Intohimosta psykologiaan

teksti: LAILA KETVEL kuvitus: PINJA HAAPALA taitto: ILONA TUOMI

Monen psykologian opiskelijan ensimmäinen opiskeluvuosi kuluu kuplassa, jossa opiskelemaan pääsy on maailman ihmeellisin asia, pääsykokeesta puhutaan jokaisissa illanistujaisissa ja psykologiatiede tuntuu jännittävältä ja ihmeelliseltä. Alun innostus korostuu ymmärrettävästi hakupainealalla, jonne pääsy on usein ollut vuosien urakka ja pitkäaikainen unelma. Opintojen aikana alkaa hitaasti hahmottua, mitä kaikkea tutkinnolla voi tehdä ja minkälaiseen työhön itse haluaisi kenties suuntautua. Ammatillisen identiteetin kehittyessä sopeudutaan psykologin rooliin ja puhutaan yhä enemmän siitä, miten meidän psykologeina pitäisi suhtautua ajankohtaisiin ilmiöihin. Koska alamme on äärimmäisen ihmisläheinen ja osaamisemme suoraan sovellettavissa oikeaan elämään, on miltei väistämätöntä, että raja psykologian (tulevan) asiantuntijan ja tavallisen ihmisen välillä hämärtyy. On vaikeaa olla ajattelematta vaikkapa stressin, kasvatuksen tai maladaptiivisten ajattelumallien merkitystä omassa elämässä. Kaiken lisäksi nykyaikainen opiskelukulttuuri ohjaa ajattelemaan, että opintojen ulkopuolellakin kannattaisi tehdä jotain psykologiaan liittyvää: jos ei satu saamaan oman alan töitä, kuuluisi kerryttää kokemusta ja täyttää CV:tä vähintäänkin vapaaehtoistöillä. Pian ollaan tilanteessa, jossa koko elämä pyörii jollain tavalla psykologian ympärillä. Mutta vaikka suurin intohimon kohde olisikin oma tieteenala, voiko tästä kokonaisvaltaisesta omistautumisesta olla jotain haittaa? Ja entä ne psykologinalut, joiden sydän palaa kirkkaimmin jollekin aivan muulle kuin psykologialle: pitäisikö heidän huolestua omasta motivaatiostaan, vai saako psykologius olla “vain” ammatti?

Työaddiktiota vai työstä innostumista?

Liika opintoihin ja työhön panostaminen voi saada työnarkomanian piirteitä. Erään määritelmän mukaan (Spence & Robbins, 1992) työnarkomaniassa on kolme komponenttia: työhön osallistuminen, tarve tehdä töitä* ja työstä nauttiminen. Näiden piirteiden mukaan myös työnarkomaanit voidaan jakaa kolmeen alatyyppiin, jotka ovat työaddiktit, työstä innostuneet ja innostuneet addiktit (Burke, Oberklaid & Burgess, 2004; Spence & Robbins, 1992). Työaddiktit eivät nauti työstään erityisesti mutta saavat korkeat pistemäärät työhön osallistumisen ja työnteon tarpeen mittareista. Työstä innostuneet taas osallistuvat työhön paljon ja nauttivat työstään mutta eivät koe pakottavaa tarvetta sen tekemiseen. Innostuneet

työaddiktit saavat kaikilla kolmella skaalalla korkeat pistemäärät: he nauttivat työstään, kokevat tarvetta tehdä töitä ja osallistuvat työhön paljon. Teorian ydin on se, että näistä ihmisryhmistä nimenomaan työaddiktit kärsivät työnarkomaniastaan, sillä heille työ on eräänlainen pakkomielle, josta ei saada nautintoa. Näitä kolmea työnarkomanian tyyppiä on tutkittu esimerkiksi australialaisten naispsykologien keskuudessa (Burke, Oberklaid & Burgess, 2004). Havaittiin, että kaikki työnarkomaanien alaluokat tekivät viikossa yhtä paljon työtunteja, mutta ryhmien suhtautumisessa työhön oli eroja. Työaddiktit kokivat enemmän työhön liittyvää stressiä ja tavoittelivat enemmän täydellisyyttä kuin innostuneet työaddiktit. Työaddikteilla oli myös muita enemmän paineita todistaa oma arvonsa toisten silmissä tunteakseen itsensä riittäviksi. Lisäksi he olivat kaikista ryhmistä tyytymättömimpiä uraansa ja näkivät tulevaisuuden mahdollisuutensa vähiten optimistisesti. Työaddiktit raportoivat myös alhaisempaa psyykkistä hyvinvointia kuin työstään innostuneiden ryhmä. Innostuneetkin työaddiktit olivat kuitenkin stressaantuneempia ja perfektionistisempia kuin puhtaasti työstä innostuneiden ryhmä ja kokivat tehtävien delegoinnin haastavammaksi.

Vaikka kaikki ryhmät tekivät saman verran töitä, työaddiktien motiivit työnteolle erosivat muista ryhmistä: työn tarkoituksena nähtiin pystyvyyden todistaminen itselle ja muille, eikä todellista sisäistä kiinnostusta työhön ollut (Burke, Oberklaid & Burgess, 2004). Työntekijän sisäinen motivaatio ja työhön liitetyt ajatukset vaikuttivat myös psyykkisen hyvinvointiin, sillä työaddiktit voivat muita huonommin työpaikallaan. Samaan ilmiöön liittyy myös käsite work engagement, olla tarkoitetaan tilaa, jossa työntekijä on positiivisesti omistautunut työlleen, innostuu työstään ja imeytyy siihen (Bakker, Schaufeli, Leiter & Taris, 2008). Konsepti on tärkeää erottaa työnarkomaniasta: työnarkomaanille työ on pakkomielle ja velvollisuus, kun taas työstä innostunut aidosti nauttii työstään. Work engagement ennustaa alustavien tutkimusten mukaan työssä menestymistä ja asiakkaiden tyytyväisyyttä (Bakker, Schaufeli, Leiter & Taris, 2008) sen lisäksi, että se parantaa työntekijän omaa työssä jaksamista. Näiden tutkimusten valossa vaikuttaa vahvasti siltä, ettei työstä aidosti innostuminen ole kielteinen piirre vaan voi parantaa työsuoritusta ja työntekijän psyykkistä hyvinvointia, kun taas pakonomainen työn suorittaminen lisää stressiä ja pessimistisiä ajatuksia (kuka olisi uskonut?). Tämä ei kuitenkaan vielä kerro, miksi ja miten nämä työntekijöiden ryhmät ovat päätyneet tällaisiin tilanteisiin. Voi olla, että osa tutkituista psykologeista on todella ollut innoissaan alasta uransa alkupuolella, mutta työnteko on muuttunut hiljalleen suorittamiseksi. Toisaalta innostuneiden ei-addiktien kategoriassa voi olla sellaisia, jotka pitävät kyllä työstään ja tekevät sitä mielellään, mutta joille työ ei ole kaikki kaikessa - tutkimuksista ei tullut ilmi, että työssä menestyminen tai työhyvinvointi vaatisivat koko elämän omistamista työlle. Voidaan vetää varovainen johtopäätös: ei kannata pakottaa itseään työhön, josta ei pidä ollenkaan, mutta ei myöskään tehdä työstä elämän päätavoitetta, jos siihen ei ole sisäistä motivaatiota.

Hanki elämä Vaikka olisi onnellisesti naimisissa psykologian kanssa, voi olla hyvinvointia edistävää tehdä toisinaan jotain, mikä ei liity (tulevaan) työhön. Pitäisi olla sanomattakin selvää, että työn ja vapaa-ajan tasapaino on tärkeää jaksamiselle, mutta usein tämä tuntuu unohtuvan, kun viidessä ja puolessa vuodessa kiirehditään kehittämään ammatillista identiteettiä. Lukuisissa tutkimuksissa on havaittu, että kokemus elämän tasapainosta ennustaa hyvinvointia (Greenhaus ym., 2003; Noor, 2004; Rice ym., 1992). Tätä suhdetta välittää itsensä toteuttamisen tunne. Vaikuttaa siltä, että vapaa-aika kannattaa täyttää asioilla, jotka täyttävät henkilökohtaisia tarpeita (Gröper & Kuhl, 2009): vaikkapa urheilu- tai taideharrastuksella, jossa voi kehittyä ja kokea onnistumisia.

Itselle tärkeä ja palkitseva harrastus voi jopa vähentää palkkatyöstä johtuvaa stressiä työjaksojen välissä (Winwood, Bakker, & Winefield, 2007). On havaittu, että vapaaajan aktiviteeteilla on merkittävä rooli työkuormituksen epäsuotuisten vaikutusten lievittämisessä (Winwood, Bakker, & Winefield, 2007). Prosessi toimii sekä suorasti että välillisesti: harrastuksen tuottamat positiiviset tunteet vähentävät aivojen stressireaktiota ja stimuloivat palkintojärjestelmiä, minkä lisäksi harrastukset ovat yhteydessä unen laatuun. Vastaajat, jotka raportoivat enemmän vapaa-ajan aktiviteetteja, liikuntaa, taiteen harrastamista ja sosiaalisia aktiviteetteja, raportoivat myös merkitsevästi parempaa unenlaatua ja työstä toipumista sekä vähemmän kroonista väsymystä.* Kaiken kaikkiaan on selvää, että vapaa-ajan käyttäminen itselle merkityksellisellä tavalla parantaa palautumista ja ehkäisee loppuun palamista. Tästä näkökulmasta olisi melkein suositeltavaa, ettei psykologia olisi elämän merkittävin asia, vaan todellinen täyttymys löydettäisiinkin vaikka puutarhanhoidosta tai vesijuoksusta.

* Tässä pitää kuitenkin huomioida, ettei korrelaatio ole kausaatiota.

Kultainen keskitie? Loppupäätelmänä voidaan todeta, että on hyväksyttävää olla psykologi, jonka elämän ainoa tarkoitus ei ole olla psykologi.

Toisaalta psykologi on ammatti, josta helposti tulee pysyvä osa identiteettiä, eikä sekään ole itsessään kielteistä. Työstä innostuminen on pääasiassa hyväksi sekä työntekijälle että työn tulokselle ja aina parempi vaihtoehto kuin työn pakonomainen suorittaminen, joka liittyy addiktiotyyppiseen työnarkomaniaan. Elämään kannattaa joka tapauksessa hankkia muutakin sisältöä kuin psykologius, sillä vapaa-ajan ja työn tasapaino ja merkitykselliset harrastukset tukevat hyvinvointia ja ehkäisevät työssä väsymistä. Klassiseen psykologityyliin voidaan todeta seuraavaa: sekä intohimoisella että intohimottomalla suhtautumisella psykologiaan voi olla positiivisia tai negatiivisia vaikutuksia tulevan psykologin elämään, ja nämä seuraukset riippuvat kontekstista, yksilön ja ympäristön piirteistä ja niiden dynaamisesta vuorovaikutuksesta. Etenkin äärimilleen vietynä kumpaan tahansa suhtautumiseen liittyy maladaptiivisia käytösja ajattelumalleja, esimerkiksi ylikuormittumista tai sisäistä motivaation puutetta. Ideaalitilanne on kultainen keskitie, jossa osataan innostua työstä mutta jätetään aikaa myös täysin työstä erillisille aktiviteeteille.

Jutun kirjoittaja identifioituu innostuneiden työaddiktien ryhmään ja alkoi kirjoitusprosessin aikana miettiä, pitäisikö alkaa harrastaa vaikka ikebanaa elämän tasapainon löytämiseksi.

Lähteet:

Bakker, A. B., Schaufeli, W. B., Leiter, M. P., & Taris, T. W. (2008). Work engagement: An emerging concept in occupational health psychology. Work and Stress, 22(3), 187–200.

Burke, R. J., Oberklaid, F., & Burgess, Z. (2004). Workaholism among Australian women psychologists: antecedents and consequences. Women in Management Review, 19(5), 252–259. Greenhaus, J. H., Collins, K. M., & Shaw, J. D. (2003). The relation between work–family balance and quality of life. Journal of Vocational Behavior, 63, 510–531.

Noor, N. M. (2004). Work–family conflict, work- and family-role salience, and women’s well-being. Journal of Social Psychology, 144, 389–405.

Rice, R. W., Frone, M. R., & McFarlin, D. B. (1992). Work–non-work conflict and the perceived quality of life. Journal of Organisational Behavior, 13, 155–168. Spence, J.T. and Robbins, A.S. (1992), “Workaholism: definition, measurement, and preliminary results”, Journal of Personality Assessment, Vol. 58, pp. 160-78

Winwood, P. C., Bakker, A. B., & Winefield, A. H. (2007). An investigation of the role of non–work-time behavior in buffering the effects of work strain. Journal of Occupational and Environmental Medicine, 49(8), 862-871.

Yksi tyyppi kirjoitti aikanaan myös työnteosta

teksti: EETU VILMINKO

Karl Marx esittelee teoksessaan Taloudellisfilosofiset käsikirjoitukset 1844 vieraantumisen teorian joka pohjaa Hegelin samannimiseen käsitteeseen. Vieraantuminen viittaa ajatukseen siitä, että luokkayhteiskunnassa työntekijä on irroitettu mahdollisuudestaan vaikuttaa työhönsä ja sen tuotoksiin. Vaikka työntekijä on oma itsenäinen yksilönsä, on hän vain yksi kapitalistin välineistä. Työn tuotoksia ovat perinteisten maatalouden ja teollisuustyön hyödykkeiden lisäksi myös yksilön tuottamat palvelut, joihin psykologipalvelut myös lukeutuvat. Marxin teoriassa psykologit, kuten lääkäritkin, kuuluvat työntekijöihin, jotka joko työskentelevät palkallisina tai parhaimmillaan omistavat oman työnsä ja sen tulokset. Millä tavalla tämänkaltainen vieraantuminen sitten konkretisoituu psykologin työssä? Psykologin tarjoamien palveluiden muoto tai laatu eivät määräydy psykologin eikä asiakkaiden valintojen mukaan, vaan omistavan väestönluokan päätöksien pohjalta. Lähtökohtaisesti palvelut ja hoidot laaditaan sen mukaan, miten hyvin ne tuottavat voittoa, ei sen pohjalta, miten hyvin ne palvelevat asiakkaan tarpeita. Työn tuottavuus on jo valmiiksi vaikea käsite terveydenhuollon saralla ja byrokratia itsessään on jo monelle kirosana. Näitä ongelmakohtia ei ole vaikeaa yhdistää hallinnan ja omistamisen puutteeseen. Marxin mukaan yksi vieraantumisen oireita on työtyytyväisyyden lasku. Tutkimusten pohjalta näyttääkin siltä, että yksi tärkeimpiä tekijöitä psykologien työtyytyväisyydessä on hallinnan tunne omassa työssä (Rupert, Miller, Hartman & Bryant, 2012). Vieraantumista ja alienaatiota on tutkittu myös psykologisesta ja psykopatologisesta näkökulmasta ja erilaisia ratkaisuja on esitetty, mutta on toinen keskustelunaihe, tulisiko vieraantumisen ongelmaa pyrkiä korjaamaan hoitamalla yksilön oireilua vai laaja-alaisemmalla sosiaalisella reformilla. Rupert, P. A., Miller, A. O., Hartman, E. R. T., Bryant, F. B. (2012). Predictors of career satisfaction among practicing psychologists. Professional Psychology: Research and Practice. “Increased emphasis on productivity, burgeoning bureaucracies for purposes of compliance, arbitrary clinical goals”