6 A Kirkko ja kaupunki | 15.11.2018
V
ekselit lankeavat. Näin sanoo Rauno ”Rauski” Lehmusvyöry pariin kertaan. Hän istuu pyörätuolissa happiviikset nenän alla. Hänellä on keuhkoahtaumatauti. Tupakastako se on tullut? – Minun tapauksessani ei, sillä olen polttanut niin vähän. Mutta faija kuoli tähän tautiin, mutsi kuoli ja systeri kuoli ja pari serkkuakin on kuollut. Se on sukurasite. Olen myös ollut työnjohtotehtävissä paikoissa, joissa on ollut asbestia ja muuta. Sieltä on roiskunut. Lehmusvyöry on viime aikoina ollut paljon sairaalassa, mutta tänään vointi on parempi. Voidaan puhua siitä, miksi elämä on mennyt kuten on mennyt. Sitä Lehmusvyöry on pohtinutkin, sillä hänen tarinansa on osa tänä syksynä ilmestynyttä Ansu Kivekkään Korson kriminaalit – Rikostarinoita 1960- ja 70-luvuilta -kirjaa (Crime Time). Korson kriminaalit on dokumentaarinen haastatteluromaani nuorisojoukosta, joka varasteli, tappeli ja myi pimeää viinaa. Rikoskierteen alkaessa pojat olivat 15–16-vuotiaita. Osa jatkoi samaa rataa vielä aikuisenakin, osa ei. Nyt ne, jotka ovat vielä hengissä, lähestyvät seitsemääkymppiä. Sitä Lehmusvyöryn, 68, on vaikea uskoa. – Henkinen kypsyys on jäänyt tulematta. Aika kakara olen luonteeltani edelleen. En koe millään tasolla, että olen kohta seitsemänkymmentä. Vaikka kroppa pettää, pää on joissain kahden- ja kolmenkympin välissä. LAPSUUDEN KORSO oli Rauski Lehmusvyörylle hyvä paikka. Se oli tiivis ja kylämäinen. Oli paljon ihmisiä ja paljon palveluita. Ei tarvinnut lähteä mihinkään. Toinen puoli oli se, että monet sodan kokeneet isät joivat liikaa ja pahoinpitelivät lapsiaan ja vaimojaan. Korson kriminaalit on kuvausta väkivallan kulttuurista. Isät löivät ja opettajat löivät. Lehmusvyöry tappeli Korson kirkkoherrankin kanssa. Myöhemmin löivät poliisit ja vanginvartijat, eivätkä korsolaiset todellakaan kääntäneet toista poskea. Nyrkit puhuivat, kun miehet eivät osanneet. – Se oli väkivallan kulttuuria. Sain sen mallin heti kansakoulusta. Ekana päivänä kolmasluokkalainen poika alkoi kiusata minua sukunimestäni. Pieksin sen kaverin ja sen jälkeen olin koulussa kingi. Lehmusvyöry lähti kotoa 14-vuotiaana. Hänen isänsä joi ja oli väkivaltainen. – Rötöstely alkoi silloin. Ei se ollut pelkkää sekoilua, vaan järjestäytynyttä hommaa. Viinan myyntikin oli hyvin organisoitu. Lehmusvyöry pärjäsi koulussa, mutta ei tehnyt suuria tulevaisuudensuunnitelmia. Myös urheilu sujui. Hän olisi päässyt suunnistuksen SM-kisoihin, jos isä olisi antanut luvan mennä. Armeijassa hän pääsi vaativaan sukelluskoulutukseen. – Sitten viina vaan alkoi viedä toiseen suuntaan. VANKILASSA Rauski Lehmusvyöry oli ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana. Se ei muuttanut elämän suuntaa. Kirjas-
Väkivallan kulttuurissa kasvanut Korsossa rötösteli 1960–1970-luvulla pahamaineinen nuorisojengi. Yksi jengiläisistä oli Rauski Lehmusvyöry. TEKSTI HANNA ANTILA KUVA VILLE JUURIKKALA
ja Lehmusvyöry loi nopeasti verkostot. Hän keksi, että rakennusalalla voisi käyttää henkilöstövuokrausta ja alihankintaa. Aliurakoitsijoiden kautta onnistui myös veronkierto. – Meillä oli hirveästi miehiä töissä. Rahaa tuli, ja kun olin ketku luonteeltani, en maksanut mitään veroja, mikä oli ihan hölmöä, koska olisin voinut tehdä saman rehellisesti. Rikastuminen oli ensin mukavaa. Sai näyttää, että onnistuinpas. Sai kiertää maailmaa. – Ei se kauhean kauaa viehättänyt, mutta totta kai jonkin aikaa. Sai kävellä kuin joulukuusi – kilo kultaa kaulassa, ranteissa ja sormissa. Bemarissakin oli kulta-antenni! Se oli umpikultaa. Bisnekset tyssäsivät 1990-luvulla. Se ei johtunut lamasta vaan siitä, että firmasta alettiin kertoa ammattiliittoon ja poliisille. Huonostihan siinä kävi.
”
EN KOE MILLÄÄN TASOLLA, ETTÄ OLEN KOHTA SEITSEMÄNKYMMENTÄ. VAIKKA KROPPA PETTÄÄ, PÄÄ ON JOISSAIN KAHDENJA KOLMENKYMPIN VÄLISSÄ.
Rauski Lehmusvyöry on yksi Korson kriminaaleista. Ansu Kivekäs kokosi heidän tarinansa kirjaksi ja Ville Juurikkala kuvasi heidät.
sa hän sanoo, ettei oppinut rehellisyyttä mistään. Hän puhuu ”venkulan luonteesta”. – Lähtö ratkaisee. Jos on luonteeltaan sellainen kuin minä olen, kyllä elämä sinne huonoon suuntaan kallistuu, kun ei ole hirveästi vaihtoehtoja. Lehmusvyöry on ollut vankilassa yhteensä yhdeksän vuotta. Väkivaltaa, varkauksia, huumeiden myyntiä, talousrikoksia. – Vankilassa laitostuu, jos haluaa laitostua. Minä en koskaan liittynyt siellä mihinkään porukoihin. Luin paljon, melkein kirjan päivässä. Vankilassa olisi ollut aikaa miettiä, miksi siellä on. Tuliko sitä tehtyä? – Äh, ei. Jos siihen lähtee, pää sekoaa. Se ei ole oikea paikka siihen.
Kun Lehmusvyöry pääsi vankilasta, hänellä oli hyviäkin aikeita: Josko elämä lähtisi nyt toiseen suuntaan? Sitten hän otti ensimmäiset huikat. – Viina oli semmoinen laukaisija. IIman viinaa olisi varmasti jäänyt paljon tekemättä. NELJÄKYMMENTÄ VUOTTA sitten Rauski Lehmusvyöry raitistui. Tuli tunne, että nyt riittää, ja vertaisryhmä auttoi eteenpäin. Raitistuminen mahdollisti bisnekset ja rikastumisen. 1980-luvulla Lehmusvyöry perusti rakennusfirman. Sen jälki näkyy Vantaalla vieläkin, esimerkiksi Peijaksen sairaalassa ja Grandinkulmassa Tikkurilassa. Homma sujui, sillä ajoitus oli hyvä
VIIMEISEN LYHYEN tuomionsa Rauski Lehmusvyöry istui vuonna 2005. Nyt hän viettää rauhallista elämää Korsossa. Kotiseutu on muuttunut. Porukkaa on paljon, mutta ”ketään ei näy missään”. Palveluita on lähtenyt, vain kaljabaareja ja kampaamoita riittää. – Kuten sanoin, vekselit lankeavat jokaiselle, ja minun kohdallani ne on tällaiset. Onneksi mulla on tuo Pupu, joka pitää huolen. Ollaan tosi onnellisia. Ei voisi parempaa vaimoa olla. Pupu on Jenni, Rauski Lehmusvyöryn viides vaimo. He ovat olleet naimisissa kaksitoista vuotta. Lehmusvyöry on onnellinen siitä, että Korson kriminaalien tarinat koottiin kirjaksi. Vertaisryhmässä oppi puhumaan, ja kun vanhat kaverit ovat olleet koolla, juttu on jatkunut siitä, mihin se joskus jäi. Häntä ei kuulemma hävetä. – Tehty mikä tehty. Jos kauheasti kaduttaa, tekee sitten ensi kerralla toisin. Turha määmättää. EHKÄ KORSOSSA pyörii nyt samankaltaisia nuoria kuin Lehmusvyöry ja kaverit aikoinaan. Mitä Lehmusvyöry haluaisi heille sanoa? Ei oikein mitään. Tai josko sittenkin. – Elämä on matkustustapa, ei määränpää. Pitäisi oppia elämään tässä hetkessä ja katsoa, mitä elämä voi antaa. Se voi antaa ihan mitä hyvänsä. Kieltämättä hän itse on siitä hyvä esimerkki. – Olen saanut ihan kaiken. Ihan kaiken. Olen elänyt persaukisena ja sitten miljonäärinä ja kaikkea siltä väliltä. ■ Ville Juurikkalan valokuvia Korson kriminaaleista 13.1.2019 asti Vantaan taidemuseo Artsin lämpiössä.