Halpaa viiniä ja hedonismia

Halpaa viiniä

ja hedonismia

teksti: LASSE VATANEN kuvitus: PINJA HAAPALA

Viinissä totuus, totesi Plinius vanhempi aikoinaan. On lauantai-ilta, ja korkkaan pahvisen Gato Negro -tonkan ja valmistaudun kirjoittamaan kuin mikäkin halpakaupan Hemingway. Puolisoni pyöräyttää silmiään kyseenalaiselle viinimaulleni - olisin nyt edes viitsinyt maksaa vähän enemmän niin olisin ehkä päässyt nauttimaan oikeasta viinistä! Hah. Ensinnäkään minulla ei ole viinimakua nimeksikään, joten ne ylimääräiset eurot olisivat olleet esteettisen harkintakyvyttömyyteni vallitessa voimattomia. Toiseksi, viinin maun tuottama mielihyvä on tänä iltana toissijaista. Poden nimittäin lievää eksistentiaalista ahdistusta, jota toivon viinin ja ilon jumalan Dionysoksen kykenevän lievittämään. Toivon samalla Dionysoksen inspiroiman ”jumalallisen hulluuden” auttavan palauttamaan entiselle filosofian opiskelijalle mieleen mikä oli mielihyvän tai nautinnon rooli moraalisessa ajattelussa ja hyvässä elämässä. Jos maksimaalinen mielihyvä ole merkityksellisen elämän päämäärä, mikä on? Dionysosta odotellessa voisin kysellä muiltakin antiikin kreikkalaisilta ajatuksia asiasta. Ajan tunnetuin hedonistihan oli teologisesti ja eettisesti aikaansa edeltänyt Epikuros. Hän nimittäin väitti ettei jumalia kiinnosta pätkääkään ihmisten kommellukset ja koettelemukset, ja tarinat Olympoksen rangaistuksista ja siunauksista ovat pelkkää taikauskoa. Siispä etiikan pitää perustua yhteen maalliseen olettamukseen: mielihyvä on hyvästä ja kipu pahasta. Epikurolaisuuden ideana on opettaa ihmisiä saavuttamaan ataraksia, eli täydellinen kivuttomuuden, kärsimyksettömyyden ja huolettomuuden tila. Nostan lasin huolettomalle elämälle. Epikurokselle mielihyvä tarkoitti kuitenkin pelkkää kärsimyksen puutetta. Epikuros oli minimalisti, eikä mikään raa’an sensuaalisuuden agitaattori: pienestä juustonpalasesta pystyy nauttimaan siinä missä kokonaisesta ateriastakin. Liiallinen juopottelu ja naisten (ja poikien) seura nimittäin johtavat krapulaan ja psyykkisiin huoliin, joita kunnon kansalainen ei elämäänsä kaipaa, ja materian hamstraus johtaa myös pelkoon sen menettämisestä. Kuolemanpelko olisi myös fiksua selättää ajoissa, sillä kuolemahan on fiktiivinen konstruktio, jonka murehtiminen aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä. Oli antiikin Kreikassa radikaalimpiakin hedonisteja. Sokrateen oppilaan Aristippoksen ja hänen seuraajiensa kyreneläisten mukaan nautinnon tulisi olla ihmisen yksi universaali päämäärä. Tätä näkemystä on kutsuttu eettiseksi hedonismiksi. Kyreneläisten argumentti menee näin: kaikki tieto paitsi välitön tuntemus on kyseenalaista. Tuntokokemuksetkin ovat puhtaasti subjektiivisia, eikä toisten tuntemusten perusteella voi päätellä mitään maailman luonteesta. Tuntemus on täten ainoa mahdollinen

tiedon ja toiminnan kriteeri, joten ainoa järkevä tapa elää on etsiä nautintoa. Eikä mitä tahansa nautintoa, vaan nimenomaan ruumiillista ja välitöntä, tässä-ja-nyt-nautintoa. Menneisyyden ja tulevaisuuden nautinnot ovat näes illuusioita, eivätkä Sokrateen ylistämät ”korkeammat älylliset nautinnot” kuten syvällinen pohdiskelu tai keskustelu nyt vaan yksinkertaisesti pärjää intensiteetissään ja yksinkertaisuudessaan seksille tai suklaakakulle. Epikuros on varmasti tolkun miehiä, mutta rattopoikaAristippoksen argumentti iskee suoraan limbiseen järjestelmääni, joten kallistan Gatoa toisen kerran. Eihän hyvä elämä voi siis vuonna 2019 oikeasti ollakaan mitään Saarijärven Paavo -meininkiä, eli ikuista routamaan kyntämistä josta saa vaivanpalkaksi hikeä, verta ja puolikkaan pettuleivän palasen josta pitää Herran nimeä kiittämän. Kärsimyksen jaloudesta puhuminen on pelkkä katkerien ihmisten sopeutumiskeino, jolla he itselleen ja lapsilleen selittävät miksi oma elämä ei mennytkään ihan putkeen, ja miksi nolla pistettä taululla on ihan kelpo tulos. Tätä kurjuusfilosofiaa edustaa ehkä parhaiten varhaiskeskiajan filosofin Boëthiuksen ”Filosofian lohdutus”. Kirjassa Rouva Filosofia (eli filosofian antropomorfisoitu haamu) lohduttaa kuolemaantuomittua Boëthiusta, joka ihmettelee miksi pahat ihmiset usein voittavat elämässä ja hyvät joutuvat turmioon. Rouva Filosofia muistuttaa omaisuuden ja maineen katoavaisuudesta, ja vakuuttaa pysyvän onnen tulevan sisältäpäin. Niinpä toki, ja kyllä ne ketun kurkottelemat marjatkin olivat varmasti happamia.

Astutaan kuitenkin ajassa vielä taaksepäin ja kysytään läntisen filosofian isoisän Aristoteleen mielipidettä nautinnosta. Aristoteleen maailmannäkemys oli yhteen sanaan tiivistettynä teleologinen, joka on useaan sanaan laajennettuna ajatus siitä, että kaikella on paikkansa ja päämääränsä. Hyvät sakset leikkaavat hyvin, majavien kutsumus on rakentaa patoja ja ylös heitettyjen kivien päämäärä on maan pinta. Ihmisilläkin on toki teleologiansa. Teoksessaan ”Nikomakhoksen etiikka” Aristoteles esittää luonteen ja hyveiden olevan kaiken toiminnan alpha ja omega: toimimalla oikein ihminen kehittää luonnettaan ja lähestyy lopullista päämääräänsä eli eudaimoniaa, joka on käännetty mm. onnellisuudeksi, kukoistukseksi ja hyväksi elämäksi. Hyveelliset toiminnat ovat äärimmäisyyksien välillä tasapainottelua, järjen käyttämistä ja tilanteen ja olosuhteiden oikein lukemista. Mielihyvä-kipu-akselikin on keskeinen osa eettistä toimintaa ja merkki ihmisten luonteesta. Tässä Aristoteleen ajattelu kääntyykin hieman vastaintuitiiviseksi. Hänen mielestään teemme lähtökohtaisesti pahoja tekoja mielihyvän vuoksi, ja kivun vuoksi vältämme jaloja tekoja, minkä vuoksi hyveitä pitää tietoisesti harjoitella. Esimerkkinä rohkeus: jos vaaran kohtaaminen on kivuliasta, olen pelkuri, mutta jos olen oppinut nauttimaan siitä enkä tunne siinä kipua, olen rohkea (suuri soturifilosofi ja kolmannen aallon terapeutti, Ned Stark, oli tosin toista mieltä: ”Vain pelätessään voi mies olla rohkea”). Mielihyvän ja kivun voi siis käsittää luonteen psyykkisenä vetovoimana, jota voi muokata oikeanlaisen kasvatuksen ja koulutuksen avulla, mutta joka voi myös muuttua kieroksi pahojen tekojen myötä. Vapaa-ajan viihdykkeistä Aristoteles korosti Sokratesta ja Platonia mukaillen ns. ylempiä kognitiivisia nautintoja, jotka ovat merkkejä menestyksestä elämässä ja sielun kehityksestä. Ruumiillisen nautinnon etsiminen ja kivun välttäminen eivät kuitenkaan ole suoranaisesti paheita, kunhan niitä tekee maltillisesti ja oikeissa tilanteissa. Maltillisesti olenkin mielestäni viiniä juonut, mutta Dionysoksesta en näe merkkiäkään. Sen sijaan tunnen epämukavuutta ja korostunutta sydämentykytystä. Sohva tuntuu halvalta, lauantailökäpöksyt hiostavat, ja huomisen siivousurakka ja tenttiin lukeminen painavat myöskin mieltä. Juon kaiken lisäksi yksin, eikä lievän nousuhumalan tuoma inhibition puute ole juuri minkään arvoinen, jos sillä ei voi piinata muita. Jatketaan kuitenkin kun on kerran aloitettu. Jumalallinen hulluus saapunee viiveellä, mutta laiturilla odotellessa ehdin tutustua valistuksen aikaisten filosofien ajatuksiin mielihyvästä. Ohitan keskiajan skolastiset filosofit, sillä he apinoivat pitkälti Aristoteleen ajatuksia etiikasta ja pyrkivät sovittamaan niitä Raamatun opetuksiin. Keskiajan henkihän oli uskonnollinen: ihmisen perustarpeita pidettiin joskus merkkinä Jumalan antamasta omastatunnosta, joskus taas synnin pesäkkeinä. Valistuksen ajan suurnimet kuten John Locke ja Immanuel Kant kirjoittivat etiikasta ja nautinnosta sanan jos toisenkin, mutta mielenkiintoni kohdistuu englantilaiseen juristiin ja filosofiin Jeremy Benthamiin, joka kodifioi utilitaristisen etiikan keskeisen periaatteen: maksimaalisen onnellisuuden tavoittelun. Benthamin mukaan kipu ja mielihyvä ajavat ihmisten toimintaa, ja onnellisuus tulee laskea nautinnon ja kivun välisen suhteen mukaisesti. Niiden arvo perustuu intensiteettiin, kestoon, varmuuteen ja etäisyyteen, ja ihmisten tulee toimia siten, että yhtälön osoittaja maksimoituu mahdollisimman suurelle yleisölle (egoismi ei siis ole utilitarismin ydinidea – kaikilla on oikeus mielihyvään, ja usean ihmisen ilo ylittää tärkeydessään sinunkin surusi – paitsi jos jostain syystä kykenet tuntemaan kipua tai nautintoa usean ihmisen intensiteetillä!). Tätä kvasimatemaattista teoriaa kutsutaan hedoniseksi kalkyyliksi. Benthamin utilitarismia edisti ja kehitti John Stuart Mill, joka asetti älylliset ja moraaliset nautinnot fyysisten nautintojen edelle. Rahvailla ei nimittäin ole samanlaista kokemusta oopperasta tai filosofiasta kuin korkeakulttuurin ystävillä, eikä heidän mielipiteillään parhaista viihdykkeistä ole siis painoarvoa. Siinä missä Bentham edusti kvantitatiivista hedonismia, Millin hedonismi oli kvalitatiivista. Utilitarismia vastaan on esitetty yhtä jos toistakin kritiikkiä sen näennäisen kolkon ja tunteettoman kalkyylin sekä vastenmielisiltä tuntuvien johtopäätösten vuoksi. Onko esimerkiksi lääkärillä oikeus tappaa yksi viaton pelastaakseen tämän sisäelimillä viisi ihmistä? Itseäni kiinnostaa kuitenkin enemmän Benthamin esittämä perusolettamus siitä, että vain mielihyvä on merkityksellistä. Epistemologi ja moraalifilosofi Robert Nozick esitti tätä olettamusta vastaan ovelan ajatuskokeen. Kuvittele että on olemassa ”kokemuskone”, joka luo aivoihisi minkä tahansa haluamasi positiivisen kokemuksen: kone saa sinut kuvittelemaan lukevasi mielenkiintoista kirjaa, tutustuvasi uuteen ystävään tai luovasi taiteellista mestariteosta. Oikeastihan makaat elektrodeihin kytkettynä ammeessa tietämättä ulkomaailmasta mitään. Kytkisitkö itsesi tähän laitteeseen loppuelämäksesi? Harva valitsisi tällaisen kohtalon itselleen. Nozickin ajatuskokeen tarkoituksena onkin osoittaa, että haluamme tehdä asioita emmekä vain kokea tekevämme niitä, ja haluamme olla tietynlaisia ihmisiä ihmisten luomassa ja asuttamassa todellisuudessa. Haluamme tulla aidosti ymmärretyksi (puhetta ymmärtävä tekoäly ei lämmitä mieltä siinä missä oikea ihminen), ja haluamme tulla aidosti rakastetuksi emmekä vain olla näennäisessä parisuhteessa täysin tympääntyneen mutta äärimmäisen vakuuttavan näyttelijän kanssa. Hyvän elämän mehua ei siis voi puristaa pelkistä sisäisistä kokemuksista – merkityksellisyys pakenee aina ihon ulkopuolelle. Toinen hedonismin kipupiste on J. S. Millin aikalaisen Henry Sidgwickin huomioima hedonismin paradoksi: nautinnon jahtaaminen harvoin johtaa nautintoon, eikä se todellakaan maksimoi onnellisuutta pidemmällä aikavälillä. Sidgwick ei suinkaan ollut ainoa joka tähän ajatukseen on päätynyt. Mm. psykiatri Viktor Frankl totesi kliinisessä työssään nautinnon olevan toiminnan sivuvaikutus, joka tuhoutuu päätyessään huomion keskipisteeksi. Väittipä myös eräs Siddhartha Gautama, taiteilijanimeltään Buddha, todellisuuden olevan kärsimystä, jonka aiheuttavat halu ja takertuminen. Sosiaalipsykologien Philip Brickmanin ja Donald Campbellin mukaan hedonismin syvin ongelma on nautinnon suhteellisuus ja mukautuvuus: kun on paljon, tahtoo enemmän, eikä mikään nautinto riitä ylläpitämään onnellisuutta. Tätä hedonista adaptaatiota kutsutaan myös hedoniseksi juoksumatoksi tai oravanpyöräksi, ja huomaan juoksevani sillä juuri nyt. Ehkä vielä tilkka? Psykologinen hedonismi – näkemys, jonka mukaan kaikki ihmistoiminta pohjautuu mielihyvän haluun ja kivun välttelyyn “Hyvän elämän mehua ei siis voi puristaa pelkistä sisäisistä kokemuksista – merkityksellisyys pakenee aina ihon ulkopuolelle.”