HANNU KOKKI, HEIDI FORSELL

LAPSEN KIPU

TEKSTI LAURA KOLJONEN KUVA NOORA PALONEN / NOORA BOM PHOTOGRAPHY

”Kaikki ymmärtävät, että k mutta lapsen oma koke

Kun lapsi kärsii kovasta kivusta, vanhempi kokee avuttomuutta. Myös hoitohenkilökunnan keinot ovat rajatut. Erikoislääkäri Hannu Kokin mukaan lasten kokemasta kivusta tarvitaan enemmän monipuolista tutkimustietoa, jotta lapsia osattaisiin auttaa yhtä hyvin kuin aikuispotilaita.

VEEA leikattiin ensimmäisen kerran, kun hän oli viiden päivän ikäinen.

Veean äiti Heidi Forsell katseli tehoosastolla olevaa lastaan voimatta tehdä juuri mitään hänen auttamisekseen. – Kaiken lisäksi Veean silloin saama lääke aiheutti kosketusherkkyyttä. Katsoin vastasyntynyttä lastani kaikissa niissä letkuissa, enkä voinut edes silittää häntä. Ainoa tapa, jolla pystyin lastani auttamaan, oli rintamaidon pumppaaminen ja höpötteleminen hänelle, Heidi muistelee.

Tuo viiden päivän ikäisenä suoritettu avosydänleikkaus oli Veean ensimmäinen, mutta ei viimeinen kosketus kipuun. Sydänlapsena hän on ollut kahdessa leikkauksessa ja useissa toimenpiteissä.

Lapsen kokema kipu on mietityttänyt Heidi-äitiä usein. – Veea on elänyt kovan kivun kanssa koko elämänsä. Pohdin usein, millainen vaikutus sillä on hänen tulevaisuuteensa.

Sydänlapsilla on esimerkiksi keskimääräistä enemmän oppimispulmia. Forsell sanoo pohtineensa, voiko se johtua esimerkiksi siitä, että sydänlapset kokevat keskivertolasta enemmän kovaa kipua.

Forsellin mukaan lasten kohdalla puhutaan usein siitä, että lapsi toipuu paljon nopeammin kuin aikuinen. Sen hän tietää todeksi, mutta se ei poista sitä faktaa, etteikö lapsi tuntisi kipua. – Joskus mietityttää, lääkitäänkö heitä tarpeeksi tai vähätelläänkö lapsen kipua, koska he eivät osaa vaatia mitään. Sen sijaan minä olen vaatinut hänelle lisää lääkettä. Kerran katselin leikkauksen jälkeistä kiemurtelua ja sanoin lääkärille, että nyt pitää antaa lisää kipulääkettä.

Lasten kivun tutkiminen on hankalaa Kun erikoislääkäri ja dosentti Hannu Kokki aloitteli töitään nuorena anestesialääkärinä, oli yleistä,

Lastenklinikoiden Kummit on yksi HUSin Uuden lastensairaalan kipukeskuksen perustajalahjoittajista.

aikkea kipua ei saa pois, mus pitää ottaa vakavasti”

ettei lapselle annettu leikkauksen jälkeen kipulääkettä. Kipulääkettä ei välttämättä aina lisätty edes leikkauksen aikana. – Jos lapsella oli korvakipua, hoidossa keskityttiin vain korvakivun syyn hoitoon. Vielä 1980-luvulla kipua ei erikseen hoidettu. 40:ssä vuodessa on edetty pitkä matka siihen pisteeseen, että kivullakin on oma arvonsa. Kova ja kohtalainen kipu pitää aina hoitaa. Toki samaan aikaan pitää selvittää, mikä kipua aiheuttaa, Kokki sanoo.

Hannu Kokilla on pitkä kokemus lasten kivunhoidosta ja sen tutkimuksesta. Hän tutkii aihetta edelleen.

Vaikka 40:ssä vuodessa on tultu pitkä matka, maali ei Kokin mukaan häämötä horisontissa: aikuis- ja lapsipotilaiden kivunhoidossa on suuria eroja. – Suurin ongelma on tutkimustiedon puutteellisuus. Lääketeollisuuden näkökulmasta lapsipotilaat ovat niin heterogeeninen joukko, että lapsilla tehtävä tutkimus ei sitä aina kiinnosta. Tästä syystä tutkimus lääkkeellisistä hoidoista on lasten kohdalla vähäisempää.

Vaikka sama fysiologia toimii kivussa niin aikuisilla kuin lapsillakin, samat lääkkeet eivät Kokin mukaan automaattisesti sovellu molemmille. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee hermokivun hoitoon tarkoitetut lääkkeet. Niistä on Kokin mukaan todella vähän tutkimustietoa lapsiin liittyen.

Annostuskin voi erota. Vaikka aikuisilla käytettäviä kipulääkkeitä voisi käyttää lasten hoidossa, lasten

”Kerran katselin leikkauksen jälkeistä kiemurtelua ja sanoin lääkärille, että nyt pitää antaa lisää kipulääkettä.”

annos ei automaattisesti määräydy painoon suhteutettuna. Annoksissa on huomioitava lasten elintoimintojen kehitys. – Aihetta pitäisi tutkia, sillä todistettavasti lapset tuntevat kipua, ja kaikenikäiset lapset osaavat sitä ilmaista.

Kokin mukaan vastasyntynyt reagoi kipuun tietynlaisella itkuäänellä. Hänen kipuaan osataan tunnistaa myös otsarypyistä, suupielten mutruista, sierainten liikkeistä ja kehon asennosta. Myös kosketukseen kivulias vauva reagoi eri tavalla kuin normaalisti. 3–4-vuotias osaa jo sanoa, tekeekö kipeää. 5-vuotias puolestaan osaa käyttää kipumittareita, kuten sattuu vähän tai sattuu paljon. – Kivuton lapsi on levollinen, ja syke ja hengitys ovat rauhallisia. On tärkeää pysähtyä hetkeksi katsomaan lasta, ja aina pitää kysyä, miten menee, onko kipuja. Osa lapsista nimittäin vetäytyy syrjään, kun heihin sattuu. Pienen lapsen kohdalla katse ja kosketus paljastavat mahdollisen kivun.

Leikkauksen jälkeen lapsillakin suurinta tuskaa aiheuttaa kipu, joka kohdistuu hengittämiseen osallistuviin rintaonteloon ja ylävatsaan. Samoin erilaiset luutoimenpiteet sekä nieluun liittyvät toimenpiteet, kuten nielu- ja kitarisatoimenpiteet, ovat kivuliaita. – Syöpäkipua osataan ja uskalletaan mielestäni hoitaa kohtuullisen hyvin. Moni muu pitkäaikainen kipu vaatisi enemmän huomiota, sillä kivulla voi olla paljon psykologisia vaikutuksia.

Mutta parempaan ollaan kuitenkin koko ajan menossa.

Kokki iloitsee siitä, että nyt on julkaistu hyvää perustutkimusta keskosista lähtien. Myös kivun mekanismeista ja vaikutuksesta mieleen on paljon enemmän tietoa kuin aiemmin. – Lisäksi suomalaiset tutkimusryhmät ovat olleet hyvin aktiivisia lasten kipu- ja kipulääketutkimuksissa. Tutkimustiedon ansiosta lääkäreiden on mahdollista arvioida, mikä kipulääkeannos on hyväksi lapsen lyhytaikaisessa hoidossa. – Valitettavasti tutkimustieto ei aina päädy lääkkeiden valmistustietoihin. Mutta valtavia harppauksia on otettu fysiologian ja monien peruskipulääkkeiden osalta. Haasteena ovat pitkäkestoisesta kivusta kärsivät lapsipotilaat.

Vaikka 40:ssä vuodessa on tultu pitkä matka, maali ei Hannu Kokin mukaan häämötä horisontissa: aikuis- ja lapsipotilaiden kivunhoidossa on suuria eroja.

Hannu Kokki on tutkinut lasten kipua koko uransa ajan. (Kuva: Hannu Kokin albumi)

Samoin lääkkeettömistä kivunhoitomenetelmistä kaivattaisiin kipeästi lisää tietoa.

Huonosti hoidettu kipu rapauttaa lapsen luottamusta Lapset kuten aikuisetkin ovat yksilöitä, ja yksilöllistä on myös kokemus kivusta.

Hannu Kokki sanoo, että myös lasten kohdalla hoitohenkilökunta on saman ongelman edessä kuin aikuispuolella: osa lapsista kärsii kovasta kivusta pienenkin toimenpiteen jälkeen. Osalle potilaista ei isokaan toimenpide aiheuta merkittävää kipua. – Kivun kokemus on yksilöllinen ja jokaisen kipujärjestelmä on omanlaisensa. Siksi on tärkeää, että lasta tarkkaillaan – erityisesti, jos hän on niin nuori, ettei voi kunnolla kommunikoida tai sanoittaa kipuaan.

Huonosti hoidettu kipu rapauttaa lapsen luottamusta häntä hoitaviin henkilöihin. Se aiheuttaa Kokin mukaan myös pelkoa tulevia toimenpiteitä kohtaan. – Ennen vanhaan hammashoitoa laiminlyötiin, kun aiemmin hammaslääkärissä koettu kipu pelotti edelleen niin paljon. Vielä 30 vuotta sitten syöpää sairastava lapsi tai palovammasta kärsivä lapsi eristettiin – eli jätettiin yksin. Yksin jääminen, joko fyysinen tai henkinen, on siinä tilanteessa pahinta. Lasta auttaa paljon jo se, että hänelle kerrotaan, että sinusta pidetään huolta. Tai jos kyseessä on vauva, aikuisen kosketus on sellainen, että lapsi aistii turvana olevan vanhemman.

Kun lapselle kerrotaan toimenpiteistä, viestinnän pitää olla rehellistä. Epäluottamus syntyy, jos vaikka ennen pistosta lapselle sanotaan, että se ei satu, ja sitten jos sattuukin, lapsi ei enää usko, mitä aikuinen sanoo.

– Kaikkea ei aina tarvitse kertoa, mutta kaikesta voi kertoa lapselle ikätasoisesti.

Luottamusta ei ole välttämättä lopullisesti menetetty, vaikka lapselle olisi jäänyt huonoja kokemuksia kivunhoidosta, Kokki lohduttaa.

Hänen mukaansa hoitohenkilökunnan on tärkeää tunnistaa ne, joilla on huonoja kokemuksia ja pyrkiä korjaamaan tilanne. – Lapset tunnistavat rehellisyyden hyvin ja ovat valmiita yhteistyöhön, jos he kokevat, että kommunikaatio on vastavuoroista.

Vanhempia ei tarvitse suojella Potilasperheen vanhemman näkökulmasta yksi iso ongelma lapsen kokemassa kivussa on se, ettei kivusta juurikaan puhuta. – Jostain syystä meille vanhemmille ei haluta puhua siitä, että lapsi kokee kipua, ja välillä todella kovaakin kipua, Heidi Forsell sanoo.

Hänen mukaansa tilanteisiin voisi palata vaikka myöhemmin, sillä oman lapsen kivun katselu on vanhemmalle hajottavaa.

Hänelle itselleen pahinta lapsen kokemaa kipua on ollut sellainen kipu, jota hän ei ole voinut helpottaa millään tavalla. Vaikeita ovat olleet myös sellaiset tilanteet, joissa lapsi on mennyt paniikkiin, eikä häneen ole saanut yhteyttä.

Forsell sanoo pakottaneensa itsensä pysähtymään sen ajatuksen ääreen, että hänen lapsensa tulee kokemaan kovaa kipua ja hän itse kokee vain totaalista avuttomuutta. – Tiedän, että lapsellani on edessä monia toimenpiteitä, jotka on pakko tehdä ja jotka tulevat aiheuttamaan hänelle kipua. Siksi olen työstänyt asiaa itse ja valmistellut itseäni siihen, että kun lapsella on kykyä ja ymmärrystä käydä aihetta läpi, voin sen tehdä.

Heidi Forsell toivoisi, että kipu nähtäisiin sairaalassa laaja-alaisena kokemuksena, eikä pelkästään oireena. Kivun kokemus kulkee kuitenkin lapsen mukana koko elämän. – Kyllähän lapsen keho muistaa, vaikka mieli ei muistaisi.

Helpointa lasta olisi tukea, kun tilanne on hyvä. Silloin olisi hyvä hetki käydä läpi aiempia kokemuksia.

Forsell kiittelee HUSin Uuden lastensairaalan lastenpsykiatri Anna-Leena Mannströmiä, joka antoi loistavan vinkin: puhu asiasta ääneen, jotta totut kertomaan asiasta ilman, että se aiheuttaa itsessäsi valtavan tunnereaktion.

Niinpä Forsell alkoi puhella asiasta jo vauvaikäiselle Veealle, vaikka tämä ei vielä ymmärtänyt sanojen merkitystä. Sanat avosydänleikkaus ja sairaala muuttuivat Heidin suussa neutraaleiksi, ja kun Veea alkoi ymmärtää puhetta, Heidi pystyi kertomaan niistä ilman tunnekuohuja. – Sanat eivät enää aiheuttaneet minussa ahdistavaa tunnetta, jonka lapsi olisi imaissut. Kun osaan puhua kivusta, voin myös valmistaa lastani siihen. Sanon Veealle, että ’kipu on ok, ja sitten mä lohdutan sua’.

Forsell toivoo, että kivun äärelle osattaisiin pysähtyä nykyistä paremmin.

– Ei meitä vanhempia tarvitse suojella. Vanhemmille on ahdistavaa nähdä lapsen kipu ja tuska, mutta me joudumme sen kivun kanssa tekemisiin joka tapauksessa.

Lapsenkaan kohdalla lääke ei aina hänen mielestään ole se, että kipu viedään pois. – Kyllä kipuun voi vaikuttaa monin eri keinoin, kuten huomioimalla ja lohduttamalla lasta.

Vanhemmille apua toisi ihan yksinkertaiset vinkit itsensä rauhoittamiseen. – Joskus tärkeintä olisi vain hengittää syvään.

Heidi muistaa vahingossa tekemänsä oivalluksen. Kun Veean tilanne oli erityisen paha, Heidi ja miehensä asuivat potilasperheille tarkoitetussa Ronald McDonald Talossa. Samaan aikaan Veea oli vaativassa sydänleikkauksessa. – En ollut siinä vaiheessa mitenkään tietoinen mistään hengitysharjoituksista, mutta minun piti saada nukuttua. Päätin sängyssä keskittyä hengittämiseen, ja siten pystyin nukahtamaan.

Forsell sanoo yhdeksi voimavarakseen avun pyytämisen ja hakemisen. Terapia on auttanut häntä paljon. – Haluan käsitellä omat ajatukseni ja pelkoni ulkopuolisen kanssa, jotta en siirrä niitä lapseen. Silloin voin olla hänelle tukena.

Forsell sanoo, että hänen kehonsa reagoi sairaalaan aina samalla tavalla: menemällä hälytystilaan. Oli kyse sitten sydänleikkauksesta tai lapsen jalan kipsauksesta. – Keho ei aina tunnista eroa, vaan reagoi painamalla paniikkinappulaa. Siksi itsensä rauhoittaminen on niin oleellista.

Kipua voi joko vahvistaa tai hälventää Heidi Forsellin kanssa samoilla linjoilla on myös Hannu Kokki.

Hän sanoo, että lapsen kivunhoidossa aivan keskeistä on perheiden tukeminen. Vanhemmilta ja sisaruksilta on hyvä kysyä, onko heillä huolia tai avoimia kysymyksiä. – Lapsi aistii todella herkästi, jos vanhempi on peloissaan. Jos vanhemmat eivät osaa kanavoida omaa ahdistustaan, se voi vahvistaa lapsen kipukokemusta. Niitä voi aiheuttaa myös hoitohenkilökunnan näyttämä liiallinen huoli sekä hälyinen, steriili sairaalaympäristö.

Hyvinvoiva, työhön motivoitunut hoitohenkilökunta on oleellinen osa lapsen kivunhoitoa ja paranemista. – Kivun arviointiin ja hoitoon pitää olla riittävästi aikaa. Se aina on potilaan etu.

Hannu Kokki sanoo, että kaikissa hoitoa koskevissa tutkimuksissa näkyy selvästi se, että jos potilas kokee, että häntä hoidetaan, sillä on iso merkitys sairaalakokemukseen ja paranemiseen. – Kaikki ymmärtävät, että kaikkea kipua ei saa pois, mutta lapsen oma kokemus pitää ottaa vakavasti.

Toinen toipumiseen liittyvä asia on lapsuuden jatkuminen myös sairauden aikana. Lapsi ei nimittäin lakkaa kaipaamasta leikkiä, vaikka hän on sairas. Hänellä on siihen oikeus.

Sairaaloiden leikkihuoneilla, erilaisilla peleillä ja soitinnurkkauksilla on iso rooli lasten paranemisessa.

Heidi Forsellin lapsella Veealla diagnosoitiin sydänvika heti syntymän jälkeen. (Kuva: Noora Palonen/Noora Bom Photography)

Niiden oheen Kokki lisäisi rentoutusmenetelmäohjausta ja hengitystekniikoiden harjoittelua. – Nämä vaativat osaamista ja aikaa. Tutkimustieto näistä lääkkeettömistä hoidoista pitää muuttaa käytännön toiminnaksi.

Samoin hyviä tutkimustuloksia on saatu erilaisista virtuaalitodellisuuden peleistä ja laseista, joita lapsi voi käyttää vaikka siteiden vaihdon aikana. – Silloin huomio kiinnittyy pois kipua aiheuttavasta toimenpiteestä.

Sairaalaleikki olohuoneen lattialla Heidi Forsellin perheessä lapsen kipukokemus kulkee mukana arjessa.

Se kuuluu puheissa ja se näkyy lapsen leikeissä. – Vähän aikaan sitten Veealla operoitiin jalka, ja leikkauksen jälkeen olohuoneessa oli meneillään hotellileikki. Osa leluista meni hotellin yöksi, kun yksi lelu oli menossa sairaalaan jalan korjaukseen. Minua ilahdutti todella paljon se, että lapsi oma-aloitteisesti kävi sitä läpi.

Vaikka perheessä kivusta puhutaan avoimesti, Forsell toivoisi avointa kipupuhetta myös sairaaloihin, hoidon oheen. – Sellaista neutraalia puhetta. Että kivusta keskusteltaisiin kanssani oma-aloitteisesti ja minulle kerrottaisiin, miten voisin tukea kovaa kipua kokenutta lastani myös sen jälkeen, kun fyysinen kipu lakkaa. ●

HANNU KOKKI on erikoislääkäri ja dosentti, jolla on vuosikymmenten kokemus lasten kivunhoidosta ja sen tutkimisesta.