8
Yllättävän tavallista onnea Lea ja Enoh Mouan yhteinen taival alkoi savolaiselta maantieltä yli 40 vuotta sitten.
tä nyt sinulla on sitten valkoinen vaimo. Olin puhunut siitä jo aiemmin.
teksti Hanna Antila kuva Sini Pennanen
Lea ja Enoh Mouan suhde eteni nopeasti. Jo syksyllä he asuivat yhteisessä kodissa Helsingissä. Muiden ihmisten piti sulatella asiaa. – Isäni oli aluksi vaikea hyväksyä suhdettamme. Hänestä oli kiva, että joku piti Enoh´lle seuraa, mutta seurustelumme oli vähän liikaa. Äiti taas oli aina ollut hyvin avarakatseinen, Lea kertoo. – Kun menimme naimisiin, eräs Lean tuttava sanoi, että tämä liitto ei kestä kuin kolme kuukautta, Enoh muistelee. Yhteisen elämän alussa oli stressitekijöitä. Pari asui pienessä asunnossa Helsingissä, eikä Enoh meinannut millään saada töitä. Katse oli kuitenkin tulevaisuudessa ja kumpikin luotti siihen, että asiat järjestyvät. – Varsinkin Enoh on aina tehnyt pitkän tähtäimen suunni-
P
arisuhteessa on aina kaksi erilaista ihmistä, ja sekös tekee siitä hankalaa. Erityisen hankalaa voi olla kahden kulttuurin perheissä, kun pitää päättää missä asutaan, mitä kieltä puhutaan ja miten kasvatetaan lapset. Tai sitten kaikki voi mennä helposti. – Ei meillä ole ollut mitenkään ihmeellistä. Ihan tavallista vain, sanoo Lea Moua. Helsinkiin muuttanut Lea tapasi tulevan aviomiehensä käydessään vanhempiensa luona Savossa kesällä 1974. Enoh Moua oli tullut Hauhon Viitakivi-opistoon opiskelemaan ja saanut tuttavan avulla kesätöitä Rantasalmelta. Maalaiskylässä Enoh erottui joukosta ja moni ohikulkijat hidas-
ti vauhtia, kun näki hänet heinätöissä. – Ihmiset saattoivat huutaa, että katso, neekeri, Enoh muistelee. Eräänä päivänä maantiellä tuli vastaan Lea. Se oli menoa. – Voi kai sanoa, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, Lea myöntää. – Nämä ovat jänniä juttuja. Muistan, että olin joskus lehdestä lukenut ghanalaisesta prinssistä, jolla oli valkoinen vaimo ja ruskeita lapsia. Jokin siinä jutussa kosketti. Olin muutenkin kiinnostunut eri kulttuureista. Jo lukioikäisenä lähdin Ruotsiin kesätöihin. Myös Enoh oli ajatellut, että puoliso löytyy ehkä muualta kuin Norsunluurannikolta. – Kun olin mennyt naimisiin Lean kanssa, isäni totesi, et-
telmia. Hän halusi pian aloittaa säästämisenkin pahan päivän varalle, Lea kertoo. Myös Helsingissä pari herätti huomiota. Ihmiset saattoivat sanoa jotakin joko ilkeyttään, ajattelemattomuuttaan tai uteliaisuuttaan. Lea yritti olla välittämättä. – Aloin suhtautua niin, että mietin, mikä sanojan ongelma on. Miksi hänellä on niin paha olo, että hän tulee sanomaan jotakin ilkeää ja rasistista tuntemattomalle? Rasismi satuttaa silti aina, kohdistuipa se perheenjäseniin tai muihin. Kun esikoistytär Michaela oli kolmen, Lea Moua sai töitä kehitysyhteistyöhankkeesta Sambiasta. – Perheemme viihtyi Sambiassa hyvin. Michaela aloitti siellä koulun ja oppi englantia ja bembaa. Ilmasto oli hyvä, Lea kuvailee. Lea ja Enoh olivat aluksi sopineet vuodesta Sambiassa, mutta lopulta siellä kului viisi vuot-
ta. Sinä aikana syntyi toinen tytär Elisa. Sambiassa Lea kertoo miettineensä paljon, missä perheen olisi paras asua. – Meidän lapsemme ovat muutenkin kahden kulttuurin lapsia ja YK-tehtävissä muutetaan muutaman vuoden välein maasta toiseen. Siinä on puolensa, mutta pelkäsin, etteivät he juurru mihinkään. Päätimme palata Suomeen. Enoh´lle Suomeen paluu ei ollut helppo, mutta hän ajatteli, että Lean ja lasten on parempi asua Suomessa. Palattuaan Lea ja Enoh ostivat asunnon Myyrmäestä, saman, jossa he asuvat yhä. Silloin kun Enoh´lla ei ollut töitä, hän oli tyttöjen kanssa kotona. Suomessa ja varsinkaan Afrikassa ei ole kovin tavallista, että vaimo käy töissä ja mies on kotona. – Ajattelin, että se on minun työni. Jos Lea on töissä, minä voin ihan hyvin huolehtia kodista ja lapsista, Enoh sanoo. Välillä Lea matkusti töiden