Page 1


SIVURAITEILLA

Etel채-Pohjanmaan Opisto Kirjoittamisen opintolinja 2013-2014


Š 2013 Sara Loppi, Hanna Virtakangas, Anna-Leena Alava, Pinja Luoma, Aurora Piirto, Jenni Louhivesi, Sanna Peltoniemi, Mikael Kattelus, Meri Koivumaa, Janina Luhtala. Taitto ja kansi: Tero Hannula


SISÄLLYSLUETTELO

Sara Loppi: Vuosi jossain

6

Hanna Virtakangas: Mikä lie Buddha

30

Anna-Leena Alava: Typerät eläimet

36

Pinja Luoma: Liian kirkas päivä Aurora Piirto: Nuijapää

47

Sanna Peltoniemi: Lumouksessa Mikael Kattelus: Jää

41

56

61

Meri Koivumaa: Espanjalainen junamatka

69

Janina Luhtala: Ensimmäinen junamatka

75


SARA LOPPI: VUOSI JOSSAIN

Mike Pearl nukkui sinä päivänä ensi kertaa uransa aikana pommiin. Tänään toimistolla pidettäisiin kokous liittyen tuleviin uudistuksiin.

Mikään ei häntä tässä maailmassa liikuttanut

enemmän. Vaikka haamuja olisi leijunut vastaan, hän ei olisi hätkähtänyt. Mielessään hän kirosi erään tuttavan, joka edellisiltana soitti ja keskeytti hänen valmistelunsa tätä päivää varten. Se vietävän tyhjäntoimittaja ei huonompaa hetkeä voinut valita illalliskutsulleen. Täysin turhaa rahan ja ajan tuhlausta. Ja tuon sitkeän idiootin takia jouduin valmistelemaan lausuntoani keskiyön toiselle puolelle. Mike puri hampaansa yhteen ja työnsi salkullaan syrjään paria velttoa nuorta ja yhden karttaansa uponneen turistin. Kaikki tyynni tiellä tänään! Aseman koleassa ja meluisessa hallissa kajahti kuulutus, joka kertoi keskustaan menevän junan olevan lähdössä. Hikikarpalot valuivat juoksemisen jäljiltä Miken tarkasti muotoiltujen hiusten alta. Hänellä oli aina kiire junaan. Mike ei muistanut milloin oli viimeksi noussut ajoissa aamulla mutta, näin tiukoille ei ollut mennyt koskaan. Jos myöhästyn, minun täsmällisyyttäni aletaan epäillä. 6


Miken mielessä virisi kauhukuvia aina erottamiseen asti. Aseman laiturilla numero viisi ei enää ollut muita, kun hän ravasi sen halki junalle. Iskiessään nyrkkinsä oven avauspainikkeelle hän huokaisi helpotuksesta. Turhan aikaisin, ovi ei reagoinut. Painikkeen valo oli sammunut juuri hänen iskiessään sitä. Kuin mielenosoitukseksi. Juna nytkähti liikkeelle ja oven läpi mies näki miten sisälle sulloutuneet ihmiset loivat häneen varautuneita katseita. Koko ovi oli tärähtänyt hänen yrittäessään sisään. ”Piruakos tuijotatte!” Mike ärjyi ja kääntyi hurjistuneena katsomaan, milloin seuraava juna lähtisi. Puolen tunnin päästä, ilmoitti asemataulu, ja kaiken sen päälle pamahti kuulutus, joka kertoi värittömästi vuoron olevan viisi minuuttia myöhässä. ”Ilmoittakaa nyt vielä, että koko vuoroa ei tule.” Mike lähti lampsimaan lippuautomaattia kohden. Hän yleensä osti lipun junasta kiireen takia. Käveltyään pari askelta kaikuvassa hallissa Mikesta tuntui, että meteli vaimeni äkillisesti. Hän ei välittänyt siitä vaan jatkoi kunnes hiljaisuuteen kajahti uusi kuulutus. ”Erikoisvuoro keskustaan lähtee viiden minuutin kuluttua raiteelta viisi.” Mike pysähtyi ja jäi kuuntelemaan, miten normaalista poikkeava naisääni toisti sanomaa pariin otteeseen. Hän loi toiveikkaan katseen radalle suuntaan, josta oletti junan saapu7


van. Kului hetki eikä mitään tapahtunut. Ei kuulunut mitään, ei ääniä hallista tai raiteilta, joiden olisi kuulunut jo humista junan liukuessa niitä pitkin. Mike kääntyi ja uppoutui takaisin huoliinsa myöhästymisestä, kun hän tunsi kevyen tuulen vireen sivultaan. Raiteella hänen vieressään seisoi kirkkaansininen ja modernilta näyttävä pikajuna. Mike istui hiukan varautuneena penkille vaunussa, jossa junan ulkopinnan maalin väri jatkui istuinten verhoiluun. Se oli kalliin oloinen. Pinnat hohtivat ja nahka kiilsi kuin uusi. Hän oli ainut vaunussa. Se toi heti mieleen bisnesluokan, jossa Mike usein matkusti. Hän kiinnitti katseensa kattoon ja huomasi sieltä roikkuvan kristallikruunun. Miksi tällainen juna oikein kulki näin lyhyttä väliä? Mike ajatteli ja laskeskeli samalla löytyisikö lompakosta tarpeeksi käteistä tähän. Samassa vaunussa kajahti kolahdus kun konduktööri astui sisään. Junan lähtöön oli parisen minuuttia aikaa. ”Matkaliput kiitos”, karjaisi ääni. Mike säpsähti hieman. Hän hypisteli rahojaan hermostuneena. Miehen viereen ilmestyi pian virkapukuinen hahmo, jonka kasvot pystyi näkemään pää takakenossa. ”Keskustaan”, Mike tokaisi. Samassa juna nytkähti liikkeelle. Tai siltä tuntui, hän ei voinut tietää sillä ikkunaa peitti 8


paksuverho, eikä Mike ollut viitsinyt vetää sitä sivuun. ”Teillä ei ole lippua?” jylisi ääni yläilmoista. ”Eikö teiltä pysty ostamaan lippua? En ehtinyt ostaa asemalta kun tämä vuoro tuli niin yllätyksenä.” ”Vai niin hyvä herra, olette näemmä kiireinen, kuten niin moni junamme asiakkaista. Jos olisitte ehtinyt lukea mitä junamme kyljessä lukee, olisitte välttynyt kysymästä.” ”Te varmaan pystytte sen kertomaan minulle. Kyllä tässä on aikaa puolisen tuntia, vai onko teillä jonnekin kiire?” ”Minulla ei ole kiire minnekään ja herra on täysin oikeassa. Meillä on kyllä aikaa, kuten niin monella teitä ennen.” Mike loi nyt tuohon juron näköiseen mieheen äreän katseensa. Mies tuntui pilailevan hänen kustannuksellaan. Se tästä aamusta vielä puuttuikin, nimittäin piruileva konduktööri. ”Jos nyt vain kerrotte sen hinnan ja milloin tarkalleen olemme perillä?” ”Lippuna tähän junaan käyvät teidän tämän päivän suunnitelmanne ja matka kestää suunnilleen vuoden verran”, jylisi virkailija ja kaivoi muistikirjaa muistuttavan lehtiön taskustaan. Mike, joka kantoi kalenteria aina mukanaan ja tunsi sen melkein ulkoa puoli vuotta eteenpäin muisti nyt, että tänään oli aprillipäivä. Hänen käsityksiensä mukaan sellaiset kalenterinpäivät kuuluivat turhakkeisiin. Miksi mokomia edes oli keksitty, ja miksi sellaisen piti sattua juuri täksi päiväksi? Hän arvosti 9


huumorintajua ainoastaan kun siitä pystyi hyötymään työssä. ”Minua ei nyt juuri kiinnosta mikään puolivillainen pila. Minun täytyy ehtiä kokoukseen.” ”Tämä juna saapuu keskustaan vuoden kuluttua.” ”Miten junalta voi mennä vajaaseen neljäänkymmeneen kilometriin vuosi! Lopeta helvetissä jo”, Mike ärjäisi sillä hänen hermonsa olivat kiristyneet äärimmilleen. ”Tämä on erikoisvuoro keskustaan, jos olisitte lukeneet mitä junan kyljessä lukee, niin olisitte välttyneet väärinkäsityksiltä.” ”Selvä, minulle riitti, nousen seuraavalla asemalla pois. Pelleilkää yksinänne!” ”Seuraavalle asemalle saavumme yhtälailla vuoden päästä.” Mike nosti nyt ensi kertaa katseensa tuon tornimaisen henkilön kasvot nähdäkseen. Katon raja tuntui hämärämmältä kuin muu vaunu ja piirteitä oli vaikeaa erottaa. Mike nousi ylös saadakseen itsensä edes hiukan vaikuttavammaksi jättiläisen rinnalla. Hän ei tiennyt kihisikö kiukusta vai huolesta sillä tämä henkilö vaikutti selvästi häiriintyneeltä. Mitä jos mies osoittautuisi väkivaltaiseksi? Parasta ilmoittaa muulle henkilökunnalle että nämä tajuaisivat laittaa miehen pois asiakkaiden läheltä. ”Haluatko menettää työpaikkasi vai mitä tässä idiootti10


maisuudessa on takana? Vai oletteko te jonkun kuninkaan tai miljonäärin koomikko?” ”Tällä junalla pääsette mille tahansa asemalle, mainitulla hinnalla, vuodessa. Jos ette usko minua menkää kysymään ohjaamosta.” ”Niin totisesti menen!” Mike kivahti ja lähti marssimaan kohti vaunun eteläpäädyn ovea. Siinä päässä hän oli muistaakseen nähnyt ohjaamon. Päästessään ovelle hän vilkaisi taakseen. Konduktööri käveli jo vastakkaiseen suuntaan. Mies oli todella jättiläinen. Miten hän edes mahtui vaunuun? Mike avasi oven ja löysi itsensä eteisestä, josta ei nähnyt millään tavalla ulos. Ulos johtavien ovien varustukseen ei kuulunut ikkunoita. ”Hienoa!” Junaa tuntui löytyvän vähintään kymmenen vaunua ennen kuin vihdoin vastaan tuli itse ohjaamon ovi. Ensi kertaa Mike tunsi pienen huolen häivähdyksen, sillä muisti hypänneensä keulasta päin katsottuna toiseen vaunuun. Kaiken päälle itsensä lisäksi hän ei tavannut ketään. Mike käänteli hetken muistikuvaa laiturilta mielessään. Saatoinhan lähteä väärään suuntaan. Mikä tietenkin tarkoitti, että jos se oli totta, hänen täytyisi tehdä sama matka takaisinpäin. Tämä selitys ei riittänyt hälventämään ihmetystä matkustajamäärästä. Hän päätti koputtaa oveen ennen noiden seikkojen märehtimistä. Kirotun viimeinen junamatka. Hän hankkisi 11


auton, niin ettei hänen koskaan enää tarvitsisi kestää sellaisia turhuuksia ja mauttomuuksia kuin tämä aprillipilajuna. Hetkeen hän ei kuullut mitään. Mike kääntyi jo aikeenaan raivota tiensä toiseen päähän, kun kaiuttimista kajahti sama naisääni kuin asemalla. ”Tämä on erikoisvuoro keskustaan. Emme vaivaudu pysähtymään väliasemilla. Valitukset voi toimittaa oven taakse, jota juuri nyt tuijotat.” Nainen toisti sanomisensa vielä kahdesti. Mike tunsi verisuonen sykkivän otsassaan. Hän nappasi kiinni kahvasta ja nykäisi voimalla, haluten varmaan tehdä niin närkästyneen vaikutelman kuin vain suinkin pystyi. Mokoma nainen oli siis tämän pilan takana. Tällaisissa hasardeissa oli aina nainen takana. Pitihän se tietää. Ovi osoittautui oletettua kevyemmäksi. Mike lensi melkein selälleen ja jäi roikkumaan ovenrivasta pitääkseen tasapainonsa. ”Herra on hyvä ja käy sisään”, sanoi tuttu naisääni jostain oventakaisesta huoneesta. Mike kompuroi itsensä suoraksi ja otti pari askelta osastoon. Hänen itsetuntonsa kolhu kivisti takaraivossa. Hän unohti sen pian hahmottaessaan tilan. Sen piti olla ohjaamo, jotain ohjauskalustoa siellä oli, mutta ei mitään näkyvyyttä ulos. Se ei vielä käynyt epänormaaleimmasta asiasta. Ohjaaja ei nimittäin istunut paikallaan vaan lojui suurehkolla 12


sohvalla ovesta vasemmalla. Nainen asetti juuri mikkiä seinässä olevaan telineeseen laiskannäköisesti. ”Sinäkö olet vastuussa täällä?” Nainen nousi ylös kuin vieterin linkoamana. Hänen ulkomuotonsa kävi ihailtavasta, siihen kuului nuorten sileiden kasvojen lisäksi epätavallisen valkeat hiukset. Mies perääntyi hiukan, sillä kasvoille vääntyi halveksuva ilme. ”Varsin outoa, en näe täällä ketään muuta”, nainen sanoi ja katsoi ryppy otsassaan ympärilleen. ”Pitäisikö täällä olla muitakin? Jos oletat että täällä on muita asiakkaita, niin valitan. Minä itsekään tuskin palaan, kun kerran täältä pois pääsen. Muut ovat olleet viisaampia. ” ”Voi voi, varsin hidasta. Pidän vapaamuotoisen kyselyn ennen kuin vastaan kysymyksiin itse. Miltä tuntuu olla hidas, hyvä herra?” ”Miltä itsestäsi tuntuu, kun järjestän sinut ja sen konduktöörin työttömiksi.” ”Varsin ystävällistä, no jos herra Hidas kerran vaatii. Ihmettelin vain milloin olemme ehtineet tehdä sinunkaupat.” ”Kuule, teidän konnarillanne ei ole kaikki kotona. Hän ei pystynyt kertomaan edes kauanko matkassa menee.” ”Eikö hän tosiaan kertonut? Sepä ihmeellistä, hän on lahjakkaimpia henkilöitä koko junassa nimittäin.” ”Hänen mukaansa minun kuuluu viettää tässä junassa 13


vuoden verran aikaa.” ”Oliko siinä jotain epäselvää?” Nainen alkoi nauraa. ”Lopettakaa tuo! Varsinaista vitsailua!” ”Hyvä herra! Minä en koskaan järjestäisi vuoden mittaisia vitsejä. Varmaan ikävystyttävin ajatus ikinä! Käytä nyt sitä mielikuvitusta, joka sinulle ehkä on suotu.” Mike huokaisi. Hän ei enää jaksanut. Juna tulee kohta perille. Nousemalla kyydistä tämä ongelma ratkeaa. ”Mihin olet menossa?” nainen kysyi kun mies kääntyi lähteäkseen lähimmälle ovelle. ”Tämä aprillipila meni yli jo ennen tähän ohjaamoon pääsyä.” ”Aprillipila? Minä vihaan tuota inhottavaa termiä. Ajattele nyt. Aina juuri tänä päivänä me otamme tänne asiakkaan ja aina sama loputon inttäminen aprillipiloista!” Nainen vaikeni äkkiä ja tuli lähemmäs. Hänen kiinteä katseensa teki Miken olon epämukavaksi. Naisen kellertävät silmät tuntuivat poraavan häneen reikiä. ”Saanen kysyä, miten kuvittelette, että keskustaan kestää vuosi?” ”Koska jokainen matka kestää tällä junalla vuoden ja minä olen sen ohjaaja. Vaikka haluaisin sitä, en edes pystyisi päästämään sinua ulos, älä koskaan yritä sitä!” ”Tämä alkaa kuulostaa sieppaukselta.” 14


”Kuulossasi ei siis ole vikaa, mikä helpotus.” ”Minä poistun täältä seuraavalla asemalla. ” ”Et saa ovea auki, vaikka yrittäisit.” ”Hah, jos ei muuta niin lähden vaikka ikkunasta.” ”Ei täällä ole ikkunoita. Vai oletko kertaakaan nähnyt ulos? Siitä on nyt tunti, kun tulit tähän junaan. Matkan piti kestää vain sen puoli tuntia normaalilla vuorolla, muistatko?” Mike otti monta askelta taakse ja ryntäsi ohjaamon jälkeen tulevan matkustajatilan ikkunoille. Hän nyki paksuja verhoja auki nähdäkseen missä he menivät. Hänen edessään paljastui vain valkeaa seinää. Hän kävi koko vaunun läpi ennen kuin suostui uskomaan, että seisoi umpiputkessa. Hän säntäsi eteiseen ja totesi, että ovia sulki niin monimutkainen lukitus, että hän ei kyennyt keksimään yhden yhtä tapaa aukaista niitä. ”Mitä tämä tarkoittaa?!” Nainen ilmestyi hytistään ja jäi omahyväisen näköisenä nojailemaan erääseen selkänojaan. ”Tämä ei ole piilokamera tai vastaava. Jos uskot vasta vuoden jälkeen, se on oma asiasi. Minä en välitä. Ruokaa saa ravintolavaunusta.” Mike kuuli, miten ohjaamon ovi pamahti kiinni.

Kului viikko. Mike makasi kauan etsimänsä ravintolavaunun sohvalla ja odotti. Hänen mielessään pyöri katoamisilmoituksia 15


ja potkut työstä. Hän tiesi että uudistukset tarkoittivat karsintaa kaikessa. Harvoin hän mietti tätä hiljaista junaa. Hän käytti aikaa yrittäen selvittää, miltä baarimikko näytti. Hänen olemuksestaan ei saanut selvää. Hän pysyi liinoihin käärittynä. Nainen ohjaamosta ilmestyi paikalle harvoin. Hänen kätyrinsä, jättivirkailija, kävi lähes joka tunti kittaamassa jotain sotkua kurkkuunsa. ”Kuka se nainen on?” Mike kysyi lopulta pidettyään mykkäkoulua sen vaivaisen viikon. ”Hmm… Hän on vanhempiensa tytär ja tämän junan suojelija.” ”Kai hänellä on nimikin?” ”Miriam Pääsky.” ”Miten imartelevaa! Puhutteko te minusta?” kirkas naisen ääni helisi pitkin tilaa. ”Mitä asiaa minulla noita-akalle olisi?” Mike ärähti. Nainen vain nauroi ja marssi tiehensä. Kului toinen viikko ja Mike ajatteli potkuja ja katuojaa jonne tämä juna vei. Hän mahdollisesti menetti parhaillaan järkeään ja tämä oli ehkä vain pahemman laatuinen hallusinaatio. Mies kulki pitkin pitkän vankilansa käytäviä ja yritti jokaisesta ovesta ulos sellaisen vastaan tulessa. Hän ei jaksanut istua ja alistua kohtaloonsa. Viimeisen vaunun eteisessä hän tapasi Miriamin. Nainen tuijotti ovea. Mike näki hänet ensikertaa 16


täysin paikallaan. ”Onko sinulla unelmia, poika?” ”Minulla oli niitä, mutta eivät taida toteutua kun joudun oleilemaan täällä.” ”Kyllä on, sinä pääset täältä kyllä pois.” Miriam kuulosti yhtä lannistuneelta kuin hänen olemuksensa sillä hetkellä. Moinen ei sopinut hänelle yhtään. Astuin askeleen nähdäkseni naisen ilmeen. ”Mutta vasta vuoden päästä!” Miriam huudahti ja nousi niin äkisti, että Mike joutui tekemään varomattoman askeleen taakse välttääkseen yhteentörmäyksen. Hän oli usein kävellessään junaa edestakaisin miettinyt mitä tässä komerossa oli. Ovi oli nimittäin ensikertaa juuri sopivasti auki hänen nähtensä. Kasa moppeja romahti Miken niskaan kun hän horjahti kynnyksellä ja kaatui. ”Löysitkö itsellesi viimein tekemistä?” Miriam kysyi työntäen päänsä ovesta. ”Haluaisin tietää mitä tein ansaitakseni tämän.” ”Käsittääkseni kukaan ei käskenyt kaatua komeroon, sotkit siivoojan vaivalla vaalimat mopit. Hän vihastuu,” Miriam sanoin hymyillen ja katosi toiseen vaunuun johtavasta ovesta. Mike puhisi itsensä pystyyn ja paiskasi komeron oven kiinni perässään. ”Onko täällä muka sellainenkin!” Hän karjaisi naisen 17


perään. Jostain kaukaa kuului vain helisevää naurua. Mike kääntyi vain todetakseen että komerosta mönki jokin otus, jota hän ei uskaltanut jäädä tutkailemaan. Mies lähti minkä jaloista pääsi Miriamin perään ja tavoitti hänet jo seuraavassa vaunussa. Nainen istui tyynenä paikallaan ja nojasi rennosti käsinojaan. Hän hymyili ärsyttävää hymyään, josta Mike saattoi erottaa hyvän joukon vahingoniloa. Tuota herkkua, josta hän itse oli niin usein nauttinut. Mike kuuli ryömivää ääntä takaansa. Hänen ihonsa nousi kananlihalle. Mikä helvetti häntä ajoi takaa?! ”Onko tämä jokin rangaistus ylimielisyydestä tai menestymisestä? Tuntuu kuin minun ylpeyteni tuhoaminen olisi päätehtäväsi täällä…” Mike mutisi eräänä päivänä koettuaan viikon verran mitä nöyryyttävimpiä käänteitä. Omien mittapuidensa mukaan. Miriam oli saapunut tapansa mukaan hakemaan virvoketta ravintolasta. Se toimi nykyään Miken turvapaikkana. Ainostaan sinne musta ryömivä otus ei päässyt. Mike ei tiennyt miten se pääsi vaunusta ohi, mutta jos hän poistui pitemmäksi kuin tunniksi suojasta, se löysi hänet, oli hän sitten kummalla puolella ravintolavaunua. Inhottava ilmestys se oli. Miriam ei tapansa mukaan kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Ei edes vaikka junassa riehui mörön ja näkin risteytys. Mike paiskasi vesilasin pöytään naisen viereen ja päätti saada tästä ulos jo18


takin. Edes tämän kerran. Vaikka väkisin. ”Luuletko tosiaan että egosi kiinnostaa minua?” Miriam vastasi luoden häneen raivostuttavan hymynsä. ”Niin komeat kasvot ja niin vähän sisältöä. Todellinen sääli.” ”Turpa kiinni! Mikä oikeus sinulla itselläsi on arvostella muita!” Miriamin silmissä välkähti. Äsken ivallinen hymy pehmeni hetkeksi. ”Mietihän tarkasti mitä äsken sanoit. Tunnut itse elävän vain arvostellaksesi muita tai astuaksesi heidän päälleen.” Miriam kääntyi lähteäkseen, mutta vilkaisi ovella taakseen. ”Jos käyt järjestämässä ne mopit, siivooja jättää sinut rauhaan.” ”Hah! Luuletko että pääsen lähellekään sitä komeroa ilman, että se paholainen saa minut kiinni.” Taas kerran Miriam oli hävinnyt niin, että vain se raivostuttava nauru kuului. Mikä hänessä nyt ei olisi raivostuttanut!? Viiden päivän aikana Mike oli saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta. tai ehkä se oli kiukkua. Hänelle alkoi riittää kun hän törmäsi petoon vessan ulkopuolella tullessaan ulos sieltä. Hän varmisti ensin että mörkönäkki oli ohjaamon puoleisilla käytävillä ja lähti sitten niin lujaa kuin jaloistaan pääsi juoksemaan kohti peräpäätä. ”Piru vieköön!” 19


Operaatio Siivoojan kesyttäminen kuitenkin onnistui. Mike palasi tapaansa tarpoa junaa edes takaisin. Miriam alkoi myös liikkua käytävillä enemmän. Hän näytti olevan huolissaan jostain. Jotenkin hänen huolestuneisuutensa tarttui Mikeen, sillä se vaikutti niin ennen kuulumattomalta. Tämä outo maailma, jonka säännöistä mies ei tiennyt mitään, ei siihen mennessä siivoojaa lukuun ottamatta ollut tuntunut uhkaavalta. Nyt Miriamin mielentila tuntui tarttuneen kaikkeen heidän ympärillään.

Siivooja ei hävinnyt, mutta ei myöskään jahdannut Mikea enää. Sen läsnäolo kuitenkin tuntui olevan osa syynä Miriamin levottomuuteen. Hän oli huomannut että nainen tuntui tarkkailevan sitä. ”Mikä se olento on, jota Miriam kutsuu siivoojaksi?” Mike kysyi baarimikolta eräänä päivänä kun oli nähnyt Miriamin puhuvan otukselle eräässä vaunussa. Mike ei pystynyt haihduttamaan ajatusta, jossa nainen vaikutti lähes enkelimäisen kirkkaalta olennolta verrattuna siihen mustaan hirviöön. Mitä tekemistä hänellä oli moisen otuksen kanssa? Baarimikon reaktiota ei voinut nähdä. Hän oli kuten tavallista, verhoutunut huiveihin. Mike epäili tuonkin ihmisyyttä aina välillä. ”Hän on siivooja.” 20


”Miksi tätä siivoojaa ei näkynyt lainkaan ennen kuin kaaduin siihen komeroon?” ”Mikä teitä huolettaa siivoojassa? Tehän jo lepytitte hänet. Hän ei tee teille mitään.” Mike tunsi ärtyvänsä. Kaikki junassa tuntui muuttuneen mörkönäkin tulon jälkeen ja silti kukaan ei vaivautunut selittämään. ”Siivoojan tehtävä on siivota, niin likaa kuin mitä tahansa, mikä puhdistusta tarvitsee. Aina se löytää jotain vieraistamme, jota ei siedä, mutta nyt se ei suostu kertomaan mitä yrittää hävittää. Paremminkin se tekee muuta kuin mihin se on tarkoitettu. Kulkee jäljessäni kuin koira”, sanoi naisen ääni. Miriam oli ilmestynyt tyhjästä vaunuun, kuten tavallista. Hänen äänensävynsä kuitenkin poikkesi normaalista. ”Vai on minussa niin paljon vikaa että tarvitaan tuollainen hirviö sitä torjumaan. Pelkäätkö ehkä itsesi puolesta kun tarvitset mokoman vartijan. Tämä siis todella on joku luonteenparannus, koettelemus suoraan jumalalta tai joltain tekopyhältä!” Mike ei tiennyt miksi tämä oletettu asenne Miriamin puolelta paljastuessaan sai hänet suunniltaan. Mies ei ymmärtänyt miksi tunsi pettymystä. Mike poistui vaunusta juoksujalkaa ja heti ensimmäisessä eteisessä hän potki ovea niin, että hänen varpaansa valittivat. Sitten hän tarttui hätäjarrukahvaan. Suureksi ihmeekseen Mike 21


kuuli suhahduksen ja ovi hänen edessään avautui. Ulkona ei näkynyt ohitse viuhuvaa maisemaa. Mies näki edessään mustuuden, joka tuntui imevän puoleensa. Se melkein jo nielaisi hänet kun ovi paiskautui kiinni. Miriam oli sännännyt eteiseen. Nainen työsi ovenkarmia sormet valkoisina kiinni vielä hetken sen sulkeuduttua. Mike perääntyi järkyttyneenä näkemästään. Miriamin kasvoilta kuvastui ensikertaa raivoa. ”Miksi teit sen?! Minä varoitin sinua!” Naisen sanat katkesivat ja hän vajosi maahan pidelleen kylkeään. Mike saattoi muistaa, että ovenraosta oli sulkemishetkellä pujahtanut sisään kieleke ulkoista mustuutta. Se haihtui ilmaan melkein saman tien, mutta oli käynyt lähellä naista. Toivuttuaan näkemästään Mike huomasi Miriamin vapisevan päästä varpaisiin. ”Tässä vaiheessa on varmaan turha kysyä, mutta mitä juuri tapahtui? Missä ihmeessä me olemme? Hei! Oletko kunnossa?” ”On jo myöhäistä kysyä!” Miriam iski nyrkin lattiaan. Hän kalpeni hyvää vauhtia. ”Olisit voinut hiukan ajatella. Minusta ei taida olla kertomaan mitään vähään aikaan. Pyydän, vie minut takaisin vaunuun. En halua jäädä tähän makaamaan kunnes kohtaus alkaa…” Mike ei ollut koskaan hoitanut tai edes ollut läsnä kuolemaatekevän kanssa. Hän ei tiennyt tuon taivaallista muuten22


kaan siitä miten sairaita piti hoitaa. Mutta sitä hän ei varsinkaan tiennyt, mikä kirous Miriamin päälle iski. Seuraava yö muuttui yhdeksi Miken elämän pahimmista. Miriam makasi ravintolavaunun lattialla sykkyrässä ja huusi. Huusi taukoamatta koko yön ja tuntui käyvän läpi kouristuksia ja hallusinaatioita ja ties mitä. Hänen silmänsä retkottivat avoimina ja kasvot vääntyivät yhä uusiin kauhun tai tuskan irveisiin. Koko keho nytkähteli mukana. Tilanne ei hellittänyt vaan tuntui vain pahenevan ajan mittaan. Kohtaukset kävivät niin rajuiksi, ettei mies kyennyt kuin peittämään korvansa ja sulkemaan silmänsä. Hän vapisi tahollaan varmana siitä että Miriam hiljenisi hetkellä minä hyvänsä pysyvästi. Hän tunsi olevansa niin yksin. Kukaan junan henkilökunnasta ei tehnyt mitään. He vain istuivat vaunussa aina siivoojaa myöten ja tuijottivat kuka mihinkin sanomatta tai tekemättä mitään. Aluksi Mike oli yrittänyt saada heitä apuun, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut puhua kuvapatsaille.

Aamu tuli, ainakin jos kelloon oli uskominen. Näissä tiloissa vuorokaudenajat tuntuivat melko merkityksettömiltä. Mike huomasi nukahtaneensa. Miriamin korvia särkevä kiljunta oli seurannut häntä uniin ja mies hätkähti, sillä ympärillä vallitsi hiljaisuus. Hän nousi penkiltä toivoen hartaasti, että koko tapaus olisi ollut unta. 23


Se oli toiveajattelua. Miriam makasi lattialla edelleen. Hän ei enää huutanut, mutta makasi nyt raajat mikä mihinkin suuntaan levällään ja katse lasittuneena. Miken valtasi tunne kuin jäävettä olisi kaadettu hänen niskaansa. Hän on kuollut. Aivan kuin oletin. Ja minä olen vain raukkamaisesti nukkunut sillä välin kun hän on kohdannut loppunsa. Mies ei hetkeen uskaltanut liikkua, hän ei pystynyt lähestymään kauhunsa aihetta. Ei edes varmistumaan asiasta. Mitä hän nyt tekisi? Hän oli loukussa jossain vieraassa ulottuvuudessa, ja ainoa henkilö, joka tiesi miten siltä päästiin pois, oli heittänyt henkensä hänen käsiinsä. Kun ei pystynyt mihinkään muuhun järkevään suunnitelmaan, Mike nousi lopulta ylös ja päätti edes varmistaa asian, joka vaikutti päältä päin täysin varmalta. Hän astui liikkumattoman ruumiin viereen ja laski sormensa kohti Miriamin kaulaa tarkistaakseen pulssin. Hän sai vaivoin pakotettua kätensä koskettamaan naisen kaulaa. Se oli lämmin. Mike tuskin ehti tuntea selvää sykettä sormiensa alla kun helpotus nosti vedet hänen silmiinsä. ”Mutta hyvä luoja että näytit kalpealta!” Miriam nauroi paria päivää myöhemmin. Mike oli vihdoin ottanut puheeksi tapahtumat, jotka edelleen kummittelivat hänen mielessään. ”Kuka nyt ei olisi, sellaisessa tilanteessa”, Mike sanoi ja ihmetteli miten Miriam jälleen kerran pystyi vain virnuilemaan 24


täysin käsittämättömille ja vakaville asioille. ”Murjotat taas vaikka aiheutit koko sopan itse. Olisit kuunnellut ennen kuin ryntäät aiheuttamaan harmeja.” ”Harmeja? Mistä olisin voinut tietää että olemme ulkoavaruudessa tai jossain vielä pahemmassa.” Miriam näytti hyväntuulisemmalta kuin koskaan. ”Taisin kieltää ovienavausyritykset. Teknisiä ongelmia on aina, ja oven voi vahingossa saada auki huonoin seurauksin.” ”Olet varsinainen noita-akka”, Mike käänsi katseensa kahvimukiin, jota yritti pakottaa alas. Häntä riivasi se, että Miriam oli tullut tajuihinsa juuri kun hän pyyhki silmiään. Se ei varmasti ollut jäänyt tältä huomaamatta. ”Väliäkö sillä mikä olen. Kyselit silloin siivoojasta. Miksi se tuntuu edelleen vainoavan sinua? Hyvin yksinkertaista. Se on mustasukkainen.” Mike loi Miriamiin pitkän silmäyksen. Nainen joi omaa kahviaan eikä näyttänyt omasta mielestään sanoneen mitään omituista. Huomatessaan Miken katseen hän hymyili hurmaavasti, raivostuttavasti. ”Tarkoitan että se pitää minua emäntänään eikä halua kenenkään olevan tekemisissä kanssani.” ”Mikä ihme sinä olet? En sietäisi mokomaa hirviötä lähelläni.” ”Ihminen niin kuin sinäkin, jos sitä tarkoitat. Ja siivooja 25


näyttää sinulle juuri siltä miltä omat ajatuksesi niiden ollessa mitä ovat. Sopusointua, sitä se vaatii jos haluat tulla toimeen sen kanssa.” ”Saanen esitellä lauman ei niin sopusointuisia ajatuksia juuri nyt!” ”Taisin kysyä kerran onko sinulla unelmia”, Miriam jatkoi sivuuttaen Miken täysin. ”Se oli juuri silloin kun siivooja ensikerran ilmestyi sinulle. En ollut järin kiinnostunut todellisuudessa, mutta omat ajatukseni saivat minut kysymään. Se mitä ovella tapahtui estää minulta pari asiaa. Minun ei ehkä tarvitse selventää enempää jos sanon että pimeys ulkona ei aiheuttanut sitä mitä näit.” Mike tunsi pienen ymmärryksensiemenen alkavan kypsyä. Huolimatta halusta kaataa kahvikuppi Miriamin niskaan. ”Et voi poistua tästä junasta, olenko oikeassa?” ”Olet.” Miriam tyhjensi kuppinsa ja Mike oletti että nainen häviäisi saman tien normaaliin tapaansa, hoitamaan luonnottomia tehtäviään. Näin ei käynyt. ”En ole itsekäs, en vaadi ketään jäämään tänne pitämään minulle iäti seuraa. Unelmani verrattuna kaikkiin maailman unelmiin on varsin yksinkertainen. Haluan nähdä todellisen ulkoisen maailman vielä kerran. En välitä muista haaveista. En toivo paljon enempää tai vähempää. Jos vain voisin nähdä edes 26


sen betonisen laiturin tai kiskot. Soran, johon aurinko lankeaa taivaalta. En pyydä muuta.” Hän ilmeensä kuvasti alakuloa. Mike, joka tilasi juuri uutta kahvia työnsi kupin Miriamin käsiin. Hän tunsi naisen katseen, mutta ei vastannut siihen. ”Voisitko mitenkään kertoa miksi minä olen täällä jumissa, tai ennen kaikkea miksi sinä olet täällä? Mikä tarkoitus tällä kaikella on?” mies murahti ja vältteli katsomasta uudestaan Miriamiin, joka pelotti avoimuudellaan häntä. Hän pelkäsi sitäkin mitä nainen ehkä sanoisi. Miriam kuitenkin läimäytti häntä selkään vastauksen sijasta ja Mike veti väärään kurkkuun kahvin, jonka baarimikko oli juuri ojentanut hänelle. ”Voin minä sen sinulle kertoa jos haluat.” ”Kysyisinkö jos en haluaisi?” Mike pärski. ”Haluatko jäädä tänne lopullisesti?” ”Miten se tähän liittyy?” mies kysyi niskavillat pystyssä. Hän arvasi vastauksen. ”Jos kerron sinulle, niin liityt samaan sopimukseen kuin minä ja alat pian unelmoida samoista asioista kuin minä.” ”Tiedon hinta on siis loppuelämän suunnitelmat. Miten sinä päädyit tänne?” ”Hah, osoitin armollisuutta. Sellaista jollaiseen harva pystyy. Jos täältä haluaa pois, on löydettävä korvaaja. Mutta 27


kuka sellaiseen suostuisi?” ”Taisit jo paljastaa, miksi minä olen täällä.” Mike etsi jo katseellaan maagista paperi, joka ehkä ilmaantuisi tyhjästä ja ilmoittaisi että hän joutuisi viettämään täällä ikuisuuden. ”Älä pelkää, en halua sinulle samaa kohtaloa kuin itselleni. En ole toivonut kenellekään samaa kohtaloa. Mutta jos sinä jostain syystä sanoisit, että haluat jäädä, en suostuisi siihen. Asia loppuunkäsitelty, piste.” Miriam nousi ja käveli erään pöydän luo käyden pitkäkseen sen viereen penkille. ”Miltähän aurinko näyttää nykyisin. Miltä tuntuu tuuli? Onko edelleen olemassa harakoita? Kuka tietää, ehkä sinä haluat joskus toistekin tulla vieraakseni?” Mike ei ollut varma, oliko toteamus tarkoitettu hänelle, mutta huomatessaan naisen nukahtaneen hän kävi peittelemässä tämän päällystakillaan.

Mike nousi junasta. Hän loi katseen taakseen, mutta ei nähnyt Miriamia enää. Nainen oli vetäytynyt pois eteisestä oven avautuessa. Mike ei halunnut ajatella mitä avoimen oven läheisyys voisi tältäkin etäisyydeltä aiheuttaa Miriamille. He olivat tapelleet kauan tästä päivästä. Mike katsoi tekstiin, joka hallitsi junan sinistä pintaa. Hänen teki mieli nauraa, mutta se ei onnistunut. Maailma oli 28


etsinyt häntä jo vuoden, hän oli varmaan saanut lopputilin työstään, mutta sillä ei ollut väliä. Hänet muistettaisiin vielä. Miriamia ei muistanut enää kukaan muu. Mike katsoi aurinkoon, joka paistoi täydeltä terältä. Miriam, jos minä pystyn päättämään siitä, niin sinä näet vielä paljon muutakin kuin soran raiteiden vierellä.

29


HANNA VIRTAKANGAS: MIKÄ LIE BUDDHA

Että voi olla tylsää. Oikeasti, eikö maailmassa koskaan tapahdu mitään mielenkiintoista? Tai siis kyllä muualla tapahtuu, mutta ei koskaan mulle. Turhauttaa sulautua päivästä toiseen samaan harmaaseen massaan. Kenelläkään ei oo omaa persoonaa, ei omia mielipiteitä, kaikki on vaan pelkkää yhteiskunnan liukuhihnatuotannon potaskaa. Juna-aseman monotonisten kuulutusten apaattisuus nyt ei oo mikään ihme; täytyyhän vähemmän terävienkin osata tulkita, mitä niissä sanotaan. Mutta oikeasti, kaikki menee aina saman kaavan mukaan. Ja ei, en nyt tarkoita, että varsinaisesti toivoisin terroristihyökkäystä naapuriini, mutta ainakin se olis jotain uutta, jotain kiinnostavaa. Siisteintä olis, jos ne rikolliset osais englantia. Silloin niitä vois mennä haastattelemaan, koska olis coolia tietää, mitä niitten päässä liikkuu. Tai ehkä sitä sais vaan luodin rintaansa. No, eipä ainakaan olis tylsä tapa kuolla. Traagiset kuolemat on aina mielenkiintoisia. Bla bla bla. Siis oikeasti, ihmiset vaan pyrkii pisteestä A pisteeseen B: herää, tee aamutoimet, töihin, kotiin, kato telkkaa, nukkumaan. Tää on ikuinen oravanpyörä. Miksei vaikka joku 30


aamu panda törröttäis keskellä junan käytävää? Se ainakin olis erikoista kuin mikä. Hmm, pitäiskö hommata joku outo eläin? Vaikka mangusti? Tai puhveli? Missähän sellaisia myydään... Ei voi olla totta! Camoon, vauhtia ihmiset! Ei oo niin vaikeaa päästää asemalla nousevia pois junasta ennen kuin pitää tunkea itte kyytiin. Hyi, miksei jotkut voi pitää hygieniastaan huolta. Tuon viereen en ainakaan istu. Sitä paitsi kaikki puheenaiheetkin on ihmisillä niin turhauttavan maallisia. Kyllä kaikki huomaa, jos vittu ulkona sataa vettä kaatamalla ja oot kuin uitettu koira. Ei sitä tartte erikseen kommentoida. ...Mitä tuokin tuijottaa? ”Mitä?” murahdan ja mulkaisen vastapäätä istuvaa tyttöä. Tämä ei kuitenkaan sano mitään, vaan jatkaa vain tuijotustaan. ”Älä vaan sano, että säästä ajattelit ruveta juttelemaan. Kerro nyt mieluummin edes, että mihin oot menossa?” Tyttö kohauttaa hartioitaan. ”Minne lie, ei sillä niin väliä.” ”No täytyyhän sun jollain asemalla pois jäädä.” Leimaan tytön mielessäni täydelliseksi piripääksi ja en edes kunnolla huomioi, kuinka hän kertoo ostaneensa jonkun spesiaalin lipun ja nousevansa vain spontaanisti jollain asemalla pois. Luojan kiitos se ihme hippiäinen jättää mut tuon jälkeen rauhaan, ja saan rauhassa keskittyä päänsisäiseen sekasortooni. Olis se kuitenkin pitänyt arvata, että kohtalo vihaa mua myös 31


tänään. Ihan niin kuin se on vihannut jo viimesen kahdeksan vuotta. ”Mikä sun ongelma on?” Piruako se taas keskeyttää? Näytänkö mä siltä, et haluun vääntää jotain hemmetin small talkia? ”Elämä – ja sinä.” ”No mua tuskin näät enää tän päivän jälkeen, mut elämä on eri asia. Mikäs siinä mättää?” ”Samaa paskaa joka päivä, kuka tätä tarpomista loputtomiin jaksaa.” ”Hae tukea terveydenhuollosta tai vaikka kirkosta? Mikä nyt ikinä onkaan se sun juttu.” ”En mä usko Jumalaan.” ”Mihin niistä?” ”Mihinkään.” ”Ihmekö tuo. Kristittyjen jumala lähti lätkimään käytännössä heti kuuden päivän jälkeen. Mitä nyt jätti pari viestiä vastaajaan. Allah puolestaan on pikkutarkka nalkuttaja, ja Jahve on jo vanha äijä, joka vaan nukkuu päivät pitkät. Buddha se taas bilettää minkä kerkeää Shivan, Vishnun ja sen muun poppoon kanssa. Turha niihin on ylimääräistä huomiota kiinnittääkään.” Katton sitä, kun se ihan täydellisellä pokerinaamalla sanoo ton kaiken. Kattoo vaan mua tutkiva ilme kasvoillaan, enkä osaa sanoa, onks se tosissaan vai ei. En ehdi kommentoimaan 32


mitään, kun se jo jatkaa hölötystään. (Ei sillä, että olisin edes keksinyt mitään järkevää sanottavaa – oon niin hämmentynyt, että jopa kaikki näsäviisaudet on karannu mun päästä.) ”Seuraatko politiikkaa?” ”En pahemmin. Syyriassa ne sotii tai meinaa sotia, en mä tiedä.” ”Onks sulla harrastuksia?” Pään pudistus. ”No kai sä jostain tykkäät?” Katton sitä kuin idioottia, mikä se epäilemättä myös on. ”Tajuat kai, ettei oo maailman vika, että koet sen turhauttavana. Se on ihan täysin sun oma vikas.” Jos olisin sattunut juomaan jotain, olisin varmaan vetänyt kaiken väärään kurkkuun. Vittuako se mua arvostelee? Kattois vaan peiliin. Mikä helvetin lahkolainen tuokin on? ”Joku fiksu sanoi joskus, että: ’Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä.’ Tais olla Gandhi, en nyt just muista.” ”Toki. Niin kuin siitä jotain apua olis”, tyrskähdän epäuskoisena, sillä nyt mua alkaa vaan naurattaa. Tää likka on ihan pimee! ”Sun ei tartte muuttaa kaikkien maailmaa. Riittää, että muutat vaan omas.” ”Joo älä kerro enempää.” Ehkä ekan kerran koko keskustelun aikana se kattoo mua 33


niin pahasti, että hiljenen hämmentyneenä. ”Maailma ei oo niin mustavalkoinen kuin sä luulet. Ihmiset on kaikkea muuta kuin yksinkertaisia. Lähes kaikilla on joku sisäinen kriisinsä, mitä ne yrittää ratkoa. Pitää vaan osata kattoa pinnan alle”, se alkaa luennoida. ”Jos et tykkää työstäs, vaihda se. Jos et saa työtä sieltä minne haluat, hanki tutkinto. Oo spontaani ja kokeile kaikkea uutta, niin löydät sen oman juttus. Kyseenalaista mitä sun ympärillä tapahtuu. Elämänasenteen muutos tekee ihmeitä.” En tiedä johtuuko se mun alentavasta katseesta vai siitä, että yritän olla nauramatta ääneen, mutta niine hyvineen tää ihme hippiäinen kerää kamansa ja lähtee menemään. Kai se vaan vaihtoi paikkaa jonnekin muualle, tai sit se päätti, et jää seuraavalla asemalla pois. Junakin näyttäis jo hiljentävän. Vihdoin voin nauraa vapaasti. Koville ottaa, mut pakko se on myöntää, että ehkä kaikki ihmiset ei oo tylsiä. Osa on selvästi ihan ulalla päästään. Vaihtelua kai sekin. Tiedä sitten kumpi on parempi. Googlaan koko loppumatkan ajan ihan mielenkiinnosta inspiroivia lainauksia ja nauran niistä suurimman osan naiviudelle. Vai ettäkö kaikki olis kiinni siitä, miten itte suhtaudun asioihin? Naurettavaa. Viimein juna saapuu päämäärääni ja nousen haluten karistaa tämän tunkkaisen peltimadon pölyt mahdollisimman 34


pian harteiltani. Joku yksinäinen mummo jumittaa kuitenkin oviaukossa, koska ei tahdo saada liian painavia matkalaukkujaan ulos asti. Tällä menolla en ehdi edes poistua junasta ennen kuin se jatkaa jo matkaansa. Kaikki on asenteesta kiinni, muistutan itteäni ja raskaasti huokaisten söhin mummelin haparoivat kädet syrjemmälle ja nostan suhteellisen kevyet kantamukset ulos junasta. En osaa varautua vuolaaseen kiitostulvaan ja helpottuneeseen hymyyn, vaikka ajattelin lähinnä omaa parastani. Vaivaantuneena kohotan hieman suupieliäni seniorikansalaiselle, ja mummo näyttää siltä kuin olisin pelastanut tän koko päivän. ”Ihme tyyppi”, tuhahdan ääneen, kun kuva siitä mun matkaa häiriköineestä nulikasta palaa mun mieleen. Mut vois kai sitä kokeilla.

35


ANNA-LEENA ALAVA: TYPERÄT ELÄIMET

Valkoinen kissa kävelee junaan. Minä ja virtahepo tepastelemme hänen jäljessään. Kävellessäni junan loputtomia käytäviä mietin miten ihmeessä tähän on oikeen tultu. Ei tällaisen pitäisi oikeastaan olla edes mahdollista, koska olen invaliidi. Ainakin luulen niin koska en näe jalkojani pörröturkin alta. Ovatpas näkymättömät jalkani ihmeen ketterät. Jalka, jota en näe on kipeä, koska se haavoittui ollessani sodassa. Vuodan verta. Konduktööri on niin vihaisen näköinen karhu että olen lähellä menettää tajuntani. Tekisi mieli juosta pois. Hänellä on pilkullinen liivi ja mustat tylsät suorat housut. Hän näyttää lihavalle ja sellaiselle, että hän voisi pistellä koko porukan poskeensa hetkellä millä hyvänsä. Tuotan mielikuvituksellani tähdenlennon ja toivon etten ole ensimmäisenä ruokalistassa. Läskillä vihakarhulla on orjaorava mukana ottamassa likaiset rahat epäilyttävien junaeläinten käsistä. Orava keräilee rahoja ahkerasi mut eihän kukaa sille maksa ku ei tarvii. Hyvät on köyhiä ja pahat rikkaita. Oon tehny tän johtopäätöksen jo monta kertaa ja olen aina oikeassa. Kun vihakarhu lähesyy meitä uhkaavasti mä ilmotan, että 36


minä ja virtahepo olemme matkalla Voikukkakukkuloille. Karhu ilmoitti sen maksavan 10 oravannahkaa. Mä mietin kelpaisko eläinryhmä selitykseksi ettei mulla ole sitä, kun syön vaan viherkasveja eikä mulla ole pahemmin mitään oravia vastaan vaikka niitä yleisestiottaen vainotaankin. Tarjoan kultakolikkoa, jos se vaikka kelpaisi oravannahan sijasta, kun olen eläinaktivisti sattuneesta syystä. Miksi oravat muka olisivat vähempiarvoisempia kuin muutkaan eläimet, melko rasistista mielestäni. Onnekseni karhu ottaa sen vastaan ja hymyilee. Mikä helpotus, nyt voin istua loput matkasta rauhassa ja lopettaa tämän typerän panikoimisen minkä aloitin jo eilen. Olisi vain hauskempaa jos ei virtahepo olisi huomannut minua juna-asemalla. Tykkään enemmän matkustaa rauhassa. Nyt en edes kuule omia ajatuksiani, kun tuo tyhjäpäinen läskipunkero höpöttää vieressä kaikkea turhaa ja merkityksetöntä. Ei minulla ole oikeastaan mitään häntä vastaan, mutta minua ei vaan kiinnosta samat asiat. Viimeksi kun me tapasimme hän puhui kokoajan vain ruuasta ja yritti tarjota minulle mitä monituisimpia lajikkeita joista suurin osa sisälsi aivan liikaa rasvaa. Hän popsi menemään viisi kakkua, neljä pussia sipsejä ja pelkästä voista tehtyjä patsaita. Sen kyllä huomaa kun katselee tätä pyylevää olemusta ja suuta joka selittää minulle nytkin ruuasta. En jaksa keskittyä. Virtahepo ilmoittaa minulle käväisevänsä vessassa. Huh, oli jo aikakin. 37


Hikoilen pupunturkissani ja katson ikkunasta keltaista taivasta joka säkenöi timanteista ja loistavista timanttiperhosista. Laitan kuitenkin silmäni kiinni, että virtahepo luulisi mun nukkuvan, kun palaa viereeni. En näet halua enää jutella hänen kanssaan, koska olen väsynyt. Kun virtahepo palaa hän kuitenkin yrittää herättää minua tökkimällä ärsyttävästi ja huutelemalla: "Nukutko sinä jänis?" Esitän, että olen niin sikeässä unessa etten muka herännyt siihen. En tykkää yhtään, että mua sanotaan jänikseksi, kun se on niin typerä nimitys. Pupu on paljon söpömpi enkä minä näytä jänikseltä, piste. Herään ja katson kelloa. Olen nukkunut suunnilleen kolme tuntia. Pian meidän pitäisi olla perillä jos muistan matkan pituuden oikein. Huomaan käytävän toisella puolella mielenkiintoisen otuksen. Hän on kirkkaan vihreä marsu. Päässään hänellä on sateenkaarenvärinen rusetti ja jaloissaan korkokengät. Minua naurattaa vähän, koska ei eläinten kuulu käyttää vaatteita. Mistähän lienee ihmisotuksilta tuokin vaikutteensa repäissyt, mietin. Tekisi mieli vaihtaa paikkaa hänen viereensä, koska siinä olisi tyhjää. Epäröin kuitenkin vähän. En näet tiedä viihtyykö hänkin matkoilla paremmin yksin. Yhtäkkiä räjähti. Junan penkit sinkoilivat hienoissa kaarissa laseista läpi. Vihdoinkin jotain jännää tapahtuu, joten nautin tilanteesta täysin siemauksin. Miten hienoa kaaos voikaan olla. Olen onnellinen pupu. Rakastan itseäni ja maailmaa 38


niin paljon ja myöskin läskipallerovirtahepoa. Hänen lempinimensä on virtsikka, ja vielä keltainen iho, so chinese. En ole kyllä rasisti rakas päiväkirjani. En myöskään tahdo pupuvauvoja tällä hetkellä, joten lisäännyn kaaoksen kanssa mieleni tasolla ja lopputuloksena syntyy rakkaus. Rakkaus typerännäköiseen marsuun joka on wannabe human. Yhtäkkiä kuitenkin tajusin etten näe typerännäköistä marsua missään. Täytyy pelastaa, hyökkään joka suuntaan yhtä aikaa ja käyn läpi joka kulmauksen ja kaikki nämä miljoonat kusiset vessat. Tongin jopa oksennukset läpi pahoinvointipusseista. Lopulta kuitenki huomaan jotain vihreää yhden penkin alla. Se pelkuri on piiloutunut. Pelastan hänet ja otan reppupeppuselkään. Ompas hän kevyt. Loikin pihalle hänen kanssaan niin riemukkaasti, että muistutan varmaan sitä ylipirteetä teaa joka sano mua silloin söpöksi. Nostan uuden rakkauteni selästäni kivelle, hän hymyilee minulle ja tekee minusta maailman iloisimman jalattoman sotapupun. Saan hienon idean poimia hänelle kukkia, koska olen niin herrasmies. Ojennan kimpun hänen hassuihin vihreisiin käsiinsä ja pussaan poskelle. Menen vielä naimisiin tuon hassun marsun kanssa, ehkä huomenna. Loppu päivän makoilen sen söpöliinin kanssa pitkin ojia ja pehmeitä lämpöisiä hiekkateitä. Katsomme yhdessä pilviä ja nekin näyttää katsovan meitä, pysyvät vain paikoillaan siinä 39


silmiemme edessä. Juttelemme marsun kanssa kaikesta, jopa Jumalasta ja avaruudesta. Tartun hänen pehmeään hassuun käteensä ja ilonkyyneleet vierivät pitkin poskiani. En edes välitä siitä että makaan kuraisessa ojassa ja jalkani vuotaa verta. Siteenikin on jäänyt jonnekkin kauas kauas, mutta se ei kiinnosta minua nyt. Olen täynnä rakkautta, hassua että kura olikin se tän päivän määrämpää. Ja tämä hurmaava ilmestys vieressäni on mun tuleva vaimoni, pelkkää vihreänhassua rakkautta. Juoksen pitkin peltoa ja huudan rakkauteni tuuleen. Vilkaisen taakseni ja marsu hymyilee. Heilutamme toisillemme pikaisesti ja sisimmässäni tunnen, että tapaamme huomenna uudestaan. Kirmaan laulellen kohti pellon päätyä jonka päässä ystäväni haukka jo odotteleekin. Ja kun mä laulan rakastuneena, mä kuulostan satakieleltä.

40


PINJA LUOMA: LIIAN KIRKAS PÄIVÄ

Oli niin hemmetin kirkas päivä, mutta vaikka yritin etsiä, en löytänyt aurinkoa. Äiti pysäytti Mersunsa Matkahuollon eteen. Äiti ei ollut ikinä ollut kovin hyvä ajaja ja nytkin auton renkaat törmäsi betoniporrasta vasten. ”Hupsista”, se sanoi. Sain aikaan hieman väsyneen hymyn ja nousin ulos autosta. Pieni tuulenpuuska sai mun ihon kananlihalle. Kävelin takakontille ja nostin sieltä painavan kassini. Miten oli mahdollista, että viiden päivän reissulle tarvitsi näin paljon tavaraa? Helsinkiin mennessä olkapää olisi varmaan sijoiltaan. Laiturilla oli harvinaisen vähän väkeä. Olin tottunut siihen, että aina ennen junan lähtöä laituri tulvi ihmisistä. Laiturin hiljaisuuden rikkoivat vain parin pulsun säännölliset köhäykset. Loin katseeni äitiin. Se näytti siltä, että olisi halunnut sanoa jotain, muttei vaan keksinyt mitään sanottavaa. Parempi niin. Ehkä me kestettäisiin tätä hiljaisuutta vielä pari minuuttia.

41


Se sama tuulenpuuska toi pulsujen tupakanhajun mun luokse. Vittu kun tekikin mieli tupakkaa. Mä tiesin, ettei äiti katsoisi hyvällä jos polttelisin, mutta olinhan mä jo hemmetti aikuinen. Aloin etsimään askia nahkalaukustani. ”Mitä sä teet?”, äiti sanoi katsoen mua kulmat kurtussa. Löysin röökiaskin, heilautin tupakkaa äidin naaman ohi ja laitoin saastaisen nautinnon suuhuni. ”Justiin sä polttelit”, äiti sanoi edelleen kulmat kurtussa. ”No onhan siitä jo melkeen tunti, sitä paitsi junassa ei saa poltella”, sanoin ja sytytin tupakan. ”Pian susta tulee niinku isästäs, polttemessa posket lommolla ja silmätkin ui savussa”. Äidin huomautus oli ihan tarpeeton. Miksi helvetissä sen piti vetää näin mitättömään juttuun mies, joka jätti meidät ainakin kymmenen vuotta sitten. Juna Oulusta odotti laiturilla kaksi. Mun juna. Tumppasin tupakan, ja yritin löytää vaununi epätoivoisesti. ”Hei Riikka”, äiti sanoi takaani. Mä pyörähdin ympäri ja katsoin äitiä. ”Oli mukavaa, että pyysit mut tänne sua viemään, kun ei olla hetkeen nähtykään.” Mä vilautin äidille jonkinasteisen hymyn ja sanoin kiitos. ”No hyvää matkaa nyt sitten”, äiti sanoi ja katsoi muualle. 42


Mä painoin vihreää nappia ja astuin junan sisään. Koska meistä oli tullut näin vieraita toisillemme?

Jalat tärisi niin perkeleesti ja päätä särki. Vielä hetki niin pääsisin käymään Parkanon asemalla nopeasti tupakalla. Mun ei ikinä pitänyt ruveta tupakoimaan. Muistan kun mä vannoin sen isälle. Mut isälle tehdyillä lupauksilla ei ollut enää mitään väliä. Isää ei ollut enää olemassa, ainakaan mun elämässä.

Helvetin nautinnollinen tupakka. Nyt mun oli pakko päästä ravintolavaunuun. Asetin pienelle tiskille kolmioleivän ja kaivoin laukusta lompakkoani. ”Saisiko olla jotain muuta”, sanoi nuori nainen, tai no tytöltä se näytti. ”Iso olut”, mä sanoin ja ojensin samalla kympin setelin. Vaihtorahaa ei luultavasti mulle asti tulisi, junassa kaikki oli niin helvetin kallista. Istuin ravintolavaunun kovalle penkille hieman haparoiden. Ihme ettei kaljaa läikkynyt minnekään, se olisi ollut just mun tapaista. Avasin kolmioleivän paketin ja otin hörpyn kaljasta, tosi sivistynyttä. Kaljakin oli pikkusen liian lämmintä, mutta mä en enää jaksanut nousta valittamaan. Mä en tajua miten olin muutenkin jotenkin uupunut tänään. En väsynyt, 43


vaan uupunut. Mä tiesin, että Taru haluaisi raahata mut heti jonnekin klubille kun vaan saisin laskettua laukkuni maahan. No ehkä mä iltaan mennessä olisin piristynyt vähän. Tuttu ääni keskeytti mun ajatukset: ”Yksi kalja.” Salamannopeasti käännyin katsomaan äänen suuntaan. Mun katse kohtasi ihan samanlaiset silmät kuin itse omistin. Mä en voinut enää kääntyä takaisin. Helvetti vittu. Mitä vittua mä nyt teen. Mitä helvettiä se tekee. Ei vittu, et tule tänne. Vittu mä en tiedä mitä mä sanon. Tekee mieli oksentaa. Haluan pois, mutta en mä voi lähteä. Istut siinä. Istut vaan hiljaa. Sä vaan katselet ikkunasta ulos, vaikkei siellä näy mitään muuta kuin metsää. Mä haluaisin lukea sun ajatukset. Mä haluaisin lähteä pois. Mä haluaisin sanoa jotain. Mä haluaisin halata sua, tai ehkä lyödä. Sanoisit edes jotain. Osasit lukea mun ajatukset. ”Mitä kuuluu?”, isä sanoi. ”Haluatko pikatiivistyksen kymmenestä vuodesta vai selitänkö yksityiskohtaisesti?”, mä sanoin ja loin terävän katseen siihen. ”Laita se pikatiivistys tulemaan”, se sanoi. Vitun kusipää. ”Tiivistettynä mulla meni ihan hyvin siihen nähden, että yks mulkku jätti mut yksin äidin kanssa eikä ilmottanut 44


itsestänsä mitään koko mun lapsuuden aikana”, sanoin, mutten uskaltanut kohdata isän katsetta. Mä katse harhaili vieläkin vaunun toiselle puolella kun kuulin isän äänen. ”Vai jätti mulkku teidät yksin eikä ilmoittanut mitään itsestään? Mun mielestä tää tyyppi kyllä lähetti joka joulu lahjat, joka synttärit kortit ja lopulta kävi kylässäkin vain näkemässä sen että asunnossa ei asunutkaan enää samoja naamoja.” Mua pelotti kohdistaa mun katse takaisin tähän niin tutun tuntemattomaan mieheen, mutta silti mä tein niin, odottaen jatkoa. ”Mä tein väärin. Mä lähdin toisen naisen kanssa pois. Mutta mä kaduin. Mä kadun edelleen. Mä yritin sovittaa tän kaiken. Mutta sun äitisi ei antanut. Mä sanoin että kyllä lapsi isää tarvitsee. Mutta tällaiset miehet ei

kuulemma kelpaa

isiksi”, isä sanoi pitkiä taukoja pitäen. Mä kuulin ihan liikaa ihan liian pienessä ajassa. Mua oksetti vielä pahemmin kuin alussa. Päässä humisi. Mä en halunnut tajuta. ”Mä en tiedä mitä sun äitisi on sulle sanonut, ja mä en oikeastaan edes halua tietää. Mä tein pahan mokan, mä yritin korjata sen, mussa ei ollut tarpeeksi miestä siihen, joten mä luovutin”.

45


”Mikset sä ottanut muhun yhteyttä?” sain sanottua pitkän ajan jälkeen. ”Koska mulle tuli uusi elämä. Kyllä sä olit mun mielessä, joka päivä. Mutta ei mulla ollut tarpeeksi rohkeutta. Ja mua hävettää se.” Oltiin liian kauan hiljaa. Mä en tiennyt mitä tehdä. Me oltiin jo menty Pasilankin ohi. ”Mitä helvettiä me nyt tehdään?” huokaisin. Liian pitkä hiljaisuus. ”Tuut mun kanssa kahville. Mä tiedän, ettet sä pysty jättämään tätä asiaa näin lojumaan, jos oot yhtään tullut äitiisi. Enkä kyllä pysty mäkään”, isä sanoi luoden katsekontaktin. ”Mä haen mun matkalaukun. Nähdään siinä aseman sisällä olevan R-kioskin edessä”, sanoin ja lähdin.

Nousin junan laiturille. Kävelin ihmisvilinän läpi. Mä voisin mennä joko oikealle tai vasemmalle. Mä voisin haistattaa vitut tälle tapaamiselle ja jatkaa mun elämää. Mut mä en tiedä oliko musta kostamaan.

46


AURORA PIIRTO: NUIJAPÄÄ

Mä olisin voinut viettää koko viikonlopun pelaten uutta GTA:ta kotona. Koko viikonlopun. No kyllähän raha kelpaa, kun äitee maksoi viisikymppiä että menisin katsomaan muoria Ouluun. Hyvinhän muorilla meni. Se tuijotti silmä kovana Big Brotheria ja ruokki meitsin seuraavien viiden viikon ajaksi. Minkä ihmeen takia isovanhemmat aina luulee kaikkien kuolevan nälkään? Äitikin sai justiin ylennyksen vuorotyöjohtajaksi, että kyllä meillä pitäisi rahaa piisata. Itellä toinen vuosi logistiikkalinjalla menossa, ei sen kummempaa. Mä olen vain tällainen perus nuijapää. Aseman kellot alkoivat näyttää jo siltä, että on aika siirtyä laituri kolmoselle. Juna oli vain viisi minuuttia myöhässä, ihme sinänsä. Hyvä mulle, mitä nopeammin pääsen kotia, sitä enemmän mulla on aikaa pelata vielä GTA:ta. Porukkaa oli tulossa paljon kohti etelää, joten siinä meni aikansa, että joku eläkevaari tajusi mihin suuntaan mennä. Mä heitin repun matkatavarapaikalle ylös ja istuun omalle paikalleni. Käytäväpaikka kolmannessa vaunussa. Pian lähdön jälkeen konduktööri tuli keräämään liput. Aika hyvännäköinen blondi itse asiassa. Otti 47


lipun ja toivotti hyvää matkaa. Pakko oli vielä päätä kääntää. En tiedä olinko vain niin väsynyt, mutta tuntui siltä, että valot olisivat välähdelleet. Jotain VR:n sähkövikoja. Mitä ne tunarit nyt muka osaisi työssään? Kännykkä kouraan ja kuulokkeet päähän vaan. Juna lähti ja mä suljin silmäni samalla, kun kuulokkeet pisti tuleen Avenged Sevenfoldia. Ei kulunut kauaa, kun mut herätettiin. Joku tökki mua tiuhaan tahtiin.”Onko täs vapaata?” noin nelikymppinen mies kysyi tohkeissaan osoittaen ikkunapaikkaa mun vieressä. Sen hengitys löyhkäsi vanhalta viinalta. Pummi, selvä pummi. Sillä oli kuluneet reisitaskuhousut ja jonkinlainen ruutupaitaa lemuavan takkinsa alla. ”On joo”, sanoin sille. Tyyppi vyöryi mun ylitseni paikalleen ja hengähti syvään. Oli vissiin juossut tai jotain. Se kattoi mua päästä varpaisiin, kun mä tuijotin mun puhelinta. ”Kuinka vanha sä poika oot?” se kysyi yhtäkkiä. Hiljensin musiikkia.”Seitsemäntoista”, vastasin. Mitä ihmettä se sitä kiinnosti? Tyyppi hymähti ja nyökytti. ”Minne sä oot menossa?” se kysyi taas. En nähnyt mitä harmia olisi jos vastaisin. ”Vihantiin”, vastasin. Tästä tulee pitkä matka jos tuo jatkais kyselyä. Me ollaan suomalaisia. Eristyneitä, syrjäytyneitä suomalaisia. Me ei keskustella junassa muuta kuin korkeintaan pahoitellaan. Tyyppi jäi tuijottamaan mua ja tajusi kai mun ärtyvyyden. ”Arvaatkos poika, meikäläinen on ollut sinun ikäisenä vankilassa!” Ei ole totta. Emmä halunnu kuunnella sen tarinoita. Ei kiin48


nostanut. Tulisipa konduktööri heittään tuon stalkkaajan ulos. ”En mä tajunnut silloin mitään moraalista, rälläsin vain ilman elämänarvoja”, se selitti. ”Vankilassa jouduun sellihi uskovaisen kanssa. Se opetti mulle Jumalan”, tyyppi jatkoi. Hienoa, nyt alkaa toi saarnaaminen. Laitoin musiikkia isommalle. Tyyppi kumminkin jatkoi selitystään. Nousin paikaltani ja lähdin kohti vessaa. Ovi sulkeutui sulavasti takanani ja antoi rauhan. Ei oikeasti voinut olla pahempaa. Istuin pöntölle pää käsien välis ja odotin. Kuulutus pysähdyksestä Vihanttiin kävi. Jes! Ehkä äijä jäis pois tai ainakin lippumuija heittäisi sen pihalle. Kävelin hymysuin takaisin paikalleni, mutta tyyppiä ei näkynyt. Hyvä. Istun alas ja suljin silmäni tyytyväisenä. ”Hernesoppa maittoi kyllä vankilassa aina. Oli nii lihaisaa, oijoijoi. Mitäs sä tykkäät hernesopasta?” Mitä vittua? Sydän pysähtyi muutaman lyönnin ajaksi, kun sama pummi istui vieressäni hymysuin odottaen vastausta hernesopasta. Se käänsi katseensa poispäin hetkeksi. Mä en tajua, kuinka tyyppi oli ilmestynyt tyhjästä taas mun vierelle. Kyllä, tää menee pikkuhiljaa yli mun ymmärryksen. Pummi katsoi eteenpäin. ”Poika. Jumalaa ei kiinnosta mitä paskaa sä olet tehnyt. Se haluaa sut takaisin kotiin taivaaseen”, se sanoi rauhallisesti, mutta tosissaan tarkoitti sanojaan. Katoon hetken hämilläni tyyppiä. Sit se katto mua, ja mä tajusin, mitä se takkoitti. Paakkonen ja Laisila, ei ne ole voinu mennä kertoo. Ne 49


tiesi ittenki vaarat. Kuinka joku katupummi vois tietää siitä? Mun naama valahti varmaan valkoiseksi. Hengitys tiheni. Mitä toi aikoisi tehdä? Pummi käänsi katseensa muhun kohti ja sen naamalla oli lempeä hymy. Juna alkoi hidastaa vauhtiaan. Mä tiesin, että mun olisi aika lähteä, mutta järkytys piti mua paikallaan. Pummi nousi paikaltaan ja kä… leijui mun ohi käytävälle. Sen jalat eivät menneet vasen oikee eteenpäin. Ne leijui toimettomana ilmassa. Olin pyörtyä kun näin sen. Juna ei ollut edes pysähtynyt kun se oli jo leijunut pois. Ei ollut mahdollista. Ei vain ollut. Tyyppi oli poissa. Juna pysähtyi. Ihmisiä poistui. Mä? Mä istuin paikallani. Tää oli mun pysäkki, mut mä vaan istuin. Tarvitsin aikaa sulatella näkemääni. Viime kesä. Ei ollut meidän vika, että Stenius oli nyt sattunut sillä hetkel olemaan yllytyshullu. Se oli ollut vähä ressukka, mut osas pitää päänsä. Vitu Snorre. Sen jo muutenki kalpea ruumis nous pinnalle ja vesi alkoi samentua verestä. Verestä, jota tulvi Snorren päästä. Mitä me tehtiin? Lähettiin pinkoon. Mun omatunto kolkutti nyt pahemmin kuin koskaan. Se ei ollu tuntunu näin pahalta edes sen tapahtuneen jälkeen, mutta nyt. Mä olen nähnyt omin silmin raamatullisen olennon. Ei ole enää mitään, mikä saisi mut uskomaan toisin. Mä en oo hullu. Vittu mä oon iha normaali nuijapää vaan. Parannus? Mut miten? Mä ristin käteni ja rukoilin. Emmä osannut tehdä tuolla 50


hetkell채 muuta. Halusin tulla anteeksiannetuksi. Juna liikkui jo kohti seuraavaa kaupunkia. Mut m채 en v채litt채nyt, en nyt.

51


JENNI LOUHIVESI: ELÄMÄN EVÄITÄ ETSIMÄSSÄ

Kulkiessani asemalle tuntui kuin olisin ihan yksin, mutta se ei haitannut koska se tuli tarpeeseen. Nauttien tästä ihanasta hiljaisuudesta ja ulkoilman viileästä raikkaudesta, päätin että hiljentäisin hieman vauhtia. Mietin miten leppoista elämää pikkulinnut saavat viettää. Kunpa tämänkertainen matka voisi tuoda hiukan uudenlaista sisältöä elämään! Asemalla ostin lipun automaatista. Asemahallissa oli porukkaa jos jonkinlaisen rinkan kanssa, mutta minulla ei ollut mitään. En ajatellut tarvitsevani päivän matkalle mitään erityistä mukaan. Katsoin tv-ruudulta, koska junani lähtisi matkaan ja aikaa oli enää muutama minuutti. Juoksin äkkiä liukuovista ulos ja raiteiden alikulkua pitkin kolmosraiteelle. Matka tuntui loppumattomalta, onneksi omistin kyvyn keskittyä tiettyyn pisteeseen, jolloin tavoitteen saavuttaminen oli askeleen lähempänä. Saavuttuani junalle löysin helposti oikeaan vaunuun, sillä olin tavoilleni uskollisena käynyt matkan kohta kohdalta läpi. Junassa oli enää muutamia penkkejä vapaana ja istuin yhdelle niistä. Penkki, jolle istuuduin, sijaitsi vain muutaman rivin päässä ulko-ovesta. Tunsin olevani onnekas, koska pidin siitä 52


ettei niin helposti jäänyt ihmisruuhkan jalkoihin. Takanani oleva poika rummuttaa jalkaa penkkiin ja sai kireystasoni nousemaan, vaikka hetki sitten olin aivan tyyni kuin aalloton meri. Loin poikaan vihaisen katseen ja vihjeestäni viisastuneena hän ymmärsi lopettaa rummuttamisen edes hetkeksi. Matkaa oli taitettavissa seuraavat kaksi tuntia ja päätin painaa silmäluomet kiinni. – Matkaliput, konduktööri huusi jo junan toiselta laitaa ja sai minut säpsähtämään hereille. Kohdallani konduktööri katsoi tuimasti matkalippuani, veti suun väkinäiseen kahden sekunnin hymyyn ja vakavoitui. Sitten hän lähti ja minä painoin silmäluomet takaisin kiinni. Vaipuessani yhä syvempään uneen tunsin olevani turvassa. Tällöin sain olla juuri sellainen kuin itsestä tuntui hyvältä. Matka unimaailmassa antoi aina uskoa tulevaisuuteen. Parin tunnin kuluttua heräsin unesta, jossa jälleen loin itseeni uskoa, selviytymisestäni. Katsoin taululle, jossa seuraava paikkakunta luki ja hätkähdin. Juna oli ohittanut päätepysäkkini ja konduktööri saapui jälleen käytävää pitkin tarkistamaan uusien tulokkaiden lippuja. Kohdallani hän pysähtyi. – Sinä, olet vielä kyydissä vaikka paikkakunta, johon sinun piti jäädä on jo mennyt. – Niin, tiedän, mutta heräsin juuri... – Ei mitään selityksiä, ULOS! 53


Katsoin taulusta seuraavan pysäkin ja siirryin ovelle. Konduktööri jäi seisomaan taakseni ja varmisti että lähtisin. Asemalla paloi enää yksi himmeä lamppu, jonka katveessa seisoi vanha kalvakka ja huonoryhtinen mies. Astuin ulos junasta ja se kiihdytti jälleen täyteen vauhtiin. Seisoin hetken häkeltyneenä paikallani kunnes lähdin kulkemaan miehen ohi. – Sinä tulit, hän sanoi kun olin kohdalla. Seisahduin, mutta jatkoin pian matkaani eteenpäin. Mies huusi perääni uudelleen ja uudelleen. Lopulta hän otti minua hennosti kädestä kiinni ja hymyili. Olin äimänä ja hiukan jo peloissani. – Tämä on ehkä noloa, mutta en kyllä millään tunnista teitä. Olen vielä väärällä asemallakin. Punastellen sopersin. Silloin miehen hymy vain leveni ja paljasti yllättävän valkeat hampaat. – Kuulehan tyttöseni, tämä asema on aina oikea. Hän sanoi nauraen. Samassa huomasin kuinka aseman vanhat rakennukset alkoivat huojua, kaupunki takana pimeni varjoksi purppuraisen taivaan alle. – Se asema minne sinä olit matkalla, sitä ei ole. Mies sanoi nyt vakavoituneilla kasvoilla.  Pelko juoksi väreinä, ja tuntui että pyörtyisin. – Tämä on viimeinen mahdollisuutesi muuttaa suuntaa. 54


Juuri nyt sinua viedään sairaalaan, olet vain luuta ja nahkaa, väitti peili mitä väitti.

55


SANNA PELTONIEMI: LUMOUKSESSA

Olen odottanut sitä mielenkiintoista käännekohtaa monien vuosien ajan. Ehkä se tapahtuisi tänään. Koska se oikein tapahtuu, kaipaan sitä todella elämääni. Kävelen tyypilliseen tapaan itsevarmasti kohti lähintä suurta junavuorojen aikatauluseinää, vaikka sisäiset ääneni pelottelevat minua sillä, että kahvinkeitin on jäänyt päälle. Pyyhkäisen ajatuksen mahdollisesta tulipalosta pois mielestäni, enhän minä koskaan juo kahvia. Ajatuskin siitä että tekisin kahvinjuonnista joka-aamuisen rituaalin – ikuisuuskysymys ehdottomasti. Teekin on pahanmakuista, ilman monta lusikallista hunajaa. Asuessani Helsingissä olen oppinut sujuvasti pujottelemaan ihmisten välistä, asiaa edesauttaa myös se että olen ikuinen vaeltaja ja siksi sopeutunut kävelemään missä milloinkin. Paitsi unissakävelyyn minulla ei pitäisi olla taipumusta. Astellessani päättäväisyyden tarrautuneena minuun, katselen samalla ohimarssivia koululaisia, todennäköisesti luokkaretkellä. Onneksi en enää ole lapsi, mutta silti ahdistaa olla aikuinenkin, ainakin sellainen mitä yhteiskunta odottaa minun olevan. 56


Saapuessani vihdoin aikataulukkoseinän lähelle, katson oikean raiteen sinne, minne toivon kohtalonomaisen tanssivan elämäntien minua johdattavan. Minua on monesti kiehtonut dramaattinen musiikki ja oudot asiat teatraalisessa valossa. Toivoisin niitä kohtaavani tällä matkallani kohti Hämeenlinnaa. Mutta kuitenkin saan tyytyä vain luomaan mielikuvitukseni voimalla juuri niitä aidon violetin sävyisiä yksisarvisia ja päiväunelmat ihannetyypeistä, ne lakastuivat jo aikoja sitten. Silti minut on tuomittu ikuiseksi haaveilijaksi, sellaiseksi joka lyriikoita ja musikaalikohtauksia kuvitteli mielessä ennemmin kuin oli aktiivisesti läsnä lukion matematiikan tunneilla. Tällä kertaa suorastaan leijailen asemalaiturin suuntaan ja ohimennen tarkistan junalipun olevan vielä laukussani. Siellähän se lymyilee piilossa laukkuni tavaraviidakossa. Tykkään maalailla mielessäni ilmaan niitä mystisiä nimikirjaimia, ihan sama kenen, itse asiassa en tiedä, kenen. Onko sillä lopulta mitään merkitystä, tiemme eivät kuitenkaan kohtaisi tänään, ei ehkä koskaan. Luon niitä joka tapauksessa, kuin unennäköä silmissäni. Nousen lopulta junaan nopeasti, ehkä tämä on juuri se odottamani hetki joka kohta lähestyy minua ja toiseksi en halua huomata kuitenkaan tuhlanneeni rahaani käyttämättömään junalippuun. Tämän sadun rimpsuhameisena olentona kävelen junan käytävillä, ihmisten kulkiessa samaan suuntaan laukku57


jensa kanssa. Kuulen äänien kuiskivan minulle käytäviltä: ”Painu tyttö siitä larppaamaan saatanan äpärä. Mutsis muuten huoraa kaikille.” Tai ehkä ne ovat ne menneisyyden pahat mörköbiittiset kummajaiset, jotka olen ennenkin kuullut hokevan tuota samaa mantraa läpi. Romahdan lattialle, vaivun sikiösykeröasentoon, menetän ajan- ja paikantajuni. Näen mieleni silmin outoja salaperäisiä olentoja, kunnes avaan silmäni kuin mikäkin Ruusunen ikiunesta. Ensiksi erotan vain hulvattoman kiharapehkon ja anitahirvosmaisen mauttoman gepardikuosisen tunikaan sonnustautuneen miehen. Yritän olla räpäyttämättä silmiäni ja yritän vakuutella itselleni olevani fantasiamaailmassa, josta itse Gandalf Valkoinen minut herättäisi tai Sirius Musta. Mutta en onnistu yrityksessäni. Kuulen epäselvää mongerrusta gepardikuosiin mieltyneen miehen suusta. Nousen ylös äkillisesti, sopertelen anteeksi suomeksi ja kaikella kielitaidollani mitä minulla on käyttää siinä tilanteessa. En ymmärrä todellakaan mitä on tapahtunut. Olenko todella säilyttänyt minuuteni, haaveeni ja elämäni eheänä? Suunnistan johonkin tyhjälle istumapaikalle pökertynyttä oloa kantaen mukanani. Äskeinen hämärä unikuvasto on vakuuttavan shokeeraava. Jään maistelemaan ja ihmettelemään sitä. ”Matkaliput”, konduktööri julistaa virkaintoisesti astues58


saan siihen vaunuun minne minä, outolintu, olen laskeutunut lepäämään. Tai ehkä se kiharatukkainen viidakkomies on vielä värikkäämpi, jos hänkään on totta. Konduktööri on kohta minun kohdallani, hänelläkin on hervoton afrotukka, mitä vitsiä! Mikä valtakunnallinen kihara/afro-hiusten ylistämispäivä tänään on menossa? Onneksi tällä VR:n palvelijalla ei ole sentään mitään eläinkuosia päällä, tulisin varmaan muuten hulluksi. Otan kangerrellen junalippuni olkalaukustani. Kuulen Famen ”I’m gonna live forever” yhtäkkiä kaikkialta, käännyn katsomaan taakseni, näen kaikilla ihmisillä samanlaiset oudot kasarikuteet ja kiharapilviset hiustötteröt. Aina musikaaleja rakastaneena ihmisenä päädyn heidän kanssaan kirmaisemaan junasta pois Hämeenlinnan rautatieasemalle eläytymään elämäni rooliin. En välitä kuinka hullulta näytän, kunnes havahdun toivottavasti lopullisesti. Seison Hämeenlinnan rautatieasemalla tai pikemminkin hahmotan ihmisten hiuslinjojen ääriviivoja, paitsi niiden muutaman kaljun, jotka pelaavat shakkia täydellisen keskittyneisyyden vallassa, lähikahvilan terassilla. En tiedä mitä todella on tapahtunut, enkä ehkä haluakaan tietää. Kahdeksankymmenlukulaisteemaisia ihmisiä ei ainakaan näy missään. Näen vain värikkäitä trooppisia lintuihmisiä, wannabehippejä sekä arkisen tylsästi laahustavia salkkusotilaita. Kävelen hymyssä suin kohti vastaantulijoita, pidän katseeni tiu59


kasti itseni näköisenä, haahuilevana. Itse asiassa on aivan sama vaikka elämän yksi kohokohtahetkistä kuoli, hautasi itse itsensä mahdottomuutensa. Tästä lähtien aion olla realisti, tai ainakin yrittää olla. Syöksen itseni ennemmin tuhoon kuin annan itseni vaipua toista kertaa niin syvälle päiväunelmointilabyrintin sisälle, josta en ehkä koskaan toivu. En koskaan pelastuisi täysin. Viikon päästä tapahtuneesta olen kokenut mitä oudoimmissa paikoissa mieletöntä tarvetta yhtyä laulamaan mitä tahansa, yhtäkkiä jopa Anita Hirvosen biisitkin tuntuvat harvinaislaatuisen ihanilta, kunhan tärkeintä on joukkokohtaus, showmeininki ja itsestään kaikki antaminen säveltaiteelle. Pelkään, että laulun sanoma pakottaa minut vielä jonain päivänä hirttämään itseni ja lopulta teen sen, koska säännöt kieltävät tottelemattomuuden. Se on joko laula tai pää poikki -menetelmä tai kummatkin. Ei ole pakotietä, ei. Ei koskaan ole paluuta.

60


MIKAEL KATTELUS: JÄÄ

Juna päästi mustaa, paksua savua piipustaan. Kylmä viima paiskasi lumihiutaleita savun sekaan. Ne sulivat savun kuumuudesta. Oli keskiyö. Kolkko talvinen sää voimisti synkkää totuutta aivan yhtä tehokkaasti kuin jäiset käsiraudat ranteissani: tänään joudun Siperiaan. Vuosi oli 1941. Vaikka saksalaiset olivat melkein päässeet Moskovaan asti, Siperiaan matkaavien junien määrä oli vain kasvanut entisestään, kuten myös Stalinin puhdistusten mittakaava. Itse syyllistyin KGB:n mukaan ”epäilyttäviin toimiin äiti maan kunnian vahingoittamiseksi”. Oikea syy oli luultavimmin minun isäni: hän oli kotoisin Karjalasta, olin siis välittömästi epäilyttävä, aina syntymästäni asti, ja ennen kaikkea nyt, kun Suomi oli vallannut Karjalan, sukulaiskansansa maan itselleen. Kaksi päivää sitten he potkaisivat oveni saranoiltaan ja veivät minut vaimoni luota. KGB, Stalinin rakkaat verikoirat. Olin vain kuullut kylällä puhuttavan, ettei äiti maan johtajiin kuulemma olisi luottamista, että he palvelisivat vain omia mielihalujaan, eivätkä valtiota. Stalin kuulemma pahimpana. Aloin 61


pikkuhiljaa uskoa sen, sillä miksi he minua, tavallista kolhoosiviljelijää, pitäisivät petturina? Paksuviiksinen sotilas puski minua eteenpäin konepistoolinsa piipulla. Se painautui ilkeästi mustelmien kirjomaan selkääni saaden minut huudahtamaan kivusta. ”Hiljaa siellä, maanpetturi!” kiljaisi tapahtumia etäämmältä valvova upseeri. Näin, kuinka hänen pienet, sikamaiset kasvonsa, joita pyöreät silmälasit koristivat, nykivät kiukusta. ”Kuulit, mitä hän sanoi, liikkeelle siitä, saasta!” sotilas ärisi minulle puskien minua yhä hanakammin muiden vankien, tai uhrien, joukkoon junanvaunun hämärään. Onnistuin estämään huutoni puremalla huuleni melkein verille. Lopulta kaaduin tavaravaunuun sisään vanhan miehen niskaan. Joku kohtalotovereistani yritti ilmeisesti auttaa minut pystyyn, mutta se sama ilkeä sotilas potkaisi hänet kumoon ja ampui hänet. ”Tämä olkoon opetus teille: kukaan ei tee mitään ilman minun käskyjäni, edes hengitä!” hän julisti, astui sisään vaunuun ja veti liukuoven kiinni perässään. Kovat kengänkannat kopisivat vaunun puista pohjaa vasten ja ilmeisesti ainakin kerran jonkun onnettoman päältä, eihän täällä pimeässä pahemmin mitään erottanut. Lopulta sotilas käveli vaunun keulaan, minne hän asettui seisomaan. Ei kestänyt pitkään, kun junan pilli vihelsi. Juna lähti yskien matkaan kohti Siperiaa, näin me kaikki varmaan olimme jo ajatelleet. 62


Junan vaunussa oli ehkä vielä kylmempi kuin asemalla. Lunta pääsi sisään laudanraoista. Suurin osa meistä hytisi. Meitä oli suurin piirtein kolmekymmentä ahdettuna pieneen tilaan, siihen kaupanpäällisenä vielä se viiksekäs sotilas, joka poltti paksua mahorkkasätkää, lähes yhtä paksua kuin hänen viiksensä. Kukaan ei saanut puhua, sotilas oli lyönyt jo erästä naista kasvoihin konepistoolin perällä, kun hän oli aikonut kysyä sotilaalta jotain. Nenä ilmeisesti murtui, kovasta rutinasta päätellen. Ainakaan hänen ei enää tällä matkalla tarvinnut haistaa ruumiin löyhkää. Junan vaunussa oli melko hiljaista, vaikka sen naisen nenästä kuului vähän väliä korahtelua, ilmeisesti nyyhkyttämistä. Kiskoistakaan ei kuulunut mitenkään häiritsevän kovaa meteliä, eikä tuuli vinkunut kovaa. Ajattelemisen rauhaa oli aivan tarpeeksi. Ajatukseni kulkivat yhtä hyvin

eteenpäin kuin puna-

armeija: pahasti taaksepäin. Johtui se sitten hiljalleen jäätyvän ruumiin lemusta, kovasta nälästä, naisen vikinästä tai jonkun alleen laskemasta virtsasta, ajatus ei kulkenut mihinkään. Onneksi tuo sotilas ei kieltänyt ajattelemisen yrittämistä, sillä todellakin yritystä oli! Lopulta minua alkoi unettaa. Tiedä häntä, saisinko enää nukkua muualla kuin Siperian routaisen mullan alla. Otin ehkä viimeisestä tilaisuudestani kiinni. 63


Havahduin junan pillin ääneen. Juna oli hidastamassa vauhtiaan. Olimmeko perillä? ”Välipysäkki. Hyvästi, paskahousut”, sanoi sotilas sytyttäessään uuden sätkän valaisemaan pimeää vaunua, aivan kuin hän ei olisi sanonut tai tehnyt mitään sen kummallisempaa kuin kukaan muukaan, mitä nyt lyönyt naisen nenän sisään ja ampunut miehen. Juna pysähtyi laiturille. Sotilas käveli oven luo puulattian kopinan säestämänä, avasi sen ja astui ulos. Lumi tuiskutti sisään avoimesta ovesta. Oli pilkkopimeää, vain aseman valot valaisivat himmeästi meidän nälkäistä kurjuuden kerhoamme. Kuulin sen sikaa läheisesti muistuttaneen upseerin kimeän äänen. Ilmeisesti mukaan tulee lisää vankeja. Eipä tarvinnut pitkään kylmässä odotella, kun vaunun avoimesta ovesta astui sisään uusia matkatovereita. Meitä vahtimaan laitettu sotilas oli sentään vaihtunut: en erottanut paksuja viiksiä hänen kädessään olleen myrskylyhdyn valossa. ”Kuulkaas! Mää olen teijän vahtina nyt, et ei mitään hassutella nyt. Jutella voitta”, sotilas puhui venäjää vahvasti murtaen. Oli mukavampaa nähdä tämä hieman pulska ja pyöreäkasvoinen mies kuin se toinen. Hereillä olleet alkoivat kysellä muilta tovereiltaan varovasti esimerkiksi heidän kodeistaan tai sukulaisista. Itsekin uskalsin lyöttäytyä keskusteluun mukaan, kun mukavanoloinen sotilaskin alkoi kertoa vitsejä saksalaisista. Ruumis jäi silti ahtaaksi käyneeseen vaunuun muistuttamaan 64


määränpäästä. Junan pilli vihelsi, ja matka jatkui, kuten myös jutustelu lyhdyn kajossa ja sen luomassa pienessä lämmössä. ”Tiijättekös, millä elikolla on kolme jalkaa ja sanoo tititaa?” sotilas kysyi meiltä virnistäen. Kukaan ei osannut vastata hiljaisuudesta päätellen. ”No emmääkään tiijä!” sotilas naurahti. Ne, joilla ei ollut vielä liian kylmä nauroivat myös. ”Mutta tiedättekö millä on viisi jalkaa ja joka juoksee?” kysyi vieressäni ollut parrakas vanhempi mies. ”Öö oisko joku hännällinen elikko?” joku takaani ehdotti. ”Se on kuule saksalainen juoksemassa nelinkontin karkuun vielä pää viidentenä jalkana!” partasuu nauroi. Minunkin mielestäni vitsi oli hauska. ”Tiedätkö, onko matkalla lisää pysähdyksiä?” kysyin sotilaalta. ”On kauhea paskahätä, enkä housuihinikaan kehtaa vääntää.” Kuului naurua ja samanlaista huumoria kovasta nälästä. Sotilas mietti hetken. ”Njoo, kyllä tässä on vielä muutama pysähdys, jos tyä pääsisittä sit paskalle ja syömään”, sotilas vastasi hymisten. Olimme ilmeisesti hyvin lähellä Moskovaa, kun lopulta pääsimme kyykkypaskalle seuraavalla asemalla, jossa junaan laitettiin lisää vettä sekä lastattiin polttoainetta. Alkoi pikkuhiljaa kajastaa, lumisadekin heikkeni, lopulta loppuen kokonaan. Saimme kaikki kuivan leivänpalan sekä vettä, mutta suurin osa meistä oli sen verta nälkäisiä, että kiittelimme ynseitä sotilaita ja heidän anteliaisuuttaan. Juuri kun olin saanut housut kinttuun, se parrakas mies, 65


joka kertoi vitsin saksalaisista, lähti juoksuun läheiselle pellolle. Pyöreäkasvoinen sotilas kääntyi häntä kohti ja käski häntä pysähtymään. Mies ei pysähtynyt, joten sotilas veti konepistoolinsa esiin ja ampui sarjan hänen selkäänsä. Mies kaatui hankeen tehden verisen lumienkelin. Junamatka ei ollut enää yhtä hilpeää jutustelemista, vaan melkein yhtä haudanvakavaa kuin ensimmäisen sotilaan kanssa, riippumatta valoisammasta säästä, mukavammasta vartijasta tai tyhjästä suolesta. Parrakkaan miehen ruumis paiskattiin toisen miehen ruumiin päälle muodostaen irvokkaan jäätyneen veistoksen, joka haisi kuolemalta. Lyödyn naisen kasvoja oltiin yritetty puhdistaa ennen viime pysähdystä, mutta silti nenän ympäristö oli alkanut pikkuhiljaa tulehtumaan pahasti. Näin sen myrskylyhdynkin valossa selvästi, kerran ystäväni jalka oli tulehtunut, kun häneltä oli livennyt puita hakatessaan kirves sääreensä. Aivan sama ällöttävä väri oli sekä naisen nenässä että ystäväni jalassa. Nainen kertoi minulle, ettei usko selviävänsä perillä montaa päivää, että jos ei tulehdus tapa, niin he tappavat. Hän ei halunnut kertoa miksi. Eläissäni ei ole mikään aika tuntunut niin pitkältä tai matka niin kamalalta kuin tämä kirottu junamatka, kehtaanko edes ajatella sitä ääneen, luultavimmin minunkin viimeiseen 66


määränpäähäni. Yritin ajatella uudestaan tätä kaikkea. Oli kulunut kolme päivää siitä, kun he riistivät minut vaimoni, Annan luota. Sen jälkeen minut vietiin pakettiautossa silmät ja kädet sidottuina kuulusteltavaksi. Eihän minulla ollut mitään sanottavaa, mutta kuulustelijoiden pamput kyllä puhuivat. Etenkin selkäni oli kamalassa kunnossa heidän iskujensa jäljiltä. Veikkaan, ettei kylkiluitani saanut katkoa. Selän saa myös helposti piiloon, aivan. Aivan, eihän valtio ketään hakkaa. Outoa, että ajatus kulkee nyt näin hyvin! Hmm, sen jälkeen minut vietiin selliin siihen asti, kunnes minut vietiin junalle. Monikohan on samaa tietä kulkenut näille kiskoille kuin minä? Kuului kova jysäys, kun junan vaunu osui töyssyyn. Hypähdin hiukan ilmaan, mikä katkaisi ajatukseni. Molempien kalmojen päät kääntyivät minua kohti, ne irvistivät kuvottavasti ilmeettömillä silmillään. Uusi töyssy ja kova jysäys. Nämä eivät olleet enää töyssyjä, ne olivat tykkitulta. Seuraavaksi tapahtuneista asioista en muista paljoa. Muistan lentäneeni ja törmänneeni kovaa johonkin lämpimään ja pehmeään. Muistan välähdyksiä ja kovan metallisen ryminän. Kuulin huutoja. Punaista väriä. Paljon. Sen jälkeen vain mustaa. Heräsin keskeltä kaatuneen ja palavan junan jäänteitä sekä ruumiita. Ai! Jokin kylkiluistani oli poikki. Tai useampikin. Mutta hetkonen. Minähän elän. Olen vapaa! 67


Linkutin ulos palavan vaunun jäänteistä. Kuulin vielä kerran äänen: ”Da ist ein!”

68


MERI KOIVUMAA: ESPANJALAINEN JUNAMATKA

Asema oli hiljainen. Aurinko jakoi tutun lämpönsä tuudittaen paikallisen laitapuolen kulkijan uneen penkille, joita oli liian vähän. Vieno tuuli hipaisi Ferminin, junankuljettajan, taipuisaa tukkaa hänen odottaessaan junaa. Asemalla raikasi kuulutus lähtevästä junasta. Muutoin hiljaisella asemalla tapahtui pientä liikehdintää. Matkalaukkujen rullat kuluttivat asfalttia. Fermin tuijotti penkille nukahtanutta miestä, jolla oli vieressään kärsineen näköinen rollaattori. Rollaattorista löytyi koko vähävaraisen omaisuus: ruutuinen villapaita, kirja ja muutama pussi, joiden sisältöä voi vain arvailla. Ferminin katseesta paistoi ripaus alakuloa ja sääliä: miten ihminen voi ajautua tuollaiseen asemaan, nukkumaan sängyn sijasta juna-aseman reikäiselle penkille? Asema alkoi täyttyä matkustajista, sukulaisista, ystävistä ja turistioppaista. Kuului toinen kuulutus, jonka mukaan juna Ferrolista Madridiin saapuisi raiteelle kaksi. Fermin otti rentoja askeleita cowboy-bootseillaan kohti tyhjää raidetta ja taputteli samalla nahkaista lompakkoaan takataskussaan. Lompakossa oli aito sheriffin tähti. Hän vilkuili saapuvaa junaa: taas uusi 69


työpäivä oli alkamaisillaan. Tällä kertaa se olisi ikimuistoinen. Juna pysähtyi asemalle hengittäen kuin suuri ilmastointi. Se mainosti olevansa vihrein valinta. Jos sulkisi silmänsä, saattoi junan puuskahdus kuulostaa entisaikojen höyryjunalta. Matkustajat kulkivat kiireesti junasta ulos ja toiset sisään. Fermin käveli kohti työkaveriaan, jonka vuoro päättyi. ”Muistathan katsoa perjantaina Real-Barcan?” Fermin kysyi ystävältään virnistäen. He olivat veikanneet jo pelin tuloksen, mutta molemmat olivat siitä eri mieltä, joten peli tulisi tarjoamaan jännitystä. Työtoverit vaihtoivat vielä muutaman erimielisyyttä huokaavan sanan tulevasta pelistä, kunnes Ferminin oli aloitettava oma työvuoronsa. Hän astui tottuneesti junaan ja tervehti matkustajia kuulutuksen kautta. Raiteet kolisivat ja poukkoilivat toistensa läpi, kunnes junan edetessä oli jäljellä enää kaksi suoraa rataa. Fermin valitsi niistä oikeanpuolimmaisen ja matka kohti Madridia jatkui. Ohjaamon ikkuna oli likainen. Se oli täynnä kuraa ja tiensä päähän tulleita ötököitä. Fermin otti mukavan asennon ohjaamossa ja ryhtyi tarkastelemaan työvuorolistoja: pian olisi loma. Hän oli työskennellyt veturinkuljettajana reilut kymmenen antoisaa vuotta, mutta pitänyt lomia vain harvoin. Työtoverit olivat hänen lähimpiä ystäviään, perhe kun jätti hänet vuosia sitten yksin haisemaan sohvannurkkaan. Fermin löysi työnsä kautta myös 70


elämänvalonsa, Avan. Hän ja Ava olivat pitkään haaveilleet matkasta Amerikkaan. Erityisesti satoja vuosia sitten vallinneet villin lännen dramaattiset alueet kiinnostivat heitä, vaikka eivät ne nykyään samalta näytäkään. Villissä lännessä oli heidän mielestään nimittäin jotain tärkeää, mikä nykymaailmasta puuttui: oma päätösvalta. Country-henkinen soittoääni herätti Ferminin villin lännen lumoista. Ava, junan konduktööri, soitti. He keskustelivat rakastavaisten tavoin päivän kuulumisista, kuinka he ikävöivät toisiaan, vaikka tapasivat viimeksi eilen. Junan vauhti ei ollut enää entisensä, vaan kiihtyi kiihtymistään Ferminin keskittyessä puheluunsa. Kiskot kitisivät läpi kilometrin mittaisen suoran, jonka päässä oli pahaa-aavistamaton mutka. Fermin huomasi varoitusvalot, jotka välkkyivät ohjauspöydällä huutaen jarruttamista. Kännykkä putosi hiekkaiselle lattialle jättäen Avan ihmettelemään yhtäkkistä mykkyyttä. Unelmat villistä lännestä unohtuivat kuin siiveniskusta jättäen jälkeensä tärisyttävän pelon satojen matkustajien puolesta. Hän jarrutti. Mutka lähestyi uskomattoman nopeasti. Vauhtia oli tappava määrä, sen Fermin ymmärsi, vaikka hänen aivosolunsa olivat jähmettyneet sijoilleen kuin halvaantuneet. Hän ei pystynyt sulkemaan silmiään, ei itkemään tai edes huutamaan. Hän vain 71


tapitti silmät ammollaan kuin kaivon pohja, katse yhtä tyhjänä. Menneisyys ei rullannut hänen ohitseen filmirullan tavoin, vaan päinvastoin tulevaisuus kiiti häntä kohti kuuraketin elkein. Fermin havahtui pamaukseen, joka sai hänen korvansa lukkoon. Lämmin veri valui hänen kalpealla poskellaan hänen katsoessaan ympärilleen. Ohjaamo oli ylösalaisin. Fermin oli sen katolla sikiöasennossa. Pamaus, joka herätti hänet, kuului räjähdykseen, kun yksi junan vaunuista syttyi tuleen. Ohjaamossa vallitsi kylmä hiljaisuus, mutta sen ulkopuolella kymmenet ihmiset huusivat kivusta kärsien ja paniikissa, loput hiljenivät ikuisiksi ajoiksi. Juna oli syöksynyt mutkaan yli kaksinkertaisen nopeuden. Jopa preerialla kaikki yksitoista vaunua olisivat joutuneet pois raiteiltaan hajoten ja murskaten itsensä. Osa vaunuista hajosi betoniseinään kuin lumipallo, osa syttyi tuleen Ava mukanaan. Fermin kokosi itsensä konkreettisesti. Hän oli saanut vain pintahaavoja ja hänen olkapäänsä oli sijoiltaan. Ajatus kulki kirkkaasti. Hän raivasi tiensä läpi sekasortoisen ohjaamon kohti ovea, josta pilkotti auringonlaskun punaiset säteet. Ilma oli savusta harmaa ja palaneita junan penkkien kangaspaloja leijui kohti saapuvaa pimeyttä. Fermin veti harmaata savua keuhkoihinsa rajusti yskien. Hän kuuli vaimeasti hälytysajoneuvojen ääniä osaamatta erottaa, mikä niistä kuului poliisille, ambulanssille tai paloautolle. Savun kirvellessä karvaasti silmissä ja haa72


voissa Fermin loikkasi junasta vankalle maalle. Hänen oli poistuttava paikalta, paettava sinne, missä legendaarisen Jesse Jamesin jalat kerran talsivat. Läheiselle valtatielle päästyään Ferminin pakomatka päättyi, koska poliisi oli häntä siellä vastassa. Vaatetuksen ja rikkinäisen ulkomuotonsa vuoksi poliisi tunnisti Ferminin turmajunan kuljettajaksi. Ajatus iski Ferminin päähän: kuinka hän kuvitteli pystyvänsä pakenemaan? Kymmenet, ellei jopa sadat ihmiset ruhjoutuivat kuoliaiksi hänen syystään. Ferminin jalat pettivät, ja hän kaatui heikoille polvilleen huutaen sydänjuuriaan myöten. Tältä siis oma päätösvalta tuntui. Oikeudessa Fermin myönsi ajaneensa ylinopeutta mutkaan, jonka rajoitus oli vain kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa. Hän myönsi myös keskustelleensa puhelimessa hälytysvalojen ja -äänien hälyttäessä. Syytä hän ei osannut kertoa, sillä kukaan ei olisi häntä ymmärtänyt Avaa lukuun ottamatta. Ava oli ollut hänen sielunkumppaninsa. Yhdessä he jakoivat unelmat villistä lännestä, sen karusta todellisuudesta. Ava ymmärtäisi kohtalonsa. Fermin tuomittiin elinikäiseen vankeuteen seitsemänkymmenenyhdeksän ihmisen kuolemantuottamuksesta. Hän sanoi katuvansa syvästi katse tiukasti vastaten tuomarin katseeseen. Junankuljettajana hän oli päässyt lähemmäksi villiä länttä kuin koskaan ennen. Villi länsi oli koskettanut häntä an73


taen hänelle vallan tehdä mitä tahansa, kuten ajaa junalla kahtasataa mutkaan. Teko ei miellyttänyt Ferminiä sen raakuuden vuoksi, mutta ihanne villiin länteen pysyi vankasti hänen mielessään tosin hiukan muuttuneena. Oli Ferminin vuoro olla seuraava Jesse James, köyhien pelastaja.

74


JANINA LUHTALA: ENSIMMÄINEN JUNAMATKA

Junan näki lähestyvän asemaa jo kaukaa kun se hoippui korkealla ilmassa pitkien mekaanisten jalkojensa varassa. Jokainen pitkä harppaus kuljetti sitä eteenpäin nopeammin kuin yksikään hevonen, ja vaikka kyyti olikin paikoin poukkoilevaa, oli se silti yleisesti ottaen mukavampaa kuin hevosvaunuissa matkustaminen. Tai niin olin kuullut. Minähän en ollut koskaan aiemmin matkustanut junalla. Tai ollut missään kotikyläni ulkopuolella. Oli jo korkea aikakin päästä vähän matkustamaan ja nyt pääsin oikein pääkaupunkiin asti tätini kanssa. Tätini Elena kokosi hermostuneena tavaroitamme käsiinsä ja vilkuili koko ajan minuun kuin pelkäisi että yrittäisin juosta karkuun viime hetkellä. Hänen jalkansa naputti kärsimättömästi lattiaa kun hän toisti lauseen, jota oli hokenut jo eilisestä asti kymmeniä kertoja: ”Muista sitten, ettei juna pysähdy kuin hetkeksi aikaa. Emme voi jäädä laiturille viivyttelemään eikä saa unohtaa mitään jälkeen, koska sitä ei sitten saa enää takaisin. Me olemme vaunussa viisi, paikat kahdeksan ja yhdeksän. Älä eksy kauas minusta äläkä puhu tuntemattomille.” 75


Vastustin halua pyöritellä silmiäni ja tyydyin nyökkäämään vastaukseksi. Hössöttäminen oli ärsyttävää, mutta tuskin siitä saattoi tätiä syyttää, hänkään ei varmaan ollut käynyt montaa kertaa oman kylämme ulkopuolella. Sitä paitsi täti hössötti aina, siihen tottui ajan myötä, olihan se omalla tavallaan herttaista. Elena oli pitkä ja roteva nainen, jonka tukka oli lyhyt ja kiharrettu ja muodin mukaisesti värjätty kirkkaanpunaiseksi. Oli oikeastaan sääli, ettei väri sopinut hänelle lainkaan, se korosti turhan paljon tädin kasvojen luontaista punaisuutta. Hän oli pukeutunut harmaaseen housupukuun, mikä oli täysin hyväksyttävää näin matkustettaessa ja hänen kengissään oli hädin tuskin lainkaan korkoa. Minä olin onnekseni perinyt ulkonäköni enemmän isäni puolelta ja vaikka olinkin pitkä ikäisekseni, en ollut erityisen roteva tai punakka, tosin tukkani oli luonnostaan maantienvärinen, eikä minun ikävä kyllä annettu värjätä sitä. Minäkin olin pukeutunut housuihin, mikä oli hauskaa ja vapauttavaa, mutta samalla kummallista. Totta puhuen oloni oli hiukan alaston ilman hameita joihin olin tottunut ja minusta tuntui, että minua tuijotettiin. Täti oli vakuuttanut, että monet naiset pukeutuivat housuihin matkustaessaan, mutta minä en ollut vielä nähnyt yhtäkään. Juna otti viimeisen askeleen juna-asemalle ja laskeutui maahan koivet natisten. Ovet aukesivat välittömästi ja loput76


tomalta vaikuttava ihmisvirta valui ulos vaunuista. Täti ohjasi meitä rivakasti kohti omaa vaunuamme ja olin jälleen kerran kiitollinen hänen vahvasta olemuksestaan, joka yleensä raivasi helposti tien mihin tahansa tungokseen. Olin iloinen myös siitä, että hän näytti tietävän täsmälleen mitä teki löytäessään meidän vaunuosastomme. Ehkä hän sittenkin oli ollut junassa joskus aikaisemmin. Meidän kopissamme oli kuusi istumapaikkaa, joista kaksi oli jo varattuja. Vilkaisin toista matkustajista nopeasti ja käänsin sitten katseeni heti tätiini, oliko hän jo huomannut? Ei, hän taisteli vielä matkalaukkujen kanssa. Ole kiltti äläkä nosta isoa haloota tästä, ole kiltti äläkä nolaa meitä. Elena sai lopultakin matkalaukut ojennukseen ja katsoi kahta miesmatkustajaa. Oikeastaan hän tuijotti vain toista heistä ja veti kuuluvasti henkeä. Ääni sai miehet nostamaan katseensa ja huomaamaan tuijotuksen, minä toljotin lattiaa häpeissäni. Oli kyllä totta, ettei meillä päin ollut ketään, jolla olisi sininen iho, mutta kaikkihan tiesivät, että heitä oli paljonkin pääkaupunkiseudulla. Tuijottaminen sai vain kaikki tajuamaan miten maalaisia me olemme. Sini-ihoinen mies päätti sivuttaa aiheuttamansa järkytyksen ja palasi lukemansa kirjan pariin. Toinen miehistä hymyili meille ystävällisesti ja kohotti hattuaan. Ulkoa kuului kolme kovaäänistä tuuttausta ja juna lähti 77


liikkeelle, ensimmäinen askel heilautti vaunua niin kovasti, että minä ja tätini olimme horjahtaa nurin. Ystävällisesti hymyilevä mies oli salamana ylhäällä ja otti meistä kiinni estääkseen kaatumisen. Täti kohensi kampaustaan ja kiitteli miestä vuolaasti, minä mutisin omat kiitokseni ujosti. ”Mihin neidit ovat matkalla?” mies tiedusteli kohteliaasti. ”Pääkaupunkiin, pääkaupunkiin, minnekäs muuallekaan. Oletteko itsekin tulossa samaan suuntaan?” Elena lörpötteli iloisesti. ”Voi ei, pelkään pahoin, että minun pysäkkini on jo paljon ennen pääkaupunkia”, mies virkkoi ja väläytti suun täydeltä hammaskalustoa. Aloin jo pohtia virnistelikö mies tosiaan tuolla tavalla koko ajan, sitä voisi kuvitella, että se alkaisi sattua poskilihaksiin ennen pitkään. ”Sinun pysäkkisi tulee juuri nyt ja läpi ikkunan jos et heti palauta sitä mitä heiltä varastit”, sininen mies ärähti äkisti, edelleen katse kirjaan luotuna. Täti katsahti ensimmäistä miestä huolestuneena. ”Pitääkö tuo paikkansa, veitkö sinä meiltä jotain?” ”Rouva hyvä, tietenkään se ei pidä paikkaansa. Luulen, että sininen ystävämme tuossa on vain hiukan nyreissään teidän aikaisemmasta huomionosoituksestanne ja haluaa purkaa kiukkuaan päättömillä syytöksillä”, mies puolustautui kuin loukatun hyveen perikuva. Aloin heti pitää miestä epämiel78


lyttävämpänä. ”Jos et usko, niin sen kun tarkistat taskusi. Veikkaan, että matkalippunne ja henkilöllisyystodistuksenne ovat tiessään. Todennäköisesti myös rahanne ovat kärsineet tappiota”, sininen mies tuhahti, silmät liikkuen tekstin mukana. Tarkistimme nopeasti taskumme ja tajusimme tavaroidemme tosiaan puuttuvan. ”Hyvä herra”, Elena virkkoi jääkylmällä äänellä, josta tiesin miehen olevan pahassa pulassa. ”Ole hyvä ja palauta omaisuutemme tai joudun kutsumaan konduktöörin. Käsittääkseni varkaita ei kohdella ystävällisesti junissa.” Miehellä oli kuitenkin vielä otsaa väittää vastaan. ”Kuulkaas nyt rouva, minä vakuutan olevani viaton. Minusta vaikuttaa paljon todennäköisemmältä, että tämä sininen huijari tässä on tyhjentänyt taskunne ja yrittää nyt vierittää syyn minun niskoilleni!” Syytetty pamautti kirjansa kiinni närkästyneenä ja oli aikeissa nousta ylös, kun täti keskeytti alkavan tappelun. ”Tämä herrasmies ei ole missään vaiheessa koskenutkaan meihin, toisin kuin te, joten te todella olette ainoa mahdollinen syyllinen. Nyt olkaa hyvä ja palauttakaa tavaramme tai minä huudan konduktöörin paikalle tässä ja nyt. Uskokaa pois, hyvä herra, minulla on erittäin kantava ääni.” Mies vilkuili puolelta toiselle hiiltyneenä pakotietä etsien, 79


hänen hymynsä oli kääntynyt raivon irvistykseksi ja minä sain lopullisen vahvistuksen siitä, että mies todellakin virnuili koko ajan. ”Hyvä on!” hän karjaisi ja paiskasi varastamansa tavarat tädilleni. ”Siinä ovat, minä lähden. Mutta turha sinun on kiitollisuutta noilta kahdelta odottaa, herra sininen.” Ja niine hyvineen hän poistui vaunuosastosta ja paiskasi oven kiinni perässään. Tätini syöksyi yllättyneen kanssamatkustajamme kaulaan kiitollisuutta pursuen. ”Voi kiitos, kiitos, kiitos! En tiedä miten olisimme pärjänneet ilman matkalippujamme ja henkilöllisyystodistuksiamme, meidät olisi heitetty pois junasta ja ilman todistuksia emme olisi päässeet yhteenkään kylään tai kaupunkiin. Jäämme sinulle ison palveluksen velkaa.” ”Tuota, eipä kestä kiittää rouva. Eihän tuo mitään ollut”, mies änkytti nolona. Minä olin vaikuttunut. Mies pystyi puhumaan vaikka oli tätini kuuluisassa karhunhalauksessa. ”Mikä sinun nimesi on?” minä kysyin. ”Minä olen Mary ja tässä on tätini Elena.” Mies hätkähti hiukan, ilmeisesti hän ei ollut odottanut minun puhuvan. ”Nimeni on Graig. Hauska tavata.” Elena irrotti viimein otteensa ja palasi paikalleen. Hän kaivoi käsilaukustaan sanomalehden ja alkoi lukea sitä samalla rattoisasti rupatellen. Minä otin mukavamman asennon paikallani ja odotin väistämätöntä. Kyllä vain, pikku hiljaa tädin puhe 80


alkoi käydä katkonaiseksi ja tavallistakin sekavammaksi ja hänen päänsä alkoi nuokkua. Täti nukahti joka kerta kun yritti lukea jotain, totta puhuen en tiedä, miksi hän edes vaivautuu yrittämään. Lopulta tädistä alkoi kuulua vaimeaa kuorsausta, nyt hän ei heräisi kovin helposti. Aikaa kului hiljaisuudessa, Graig oli hylännyt kirjansa ja tuijotteli hajamielisenä ulos ikkunasta, minä olin ottanut esille kutimeni ja taistelin keskeneräisen villapipon kanssa. Tai oikeastaan se pipo alkoi muistuttaa enemmänkin joulukuusenkoristetta. ”Tiedätkö mitä tuolle taskuvarkaalle olisi tapahtunut jos hän olisi jäänyt kiinni pääkaupungissa?” Graig kysyi äkisti. Minusta alkoi jo vaikuttaa siltä, että mies puhui ainoastaan yllättävillä hetkillä. ”No, kai hän olisi joutunut vankilaan joksikin aikaa tai jotain”, vastasin ja yritin muistaa menikö pipon kaava kaksi oikein, yksi nurin vai yksi nurin ja kaksi oikein. Vai oliko se sittenkin pelkkää oikeaa tämä kierros? Kyllä, niin sen täytyi olla. ”Hänet olisi teloitettu.” Unohdin kirotun villapiponi kokonaan. ”Teloitettu? Yhdestä taskuvarkaudesta, eikö se ole aika äärimmäistä?” ”Jotkut ihmiset saattaisivat ajatella näin”, mies vastasi välttelevästi. ”Pääkaupungissa useimmat rikokset johtavat teloitukseen, jopa sellaiset, jotka olosuhteiden valossa ovat ymmär81


rettäviä.” Puheenaihe tuntui kummalliselta, varsinkin kun kukaan ei yleensä puhunut politiikasta minulle tai minun kuulteni. ”No… sehän kuulostaa väärältä.” Graig hymyili vaisusti. ”Juuri sen takia tämäkin varas taisi työskennellä junassa. Heikäläisiä ei kohdella mitenkään erityisen ystävällisesti tällaisessa paikassa, jossa on maksavia asiakkaita, mutta on heillä silti paremmat selviytymisenmahdollisuudet kuin pääkaupungissa. Kaikkein turvallisin paikka on kuitenkin maaseutu, et uskoisi kuinka paljon ihmisiä menee pääkaupungista lakia pakoon maalle. On heidän onnensa, ettei päättäjiä kiinnosta mikään oman kaupunkinsa ulkopuolella, kunhan he saavat verotulonsa.” Silmäni pyöristyivät ihmetyksestä. ”Tarkoitatko että tässäkin junassa voi olla pakolaisia? Mutta eikö vaunut kannattaisi silloin tarkistaa rikollisten varalta?” ”Kaikkien matkustajien täytyy näyttää matkaliput ja henkilöllisyystodistukset. Jos heidän nimensä on rikollisten listalla, heidät pidätetään.” ”Mutta eivätkö kaikki rikolliset silloin hankkisi väärennettyjä papereita?” ”Ehkäpä he tekevätkin niin. Kuka tietää.” Minusta alkoi tuntua, että tämä tosiaan oli kummallinen puheenaihe kahden tuntemattoman välillä. Ajattelin, että olisi 82


parempi palata omien asioideni pariin, tätihän oli sanonut, ettei tuntemattomien kanssa saa puhua. Jatkoin kutomista, sehän meni kaksi nurin ja yksi oikein, vai mitä? ”Onko tätisi nimi todella Elena?” Graig kysyi. ”Hetkinen, epäiletkö sinä minun tätiäni rikolliseksi?” tivasin närkästyneenä. ”Minä vain… minä vain kysyin. Siinä kaikki”, mies vastasi nopeasti ja kääntyi taas katsomaan ikkunaa, silminnähden pettyneenä. Minä palasin ärtyneenä kutomistyöni pariin, miten ihmeessä voin keskittyä jos minua koko ajan häiritään typeryyksillä? No niin, siis kaksi oikein ja yksi nurin. Kyllä tästä vielä pipo tulee, tai sitten maailman epämuodostunein villapallo. Vaunun ovelta kuului koputus, se liukui auki ja ovella seisoi kaksi konduktööriä, joiden ilmeet eivät olleet iloisia. ”Saimme ilmoituksen, että täällä on jotain häiriötä”, toinen miehistä sanoi ja tuijotti Graigia huomattavan epäluuloisena. ”Kuka sellaista on sanonut? Se mieskö joka lähti täältä aiemmin, hän yritti varastaa meidän tavaramme, ei häntä voi uskoa!” minä tiuskaisin. Graig veti hartioitaan kyyryyn ja katseli lattiaa kuin olisi yrittänyt piilottaa kasvojaan. Aavistus alkoi pikku hiljaa muhia mielessäni, oliko Graig siis tarkoittanut aiemmilla puheilla itseään? Oliko hän pakoileva rikollinen? Oikeastaan nyt kun sitä ajatteli, niin asia vaikutti ilmiselvältä, kuinka ihmeessä minä en sitä ollut tajunnut. 83


”Tämä on minun setäni Graig eikä hän varmasti ole aiheuttanut mitään häiriötä”, väitin kiivaasti. Konduktöörit näyttivät lähes yhtä yllättyneiltä kuin Graig. Toinen työntekijöistä selasi matkustajalistojaan. ”Meidän tietojemme mukaan tuo on sinun tätisi ja hänellä on eri sukunimi kuin tällä miehellä. Sitä paitsi olette tulleet junaan eri aikoina.” Pyörittelin silmiäni kyllästyneenä. ”Minähän sanoin että hän on setäni eli isäni puolelta sukua, tätini taas on äitini puolelta. Ja me tapasimme täällä ihan sattumalta, meillä ei ollut aavistustakaan toistemme matkasuunnitelmista.” Keksin asioita päästäni sitä mukaan kun sanoin ne, oikeastaan tämä oli aika helppoa ja kyllä se aina kutomisen voitti. ”Ugh, miten vain, kunhan täällä ei ole häiriöitä”, konduktööri tokaisi ja kiskaisi oven kiinni. Kuulin hänen vielä virkkovan toverilleen: ”Maalla sallitaan näköjään ihan kaikki.” Graig katsoi minua hämmentyneenä. ”Kiitos. Sinä saatoit juuri pelastaa minut.” Kohautin olkapäitäni yrittäen vaikuttaa vaatimattomalta. ”No, me olimme sinulle velkaa. Mutta olinhan minä aika mahtava”, virnistin. Vaatimattomuus on yliarvostettua. ”Katsos vain, ja minä kun en ollut tietoinen tästä sukulaisestamme lainkaan”, Elena sanoi hitaasti. Tajusin yhdessä kauhun värittämässä hetkessä etten ollut kuullut hänen kuor84


saustaan enää hetkeen. Itse asiassa en ollut tainnut kuulla sitä sen jälkeen kun aloin keskustella Graigin kanssa, ja se taas tarkoitti, että tätini tiesi nyt kaiken. ”Minä veikkaan, ettet sinä ole luonnollinen punapää”, Graig lausui arvioivasti. Katsoin miestä kauhuissani, oliko hän hullu? Ei tämä ollut oikea hetki ottaa tuollaista asiaa puheeksi! ”Itse asiassa veikkaisin, että tukkasi on oikeasti hyvin vaalea. Olenko oikeassa?” Täti oli hetken hiljaa. ”No, enhän minä voinut mennä vaaleaverikkönä pääkaupunkiin, siellä minut tunnetaan blondina. Ajattelin, että uusi nimi ja hiustenväri hämäisivät ihmisiä, mutta näyttää siltä, että olin väärässä.” ”Oikeastaan sinut paljasti Mary, teissä kahdessa on samaa näköä ja hän muistuttaa sinua nuorempana.” Normaalisti olisin varmaankin takertunut kiinni siihen seikkaan, että meitä väitettiin samannäköisiksi, mutta juuri nyt se ei ollut tärkein asia mielessäni. ”Hetkinen, siis mitä? Miksi sinut tunnetaan pääkaupungissa – ethän ole edes koskaan ollut siellä!” huudahdin. ”Pienempää ääntä, Mary, emme halua niiden konduktöörien palaavan. Sanotaan nyt vain, että joskus kauan sitten minä ja laki olimme varsin erimielisiä oikeasta ja väärästä. Juuri sen takia jouduin muuttamaan pois pääkaupungista. Graig tässä on varmaankin nähnyt minua esittävän kuvan siltä ajalta tai jo85


tain muuta vastaavaa. Kerron sinulle kaiken myöhemmin, mutta en nyt, enkä ainakaan täällä, missä meitä on liian helppo valvoa. Neuvoisin sinua Graig jäämään pois seuraavalla pysäkillä, en menisi vannomaan, että Maryn keksimä tarina pitää kovin kauaa.” Mies totesi olevansa samaa mieltä, mikä vähän loukkasi minua. Tarinani oli ollut nerokas! Ja jos se kerran oli niin huono, niin olisivat itse keksineet paremman, sen sijaan että vain istuivat lamaantuneina paikoillaan. Typerät aikuiset. Graig jäi tosiaan pois seuraavalla pysäkillä ja minä ja tätini jäimme vaunuun yksin. Kumpikaan ei puhunut mitään, koska arkipäiväinen rupattelu ei oikein tuntunut tulevan kyseeseen näiden uusien paljastusten lomassa. Minulle jäi aikaa ajatella asioita ja jälleen kerran tunsin oloni hölmöksi. Miten ihmeessä en ollut tajunnut mitään aiemmin? Merkit olivat selviä nyt kun niitä tiesi etsiä. Matka pääkaupunkiin oli pitkä ja täynnä raskasta hiljaisuutta, minua painoivat kaikki kysymykset joita en vielä saanut kysyä, mutta lopulta olimme perillä ja odotukseni loppu häämötti jo. Astuimme ulos juna-asemalle, joka oli kymmenen kertaa isompi kuin se, josta olimme nousseet kyytiin. Enää en oikeastaan jännittänyt itse kaupunkia tai sen näkemistä, sillä pääni oli tupaten täynnä uusia tietojani. Kaikki tuntui muuttuneen. 86


Se kuitenkin oli ennallaan, että tätini kykeni raivaamaan tien läpi tungoksen kuin tungoksen eikä minun tarvinnut tehdä muuta kuin seurata vanavedessä ja kantaa laukkujani. Ja katsos, täällähän oli vaikka kuinka paljon naisia, jotka matkustivat housuissa. Näköjään täti oli ollut oikeassa siinä asiassa. Vaikka kyllähän häneen saattoi luottaa, tiesinhän minä sen. Joten ei kai minun sitten tarvinnut murehtia mistään, tätini oli sellainen kuin oli: hössöttävä, pälättävä ja aivan ehdottomasti rakastettava henkilö.

87


TILAA KIRJOITTAJALINJAN SEURAAVA JULKAISU!

Piditkö lukemastasi? Sitten pidät varmasti myös kirjasta jonka julkaisemme keväällä.

Kirjoittajalinjan opiskelijat keskittyvät täysipäiväisesti kirjoit-

tamiseen 1-3 lukuvuoden ajan. Heitä opastaa työssään joukko kirjallisuuden ja kirjoittamisen opettamisen ammattilaisia.

Tämä julkaisu koostuu novelleista, jotka on kirjoitettu ihan lu-

kuvuoden alussa. Tilaamalla lukuvuoden pääjulkaisun voit saada hyvän käsityksen siitä, millaista kehitystä lukuvuoden aikana on tapahtunut.

Tilaa kevään kirja lähettämällä sähköpostilla yhteystietosi osoitteeseen tero.hannula@epopisto.fi.

Kirjan hinta määrittyy myöhemmin keväällä, mutta kirjamessutarjoukseen tarttumalla saat sen joka tapauksessa tarjoushintaan 12€!

Kirjoittajalinjan tekemisiä voi myös seurata Facebookissa osoitteessa http://www.facebook.com/Kirjoittajaopisto


KIRJOITTAMISEN OPINTOJA ETELÄ-POHJANMAAN OPISTOSSA KIRJOITTAMISEN OPINTOLINJA Opintolinjalla opiskelija voi keskittyä täysipäiväisesti kirjoittamisen opintoihin 1-3 lukuvuoden ajan. Opinnot oikeuttavat opintotukeen. AVOIMEN YLIOPISTON OPINNOT Kirjoittamisen perusopinnot (30 op, JY) voi suorittaa työn tai muiden opintojen ohessa. SANATAIDEOHJAAJAKOULUTUS Sanataideohjaajakoulutus on täydennyskoulutusta, joka soveltuu esimerkiksi suomen kielen opettajille, kirjailijoille ja muille kirjoittamisen opettamisesta kiinnostuneille. Lisäksi opistolla on tarjolla runsaasti lyhytkursseja sekä muita kulttuuriopintoja! Kysy lisää: Tero Hannula, FM, kirjoittamisen vastuuopettaja, kirjailija. Tero.Hannula@epopisto.fi

Sivuraiteilla  

Joskus junat ovat sivuraiteilla, matkustajat melkein aina. Sivuraiteilla on Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittajalinjan ensimmäinen julkaisu...

Advertisement