakin toistaiseksi) liihottelevat kuukkelit (Perisoreus infaustus). Suuret silmät viittaavat hyvään näkökykyyn, joka on hyödyllinen varsinkin hämärässä liikkuville eläimille, kuten pöllöille. Ehkä scanseriopterygiditkin olivat hämäräaktiivisia eläimiä, jotka viettivät päivän lepäillen turvallisesti oksiston tai puunkolon suojassa ja lähtivät saalistamaan vasta illan tullessa. Tai sitten eivät. Pieniä touhukkaita höyhenpeitteisiä dinosauruksia, jotka liitelivät muinaisissa metsissä puusta toiseen nahkasiipien varassa ja söivät mitä sattuivat omalaatuisella hampaistollaan ja ehkä myös siroilla sormillaan? On tämä elämä ihmeellistä, joskus kaiken tieltään tuhoavista lohikäärmeistä ja niillä ratsastavista prinsseistä ja prinsessoista kertovia tv-sarjojakin ihmeellisempää.

Lähteitä ja lisätietoa Darren, N., (2009) Kiehtovimmat dinosauruslöydöt. Suom. 2010. Kustannusosakeyhtiö Nemo, Helsinki A bizarre Jurassic maniraptoran theropod with preserved evidence of membranous wings | Nature (alkuperäinen Naturen artikkeli Yi qistä vuodelta 2015) A new Jurassic scansoriopterygid and the loss of membranous wings in theropod dinosaurs | Nature (artikkeli Ambopteryxin fossiilista sekä heimosta yleisesti, toukokuu 2019) Chinese Dinosaur Had Bat-Like Wings and Feathers (nationalgeographic.com) (NatGeon artikkeli Yi qistä) Neuroscience for Kids - Animal Sleep (washington.edu) (kiintoisa taulukko eri selkärankaisten eläinten unentarpeesta: esim. ankat nukkuvat keskimäärin noin 11 h/vrk)