Palamattomat by Kirjo Etelä-Pohjanmaan Opisto

PALAMATTOMAT

Etel채-Pohjanmaan Opisto Kirjoittamisen opintolinja 2011-12

Tekstit: © Tekijät Kuvat: Piirroskuvitus © Eero Korpinen Valokuvat © Tero Hannula, Joni Kuusisto, Eero Korpinen, Heidi Kettunen, Antti Salmi. Etelä-Pohjanmaan Opisto Kirjoittamisen Opintolinja 2011-2012

PALAMATTOMAT

TOIMITTAJIEN ESIPUHE Sanotaan että sitä niittää mitä kylvää. Tämän vuoden aikana kirjoittajalinjalaiset ovat kylväneet jos jonkinmoista kirjallista siementä niin näytelmän, proosan, runouden kuin asiatekstinkin saralla ja nyt on aika niittää sato. !

Tähän nettijulkaisuun on koottu osia antologiamme painetusta versiosta. Ne

edustavat kunkin kirjoittajan kehittymistä omalla kirjallisella taipaleellaan. Lisäksi joukossa on valokuvia opintolinjamme tunnelmista kuluneelta lukuvuodelta. Kukin kirjailija on muotoillut sisimpänsä näille sivuille – niin hyvässä kuin pahassakin. !

Lukuvuosi on ollut meille erityinen. Olemme saaneet hyviä ystäviä ja mitä mainiointa

ohjausta kirjoittamisen eri saroilta. Kiitämme Etelä-Pohjanmaan Opistoa uudenaikaisesta ja monipuolisesta kirjoittajakoulutuksesta, joka ei pelkää kumota vanhanaikaisia käsityksiä kirjailijuudesta ja sanataiteesta. Antologian päätoimittajat Heidi Kettunen ja Joni Kuusisto

OPETTAJAN ESIPUHE Minulla on ilo päättää ensimmäinen lukuvuoteni kirjoittamisen opintolinjasta vastaavana opettajana samana vuonna kun Etelä-Pohjanmaan Opisto täyttää satakaksikymmentä vuotta. Olen varma siitä, että pieni, mutta lahjakas ja ahkera kirjoittajaryhmäni on täysin juhlavuoden arvoinen. !

Jo syyslukukaudella kirjolaisista tuli ihan oikeita näytelmäkirjailijoita, kun opiston

omalla opetusnäyttämöllä ensi-iltansa sai opiskelijoiden käsikirjoittama näytelmä Tanssii natsien kanssa. Yhteistyö oman opiston teatterilinjan kanssa oli korvaamatonta työkokemusta, jollaista tuskin missään muualla voi vastaavissa olosuhteissa saada. !

Eikä vähäisin saavutus kirjolaisilta ole oman antologian koostaminen. Tämän työn he

ovat tehneet pääasiassa omalla ajallaan. Antologian ovat ansiokkaasti yhdessä toimittaneet Joni Kuusisto ja Heidi Kettunen ja he ansaitsevatkin itseohjautuneesta uutterasta työstään isot kiitokset. Tämä teos, jota nyt luette, on erikseen verkkoon toimitettu tiiviimpi ja värikuvitetumpi versio painotuotteeksi tarkoitetusta antologiasta. Päätimme toimittaa ja julkaista verkkoversion, jotta mahdollisimman monella olisi tasapuolinen mahdollisuus tutustua tämän lahjakkaan ryhmän tuotoksiin. Kirjoittajalinjan vastaava opettaja Tero Hannula

HEIDI KETTUNEN - Pakko-oireinen natsikettu Olen vuonna 1991 syntynyt, kesäkuussa 21 vuotta täyttävä kirjailija. Olen kotoisin PohjoisSavosta Juankosken kaupungista, mutta nykyisin asustan Seinäjoella opintojeni vuoksi. !

Kirjoittamisharrastuksen aloitin niin varhain kuin kykenin eli heti kun opin kirjoittamaan.

Aluksi minulla oli hankaluuksia lukemaan opettelemisessa, mutta kyllä siitä ohi päästiin. Pääasiassa kirjoittelin fanfictionia jo valmiiksi kehiteltyihin maailmoihin liittyen, suurimmaksi osaksi suomen kielellä. 13 vuoden iässä opin kirjoittamaan myös englanniksi ja hetkeksi siitä tuli pääkirjoituskieleni. Keskityin edelleen paljolti erilaiseen fanfictioniin, mutta sen kenttä muuttui laajemmaksi. Siinä kirjoittaessa englanninkielentaitoni kehittyi samalla. !

Samoihin aikoihin aloitin myös internetroolipelaamisen – tarinamuotoisen sellaisen.

Ystäväni sai ylipuhuttua minut liittymään eräänlaiseen roolipeliin jossa pelattiin koirilla. Näiden roolipelien parissa solmin myös lähimmät ja kestävimmät ystävyyssuhteeni. Jatkoin pelaamista erilaisissa roolipeleissä aina syksyyn 2011 asti, minkä jälkeen siirryin yksityisemmälle kirjoituspuolelle. Erään internetroolipelin pohjalta olen luonut henkilöhahmoja ja maailman, josta kirjoitan myös romaanin. !

Nykyään fanfictionin kirjoittaminen on jäänyt pois ja keskityn lähinnä spekulatiivisen

fiktion puolelle. Kirjoitan romaania yhdessä ystäväni kanssa, ja aikeissa olisi saada aikaiseksi pidempikin romaanisarja. !

Jos pitäisi sanoa itsestäni muutamia kirjoittamiseen liittymättömiä seikkoja voin

ilokseni todeta rakastavani kissoja, vihaavani koiria, olevani äärimmäisen kyyninen ja varovainen uusien ihmissuhteiden muodostamisessa. Jotkut sanovat huumorintajuiseksi, mutta itse pidän itseäni tyhmänä ihmisenä jonka ÄO ei varmasti yllä edes 100 pisteeseen. !

Mitäpä tässä muuta jorisemaan. Kirjoittaminen on minulle tärkeää, on aina ollut ja

tulee olemaan eikä minua lannista mikään.

Münchhausen Lapseni makasi liikkumattomana keskoskaapin lasiseinien sisällä. Se oli niin pieni, että sitä hädin tuskin erotti kaiken harmaanvalkoisen pumpulin seasta. Sen pikkuruiset sormet olivat puristuneet nyrkkiin ja aivan yhtä pienet varpaat käpristyneet tunnistamattomiksi. Se oli syntynyt neljä kuukautta liian aikaisin. Lääkärini sanoi, ettei se selviäisi viikkoakaan. Oli kulunut jo kaksi. !

Annoin katseeni vaeltaa läheiseen ikkunaan ja sen takana avautuvaan käytävään.

Kukaan ohikulkijoista ei tuntunut vilkaisevan keskosten hoitohuoneen suuntaan. Ehkä hekin kavahtivat huoneen kalpeista seinistä heijastuvaa keinovaloa. Lapseni viereisen kaapin asukas oli päästetty pois jo muutamaa päivää aiemmin. Se oli ollut tarpeeksi vahva pärjätäkseen omillaan. Mutta ei minun. Se ei ollut avannut vielä edes silmiään. Kohotin käteni ja sormenpäät koskettivat lasin kylmää pintaa. Vedin käteni äkkiä takaisin. Aivan kuin olisin saanut sähköiskun. Aivan kuin lasi olisi ollut niin kylmä, että sen koskettaminen poltti. !

Se oli saanut alkunsa viisi kuukautta sitten. Olin ylitöissä esimiehen pyynnöstä, koska

sillä viikolla ravintolassa oli ollut vilkasta. Vahdin keitot, paistoin lihat, käärin kevätkääryleet. Esimies lähti etukäteen kotiin, sillä hänen tyttärensä oli kuulemma sairaana. Jäin työtoverini kanssa kahden. Olimme aina tulleet hyvin toimeen. Hän oli huumorintajuinen nuori mies, mutten ollut liiemmin kiinnostunut hänestä. Sulkemisajan jälkeen lähdin viemään tähteitä kylmiöön. !

En tullut huoneestani ulos moneen päivään. En vastannut puheluihini. En vastannut

kun sisareni ilmoitti että mies oli otettu kiinni. Jotenkin he saivat raahattua minut sairaalaan. Lääkäri sanoi minun potevan pahaa depressiota. Vaadin saada vaihtaa lääkäriä, halusin toisen mielipiteen sillä en tuntenut itseäni liiemmin masentuneeksi, vain hieman alakuloiseksi. Kuka ei olisi tuntenut? !

Ja sain hänet. Laurin. Kun ensimmäisen kerran kohtasin hänen katseensa, näin siellä

jotain mikä muistutti minua itsestäni. Jotain yhtä tuskallista, jotain mikä kertoi minulle, että hän tiesi mistä puhui. Hän puhui kokemuksesta. Hän määräsi minulle masennuslääkkeitä, enkä kieltäytynyt. En siltikään tuntenut oloani masentuneeksi, en enää edes alakuloiseksi. Mutta otin lääkkeet ja söin ne, enemmän tai vähemmän kuuliaisesti.

Sain tietää olevani raskaana. Varasin ajan Laurille. Pian huomasin varaavani aikoja

yhä useammin ja useammin, vain jotta pääsisin näkemään hänet. Pakkohan minun oli siellä käydä jotta hän olisi muistanut minut, huomannut minut. !

Raskaus oli parasta, mitä minulle oli tapahtunut.

Lauri ei koskaan puhunut enempää kuin oli pakko. Hän ei koskaan tainnut edes

kunnolla katsoa minuun päin. Odotushuoneessa keskustelin aina muiden potilaiden kanssa. Aina silloin tällöin otin puheeksi Laurin saadakseni lisää tietoa hänestä. Sain kuulla, etten ollut ainoa johon hän ei liiemmin reagoinut, jolle hän oli hyvälläkin tahdolla sanottuna töykeä. Hän ei pitänyt naisista. En saanut tietää miksi. Minä kuitenkin aioin muuttaa hänen mielensä naisten suhteen. Tai en välttämättä muiden naisten, mutta ainakin itseni. Ajatelkoot Lauri muista naisista mitä huvittaa. !

Vauva lasikaapissa liikahti. Se avasi suunsa, mutta ääntäkään ei tullut ulos. Pian se

näytti rauhoittuvan, tuntui uinahtavan uudelleen. Letkut peittivät sen kasvot melkein kokonaan. Se näytti kerrassaan surkealta rääpäleeltä. Hädin tuskin ihmisen näköiseltä. !

”Sinä helvetin ipana”, murahdin.

Halusin kääntää sille selkäni ja marssia ulos sairaalasta ja jättää sen sinne. En halunnut enää nähdä mokomaa loista. Ei siitä ollut minulle enää mitään hyötyä. Se oli päättänyt tulla ulos liian aikaisin ja oli yrittänyt tappaa minut siinä samalla. Jos se kerran niin kovasti halusi elää oikean ihmisen elämää, ettei viitsinyt edes täyttä aikaa kohdussa pysyä, niin voisi saman tien alkaa hengittää omilla keuhkoillaan! Halusin vetää johdot irti seinästä ja antaa kakaran räpistellä elämänsä viimeiset sekunnit ihan itsekseen. !

Kurkottelin kädelläni kaapin takana olevia johtoja. Ikkunan takana käytävällä kulkeva

pariskunta näytti kiinnittävän huomiota vain toisiinsa, hymyssä suin, melkein helpottuneina. Kunpa he olisivat näyttäneet edes surullisilta.

Kuulin kahvan kääntyvän ovessa vain hetkeä ennen sen avautumista. Sormeni eivät

olleet edes ehtineet tavoittaa johtoja. !

Lauri ei sanonut mitään, asteli vain lapseni kaappiin kiinnitetyn näytön ääreen. Hän ei

vilkaissutkaan minuun, mutten välittänyt. En ollut pessyt hiuksiani moneen päivään ja ne olivat vielä takussakin. Miksen ollut vaivautunut edes harjaamaan niitä ennen tänne tuloa? !

”Miltä se näyttää?”

”Normaalilta”, hän sanoi ja kumartui tutkimaan vauvaa kaapin lasiin tehtyjen rakojen

kautta. Sydämeni takoi kovaäänisesti kun hän tuli lähemmäs. Pelkäsin hänen kuulevan sen. Ehkä hän kuulikin, muttei tuonut sitä mitenkään julki. Ehkä hän ajatteli sen johtuvan pelosta tai jostain. Vauvasta. !

”Ai. No… Hyvä”, sanoin, mutten kunnolla edes kuullut ääntäni. Keskityin vain hänen

lyhyisiin vaaleisiin hiuksiinsa ja kalpeaan ihoonsa. Olisin antanut mitä vain siitä, että hän olisi kuunnellut minun hengitystäni eikä vauvan. !

”Kaikki on kunnossa”, Lauri sanoi suoristautuessaan jälleen pystyyn ja sulloi

stetoskooppinsa valkoisen takkinsa kaula-aukon pimentoon. Nyökkäsin, sillä en luottanut ääneeni ja siihen, että saisin suustani ulos jotain järkevää. Katsoin, kuinka hän poistui huoneesta ja sulki oven perässään. Tuijotin sitä vielä hyvän tovin siinä toivossa, että hän palaisi sanomaan minulle jotain. !

Hän ei tullut.

Käännyin keskoskaapin suuntaan ja tuijotin vauvaa ihan uusin silmin. Se näytti nyt

ihmiseltä. Pieneltä ja hyvin, hyvin heikolta ihmiseltä. Ehkä se ei ollutkaan niin hyödytön, vaikka olikin syntynyt liian aikaisin. !

Työnsin käteni sisään keskoskaapin aukosta ja silitin vauvan päätä muutamalla

sormella. Se oli niin pehmeä ja ihan kalju. Tunsin suupielteni nykivän ylemmäs ensimmäistä kertaa päiviin.

JONI KUUSISTO - Ailahteleva todellisuusjuna Olen nokialaisessa syysmyrskyssä vuonna 1987 syntynyt kirjailija, joka opiskelee kirjoittamisen perusopintoja Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittajalinjalla potkittuaan sanataiteen approbaturinsa penkin alle Oriveden Opistolla. !

Kirjoittamiseni aloitin eeppisten seikkailufantasioiden parissa jo alakouluikäisenä

(lohikäärmeet on edelleen siistejä) mutta vakavaksi ja tavoitteellisemmaksi se muodostui vasta lukion aikana vuonna 2006, jolloin aloin kyhätä satuhenkisen kauhuromaanin käsikirjoitusta kahden toverini kanssa. Työ on edelleen käynnissä, mutta vauhti on kovasti hidastunut muiden kiireiden takia. !

Viralliseksi harrastukseni tuli Limingan taidekoulussa, jossa opiskelin kirjoittamista

lukuvuonna 2007-2008. Minulla oli kunnia nähdä kirjoittajalinjan viimeinen vuosi, koska linja jouduttiin myöhemmin lopettamaan liian vähäisen osanottajamäärän takia. Sääli, sillä Limingan taidekoulu on mahtava oppilaitos. !

Tulevaisuudenhaaveissani olen ammatiltani suomen kielen opettaja, joka sivutyökseen

julkaisee proosakirjallisuutta. Itselleni läheisin proosakirjoittamisen muoto on novelli, koska nautin eniten tiiviistä tarinarakenteesta jonka voi lukea kerralla alusta loppuun. !

Ammennan aiheeni ihmismielen synkistä sopukoista, kaikista niistä paikoista joita ei

näe, mutta jotka tiedostamattamme ohjaavat jokaista tointamme ja ajatustamme. Haluan tulla kirjoittamaan Suomen ensimmäisen vakavasti otettavan modernin kauhuromaanin tai -novellikokoelman. Teemani eivät kuitenkaan rajoitu mörköjen kiskomiseen vintiltä, vaan nautin kovasti myös eskapistisista fantasiatarinoista ja realistisista ihmissuhdedraamoista. !

Jos tekstejäni pitäisi kuvata yhdellä lajityypillä, sijoittuisivat ne luultavasti jonnekin

spekulatiivisen fiktion ja maagisen realismin välimaastoon. Suurin innoittajani on loppujen lopuksi ympäröivä maailma. Luonto, ihmiset, kulttuuri, viihde, ihan kaikki. Kirjallisia esikuviani ovat ennen kaikkea Magnus Mills, Tove Jansson ja Jyrki Vainonen.

Avio Pieni sisilisko loikoili naisen olkapäällä Naisen käsivarsissa oli paljon pieniä laulavia suita Sisiliskolla oli tapana laulaa kuorossa suiden kanssa Miehellä ei ollut suuta lainkaan Onneksi hän oli hyvä kuuntelemaan Vaikka suut aina muistivat hänen nimensä väärin

Reuna Se oli viimeinen pysähdyspaikka pohjoisessa. Sen jälkeen oli vain erämaata ja lunta. Juna pysähtyi sinne yleensä kerran kuukaudessa. Matkustajia oli mukana harvoin. !

Pienellä rautatieasemalla oli töissä yksi ainoa mies. Hän oli harmaapartainen

venäläisesti murtava ja merimieslakkia päässään kantava vanhus, joka tunnettiin nimellä Unto Vasara. Nuhjaantuneet nahkaliivit peittivät hänen rotevaa rintaansa, ja paksut vaellussaappaat suojasivat monet metsät ja laaksot kulkeneita jalkoja. !

Edes herra Vasara ei ollut varma, kuinka pitkälle pohjoiseen rata jatkui aseman

jälkeen. Paluujunassa ei ollut koskaan ketään sitä hänelle kertomassa. !

Eräänä kirkkaana talviaamuna juna saapui asemalle. Herra Vasara odotti

tylsistyneenä, kuka luojan hylkäämä tuona päivänä istuisi nauttimassa hänen sumpiksi painunutta kahviaan aseman kuppilassa ja yöpyisi pienessä motellihuoneessa. !

Kyydissä oli saapunut nuori nainen, joka kantoi selässään pientä reppua.

Maastohousut olivat rispaantuneet ja lyhyt nahkatakki oli kulunut ja haalistunut. Vihreän pipon peittämät vaaleat hiukset roikkuivat sotkuisina otsalla. Hänen nimensä oli Kaarina. !

Tyttö käveli lasioven eteen ja jäi katsomaan siihen kiinnitettyä aikataulua. Juna viipyisi

asemalla yön yli ja lähtisi jatkamaan matkaansa kello kuusi aamulla. !

Kaarina astui sisään ja nyökkäsi tiskin takana seisovalle Untolle. Hän meni heti ulko-

oven vasemmalla puolella olevaan kahvilaan ja istuutui pyöreään puupöytään ikkunan ääreen. Tiskissä oli esillä vain kaksi voileipää ja yksi sokerimunkki. Kahvipannu oli piripintaan asti täynnä. !

Kaarina avasi pöydällä lojuneen sanomalehden ja levitti sen eteensä. Paikalliset

tapahtumat eivät häntä kiinnostaneet, mutta lehti antoi hänelle hyvän syyn istua hetken paikoillaan ja tarkkailla ympäristöään. !

Asemalla kaikki sulautui yhteen. Kahvilan pöydät oli erotettu muusta tilasta

rispaantuneella köydellä, jota kannattelivat huterat metallitolpat. Vastakkaisella seinällä heti ulko-oven oikealla puolella oli vastaanottotiski ja sen vieressä pieni nurkkabaari. Perimmäisellä seinustalla ovi johti pieneen välieteiseen, jonka takaa häämötti pari numeroitua ovea. !

Tytön läsnäolo sai herra Vasaran hämilleen. Siitä oli vuosia kun hän oli viimeksi saanut

palvella nuorta naista. Hän pelkäsi yksinolon ja pohjoisen karun luonnon tehneen hänestä huonotapaisen. Hän yritti muistella miten naisia tulisi puhutella, mutta viskasi ajatuksensa 17

pian syrjään ja veti syvään henkeä. !

Kaarina näki herra Vasaran liikahtavan vaivalloisesti tiskin takana, pälyilevän hetken

ympärilleen ja lähtevän sitten kävelemään huoneen poikki. Hän upotti katseensa lehteen. !

”Anteeksi…” herra Vasara sanoi varovasti ja kumartui tytön puoleen kädet selän

takana. !

Kaarina kohotti katseensa lehdestä ja hymyili miehen ystävällisille silmille.

”Hauska tavata, neiti. Olen Unto Vasara, tämän aseman isäntä. Maistuisiko sinulle

kahvi?” !

”Kaarina. Ja kahvi kyllä maistuisi.”

Herra Vasara suoristi selkänsä ja poistui. Tuo lyhyt sanojen vaihto sytytti hänen

sisälleen kummallisen kipinän, jollaista hän ei edes muistanut aikoinaan tunteneensa. Hän meni kahvilan palvelutiskin taakse, kaatoi vanhan kahvin viemäriin ja laittoi uuden pannullisen kiehumaan. !

Kahvin tippuessa Kaarina selasi lehteä mahdollisimman tarkkaavaisesti lukematta

yhtäkään sanaa. Herra Vasara katseli sivujen kääntymistä, pyöritteli peukaloitaan ja kuunteli keittimen porinaa. !

Pannun täytyttyä herra Vasara otti tiskiltä kupin ja täytti sen. Hän painoi lakin

paremmin päähänsä, selvitti kurkkunsa ja laski kupin tytön eteen. !

”Saanko kysyä, miksi neiti on saapunut asemalleni? Tämä on viimeinen paikka

maailman reunalla.” !

”Minä haluan mennä reunan yli.”

Herra Vasaran suupielet valahtivat hölmistyksestä. ”Tämän jälkeen ei ole enää mitään.

Ainoa, mikä sinua odottaa tuolla, on pohjoisen ankara erämaa. Ikuisuus auringon paljaassa valossa kimmeltäviä valkoisia hankia. Revontulien yksinäinen tanssi yötaivaalla.” !

”Kuulostaa kauniilta”, Kaarina sanoi ja maistoi kahviaan.

Herra Vasara heristi sormeaan. ”Kuules nyt, tyttönen. En ole tavannut ketään

täyspäistä, joka olisi lähtenyt uhmaamaan pohjoisen luontoa. Noin pitkälle ei meidän ihmisten ole tarkoitus enää kulkea. Viimeksi yksi hairahtanut kirjailija nousi junaan siinä toivossa, että löytäisi uutta tarttumapintaa elämäänsä. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Hän ei suostunut kertomaan sen tarkemmin. Mutta tuskin hän löysi muuta kuin lunta.” !

Kaarina huokaisi ja sulki lehden. ”Oletko täällä aivan yksin?”

”Täällä on niin vähän tekemistä, että muu henkilökunta olisi aivan toimettomana”, Unto

naurahti, mutta hänen äänestään saattoi aistia haikean surumielisyyden.

”Eikö aikasi käy pitkäksi?” Kaarina kysyi ja katsoi herra Vasaraa pää kallellaan.

Unton ryhti painui hieman. Sormet sivelivät mahtavaa partaa. Katse suuntautui ulko-

ovelle. ”Eipä oikeastaan. Olen niin tottunut täällä oloon. Siksi minä oikeastaan täällä viihdynkin kun ei tarvitse nähdä liikaa ihmisiä.” !

Kaarina ynähti vastaukseksi. ”Missä täällä on vessa?”

Herra Vasara heilautti kättään hajamielisesti numeroitujen huoneiden suuntaan.

”Tuolla välieteisessä on.” !

Kaarina nousi, meni väliovesta ja hävisi kulman taakse. Unto jäi tuijottamaan käsiään.

Vanhat rapistuneet sormet. Vanhat rapistuneet tavat. Hän oli varmaankin saanut tytön tylsistymään höpinöillään. Ei hän osannut enää puhua ihmisille. !

Kaarina saapui takaisin ja siemaisi jo jäähtynyttä kahvia suomatta herra Vasaralle

silmäystäkään. Sillä hetkellä hän kaipasi vähiten toisten mielipiteitä siitä miten hänen tulisi päiviään kuluttaa. !

Herra Vasara nousi tuolilta. ”Tarvitset varmaan huoneen.”

”Lähden aamulla.”

”Ota minkä haluat. Ainoastaan huone kaksi on varattu.”

Kaarina nyökkäsi. Herra Vasara meni vastaanottotiskin taakse ja alkoi selailla paksua

vieraspäiväkirjaansa. !

Kaarina joi kahvinsa loppuun ja katsoi ikkunasta siintävää valkeaa tasankoa.

Aamuauringon kirkas valo maalasi lasiin kiivenneen huurteen keltaiseksi. Pieni vihlaisu kävi hänen rinnassaan. Hän katsoi herra Vasaraa, joka riiputti murheellisesti päätään. Mies näytti kovin yksinäiseltä. !

Hetken emmittyään Kaarina huusi miehelle ja viittoi tätä luokseen.

Herra Vasara kohotti päänsä ja työnsi kirjan syrjään.

”Voinko ostaa jotain syötävää?” Kaarina kysyi.

Herra Vasara kiiruhti takaisin kahvilaan ja otti voileivän tiskiltä. ”Kelpaako tämä? Se on

tehty tänä aamuna.” !

”Se näyttää hyvältä.”

Herra Vasara laski leivän tytön eteen. ”Talo tarjoaa tämän.”

”Kyllä minä maksan”, Kaarina sanoi ja alkoi kaivella lompakkoaan. ”Paljonko?”

Herra Vasaran käsi pysäytti tytön käden. ”Älä suotta.”

Kaarina vilkaisi miestä kulmiensa alta. ”Tämä ei ole mikään syrjäkylän baari. Joten ota

rahasi ja jätä minut jo rauhaan.”

Herra Vasara tunsi jonkin raskaan ja tumman leviävän koko olemukseensa. Hänen

henkeään ahdisti. Hän veti kätensä pois ja nousi. !

Kaarina ojensi viiden euron setelin.

”Talo tarjoaa”, herra Vasara sanoi ja lähti.

Kaarina laittoi setelin takaisin lompakkoonsa herra Vasaran kadotessa vastaanoton

takahuoneeseen. Hän nojasi päätään käteen ja tuijotti pöytää. Siinä ei ollut jälkiä edellisistä istujista. Ei kaiverruksia tai kulumia. Ainoastaan hänen oman kuppinsa jättämä kahviympyrä. !

Kaarina havahtui oven avautumiseen. Huoneesta numero kaksi astui ulos vanha

nainen. Hän katsoi tyttöä. Mikään hänen ilmeessään ei muuttunut. Silmät tuijottivat haaleina ja etäisinä. Uurteiden muokkaamat huulet olivat painuneet yhteen. Ruskean puuvillatakin helmat viistivät maata ja punainen myssy peitti harmaantuneita hiuksia. Nainen istuutui nurkkabaarin penkille ja koputti pöytää luisilla rystysillään. !

Herra Vasara ilmestyi takahuoneesta. Hän nyökkäsi naiselle ja kaatoi mitään

kysymättä snapsillisen viinaa. Nainen kumosi sen kerralla. Herra Vasara laski pullon tiskille ja vilkaisi Kaarinaa, joka oli kääntänyt huomionsa taas pöytään. Suru kohosi hänen kasvoilleen ja hän meni tytön luo. !

”Anteeksi jos häiritsen”, herra Vasara sanoi hiljaa ja varoi astumasta liian lähelle.

Kaarina kohotti katseensa ja hymyili väsyneesti. ”No mitä?”

Herra Vasara istuutui vastapäätä. ”Olen utelias. Tänne tulee harvoin väkeä. Minua

kiinnostaisi hirveästi kuulla minne olet matkalla.” !

”En minä tiedä minne olen matkalla. Juuri siksi tänne tulinkin.”

”Niin kai useimmat. Tänä vuonna harvemmat. Olet vasta kolmas tänä vuonna vaikka

on jo marraskuu.” !

”Keitä ne aiemmat olivat?”

”Se kirjailija jonka jo mainitsin.” Herra Vasara oli hetken vaiti ja katsoi baarijakkaralla

istuvaa naista. ”Ja hän on toinen. Hän tuli jo tammikuussa. Mitä sinä luulet tuolta löytäväsi?” !

”Ehkä minä tapaan jonkun toisen yhtä hullun. Jonkun, joka haluaa ottaa minut

mukaansa ja viedä kauas tuon lumisen horisontin taa.” !

Herra Vasara pyöritteli päätään. ”Älähän nyt…”

Kaarina laski kämmenensä hellästi miehen kädelle. ”Minä tiedän, mitä olen tullut

hakemaan. Älä kanna huolta minusta.”

Herra Vasara heilautti epätoivoisesti kättään ja huokaisi syvään. Lähti sitten mitään

sanomatta, mutta kääntyi kannoillaan ja palasi vielä takaisin. !

”Tervetuloa”, hän sanoi ja laski hatun päästään.

Yöllä Kaarina seisoi rautatiellä. Hän katseli tummansinisellä taivaankannella tanssivia

revontulia ja kaipasi jotakin, mitä ei osannut pukea sanoiksi. Takaisin hän ei lähtisi koskaan. Hän ei vain ollut varma, kuinka pitkään jaksaisi odottaa. Hän sulki silmänsä, levitti kätensä, ja huusi jossain kaukana liikkuville susille. !

Aamulla Kaarina heräsi varhain rauhattomasta unesta. Hän oli nukahtanut kuppilan

pöydän ääreen nautittuaan liikaa herra Vasaran tarjoamaa halpaa viskiä. Hänen päässään huojui ja hänen rintaansa puristi. !

Herra Vasara käveli tytön luo ja yritti hymyillä viiksiensä takana. ”Huomenta. Taisit

valvoa aika pitkään. Et suostunut millään heräämään.” !

Kaarina katsoi herra Vasaraa silmien eteen kohonneen sumun takaa. ”Minun pitäisi

varmaan lähteä.” !

Herra Vasara katsoi epävarmana sivulleen. Sormet näpersivät liivin nappia. ”Tuota

noin… Kello on puoli seitsemän.” !

Kaarina sulki silmänsä ja puri huultaan. ”Joudunko olemaan täällä kuukauden?”

”Pahoin pelkään.”

Kaarina laski otsansa pöytään ja mutisi jotain joka kuulosti pahalta herra Vasaran

korvissa. Raskaan huokauksen saattelemana hän nosti päänsä ja puristi sen käsiensä väliin. Herra Vasara seisoi vieressä osaamatta puhua. !

Vanha nainen ilmestyi huoneestaan. Hänellä oli mukanaan monimutkaisin kuvioin

koristeltu soittorasia, joka toisti Tšaikovskin pianokonserttoa. Alkuperäisen tanssijan paikalla pyöri pieni enkeli, jonka nainen oli itse tehnyt muovailumassasta. Hän käveli baariin ja laski soittorasian tiskille. Unto kävi kaatamassa naisen tavallisen annoksen ja palasi Kaarinan luo. Tyttö kohotti päätään. Silmät katsoivat tyhjyyteen. !

”Ei kai sinulla minnekään kiire ole”, herra Vasara sanoi. ”Jos et kerran edes tiedä

päämäärääsi.” !

”Kuka tuo on?” Kaarina kysyi nähdessään naisen kumoavan lasillisen kirkasta

kurkkuunsa. !

”Kuin sinä. En toivoisi sinulle samaa kohtaloa. Olet nuori. Ajattele mitä kaikkea voisit

vielä tehdä elämälläsi.” !

”Mitä te puhutte? Saisinko minäkin lasillisen?”

”Hän odottaa”, herra Vasara sanoi ja risti kätensä rinnalleen. ”Aivan kuten sinäkin. Hän

odottaa kohtaavansa jonkun toisen yhtä hullun. Odottaa löytävänsä onnen näiltä lohduttomilta syrjäseuduilta. Hän on odottanut kohta vuoden.” !

Kaarina katsoi naista pitkään mitään sanomatta. Tšaikovskin konsertto saavutti

huippukohtansa ja madaltui sitten soljuvaksi hölkäksi talvipuutarhan halki. !

Nainen viittasi kädellään taakseen.

Herra Vasara kävi kaatamassa naiselle uuden lasillisen ja palasi sitten Kaarinan luo

pullo mukanaan. ”Saanko istua seuraasi? Paukku tekisi minullekin hyvää näin kylmänä päivänä.” !

Kaarina nyökkäsi ja katsoi edelleen naista.

Herra Vasara kaatoi molemmille paukun ja he kumosivat ne samanaikaisesti.

”Tiedätkö…?” mies aloitti varovasti.

”Kiitos, mutta olet sanonut jo riittävästi”, Kaarina keskeytti ja tarttui pulloon.

”Haluaisitko avustaa minua tiskillä?”

Kaarinan uutta paukkua kaatava käsi jäi ilmaan.

”En väitä, että työt olisivat täällä kiireisiä. Ajattelin vain, että se toisi sinun päiviisi

hieman vaihtelua. Se voisi olla myös tehokas keino heittää joksikin aikaa turhat ajatukset mielestäsi odottaessasi.” !

Kaarina hymyili. ”Kiitos. Otetaan sille.”

He kohottivat lasinsa ja joivat.

Kaarinan katse osui seinälle tiskin yläpuolelle ripustettuun maalaukseen, joka kuvasi

lumista vuoristoa. Taulun ympärille oli kiinnitetty vanhoja matkalippuja ja postikortteja, joissa näkyi niin autiomaita kuin reheviä viidakoitakin. !

”Oletko matkustellut paljon?” Kaarina kysyi.

Herra Vasara silmäili postikortteja haikeana. ”Kunpa olisinkin. Nuo ovat pohjoiseen

lähteneiden seikkailijoiden mukanaan tuomia. Muistoja minulle.” !

”Onko kukaan kertonut sinulle, miksi he ovat halunneet lähteä?”

Herra Vasara pudisti päätään. ”En ole rohjennut kysyä. Mutta tule, opetan sinut talon

tavoille.” !

Päivittäisten toimien opetteluun ei kulunut yhtä iltapäivää enempää. Kaarinan tarvitsi

ainoastaan käyttää kassakonetta, pestä tiskit sekä siivota lattiat ja pöydät. Herra Vasara valmisti heidän päivittäiset ateriansa. Joskus Kaarina olisi tahtonut kokeilla ruoanlaittoa, mutta tähän herra Vasara ei voinut missään tapauksessa suostua, sillä kuten hän aina

muistutti, kukaan muu ei saanut pihveihin yhtä täydellistä aromia. !

Jokaisena tulevana yönä Kaarina seisoi rautatiellä ja katseli tähtien ja revontulten

loisteessa horisonttiin. Joskus hän saattoi lähteä kulkemaan rautatietä pitkin kohti pohjoisen tuntematonta, ja kävellä niin pitkään, että aamu jo valkeni tyhjän valkeuden keskelle. !

Mieli raskaana hän palasi takaisin asemalle palvellakseen asiakkaitaan. Aina ovelle

päästyään hän kuitenkin muisti, että vanha nainen oli heidän ainoa asiakkaansa, ja tämäkin tilasi aina saman annoksen – pihvi salaatilla ja terävä kahvi. Vähitellen Kaarina unohti ajankulun. Hän ei ajatellut enää muita ihmisiä. Hän ajatteli vain pohjoiseen matkustaneiden ihmisten mielikuvia. *** Eräänä iltana, kuukausi Kaarinan saapumisen jälkeen, juna toi mukanaan kaksi miestä. Toinen oli vanha ja parrakas, toinen nuori sänkileuka. Vanha avusti liikkumistaan kepillä. Nuori kantoi selässään painavan näköistä reppua. !

He jäivät seisoskelemaan ulos. Vanhalla oli suussaan piippu. Nuorempi otti savukkeen

askista. Savukiehkurat kiemurtelivat heidän ympärillään pohjoisen alastoman auringon laskevassa valossa. He katselivat lumista tasankoa mitään virkkamatta. !

Sitten he astuivat sisään.

Kaarina otti miehet vastaan raskain, punottavin silmin. Hän oli unohtanut hymyilyn

joitakin päiviä aiemmin. Ei vaivautunut edes tervehtimään. !

Vanhan miehen kuluneet silmät tavoittivat Kaarinan. Suupieliin kohosi imelä hymy.

”Kappas vain. Enpä olisi uskonut, että maailman reunalta löytyy noin nätti tyttö. Ehkä tämä paikka sittenkin on syvimpien toiveidemme maa. Täyttyykö täällä vanhan miehen viimeinen unelma?” !

”Enpä usko”, Kaarina sanoi väsyneesti. ”Mutta suuta ei täällä tarvitse pitää kuivana.”

”Pidän sinusta”, mies sanoi ja istuutui penkille. ”Annapa oikein tuima.”

Kaarina kaatoi reilun lasillisen viinaa, ja mies kumosi sen kerralla. Ukon kapeat syvien

uurteiden juovittamat kasvot näyttivät saavan hieman eloa tuntuvan alkoholiannoksen jälkeen. !

”No, minnekäs ukkoseni on matkalla?”

”Toiveiden maahan, kerroinhan minä jo. Se on tuolla, ihmissilmän ulottumattomissa,

kaiken tuon pakkasen ja loputtomien kinosten takana. Siellä on kaupunki, missä kaikki haaveemme käyvät toteen kunhan vain jaksamme matkustaa riittävän pitkälle.” !

Kaarina tuhahti epäuskoisena ja kaatoi paukun itselleen. ”Ei siellä ole mitään

tuollaista. Siellä on vain päiväunemme, kaikki ne epätoivoiset unelmat, joiden vuoksi olemme jaksaneet jatkaa elämässämme eteenpäin. Omat valheemme odottavat, että ymmärrämme niiden mahdottomuuden.” !

Ukko päästi ilmoille halveksivan naurun. ”Onhan siinä pessimisti. Ja noin nuorena

vielä! Minä olen elänyt pitkään ja kokenut vastoinkäymisiä, mutta en ole koskaan menettänyt toivoani. Minä etsin ja löydän tai sitten kaadun etsiessäni.” !

Kaarina kumosi oman lasillisensa. ”Mieluummin kaadun ja opin jotain uutta itsestäni.

En halua loppuni koittaessa huomata, että olen jahdannut vain mielikuvaa. Mitä teet sitten kun saavutat päämääräsi ja huomaat seisovasi yksin erämaan keskellä? Silloin saatat kaivata vanhaa vaimoasi ja niitä ryyppykavereitasi jotka jätit kotikaupunkiin.” !

Jokin nuoremman miehen silmissä välähti. Hän poistui ukon ja Kaarinan seurasta

vähin äänin ja vetäytyi ikkunapöytään lukemaan lehteä. !

Ukko ja Kaarina vaihtoivat vielä muutamia voimakkaita sanoja niitäkin

voimakkaampien viinaryyppyjen yllyttäminä, ennen kuin tyttö päätti käydä levolle. Jossain vaiheessa keskustelua vanha nainen oli lyöttäytynyt seuraan Tšaikovskia toistavan soittorasiansa kanssa, ja ukko näytti pitävän hänen musiikkimaustaan, mutta Kaarinaa ei kiinnostanut jäädä kuulemaan vanhusten höpinöitä. !

Pois kävellessään Kaarina näki pöydässä istuvan miehen viittaavan hänet luokseen

kevyellä päänliikkeellä. Hän asteli miehen luo ja istuutui tätä vastapäätä. !

Mies katsoi naisen kanssa metelöivää ukkoa. ”Älä välitä hänestä. Luulen että ainoa

asia mistä hän enää saa iloa on toisten ihmisten solvaaminen ja sopivan kuolinvuoteen etsiminen.” !

”Kuka hän on?”

”En tiedä. Hän oli junan ainoa matkustaja ennen kuin minä nousin kyytiin.”

Kaarina katsoi miestä parin hengenvedon ajan mitään sanomatta. ”Miksi sinä sitten

nousit kyytiin?” !

Mies käänsi katseensa ikkunaan. Oli alkanut pyryttää. ”Kai minä halusin paeta

arkielämää hetkeksi. En osaa selittää sen paremmin. Ehkä tämä oli kuitenkin parempi ratkaisu kuin poliisiauton varastaminen ja naapurikaupunkiin ajaminen.” !

Kaarina hymähti. ”Oliko tuo yksi mahdollisista suunnitelmistasi?”

Mies raapi niskaansa ja nauroi hieman. ”Muiden joukossa. Pidät minua varmaan ihan

outona.” !

”En ollenkaan. Mielestäni syysi on aivan mainio. Minä haluan vain mennä eteenpäin ja

katsoa mitä tapahtuu.” !

Epävarmuuden häivähdys kohosi miehen silmiin. ”Jos totta puhutaan niin olen hieman

peloissani. En ole koskaan tehnyt mitään näin harkitsematonta. En ole varma pitäisikö minun palata takaisin.” !

”Joskus on vain päätettävä. Kuuleman mukaan kukaan ei ole palannut tältä asemalta

lähdettyään.” !

Mies taitteli lehden ja laski sen pöydälle. ”Yritän olla miettimättä sitä sen enempää.”

Ukko ja vanha nainen ottivat snapsilliset viinaa mukaansa ja menivät istumaan

perimmäiseen kahvilapöytään. Puheensorina muuttui koko ajan äänekkäämmäksi. !

Kaarina nojasi pöytään ja katseli lattiamaton rispaantuneita reunoja. Mies katsoi

ikkunan takana yltyvää lumisadetta. !

Sitten Kaarina nousi. ”Minun pitää mennä nukkumaan.”

Mies nyökkäsi ja avasi taittelemansa lehden uudelleen.

Varhain aamulla, pimeyden yhä viipyillessä, Kaarinan huoneen oveen koputettiin.

Kaarina ei ollut saanut nukuttua, joten hän nousi saman tien vuoteesta ja meni

avaamaan. !

Oven takana seisoi miehistä nuorempi. ”Tuletko mukaani?”

Kaarina tuijotti eteensä ymmärtämättä kysymystä.

”Aamun juna vie minut mukanaan pohjoiseen. Päätin olla tulematta takaisin. Tämä on

ainoa tilaisuutesi kuukauteen.” !

”Mutta enhän minä voi. En voi jättää herra Vasaraa. Hän jäisi taas yksin.”

”Älä huolehdi. Minä puhuin hänen kanssaan eilen. Hän tietää sinun lähteneen

mukaani jos et ole aamulla täällä.” !

Kaarina oli hämillään. Ajatukset virtasivat ja mekastivat hänen päässään niin

mahdotonta vauhtia, ettei hän kyennyt tarttumaan yhteenkään. !

”Aikaa on enää viisitoista minuuttia.” Mies ojensi kätensä.

Kaarina kohtasi miehen silmät. Ne olivat syvät ja määrätietoiset. Hänen sisällään

kuohahti. Hän ei tiennyt, mitä se merkitsi, mutta hän halusi ottaa selvää. !

Hän tarttui miehen käteen.

Yhdessä he pakkasivat Kaarinan repun ja siivosivat huoneen. Rauhoittaakseen omaa

mieltään tyttö kirjoitti vielä lyhyen viestin herra Vasaralle. Hän kiitti miestä asemalla viettämästään kuukaudesta ja lupasi palata kertomaan löysikö hän mitään talvisen horisontin takaa. !

Sitten he kävelivät hiljaisina varjoina hämärän aseman läpi.

Juna oli jo odottamassa. He kapusivat kyytiin ja tervehtivät konduktööriä. Lippuja ei

tarvittu. Maksua ei tarvittu. !

He menivät vaunuun. Perällä häämötti kaksi hahmoa vieretysten penkeillä. Siinä olivat

miehen mukana saapunut ukko ja lähes vuoden asemalla elänyt nainen. He näyttivät toisiaan vasten nukkuessaan paljon nuoremmilta kuin aikaisemmin. !

Kaarina ja mies istuutuivat muutaman penkkirivin päähän. Kumpikaan ei sanonut enää

mitään. Yö ikkunan takana oli hiljainen ja kirkas. He odottivat rauhallisina vaunun hämärässä. !

Junan vauhti kiihtyi ensin hitaasti, mutta pian se syöksyi kohti horisontin valkoista

lakeutta. !

Kaarina painoi päänsä miehen olkapäätä vasten ja antoi väsyneen katseensa seurata

kuun valossa kylpeviä luminietoksia. Junan tasainen käynti ja miehen lämpö saivat hänet levolliseksi. Häntä kadutti ainoastaan se, että herra Vasara joutui viettämään päiviään nyt yksin, mutta hän oli kuitenkin melko varma siitä, että vielä jonain päivänä mies jättäisi aseman ja hyppäisi itse junan kyytiin. !

Tämä ajatus mielessään Kaarina sulki silmänsä ja vaipui uneen.

EERO KORPINEN - Irvokas mielikuvajättiläinen Synnyin nuorella iällä armon vuonna 1988. Tämän jälkeen, mutta en ihan heti, menin kouluun jonka äidinkielentunneilla tehdyt ainekirjoitukset jättivät kytemään kirjoitustyön kipinän joka tulisi vielä roihahtamaan täyteen liekkiinsä vuosia myöhemmin. !

Aikaisempina vuosina kirjoitin mitä kirjoitin, pääasiassa kaikessa synkkyydessään

varsin korkealentoisia runoja ja silloin tällöin aivan yhtä synkkiä lauluja, mutta nykyään kynästäni syntyy huomattavasti laaja-alaisempaa tekstiä. !

Vaikka miellänkin itseni pääasiallisesti sekä perinteitä uskollisesti vaalivaksi

riimirunoilijaksi että fantasia- ja kauhukirjailijaksi, niin siltikin tuntuu siltä että suurin osa työn alla olevista projekteista on hädin tuskin laskettavissa maagisrealismin, saatikka sitten fantasian tai kauhun piiriin. !

Tämä johtunee yksinkertaisesti siitä, että minä rakastan kirjoittamista. Niin vanhoillinen

ja valikoiva kuin olenkin, en vain kerta kaikkiaan pysty vastustamaan kiusausta ainakin yrittää kirjoittaa jokaista päähäni putkahtanutta ideaa, olivat ne sitten kokeellisia symboliikkanovelleja tai täysin päättömiä flarfrunoja. Ja syntyy niitä laulujakin vielä aina silloin tällöin. !

Tästä huolimatta suurimmat intohimoni ovat kuitenkin fantasia ja kauhu, sekä

proosana että runomuodossa. Haaveissani tulen muutaman vuoden kuluttua julkaisemaan kokoelmallisen verran kauhunovelleja ja fantasiaromaanin. Kumpikin projekti kypsyy hitaasti mutta varmasti. !

Haaveilun lisäksi minulla on sentään jotain ihan oikeaakin työn alla. Aikani kuluu tällä

hetkellä pääsääntöisesti englanninkielisten fantasia- ja kauhurunojen kääntämiseen Osuuskunta Poesian julkaisemaa käännösrunoantologiaa varten, jonka on määrä ilmestyä ensi vuoden syksyllä. Tämän projektin kanssa työskentely on sytyttänyt halun kirjoittaa joskus myös oman runokokoelmani. Fantasiaa ja kauhua, totta kai. !

Lopuksi vielä kolme kovaa; Lovecraft, Tolkien ja Huovinen. Esikuvani, innoitukseni,

idolini. Eli tällainen olen minä ja tällaisia kirjoitukseni. Nähdään kirjamessuilla.

Nukkumatti Nukkumatti, Nukkumatti, lasten luokse entää. Valkotukka, silkkisukka myöskin sinut löytää. Yönvalolla, kuutamolla saapuu maahan salaa. Hissutellen, kuulostellen oven salvat avaa. Saavuttuaan, kuljettuaan päiväsi sun lakkaa. Simmuillesi, kasvoillesi heittää unihiekkaa. Ja silloin… Ja silloin hän repii silmät päästäsi ja pistää ne vyöllään riippuvaan säkkiin jossa hän vie ne mennessään takaisin puolikuuhun syöttääkseen ne pöllönnokkaisille lapsilleen. Nukkumatti, Nukkumatti, lasten luokse entää. Valkotukka, silkkisukka, myöskin sinut löytää.

Olmin talo I Ankkurissa lepäävät alukset keinahtelivat hiljakseen maaliskuisen tuulen nostattamassa aallokossa kun höyrylaiva Mistral vyöryi satamaan mukanaan viimeisetkin niistä miehistä jotka olivat lähteneet Suureen Sotaan kaksi vuotta aiemmin. 13. maaliskuuta 1919 oli päivämäärä jonka Lockhavenin kaupunki tulisi muistamaan vielä sukupolvien ajan, sillä tuona aamuna muiden matkustajien kanssa lankonkia alas asteli Jacob Morel. Hän oli oleillut Englannissa suuren osan elämästään, menestynyt ja rikastunut. Ja viimein, yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen, oli tullut aika palata kotiin. !

Jacob Morel oli jo viidettäkymmenettään käyvä keskimittainen ja tanakkarakenteinen

mies. Kyömyinen pieni nenä työntyi haastavasti esiin ja maantienvärinen harventuva tukka ulottui yli korvien. Hänen pyöreiden kasvojensa oikeaa puolta halkoi ruma, valkea arpi jonka hän oli saanut yhdessä Lontoon pommituksista. Räjähdys oli vienyt hänen toisen silmänsä, ja paksusta kankaasta ommellun silmälapun kätkemä tyhjä kuoppa ammotti arven keskellä kuin pimentynyt aurinko. !

Koko kaupungin väen kerääntyessä keskusaukiolle sotilaille järjestettyyn

tervetulojuhlaan, lähti Morel sen sijaan jo muutaman oluen kumottuaan marssimaan pitkin pääkatua ulos kaupungista ja ylös kukkuloille. Siellä, runsaan mailin päässä alkavien soiden laidalla, harvan metsikön reunassa seisoi Hidreefin tila joka oli ollut Morelien koti jo sukupolvien ajan. Tila oli ollut autiona jo joitakin vuosia, sillä Jacobin ainoat omaiset, hänen vanhempansa, olivat kuolleet sodan aikana lavantaudin riehuessa seudulla. !

Haalistuneiden verhojen kehystämät ikkunat tuijottivat Jacobia umpimielisinä tämän

katsellessa ympärilleen. Pihaa peitti polviin asti ulottava heinikko ja talon takana ennen niin kauniisti kukoistanut puutarha oli kasvanut umpeen. Villiintyneet pensaat olivat nielaisseet ympäröimänsä kalmiston, jonne tilalla eläneet ja kuolleet Morelit oli haudattu. Talon julkisivua kiertävän verannan toinen pää oli lyyhistynyt notkolleen ja puuhuone oli kallistunut nojaamaan vasten aivan yhtä lailla rähjääntynyttä varastorakennusta. Tyhjillään seisovan ja jo pahasti ränsistyneen karjasuojan kaksoisovet kolahtelivat hiljaa toisiaan vasten mereltä puhaltavassa tuulessa. Edesmenneiltä vanhemmilta jääneen karjan ja hevoset olivat viranomaiset myyneet Jacobin suostumuksella. !

Paikan ympärillä leijui tunkkainen ja suljettu ilmapiiri, jota sulavien nevojen

suonsilmistä nousevat makeat huurut ympäröivät. Katseltuaan kyllikseen Morel kolisteli verannalle, avasi oven taskussaan olevalla suurella avaimella, ja astui pimeään. !

Seuraavana päivänä Jacob palasi kaupunkiin mukanaan suuri rahakukkaro jonka

sisältöä hän jakoi rautakauppoihin ja puutavaraliikkeisiin, sillä hän aikoi kunnostaa vanhan kotinsa. Jacobin vanhemmat olivat olleet huomattavan varakkaita, ja sekä näiltä jääneen perinnön että omien vähintään yhtä mittavien säästöjensä turvin hänellä oli varaa palkata suuri joukko puuseppiä ja muita työmiehiä. Monien mielestä tilan kunnostuksen maksaminen oli aivan oikein. Morelin isä oli ollut tunnettu saituudestaan, ja juuri hänen sairaalloinen säästäväisyytensä oli syynä tilan rappioon koska hän ei ollut isännyytensä aikana suostunut tuhlaamaan rahaa yhteenkään korjaukseen. !

Hidreefiä ei niinkään remontoitu kuin rakennettiin uudelleen. Home ja muut

lahottajasienet olivat vallanneet asuinrakennuksen ja tehneet selvää useimmista seinärakenteista. Myrskyjen riepottelema katto vuoti lähestulkoon kauttaaltaan ja läpi päässyt kosteus oli turmellut koko toisen kerroksen. Ulkorakennukset oli kerta kaikkiaan yksinkertaisempaa ja halvempaa purkaa kokonaan uusien tieltä kuin kunnostaa. !

Kun rakennustyöt saatiin lopulta päätökseen oli kesä alkanut kallistua syksyyn, ja

Hidreef oli syntynyt uudelleen. Asuinrakennuksen sisä- ja ulkoseinät oli uusittu lähes täysin kuten myös katto ja lattiat. Uudet ikkunat olivat paljon suurempia kuin entiset ja laajennettu veranta oli nostettu takaisin tolpilleen. Uusi vaalea maalipinta sai talon ikään kuin hohtamaan himmeästi ympäröivien puiden katveessa. !

Vanhojen ulkorakennusten tilalle tulleet rakennukset olivat vankemmat ja tilavammat,

ja karjasuojan raunioille nousseessa tallissa korskahteli jo kaksi komeaa raudikkoa. Villiintynyt pihanurmi oli niitetty lyhyeksi, puutarhan pensaat oli saksittu entiselleen ja hautausmaata kiersi musta rauta-aita. Kaikkein merkittävin muutos oli kuitenkin sähkölinja jonka Morel antoi vetää kaupungista. Hän oli kuulemma saanut tarpeekseen öljylampuista ja kynttilöistä. !

Jurosta ulkomuodostaan huolimatta Morel oli seuraa rakastava mies, jonka sointuisa

ääni, hyväntahtoisen rehvakas persoona ja iloinen luonne tekivät hänestä miellyttävän seuramiehen. Hän hankki myös vanhan silmälappunsa tilalle parhaan mahdollisen lasisilmän mitä rahalla sai, ja pian ihmiset alkoivat unohtaa että hänen silmässään edes oli mitään vikaa. Hänen talonsa oli usein täynnä hänen tarkoin valittuun lähipiiriinsä kuuluvia hilpeitä kaupunkilaisia, jotka hän oli kutsunut illanviettoon, ja talon vierashuoneet olivat tiheään yön yli viipyvien vieraiden käytössä. Jacob kestitsi vieraitaan mitä parhaiten ja

korkeimman omakätisesti. Morel ei vierastanut työntekoa eikä näin ollen katsonut tarpeelliseksi pestata palvelijoita. Hän oli myös vakituinen näky Lockhavenin satamakadulla sijaitsevassa Nukkuvan mustekalan majatalossa jossa hän oli asunut Hidreefin kunnostuksen ajan ja voittikin usein monet tuopilliset päihitettyään toverinsa tikanheitossa. Edes Jacobin helposti kuohahtava luonto, vaikka aiheuttikin muutaman ikävän välikohtauksen, ei voinut estää sitä että hänestä sukeutui nopeasti yksi kaupungin pidetyimmistä miehistä. !

Seurapiirien lisäksi Morelilla oli myös eräs toinen intohimo, joka jätti varjoonsa kaiken

muun hänen elämässään. Tämä asia oli luonnontieteet, ja aivan erityisesti sammakkoeläinten heimo. Soista, joiden laidalla hänen kotinsa sijaitsi, oli aina siinnyt uskomattomat määrät sammakoita ja vesiliskoja, joten Jacob oli viettänyt niiden parissa koko elämänsä. Pienestä pitäen hän oli tehnyt soille pitkiä retkiä tarkkaillakseen eläimiä jotka asuivat nevan mustissa lammissa joissa hän oli uinut monesti itsekin. Öisin hän oli maannut usein valveilla ja kuunnellut seisovassa ilmassa kaikuvaa kurnutusta kuunvalon tulviessa sisään hänen huoneensa ikkunasta, ja nyt kunnostettuaan kotinsa ja asetuttuaan lopultakin aloilleen, Morelin vakaana aikeena oli pyhittää loppuelämänsä tutkimuksille joista hän oli haaveillut koko ikänsä. !

Vaikka sukutilan uudelleenrakennus olikin niellyt leijonanosan Jacobin perinnöstä, hän

ei suinkaan ollut rahaton. Kun hänen Englannissa keräämäänsä omaisuuteen lisättiin tulot jotka hän sai vuokraamalla tilaan kuuluvat pellot lähiseudun viljelijöille, häntä saattoi hyvinkin kutsua vauraaksi mieheksi. Näin ollen hänelle ei tuottanut ongelmia rahoittaa tutkimuksiaan sekä niiden vaatimaa tarpeistoa, kuten mikroskooppeja ja preparointiveitsiä, jotka eivät suinkaan olleet halpoja. Lockhavenin lasimestarit valmistivat hänelle kymmeniä erikokoisia altaita, jotka hän sijoitti laboratorioksi muutettuun alakerran huoneistoon. Suurempiin altaisiin hän rakensi erilaisia elinympäristöjä jäljittelemään vaihtelevia suo- ja metsätyyppejä eläimille jotka hän pyydystäisi myöhemmin. Pienemmissä säiliöissä pöytien alla sen sijaan kuhisivat heinäsirkkojen ja tuhatjalkaisten lukemattomat laumat joilla hän ruokki kasvattinsa. !

Kuten Jacob nyt, oli vanhaherra Morel aikoinaan myös ollut omalla tavallaan sivistynyt

mies, ja alakerran salin suunnattoman suuren kirjahyllyn sisältö oli ollut hänen ylpeytensä. Kirjat olivatkin ainoa asia joiden hankkimista hän ei ollut pitänyt turhuutena. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava ettei hän ollut lukenut puoliakaan kokoelmansa teoksista, mutta oli siitä huolimatta vaalinut niitä aarteinaan. Tämän vuoksi Jacob ei raaskinut

hankkiutua eroon isävainaansa kirjoista, vaan hävittäessään vanhan matojen ja ajan syömän hyllykolossin, hän siirsi ne teettämäänsä uuteen hyllystöön joka peitti salin seinät lähes kokonaan. Huoneen eteläinen seinä varattiin kuitenkin suurelle maalaukselle perheestään ajalta jolloin hän itse oli ollut vielä sylilapsi. Hyllystön täytteeksi ja tutkimuksiensa tueksi Jacob alkoi haalia aihetta käsittelevää kirjallisuutta jota hän metsästi joka ikisestä kaupungin kirjakaupasta ja kauempaakin. Jacob hankki itselleen myös monia muita teoksia, sillä hän oli erittäin ahkera lukija, ja ennen pitkää oli salin suuri hyllystö täysi. Myös kaupungin yliopiston, Beaconsvikin, kirjaston hiljaiset käytävät tulivat Morelille tutuiksi kun hän vietti tuntikausia tiiliskiven paksuisten teosten parissa täydentäen vanhoja muistiinpanojaan ja kirjoittaen uusia. !

Hänen jatkuvat vierailunsa kirjastolla eivät suinkaan jääneet huomiotta. Eräänä

päivänä hänen seuraansa liittyi hieman uneliaan oloinen nuorimies, joka esitteli itsensä Braine Garnettiksi. Garnett selitti olevansa itsekin erityisen kiinnostunut sammakkoeläimistä, ja kysyi olisiko Morelilla mitään sitä vastaan että hän jonakin päivänä tulisi katsomaan tämän eläin- ja kirjakokoelmia joista oli kuullut niin paljon. Jacob oli hieman hämmentynyt, mutta kuitenkin ilahtunut ja ennen kaikkea imarreltu nuoren miehen osoittamasta kiinnostuksesta, ja kutsuikin tämän luokseen. Garnett tietenkin suostui, saapui, ja pelkän vierailun sijaan viipyi lähes viikon. Morel esitteli ylpeänä kirjastonsa, eläimensä sekä muistiinpanonsa, jotka kaikki tekivät Garnettiin valtavan vaikutuksen. Ajan kuluessa Morel mielistyi ihailijaansa toden teolla, ja ennen pitkää ottikin tämän henkilökohtaiseksi apulaisekseen. Garnett keskeytti opintonsa Beaconsvikissa ja muutti Hidreefille uuden opettajansa luokse. !

Nuorukainen auttoi häntä eläinten hoitamisessa, uusien yksilöiden hankkimisessa,

muistiinpanojen puhtaaksikirjoituksessa ja varsinaisissa tutkimuksissa. Aivan erityisesti Morel ilahtui päästessään selville suojattinsa taiteellisista kyvyistä. Garnett oli erittäin lahjakas piirtäjä, ja niinpä Morel antoi hänen tehtäväkseen muistiinpanojensa kuvittamisen. Mitä enemmän kuvia olisi, sen parempi. !

Erityisesti Garnettia kiehtoi, aika ajoin jopa hieman pelotti, se riivattu keskittyneisyys ja

vimma, jolla hänen mestarinsa heittäytyi kokeisiinsa. Morel saattoi olla syömättä ja peseytymättä, joskus jopa nukkumatta useammankin päivän jos jokin erityisen mielenkiintoinen aihe oli saanut hänet pauloihinsa. Tällaisina kausina Morel saavutti kaikkein huomattavimmat läpimurtonsa, mutta valitettavasti myös murskaavimmat epäonnistumisensa, jotka saivat hänessä aikaan silmittömiä raivon puuskia, jolloin

Garnettin oli parasta tekeytyä näkymättömäksi muutamiksi tunneiksi. Garnett yritti kuitenkin olla ymmärtäväinen isäntäänsä kohtaan, sillä juuri tuollaisella päättäväisyydellä luonnontutkijan tulikin hänen mielestään suhtautua työhönsä. Näin ollen Garnett ei koskaan ottanut itseensä opettajansa vihanpuuskia, etenkin kun tämä aina lepyttyään pyysi häneltä anteeksi käytöstään. !

Tämä kaikki kantoi tietysti myös veronsa. Morel ei tahtonut malttaa irtautua työstään

osallistuakseen Lockhavenin seurapiirien rientoihin enää yhtä usein kuin ennen. Vaikka hän yhä osallistuikin tuttaviensa järjestämiin juhliin, hän palasi usein kotiinsa aikaisin jonkin uuden idean vallattua hänen mielensä. Silloin harvoin kun hän tuli itse kutsuneeksi vieraita, huomasi Garnett usein kohonneensa illan isännäksi kun hänen opettajansa sulkeutui laboratorioon työnsä pariin. !

Saavutettuaan tutkimuksiensa pään niiden lajien suhteen joita saattoi löytää

lähiseutujensa soilta, Morel alkoi tuottaa uusia lajeja kauempaa maasta ja jopa ulkomailtakin. Hän ei kuitenkaan halunnut hävittää kasvattamiaan yksilöitä joiden eteen hän oli nähnyt niin paljon vaivaa, ja niinpä vanhat akvaariot asukkaineen siirrettiin koristamaan kirjastoa ja ruokasalia. Garnettia hänen opettajansa kaskut siitä, kuinka sammakot valtaavat talon pian heidän huoneitaan myöten, eivät juuri huvittaneet. Vaikka hän pitikin sammakoista aivan yhtä paljon kuin isäntänsä, hän ei voinut mitään sille että asuinhuoneisiin siirrettyjen sammakoiden ilmeissä oli hänen mielestään jotain vahingoniloista. Hän kuitenkin arveli tuntemuksiensa johtuvan vain työkiireiden aiheuttamasta uupumuksesta, ja yritti unohtaa koko asian. !

Kaupungin lasinpuhaltajat saivat siis lisää tilauksia, ja tuskin olivat uudet akvaariot

biotoopeineen valmiit ja paikoillaan kun ensimmäiset uusia eläimiä tuovista aluksista saapui satamaan, mukanaan jopa muutamia kirkasvärisiä yksilöitä Amazonilta ja kaukaisesta Idästä. Näihinkin kohdistamissaan tutkimuksissa ja kasvatustyössä Morel sai mitä erinomaisimpia tuloksia, ja hänen maineensa kasvoi kasvamistaan. Hänen kirjoituksiaan esiteltiin monissa tieteellisissä julkaisuissa, ja lopulta hänet kutsuttiin jopa luennoimaan yliopistolle. !

Hänen luentonsa kennokonnien lisääntymistavoista onnistui yli odotusten ja raikuvat

aplodit saattelivat hänet alas Beaconsvikin suurimman luentosalin lavalta. Monet luentoa kuulemassa olleista professoreista tulivat onnittelemaan ja kiittämään häntä kädestä pitäen. Morelin kasvot säteilivät hänen ottaessaan vastaan ansaittuja kehujaan. Ollakseen oikeudenmukainen hän luovutti osan kunniastaan Garnettille joka oli ollut mukana

huolehtimassa luennossa käytetyistä havainnollistamisvälineistä. !

Kasattuaan tarvikkeensa miehet työntyivät ulkona odottavaan yöhön ja matkalle

takaisin kohti Hidreefiä. Mikään ei olisi voinut tehdä Jacob Morelia sen onnellisemmaksi kuin mitä hän nyt oli. Hänestä oli tullut tiedeyhteisön hyväksymä ja arvostama asiantuntija, ja Garnettin silmissä lähestulkoon jumala.

II Morelin uraauurtavat tutkimukset joutuivat kuitenkin vastatuuleen lopputalvesta 1933, kun professori Howard Dodgson, eräs alan huomattavimmista tutkijoista, julkaisi laajan esseen koskien sammakkoeläimistä kaikkein harvinaisimpia, olmeja. Professori valitteli miten kyseisiä eläimiä saattoi tutkia ainoastaan luonnossa, sillä olmeja, toisin kuin tavanomaisempia sammakkoeläimiä, ei pystynyt kasvattamaan menestyksekkäästi kuka tahansa, vaan se vaatisi todellista tiedemiestä. Morel oli raivoissaan. Hän oli aivan varma että kyseinen kommentti oli tarkoitettu piikiksi häntä vastaan koska hän oli itseoppinut. Hän oli kyllä itsekin harkinnut silloin tällöin hankkivansa kyseisiä eläimiä, mutta luopunut 37

kuitenkin joka kerta muiden projektien vaatiessa hänen huomionsa. Mutta Dodgsonin julkaisu oli selvä haaste josta hän ei voinut perääntyä, ja sitä paitsi, jos hänen onnistuisi hankkia käsiinsä ja kasvattaa edes muutamia yksilöitä, hän ei ainoastaan näyttäisi Dodgsonille, vaan saisi niistä selville taatusti paljon enemmän kuin haastajansa kaltainen pahainen harrastelija. Siitä Morel oli aivan varma. !

Morel ei hukannut hetkeäkään, vaan kiiruhti siltä seisomalta yliopistolle. Hän vaati

saada nähtäväkseen kaiken mitä olmeista vain löytyi, ja oli erittäin tyytyväinen siihen mitä oli päivän päätyttyä saanut palkakseen. Olmi, eli Proteus anguinus, oli löydetty vuonna 1768 Jugoslavian vuorten alaisista joista, ja ilmeisesti se oli edelleenkin ainoa paikka jossa näitä ihmeellisiä olentoja tavattiin. Ravintonaan ne käyttivät vedestä seulomiaan pieneliöitä ja niiden iho oli väritykseltään kalpea, lähes samanlainen kuin ihmisellä. Tämän lisäksi ne olivat täysin sokeita. !

Selailtuaan muistiinpanojaan ja kuljeskeltuaan ajatuksiinsa vaipuneena soilla

muutaman päivän ajan Morel teki päätöksensä. Hänen oli saatava itselleen olmeja, hinnalla millä hyvänsä. Hänen mielestään ne olivat kuitenkin aivan liian kallisarvoisia jätettäviksi pelkkien kuriirien käsiin, ja niinpä Jacob päätti matkustaa itse Eurooppaan hakemaan tarvitsemansa yksilöt. Kun Garnett kysyi Morelilta ohjeita sen suhteen millaisia valmisteluja hänen olisi tehtävä opettajansa poissaolon aikana, tämä antoi hänelle hetken mietittyään tehtäväksi tyhjentää talon kellarin ja varustaa sen paluuseensa mennessä olmeille sopivaksi. Tarvittaisiin uusia altaita ja punaisia pimiölamppuja jotka eivät häiritsisi valoon tottumattomia olentoja. Morel tähdensi myös, että vaikka tutkimukset trooppisten elättien suhteen olivatkin saavuttaneet päätöksensä, ne olivat silti hänelle arvokkaita ja Garnettin täytyi pitää niistä hyvä huoli hänen matkansa aikana. Kannustettuaan apulaistaan vielä kuvittamistöissä hän löi Hidreefin avaimet tämän kouraan, astui laivaan ja lähti. !

Saattamaan tullut Garnett jäi seisomaan satamalaiturille ja katselemaan laivan jälkeen.

Hän värisi. Hän ei tiennyt miksi, mutta tieto siitä että hänen täytyisi asua yksin sammakoiden valtaamaa taloa, puistatti häntä. Garnett yritti hukuttautua töihinsä päästäkseen eroon ahdistavista tuntemuksistaan, mutta turhaan. Sammakoiden kurnutukseen oli ilmestynyt hänen mielestään hiljainen, ivallinen sävy jota kalseat olennot tuskin edes vaivautuivat peittelemään. Levottomien aavistusten muodottomat varjot lepäsivät raskaina hänen yllään kuukausien kuluessa ilottomaan työhön. !

Kevät oli ennättänyt jo pitkälle ennen kuin talon isäntä palasi takaisin. Matka oli

ilmeisestikin käynyt Morelin voimille, sillä hän näytti varsin huonokuntoiselta. Hänen liikkeensä olivat epävarmoja, hänen oikea silmänsä veresti lasisen kiiluessa ilmeettömänä ja viileästä ilmasta huolimatta hänen kalpeilla kasvoillaan helmeili hiki. Morel pyyhkäisi ärtyneenä syrjään Garnettin huolestuneet kysymykset hänen terveydentilastaan ja hoputti tätä vain purkamaan kuljetuslaatikot vuokraamansa kuorma-auton lavalta. Garnett teki vastahakoisesti työtä käskettyä, ja nosteli tammilautaiset säiliöt alas ja taloon yhdessä kuljettajan kanssa. Tynnyreiden sisällä loiskui vesi. !

Samalla kun Garnett keinotteli painavia kantamuksia alas kellarin vinoja rappusia,

Morel vetäytyi lepäämään huoneistoonsa. Syötyään ja siistiydyttyään hän laskeutui kellariin oppilaansa luokse. Vaikka hän näyttikin olevan jälleen ennallaan, Garnett ei voinut olla huomaamatta sitä hermostuttavan kuumeista sävyä joka hohkasi tämän puheista ja olemuksesta. Morel kiitteli häntä tehdystä työstä ja siitä miten hyvin tämä oli kellaritilan varustanut. Garnett oli tietysti hyvillään työnantajansa kehuista, mutta ei voinut täysin karistaa epämukavaa tunnetta jonka hänessä sai aikaan Morelin silmässä kiiluva vauhko into, jota ilmeettömän lasisilmän kylmyys ainoastaan korosti. Näin ollen hänessä ei herättänyt suurtakaan mielihyvää kun Morel antoi hänen laskea ensimmäisen olmin altaaseensa, vaikka tämä epäilemättä olikin tarkoittanut sen suurimmaksi mahdolliseksi suosionosoitukseksi ilmentämään sitä kuinka tyytyväinen hän oppilaaseensa oli. Iltaan mennessä kellarin säiliöissä kiemurteli ja vääntelehti toistakymmentä läpikuultavaa olentoa. Jacob Morelin kasvoilla karehti pirullinen hymy. Sammakoiden ja vesiliskojen parissa saavuttamastaan menestyksestä huolimatta Morel koki uusien kasvattiensa suhteen täydellisen epäonnistumisen. Hän oli yrittänyt kaikkensa. Hän oli vaihtanut vesiä ja muutellut ruokavalioita, mutta turhaan. Jo vajaan kuukauden kuluttua olivat viimeisetkin olmeista kuolleet. Morelin silmittömän raivon viimein laannuttua Garnett yritti parhaansa mukaan lohduttaa isäntäänsä kehumalla tämän tutkijankykyjä, ja muistuttamalla tätä aiemmasta menestyksestään. Morel mulkaisi häntä rumasti, mutta mutisi kuitenkin jotakin sen suuntaista että vielä nähtäisiin kuka oli todellinen tiedemies. Hän käski oppilaansa onkia raadot altaista ja valmistella ne avattaviksi. !

Miehet syventyivät työhönsä, ja vasta eteishallin suuren kaappikellon lyödessä aamu

yhtä Morel oikaisi itsensä mikroskoopin äärestä ja sanoi otaksuvansa että oli selvittänyt mikä kuolemat oli aiheuttanut. Hän oli varma että olmien sisuksista löytyneet loiset ja niiden epäilemättä kantamat taudit olivat syypäitä hävitykseen joka oli kohdannut hänen

yksilöitään. Sitä olivatko olmit saaneet tartunnan jo Jugoslaviassa, matkalla vai vasta perillä, hän ei osannut sanoa. Hän ei missään nimessä syyttänyt Garnettia, mutta tämän olisi kuitenkin ehkä parasta tyhjentää ja desinfioida altaat varmuuden vuoksi. Hän itse lähtisi uudelleen Jugoslaviaan noutamaan uuden erän, ja tällä kertaa hän pitäisi huolen siitä että ne olisivat terveitä. !

Muutaman viikon kuluttua Garnett jäi jälleen talonvahdiksi isäntänsä lähdettyä.

Yksinäisyyden lisäksi hän huomasi alkaneensa arastaa hieman myös Morelia, vaikkei osannutkaan perustella itselleen miksi. Hän tunsi tulleensa entistäkin säikymmäksi ja hermostuneemmaksi. Hän ei enää viihtynyt talossa jonka ennen niin miellyttävä kaappikellojen ja altaissa solisevien vesien sävyttämä hiljaisuus oli muuttunut salakähmäiseksi ja uhkaavaksi. Sammakoiden kurnutuksen sulautuessa kellojen loputtomaan raksutukseen jokin tunkeutui öisin hänen uniinsa leviten kuin veteen pudonnut mustepisara. Se oli synkkä ja paha, ja se saavutti häntä. Alakerran vallanneiden sammakoiden ja liskojen ilmeettöminä tuijottavat kylmät silmät tuntuivat seuraavan häntä joka hetki. Garnett pystyi rauhoittumaan ainoastaan omassa huoneessaan ja hän harkitsi jo vakavissaan muuttavansa takaisin yliopistolle. Pahinta oli se miten hän joinakin öinä pimeän laskeuduttua kuvitteli kuulevansa hiljaista liplatusta kellarin tyhjistä altaista. Lopulta hän ei uskaltanut enää edes lähestyä kirjaston ja laboratorion ohitse kulkevan käytävän päässä vaanivaa tummaa ovea jonka hän oli lukinnut tiukasti. !

Garnett sinnitteli kuitenkin urheasti syksyyn ja Morelin paluuseen. Tällä kertaa matka

näytti todellakin olleen tälle liikaa. Kuorma-autosta alas pudottautuvan Morelin harmaantuneet hiukset olivat harventuneet entisestään, ja tämä oli myös laihtunut aika tavalla. Hän näytti todella sairaalta. Hänen löysänä roikkuva taikinamainen ihonsa sai hänen olemuksensa muistuttamaan puolityhjää säkkiä. Hänen ryhtinsä painui kumaraan kun hän rahjusti kohti taloaan kävelykeppiinsä tukeutuen. !

Garnett oli tyrmistynyt nähdessään opettajansa rappion. Hän kiirehti pihan ylitse tätä

vastaan kysellen mitä oli tapahtunut, mutta Morel kehotti häntä vain nostamaan altaat sisälle ennen kuin katosi huoneistoonsa. Garnett teki kuten käskettiin, ja maksettuaan ajurille hän kiipesi talon yläkertaan kysyäkseen, halusiko Morel hänen laskevan olmit altaisiinsa. Tämän huoneen ovi oli avoinna, ja astuessaan sisään hän tyrmistyi jälleen. Hänen isäntänsä istui vapisten kokoon lysähtäneenä tuolillaan, kädessään suuri viinapullo. !

Jacob Morel itki.

Huomattuaan Garnettin hän nyyhkäisi rajusti ja sylkäisi lattialle. Morel sanoi kyllä

tietävänsä mitä hänestä puhuttiin. Hän oli aivan varma, että hänen täydelliseen fiaskoon päättynyt ensimmäinen kokeilunsa oli tavalla tai toisella tullut ihmisten tietoon, ja muodostunut yleiseksi naurunaiheeksi. Se perkeleen Dodgson ja muutamat muut, hän sanoi, yrittivät jatkuvasti kääntää tiedeyhteisön häntä ja hänen saavutuksiaan vastaan, koska hän oli älykkäämpi kuin he, siitä ei ollut epäilystäkään. Sitten Morel kavahti pystyyn niin että kaatoi tuolinsa, lennähti Garnettin eteen ja iski tätä lujasti olalle. Hänen henkensä uhosi vanhalta viinalta vasten Garnettin kasvoja kun hän kähisi että he kaksi eivät antaisi niiden paskiaisten nujertaa itseään. He kaksi näyttäisivät niille, ketkä olivat todellisia tiedemiehiä. Morel nosti pullon suulleen ja joi pitkään ja hartaasti. Hänen ainoa silmänsä loimusi kirkkaana ja hänen suunsa oli vääntynyt irvokkaaseen hymyyn kun hän hätisti suojattinsa kellariin olmeja katsomaan. !

Morel kävi hanakasti ensimmäisen puisen säiliön kimppuun, vaahdoten samalla

tieteellisistä läpimurroista joita he tulisivat vielä tekemään. Hänen humalainen vuodatuksensa katkesi kuitenkin yhtäkkiä kun hän sai nostettua säiliön kannen paikoiltaan. Hän seisoi vain paikoillaan ja tuijotti. Garnett aavisti jonkin olevan vialla, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään Moreliin tuli uudelleen eloa kun tämä karkasi toiselle säiliölle ja viskasi sen kannen kauas kellarin nurkan pimentoon. Morelin kurkusta karkasi tuskainen kurahdus, ja aukaistuaan loputkin sammiot hän rojahti istumaan kellarin ainoalle tuolille. Pullo valahti hänen kädestään ja kieri hetken pitkin lattiaa kilahdellen murheellisesti. Garnett alkoi jo toden teolla hätääntyä ja kysyi mitä oli tapahtunut, mikä oli vialla. Morel nosti hitaasti katseensa oppilaaseensa ja tuijotti tätä hiljaa. Hänen ilmeensä oli ensin surullinen, mutta vähitellen hänen kasvonsa peittyivät epävarmaan hämmennykseen, ja lopulta, järkyttyneen ymmärryksen pilkahdettua hänen silmässään, ne kovettuivat vihasta. Morel nousi tuoliltaan, kurkotti yhteen säiliöstä ja kääntyi jälleen Garnettin puoleen. !

Hänen suonikkaassa kourassaan retkotti kuollut olmi.

Garnett tuijotti sanattomana. Hiljaisuuden rikkoi Morelin sähisevä ääni, joka vaati

saada tietää mitä poika oli tehnyt hänen eläimilleen. Garnett ei pystynyt kuin ähkäisemään hämmentyneenä. Morel toisti kysymyksensä, mutta tällä kertaa hän karjahti niin että Garnett säpsähti monta metriä kauemmas. Garnett kielsi pöyristyneenä edes avanneensa laatikoita, professori itsehän oli rikkonut niihin asettamansa sinetit. Morelin kasvoilla tanssivat silmitön raivo ja viha hänen mylväistessään, ettei ole mikään helvetin professori. Garnett otti askeleen kohti Morelia ja yritti rauhoitella tätä, mutta samassa tämä paiskasi edelleen puristamansa raadon vasten apulaisensa kasvoja. Garnett syöksyi kauhuissaan

ylös portaita ja ulos ovesta tihenevään pimeyteen, Morelin kirousten pauhun ja rikkoutuvan lasin helinän kaikuessa hänen jäljessään.

III Paettuaan opettajansa vihaa tuona surullisena iltana Garnett palasi pahoilla mielin yliopistolle ja aloitti opintonsa uudelleen, viitsimättä vastata yhteenkään opiskelutovereidensa ja opettajiensa uteluista miksei hän enää työskennellyt Hidreefillä. Viikot olivat kuluneet ilman että Morel olisi ottanut Garnettiin enää yhteyttä, Garnettin toiveista huolimatta. Tietysti Garnett oli ollut itsekin suutuksissaan ukolle tämän käytöksen takia, mutta hän oli ymmärtänyt kyllä miksi tämä oli menettänyt harkintakykynsä ja tehnyt niin kuin oli tehnyt. !

Garnett ei kuitenkaan jäänyt täysin tietämättömäksi Morelin liikkeistä, sillä kaupungilla

alkoi liikkua kummallisia huhuja. Tämä oli kuulemma myynyt vuokraamansa pellot pilkkahintaan, mistä kaupunkilaiset päättelivät hänen varojensa alkavan huveta. Morel oli myös alkanut karttaa kaikenlaista kontaktia muiden ihmisten kanssa. Jo Garnettin oppilasaikana Morel oli vetäytynyt yhä enenevässä määrin Lockhavenin seurapiireistä vedoten työkiireisiinsä, mutta nyt hän oli ilmeisesti hylännyt ne kokonaan. Hän ei kuulemma enää pariin viikkoon ollut vaivautunut edes vastaamaan hänelle lähetettyihin illalliskutsuihin, ja hänen luonaan vierailevat seurueet saivat osakseen mitä hyytävimmän vastaanoton. Sen jälkeen, kun hän oli sananmukaisesti heittänyt eräät vieraansa ulos näiden hämmästeltyä kuinka hän viitsi käyttää kaiken aikansa johonkin sammakoiden kaltaiseen turhuuteen, ei kukaan enää ollut tavannut häntä. Pieni ydinjoukko hänen läheisimpiä ystäviään oli toistuvasti koettanut päästä puheisiin hänen kanssaan, mutta turhaan. Kahdesti he olivat seisoneet Morelin kuistilla kolkuttamassa ovea saamatta vastausta, vaikka muutamat heistä vannoivatkin kuulleensa sisältä liikuskelun ääniä. !

Huolimatta tästä kaikesta Jacob Morel ei suinkaan kadonnut aivan kokonaan. Monet

tiellä liikkujat kertoilivat nähneensä hänet nummilla ja talonsa tiluksilla. Hänet oli myös nähty monesti vaeltelemassa soilla, tuijottelemassa niiden mustina lainehtiviin lampiin. Silminnäkijöiden mukaan hän oli ollut raihnaisen ja ruokkoamattoman näköinen, eikä kukaan ollut uskaltanut lähestyä häntä. !

Kun selkkauksesta oli kulunut jo useampi kuukausi, Garnett sattui kuulemaan erään

keskustelun joka herätti hänen mielenkiintonsa. Istuessaan eräässä kaupungin tavernoista, hän sattui puheisiin kahden miehen kanssa, jotka puhuivat englantia raskaasti murtaen. He kertoivat tulleensa Jugoslaviasta asti toimittaakseen kerta kaikkiaan kummallisen tilauksen eräälle täkäläiselle kaistapäälle. Garnett säpsähti rajusti, ja aavisteli arvaavansa mistä oli kyse. Miehet kertoivat tuoneensa äijälle, nuoren herran sopi uskoa tai olla uskomatta, kaksi suurta tynnyriä joissa oli uiskennellut pitkälti yli kolmattakymmenettä olmia. Tilaustakin kummallisempi oli kuulemma ollut tilaaja itse. Oven avannut hahmo oli pukeutunut väljään ja saastaiseen aamutakin tapaiseen vaatteeseen jonka huppu peitti hänen kasvonsa, ja käsiensä ympärillä tällä oli ollut tahraiset kääreet. Kaikesta päätellen tämä oli ollut paljain jaloin, sillä hänen askeleensa olivat saaneet aikaan vaimean läpsähtelevän äänen. Ukolla ei kuulemma ollut puoliakaan siitä mitä hän kirjeenvaihdossaan miesten kotikylän pormestarin kanssa oli sopinut lähetyksen hinnaksi, joten miehet olivat ottaneet korvaukseksi suuren määrän erinäistä tavaraa mitä olivat löytäneet talosta. Vanhus ei ollut vastustellut, vaan tuijottanut ainoastaan eteishallissa seisovia tynnyreitä kiinnittämättä miehiin vähäisintäkään huomiota. Myymällä keräämänsä tavarat kaupungin lumppureille miehet olivat onnistuneet saamaan omansa pois. Sovitun hinnan ylittävän summan miehet pitäisivät itsellään kuulemma hyvitykseksi siitä että heitä oli yritetty huijata. Garnett koetti udella heiltä enemmänkin tästä miehestä ja hänen talostaan, mutta nämä kuittasivat asian olankohautuksella. Hullu mikä hullu, sama se heille. Garnettin sydämeen hiipi huoli. !

Kolmen viikon ajan Garnett taisteli omantuntonsa ja ylpeytensä kanssa. Lopulta

edellinen voitti, ja niin hän työntyi ulos syyskuiseen iltapäivään ja lähti tarpomaan kohti soita ja Hidreefin tilaa. Hän saattoi nähdä jo kaukaa, ettei kaikki ollut kohdallaan. Pihan ruoho ja istutukset olivat villiintyneet ja muodostaneet jälleen polveen asti ulottuvan karhean ryteikön. Ulkorakennusten ovet ammottivat selällään, ja hevoset olivat poissa. Kaikkein eniten Garnettia hermostutti kuitenkin itse talo. Joka ikisen ikkunan luukut oli suljettu, ja niiden päälle oli naulattu lautoja jotka ilmeisesti oli kiskottu ulkorakennusten seinistä. Garnett kiersi talon hitaasti, eikä saattanut käsittää näkemäänsä. !

Hänen selkäpiitään karmi, mutta huolimatta kaikesta tapahtuneesta hän oli kiintynyt

vanhaan Moreliin, eikä hän saattanut vain lähteä ja jättää asiaa silleen. Garnett asteli varovasti verannalle, avasi oven taskussaan olevalla avaimella jonka Morel oli aikoinaan antanut hänelle, ja astui pimeään. !

Tunkkainen ja aavistuksen verran makea haju tulvi vastaan kaikkialta hänen

tullessaan eteiseen. Sähköt olivat olleet poikki maksamattomien laskujen vuoksi jo pitkään ja sulkeutuva ovi jätti hänet pilkkopimeään, joten Garnettin täytyi sytyttää myrskylyhty, jonka hän oli ottanut mukaansa siltä varalta että pääsisi palaamaan takaisin kaupunkiin vasta pimeän tultua. !

Talossa oli aivan hiljaista. Eteisen suuri kaappikello seisoi mykkänä paikoillaan, eikä

mistään kantautunut sammakoiden tavallisesti pitämää hiljaista mutta katkeamatonta kurnutusta. Garnett kohotti lyhtynsä ja huhuili Morelin nimeä pimeään. Vastausta ei kuulunut. !

Hiljaisuus alkoi hermostuttaa Garnettia. Hänestä tuntui siltä kuin talo olisi jokin valtava,

pahansuopa olento, joka saattaisi hetkenä minä hyvänsä havahtua unestaan ja huomata hänet. Hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja suuntasi kirjastoon. !

Huoneessa vallitsi kaaos. Monet suuren hyllystön kirjoista oli heitelty levälleen lattialla

ja irtonaisia sivuja lojui joka puolella. Hävityksen keskipisteenä oli Morelin perhettä esittävä maalaus joka makasi lattialla palasiksi iskettyjen kehysten jäänteissä. Taulun kankaaseen oli revitty pitkiä viiltoja, ja kapaloidun lapsen hahmoa peittivät suuret tummat tahrat, joiden alkuperää Garnett ei uskaltanut edes arvailla. Tauluakin enemmän Garnett kuitenkin ihmetteli, mitä oli tapahtunut kirjastossa seisoneille akvaarioille. Joka ikinen lasisista altaista oli hajalla eikä niiden asukkaista näkynyt jälkeäkään. Garnett tutki lattiaa etsien merkkejä eläimistä, mutta ainoat jäljet lattiaa peittävässä paksussa tomussa olivat hänen omansa. !

Poistuttuaan kirjastosta Garnett siirtyi eteishallin lävitse ruokasaliin ja salonkiin, missä

häntä kohtasi sama hävitys. Pitkä ruokapöytä oli kaadettu ja suurin osa tuoleista oli särjetty. Lattiaa peitti myös suuri määrä pirstottuja astioita, joiden joukosta Garnett erotti surukseen useita halpoja paloviinapulloja. Särkyneistä astioista heijastuva lyhdyn valo herätti huoneen seinille tuhansia kiiluvia silmiä, ja Garnettin jalkojen alla räsähtelevien sirpaleiden äänet saivat jokaisen niistä kääntämään huomionsa häneen. Myös ruokasalissa olleet altaat oli tuhottu alkutekijöihinsä, eikä eläimiä näkynyt missään. !

Astuessaan keittiöön Garnettin lävitse pyyhkäisi kauhun ja kuvotuksen aalto. Keskellä

keittiön paljasta pöytää seisoi kannen lävitse isketty suuri lihakirves. Kirveeniskuista pahasti sälöillyt pöytä oli lähes kokonaan kuivuneiden veriroiskeiden peitossa kuten itse kirveskin. Myös tomun peittämällä lattialla erottui suuria kuivuneita lammikoita. Siellä täällä ympäri keittiön pöytätasoja ja lattiaa lojui useita pienehköjä luita, joista muutamissa oli vielä kiinni lihanpalasia.

Garnett hiipi halki ruokasalin ja takaisin eteiseen. Huoneissa vallitseva hävitys ja

kuolemanhiljaisuus kietoivat lonkeroitaan yhä tiiviimmin hänen ympärillensä. Mitä talossa oikein oli tapahtunut? Irvokkaat varjot lipuivat seinillä hänen ohittaessaan kirjaston matkallaan laboratorioon. Garnett ei voinut olla huomaamatta että hänen tekemänsä erilaisia sammakoita esittävät piirrokset olivat kadonneet käytävän seiniltä. Päästyään perille hän löysi juuri sen mitä oli odottanutkin. Joka ainoa huoneen kymmenistä akvaarioista oli rikottu ja tyhjillään. Lattia oli lasinsirujen ja särjettyjen instrumenttien peitossa, ja niiden päällä makasi sama rikkumaton pölykerros kuin kaikkialla muuallakin. Garnett käänteli hetken aikaa käsissään lattialta poimimaansa runneltua mikroskooppia ja kiersi huoneen kertaalleen. Täällä pelko hellitti hieman otettaan hänestä antaakseen tilaa sille surulle jota Garnett tunsi katsellessaan tieteellisen uran raunioita joiden rakentamisessa hänellä itselläänkin oli ollut niin merkittävä osa. Garnett laski mikroskoopin ainoalle pystyssä seisovalle pöydälle, suuntasi pää painuksissa takaisin ovelle jonka sitten sulki hiljaa perässään. !

Hetkeksi pelkonsa unohtanut Garnett suuntasi kulkunsa yläkertaan, mutta

noustessaan rappusia kauhu tarrasi häneen uudelleen entistä tiukemmin. Porrastasanteelta häntä vastaan tuijotti puolikas suuren härkäsammakon ruumiista. Otuksen kieli oli työntynyt ulos ja sen silmät katsoivat kohti Garnettia, jos mahdollista, vieläkin tyhjempinä kuin otuksen ollessa vielä elossa. Garnettin onnistui kuitenkin pian tukahduttaa kuvotuksentunteensa, sillä olihan hän avustanut Morelia usein tämän tehdessä ruumiinavauksia kasvateilleen, ja niin hän jatkoi matkaansa ylös kiertäen raadon mahdollisimman kaukaa. !

Yläkerrassa hän huomasi muutoksen. Muualla talossa tuntunut makeahko haju oli

rappusia noustaessa kehittynyt jo selvästi havaittavaksi lemuksi. Garnett alkoi jo pelätä pahinta. Hän yritti päätellä parhaansa mukaan mistä haju oli lähtöisin, mutta löyhkä oli niin voimakas että se tuntui tasaisesti joka puolella. !

Garnett katsoi parhaimmaksi tarkastaa jokaisen yläkerran huoneista. Vastoin hänen

odotuksiaan, kaikki kolme vierashuonetta tuntuivat kuitenkin olevan koskemattomia, suorastaan jo aikoja sitten hylättyjä. Garnett pisti kuitenkin merkille että yhdessäkään vierashuoneiden sängyistä ei ollut liinavaatteita. Ainoastaan hänen itsensä käytössä olleen neljännen huoneen huonekaluja oli kaadeltu, ja seinällä roikkunut suuri peili oli paiskattu sirpaleiksi lattialle. Yhdessäkään näistä huoneista ei ollut mitään mikä olisi voinut aiheuttaa talossa aaltoilevan löyhkän.

Näin ollen jäljellä oli enää Morelin yksityinen huoneisto. Suoranaisen pelkonsa lisäksi

Garnett tunsi olonsa hieman epävarmaksi, sillä hän ei ollut koskaan käynyt noissa huoneissa ovisuuta pitemmällä, ja hänen Morelia kohtaan tuntemansa kunnioitus esti häntä syöksymästä sisään noin vain. Vaikka Garnettia hirvitti aiheuttaa yhtäkään ylimääräistä ääntä, hän kuitenkin koputti varovasti entisen opettajansa oveen ja kutsui tätä hiljaa nimeltä. Minkäänlaista vastausta ei kuulunut, eikä Garnett uskaltanut toistaa kutsuaan. Niinpä hän avasi oven rakoselleen yrittäen olla narisuttamatta sen saranoita, ja astui sisään. !

Garnettin eteen avautui sanoinkuvaamaton näky. Tukahtunut valitus karkasi hänen

huuliltaan hänen lyyhistyessään polviensa varaan. Morelin huoneen lattialla makasi röykkiöittäin riekaleiksi revittyjä sammakoiden ja vesiliskojen ruumiita. Huonekaluja ja seiniä täplittivät veren ja sisäelinten roiskeet. Huoneesta vapautunut löyhkä iski Garnettiin kuin mätänevä nyrkki ja sai hänet antamaan ylen. Tänne siis tuhottujen altaiden kasvatit olivat joutuneet. Eläinten kammottavalla tavalla runnellut, murskatut ja silvotut hahmot kertoivat kauhealla tavalla omaa tarinaansa Morelin järjen sumentaneesta mielettömästä raivosta. !

Kuoleman röykkiöiden taakse murskatun työpöydän viereen ja ympärille oli kasattu

suuri määrä resuisia vuodevaatteita, joista pakkomielteensä lietsoman hulluuden nielaisema mies oli ilmeisestikin yrittänyt kyhätä itselleen jonkinlaista pesää. Kasan kyljessä olevan aukon reunat olivat tahriintuneet mustiksi, ja pesän synkästä kidasta kiemurteleva ammoniakkinen katku tuntui jopa lattiaa peittävien irvokkaiden laumojen nostattaman löyhkän ylitse. !

Kuitenkin tuota saastaista koloa ja jopa itse raatoja kauheampaa olivat niiden haavat.

Myrskylyhdyn valo ei tietenkään ollut erityisen kirkas, eikä Garnett saattanut katsoa kovin tarkkaan, mutta jokin synkkä voima hänen mielikuvituksensa liepeillä sai hänet ajattelemaan, että eläinten lihaa peittävät ruhjeet muistuttivat hampaanjälkiä. !

Garnett oksensi uudelleen.

Kompuroituaan takaisin alakertaan, Garnett tunsi kuinka pelko puristi jääkylmää

kouraansa yhä vain tiukemmin hänen kurkkunsa ympärille ja hänen oli pakko saada hengittää vapaata ulkoilmaa ennen kuin jatkaisi hetki hetkeltä toivottomammalta vaikuttavaa tehtäväänsä. Niinpä hän kompuroi ulos jo pimenneeseen iltaan. Koko talossa ei ollut merkkiäkään Jacob Morelista. Kaukana horisontissa kajastavat Lockhavenin valot viekoittelivat häntä palaamaan kotiinsa, mutta Garnett käänsi haparoivan kulkunsa kirotun

talon taakse ja aina harvan metsikön takaisille soille, joiden reunamilla hän kierteli jonkin aikaa huhuillen entistä opettajaansa. !

Mutta Morelia ei löytynyt mistään. Kylmyys huokui Garnettin sieluun. Ainoa paikka joka

vielä oli tutkimatta, oli talon kellari. Hän oli rukoillut koko etsintöjensä ajan, ettei hänen olisi tarvinnut laskeutua tuohon pahuuden valtaamaan pesään. Liplatus, jota hän oli kesällä kuvitellut kuullensa, oli saanut hänet kammoamaan koko paikkaa, ja nyt kauhun vallattua tilan, hän oli varma että sen musta sydän sykki juuri siellä. !

Kellarin ovi oli visusti kiinni Garnettin saapuessa sen luo. Hän seisoi hetken aikaa

paikoillaan rauhoittuakseen, ja päästyään lopulta itsensä herraksi hän avasi oven selälleen saranoiden valituksen kaikuessa tyhjissä huoneissa. !

Garnett laskeutui hitaasti pitkin narisevia portaita ja yritti nähdä lyhtynsä valossa niin

kauas kuin vain saattoi. Astuessaan kuudennelle askelmalle hänen jalkansa upposi yhtäkkiä veteen ja hän oli vähällä kaatua. Garnettin onnistui vain vaivoin tukahduttaa parkaisu joka oli pakenemassa hänen huuliltaan. Kellari oli jostain syystä joutunut veden valtaan. Garnett vapisi ja kylmä hiki helmeili alas hänen otsaansa ja selkäpiitään, mutta hän pakottautui silti jatkamaan alas asti. Vesi oli paksua ja tummaa, ja sen saastainen pinta ylettyi Garnettia yli vyötäisten. Hän käänteli lyhtyään sinne tänne, mutta kellari oli kuitenkin niin laaja ettei hänen lyhtynsä pystynyt valaisemaan sitä kokonaan. Garnettin silmänurkkiin puristautui kyyneliä kun hän pakotti itsensä kutsumaan vielä kerran. Hänen äänensä ei ollut kuin kuiskaus. Oli aivan hiljaista, ja hän kääntyi lähteäkseen. !

Silloin kuului ääni.

Hiljainen ja synkkä, kuin kaikkein syvimmän ja mustimman kuilun pohjalla puhkeava

kupla.

IV Neljän miehen poliisivartio saattoi hillittömästi nyyhkyttävän Garnettin kaupungin mielisairaalaan vielä samana yönä. Hän oli syöksynyt kirkuen alas Lockhavenin pääkatua, ja virkavalta oli lopulta ottanut hänet talteen hänen rynnättyään sisään poliisilaitokselle. Hän oli vaahdonnut mustasta vedestä ja Sokeasta joka oli pesiytynyt sinne, eikä häntä saatu talttumaan ennen kuin lääkärit antoivat hänelle rauhoittavan pistoksen. !

Tutkittuaan huumatun potilaansa fyysisen tilan ja havaittuaan sen tyydyttäväksi,

sairaalan johtava lääkäri, tohtori Warren, yritti haastatella tätä parhaansa mukaan saadakseen selville mitä tälle oli tapahtunut. Garnett oli kuitenkin edelleen hiukan vauhko, eikä hänestä saatu irti kuin irrallisia, täysin järjettömältä kuulostavia lauseenpätkiä. Näin ollen tohtori katsoi parhaaksi antaa hänelle vielä toisen ruiskeen, joka sai hänet viimeinkin tyyntymään ja vaipumaan vähitellen uneen. Herättyään seuraavana iltana Garnett oli yhä sekava ja säikky, mutta kuitenkin kykenevä kertomaan edellisen yön tapahtumista. Hän selosti parhaansa mukaan suhteensa Moreliin, sen miksi oli mennyt tämän talolle ja mitä oli sieltä löytänyt. Mutta kun häneltä kysyttiin mikä oli saanut hänet pakenemaan takaisin kaupunkiin, Garnett alkoi jälleen nyyhkyttää ja tohtori Warren käski saattaa hänet takaisin huoneeseensa. Vaikka viranomaiset pitivätkin suurinta osaa hänen värikkäästä kertomuksestaan järkkyneen mielen hourailuna, he päättivät kuitenkin varmuuden vuoksi ryhtyä asian vaatimiin toimenpiteisiin. Riippumatta siitä kuinka todenperäisiä Garnettin puheet olivat, Hidreefin tilalla oli selvästikin tapahtunut jotain järkyttävää. !

Aamun valjettua poliisit saapuivat rappeutuneelle tilalle, ja heidän tutkimuksensa

vahvistivat Garnettin kertomuksen siitä mitä tuli talossa vallitsevaan kaaokseen, kuolleisiin eläimiin ja veteen kellarissa. Talon haravoineella partiolla ei ollut paljoakaan lisättävää, mutta Morelin huonetta hallinneen pesän perukoilta he olivat kuitenkin löytäneet jotakin. Peitteiden sisällä oli ollut säröillyt, likainen lasisilmä sekä saastainen päiväkirja, jonka kannet ja viimeiset sivut olivat tummien tahrojen kirjomat. !

Ilmeisesti Morel oli pysynyt loppuun asti siinä uskossa että Garnett oli jollakin tapaa

syypää hänen olmiensa kuolemiin, ja että tämä oli Dodgsonin lähettämä vakooja jonka tehtävänä oli tuhota hänen maineensa. Kirjoittaja valitti myös hupenevia ruoka- ja rahavarojaan, mutta uskoi kuitenkin kaiken kääntyvän hyväksi kunhan hänen vain onnistuisi pitää tuona päivänä saamansa olminsa elossa. Viimeinkin hän saisi tutkimuksensa päätökseen ja todistaisi olevansa todellinen tiedemies. !

Näin ei kuitenkaan käynyt. Ilmeisesti viimeisenkään lähetyksen eläimet eivät olleet

kestäneet paljon sen kauempaa kuin edellisetkään. Syytä tälle ei Morel ollut saanut koskaan selville. Viikon kuluttua vapisevalla ja vaikealukuisella käsialalla tekemässään merkinnässä Morel kertoi, että suurin osa olmeista oli jo kuollut, ja että jäljellä olevien loppu tulisi olemaan myös hänen omansa. !

Merkintä oli päiväkirjan viimeinen.

Murheellisen kirjan lisäksi myös veden valtaama kellari paljasti muutamia synkkiä

salaisuuksia. Kaikkein ensimmäiseksi tarkastusta suorittaneet poliisit havaitsivat kellariin johtavien portaiden romahtaneen. Tämä herätti heissä hämmennystä, sillä Garnett ei ollut maininnut siitä sanallakaan. He kuitenkin päättelivät että Garnett oli ollut paetessaan niin pahasti tolaltaan, ettei edes ollut tajunnut asiaa. Lähemmin tarkasteltuina astinlaudat paljastuivatkin pahasti lahonneiksi, ja oli hyvin epätodennäköistä että ne olisivat kestäneet täyttä vauhtia juoksevan miehen painoa murtumatta. Pohjaa naarattaessa esiin nousi sievoinen määrä suurikokoisia luita, jotka puolestaan selittivät minne kadonneet hevoset, joista Morel oli ollut niin ylpeä, olivat joutuneet. Luiden seassa uiskenteli myös mädänneitä olmien raatoja, jotka pysyivät enää juuri ja juuri kasassa. Naaraajat löysivät myös lyhdyn jonka Garnettin oli pudottanut paetessaan. !

Viimeisenä kellarissa makaavan veden kätköistä paljastui lattialle seinäviereen

puhjennut tunneli. Tutkijat uskoivat sen johtavan aina talon takaisille soille asti, ja tulivat siihen tulokseen että jokin mainittuja soita ruokkivista maanalaisista virroista oli onnistunut kovertamaan tiensä talon alle ja saanut kellarin maapohjaisen lattian lopulta romahtamaan. Ilmeisesti viinan ja kokemiansa vastoinkäymisten raiteiltaan suistama Morel oli saanut päähänsä käyttää tulvivaa kellariaan tunkiona. !

Tämä kaikki kerrottiin myös Garnettille. Tohtori Warren uskoi että tieteellisen tyynen

näkökulman tarjoaminen tapahtumiin auttaisi tätä käsittelemään kokemaansa ja ymmärtämään, että se mitä hän oli luullut nähneensä, oli vain hermojännityksen aiheuttamaa hallusinaatiota. !

Aluksi tämä tuntuikin toimivan. Garnett kuunteli komisarion selontekoa tyynenä, ja mitä

pitemmälle kertomus eteni, sitä helpottuneemmalta hän vaikutti. Hän nyökytteli myöntyväisenä kuulemilleen faktoille ja esitti silloin tällöin muutamia tarkentavia kysymyksiä. Tieto siitä että kellarin portaat olivat sortuneet hänen jäljessään jopa toi hänen kasvoilleen varovaisen toiveikkaan hymyn. Mutta kuullessaan kivijalan alta löytyneestä tunnelista, Garnett puhkesi vihlovaan huutoon. Hän ulvoi että Se oli päässyt pakenemaan, eivätkä lääkärit onnistuneet enää rauhoittamaan häntä. !

Jacob Morelia ei löydetty ikinä. Poliisi suoritti laaja-alaisia etsintöjä yhdessä

ympäröivien kaupunkien viranomaisten kanssa mutta tuloksetta. Kukaan ei ollut nähnyt Morelia, eikä yhteenkään sairaalaan ollut tuotu kuvaukseen sopivaa henkilöä. Poliisien tiedonantajienkaan ei onnistunut onkia tietoonsa mitään. Eräs lockhavenilainen työmies kuitenkin kertoi nähneensä soiden liepeillä hahmon, joka oli hänen mielestään saattanut hyvinkin olla Morel. Mies oli kutsunut tätä nimeltä, mutta tämä oli kadonnut sumun sekaan

huolimatta siitä että oli selvästi kuullut miehen huudon. Etsintäpartiot haravoivat suoalueen, ja löysivätkin erään silmäkkeen laidalta runsaasti jälkiä joiden olettivat olevan Morelin aikaansaamia. Lopulta viranomaiset tulivat siihen tulokseen, että viinaan ja sairaalloiseen pakkomielteeseensä sortunut Morel oli mitä ilmeisimmin harhaillut juovuspäissään suolle ja hukkunut, kenties jopa hukuttautunut. Etsinnät lopetettiin ja hänet julistettiin kuolleeksi huolimatta siitä että vielä tämänkin jälkeen muutamat ihmiset väittivät nähneensä soilla usvan keskellä kyyryssä kulkevan miehen hahmon. !

Braine Richard Garnett kuoli Lockhavenin mielisairaalassa 19. marraskuuta 1933. Sen

lisäksi että Hidreefillä koetut kauhunhetket olivat tuhonneet hänen hermonsa, hänelle oli myös kehittynyt käsittämätön kammo vettä kohtaan, ja kun syysmyrskyt saivat joen ja suolammet tulvimaan ja sadeveden syöksymään kohisevana koskena vasten hänen huoneensa ikkunaa, hänen sydämensä ei enää kestänyt. Todetessaan häntä kuolleeksi, tohtori Warren löysi hänen nyrkkiin puristuneesta kädestään erikoisen piirroksen, jonka synnyttämiä huhuja kerrottiin kuiskaten pelosta värisevällä äänellä koko kaupungin väestön keskuudessa. !

Tuohon piirrokseen oli Garnett kuvannut viimeisinä hetkinään kumaran olennon jonka

sileä, muodoton ruumis kohosi vedestä sen laihojen raajojen kurottaessa ahnaasti kohti katsojaa. Erityistä huomiota herättivät hahmon kädet, joiden etu- ja keskisormet, sekä nimettömät ja pikkurillit oli neulottu suurin tikein yhteen niin että kumpaisessakin kädessä näytti olevan vain kolme epämuotoista sormea. !

Kaikkein helvetillisintä tuossa kuvassa olivat kuitenkin tuon painajaismaisen olennon

kasvot. !

Ja niiden ainoa, umpeen ommeltu silmä.

ANSSI HAAPALA - Mikrosirupoplari Nimi on miehellä Anssi Haapala, mutta vastaan tätä nykyä myös nimeen Tykkimies Haapala. Opiskelin Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittamisen opintolinjalla syyslukukauden 2011, kunnes Suomen valtio määräsi minut parturiin ja pukemaan ylleni jotain harmaata (vaikka ne ovatkin vihreitä ne vaatteet siellä armeijassa tätä nykyä). !

Kirjoittajaksi ryhdyin kymmenen vanhana, kun totesin, ettei minulla ole tarpeeksi

Legoja tai piirustustaitoja tarinankerrontaan, vaan jouduin tyytymään tarinoideni tekstiversioihin. Ei sillä, etteikö kirjoittaminen olisi hauskaa. !

Alussa huomasin, että ruutupaperipakkauksen pahvisesta takaosasta saisi oivat

kannet kirjalle, ja nidoin siihen kiinni parisenkymmentä paperiarkkia, joihin sitten kirjoitin scifitarinan ja tein saman vielä muutaman kerran uudestaan. Mitään mestariteosta ei syntynyt, mutta jostainhan sitä oli lähdettävä liikkeelle. Jonkin ajan päästä sain käyttööni tietokoneen ja siirryin fantasian puolelle, mutta sitä kautta ei kauaa kestänyt ja tuloksena oli vain kukkalannoitetta. !

Pitkän aikaa olen pitänyt itseäni dekkarikirjailijana. Siitä on kiittäminen Mika Waltaria

Komisario Palmuineen. Kun kouluun luin ensin puolipakolla Komisario Palmun erehdyksen, jäin koukkuun ja tahdoin kirjoittaa oman rikosjännärin. Viimeinen tarvittava kipinä syttyi, kun salmiakkipussin takana kerrottiin merkkareiden olevan sopimattomia maksuvälineiksi. Syntyi teos Väärennettyjen merkkareiden tapaus, joka on ajan saatossa muuttanut moneen kertaan muotoaan ja nimeään ja jäänyt vähitellen arkistojen uumeniin pölyä keräämään. !

Toinen pääsääntöinen lajityyppini on tieteiskirjallisuus, johon olen palannut pitkän ajan

jälkeen. Olen lukenut paljon taivaankappaleista ja fysiikasta ja mielelläni sijoitan tarinoitani pitkin ja poikin eri planeettoja ja kuita. !

Viime aikoina olen myös yllätyksekseni kunnostautunut kauhukirjoittajana. Syytä tähän

en tiedä. Kenties haluni saada lukijat roikkumaan tuoliensa reunoilla sai kipinän syttymään. !

Armeijaan astuminen ei suinkaan ole estänyt minua kirjoittamasta. Täydellisessä

maailmassa löytyy aina kaveri, jolla on kynä ja paperia mukana ja intissä se olen minä. Tästä todisteena tekstit Sotilas ja Yövartio, joista ainakin jälkimmäinen yrittää olla kauhua. Kolmannen tekstin kirjoitin jo Kirjolla ollessani ja laskisin sen scifiksi. Sopivaa ja valmista dekkaritekstiä en teille löytänyt, joten koettakaa selvitä ilman. Pahoitteluni siitä.

Sotilas Vihreä hahmo liikkui lumimyrskyssä. Hiutaleet piiskasivat takinkauluksen taakse piiloutuneita kasvoja. Hän oli sotilas, palaamassa taistelusta takaisin kotiin. Takana oli verilöyly. Sotatoverit olivat lähes kaikki saaneet kuulan kalloon. Savuava kivääri hiersi olkapäätä. Siihen osuvat lumihiutaleet päästivät sihahduksen höyrystyessään takaisin taivaan tuuliin. Hän tahtoi riisua pyssyn pois ja heittää sen lähimpään lumikinokseen. Hän ei halunnut viedä kotiin mitään, mikä muistuttaisi tuosta kauheasta kokemuksesta, noista tulenlieskoista ja tuskanhuudoista. Kotona Merja olisi häntä odottamassa perunapata valmiiksi jo porisemassa. Kotiin oli kuitenkin pitkä matka. !

Kiväärinhihna kuristi entistä enemmän. Oliko vihollinen päässyt yllättämään? Sotilas

repi kiväärin olaltaan ja kääntyi ympäri. Tähtäimen läpi ei näkynyt ketään tai mitään. Hämärä laskeutui metsän ylle. Hän nosti kiväärin takaisin olalleen ja jatkoi kulkuaan. Epäillen jonkun seuraavan hän vilkaisi olkansa yli. Ei ketään. !

Merja palasi sotilaan mieleen. Hän oli viime näkemällä ollut raskaana. Aikaa tuosta

tapaamisesta oli kulunut paljon. Pienokainen olisi tähän mennessä luultavasti jo syntynyt. !

Kipu ja polttava tunne herättivät hänet. Polvi räjähti kappaleiksi luodin voimasta ja

sotilas horjahti maahan. Lumihanki värjäytyi punaiseksi. Lainkaan ajattelematta sotilas kiskoi kiväärin jälleen olaltaan. Patruuna sisään ja lataus. Vihollisen sarjatuli pyyhki kinoksia. !

Laukaus.

Ei vaikutusta. Sarjatuli jatkui taukoamatta. Uusi panos sisään. Tästä maailmasta

sotilas ei lähtisi näkemättä vielä kerran Merjaa ja pikkuista. Vihollinen jyvälle ja sormi liipaisimelle. Muista oikea rytmi ja rauhallinen hengitys. Olisikohan lapsi perinyt suvun jykevän leuan. Toivottavasti ei. !

Laukaus.

Aivonkappaleita ja kallonpalasia lenteli pitkin hankea. Sotilaan pää painui alas.

Yövuoro Lukko naksahti kiinni oven sulkeutuessa. Toivo Pelkosen yövuoro oli alkanut. Nyt olivat vain hän, kilometreittäin käytäviä, taskulamppu ja parikymmentä vuotta vanha pornolehti. Hän marssi tiskilleen, rojahti sen takana olevalle toimistotuolille ja nosti jalat pöydälle. Siitä hänellä oli suora näköyhteys ulko-oveen. Kuukaan ei pääsisi sisään eikä ulos hänen tietämättään. Tuon linjan eteen nousi kesäkuun 92 keskiaukeamatyttö. !

Aina puolen tunnin välein katse irrottautui väkisin silikonirinnoista ja teki pienen

pyrähdyksen tiskin lähistöllä valokeilaa seuraten ja palasi sitten takaisin tytön poveen. !

Vartin yli kahden korviin kantautui kolahdus. Katse kirposi lehdestä ja kääntyi äänen

tulosuuntaan valokeilan kanssa. Mitään ei näkynyt eikä enää kuulunutkaan. Luottavaisena huomio kiinnittyi jälleen miss kesäkuun rintavarustukseen. !

Noin viisi minuuttia myöhemmin lehden lukemiseen vaadittava kattolamppu alkoi

räpsyä. Vilkkuminen lakkasi kuitenkin kymmenen sekunnin päästä, minkä jälkeen kaikki jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Toivo taittoi lehden pois ja päätti kirjata tapahtuneen ylös, jotta kiinteistönhoitaja osaisi ostaa uuden lampun varalle. Heti kun hän oli tarttunut kynään, hänet valtasi outo tunne. Käsi lensi itsestään paperille ja alkoi kirjoittaa. Toivo ei kyennyt päästämään otettaan irti ennen kuin kynä oli lopettanut kirjoittamisen. Hän loikkasi taaksepäin ja tuijotti kättään. Katse siirtyi paperille. Käsi oli kirjoittanut sanat ”Lähde pois”. Toivo katsahti uudelleen käteensä. Hän liikutteli sitä hetken. Hallinta oli palautunut. Hän istahti tuolilleen. Tällä kertaa pornolehti ei peittänyt näkökenttää. Hän halusi olla valppaana. Hän vilkaisi kelloa. Se oli 2:10. !

Toivo yritti rentoutua hieman ja onnistuikin siinä lopulta. Tapahtunut vaivasi mieltään.

Muuta mietittävää hän sai, kun kuului kolahdus. Tällä kertaa voimakkaammin ja lähempää. Toivo sieppasi taskulampun ja osoitti valokeilalla äänen suuntaan. Ei mitään taaskaan. Hän otti esiin pamppunsa ja lähti tarkastuskierrokselle. !

Jonkin matkan kuljettuaan hänen kehonsa valtasi uudelleen sama outo tunne. Jalat

lopettivat etenemisen eivätkä suostuneet jatkamaan. Taskulamppukäsi heilahti osoittamaan uloskäyntiä. Toivo katsoi eteenpäin ja kauhistui. Suoraan edessä keskellä käytävää noin 15 metrin päässä hänestä seisoi tumma varjomainen hahmo täysin liikkumatta. Sillä ei ollut minkäänlaisia piirteitä, ei vaatteita, ei kasvoja, vain mustaa. !

Hahmo liikahti äkisti. Se alkoi lähestyä ja oli jo kymmenen metrin päässä. Toivo ei

kyennyt liikkumaan, vaikka kuinka tahtoi. Olio oli jo viidessä metrissä. Toivo yritti huutaa,

mutta suustansa pääsi vain vaimeaa ininää. Kahden metrin kohdalla voima antoi periksi ja Toivo heilautti kättään. Osuttuaan valokeilaan hahmoa ei enää ollutkaan. Toivo kaatui maahan jja pyrki saman tien ylös. Pelko oli heikentänyt polvet, mutta seinästä tukea ottaen hän nousi. Hän ryntäsi tuolilleen. !

Hahmosta ei näkynyt jälkeäkään. Oliko kaikki vain vilkasta mielikuvitusta? Toivo

vilkaisi kelloa. Se oli tasan kaksi. Ulko-ovi oli viiden metrin päässä, joten Toivo ei uskaltanut lähteä sitä kohti. !

Koska pornolehti vei liikaa huomiota, kaivoi Toivo esiin matkatelevision. Tähän aikaan

ei TV:stä kuitenkaan tullut kuin chatteja ja ostos-TV:tä, joista Toivo valitsi jälkimmäisen. !

Ennen kuin Juontaja ehti tarpeeksi hehkuttaa hienoa jumppalaitetta, jolla laihtuu 20

kiloa 20 minuutissa, outo voima pakotti Toivon vaihtamaan kanavaa. Hämmästyksekseen Toivo huomasi kanavalla pyörivän elokuvan ja vieläpä Forrest Gumpin. !

”Run, Forrest, ruun!” pikku televisio pauhasi.

Samassa joka ikinen valonlähde sammui ja tuli pilkkopimeää. Toivo sieppasi

taskulampun, mutta se ei syttynyt. Hätäuloskäynnin vihreä valo alkoi loistaa kirkkaana. !

Tumma hahmo ilmestyi jälleen noin parinkymmenen metrin päähän. Se vain seisoi

paikoillaan eikä lähtenyt lähestymään. Toivo vilkuili epätoivoisesti ympärilleen. Hahmoja ilmestyi lisää. Ensin toinen, sitten kolmas ja neljäs, kunnes lopulta niitä oli kymmenkunta. Kehoa ei oltu vallattu, joten Toivo kykeni tarttumaan pamppuunsa. Hän nousi ylös ja kokeili vielä saada lampun syttymään. Se onnistui. Hän suuntasi valokeilan kohti ensimmäistä hahmoa. Se ei kadonnut. Valaistunakaan ei hahmolla ollut minkäänlaisia muotoja. Taskulamppu sanoi sopimuksensa viimeinkin irti. Hahmot avasivat tummanpunaiset silmänsä. Kauimmaiset aloittivat lähestymisensä. Toivo syöksyi ovelle. Lukossa. Lukon avaamiseen tärväytyi kallisarvoisia sekunteja. Ovi lennähti auki. Toivo astui askeleen ulospäin. Hahmo tarrautui vielä sisällä olleeseen jalkaan. Toivo kaatui maahan. Loputkin hahmot tarttuivat häneen ja vetivät hänet sisään. Muodot katosivat hänestä varjojen tieltä.

Time Stands Still I Eteeni, keskelle pommien rei'ittämää tietä ilmestyi ovi. Se ei ollut missään kiinni. Kenties sen rakennus oli sortunut, mutta en nähnyt raunioita oven ympärillä. Mitäpä silti rakennus olisi tehnyt keskellä tietä tientukkeena? Ovessa oli kyltti, jossa luki kaikilla maailman kielillä: ”Pääsy kielletty.” !

Vilkuilin hetken ympärilleni. Ketään ei näkynyt missään pommien raunioittamassa

kaupungissa. Jostain kaukaa kantautui räjähtelevien pommien pauketta ja muita sodan ääniä, mutta ne kuuluivat kymmenien kilometrien päässä. Minä tartuin ovensalpaan ja käänsin. !

Ensin vain raotin ovea kurkistaakseni sisälle, mutten nähnyt mitään. Päädyin ottamaan

askeleen sisälle ja painoin oven kiinni perässäni. Ovi karkasi. II Katsoin kaiken katoavan kaukaisuuteen. Taivaalle syttyivät pienet pisteet. Allani ei ollut mitään. Päälläni ei ollut mitään. Vain iankaikkinen avaruus ympärilläni. Ei ollut valoisaa, vaikkei myöskään pimeää, sillä kaukana tuikkivat tähdet tarjosivat tarpeeksi valoa, jotta pystyin näkemään kaiken tämän tyhjyyden. Kuinka minä hengitin? En tiedä. Ehkä ovesta oli päässyt sisään tarpeeksi happea minulle hengitettäväksi. Kuinka minä pystyin seisomaan tyhjyyden päällä? En tiedä. Se on jo hieman monimutkaisempaa matematiikkaa. !

Keskellä ei mitään kellui lasinen pöytä. Pöydän päällä oli suuri punainen nappi, jossa

luki punaisin kirjaimin: ”Älä paina”, kaikilla maailman kielillä. Kiusaus rikkoa sääntöä kasvoi, olinhan jo kerran niin tehnyt. !

Vein käteni tyhjyyden päällä leijuvan napin päälle ja painoin... III

Kaikki pysähtyi. Planeetat eivät enää kiertäneet tähtiään. Kaukaiset galaksit eivät enää karanneet toisiltaan. Mitään ei enää tapahtunut. Yksikään pommi ei räjäyttänyt ketään kappaleiksi eikä yksikään luoti halkaissut kenenkään kalloa. !

Mies ei seurannut kaiken romahtamista kaukaisuudessa. Hän ei vilkaissut kelloaan.

Se ei ollut puoli kolme, kuin se oli ikuisuuden mittainen hetki sitten ollut. Vai oliko se hetken mittainen ikuisuus? Hän ei tiennyt. Hän ei yrittänyt painaa nappia uudestaan. Se ei onnistunut. Äärettömyys käden ja napin välillä ei antanut periksi.

ANTTI SALMI - Lääkintämies eikä mikään kenttä-Mengele Olen syntynyt vuonna 1990 Seinäjoella suutarien sukuun. Synnyinkaupunkini on pysynyt kotikaupunkinani näihin päiviin saakka. Vuonna 2010 neljän vuoden aherruksen jälkeen valmistuin ylioppilaaksi. Tämän jälkeen hieman erilaisempi taistelu kutsui, palvelin yhdeksän kuukautta lääkintämiehenä ja palasin eläväiseen arkeen korpraalina. !

Pyrin lukion päätteen ajatusten ja asepalveluksen koulutushaaran innoittamana päästä

opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Valitettavasti ovet pysyivät tässä vaiheessa kiinni ja mietin eri vaihtoehtoja. Onnekseni löysin paikallislehden ilmoituksen myötä itselleni opiskelupaikan Etelä-Pohjanmaan Opiston tarjoamalta terveyskasvatuksen opintolinjalta. Tuolla opintolinjalla pystyin selkeyttämään sitä mitä tulevaisuudeltani haluaisin. !

Valitettavasti kyseinen opintolinja ei ollut pituudeltaan kuin joulun lomiin saakka

kestävä ja tarkoituksenani oli hakeutua kouluihin vasta keväällä. Tutkin siis opistolta saatavalla avulla muita opintomahdollisuuksia Ilmajoella ja löysin kirjoittamisen opintolinjan, jonka matkassa olen kevätkauden viettänytkin. !

Kirjoittamisen opintolinja oli minulle mieluisa tapa jatkaa opiskeluani opistolla, koska

kirjoittaminen ja kirjallisuus ylipäätään on ollut minulle hyvinkin tärkeää peruskoulusta lähtien. Olen kirjoittanut elämäni aikana kaapin pohjalle runoja, lisäksi olen kirjoittanut joitakin lyhyempiä tekstejä. Opintolinjalla olen tuntenut kehittyväni ainakin omien kirjoituksieni tarkkailun osalta. Samalla muiden tuotoksia lueskellessa on itselleni herännyt myöskin tarve pyrkiä kirjoittamaan itselleni harvinaisempia pidempiä kokonaisuuksia.

Yön aika Väsymys. En ole hetkeen tuntenut sitä näin raikkaana. Kosketan päätäni. Etsin hiuksiani, jotka ovat olleet paksut, lämpimät, turvalliset. Nyt ei ole mitään, vain karu sänki, päänahan rumuus. Katson muita tilassa olevia. Meitä yhdistää moni osa ulkonäössämme. Hiuksien olemattomuus, tutkimattomat katseet ja siniset asut. Rinnassa synnyinmaan jalopeura. Urheutta? Sitä minä nyt etsin. Millainen on tuleva? !

Ovelle astahtaa kahden nuolen arvoinen mies. Hän on itsetietoisen oloinen, itseäni

vanhempi mutta kuitenkin saman ikäinen. Hän kertoo meille millainen on huominen. Rauhoittelevia sanoja, todistelua. Yksi lause on kuitenkin painavin, tästä tulee elämänne. !

Ovi sulkeutuu, kaikki ympärilläni käyvät makuusijoilleen. Teen kuten hekin, en halua

jäädä missään muotista. Hetken päästä se koittaa. Pimeys. Vain vähän valoa on nähtävissä pienistä käytävän ikkunoista. Kuuntelen. Niin paljon ääniä. Ja niin selvästi ne kuulen. Ilmastointikanavien kevyt humina. Petivaatteiden tuskainen kahina. Usean miehen hengitys. Voiko se kuulostaa noin soinnulliselta? Huone kaikuu turvallisuuttaan. Olen käymässä nukahdukseen. !

Patterissa hiljaisuus.

Tönäisyn tylppä pisto tuntuu kyljessäni hermojeni rienaukselta. Avaan vaivoin silmäni.

Palonesteen haju on mielen turruttava. Se peittää vaivoin likaisuuden ja suolikaasujen löyhkän. Lyhdyn hämärä valo auttaa minua katsomaan tönäisijääni. Pojankasvoinen mies katsoo tummin silmänympäryksin takaisin. Hän pahoittelee ja ottaa puolijäisen kalikan käteensä ja heittää sen kamiinan luukusta helvetilliseen roihuun. Murahdan syvään jotain tarkoituksenmukaista. Nousen istumaan. Koskettelen hienovaraisesti tyynynäni toiminutta vihreää punarististä laukkua manaten samalla sen pienuutta ja heikkoa sisältöä. !

Ahtaassa teltassa metallisen tolpan ympärillä makaa syvässä unessa väsynyt joukko

vierekkäin. Kylmyys työntyy seinämistä, mutta mansikan punaisena hohkaava kamiina pitää yllä ääripäiden tasapainoa. Vaatekkappaleita roikkuu siellä täällä. Saappaista leijailee vesihöyryn mukana palavan kumin hajua. !

Konttaan telttakankaan oviaukolle ja tunkeutumalla ohitan herättäjäni, tulen herran.

Heitän kankaan syrjään. Kylmyys. Hengitän syvään ja tutkailen avautunutta näkymää. Silmän kantamattomiin lumista, lähes puutonta erämaata. Kävelen parin metrin päähän, seisahdun ja avaan housujeni vetoketjun. Suorittaessani tyhjennystä katsahdan taivaalle. Kuu. Illalla nähdyt revontulet jäivät toiseksi tuolle vakuuttavuudelle. Mahtava. Ravistus ja 66

sulkeminen. Hymähdän tyytyväisyyttäni. !

Telttaan palatessani viima ehti jo vaikuttaa. Epämieluisa hajujen orgia oli nyt

siedettävämpi tervehtivän lämmön kera. Käyn takaisin pieneen varusteiden ympäröimään tilaani. Vieressäni nukkuva supisee unissaan, tämäkö on elämää... !

Tulen herra kuiskaa minulle olevansa kuumeinen. Annan hänelle yhden vähistä

särkylääkkeistä. Sänkisissä kasvoissa ilmenee tyytymättömyys. Hän vaatii lämpötilan mittausta. Käsken hänen olla vaiti tai suoritan kyseisen teon per rectum. Per rectum, hän kysyy. Per rectum, totean ja käyn makuulleni, selkä häneen päin. Vajoan nopeasti nirvanaan... !

Patterissa herätys!

Avaan silmäni hymyillen. Valot välähtävät päälle. Ihmiset nousevat lähelläni istumaan

sängyillään, yrittäen tajuta onko se totta. Joku aukaisee levysoittimen ja käynnistää tämän päivän kappaleen. Sen sisältämän naisen ääni ja laulujen sanojen merkitys kuulostaa kauniimmalta kuin ennen ja merkityksellisemmältä kuin se tulee olemaan. !

Kaksisataaseitkyt päivää sua vain halusin...

Onnellisia huudahduksia. Aukinaisen oven toisella puolella näen kulkevia synkkiä

katseita. Katson kaapissa olevia outoja vaatteita, jotka siistinä odottavat keskipäivän koittoa. Samalla tunnustelen ylläni olevia maaston värejä. Tämän jälkeen ei koskaan enään, toivottavasti. Joku huutaa riemuissaan, nyt se elämä alkaa! Niin, ajattelen, jälleen yksi elämä. Jälleen on yksi päättynyt. Milloin se alkoikaan? Oliko se silloin vai eilen, kysyn itsekseni.

Peltopeto ”Jumalauta!” !

Näin toi mielipiteensä ilmi herra Marttinen, isäntä isäntien keskellä. Muut miehet

nyökkäilivät, ärhentelivät omia voimallisia sanojaan, mutta vain kaikuna ensimmäisen aloitteesta. Paikallisen panimon metalliset tuopit tyhjenivät ja väistyivät uusien tieltä. Herra Marttinen raahasi esiin viisasten padan, kodin oman hengen, jonka sisältö oli rauhaisasti odottamaan tippunut. Niin he nautiskelivat sen vaikuttavaa sisältöä, puhuivat miesten teoista ja ihailivat katoksen alta avautuvaa maisemaa, Marttisen tiluksia ja jaettuja peltoja. !

Yksi miehistä oli vaiennut mahdollisimman pitkään, mutta aikansa odotettuaan

hän oli jo tarpeeksi rohkaistunut noustakseen omaan puheenvuoroonsa. Pertti Maunula, lapsellisin jälkikasvun määrän ja käytöksensä ääripäiden vuoksi, avautui tovereilleen. ”Jumalauta! Tiärättehän te mun tyttäreni. Soli tanssees friiannu jonku juipin kans! Kävi käsiksi, perkule!” Maunulan ympärillä kuului osaa ottavia urahduksia ”Katteli sillälailla kiimaasen varmasti ja käsiki kävääsi perän muoroolla. Saatana. Justihinsa parahiksi eherin paikalle ja melkein sain kiinnikki, mutta se helevetin tuppikulli karkas. Turpahan olisin antanu!” !

Puhuja sai kättentaputuksia ja myötäileviä silmäyksiä. Suurin isännistä nousi

istuimeltaan. ”Kenenkäs poikia soli? Eiköhän me porukalla käyrä vähän kertoolemassa siveellisiä totuuksia!” Maunula katsoi isäntää silmiin ja totesi karvaalla äänellä. ”Kaupunkilaanen se oli, vain kauppalaasilla on sellaaset sliipatut vehkehet jotka soli päällensä laittanu!” !

Kohahteluja, ärähtelyä ja tunteiden liennytystä kulauksin. Miehet voivottelivat

ympyrän muodossa sekalaisilla istuimillaan. Yllättäen herra Marttinen löi pohjanmaan raudan maahan, johon tuo työn metallinen koira jäi pystyyn. !

”Jumalauta!” totesi joukon puhemies ”nyt lähremmä kaupunkihin ja otetahan

luulot pois jokaaselta kiimaaselta sankarilta!” !

Kaikki juhlistivat käskyä mölyn voimalla. Joukon vanhimpiin kuulunut Reinonen

haki rohkaisua Koskenkorvalta ja liittyi tämän jälkeen uhmakkuuteen. Tusinan verran humaltuneita mieliä kävi kohti luotettavia ajopelejä.

Miesten kulkiessa epätasapainoisesti halki pihamaan aukesi välähtäen tuvan

suuri ikkuna. Joukko säikähti yhtenä rintamana nokkamiestään lukuun ottamatta. Isäntien isännän emäntä katseli heitä uhkaavasti, kuin myrskyä keräten. ”Mihis on känniukot autolla päästelemässä?” !

”Meemmä vetämähän nuoria kauppalaasia turpahan!” herra Marttinen vastasi

voimakkaasti ja haki vankkaa asentoa. Vastauksena saapui rääkäisy, joka sai johtajansa joukkion perääntymään tämän taakse. ”Ei niin mihinkään!” !

Siinä he katselivat toisiaan, mies pihallaan ja nainen karmeissa. Katseiden

väittelyn jälkeen nainen huokaisi ja totesi yhä kasvot punan täyttäminä ”Ittiänne meettä tappamahan, jos autot otatta.” !

”Ja kun mehän mennähän!”

Huokaisu kantautui jokaisen korville. ”Ottakaa sitten Kustaa-vainaan peltopeto,

niin vauhrittomuus ei teitä korjaa ja teitähän tuo samalla jäähryttelee.” !

Kaikki katsoivat vanhaa avomallista traktoria, joka vain odotteli käyttöään ladon

katoksen alla. Sen punainen pinta oli työstä kulunut, kurainen ja ajan myötä kohdistaan paikkailtu. Katseet kääntyivät kysellen toisiinsa. Herra Marttinen karjaisi hurjana itsepäisyyksissään ”No totta perkele me tuolla mennähän, onpahan Kustaakin hengessä mukana!” !

Ja niin alkoi yhden traktorin moottorimarssi, jollaista ei oltu nähty niillä seuduin

sitten edes suurien sotien aikana. Isäntä ohjasi itsetietoisena vankasti kulkenutta peltopetoa muiden istuessa erinäisten tasojen kuten vankkojen rapakaarien ja moottoritilan päällä. Tähystäjänä toimi Tenhunen, perämetsien vanhapoika, joka oli kaikkien tiedostamana hidasjärkinen. Vanha lentäjämyssy päässään hän ei täytänyt salonkien etikettiä, mutta toi muiden miesten keskuuteen omaperäisen leiman. Nyt tuohon omaperäisyyteen luotettiin, sillä ohjaksissa manaillut isäntien isäntä ei nähnyt kuin kyyristeleviä selkiä. !

Peltopeto kävi kohti kaupunkia, joka olisi tuntien ajon päässä. Heidän eteensä

ilmestyi hiekkatien kaartavin mutka. Vanhapoika Tenhusen silmissä tuo käännös lähestyi ja lähestyi, kunnes hän ymmärsi ilmaista itseään. ”Solis eressä mutka, Marttinen!” !

Isäntien isäntä naurahti humalaansa ja päästi muinaisesineestä korkeimmat

kierrokset. Kaikki kyydissä olevat hurrasivat omilla sekalaisilla äänen tulvahduksillaan. Herra Marttinen karjaisi kiihottaakseen joukkoaan ”Me emmä

sellaasia pelkää! Sano koska ollahan lähempänä, niin kyllä minä meirät vauhrilla selevitän siitä!” !

Vanhapoika Tenhunen odotti. Mutkan ulkonevalla puolella odotti syvä oja. Juuri

sillä hetkellä hänen ajatuksensa löivät tyhjää ja hän kääntyi kohti kuljettajaa. ”Lähempänä mutkaa vai ojaa?” !

”No mitähän luulet, mutkaa tietenkin!”

”No sitten! Mutka alko jo, oja on tossa!”

Harmaa auto kiiti hiekkatiellä. Sen kuljettaja hyräili radion suoltamaa laulua rohkeista miehistä ja kasvavasta uhosta. Hän vei vasemman kätensä etusormen suulleen, nuolaisee ja vei sen kulmakarvoilleen katsellen omaa toimitustaan peruutuspeilistä. Tuon jälkeen hän nyökkäsi itselleen hyväksymisen merkiksi. !

Käännyttyään metsäiseltä tieosuudelta aukeammalle hiekkatielle hän koki yhden

elämänsä mielenkiintoisimmista näyistä: Vanha punainen traktori kävi kyljellään renkaat yhä liikkuen tyhjän päällä. Sen ympärillä makasi tai konttasi useita miehiä. Lähestyessään hiljempaa hän havaitsi traktorin ohjaustilassa olevan miehen, joka uhmasi painovoimaa ollessaan istuimella kuin olisi normaalisti ajelun aikana kuulunutkin. !

Nuori mies pysäytti menopelinsä tapahtumapaikan kohdalle. Uteliaana hän

vinssasi ikkunan auki ja huikkasi huvittuneella äänenpainolla. ”Mitäs isännille on tapahtunut?” !

”Pikkuune onnettomuus vaa…”, kuului vastauksena selällään makaavalta

lentäjänlakkiselta ukolta. Tämän jälkeen joku kysyi pitkän ruohikon seasta. ”Kenenkäs poikii sä muuten oot? Komia pirssi.” !

”Ette te minun isääni tunne”, nuorukainen vastasi yhä huvittuneempana. ”Minä

olen kaupungista. Mahtaakos muuten tanssipaikalle olla pitkäkin matka, olen ensimmäistä kertaa sinne menossa. Pitäisi joku nuori tyttönen löytää illan seuraksi, tiedättehän mitä tarkoitan?” !

Naurua odottanut nuorimies joutui pettymään. Vitsiksi tarkoitetun selonteon

vaikutus sai aikaan kovan kolahduksen äänen ilmassa, kun halvaantuneen traktorin ratissa kiinni ollut tipahti maahan. Mies hoippuroi pystyyn punakasvoisena muiden äijien tehdessä samoin. Joukko huusi yhteen ääneen syljen lentäessä laajalle. ”Jumalauta!”

Muistomaan tie Suuren peltoalueen metsäisessä reunassa sijaitsee rintamamiestalo lisärakennuksineen. Tallit olivat aikanaan hiljenneet ja maat oli vuokrattu muiden viljelevien työhön käytettäväksi. Vain vanha mies punaisen talon tuvassa odottaa vuoden tärkeintä aikaa. Se saapuukin valkoisena, miellyttävän viileyden saattelemana. Piha täyttyy autoista ja lämmitettyyn tupaan ilmestyy lasten salaamaton ilo. !

Vanha herra seuraa vaitonaisena lahjoja avaavia käsiä ja keskustelevia suita

keinutuolistaan. Välillä pienijalkaiset hymykasvot rientävät hänen luokseen näytellen saamiaan mielikuvituksellisten sankareiden muovihahmoja ja elektroniikan uusimpia villityksiä. Hän nyökkää esittelyille ja toteaa, niin lämpimästi kuin pystyy, jokaiselle hyväksyviä sanoja. Aikuiset ja lapset laulavat yhteen ääneen lauluja lämpöisestä joulusta maan päällä. !

Vanha mies hyräilee välillä mukana, mutta jättää laulut tyystin muille. Hän katselee

joitakin saamiaan kirjoja ja uutta videonauhuria. Tämän jälkeen hän katsoo jaloissaan olevia villasukkia ja tuntee vointinsa hetki hetkeltä tuskaisemmaksi. !

Ennen hän oli nauttinut täysin rinnoin tästä kaikesta, mutta nyt hän ei kykene

ymmärtämään ympärillään elävää ilonpitoa. Hän huokaisee, mutta hymyilee salatakseen mielentilansa. Hän ei halua vuodattaa häntä koskettelevaa synkkyyttä kenellekään. Muut saisivat nauttia vapautuneesta ilmapiiristä. !

Hän nousee ja ilmoittaa käyvänsä toisaalla nyt, kun talo ei jäisi yksin. Yksi vieraista

nousee. Tämä haluaa lähteä miehen seuraksi, mihin sitten onkaan lähdössä. Vanha mies kieltäytyy vakaasti ja kehottaa nousijaa katsomaan kaikkien perään hänen ollessaan muualla. Hän kävelee ulko-ovelle pukemaan ruskean takkinsa, jonka jälkeen hän poistuu talostaan ja käy autolleen. Hän avaa jäätyneen oven vaivalloisesti ja istuutui pehmeälle istuimelle. Katse vierähtää viereiselle istuimelle, jossa odottaa iltansa esineistä tärkein, enkeleiden koristama kynttilä. Auto käynnistyy muutaman yrityksen jälkeen ja kaartaa pois vanhalta pihamaalta lumensekaisten kivien narskuessa renkaita vasten. !

Ajantaju kaikkoaa hänen aisteistaan tuttua reittiä ajaessa. Tätä tietä hän oli usein

kulkenut. Tätä tietä pitkin olivat useat kirkossakäynnit tehty. Niin hyvässä kuin pahassa. !

Hän havahtuu nähdessään tien varrella odottavan määränpäänsä. Auto pysähtyy

parkkipaikalle. Kevyessä lumipeitteessä näkyy tuoreita ajokinjälkiä, mutta nyt tyhjyys on ottanut tilan nyt omakseen. Mies jättää autonsa odottamaan ja kävelee varovaisesti kohti 71

yksinkertaista kiviporttia. Sen ohitettuaan hän astui parkkipaikkaakin syvempään hiljaisuuteen, eläneiden muistomaalle, joka odotti häntä tyhjänä elämästä. Saan siis kerrankin surra rauhassa. Tämän ajatuksen hän suo itselleen ennen kuin lähtee etenemään kohti hautausmaan keskiosaa. !

Kulkiessaan polkuja pitkin mies antaa katseensa kierrellä nimissä ja vuosissa. Hän on

ihmisenä sellainen, joka ei mieluusti palaa muistelemaan aikojen takaisia asioita, mutta nyt hänestä tuntuu että on sille aika. Hän näkee nimien takaa kasvoja, niin tuttuja kuin tunnettuja. Jotkin nimet vain muistuttavat jostain muusta henkilöstä kuin luettavissa olevasta. Vuodet ihmisten nimien alla vievät hänet etäisesti tapahtumiin, joita hän on kokenut tai on kuullut muiden kokeneen. !

Lopulta hän pysähtyy. Hänen edessään seisoo suuren lumipeitteisen kuusen alla

kylmä kivi. Varovaisesti mies astuu lähemmäs kiveä ja lukee nimen kirjain kirjaimelta ja elämän ajan numero numerolta. Tässä on hänen synkkyytensä syy, häntä vierelleen odottava vaimonsa. Mies halaa mielessään rakastaan. Hän kaivaa taskustaan sytyttimen ja antaa kynttilän enkeleille seuraksi liekin. Surun kipu on läsnä. !

Mies uppoaa jälleen muistojen pariin. Hän näkee syntymänsä maat, työn pelloilla ja

ilon juhlien tiimellyksessä. Suuren joukon ystäviä ympärillään, joidenkin kantavan päällään ässän kirjailemia univormuja. Yhtäkkiä saapuu pimeys ja joidenkin ystävien tilalle ilmesty kuolleiden arkkuja, jotkin sinivalkoisia ja jotkin surullisen koristeettomia. Kaikki katoaa savuun. Hänen eteensä ilmestyy konekivääri ja hänen jäljellä olevat ystävänsä rohkaisevat tarttumaan tuohon kuolemankylväjään. Koskiessaan sen laukaisimia kaikkialle eteen ilmestyy kauhistuttavia olentoja, jotka huutavat kuolemaa hänelle ja kaikille hänen tärkeimmilleen. Hän tulittaa heitä ja rukoilee itkunsekaisesti ääneen osuakseen. Hetken kuluttua uhkauksia ei enää kuulu. Hänen kauhukseen tapetut muuttuvat sulavassa hetkessä nuoriksi pojiksi ja lämminkasvoisiksi isiksi. Vierellään olleet ystävät ovat veren koristamia maata vasten. !

Aurinko nousee. Sen valon keskeltä ilmestyy nainen sulkien hänet käsiensä ympärille.

He erkanevat ja naisen selän takaa ilmestyy hymyileviä lapsia. Se on hänen suureksi suotu perheensä. Lapset kasvat. Mies ja nainen vanhenevat rakastaen. !

Hän tuntee elävästi rakkaansa kosketuksen.

Siinä samassa suru saa vierelleen toisen kivun miehen sydämeen, jollaista hän ei ole

koskaan aikaisemmin kokenut. Kaikki pyörii miehen päässä hänen yrittäessä säilyttää

tasapainonsa. Kuitenkin hänen jalkansa pettivät hänet ja hän kaatuu hitaasti maahan. Hän haluaa huutaa, muttei pysty. !

Käsi puristaa lumista maata. Lumi saa kuraisen kerroksen sormien kaivautuessa

syvemmälle. !

Silmät siirtyvät kouristellen kiven puoleen. Hän ymmärtää kivun keskellä, että hänen

nimensä olisi kohta vaimonsa vieressä. Tuo ajatus saa hänet yrittämään hymyn kaltaista. Rakas, olkoon nyt sen aika. !

Rauha saapuu henkeen ja hän jää odottamaan ilman ponnisteluja kivuttomuuden

hetkeä.

RYHMÄKIRJOITTAMISESTA Joni Kuusisto

Kuvitellaan tilanne, jossa kolme henkilöä päättää kirjoittaa yhteisen romaanin. He aloittavat työn suunnittelematta mitään etukäteen. Ainoastaan tarinan maailma ja päähenkilö ovat kirjoittajien tiedossa. He sopivat kirjoittavansa tarinaa vuoron perään, aina kymmenisen sivua kerrallaan. Jokainen jatkaa tarinaa sillä tavalla, että se sopii luontevasti yhteen aiemmin kerrotun kanssa, mutta keksii samalla jatkuvasti itse lisää. !

Muutaman ensimmäisen luvun valmistumisen jälkeen kirjoittajat huomaavat, että

tarinan maailma ja henkilökaarti paisuvat ja saavat uusia elementtejä joka kirjoituskerralla. Alkuperäisistä tarinanpätkistä on poistettava materiaalia ja kirjoitettava jotakin uutta tilalle, jotta niiden sisältö pysyy yhtenäisenä myöhemmin mukaan tulleiden asioiden kanssa. Tässä vaiheessa kirjoittajat sopivat, että heidän on yhdessä suunniteltava tarinaa niin paljon eteenpäin, ettei mittavia asiavirheitä tai muita kerronnallisia ongelmia pääse ilmenemään. !

Pitkäkestoisen puurtamisen ja uudelleenkirjoittamisen jälkeen teoksen ensimmäinen

versio alkaa valmistua loppukohtausten myötä. Ensimmäisten pätkien kirjoittamisesta on kulunut jo niin pitkä aika, ettei kukaan edes muista, mitä kaikkea tarinassa on ehtinyt tapahtua. Kaikki lukevat teoksen alusta loppuun. He huomaavat, että tarinassa on paljon epäkohtia ja typeriä asioita, jotka on ehdottomasti poistettava tai muutettava. Sen lisäksi tarinasta puuttuu paljon olennaista informaatiota, joka olisi lisättävä aiempien tapahtumien joukkoon. !

Mitä tästä seuraa?

Helvetti.

Tekijät yrittävät sopia siitä, mitkä asiat pidetään ennallaan, mitkä muutetaan ja mitä lisätään. Kaikilla on oma näkemyksensä tarinan kulusta, henkilöhahmojen tärkeimmistä ominaisuuksista ja miljöön tunnelmasta. Päätöksenteon jälkeen kukaan ei ole täysin tyytyväinen, mutta he yrittävät suhtautua tilanteeseen avoimin mielin, koska ymmärtävät, että kompromisseja on tehtävät näin laajamittaisen tekstikokonaisuuden kanssa. Tai ainakin kaksi tekijää ymmärtää tämän. Kolmannen mielestä on vain haaskausta heittää materiaalia hukkaan ihan vain siksi, että se on hyvin kirjoitettua, vaikka se ei

tunnelmaltaan tai aihesisällöltään sopisikaan lainkaan käsillä olevaan romaaniin. Hänen on sisäistettävä ajatus siitä, että kirjailijan on tuotettava paljon huonoa tekstiä onnistuakseen joskus tuottamaan hyvää tekstiä. Ja että kirjailija kehittyy jokaisen kirjoittamansa tekstin myötä, siitä huolimatta hylätäänkö teksti vai ei. !

Erimielisyyttä syntyy myös siitä, onko teos tarpeellista kirjoittaa alusta loppuun

kokonaan uudelleen. Kahden tekijän mielestä on, koska heidän taitonsa kirjoittajina on kehittynyt huimasti prosessin aikana, eikä vanhempi tekstimateriaali vastaan heidän osaamistaan: se on poikkeuksetta huonoa. Kolmas taas on sitä mieltä, että uudelleenkirjoittaminen olisi vain turhaa työtä, koska vanhassa tekstissä on surkeudestaan huolimatta monia hyviä kohtia, jotka voisi sellaisenaan napata mukaan. On kuitenkin täysin mahdotonta sovittaa uutta ja erilaista kirjoitustyyliä vanhan tekstin joukkoon, oli tämä kuinka laadukasta tahansa. Lopputulos näyttää romaanilta, johon on teipillä lisätty rivejä jostakin toisesta romaanista. !

Työ jatkuu kahden tekijän voimin, koska kolmannen elämänkiireet ja yleinen

kiinnostuksen puute luovaa työtä kohtaan saavat hänet vetäytymään. Tekijät sopivat kirjoittavansa omat versionsa tarinasta yhdessä sovitun suunnitelman mukaisesti. Sen jälkeen he yhdistäisivät molemmista teksteistä parhaat palat ja jättäisivät huonommat pois. Lopuksi toinen kirjoittaisi luonnollisesti teoksen vielä kerran puhtaaksi, jotta tekstin tyyli pysyisi yhtenäisenä. !

Aika näyttää, millainen kohtalo tälle massiiviselle romaanikäsikirjoitukselle on loppujen

lopuksi varattu. Näin pitkä esimerkki antaa varmasti hyvän kuvan ryhmäkirjoittamisen ikävämmistä piirteistä, joihin jokaisen on syytä varautua, ennen kuin lähtee mukaan vähänkin laajamittaisempaan produktioon. Itse olen oppinut kaiken kantapään kautta, mutta en siitä huolimatta vaihtaisi kokemusta mihinkään. !

Ryhmäkirjoittaminen tarjoaa myös paljon hyvää sellaiselle kirjoittajalle, joka pystyy

suhtautumaan rakentavasti kritiikkiin ja tekemään kompromisseja yhteisen edun nimissä. Ensinnäkin se vaatii paljon tiiviimpää työtahtia, koska yhteinen aikataulu on sovittava, jotta työ saadaan etenemään mielekkäästi. Kenelläkään ei ole varaa jäädä turhia vitkastelemaan, ellei halua jäädä toisten jalkoihin. Lisäksi ryhmässä tekeminen pakottaa ottamaan jatkuvaa palautetta vastaan ja yhä uudelleen muokkaamaan tekstiään

paremman lopputuloksen toivossa. Kirjoittajan kehittyminen tapahtuu sekä oman tekemisen että toisten neuvojen kautta. !

Ryhmässä oleminen myös helpottaa työskentelyä siinä mielessä, että kirjoittaja tietää

jonkun toisen olevan jatkuvasti rinnallaan ja kamppailevan samojen asioiden kanssa. Lisäksi useamman luovan ihmisen voimien yhdistäminen jonkin suurenmoisen luomiseksi ei ikinä ole huono asia (paitsi jos se aiheuttaa vanerisateen ja glittersumun). Sitä paitsi aina joku toinen osaa kirjoittaa jonkin asian paremmin kuin sinä. Ja päinvastoin.

ANNA ABREU, PANU LARNOS SEKÄ KAHDEKSANKYMMENTÄLUVUN PEHMOPORNO Eero Korpinen

Minä pidän Anna Abreusta. !

En tosin pitänyt mediasta joka nosti hänet pinnalle. Muistaakseni hänet rankattiin sen

vuoden kisan kakkoseksi. Kai. Eiköhän. Hän jäi mieleeni hevijätkien keskellä kisaavana tyttösenä joka muistutti minua jostakusta. En nyt saa päähäni kenestä, kuten en saanut silloinkaan. !

Annan ensimmäinen sinkku, End of Love, alkoi soida kesäkuussa 2007 kun itse olin

kesätöissä Lylyn Viestivarikolla sähköasentajan hommissa. Tuona aikana asensin muun muassa ison sähkökaapin, jonka kytkemiseen tarvittiin lähes ranteenpaksuista johtoa jota ei pystynyt taivuttamaan mutkalle muutoin kuin väkivalloin. Se ei paljoa laulattanut, mutta elokuussa kun siirryin tuuramaan osa-aikaeläkkeelle jäänyttä vanhempaa työntekijää, pääsin tekemään siistiä sisätyötä ja sain oman työsuhderadion. End of Lovea ei tosin enää soitettu niin usein kuin kesällä. Mutta joskus kumminkin. !

End of Loven musiikkivideossa Anna käveli portugalilaisella (sen isä on sieltä kotoisin)

rannalla jonkun tyypin kanssa valkea mekko yllään. Nyt kun oikein muistelen, se tyyppi taisi myös olla kisaamassa Idolsissa samana vuonna. Hänen nimensä oli Panu Larnos, ja hän tuli kolmanneksi kyseisissä kisoissa, vähän niin kuin minä aikoinaan Osuuspankin Hippohiihdoissa. Latu oli sellainen ovaalinmuotoinen pellolle ajettu rinki, ja vaikka se näin ollen olikin täysin tasaisella maalla niin minä kaaduin silti ties kuinka monta kertaa. Mitalikin tosin oli vain pahvia, ei pronssia ollenkaan, enkä minäkään ole jatkanut huippuurheilijan uraani kuten ei Panukaan musiikkiharrastustaan. !

Se on tavallaan sääli. Myöhemmissä kisoissa minä sain jo ihan oikeita, metallista

valmistettuja mitaleita. !

Tuohon aikaan Annan imago rakentui hänen tyttömäisen hahmonsa ympärille. End of

Loven video kuvasi kahden nuoren rakkautta joka oli kainoa mutta syvää. Sittemmin Anna vanheni ja kasvoi naiseksi, minkä jälkeen hänen imagonsa on viritetty hänen naiseutensa varaan, mikä on ihan eri asia kuin tyttöisyys, senhän nyt tietää kuka tahansa. Mutta, toisin kuin suurin osa hänen populaarimusiikin anteeksiantamattomalla asfalttiparketilla pyörähtelevistä sisaristaan, Abreu luottaa julkisessa esiintymisessään kuitenkin sangen

vähä(ä)n paljaaseen pintaan, vaan panostaa enneminkin räväköihin asuihin ja meikkeihin. Ainakin sen vähän mukaan mitä olen satunnaisesta telkkarista tai jostain muualta seurannut. (Meille ei tule Seiskaa eikä muitakaan lehtiäkään josta voisin nähdä mikä on in ja mikä auttamattoman passé.) !

Toisaalta Annan kasvamisen naiseksi näkee kuitenkin hänen musiikkivideoistaan.

Esimerkiksi otan sen yhden videon jossa Anna esittää sekä gootti/rock henkistä metallityöläistyttöä että jonkinlaista hengetärtä joka saattaa metallimimmin yhteen samalla pajalla työskentelevän jannun kanssa. !

Tässä videossa on ujon kädestäpitelyn ja hermostuneen hymyilyn tilalle tullut jo

selvästi havaittava seksuaalinen jännite vaikkei videossa mitään sen tuhmempaa tehdäkään kuin seisoskellaan lähekkäin sen näköisinä kuin toisistaan kiinnostuneet nuoret aikuiset nyt seisoskelevat lähekkäin, kyllä te tiedätte. Ja jos ette niin en minä sitä rupea tässä teille selittämään. Se kuulostaa tyhmältä jos sitä koettaa selittää paperilla tähän kellonaikaan (02:14) ja se pilaa koko kauniin asian. !

Ja se kappale on muuten nimeltään Hysteria. Löysin sen You Tubesta kun etsin oikein

tarkasti, voitte katsoa sen sieltä jos siltä tuntuu. !

You Tubesta voitte myös etsiä katsoa Sabrinan Boys kesäbiisin. Sitä ja muita Sabrinan

videoita katsellessa saattaa huomata miten erilainen hänen julkinen imagonsa on verrattuna Annaan. Siinä missä Annan imago perustuu erikoisiin (t)ehosteisiin ja hepeneisiin kuten jo aiemmin totesin, niin Sabrina, jonka videot voi helposti luokitella pehmopornoksi, tekee aivan päinvastoin. Nykyään sellaista ei enää haluta taikka osata tehdä. Mutta tämä nykyinen kaksituhattaluku onkin toki aivan erilaista aikaa kuin kahdeksankymmentä sekä yhdeksänkymmentäluku olivat. Valitettavasti. !

Kaikki tämä on nähtävissä katsomalla tämä mitä lämpimimmin suosittelemani video,

vaikkei vertailevaa tutkimusta tekisikään. Sen sävel on hauska, jää päähän ja siinä näkyy nännejä. Tai oikeammin tissejä, jos on tarkkana. Sen rytmit myös näppäilevät kuulijan sielun nostalgisia kieliä kullattujen muistojen sormin sytyttäen hänen rintaansa kaipuun kuin vesimyyrälle. Paitsi jos kuulija on tunteeton ja karkea kuin karkea ja tunteeton nupokyyttö ahdasmielisyyden haassa. !

Siis päinvastoin kuin minä.

ROOLIPELAAMINEN - KIRJOITETAAN NETISSÄ! Heidi Kettunen Vanhempani heräsivät nykykulttuuriin vähän muita myöhemmin ja näin ollen saimme ensimmäisen tietokoneemme vasta helmikuussa 2004. Saman vuoden kesälomalla, partioleirillä itse asiassa, sain kuulla yhdeltä leiriläiseltä nettiroolipelaamisesta. Olin aluksi vähän hakoteillä, mutta ymmärsin nopeasti, ettei kyse ole mistään WoWin tai FeralHeartsin tapaisista online-roolipeleistä. Ei, tämä roolipelaaminen tapahtuu kirjoittamalla. Pelaaja kehittelee itselleen mielikuvitushahmon, antaa sille nimen, iän ja sukupuolen sekä lajin ja alkaa sitten kirjoittaa siitä tarinaa yhdessä muiden pelaajien ja heidän henkilöhahmojensa kanssa. !

Itse tutustuin tarinamuotoisiin nettiroolipeleihin ensimmäisenä japanilaisesta

Hopeanuoli-piirrossarjasta ideansa saaneiden pelien kautta. Niissä pelattiin koirilla ja susilla jotka kuuluivat eri laumoihin ja jotka olivat sodassa keskenään. Siellä kukin pelaaja loi omalle hahmolleen elämän sekoittamalla niitä muiden hahmojen elämiin. Pelaaminen muodostui pääasiassa henkilöhahmojen välisestä kanssakäymisestä roolipelin niin sanotun pääjuonen lomassa. Hahmot puolisoituivat keskenään, saivat lapsia ja lapsenlapsia, kokivat menetyksiä ja tappioita ja lopulta tulivat elämänsä päähän – eikä aina välttämättä niinkään. Joskus pelaajan mielenkiinto pelaamista kohtaan yksinkertaisesti loppui kesken ja hän lopetti. Se oli aina sääli, etenkin jos omilla hahmoilla sattui olemaan paljon suhteita lopettaneen pelaajan hahmojen kanssa. Mutta usein siitäkin kuopasta noustiin pinnalle uusien ihmis- ja hahmosuhteiden kautta. !

Kuulostaa aika normaalilta kirjoittamiselta. Tarinamuotoisessa nettiroolipelaamisessa

koko juju muodostui yhdessä kirjoittamisen ympärille. Pelaaminen tapahtui usein foorumilla missä kukin käyttäjä pystyi omalla tunnuksellaan kirjoittamaan eripituisia viestejä. Suosituimmissa rooliepeleissä saattoi olla jopa satoja pelaajia, ja suurella osalla oli enemmän kuin yksi henkilöhahmo ohjastettavana. Tämä tekee useita satoja henkilöhahmoja samalla foorumilla. Siihen kasaan mahtui jos jonkinmoista persoonallisuutta, ja valinnanvaraa oman hahmon kehittämiselle kyllä löytyi. !

Pelaaminen perustui pääasiassa hahmojen vuorovaikutukseen sillä kukin pelaaja sai

ohjastaa vain ja ainoastaan omaa hahmoaan ellei toisin sovittu. Yleensä yksi hahmo sai olla vain yhdessä pelissä kerrallaan, jotta elämänkaari ei pirstoutuisi kovin pahasti. Kirjoittaa saattoi vaikka vain siitä mitä henkilöhahmo sanoi toiselle tai ajatteli, mitä se havaitsi ympäristössään ja mitä siellä tapahtui, ja toisen pelaajan hahmo reagoi oman 84

hahmosi tekemisiin hänelle kehitetyn luonteen mukaisesti. Välillä uhkasi olla niinkin, että pelaaja pisti hahmonsa reagoimaan asioihin niin kuin olisi itse niihin reagoinut ja välillä toiset taas eivät millään aina osanneet pysyä vain oman hahmonsa nahoissa. Mutta pelaaminen oli silti hauskaa. !

Tästä kirjoittamisen muodosta tuli minulle henki ja elämä melkein kahdeksan vuoden

ajaksi. Olen pelannut monissa erilaisissa roolipeleissä ja luonut yli sata erilaista henkilöhahmoa pelkästään roolipelien maailmaan. Pieni osa näistä hahmoista on onnistunut muotoutumaan niin rakkaiksi että kirjoitan heistä edelleen vaikka olenkin jättänyt aktiivisen roolipelaamisen taakseni. Nettiroolipelien parissa olen myös muodostanut kestävimmät ystävyyssuhteeni joista olen äärimmäisen kiitollinen. Valitettavasti etenkin koiraroolipelien kulta-aika on nyt auttamattomasti takanapäin. Ikäluokkaani kuuluvat pelaajat ovat alkaneet kiinnostua kaikesta muusta eikä kirjoittamiselle liikene enää niin paljoa aikaa, ja nuorempaa sukupolvea tällainen kirjoittamisen muoto ei ole syystä tai toisesta innostanut – tai sitten he eivät vain ole siitä tietoisia mikä on sääli. !

Vaikka olen jättänyt suuremmat roolipelit taakseni, jaksan edelleen kirjoitella tässä

muodossa lähimmän kaveripiirini kanssa. Perusperiaate on pysynyt samana ja henkilöhahmojen keskinäinen vuorovaikutus on edelleen pääasiana. Tarinamuotoisesta roolipelaamisesta on vain muodostunut tärkeä osa elämääni eikä siitä ole helppoa päästää irti. Ei sillä että haluaisinkaan. !

Maailma, jota minä ja ystäväni käytämme pelaamisemme pohjana, on nimeltään

Unevain niemimaa. Se on fiktiivinen Alaskassa sijaitseva niemimaa jota eri maista lähtöisin olevat kansat ovat asuttaneet jo vuosisatojen ajan. Niemimaata hallitsee kolme heimoa: Yeil, Seew ja Kookanee. Yeilin ja Seewin heimot ovat olleet sodassa keskenään vuosisatoja. Lopulta Yeil hajosi kahtia ja muodosti kolmannen heimon, Kookaneen, jota pidetään Yeilin keskuudessa petturipoppoona. Yeilin heimoon kuuluu monien vanhojen sukujen muassa Airuiden klaaniksi itseään nimittävä joukkio. Heidän tehtävänsä on pitää heimo yhtenäisenä ja kitkeä sieltä ei-toivottuja aineksia jotka mahdollisesti johtaisivat samanlaiseen jakoon kuin Kookaneen erotessa. Airuet siis metsästävät uskollisuudenvalansa rikkoneita heimopettureita ja tekevät heistä varoittavia esimerkkejä muille jotta heimon yhtenäisyys säilyisi. !

Ohessa on pieni näyte siitä millaista tarinamuotoinen nettiroolipelaaminen voi olla.

Osan tekstistä, tai viesteistä kuten näitä pätkiä roolipelimaailmassa nimitetään, olen

kirjoittanut minä. Osa taas on parhaan ystäväni Katariina Pirilän käsialaa – joka sattumoisin hänkin on Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittajalinjan opiskelija lukuvuodelta 2010-2011.

Me emme ole vertaisia Kirihiraku (kirj. Heidi Kettunen) Kirihiraku risti kätensä puuskaan rintakehänsä päälle nojatessaan huoneen seinää vasten. Räikeän vihreänkeltaisten silmien vilkaistessa ovelle miehen suusta pääsi matala tuhahdus. Pitkät punaiset hiukset pyyhkäistiin olkapään yli selkäpuolelle, mutta otsalle kaartuviin suortuviin ei kajottu. Hän ei halunnut vanhempiensa näkevän kasvojaan. !

Kukaan ei sanonut mitään. Nuori mies ei halunnut tilanteen muuttuvan. Hän piti

hiljaisuudesta. Hän piti siitä, ettei kuullut lähestyviä askeleita. Hän ei halunnut kenenkään tulevan huoneeseen. Ja silti hän tiesi, että joku varmasti tulisi. Joku, johon hänen elämänsä sidottaisiin ikuisiksi ajoiksi ilman hänen suostumustaan. !

Hän oli yrittänyt puhua vanhemmilleen järkeä. Hän oli yrittänyt siivosti ja

aikuismaisesti. Hän oli yrittänyt lapsellisesti ja riehumalla. Mikään ei ollut auttanut. Hän ei onnistunut uimaan pois tästä tilanteesta. Hänet aiottiin pakkonaittaa. Eikä hän edes tiennyt kenelle. Hän ei ollut koskaan tavannut tulevaa vaimoaan. Tai ehkä oli, mutta nuorukainen epäili suuresti. !

Huokaus purkautui miehen huulilta kun hän sulki hetkeksi silmänsä. Hän saisi heittää

hyvästit haaveilleen eräästä tytöstä, eräästä kovin kalpeasta ja viehättävästä neidosta. Tämä ei saisi koskaan tietää, kuinka nuorukainen oli katsellut tätä ja miettinyt, pitäisikö hänen mennä puhumaan tälle. Tyttö ei koskaan saisi tietää. !

Sitten se alkoi. Askeleiden äänet alkoivat kuulua suljetun oven toiselta puolelta. Ja ne

tulivat lähemmäs. Vihreänkeltaiset silmät avautuivat puoliksi ja suuntautuivat oviaukkoon. Kulmat kurtistuivat hivenen.

Lilianne (kirj. Katariina Pirilä) ”Muista sitten, että me hoidamme puhumisen.” !

”Kyllä, isä.”

Ithamar siristi silmiään katsellessaan tyttärensä ilmeettömiä kasvoja ja nyökkäsi sitten

tälle hyväksyvästi. Tytär oli kaikkea, mitä he olivat aina toivoneet, mihin he olivat aina puolisonsa kanssa tähdänneet – hyvätapainen oikeassa seurassa, brutaali ja raivoisa

vihollisten kanssa. Hän oppi nopeasti ja tiesi paikkansa perheessään – ja oli ottanut tiedon järjestetystä avioliitostaan loistavasti. Totta kai suhtautuminen johtui heidän määrätietoisesta kasvatuksestaan ja siitä, etteivät he olleet koskaan antaneet tyttärelleen muuta vaihtoehtoa, mutta he olivat kyllä törmänneet aiemmin vastustukseen siitäkin huolimatta, että lapsi oli kasvatettu täysin perinteiden mukaisesti. Onneksi Lilianne oli kaikkea, mitä heidän sukunsa jäseneltä vaadittiin. Jos jostain he saattoivat olla ylpeitä niin tästä. Ja siitä, että pian heidän tyttärensä naisi kunnioitetun klaanin arvostetun jäsenen. !

Lilianne ei kuunnellut, mitä hänen vanhempansa puhuivat keskenään – se ei kuulunut

hänelle, vaikka nuori nainen tiesikin olevansa itse puheenaiheen kohteena. Olivatko vanhemmat hänestä ylpeitä, no, parasta olisi. Hän oli perheensä, ei, koko sukunsa kruununjalokivi ja se, joka tulisi tuottamaan heille suunnatonta kunniaa puolisoituessaan kunniallisen suvun jäsenen kanssa. Hänellä ei ollut vielä aavistustakaan, kuka olisi kyseessä, mutta hän luotti vanhempiensa arvostelukykyyn. Juuri se oli tuonut hänet näin pitkälle, juuri se kuri ja nuhde pitäisi hänet elossa vastedeskin. Toivoa vain sopi, että myös tuleva puoliso olisi opetettu voimaan ja kuriin jo heti äidinmaidosta saakka. !

Merenvihreät silmät kiinnittyivät talon oveen ja tämä asteli vanhempiensa jäljessä

taloon sisälle. Lämpö iskeytyi päin kasvoja ja palavan puun tuoksu sai naisen siristelemään silmiään. Huone ei ollut lainkaan sellaisen hämäryyden vallassa, johon Lilianne oli kotona tottunut – mutta sen sijaan että nainen olisi ihastellut valon määrää, toivoi hän pimeyden valtaavan koko paikan ja hukuttavan näyn hänen silmistään. Silmät aavistuksen laajenneina nainen vain tuijotti ikäistään nuorta miestä, joka nojasi seinään. !

Ei.

”Rikuto, Yuzuki”, Adelaine sanoi puolisonsa viereltä ja pariskunta tervehti toisiaan

kättelemällä. Vaikka pariskunnan tervehdys olisi voitu lukea äärimmäisen epäkohteliaaksi, löytyi sekä Adelainen että Ithamarin olemuksesta tietty kunnioittava sävy, jonka vain harvat saivat osakseen. Äidin äänessä oli suunnatonta ylpeyttä, lähes omahyväinen sävy tämän jatkaessa. ”Tässä on tyttäremme Lilianne, josta puhuimme. Uskomme vakaasti, että hänestä tulisi loistava puoliso teidän pojallenne – perillisellenne. Tämä liitto tuo meille suunnatonta kunniaa.” !

Savun hajuinen pyörtymisen tunne yllätti Liliannen. Ei. Ehei. Eijei. Ei tämä voinut olla.

Ei tämä naistennaurattaja ja Airuiden klaanin pikkuinen lelliprinssi voinut olla—!

Kirihiraku Kirihiraku katsoi, kuinka oven kahva painui alas. Hän seurasi katseellaan, kuinka ovi itse avautui hiljaa, siirtyi pois tieltä ja paljasti takaansa kolmihenkisen ryhmittymän. Tutunoloinen mies ja naisista vanhempi oli selkeästi tämän vaimo… ja kolmas… !

Ei.

Ehei.

Eijei.

Räikeän vihreänkeltaiset silmät avautuivat ammolleen niiden kohdatessa

merenvihreiden pistävän katseen. Kädet valahtivat vartalon jatkeeksi ja nuorukainen sai vain vaivoin estettyä leukaansa putoamasta. !

Ei hän voinut mennä naimisiin tämän naisen kanssa. Tämähän oli hullu. Koko tuon

perhe oli hullu. Kirihiraku oli kyllä kuullut heistä. Kuka Yeilissä ei olisi? Nämä laittoivat lapsensa tappelemaan toisiaan vastaan siihen asti kunnes toinen kuolisi. Nämä järjestivät kaikki avioliittonsa periyttääkseen parhaimmat ominaisuutensa seuraavalle sukupolvelle. Nämä ihannoivat fyysistä voimaa ja pitivät sitä kaikkein tärkeimpänä asiana sekä miehissä että naisissa. !

Ei Kirihiraku voinut ottaa vaimokseen naista, joka voisi suolistaa hänet keskellä yötä

eikä hän edes huomaisi kuolevansa. !

Katse kääntyi vanhempiin, jotka olivat keskittyneet keskustelemaan nuoren naisen –

Lilianneksiko tämä oli esitelty? – vanhempien kanssa. Ei, tämän täytyi olla jonkinlaista painajaista. Jotain! Ei tämä totta voinut olla. !

Katsoessaan takaisin noihin merenvihreisiin silmiin nuorukainen sai kuitenkin

huomata, ettei nainen ollut yhtään sen iloisempi tästä kohtaamisesta kuin hänkään. Noista silmistä näki jo kauas, että niiden omistaja oli jo kehitellyt mielipiteensä Airuiden prinssistä – ja että se ei ollut kovin positiivinen. Kirihiraku mittaili toista katseellaan. Miten nainen saattoi olla noin pitkä? Oliko tämä oikeasti edes nainen? Tämähän oli leikannut hopeaiset hiuksensakin lyhyiksi. Naisilla kuului olla pitkät hiukset! Isot rinnat tällä kyllä oli… ja kaikki muukin… !

Nuorukainen pudisti päätään ja risti kätensä uudelleen puuskaan juuri kun isänsä

kääntyi hänen puoleensa. !

”Menen Ithamarin kanssa puhumaan käytännön järjestelyistä. Tutustukaa te toisiinne

kaikessa rauhassa”, Rikuto virkkoi, ja vastausta odottamatta asteli huoneen toiselle ovelle 89

ja odotti toisen perheen pään seuraavan perässä. Kirihiraku vain tuhahti ja käänsi katseensa pois morsiamestaan – morsiamesta, jota hän ei koskaan tulisi haluamaan. Millään saralla.

Lilianne Mitä kauemman aikaa Lilianne vain tuijotti tulevaa puolisoaan, sen suurempaan raivoon hän tuli. Katse, jonka hän soi vanhempiensa selille, oli lähes maaninen – ettehän te voi olla tosissanne, ettehän te voisi häpäistä tytärtänne tällä tavalla? Minä olen suvun ainoa toivo! Minä olen kaikkea mitä te ette voi koskaan olla! Ja kenelle te annatte minut, hänelle? Lelliprinssille, jonka sukutaulu on ehkä puhtain koko Yeilin heimossa mutta teot likaisimpia ja kunniattomimpia kuin kenelläkään muulla? Kyllä hänkin oli huhuja kuullut, vaikka ei ollut koskaan viihtynyt ikäistensä seurassa tai edes halunnut ystäviä heidän paristaan. Huhuttiin, että tämä mies – Kirihiraku eikö – olisi maannut monien naisten kanssa ja muutenkin osoittanut julkeaa ylimielisyyttä ja ylemmyydentunnetta. Kyllä, hän oli Airuiden perillinen ja siksi painonsa arvoinen kullassa ja hopeassa, mutta silti. Moraaliton paskiainen, joka tuskin osasi yhtä paljon taistelutaitoja ja tekniikoita kuin hän. Ja miksi saatanassa hänellä oli pitkät hiukset?! !

Lilianne sihisi matalasti vain hiljetäkseen samassa, kun näki äitinsä mulkaisevan

häntä. Kun perheen isät sitten katosivat toiseen huoneeseen keskustelemaan tärkeistä – pah, niin varmaan! – asioista, lähti myös miehen äiti käymään muualla hakeakseen jotain. Huoneeseen jäivät vain Lilianne itse, hänen äitinsä ja tämä… mies. Tämä mies, josta pitäisi tulla hänen puolisonsa. !

Ei. Ei. Ei!

”Äiti”, Lilianne kähisi astellessaan lähemmäksi vanhempaa naista ja mulkaisi olkansa

ylitse Kirihirakun puoleen. Silmät kaventuivat ja murahdus karkasi naisen huulilta tämän kääntäessä katseensa takaisin vanhempaansa. !

”En koskaan ole epäillyt teidän päätöksiänne. Olen aina ollut valmis tekemään kuten

toivotte. Mutta tämä… ette voi olla tosissanne. Te naitatte minut tälle paskiaiselle.” Lilianne ei vaivautunut puhumaan kuin hivenen hiljaisempaan sävyyn siltä varalta, että jompikumpi miehen vanhemmista – tai pahempaa, oma isänsä – sattuisi olemaan kuuloetäisyydellä. Kirihiraku saisi sen sijaan kuulla kyllä kaikki ne mielipiteet, jotka hänellä toisen varalle oli. 90

Adelaine sen sijaan vain tuijotti tytärtään ja lopulta kohotti kätensä lyödäkseen tytärtään kasvojen sivuun. Koko vanhemman naisen olemus viestitti jotain tavattoman mielipuolista, jotain sellaista joka ei pelännyt käydä vaikka oman perillisensä kimppuun saadakseen hänet hiljaiseksi. !

”Lilianne. Muista paikkasi äläkä häpäise meitä tai itseäsi enää kertaakaan tällä tavoin.

Hän on tuleva puolisosi, piste. Teidän ainoa tehtävänne on jatkaa meidän molempien sukua. Se, mitä hän mahdollisesti on, ei pitäisi vaikuttaa siihen.” !

”Mutta hän on mieshuora---!”

”Sitten sinä pidät hänet kurissa. Vai väitätkö, ettet siihen kykene?”

Lilianne avasi suunsa vain purrakseen hampaat tiukasti yhteen. Suu tiukkana viivana, oikea poski punaisena ja kädet nyrkkiin puristettuina nainen heitti kylmän katseensa olkansa yli kohti seinän vierellä seisonutta miestä. Merenvihreissä silmissä paloi haaste. !

”En väitä."

”Hyvä. Äläkä ole heikko enää toistamiseen."

Ovi avautui ja oven raosta huikattiin Adeleine mukaan puhumaan niin ikään avioliittoon

liittyvistä asioista. Pian huoneeseen jäivät vain tuleva pariskunta – ja heidän välinen jäätä tihkuva hiljaisuus. Hetken aikaa huoneessa kaikuikin vain tulen vaimea rätinä. Lilianne sihahti äkisti ja harkitsi lähellä olleen tuolin paiskaamista seinään. Muistaen kuitenkin samassa missä oikein oli, päätti nainen lopulta istahtaa samalle tuolille kädet puuskaan nousten. Toinen jalka nousi toisen päälle ja ylpeä katse heitettiin pois Kirihirakun suunnasta.