Harva tietää maitopurkin atomeista by Kirjo Etelä-Pohjanmaan Opisto

HARVA TIETÄÄ MAITOPURKIN ATOMEISTA

Etelä-Pohjanmaan Opisto Kirjoittamisen opintolinja 2014–15

Toimittaneet: Hanna Virtakangas & Jonna Luostarinen Taitto: Hanna Virtakangas ja Tero Hannula Kansi: Tero Hannula

SISÄLLYS

Esipuhe .......................................................................

Jenniina Järvi: Ekologisesti epäilyttävä .......................... Sara Saarela: Supermarket 2014 ................................... Hanna Virtakangas: Mammuttimarkkinat ....................... Sara Loppi: Makkaran identiteetti .................................. Jutta Tiensivu: Luomu ois tätä päivää ............................ Ida Kalliomäki: Marketti kaksituhattaneljätoista .............. Jonna Luostarinen: Super Market 2014 .........................

Hanna Virtakangas: Kaikkeus ........................................ Aurora Piirto: Ympäri .................................................... Ida Kalliomäki: Apostolinkyyti ....................................... Jonna Luostarinen: Matkalla ......................................... Sara Saarela: Aamusta aamuun .................................... Sara Loppi: Sivistynyt ..................................................

ESIPUHE Luova kirjoittaminen on kuin matka. Se on matka tuntemattomaan tutuissa maisemissa. Toiselle lähtö on hankala ja toiselle matkan varrella kohdatut haasteet ja esteet koituvat suuriksi ongelmiksi – toisille ne eivät ole ongelmia lainkaan. Matka itsessään on joka kerta uusi, ja jokainen kulkee sen omilla askeleillaan, omaan rytmiinsä jättäen polulle jälkiä ajasta ja itsestään. Syksyllä 2014 Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittajalinjan opiskelijat tutustuivat Allen Ginsbergin ja Juha Seppälän supermarketteja käsitteleviin teksteihin, joiden syntyvälillä on vuosikymmeniä muutosta ja elämää. Nyt oli meidän vuoromme kirjoittaa oma näkemyksemme nykyaikaisista supermarketeista. Kirjoittamista edelsi keskustelu, mikä se supermarket sitten tänä päivänä oikein on. Onko se kertakäyttökulttuurin ja kulutushysterian alku? Saako sieltä pelastuksen elämäänsä vai onko se suuri ja mahtava Isoveli, joka seuraa ja valvoo käyttäytymistämme? Onko marketti vain yksi kirottu fobioiden syntypesäke, jossa käytöksemme muuntuu kirjoittamattomien sopimusten mukaiseksi varovaiseksi olemiseksi? Jokaisella meistä oli asiasta oma näkemyksemme ja kokemuksemme, jotka sitten kirjoitimme omaksi ja muiden luettavaksi. Omanlaisensa matka oli pastissiharjoitus, jonka luokkamme teki Antti Hyryn novellin Maantieltä hän lähti (1958) pohjalta. Novelli on hyvin monitulkintainen, mikä mahdollisti hyvin erilaistennäkemysten synnyn. Turvallisesti voitaneen kuitenkin sanoa sen käsittelevän otsikkonsakin mukaisesti matkaa sekä erilaisia mittasuhteita ja näkökulmia. Entä mikä sitten on pastissi? Yrjö Hosiaisluoma määrittelee kirjassaan Kirjallisuuden sanakirja pastissin seuraavasti: ”Toisen taiteilijan tai toisen ajan tyyliä yleensä tahallisesti – usein parodisessa tarkoituksessa – jäljittelevä teos. Jäljittely tai mukailu voi kohdistua yksittäisiin lauseisiin, motiiveihin, kielikuviin, episodeihin jne. – – Parhaimmillaan pastissi voi kuitenkin olla myös taidokas parodia tai satiiri. Pastissin tarkoituksena ei ole

huijata, vaan kysymyksessä on avoimesti kirjallisuuden inspiroima kirjallisuus.” (Hosiaisluoma, 2003, 689–690) Pastissiharjoituksen tarkoitus tuli kaikille selväksi: raamejaan oli venytettävä, omista mukavuusalueistaan luovuttava ja mukaan oli kopattava tunnettujen kirjailijoiden tyylejä. Huolimatta siitä, että kyse on tyylimukaelmista ja omasta versiosta Hyryn novellin tapahtumista, kuuluu jokaisessa tekstissä silti tekijänsä oma ääni. Se kaunis ääni, joka soljuu riviltä riville, sitoo toisiinsa lauseita ja kirjaimia. Ääni, joka tekee tilaa vieraalle, mutta joka ei milloinkaan jää varjoon, vaan nousee kaiken läpi vahvana ja äänekkäänä. Se ääni kertoo Sinulle hänen kulkemastaan matkasta. Maantie kuljetaan alusta loppuun – ja jokainen meistä pääsi perille.

Jonna Luostarinen & Hanna Virtakangas Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittajalinja 2014–15

Supermarketista h채n l채hti

EKOLOGISESTI EPÄILYTTÄVÄ Jenniina Järvi

Ostoslistassa lukee: ”Kuka olen?” Vastausten valikoimaa levittäytyy edessäsi hyllyriveittäin: lihatuotteet, leivät, kosmetiikka… Tietenkin tulisi valita vapaan kanan munat, ottaa huomioon tehotuotetun jauhelihan tunteet ja sanoa sisäfileelle, että tiedostaa sen yksilöllisen identiteetin ja kunnioittaa sitä. Ethän halua, että koriasi skannaavan kanssakuluttajan katse armotta lyö viivakoodiksesi ”ekologisesti epäilyttävä”? Et tietenkään, mutta mitä jos mielesi siitä huolimatta tekee soijarouheen sijaan sianlihaa? Olet siis kahden tulen välissä. Mutta niin oli toisaalta sikakin kahden putken välissä. Ikävä vain, että valitsitpa miten tahansa, et vapauta sen serkkua, korkeintaan omatuntosi. Uskotko selvinneesi ruokapuolesta jättämättä jättimäisiä hiilijalanjälkiä? Sehän mukavaa. Kuules syyllisen näköinen neiti siellä leipähyllyllä, tajusithan tahtovasi koriisi vain terveellistä täysruista? Edes haaveilematta vaaleasta leivästä, jonka voitelet Nutellalla? Onneksi olkoon! Nyt voimmekin siirtyä seuraamaan tiedostavan nuoren äidin kamppailua: minkä merkkinen talouspaperi taas tarkoittikaan, että on hyvä vanhempi, jonka ei tarvitse huutaa sotkusta, koska ympäristöystävälliset norsut siivoavat sen vaivattomasti. Ja jos vain vielä muistat oikeanmerkkisen pesuaineen, räjähtää varmasti lika, eikä sinun pääsi. Etkä edes tarvitse viiniä vitutukseen, lasia per huone, vaan nautit siivoamisesta aivan yhtä paljon kuin naapurin tarmokas Tuula.

Seis

sinä

suurperheen äiti siellä! On yleisesti tunnettu tosiasia, että mikäli tahdot turvata lastesi menestyksekkään kiipeämisen ylös sosiaalisen pyramidin kylkeä, et voi ostaa tuollaisia tavallisen näköisiä tennareita. Vain sivustaan ommeltu tähti takaa tehtävän vaatiman pidon. Ja toki sama pätee myös sinuun itseesi. Ohita siis vaaterekit, koska halpaa mutta hienoa eivät työpaikankaan sosiaaliset pelisäännöt tunne. Täytyy siis vain olla tarkkana. Sellaisen selkärepun, jota tarvitaan käytävien kettulaumaan sulautumiseen, saa kyllä ostaa vaikka

täältäkin.

Kauniiden kuvien alla loputtomasti purkitettuja lupauksia siisteissä

riveissä. Sinäkin, hurmaavien korkokenkien päälle huolella rakennettu, noin kaksikymppinen olemus, varmasti mietit parhaillaan, mahtaako valo tulla lampuista vai niistä. Monenmoista magiaa sitä pieneen purnukkaan mahtuukin. Esimerkiksi, isovelivoide valvoo, että saat täydellisen ihon. Ja vaikka tiedät, ettei kuvanmukainen lopputulos kuulu kauppaan (Maybe it`s Photoshop), se ei vaikuta ostopäätökseen. Tärkeintähän on, että sielusi peilit on oikein rajattu, itseluottamus ihollasi huolellisesti häivytetty. Jokainen vastaantulija on varteenotettava ostaja, mutta minuutta markkinoidessa neuvoisin suosimaan piilomainontaa.

Tai kenties sinulla onkin ollut

biologista arpaonnea ja pääset kevyemmällä markkinointistrategialla. Jos sinäkin olet tuollainen, parhaillaan deodoranttien edessä seisova, nahkasalkkuinen mieshenkilö, sen kun vain suihkautat ihollesi jotain sellaista, että enkelitkin putoavat. Ja totta kai saat koskea, jos kravattisi vain on luonnonmateriaalia ja tuoksut tarpeeksi kalliille vallalle. Sanottakoon, ettei siihen riitä tunnettu jalkapalloilija, tarvitaan vähintään kreikkalainen jumala. Niitä taas ei myydä täällä.

Muistuttaisin

vielä, että ennen kuin astuu ulos tästä valintojen labyrintista, jossa on elämänpituiset, kiiltävät lattiat, kannattaa muistaa kumppanille reilunkaupan ruusut. Niissä on huumaava hyveellisyyden tuoksu. Sillä kyllähän sinä tiedät, että olet maksukuittisi summa.

SUPERMARKET 2014 Sara Saarela

Kaupassa on pitkä jono. Kassa on kanslia, sieltä saa vuoronumeroita ja jono ottaa, yksi kerrallaan, siirtyvät toistensa taakse. Toppatakki painaa ja puristaa, se polttelee kuin saunan kiuas ja maha kaikuu kuin piha, kerrostalon etupiha niin varhain aamulla, kukaan ei ole vielä noussut mutta pian kaikki heräävät, kaiku kasvaa isoksi ja litistää talot. Tarjoilua tai ilmastointia täällä ei ole. Ota toppatakki pois, nieleskele. Kassan takana on rivi huoneita, ne ovat armeijassa ja seisovat ryhdikkäinä, rinta rottingilla, avaavat ovensa aina kun saavat käskyn, kun uusi vuoronumero tulee. Huoneilla on nimet: Lääkäri, Apteekki, Sosiaalihuolto ja Mielenterveystoimisto. Niitä on turha kutsua nimeltä, ne eivät tottele tai liiku, vaikka kuinka kutsuisit, vaikka kuinka maanittelisit, lupaisit, kerjäisit, tse tse. Niiden isäntä istuu siellä huoneessa ja painaa nappia kun on sinun vuorosi tulla. Istu alas ja odota. Nyt on ruuhkaa. Vuoronumero 148, huutaa kassa. Antaa astian, jolle keräät kaikki näytteet, päästä varpaisiin, sisältä ja ulkoa. Mene Lääkäriin, ja kun tulet ulos paksu nippu reseptejä kourassasi, jätä ylijääneet näytteet kassalle. Ne kaupataan illalla, kello kuuden jälkeen ne kootaan kaikki kauppakärryihin, -50 % keltainen tarra niiden takapuoleen, tarkasti keskelle. Mene kotiisi, avaa Facebook, seuraa tilannetta. Kyllä sinunkin kyntesi, hiuksesi, ulosteesi ja virtsasi lopulta kauppansa tekevät, kirjoittavat sanomalehtiä, bestsellereitä, keksivät uusia hoitokeinoja ja tekevät yliopiston tohtorit viisaiksi, antavat kauppojen kiikuille vauhtia, ne kiikut jotka kurottelevat taivaalle edestä ja takaa. Sinullakin on tarkoitus tässä kaikessa, älä huoli. Meillä kaikilla on merkitys.

MAMMUTTIMARKKINAT Hanna Virtakangas

Istun autossani Citymarketin parkkipaikalla jo yhdettätoista minuuttia. Käteni puristavat rattia edessäni ja yrittävät siirtää ahdistuksen muualle. En halua päästää irti, koska jos teen niin, en pysty hallitsemaan käsieni vapinaa. Vielä kotoa lähtiessäni olin niin varma, täynnä päättäväisyyttä ja uskoa itseeni. Nyt kauhu on jälleen vallata minut. Ehkä voisin pyörtää vielä kotiin ja palata kauppaan ensiviikolla hiljaisemmalla ajalla, kun norsupäivät ovat vihdoin ohitse? Ei, en voi tehdä sitä. Lupasin käydä kaupassa hänen puolestaan, koska en osannut sanoa ei. K-supermarkettiinkaan en voi mennä. En ole tarpeeksi super siihen kauppaan. Siwan myyjät taas ovat yrmeitä ja ilkeän näköisiä. Näyttävät siltä, että puraisevat pääni irti minä hetkenä hyvänsä. Muut kaupat ovatkin liian kaukana kotoani. En uskalla lähteä niin kauas linnakkeeni suojasta. Muistinkohan varmasti laittaa oveni lukkoon? Astun huterin askelin ulos turvasta. Avainnippu kädessäni kilisee kovaäänisesti, kun yritän saada tungettua sitä takkini taskuun. Pysähdyn oville saapuessani, kun todellisuus lyö minua kasvoihin musertavalla voimalla. Naamioin epäröintini poimimalla maasta karkkipaperin ja toimittamalla sen läheiseen roskakoriin, mutta silmäni eivät irtoa hetkeksikään näystä edessäni. Automaattiset liukuovet. Hetkellinen ryhdistäytymiseni alkaa murentua jälleen. Mitä jos ovet eivät aukeakaan, kun yritän kulkea niistä läpi? Mitä jos jäänkin vain hölmönä ovien ulkopuolelle heilumaan ja huitomaan, jotta pääsisin sisään? En halua edes ajatella, kuinka noloa se olisi. Tai mitä jos oviin tuleekin tekninen vika juuri kun olen kulkemassa niiden lävitse? Mitä jos ne läimähtävätkin takaisin kiinni kesken aukeamisen ja liiskaavat minut väliinsä? Kiinni. Auki. Kiinni. Auki. Liimaudun kiinni ohikulkevan miehen selkään kuitenkaan koskettamatta häntä. Hänen deodoranttinsa on pettänyt. Valitsen kahdesta pahasta pienemmän. Nopeus, jolla ovet läimähtävät aina kiinni, verrattuna siihen kuinka hitaasti ne aukeavat, hirvittää minua. On kuitenkin liian myöhäistä pyörtää. Pelastava enkelini saattaa minut 16

loukkaantumatta läpi giljotiinin. Käy mielessä, että mitä jos mies olisikin ollut Lucifer, joka oli tullut saattamaan minut kuolemaani. Ei hän onneksi ollut. Jättäydyn nopeasti taaksepäin heti ovista selvittyäni. Etenemiseni näyttää hassulta, koska yritän pitää väenpaljoudessa vähintään puolentoista metrin välimatkan jokaiseen ihmiseen. Citymarketin kiikkerät kulkuportit eivät onneksi herätä minussa samanlaista kauhua kuin ulko-ovet, vaikka nekin ovat automaattiset. Suoristan ruttaamani ostoslistan ja tihrustan, mitä siinä sanotaan. Aloitan helpoimmasta. Kurkkuja on vain kahdenlaisia: ulkomaalaisia ja suomalaisia. Nappaan taskustani pienen läpinäkyvän pussin, jonka avulla poimin yhden kaukaisimmista kurkuista. En halua koskea muiden ihmisten käpälöimiin kasviksiin, ja kaupan pussirullateline kirkuu bakteerivaarasta jo seitsemän ja puolen metrin päähän. Säpsähdän rajusti ja jähmetyn, kun joku hipaisee olkavarttani ohi pyyhältäessään. Myös selkäpiitäni pitkin valuva hiki tekee äkkijarrutuksen kuin hirvikolarin välttääkseen. Olen varma, että sydämeni pysähtyy hetkeksi silkasta kauhusta, mutta lähtee sitten taas muljahtaen jatkamaan jumputustaan. Rauhoitu, Miisa, selviät tästä kyllä. Poimin seuraavaksi listalta hernekeiton ja viisi tonnikalapurkkia. Ensimmäinen ei tuota ongelmia, koska listani on tarkka sen suhteen: Jalostajan hernekeitto. Tonnikala sen sijaan osoittautuu painajaiseksi. Hyllystä löytyy kuutta erimerkkistä tonnikalaa. Mietin hetken, ostaisinko kaikkia yhden, mutta sitten ymmärrän, että eihän se käy. Listassa lukee viisi tonnikalapurkkia, ei kuusi; jokin valmistajista tulisi jättää pois, mutta mikä? Entä jos jättäisin pois juuri sen, joka on hänen suosikkinsa? Mutta jos se olisi suosikki, eikö se mainittaisi listassa? Entäpä sitten pitääkö kalan olla öljyssä vai vedessä? Sitäkään ei mainita. Tai ehkä kastikkeessa? Jos niin, niin millaisessa kastikkeessa? Tomaatti-, chili-, tilli-, sataya-, sweet&sour- vai italialaisessa kastikkeessa? Hiutaleina vai paloina? Hieron väsyneenä ja turhautuneena kasvojani. Onnistun vain vaivoin estämään sormiani lipumasta hiuksiini, joita ne kovasti halajavat päästä kiskomaan. Se on tapa, josta olen yrittänyt oppia pois, vaikka hiusten repimisestä aiheutuva kipu selkeyttääkin ajatusteni kulkua.

Purkki A(bba) maksaa enemmän kuin purkki C(alvo) tai E(uroShopper), mutta purkki M(enu) on kaikista halvin, kun verrataan saatua kalamäärää sen hintaan. Sitten löytyisi vielä purkit P(irkka) ja J(ohn West), jotka ovat tarjouksessa. Onko kaikkein kallein laadukkain ja siten paras? Katsotaanko minua kieroon, jos ostan halvimman – tai toisaalta taas kalleimman? En halua, että minua katsotaan kuin köyhää pientilallista, mutta en myöskään kuin upporikasta merkkielitistiä. Onneksi keksin tyydyttävän ratkaisun. Lasken nopeasti päässäni keskiarvoisen hinnan tonnikalalle ja nappaan viisi tuotetta sitä lähimmäksi osuvan hintalapun takaa kärryihini. Ennen kuin poistun hyllyltä, järjestän vielä jonojen ensimmäiset purkit tasaiseksi riviksi ja suoristan repsottavat hintalaput. Mitä kauemmin vietän kaupassa, sitä varmemmin tunnen ihmisten katseet niskassani. Ne poraavat tuomitsevia reikiä ihooni, haluavat valuttaa niiden kautta kaiken epäsovinnaisen sisältäni. Tunnen kuinka keuhkoni painuvat entistä enemmän kasaan ahdistuksesta. Rintaani puristaa. Kuulen selkeästi korvissani heidän myrkylliset sanansa. Nappaan jonkun hetkeksi hylkäämät tyhjät ostoskärryt, koska tajuan, että voin käyttää kärryjä suojaavana puskurina ihmisvirrassa. Pahoittelen mielessäni niiden oikealle omistajalle. Mutta nyt kärryissäni on vain muutama tavara. Olisiko sittenkin pitänyt ottaa kori? Näytänkö typerältä työnnellessäni lähes tyhjää kärryä ympäri kauppaa? Ratkaisen ongelman nappaamalla viereisestä hyllyrivistä paketin näkkileipää ja keksejä ja liukenen nopeasti paikalta, ettei kärryvarkauttani huomattaisi. Kahdentoista minuutin jälkeen löydän viimein tieni kassoille. Jouduin valitsemaan liian monta kiertotietä, koska läpipääsemättömät ihmismuurit tukkivat tieni. Kauppa on niin iso, että sinne voisi perustaa pienen lentokentän. Mutta eiväthän lentokoneet osaa laskeutua labyrinttiin. Asetun jonoon, mutta kun tunnen hetkeä myöhemmin taakseni asettuvan miehen hengityksen niskassani, puristan silmäni kiinni ja käteni nyrkkiin. Älä tule noin lähelle! Pitkät kynteni painautuvat kipeästi kämmenieni pohjaan. Kipu auttaa minua keskittämään tunteeni ja pitämään minut kasassa. Myyjä tervehtii minua iloisesti, ei tekaistun monotonisesti niin kuin myyjät yleensä. Suon hänelle hiljaisen hein, vaikka tavallisesti vain

nyökäyttäisin päätäni hieman. Häpeän saman tien, kun kuulen, miltä tuo kolmikirjaiminen sana kuulostaa päästessään ulos rohtuneiden huulteni välistä. (Mistä tuleekin mieleeni, että unohdin sen ainoan asian, mitä tulin tästä kaupasta itselleni hakemaan: huulirasvan.) Osaan jo nyt sanoa, että tapa, jolla hein sanoin, pyörii varmasti loppumatonta ympyrää mielessäni, kun yritän illalla saada unen päästä kiinni. Todennäköisesti kaikki äänenvoimakkuudesta äänenpainoon ja kasvonilmeisiin tulee vainoamaan mieltäni vielä vuosienkin jälkeen, kun muisto varoittamatta ja sattumalta palaa mieleeni. Selviydyn kassatilanteesta jotenkuten ja lähestulkoon juoksen pihalle kaupasta. Vaatteeni ovat läpimärät kylmästä hiestä. Autossa olen turvassa. Katson itseäni taustapeilistä ja näen kalpean, huonovointisen naisen heijastuksen. Keinutan yläruumistani keinuvin, edestakaisin liikkein ja kiedon käteni ympärilleni ja puristan sitten tiukasti. Keinutan. Keinun. Tuuditan itseni takaisin oman yksinäisyyteni kehtoon. Selvisin.

MAKKARAN IDENTITEETTI Sara Loppi

Tästä lähtien kynnän perunat maahan ja nyhdän voikukkia lisukkeeksi, unohdan ylähyllyn lehdet vain voidakseni todeta viikon kuluttua, että nykymaailmassa kaikki lupaukset unohtuvat ennen kuin niitä on edes annettu. Kunnia on elokuvien lohdullisia maailmoja varten. Minulta on viety jotain, en tiedä vielä mitä, mutta ainakin huumorintaju joksikin aikaa. Niistä ovista käveli silloin sisään paljon positiivisempi minä. Valmiina lastaamaan kärryyn kaikkea mitä aikuinen ihminen viikonlopun rattoisille tunneille tarvitsi. Liike oli kotimatkalla tullut yllättäen vastaan ja olin silloin ajatellut riemuissani, että vihdoin tajusivat rakennuttaa tämänkin tien varteen, niin ettei tarvinnut enää kurvata ylimääräistä keskustaan. Hiukan outo sininen halli se oli ollut ulkoa päin. Liikkeen tunnus täysin vieras, mutta mitäpä minä siitä välitin. Sisäpuolella aloin jo hiukan hämmentyä. ”Tervetuloa hyvä herra!” huudahti myyjä päällään vaaleanpunainen essu ja päässään kissankorvat, joiden pinkki sävy riiteli valkeiden suortuvien kanssa. Naisen kasvot olisivat yhtä hyvin voineet olla valetut valkeasta kivestä ja silmät metallista. Hän oli niin uhkaava, että asiakkaana teki mieli pyytää välittömästi anteeksi. ”Aiotteko kauankin seistä siinä, tuolta pääsee myymälän puolelle”, ilmoitti nainen jurosti ja avasi jonkun niistä väärinpäin luettavista pokkareista, joita nuoret nykyään lukivat. Hän tarkoitti melko tavallisen näköistä sisääntuloa, jollaisia marketeissa on kassojen ja eteisaulan tilasta tuotteiden luokse. Nappasin ostoskorin ja marssin hivenen loukkaantuneena, mutta ostoksiin jo keskittyen, sisemmäs ja tapasin normaalilta paikaltaan lehtihyllyn, elokuvaosaston ja vaatteet rekeillä. Menin ohi, vaatteita en jaksanut katsella kuin kerran vuodessa. Ruokaosasto tuli urheilutarvikkeiden jälkeen. Silloin hämmennys vaihtui epäilykseen. Miksi tunnuin olevan ainoa koko kaupassa myyjän lisäksi? Hiljaisuus paukkui korvissa. Täällä ei soitettu musiikkia niin kuin kaupoissa 20

yleensä. Lihatiskillä jäin hetkeksi kuolaamaan sisäfileen perään, mutta kukaan ei ilmestynyt sitä punnitsemaan. Maistiaiset olivat loppuneet kesken, mutta kukaan ei tullut laittamaan uusia esille. Tarttuessani suivaantuneena makkarapakettiin se alkoi äkkiä huutaa. ”Mitä helvettiä! Sinä et taida tietää mitä meissä on!” ”Tai sitten et vain välitä paskan vertaa”, vastasi toinen eines hyllystä ja moni saman sorttinen kommentti synnytti jauhopötkylöiden kesken kokonaisen keskustelun, joka olisi voinut olla suoraan Kuningaskuluttajasta. Myyjä kassalla katsoi vinoon, kun olin lentänyt hänen niskaansa tehden sadan metrin ennätyksen pikajuoksussa. ”Mitä nyt, hyvä herra? Käsittääkseni ette ole vielä löytänyt sitä, mitä tulitte hakemaan. Niin kauan kuin se on hyllyssä, mitä järkeä teidän on lähteä?” ”Hakemaan? Minä. En… en puhuvaa…” Viimeinen asia, jonka sen jälkeen muistin, oli outo ryömivä ääni takaa, ja se kun kylmä lattialaatoitus kalautti kalloa niin, että tajunta lensi korvasta. Kun heräsin, makasin edelleen kassan edessä. Myyjä oli ehtinyt jo lukea pokkarin numerosta päätellen neljä kirjaa, ja ostoskoriin kauhuissani pudottamani makkarapaketti ilmoitti, että olin onnekas, sillä maito olisi tällaisen ajan sisällä jo mennyt happamaksi. En viitsinyt menettää tajua uudestaan, mieli teki. Kuten kaikki kovaonniset sankarit, minäkin olin ajatellut ja sydämellisesti toivonut, että kaikki oli vain sitä pahaa unta. ”On täällä sänkyjäkin, joissa nukkua, hyvä herra”, sanoi myyjä kynsiään pureksien, silmät tiukasti kirjansa sivuilla. ”Miten huomaavaista…” Lähdin oville hymyillen niin että suupieliin sattui. Välillä pysähdyin ottamaan tukea seinästä. Makkarapaketti huusi nimittäin perääni. Se oli vihainen, koska en palauttanut sitä paikalleen. Olisi kysynyt sitä henkilökunnalta tiskin takana. Myyjän velvollisuuksiinhan sellainen kuului. Ei kun hetkinen? Mitä ihmettä päässäni liikkui? Ei, hetkinen! Selvä, tätä siis tarkoitetaan loppuun palamisella, kyllä, sitä tämä on, nyt vain äkkiä ovesta ulos, auton ovi auki, kotiin!

Ovi auki? Ei, ovi ei auennut, siis kaupan ovi. Kaivoin silmät pakokauhusta sumentuen kellon esiin. Sulkemisaika oli mennyt jo ajat sitten. Silti kaupassa oli valot päällä ja myyjä, vilkaistessani karvat pystyssä olkani yli, edelleen istui kassalla vailla mitään aietta lähteä pois. Ainoa asia, mikä liikkui, oli käsi kirjan sivuilla. Pian toivoin, ettei mikään muu olisi liikkunut. Sillä tuskin olin kauaa tuijottanut näkemääni vailla pakomahdollisuutta, kun se ryömivä ääni palasi. Eri suunnasta kuin myyjä, suoraan ovien takaa, joita vasten nojasin. Jokin musta kolkutti niihin. ”Oh, tervetuloa!” myyjä huudahti niin pirteästi, että sitä ei ollut uskominen. ”Ovi ei ole lukossa, Siivooja.” Olin tervehdyksen aikana ehtinyt tulkita näkemääni lasin läpi jo liiaksi. Oli aika jälleen kerran halata lattiaa, tällä kertaa en lyönyt päätäni. Saatoin kiduttavan hetken nähdä, miten jokin musta ja epämääräinen tuli sisään ja kiersi minut hitaasti ryömien. Siivooja? Ei, pikemminkin ylikokoinen musta painajainen. Nousin, sillä jokin valonpilkahdus sattui ajatuksiini. Ovi oli juuri äsken… Kuului kalahdus ja naksahdus. Kahva ei suostunut enää liikahtamaankaan. ”Hyvä herra? Te ette ole vielä hakenut ostoksianne”, myyjä totesi takaa taas yhtä yrmeänä kuin aiemmin. ”Jos haen ostokseni, pääsenkö ulos?” ”Täältä on vaikeaa löytää sitä mitä todella tarvitsee, kuten mistä tahansa muualta, siinä menee hetki kun etsitte, mutta kyllä, sitten pääsette ulos.” ”Mikä tämä paikka on?” kysyin nyt hysteerisenä. ”Hyvä herra, ettekö lukeneet oven infotaulua?” Myyjä pyöräytti kellertäviä silmiään ja siirsi ne takaisin pokkariinsa. Pieni toivoton huokaisu oli havaittavissa. ”Näytänkö minä siltä, että tietäisin mikä tämä paikka on!” Myyjä ei kuitenkaan enää vastannut. Nappasin lähimmästä penkistä kiinni, aioin paiskata sen voimieni takaa oven lasiin. Tuolla kaukana parkkipaikan ilta-auringossa oli auto ja pelastus. Taas kuului kalinaa. Ylhäältä rämähti voimalla murtosuoja peittäen kaiken näkyvyyden ulos.

Alkoi elämä nauravien lehtien kanssa, jotka tiesivät kertoa miten kärjistetysti niiden toimittaja asiansa ilmaisi. Suklaan, joka valitti kaikkea sitä vääryyttä, jota sen valmistuksen eteen oli tehty. Niiden iänikuisten makkaroiden kanssa, jotka tuntuivat ottaneen minut ensitapaamisen johdosta silmätikukseen ja tietokoneiden, jotka ivasivat, jos niitä edes lähestyi. Kuulemma oli turha syytää sellaista määrää rahaa asiaan, joka ei koskaan maksaisi itseään takaisin ja hajoaisi puolessa vuodessa. Olin pitkään yrittänyt löytää sitä, mitä todella etsin, mutta myyjä katsoi kassalla joka kerta yhä enemmän vinoon, kun raahasin vastahakoista kulutustavaraa hänen eteensä. Paniikki oli muuttunut jo apatiaksi, toivo synkäksi pessimismiksi. Päivien kulu melkein nauratti. Ehkä minä kohta heräisin. Eihän tämä ollut totta ensinkään. Toisaalta kuka siellä kotona odottaisi? Töissä pitäisi olla, ehkä ne siellä huomaisivat minun kadonneen maan päältä. Ei, tämä ei ollut totta, kohta herään. Kaikella oli siinä kaupassa mielipiteensä, jokainen esine syytti kulutusyhteiskuntaa olemassaolostaan. ”Onko olemassaolo teille niin kamala asia?” huomasin kysyväni yksi päivä kuunneltuani syyllistämistä vielä normaalia enemmän. ”Ei sinänsä”, vastasi pitsa. ”Kun ei ajattele liikaa, niin elämä on niin mukavaa.” ”Koska ihmiset eivät ajattele, me aloimme ajatella heidän puolestaan”, aloitti perunasalaatti paatoksella. ”Eikö tuo nyt ole hieman mustavalkoista?” kysyin tympiintyneenä. Tiesin jo, että oli turha kysyä, miten ruoan oli mahdollista ajatella. Ne loukkaantuivat siitä vain vielä enemmän ja taas olisi yksi osasto enemmän vihamiehiä. Riitti että makkaroiden nurkkaus piti jo suoranaista mykkäkoulua. Hetken osastolla oli hiljaista. ”Jotkut ajattelevat, mutta silti mitään ei tapahdu, voitko kieltää, makkarafriikki?” hampurilainen heitti ääni uhkuen kapinaa. ”Ettekö voisi jo unohtaa sitä!” pyysin haukotellen. ”Pirussa emme!” karjui Hiillos jostain hyllyrivin takaa. Kauaa en ehtinyt murehtia kurjaa elämää minne ikinä jäinkään märehtimään, sillä aina se ryömivä otus ilmestyi jostain. Mörkö tai mikä lie. Ei antanut

yölläkään nukkua rauhassa. Tavaksi tuli jäädä kassoille, joiden luona myyjä oleili, ainoa ihminen painajaisessani. Nainen ei paljoa puhunut, vain Siivoja tuntui häntä kiinnostavan. Kuten monesta muustakin asiasta, tiesin, että oli turha kysyä. Kunnes eräänä päivänä myyjä alkoi puhua itse. Olin sinä päivänä Siivooja kintereilläni juossut läpi kaupan etsien vimmatusti jotain mahdollisimman vähäpuheista syötävää ja kaatanut vahingossa rekillisen vaatteita mörön päälle. Ne olivat huutaneet kirouksia perääni, mutta vaienneet sitten ihme kyllä. Siivooja oli ilmeisesti hävittänyt ne jonnekin, sillä en koskaan enää nähnyt sitä rekkiä. Myyjä oli käskenyt takaa-ajajani rauhoittua ja mennä nukkumaan. Minä taas romahdin hiukset pystyssä istumaan liukuhihnalle vastatusten myyjää. Nakersin hetken hiljaisuudessa korppua. Sen toverit kirosivat toimituksen pussissaan. Päälle vielä syljeksivä lähdevesipullo ja haluni olivat varsin lopussa. ”Oletko väsynyt tähän?” myyjä tokaisi pokkarinsa takaa. Vetäisin korppuni väärään kurkkuun. ”Anteeksi kuinka?” sain kysyttyä kakomisen joukosta. ”Oliko siinä jotain epäselvää, kysymyksessä?” Myyjä loi taas yhden vinon katseen sivujen yli. ”Epäselvää? Vaikutanko jotenkin väsyneeltä?” huomasin hykerteleväni hiukan. ”Pikemminkin kannibaaliselta, julmuri”, itkivät korput vieressäni. ”Missä välissä minusta korppu on tullut!” karjaisin pussiin. ”Sillä kannibaali voi olla vain syömällä lajikumppaneitaan. Ihanaiset täysjyväkorppuseni sokerilla, nam. Teidän syömisenne ei minusta kannibaalia tee.” ”Rauhoitu hyvä mies ja ota henkonen”, pyysi ystävällisesti jokin kaapissa pääni yläpuolella. ”En polta.” ”No sitten, voin esitellä pari toveria tuolta limsahyllyn takaa…” ”En juo.” ”Nyt te valehtelette”, myyjä sanoi ja hihitti jollekin iänikuisen pokkarin sivulla.

”Ja helvettiäkös se teille kuuluu!” karjaisin. Korput alkoivat rukoushetken kääreessään. Yksi kehotti rohkeuteen vastoinkäymisten ja turmion hetkellä. ”Älä ala kovistelemaan viljatuotteiden edessä. Eikö ole ihan tarpeeksi kamalaa, että syöt heidät ja kaiken lisäksi maksamatta”, pakasteet huusivat altaistaan. ”Aika uskomatonta tämä”, minä totesin myyjälle haukaten korppua. ”Miten sen ottaa.” ”Oletko tosissasi?” Tuijotin myyjää niin kauan, että tämä vihdoin laski pokkarin liukuhihnalle. ”Minä olen täällä vaanimassa elämästään hairahtaneita. Maailmalle sokeita, itseään täynnä olevia ja massiivisen välipitämättömyyden takana piilottelijoita. Siinä vastaus kysymyksiisi, turha ruveta kyselemään, että miksi kerron ja mitä se tarkoittaa, ota tämä vaikka epäreiluna tapana kostaa.” Nainen nappasi kaapista tupakan, sytytti sen ja puhalsi kasvoilleni kokonaisen pilven savua. ”Eikö olekin epämukavaa ja loukkaavaa, älä minulta kysy miksi tein sen, tuntui vain siltä.” Jäin sanattomaksi moneksi minuutiksi, kunnes… ”Niin kuin tämä mitään auttaisi! Onko se muka joku ylevä tavoite langettaa yhdelle kaikkien synnit?” ”Kuka juuri äsken sanoi, että tämä on epäreilua? Tämä kauppa toimii niin kuin muukin maailma. Järjettömästi ja vailla suuntaa. Kärjistetysti ja naivisti. Emme me ole mikään parantola tai parempi kuin muutkaan laitokset kautta ihmiskunnan. Lisäksi tämä kauppa on vain lattea heijastus siitä, mikä todella on väärin.” ”Pitäisikö minun ymmärtää, että jään tänne loppuelämäkseni kuuntelemaan muiden puolesta tätä kaikkea?” Minua itse asiassa nauratti juuri nyt. ”Jos todella tahdot. Voit sinä heittää kaiken moskan Siivoojallekin. Silloin sinulla ei ole enää asiaa tähän kauppaan, se ei voi täyttää halujasi tyhjänä.” Myyjä syventyi takaisin pokkariin. Lähdin kävelemään harkiten tarkkaan oliko tuo äskeinen lupaus ulospääsystä. Jos ymmärsin väärin ja

tuhoaisin kaiken ruoan, kuolisin nälkään ja janoon. Epäröin pitkään tuijottaen massiivista määrää tavaraa, niin turhaa kuin tarpeellistakin. Mikä työ sen pois heittämisessä olisi… Silloin välähti. Mitä nyt, hyvä herra? Käsittääkseni ette ole vielä löytänyt sitä, mitä tulitte hakemaan. Niin kauan kuin se on hyllyssä, mitä järkeä teidän on lähteä? Eikö tuo peijakas ollut sanonut niin ihan aluksi? ”No mutta tietenkin se voi, sillä mitään en niin toivo kuin pois pääsyä täältä, en halua täältä mitään. Ja tämä on totuus, menköön kaikki harakoille ja toivottavasti kukaan ei tee lisää tilalle!” Silloin myyjä nauroi ja kaupan ovi oli äkisti edessäni. Katsoin hämmentyneenä olkani yli. ”Voi en minä voi antaa sinun tuhota kallisarvoista materiaani. Minun mielipiteeni on aina ollut, ettei tätä maailmaa pelasta enää mikään.” Myyjä hymyili hiukan ja sulki silmänsä. Minä löysin itseni keskustan marketista tuijottamasta lehtivalikoimaa. Tämän päivän uutisotsikot olivat täynnään sotaa, talouden lamaa ja kaikkea niihin liittymätöntä roskaa, kuten aina. Ei tehnyt kyllä lainkaan mieli sitä makkaraa, vaikka kun asiaa ajatteli, ne sentään kierrättivät sitä roinaa, mitä vaikka siitä porsaasta jää yli.

LUOMU OIS TÄTÄ PÄIVÄÄ Jutta Tiensivu

Citymarketissa soi Shakiran uus biisi. Sitä kuulee nykyään kaikkialla. Nappaan peräkärryn kokoisen pyörällisen ostoskorin ja astun muutaman askeleen eteenpäin kohti vihannesosastoa. Olemattomassa ostoslistassani ylimpänä lukee: tomaatteja. Ensimmäisenä tarjolla olis Pirkka-tomaatteja. Mies aina valittaa niiden olevan mauttomia ja jätänkin ees harkitsematta. Vieressä on luomua. Luomu ois tätä päivää. Otan läpinäkyvän pussin ja heilautan sitä ripeesti ilmassa. Saatuani pussinsuun auki nappaan käteeni ensimmäisen tomaatin. Se hajoaa inhottavasti mun käteen jättäen koko kämmenen tahmeeksi. Mun oikeelta puolelta huokuu ummehtunut kukkaisen hajuveden tuoksu. Sellanen miltä mummolla aina haisee. Voimakas tuuppaus kylkeen saa mut horjahtaan. Happamalla ilmeellä ja vuosia vanhoilla hajusteilla koristeltu vanhus haluaa näköjään täsmälleen samoja tomaatteja. Se ei kuitenkaan tyydy niihin mitä olis jo tarjolla. Tyynen rauhallisesti Hapannaama rikkoo yhen keskellä olevista tomaattilaatikoista, tunkee kätensä sisään ja kahmii täydellisen näkösiä vihanneksia. Hyvähän toisten on niitä sieltä kerätä, samalla ku vittu ite pyyhin tomaatinjämiä housuihini. Valitten lopulta espanjalaisia tomaatteja, eihän suomalaista kukaan osta muutenkaan. Heittelen koriin muutamia muita vihanneksia: kurkkua, jäävuorisalaattia, punakaalia ja retiisejä. Mitä turhia niitä alkuperämaita tai luomuttomuuksia on miettiä, kunhan nyt vaan pääsisin nopeesti pois ennen ruuhkaa. Taitaa kyllä olla toiveajattelua, ku pelkästään vihannesosastolla kulu kolme varttia. Hinaan peräkärryn kohti lihatiskiä. Otan vuoronumeron, että pääsen jonottamaan tarjouksessa olevaa grillikylkeä, kuten kaikki sata muutakin jonossa seisoskelijaa. Näytöllä näkyy numero satanelkyt, mun lapus taas satakuuskyt ja päälle. Kaikilla on näköjään grillikylki loppu, itehän haluan vaan nopeeta valmisruokaa. 27

Taustalla kuuluu sama kylpyvaahtomainos jo ties kuinka monetta kertaa. Tuskin kukaan ees haluaa ostaa kolmea hedelmäistä kylpyvaahtoa kahden hinnalla, vaikka siinä säästäiski huimat viistoista senttiä. Tokihan tää voi olla kateellisen puhetta. Mitäs ite kylpyvaahdoista tietäisin ku en ammettakaan omista. Jono matelee tuhottoman hitaasti eteenpäin ja mä litistyn autokärryjen sekä mun edes seisovan miehen väliin. Autokärryjä vasten nojailee nainen puhuen koko ajan puhelimeen. Kärryosan istuimessa istuu lapsi, joka itkee pää punaisena, ja mä huomaan miettiväni autokärryjen ideaa. Lapsi parkuu istuimessa ja ite auto ammottaa tyhjyyttään. Akka antaa lapselle ostosten joukosta lelun, joka hiljentää itkun hetkeksi. Katon akkaa silmiin ja sen ilme näyttää kysyvältä. Se kohottaa kulmakarvojaan ja huomaan keskittyväni siihen, miten paljon sen silmät suurenee. Mä tyrehdytän mun mieleen nousseet kuvat jonkinlaisesta kalasta ja kysyn, onko sillä kenties jotain asiaaki vai mulkoileeko vaan aikansa kuluksi. Vastausta ei kuitenkaan kuulu, se vaan osottaa mun eteen ja käännyn huomatakseni jonon liikkuneen reippaasti eteenpäin. Vanhahko nainen tiskin takana tuijottaa tyhjyyteen ja se herää jonkinlaisesta horroksesta mun sanoihin ”Joo ottasin tota grillikylkee...” Nainen osoittaa pihdeillä kasaa lihamöykkyjä. ”Joo sen ekan vaikka siitä…” Saatuani mitä halusin alan kulkeen puolijuoksua kohti hallin toista päätä. Maitotuotteet on vissiin laitettu mahdollisimman kauas, että jokainen asiakas varmasti saa mahdollisuuden kävellä kilometrien lenkin kauppaa ympäri vaan parin ostoksen takia. Kaupan pääkäytävä on tungettu täyteen jos minkälaista roinaa. Parilla kympillä sais runsaan kasan paskapaperia ja kaupan päälle hupaisan kantolaukun. Jos Ikean ostospussit on jonku makuun liian suuria, vie naurettava harmaa Serlan oravasäkki kyllä pidemmän korren. Rasvattoman maidon napattuani ja viimeisetkin hermonriekaleet matkanvarrelle tiputettuani hinaan koria vihdoin kohti kassoja. Kassoja on kuusitoista, mutta käytössä vain seittemän. Shakiran soidessa taustalla aloitan

jälleen uuden jonottamisen päästäkseni maksamaan ne muutamat ostokset, joiden takia ehdin kuluttaa liki kaks tuntia ja liian suuren osan kärsivällisyydestäni.

MARKETTI KAKSITUHATTANELJÄTOISTA Ida Kalliomäki

Vesa ajoi kaupan parkkipaikalle Hilkka kyydissään. Piha oli autoja täynnä. Eihän tänään ollut toripäiväkään. Vesa etsi ruutua mahdollisimman läheltä ovia, mutta vapaata ei meinannut löytyä millään. Sitten yksi vapaa paikka löytyi. Se oli kylläkin hyvin kapea – liian kapea jopa Ford Fiestalle. Siihen Vesa kuitenkin päätti tunkea autonsa. Sen etukulma raapaisi viereistä autoa. Vesan täytyi suoristaa Fiestaansa, jolloin sekä toiseen että omaan autoon jäi pitkät viillot kylkiin. "Turha tätä on enää venkslata enempää. Jää tässä pois", Vesa tokaisi. Hilkka aukaisi oven ja se tömähti suoraan toiseen autoon. Siihen jäi pieni lommo. Vesa lähti etsimään uutta paikkaa pikkuisen kauempaa, jolloin Hilkka hipsutteli kaupan oville. "No miksei ne ovet voi nyt aueta?" Hän joutui odottamaan ovien edessä hetken ennen kuin tajusi siirtyä taaksepäin. Vihdoin! Paitsi että edessä olivat vielä yhdet ovet. Hänen ohitseen pyyhälsi reipas nuori mies ja ovet jäivät sopivasti auki. Kaupan kolkot loisteputket särkivät silmiä. Hilkalla oli muutenkin heikko näkö. Kaupassa oli myös kauhean kylmä. Onneksi sentään porteista pääsi sisään vaivatta. Olisi ollut typerää pyöritellä silmiä, kun ei vain tajunnut, kuinka portit toimivat. Hilkka otti mukaansa sellaisen korin, jota sai vetää perässä. Kärryt olivat aivan liian isot ja leikatulla olkapäällä ei kannettu mitään. "Hei sinä siellä!" Hilkka huudahti ja käveli myyjän luo: "Missä täällä on niitä tarjouskahveja?" Myyjä oli niin keskittynyt työnsä, että pelästyi hätkähtäen Hilkkaa. "Aaa... Okei joo, totta kai... Voin tulla näyttämään. Tätä tietä", hämmentynyt myyjä vastasi ja keskeytti hyllyjen täyttämisen. Myyjä lähti näyttämään tietä Hilkka heti kannoillaan. Hilkan silmät vilkuilivat samalla muita asiakkaita. No onpas tolla pojanklopilla pitkä tukka! 30

Saisi leikata sen. Ei miehillä kuulu olla pitkät hiukset! Näköjään Reino on lihonut noin paljon. Ettei vaan olisi silläkin diabetes? Sitten he saapuivat oikealle hyllyriville. "Voi kiitos paljon. Niin paljonko näitä sai ottaa?" "Neljä per talous." "No täytyy tulla tänään vielä uudemman kerran. On niin kamalan halpaa", Hilkka tokaisi ja myyjä kohotti kulmiaan epäuskoinen ilme kasvoillaan. Hän latoi tarjouskahvit koriin ja etsi uuden myyjän käsiinsä. "Kuule, missä ne on ne tarjoussokerit?" "Heti seuraavalla käytävällä." "No juu selvä." Sokerissa ei ollut rajoitteita, joten Hilkka otti ainakin kymmenen pakettia. Riittipähän pahanpäivän varalle. Mutta kori oli jo niin täynnä, että hänen oli mentävä kassalle. Hilkka kulki edestakaisin kassojen ohitse ja yritti päätellä, mikä jono olisi kaikkein lyhin. Millään muulla asialla ei ollut väliä kassan valinnassa kuin nopeudella. Eihän hänellä ollut koko päivää aikaa seisoskella jonottamassa. Oli kuitenkin oikeastaan ihan sama, minkä jonon hän valitsi, se oli aina hitain. Ja tosiasia oli, että kassoja oli liian vähän käytössä. Missä kaikki myyjät luuhasivat? Kahvitauollako? Hilkan pää pyöri vinhaa vauhtia, kun hän yritti vilkuilla muita ihmisiä. Kauhea ihmispaljous! Onpas tolla iso maha! Ja tolla on kolkko ääni. Ei ole tainnut tuokaan käydä pesulla vähään aikaan, haiseepas pahalle. Ja eikö nuo nykyajan äidit osaa pitää lapsiaan ruodussa? "Ai hei! Tuletkos myyjäisiin lauantaina? Voisit leipoa vaikka vähän pullaa", ääni kysyi Hilkan vieressä. Se olikin hänen hyvänpäiväntuttunsa Aili. "No hei hei! Voi kuule, kun mulla on vähän menoa silloin. Täytyy katsoa sitten ensi kerralla", Hilkka vastasi vaivaantuneena, mutta yritti puhua tarpeeksi kovaa, jotta huonokuuloinen Aili kuulisi. "Harmi! Olisi ollut niin paljon tarvetta auttaville käsille! Täytyypä tästä lähteäkin hakemaan hieman vehnäjauhoja ja tuorehiivaa, mutta eikös ole kuule omituisen paljon ihmisiä liikkeellä?" Aili kailotti.

"Niin, mietin tässä juuri ihan samaa. Juu ja onko tänään jokin erityinen päivä?" "Ei kai pitäisi olla. Nähdään sitten seuraavissa myyjäisissä, eikö joo?" "Varmaan... Heippa." "Hei! Voisiko rouva laittaa ostoksensa hihnalle? Pääsisivät muutkin eteenpäin", eräs isokokoinen viiksekäs mies tuhahti Hilkalle, joka ei ollut huomannut jääneensä tien tukkeeksi. "Kyllä kyllä. Vaikka on teillä varmasti enemmän aikaa siinä seisoskella kuin mulla – katsos kyyti odottaa." "Nii justiinsa... Ja mulla vai on aikaa, kun lapset odottaa kotona? Hä?" "Luuletteko todellakin hyvä herra, että voin ennustaa, onko teillä aikaa. Jokaisen täytyy itse tuunata aikataulunsa." Hilkka latoi ostoksensa hihnalle yksi kerrallaan ja meni maksamaan. Hän läväytti ison kasan kolikoita tiskille ja käski myyjän laskea. Eihän hän ollut huomannut ottaa mukaansa lukulaseja, jotta olisi voinut laskea itse. Täytyi vain luottaa myyjän laskutaitoon. Kuitti pitäisi silti tarkistaa vielä kotona. Ei noista myyjistä ikinä voinut tietää.

SUPER MARKET 2014 Jonna Luostarinen

Turvakamera toivottaa meidät tervetulleeksi maksuttomaan parkkihalliin. Ei huolta, ei kiirettä, ei loskaa, ei jäätä. Rullaportaat, ja olemme lähempänä taivasta. Täällä on Buffa, Otto ja Ray, piiputtava pullokone sekä nitiseviä automaattiovia. Täällä on kirjeen kokoinen postitäti, pahalta maistuva apteekkari, arvoton kultaseppä sekä vakuutettu vakuutusneuvoja. Veikkaus-myyjä kenollaan kohti varhaiseläke-faxia. Täällä on kiiltävä lattia ja korkea katto, pelikoneita ja palju. Täällä on

maitohylly

piimähylly

kinkkuhylly varmanakkihylly korvapuustihylly kahvihylly

kalahylly

juustohylly

neljänruuhkahylly

oluthylly

serviettihylly

hyvinvointijuomahylly

kynttilähylly

ysärihylly suklaahylly makeishylly

eineshylly säilykehylly

rinkelihylly juustokakkuhylly alehylly riisikakkuhylly

teehylly leipähylly kaviaarihylly mehuhylly

lonkerohylly

kirjahylly

energiajuomahylly siiderihylly pillihylly

kuusenjalkahylly

sukkahousuhylly

kampahylly

kvghylly

purukumihylly

ensiapuhylly

salmiakkihylly

ostapoisvaanhylly

koiranruokahylly tyhjähylly

kermahylly

poppihylly kissanruokahylly lehtihylly

kalanruokahylly

tiskirättihylly metallihylly pölypussihylly

tapettihylly ekohylly tekohylly pyllyhylly rokkihylly muumimukihylly nukkehylly pallohylly

mitäminäsanoinhylly

sallittulapsillehylly naistenhylly hyllyhyllyhylly.

videopelihylly miestenhylly

k18hylly hyllyhylly

Hylly.

Täältä saa kilon karkkeja ja metrin makkaraa, kuution kaikenlaista ja tonneittain turhuutta, hyppysellisen häpeää ja sylillisen syntiä.

Täällä on kiireinen myyjä, näkymätön kauppias, hävinneitä vanhuksia, asiattomasti oleskelevia nuoria, itkeviä lapsia, univajeisia äitejä, kadotettuja isiä. Tänne on hukattu tuntitolkulla kilometrejä.

PASTISSIT versioita Antti Hyryn novellista Maantielt채 h채n l채hti

KAIKKEUS Hanna Virtakangas

Mieti: mittaamaton maantie, jollekin polku, jollekin linnunrata. Tie vailla päämäärää, polku vailla kulkijaa – linnunrata vailla tähtiä. Ja siinä minä astelen ja vedän sisääni muistoja. Rauhassa nyt. Hapuilen kohti nykyistä ja mennyttä, elävää ja tuonpuoleista. Mietiskelen ajatusteni merkitystä ja merkityksettömyyttä. Hiekanjyvä kutittaa jalkapohjaani. Kertoilee olemassaolostaan. Häkellys. Mutta se kaipaa vain läheisyyttä. Lajitoverit ottavat nopeasti mallia. Siinäpä vasta näky.

Kasa

piskuisia

tavoittelemassa yläilmoja. Taivas. Ihmeellinen taivas. Monen sukupolven muistot painettuina tähtiin. Päiväkirja jota kukaan ei osaa lukea. Eläinrata vartioimassa sielujen saloja. Uskaliaana teen sen.

Kurkotan

kohti

maailmankaikkeutta. Se hyväksyy tunnusteluni ja imaisee minut sisäänsä pyöritellen spiraaleissa ja

pakottaen spagaatteihin. Kaikkialla on sekä synkkää että kirkasta. Hyvä ja paha ovat menettäneet merkityksensä. Galakseja ja supernovia silmänkantamattomiin. Hivelen niiden hahmottamatonta pintaa. Tervehdin mustia aukkoja ja kaasupalloja. Naapureita aamukahvilla ja oraakkeleita tutkimusmatkoillaan. Narkissos peilaamassa itseään ja muita. Liikaa. Riittää. Anti-spagaatteja ja vastapäiväisiä spiraaleita. Paluumatkan kova todellisuus. Hiekanmuruja jalkojen alla. Taas. Kerron maaperälle tarinaani yksi murunen kerrallaan. Aina vain uudestaan. Askel askeleen jälkeen uudestaan. Yhtä loputtomasti kuin tie itse. Hengähdystauko. Tie. Mihinkähän se johtaa? Johtaa mihin johtaa.

Mukailtu kirjailija: Samuel Beckett

YMPÄRI Aurora Piirto

Hän on kai luonnon kanssa yhtä. Kävelee askeleet, jotka johdattavat yli, ohi, läpi. Eteenpäin ilman syytä. Kulki vihreyden syleilyssä, mutta ohitti myös ihmisten aikaansaamat muutokset. Rakennukset, jotka toimivat suojana kylmyydeltä. Hän ei tuntenut kylmyyttä, ei edes halua tietää mitä se tarkoittaa. Soilla, kylissä, merellä, kulki ja jatkoi matkaansa vuorilla, pelloilla, metsissä, mitä vain sattui tulemaan eteen tiellä. Hän päätyi maantielle, samalle josta matka alkoi. Tällä tavalla hän kulki kohtisuoraan ensimmäistä suuntaa vastaan, ja uudelleen näiden suuntien väliltä. Katto pään päällä pysyi aina samana. Hän tarkisti sen aina ylös katsoessaan, oli hän missä tahansa. Myös maantie pysyi samana, hän päätyi aina samoin päin ympäri kuljettuaan. Muuttumattomaan aloituspisteeseen. Maailma alkoi muuttua. Hän ei ollut enää maantiellä, vaan vuoristossa, jossa vuoret olivat isompia kuin missään. Harmaita hiutaleita satoi alas ensin pieninä, mutta pian ne olivat jo hänen itsensä kokoisia. Häntä ympyröi ensin tyhjyys, puhdas musta tila, joka alkoi täyttyä ensin pienemmistä, mutta sitten suuremmista karuselleista. Hän halusi pyörimään niihin mukaan, mutta karusellit kasvoivat liian suuriksi. Hän jäi lopulta yksin ja liikutteli jalkojaan ja käsiään, eikä pudonnut mihinkään, koska ei ollut mitään. Karuselli, hiutale, vuoret, maantie. Hän oli taas normaalin kokoinen. Tie alkoi kutistua hänen allaan. Vei hänet kauemmas maanpinnasta, kohti taivasta. Ylhäällä haroi hentoja pilviä, poltti sormensa aurinkoa koskettaessa. Pienet pallot ympärillä katosivat pian olemattoman pieniksi. Hän katsoi ylös ja näki tähtien muodostaman tien. Hän matkasi nyt linnunrataa. Jongleerasi galakseilla. Tanssi maailmankaikkeudessa. 40

Universumi allaan muodosti jälleen karuselleja. Ympäri pyörivät rattaat pyörivät nyt hänen kasvojensa edessä. Hän ei uskaltanut koskea niihin, koska pelkäsi hajottavansa niiden symmetrisen kiepunnan. Karusellit kerääntyivät, muodostivat ruohonkorsia, kiviä, sammakon. Hän kasvoi vielä lisää, mutta päätyi jälleen maantielle. Maantien pikkukivet lentelivät ja narisivat hänen taas kävellessä. Tällä kertaa suunta ei ollut maailmalle, vaan kotiin, jossa hän istui pöytänsä ääreen. Pöydällä olevan hedelmäkorin värit muistuttivat häntä karuselleista. Hän otti greipin ja heitteli sitä ilmaan muutaman kerran. Nuolaisi, nuuhkaisi, puraisi, pussasi. Joka kerta maailma hänessä kasvoi, maailma jonka ympäri hän kävelisi kuten aiemmin, uudelleen.

Mukailtu teksti: Pintanaarmuja (Maaria Päivinen)

APOSTOLINKYYTI Ida Kalliomäki

Se lähti kävelemään maantieltä eteenpäin. Sit se kulki metsänhoitoyhdistyksen asettamien metsänhoidollisten toimenpiteiden vastaisesti hoidetussa mettässä (oli niin jumalauta avohakkuuta että olisi pitäny istuttaa uusia taimia). Mutta sit tuli tiheätä mettää; oli kuusta, mäntyä ja katajaa, muttei sitten yhtään koivua, raudus- tai hieskoivua. Ei koivujen eroilla oo mitään käytännön merkitystä, kaikilla niillä saa vihdottuu yhtä lujaa ni että lehdet lentää pitkin bastun seiniä. Se jatko matkaansa eteenpäin soitten yli (kysees oli räme: kuivahko ja puustoinen suotyyppi, jonka valtapuu on mänty). Näitä biologian ja maantieteen termejä voisi kelata paljon lisää mut mä en viitti tähän väliin alkaan päteen liikaa joten se meni monen muun mettän, suon, meren, järven, lammen ja vitun lätäkön yli ja sitten tuli taas samaan alkupisteeseen josta oli lähteny. Se saatana alotti uudestaan kulkeen joka eri suuntaan mut palasi aina samaan pisteeseen maantielle. Välillä se tsiigaili ylös ja bongasi kuun, auringon ja tähtiä. Kaikki alko muuttuun sen ympärillä isommaks eiku se muuttuki ite pienemmäks. Kohta se oli hobitin kokonen, sellanen pieni pygmi, lopulta se oli kirppu ja pieni atomi, yksi pieni hippunen tässä paskassa. Se alko kasvaa takasin normaalix ja vielä sitäki suuremmax, muisti onnex kasvaa suhteellisuusteorian mukaan. (Tarkoittaa kahta erillistä fysiikan teoriaa: erityistä ja yleistä suhteellisuusteoriaa. Näiden yhteinen piirre on niiden perustuminen suhteellisuusperiaatteeseen, joka on yksi koko fysiikan keskeisimmistä periaatteista. Suhteellisuusperiaatteen mukaan luonnonlait tai fysiikan teoriat ovat samat kaikissa tilanteissa eli eri tilanteissa pätevät samat lait.) No vittu ja pian se oli oikeen kokonen maantiellä. Se lähti kotiin syömään grapea, joka on sitruspuiden (Citrus) sukuun kuuluva kasvi ja sen tuottama hedelmä. Se on syntynyt luonnollisesti risteytyneestä pomelosta (Citrus maxima) ja makeasta appelsiinista (Citrus sinensis). Geneettisesti se on kuitenkin paljon lähempänä pomeloa kuin appelsiinia. Jumalauta mitä makuja, se taisi muistuttaa fressin pajun parkkia ja männyn neulasia, jolloin mieleen tuli 42

kirkas syksy pakkasen puhdistamine vodineen ja fisujen pyydyst채minen koukuilla.

Mukailtu teksti: Pilvihipi채inen (Hans Selo)

MATKALLA Jonna Luostarinen

Hiekkatien loppu oli maantien alku. Ja siitä minä läksin kulkemaan. Kuljin maanantain ja tiistain, kengät hiersivät kantapäihin rakot. Istuin tienvarrelle ja katselin vierelle seisahtuneita maisemia. Tyhjiä peltoja, kuolleita horsmia ja hiljaisia latoja. Maantien varrella kasvoi myllyjä. Ne olivat levittäytyneet myös meren rannoille ja peltoaukeille. Ne mukailivat tuulen oikkuja ja näytti kuin ne olisivat olleet valmiita lentoon. Siinä ne pysyivät sijoillaan, omissa kuopissaan. Keskiviikkona jatkoin matkaani. Käveleminen tylsistytti ja minä päätin kävellä selkä edellä. Katselin katoavia maisemia, pajukoita ja risukoita, kivikoita ja jyrkänteitä sekä pehmeitä järviä. Katselin vastaan ajavien pyöräilijöiden heiluvia takapuolia. Tuijotin ja unelmoin. Minun oli pysähdyttävä hetkeksi, ristittävä jalkani ja mieleni. En voinut masturboida Suomi-neidon helmoissa. Sen sijaan vilkutin autojen katoaville perävaloille ja järvellä soutaville kalastajille. Ne kaikki katosivat ja käänsivät minulle selkänsä. Torstaina olin jo kaukana. Kävelin oikeinpäin, niin kuin ihmisen kuuluukin kävellä. Askel oli painava, enkä jaksanut reipastua. Matka oli tasoittanut kengänpohjat, ja askel tuntui jalkapohjassa. Askel oli kova ja kipeä. Maantie näytti suunnan. Ja vaikka minun olisi tehnyt kovasti mieli poiketa hiekkapoluille ja kulkea läpi metsien ja tuntea jalkojeni alla metsän mättäät ja kosteus, niin en minä poikennut tieltäni. Vaan minä jatkoin matkaani ylöspäin. Perjantai, ja minun matkani jatkui. Silmissä vilisi kaikki se harmaus ja mustuus. Vaivaiskoivut kurottivat käppyräisiä oksiaan kohti tähtiä, ja suot, ne olivat täynnänsä pulleita muuraimia. Enää en malttanut, vaan kiskoin hikisistä jaloistani kuluneet kenkäni ja heitin ne komeassa kaaressa pitkin tietä. Juoksin, en ollut aikoihin juossut, minä siis juoksin kohti upottavia soita. Ja miten hyvältä se pehmeys tuntui vaivaisissa jalkapohjissani. Lauantai. Olin luopunut kengistäni ja kävelin pitkää matkaani avojaloin. Ei minulle kukaan nauranut, eikä kukaan taivastellut. Kaikki tiesivät 44

kuinka pitkällä matkalla minä olin, kuinka musta asfaltti oli puhkonut kenkäni, ja kuinka se kaikki minua harmitti ja väsytti. Sunnuntaina minä uuvuin. Minä en vain enää jaksanut. Minä istahdin tienvierelle ja katselin revontulten hiljaista tanssia. Se jatkui kauan ja se oli kaunista katseltavaa. Ja siihen minä nukahdin, tienposkeen. Kyyristyin aivan pieneksi, kämmenelle mahtuvaksi greipin puolikkaaksi. Ponnistin ja nousin hiljakseen ylöspäin. Mutta jalkani eivät irronneet maan pinnalta. Jalkapohjat olivat sulaneet yhdeksi kaiken sen harmauden kanssa. Jalat venyivät ja venyivät ja jatkoivat venymistään, kunnes kosketin korkeuksia. Kuuma kesä tuntui varpaissa, sormilla herättelin tähdet tuikkimaan ja mitä minä näin, se oli tyhjyyttä. Mustaa liikkumatonta tyhjyyttä. Käperryin takaisin harmauteen, tänne minä kuuluin. Maanantaina minut kannettiin hiekkatien loppuun, nyt se oli alku. Hiekanmuruset eksyivät varpaiden väleihin ja minä en jaksanut välittää. Lepuuttaisin jalkoja myöhemmin, nyt minun oli tervehdittävä vanhaa ystävääni, häntä, joka jaksoi odottaa.

Mukailtu teksti: Alkeishiukkaset (Michel Houellebecq)

AAMUSTA AAMUUN Sara Saarela

Syksyisen sunnuntain aamu. Näen kahisevat koivut, näen viljavarastot, ojien ja pensaiden saartama aukio. Taustalla metsä, havupuut ja tummuus niiden sylissä. Puiden juurilla havupensaita, muurahaisia, jotka havuista taittavat taloa. Olen painanut jalanpohjat maantietä vasten, rahisten kenkä asettuu sille määrätylle paikalle ja hiuksissani käy viileä tuulenvire. Maantie on harmaa ja suora, tuolla kiviä ja tuolla oksia, tien vierellä hiekkaa, jonka seassa on katinkultaa. Tie on repaleinen ja kun hipaisen sitä, se on karhea, kova ja pysyvä, sen pinnassa viivoja, jotka ovat keltaisia ja valkoisia, jotkut niistä katkoviivoja ja jotkut pidempiä, jotkut yhtenäisiä. Vaikka tuuli käy, hiljaista on kaikkialla, hiljaistako on myös metsässä, jossa kuusen oksat on määrätty kahisemaan? Tietä tien jälkeen, tuttua suomalaista tietä, näen, silmänkantamattomiin; puita puiden vierellä, pensasta pensaan takana, hiekkaa hiekassa. Nuoria männyn tyttäriä, tuokin koivun nuori poika, ne kasvavat alaisuudessa auringon, joka on ylläni. Kuinka aurinko kasvattaakaan! Kuinka nopeasti, ja maantiellekin se luo loisteensa ja lämpönsä, tuohon jalkojeni luo, jonka alla maantie nukkuu, jonka luokse tulisivat muutkin jos näkisivät saman kuin näen minä. Ja kuinka nopeasti maantie hämärtyy illassa, laskevan laulun laineilla, ja kuinka se taas kirkastuu aikaisessa auringon antamassa aamussa, ja se herää aina unensa jälkeen. Aamusta aamuun, koivusta koivuun, tuoksusta tuoksuun, lehdestä lehteen auringon säde lentää hitaasti ja se silittää maantien kasvoja, joiden se tietää jo vuosien ja vuosikymmenien ajan päälle tallatun. Kun annan kenkäni nousta varpaille, latojen kattoja näen, pilviä näen, lintuja näen, rypsipeltoja näen, jokia näen, järviä näen, lampia näen, kyliä näen, maanteitä näen, joista jokainen on tallatumpi kuin minä, kestänyt, ikävöinyt kuin minä, itkenyt, hengästynyt elämästä ja ihmisistä kuin minä, kantanut pyöriä, hevosten 46

raskaita kuormia, ollut kumarassa ja kädessään raskas laukku niin kuin ihmislapsen lyhykäinen elämä on! Sinäkin, toinen ihminen, tässä seisot: silmäsi avoinna, kätesi koholla, joilla pyydät seuraavan aamun leipää, korvissasi puna häpeän kuumasta hehkusta, huulillasi nuoria kitkeriä kirouksia, ainoana toivona tämä yksi maantie, jonka vain kiertolaiset ovat löytäneet. Kenen silmissä hehku, kenen silmissä toivo, janoiset kohottamassa maljaa elämälle ja maistelemassa viinin makua huuliltaan; vanhukset kartanoissa kuoleman pedillä, virkatut lakanat väsyneiden reisien alla, työstä väsyneet kädet vierellään seurana. Keitä kaikkia näen, näen äitejä vaivaamassa taikinaa essuissaan, näen isiä talikoiden kanssa talleissa, näen työtä, näen vaivaa, näen maksun, näen tyhjyyden. Tuleeko tyhjyyden jälkeen muuta; näen uudelleen kaiken, näen maantien, näen maisemat, näen auringon, jonka on määrä nousta ja laskea.

Mukailtu teksti: Alastalon salissa (Volter Kilpi)

SIVISTYNYT Sara Loppi

Olen kävellyt teitä siitä kun olin lapsi. Kauniita värejä, kukkasia ja raikkaan ilman huokaus. Mikä voi olla ihanampaa? Kävelin välillä teiden väleilläkin, sama juttu, maa kaunis lännestä itään ja etelästä pohjoiseen. Mitäpä en kaipaisi noilta matkoilta, sillä hei! Näen paljon enemmän nyt! Enkä jätä asiaa siihen. Seuraavaksi matkasin alas, niin että tien pinnan asfaltin kyhmyt muuttuivat vuoriksi. Hiekan kiteet asfaltin pinnalla, lepäsivät vieraassa maassa rinteillä jalokivien tapaan ja niiden joukossa mönki elämää. Jatkoin siitäkin eteenpäin, aina sille tasolle missä kehiään kiertävät energiat ja hiukkaset liitävät. Sen jälkeen ei sitten ollut kuin tyhjää. Yllätys, yllätys, sitä kyllä hiukan odotinkin. Tutkin asiaa vielä toisinpäin, sillä tyhjyydessä oli tylsää. Tulin takaisin tielle ja kauniit värit olivat jälleen läsnä. Kaunis maa, kauniit ajattomat orapihlajat ja tienvieren solisevat huuruiset purot. Jätin ne jalkoihini kurottaen taivasta täynnään toivoa ja uusia aamuja. Sekin oli kaunis. Ilmakehän takaa kaikki erottui vielä epäselvästi, mutta sen ohi kasvettuani näin suuria asioita. Tähtien lähestyvän, muuttuvan pieniksi, kunnes galaksi lepäsi käsivarsillani ja sen jälkeen avaruudessa tai sitä suurenmassa tyhjyydessä liisi energioiden ja hiukkasten pilvet. Taas siinä tai sen jälkeen ei ollut mitään. Suuret asiat olivat hävinneet, niitä ei enää ollut. Palasin kudelmasta taas tielle, sillä tyhjyys oli edellistäkin tyhjempää. Yö näytti laskeutuneen. Maa se sentään oli kukassa edelleen, tappurat ruusuineen ja heinät ojanpielissä paikallaan. Huuru kiersi ruohossa tienpientareilla. Menin päätäni pudistaen kotiin. Siellä odotti pöydällä greippejä. Hyvä niin, mitä muutakaan tässä enää tarvitsi?

Mukailtu teksti: Erään lätäkön muistelmat (István Örkény)