7 minute read
Autenttinen college-kokemus – amerikkalainen unelma
Advertisement
teksti: TUIRE KORVUO kuvitus ja taitto: HEIDI URNBERG
On kulunut yli kuukausi siitä, kun islantilaisen lentoyhtiön kone laskeutui John F. Kennedyn kansainväliselle lentokentälle ja nousin koneesta pöllämystyneenä, tukka takussa ja polvet jomottaen kosteaa ja vieraalta tuoksuvaa ulkoilmaa haistelemaan. Tulisin viettämään fuksisyksyni New Yorkin osavaltion pääkaupungissa Albanyssa, mikä tuntui yhtä aikaa innostavalta ja totaalisen typerältä. Olin viimein, kahden vuoden tilasto-hysterian tuloksena saanut opiskelupaikan Meilahdesta, ja vaihtoon hakeminen edellisen pääaineeni sosiaalipsykologian kautta oli ollut eräänlainen suunnitelma B. Kulunut vuosi oli ollut erityisen antelias: paitsi että selvitin tieni neurogeneesin, MoCa:n sekä hermoja koettelevien regressiokaavojen ohi Meilahteen, pääsin myös toteuttamaan takaraivooni iskostuneen idean jenkkiyliopistoekskursiosta. En kuitenkaan pääsisi viettämään fuksisyksyä ystävieni kanssa, mikä harmitti. Orientaatio, opinnot ja elämän perusrutiinien luominen State University of New Yorkissa ovat täyttäneet kalenterini niin tehokkaasti, ettei aikaa metatason tarkastelulle tai aja
34 tusten auki kirjoittamiselle ole juurikaan ollut. Huomaan joka päivä olevani yhä enemmän kotonani täällä, ja ensimmäisiä viikkoja värittänyt ihmettely vähenee päivä päivältä. Ihmisen sopeutuminen erilaisiin ympäristöihin tapahtuu niin uskomattoman automaattisesti, ettei muutosta oikein edes huomaa. Elämä täällä on hyvin erilaista kuin Suomessa, ja koen itseni täällä kokonaisvaltaisesti erilaiseksi ihmiseksi. Ympäristöllä on valtava potentiaali vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen ja minäkuvaan: eri kieli, erilaiset arkirutiinit ja sosiaaliset normit muokkaavat olemista, mitä olemme toisten vaihtareiden kanssa ihmetelleet. Monet sanovat elävänsä täällä säännöllisemmin kuin kotimaassaan. Minä taas sain vihdoin karistettua Suomessa minua vaivanneen pahvikuppiaddiktion opettelemalla käyttämään termosmukia. Satuimme käsittelemään ympäristön merkitystä addiktioiden synnyssä ja ylläpidossa myös viime viikolla addiktioita ja pakko-oireita käsittelevällä kurssilla: huumeen käyttöön yhdistetty paikka voi aktivoida addiktilla vahvan tarpeen käyttää huumetta, toisaalta toleranssin kehittymi
nen voi olla kytköksissä tiettyyn ympäristöön. Kyseisen kurssin vastuuopettaja Mitch Earleywine on muuten oma lukunsa erikoisten proffien joukossa. Hän aloittaa jokaisen luennon huudattamalla opiskelijoita ”Woo, drug class!”, kiroilee, vitsailee ja kertoo omakohtaisia tarinoita. Eräällä luennolla hän laittoi salillisen opiskelijoita vannomaan, ettei kukaan menisi naimisiin MDMA:n vaikutuksen alaisena sekä opettelemaan, mitä auton pysäyttävälle poliisille tulee sanoa (”I don’t consent to any searches”, jos jotakuta kiinnostaa.) Muiden kurssien opettajilla on hieman perinteisemmät opetusmetodit, ja vaikka suurin osa kursseista täällä tuntuukin aika helpoilta, ja iso osa asioista on vanhan kertausta, olen ollut todella onnellinen täällä vallitsevasta opiskeluilmapiiristä. Henkilökunta tuntuu todella kiinnostuneelta opiskelijoiden suoriutumisesta, ja henkilökunnan ”office hours” on instituutio, jota opiskelijat todella hyödyntävät, ja heitä myös kannustetaan siihen. Jokaisessa juhlapuheessa painotetaan kovan työn merkitystä sekä henkilökohtaista menestymistä, ja yksi yleisimmin kaikenlaisissa sloganeissa ja oheistuotteissa käytetty sana on mahtava, siis great, onhan koulun maskotti tanskandoggi eli ”the great dane”. Jätän tässä vaiheessa huomiotta kritiikin tätä hyperkilpailullista individualismia kohtaan. Ennen muuta tämä on kuitenkin ympäristö, jossa tuetaan ja kannustetaan. Kukaan ei vähättele eikä kehota kainostelemaan. Kukaan ei ajattele kunnianhimoisuuden olevan patolo
gista. Monessa mielessä lähtökohta tuntuu olevan hyvin erilainen kuin Suomessa. Täällä ollessani olen reflektoinut paljon sitä, miksi lähdin vaihtoon juuri Yhdysvaltoihin. Tuttavapiirissäni Suomessa sain monesti vaihtosuunnitelmistani kertoessani vastaukseksi kohotettuja kulmakarvoja ja maailmanpoliittisesta tilanteesta johtuvaa hienoista inhoa tihkuvan kysymyksen: ”Miksi sä haluat sinne?” Hetken kysymyksestä toivuttuani vastasin olevani kiinnostunut amerikkalaisesta yliopistokulttuurista, paljon puhutusta amerikkalaisesta työ- ja opiskelumoraalista sekä toisaalta oman suullisen ulosantini kehittämisestä. En ollut koskaan ennen käynyt Yhdysvalloissa, enkä voi sanoa säästyneeni romanttisilta mielikuvilta New York Citystä. Kaikki tämä on totta, mutta tänne tultuani olen ymmärtänyt vielä paremmin, mitä kaikkea Yhdysvallat minulle symboloi. Enkä luullakseni ole tässä suhteessa kovinkaan erityinen.
Kuten monet sukupolveni edustajat, kasvoin katsellen amerikkalaisia tv-sarjoja: Sinkkuelämää, Frendejä ja Gilmoren tyttöjä. Erityisesti Gilmoren tyttöjen ääreen olen viime vuosina palannut löytääkseni lohtua ja nollatakseni täyteen ahdettuja aivojani. Roryn hahmo, perfektionistinen ja kunnianhimoinen lukutoukka, on varmasti toiminut monelle vaikeaa opiskelupaikkaa tavoitelleelle milleniaalille tärkeänä sijaiskokemuksena, ja niin myös minulle. Roryn tarina edustaa hyvin täällä erityisen vahvasti esillä olevaa amerikkalaista unelmaa: autenttista collegekokemusta. Amerikkalainen yhteiskunta ei tue opiskelijoita samalla tavalla kuin suomalainen. Suomalaisille opiskelijoille on itsestäänselvyys saada lähes ilmainen korkeakoulutus, kun taas amerikkalaisille sitä ovat lapsen syntymästä asti kerrytetty college-rahasto, nuoren riippuvaisuus vanhempien tulotasosta ja valtava opintolaina. Koulutus on täällä päätähuimaavan kallista. State University of New York kuulostaa valtion rahoittamalta, edulliselta oppilaitokselta, mutta todellisuus on toinen: lukuvuosi täällä maksaa asuntoloineen, meal planeineen ja vakuutuksineen noin 40 000 dollaria, siis reilut 36 000 euroa. Tämä valtava taloudellinen panostus tuskin voi olla vaikuttamatta siihen, miten yliopistoihin täällä suhtaudutaan. The hype is real. Astuessani ensi kertaa yliopiston kampukselle, minua tervehti jättimäinen juliste, jossa UAlbany -sporttivermeisiin sonnustautunut jenkkifutari puri hammasta hikipisarat roiskuen. Julisteen alareunassa komeileva slogan kuului: Unleash your greatness. Kävelin matkalaukkuineni suuren, pylväsrivistöjen reunustaman kampustasanteen läpi, ja katsoessani alas näin valtavan suihkulähteen vilkkuvine valoineen. Lisää greatness-julisteita, koulun värejä violettia ja keltaista ja logoja joka puolella. Orientaatioviikolla saimme joka päivä aamiaiseksi viinereitä (koska danish ja great dane), hedelmiä, kahvia ja mehua. Joka puolelta tuputettiin ilmaisia koulun oheistuotteita, paitoja, muovikuppeja, avaimenperiä ja kangaskasseja. Kampuskirjakaupan oheistuotevalikoima olikin sitten ihan oma lukunsa. Jos luulin, että yksi logolla varustettu malli miehille ja yksi naisille per tuote riittäisi, olin väärässä: puolet koko kirjakaupan pinta-alasta oli omistettu vain ja ainoastaan UAlbany-krääsälle. Kampukselta asuntolalle lähtiessäni näin kokonaisen perheen, taaperot mukaan luettuna, koulun väreihin ja logoihin sonnustaununeena. Orientaatioviikon kuluessa koululla esiintyi taikuri, paikan päällä upeita taideteoksia pikamaalaava taiteilija ja standup-koomikko. Tapahtumissa jaettiin hurja määrä ilmaista tavaraa ja ruokaa. Orientaatioviikon päätteeksi järjestetyssä tervetuliaisseremoniassa kaikille jaettiin muoviset sähkökynttilät (välillä tuntuu ettei täällä ole kuultukaan ilmastonmuutoksesta), ja vannoimme koululle valan kynttilät kohotettuna. Virallisemmassa seremoniassa suurella urheiluareenalla lauloimme koulun laulun, ja marssibändi johdatti koko joukon koulun paitoihin sonnustautuneita fukseja ja vaihtareita jalkapallokentälle, jossa meistä otettiin jättiläismäinen yhteiskuva. Viikko huipentui kahtena peräkkäisenä iltana järjestettäviin bileisiin, joista toisissa tuhansille opiskelijoille oli kustannettu omat kuulokkeet (kyseessä oli “hiljainen disco”) ja toisissa hirvittävä määrä vilkkuvia valopötkylöitä ja -renkaita. Bileet päättyivät ilotulitukseen, joka päihitti helposti Helsingin kaupungin uudenvuoden. Kaikkea tätä ylenpalttisuutta on helpompaa ymmärtää, kun muistaa, ettei amerikkalainen yliopisto suinkaan ole voittoa tavoittelematon, valtion rahoittama laitos. Opiskelijoiden vanhemmat ovat asiakkaita, jotka ovat luultavasti säästäneet vuosia koulutusinvestointia varten, ja jotka odottavat rahoilleen vastinetta. Koska vanhemmat eivät kuitenkaan itse ole palvelun käyttäjiä, mitataan asiakastyytyväisyys opiskelijoilta. Kuinka moni 18-vuotias amerikkalainen haluaa mieluummin vähän halvempia koulukirjoja kuin puluja hihoistaan veteleviä taikureita ja pullaa aamupalaksi? Olen kuullut täällä ollessani todella monta kertaa ihmisten puhuvan ”autenttisesta college-kokemuksesta”. Se mainittiin ensi kerran orientaatioviikon ylitsepursuavissa tsemppipuheissa. Se nousi esiin verratessamme älyttömän kalliita kahden hengen asuntolahuoneita kolmasosan maksavaan yksityiseen asuntoon kärttyisen asuntotoimiston virkailijan luona. Siitä tuli eräänlainen post hoc perustelu vaihtareille, jotka päätyivät ostamaan lähes kolmen tuhannen dollarin meal planin. Se on siirtymäriitti, amerikkalainen unelma ja kolme vuotta kestävä välivaihe jossa ei olla enää teinejä, mutta ei ihan vielä aikuisiakaan. Välillä tuntuu, että autenttinen college-kokemus on tehokkaan manipulaation tuloksena amerikkalaisten aivoihin istutettu idea, jonka tarkoituksena on oikeuttaa järjettömältä tuntuvat yliopistojen vuosimaksut ja opintolainat. ”Unleash your greatness”
On hyvinkin mahdollista, että osasyy Yhdysvaltojen vetovoimaisuuteen vaihto-opiskelumaana piilee juuri tässä onnistuneesti luodussa mielikuvassa autenttisesta college-kokemuksesta. Populaarikulttuurin kautta se on todennäköisesti tihkunut myös minun alitajuntaani ja vaikuttanut siihen, miksi päätin hakea juuri tänne. Sitä ei toki käy kieltäminen, että Yhdysvalloissa todella sijaitsee maailman parhaat yliopistot: vuoden 2019 maailmanlaajuisessa Shanghai -sijaluokituksessa 20 parhaiten sijoittuneesta yliopistosta 16 oli amerikkalaisia. Näiden huippuyliopistojen herättämät mielikuvat valuvat luultavasti jossain määrin koskemaan myös vaatimattomammin sijoittuneita yliopistoja. Olen tullut täällä ollessani joihinkin johtopäätöksiin siitä, mikä opiskelijan kannalta on olennaista hyvässä opiskelupaikassa:
1
Miten järkevästi opiskelijana on mahdollista järjestää elämän peruspilarit kuten asuminen, ruokailu ja terveydenhuolto. Jos perusta puuttuu, ei sillä, miten loistava proffa jollain kurssilla on, ole juurikaan väliä. Nälkäisenä, väsyneenä ja ahdistuneena ei juurikaan uutta opita.
2
Mitä proffat laittavat opiskelijat lukemaan. Suurin osa missä tahansa tapahtuvasta opiskelusta on itsenäistä. Yliopiston tehtävä on osoittaa opiskelijat olennaisen, ajankohtaisen ja luotettavan tutkimustiedon pariin.
3
Opiskelijan tukeminen mahdollisuuksien kartoittamisessa. Mitä töitä tutkinnon suorittamalla voi saada? Mitä kannattaa opiskella, jos on kiinnostunut tienaamaan paljon, ja mitä silloin, kun maailmanparannus on tärkeintä? Voiko näitä yhdistää? Millaisia osallistumismahdollisuuksia tutkimukseen, opiskelijajärjestöihin tai yliopiston hallintoon on tarjolla?
Tulin Yhdysvaltoihin innostavien, superlatiiveja pursuavien ihmisten, suuruudenhullujen unelmien ja itseni kehittämisen perässä. Lähden täältä aikanaan kotiin mukanani kokemuksia kaikista näistä, mutta ennen kaikkea jotain mittaamattoman arvokasta: kunnioitusta suomalaista hyvinvointivaltiota ja yliopistoinstituutiota kohtaan. Instituutiota, jossa rahaa laitetaan ilotulitusten sijasta koulukirjoihin ja halpoihin lounaisiin.
Lukusuosituksia:
Anu Partanen Pohjoinen teoria kaikesta (2016)
Partanen on suomalainen toimittaja, joka on asunut Yhdysvalloissa vuodesta 2008 alkaen. Hän kuvaa kirjassaan eroja suomalaisen ja amerikkalaisen yhteiskunnan välillä monisävyisellä otteella. Vaikka kirjan suurin anti minulle olikin suomalaisen yhteiskunnan syvempi arvostaminen, ei Partasen lähestymistapa ole ehdoton; toiset asiat ovat paremmin täällä ja toiset siellä.
Jussi Valtonen He eivät tiedä mitä he tekevät (2014)
Koukuttava, Finlandia-palkinnon vuonna 2014 saanut romaani kertoo tarinan amerikkalaisesta tutkijasta, joka rakastuu suomalaiseen naiseen. Hänen matkansa kulkee läpi pimeän ja loskaisen Suomen, jossa yliopiston käytävillä tohveleissa haahuilevat kollegat eivät uskalla moikata ja apurahan tutkimukselle voi saada helpommin savolaisuuden, kuin meriittien perusteella. Vaikka tarinan pääteemat piilevätkin toisaalla, teos kuvaa hulvattomalla tavalla sitä, miltä suomalaisuus saattaa näyttää amerikkalaisen silmin.
