Julkisoikeuden opiskelijana viime vuosituhannella

Aloitin yliopisto-opinnot vuonna 1995. Tiesin jo opinnot aloittaessani, että oma alani oli vielä löytymättä. Niinpä ensimmäisenä opiskeluvuotena keskityin lähinnä opiskelijaelämään sekä mitä erilaisimpiin tieteenaloihin tutustumiseen. Suoritin kasvatustiedettä, psykologiaa, tilastotiedettä, yhteiskuntapolitiikkaa. Lisäksi kävin ainakin sosiologian ja matematiikan opintoihin pikaisesti tutustumassa. Edelleen oma alani oli kateissa ja olin jo ajatellut siirtyväni yhteiskuntapolitiikan pääaineopiskelijaksi.

Toisen opintovuoden aluksi kuulin opiskelijakavereiltani, että yliopistolla voi opiskella sivuaineena julkisoikeutta. Professori Teuvo Pohjolainen luennoi Julkisoikeuden peruskurssia, joka oli pikkuhiljaa kasvattanut suosiotaan siten, että syksyllä luentojen alkaessa opiskelijat tungeksivat luennolla ja istuimme salin M2 lattialla (nyk. M101). Muistan tuon ensimmäisen julkisoikeuden luennon elävästi. Professori Teuvo Pohjolainen oli loistava luennoija. Luentosarjan jälkeen minulle oli selvää, mikä ala minua kiinnostaa. Olen luonteeltani utelias ja halunnut aina tietää miksi jokin asia on niin kuin on. Julkisoikeus antoi paljon vastauksia. Päätinkin opiskella julkisoikeutta niin paljon kuin sitä olisi tarjolla. Tuona syksynä julkisoikeuden opiskelijoiden määrä kasvoi huimasti muidenkin todettua alan kiinnostavuuden ja tuoreuden verrattuna jo tarjolla olleisiin aloihin. Niinpä alettiin puhua, että siitä voisi tulla pääaine. Julkisoikeus saikin pääaineen aseman muistaakseni lukuvuoden 1998 alusta lukien. Aluksi opiskelijat, jotka olivat suorittaneet julkisoikeudesta approbaturin eli 15 opintoviikkoa, saivat hakemuksesta pääaineekseen julkisoikeuden. Ja niinpä minäkin vaihdoin pääaineen. Tuolloin tavoitetutkintomme oli yhteiskuntatieteiden maisteri, mutta melko nopeasti saimme oikeuden suorittaa hallintotieteiden maisterin tutkinnon.

Julkisoikeuden opetuksesta mieleeni on jäänyt muutama yksityiskohta loistavien Teuvo Pohjolaisen luentojen lisäksi. Sosiaalioikeuden luennoitsija oli legendaarinen. Varatuomari Helminen Tampereelta luennoi sosiaalioikeutta ja kurssi oli viikonloppuna. Luennoija ei tuntenut lainkaan esiintymisjännitystä, päinvastoin. Hän näytteli muun muassa lapsen sieppauksen päiväkodin pihalta esittäen sieppaavaa vanhempaa (joka piileskeli puskissa eli pöydän takana), lapsia komentavaa lastentarhantätiä sekä siepattavaa lasta. Lisäksi hän toimi sekä poliisina että lastenvalvojana, jotka yrittivät selvittää mitä oli tapahtunut ja miksi. Performanssi sai koko yleisön haltuunsa ja luentojen suosio oli taattu. Myös Helmisen käyttämät sanonnat ”rinta tuuheana” (vapaasti suomennettuna ”rinta rottingilla”) ja ”kasvoilla keskipäivän auringon leima” (vapaasti suomennettuna ”naama kuin Naantalin aurinko”) jäivät elämään opiskelijoiden keskuudessa. Taitavat elää omassa sanavarastossani vieläkin.

Opiskeluaikanani jotkut nykyisin itsestäänselvyyksiä olevat asiat olivat jotain ihan muuta. Tentit olivat pieniä ja mukavia tilaisuuksia. Carelia-salissa oli yhtä aikaa koko tiedekunnan kirjatentit, ja sali ei koskaan ollut täynnä. Tentti-ilmoittautuminen tapahtui tenttikuorella viimeistään 10 päivää ennen tenttiä ja kenellekään ei koskaan edes tullut mieleen yrittää päästä mukaan tenttiin, jos ilmoittautumisen unohti tehdä määräajassa.

Kurssikirjatilanne oli tuolloin melko kehno. Eräs kanssaopiskelijani varasi koko vuodeksi kurssikirjat heti kun opinto-opas kopsahti painosta. Lainasi omalla nimellään ja pisti samoin tein varauksen sisään vaimon nimellä sen perään varauksen omalla nimellään ja niin edelleen. Reilu meininki.

Tenttitulokset julkaistiin ilmoitustaululla. Ei missään muualla. Muistan kerran joululomalla soittaneeni ääni vapisten psykologian laitokselle tiedustellakseni mitä nöyrimmin, onko neuropsykologian tenttitulos tullut. Ja se oli tosi noloa, mutta vain minusta. Henkilökunta oli aina mitä avuliainta, mutta tuon ajan kulttuuriin ei vielä kuulunut reipas yhteydenpito henkilökuntaan. Netti oli tuolloin jo olemassa (en sentäs niin vanha ole), mutta se ei ollut aktiivisessa käytössä. Kuten ei myöskään sähköposti. Ne alkoivat yleistymään vasta opintojeni ihan loppupuolella. Niinpä kaikki asiat hoidettiin käymällä yliopistolla. Soittaahan ei iljennyt. Nykyvalossa olen toki kantanut korttani kekoon etäopintojen ja etätenttien mahdollistamiseksi, mutta koko opiskeluyhteisön muuttumista etäopiskeluyhteisöksi en toivoisi. Opiskeluyhteisö ja kanssaopiskelijat ovat mitä tärkein voimavara ja vertaistuki! Julkisoikeuden opetus laajeni nopeasti jo minun opiskeluaikanani. Parissa vuodessa julkisoikeus oli jakaantunut jo valtiosääntö-, hallinto-, ja vero-oikeuteen, jotka olivat mahdollisia pääaineita valmistuessani vuonna 2000. Ympäristöoikeuden opintoja oltiin juuri käynnistämässä. Opintoaikojeni henkilökunnasta professorit Matti Myrsky ja Tarmo Miettinen ovat vielä remmissä.

Olen ollut etuoikeutettu, kun olen valmistumisestani saakka saanut seurata läheltä julkisoikeuden opetuksen laajenemista useiksi eri oppiaineiksi, tutkinnon sisällöllistä ja työmarkkinoita palvelevaa kehitystä ja koko laitoksen muokkautumista julkisoikeuden laitoksesta oikeustieteiden laitokseksi. Viimeaikaisten uutisointien perusteella kehitys ei suinkaan ole tasaantumassa. Mitä oikeustieteiden laitos onkaan seuraavan 15 vuoden kuluttua?

Siispä rinta tuuheana kohti uusia tuulia!

Miia Laukkanen Julkisoikeuden opiskelija 1996-2000.