KOLUMNI / KOLUMN
hilkk a
olkinuora
NY T KU N VENE O N M Y Y T Y
N
yt Vene on myyty. Jäljellä on vain pieni perämoottori. Poissa on siis myös saartentakainen avomeri ja horisontti. Ainakin siihen asti, että lapset ovat taas isompia. Tai sitten nähtävissä vain eläkeläisristeilyn kannelta. Katse kääntyy mereltä maalle, laiturille, kylään. Ja alatkin havainnoida kaikkea sitä, mikä on ollut olemassa koko ajan, kaikki ne kesät, jolloin piti syöksyä kauppaan ja takaisin veneelle. Vähitellen oivallat, että ei veteen voi juurtua; siihen tarvitaan maata. Hiekkaa rantakallioiden loukoissa, multaa omenapuiden alla, maantien reuna. Maihin jääminen ei olekaan loppu, vaan uusi alku. Upea kirkko, jonka ainutlaatuisessa – eikä ollenkaan pelottavassa – kuolemantanssi-freskossa tapaat kanssaihmisesi satojen vuosien takaa. Torin tuoksut: peruna ja tilli, mansikka ja vastapyydetty kala, kahvi ja tuore pulla. Aikaa poiketa
Hilkka Olkinuora hilkk a
katsomaan taiteilijoiden töitä, asettua nauttimaan musiikista, auttaa naapuria maatöissä. Huomaat olevasi keskellä kulttuurimaisemaa. Kulttuuri merkitsee viljelemistä. Ihminen on vuosisatojen mittaan löytänyt tavan elää yhdessä luonnon kanssa. Kaikessa, minkä kohtaat, kohtaat ihmisen ja hänen kättensä jäljen – toivottavasti jäljen, joka kunnioittaa ainutlaatuista merellistä aarrettamme. Veneen olemme myyneet. Mutta jäljellä ovat tutkimusmatkat kaikkiin näihin pieniin kyliin, joista jokaisella on omat perinteensä ja komeat kylä talonsa – kokonainen maailma pienessä pitäjässä. Villin meren sijaan edessä ovat uudet kulttuuri maiseman horisontit, uudet ihmiset ja uudet tapaamiset. Sillä juuri me ihmisethän olemme toinen toisellemme pysyvin ja todellisin horisontti.
Ihminen on vuosisatojen mittaan löytänyt tavan elää yhdessä luonnon kanssa.
asuu Affun tekemine soutuveneineen suvun satavuotiasta taloa merenrannalla. bor i släktens hundraåriga villa vid stranden och äger en roddbåt som Affo gjort.
olkinuora
NU DÅ V I H AR SÅ LT BÅT EN
N
u har vi sålt Båten. Bara den lilla aktersnurran är kvar. Ingen horisont bortom skären mera. Åtminstone tills barnen vuxit. Eller sedan bara på en pensionärskryssning. Blicken vänds från fjärden till stranden, bryggan, byn. Och börjar iaktta allt som funnits där hela tiden, alla de somrarna som man bara rusat upp till affären att bunkra. Så småningom inser du, att man slår aldrig rot i böljorna, utan i jorden. Sanden mellan klipporna i skären. Myllan under äppelträden. Vid landsvägsrenen. Att vara strandsatt är inte ett slut, utan en ny början. Den fina kyrkan som härbärgerar dina medmänniskor i det unika, underbara och inte alls skrämmande freskot dödsdansen. Doften av potatis och dill, jordgubbar och nyfångad fisk, kaffe
med bulle. Tid att besöka galleristerna, lugna ned sig i en konsert, hjälpa till hos en granne på bondgården. Du befinner dig i ett kulturlandskap. Kultur betyder att odla. Människan har under århundraden hittat ett sätt att leva tillsammans med naturen. I allt du möter, möter du människan som lämnat och lämnar sitt spår – och, förhoppningsvis, en som vill bevara – landskap, vår sjönära skatt. Vi har sålt Båten. Men byarna finns kvar, alla med sina byahus och traditioner, en hel värld i ett socken. Det blir nya horisonter i kulturlandskapet efter det vilda havet. Och det blir nya bekantskap och möten. Det är ju vi människor som är den verkliga horisonten för varandra.
I N G Å KO M PA S S | 7 1