Lehtonen, Heikki: Mannerheim-ristin jääkäriritarit (Minerva)

MANNERHEIM-RISTIN JÄÄKÄRIRITARIT

Mannerheim-ristin jääkäriritarit

MANNERHEIM-RISTIN JÄÄKÄRIRITARIT

© Heikki Lehtonen ja Minerva Kustannus Oy, 2021. www.minervakustannus.fi

Julkaistu Jalkaväkimuseon julkaisusarjassa numerolla 11.

Kannen kunniamerkkikuvat: Petteri Leino ja Jorma Ignatius.

Valokuvat ja kartat: kuvien oikeuksien haltijat mainittu kuvien yhteydessä.

Kansi ja ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto Oy

ISBN 978-952-375-324-2

Painettu EU:ssa, Balto Print, 2021.

Alkusanat

Kun olin julkaissut vuoden 2019 syksyllä tutkimuksen sodassa kuolleista Mannerheimristin ritareista, ryhdyin miettimään toista selkeää ritariryhmää, josta ei ole tehty erillistä tietokirjaa ja josta on mahdollista löytää riittävästi kirjallista ja arkistotietoa tutkimuksen pohjaksi. Tällaiseksi ryhmäksi osoittautuivat ne Saksassa sotilaallisen peruskoulutuksensa

hankkineet 20 jääkäriä, jotka nimitettiin ritareiksi jatkosodan ja Lapin sodan ansioistaan.

Vuonna 1915 käynnistynyt jääkäriliike on ainutlaatuinen osa Suomen historiaa. Lähes 2 000 nuorta miestä – korkeintaan kansakoulun oppimäärän suorittaneista torpparien ja työläisten pojista akateemiset opintonsa aloittaneisiin suomenruotsalaisiin helsinkiläisnuorukaisiin – päätti oman turvallisuutensa vaarantaen ja Suomen emämaa Venäjän lakien mukaan maanpetokseen syyllistyen hypätä tuntemattomaan siirtymällä sotilaskoulutukseen Saksaan, joka kävi sotaa Venäjää vastaan. Valtaosa lähtijöistä oli kielitaidottomia, mutta he lähtivät silti seikkailuun. He halusivat osallistua kotimaansa irrottamiseen sortovaltaa käyttävästä emämaasta ja hankkia isänmaalleen pysyvän itsenäisyyden.

Suomi itsenäistyi lähes kolme kuukautta ennen jääkärien paluuta Suomeen, eivätkä he joitain poikkeuksia lukuun ottamatta ehtineet mukaan vapaussodan alkusysäykseen, kun Suomeen jääneet venäläiset sotilaat riisuttiin aseista. Jääkärit toimivat rintamatehtä-

vissä helmikuun lopusta 1918 alkaen. Sodan luonne oli muuttunut sisällissodaksi, jonka surulliset seuraukset hajottivat Suomen kansaa syksyyn 1939 saakka.

Talvisota yhdisti kansan ja jääkärit saivat mahdollisuuden konkreettisesti turvata isänmaan vapautta. Jääkäriupseerit muodostivat nyt suuren enemmistön Suomen puolustusvoimien korkeimpien sotatoimiyhtymien komentajista. Tässä roolissa he vaikuttivat merkittävästi siihen, että maan itsenäisyys pystyttiin säilyttämään vihollisen suuresta mies- ja materiaaliylivoimasta huolimatta.

Mannerheim-ristin ritareiksi nimitetyistä 20 jääkäristä eräät ovat olleet elämäkertakirjojen aiheina, toiset kirjoittaneet omia muistelmateoksiaan. Jotkut siirtyivät heti sodan jälkeen siviiliuralle – yksi pienelle savolaiselle maatilalleen maanviljelijäksi – ja ovat jääneet historiankirjoituksessa vähemmälle huomiolle. Yksi kirjan päähenkilöistä kaatui jatkosodan loppuvaiheissa ja kaksi kuoli sodan aikana muista syistä. Kukin jääkäriritari saa kirjan sivuilla oman lukunsa. Jokaisen sotasaavutukset käydään läpi laajan lähdeaineiston avulla. Joukossa on paljon sankaruutta, mutta myös inhimillisiä heikkouksia. Ei enkeleitä, vaan suomalaisia ihmisiä ja sotilaita.

Kiitän eversti Ilmari Hurmerintaa työn aikana saamastani arvokkaasta avusta, ennen muuta tekstini perinpohjaisesta tarkistamisesta. Yhteistyö on ollut yhtä vaivatonta ja

intensiivistä kuin aikaisemmin. Panssarimuseon amanuenssi Jari Saurio antoi käyttööni runsaasti teksti- ja kuvamateriaalia, joka auttoi luvun kirjoittamisessa jääkärikapteeni Albert Räsäsestä, vähiten sodan jälkeistä julkisuutta saaneesta jääkäriritarista.

Hannu Kaasalainen valokuvasi kirjan väriliitettä varten jääkäriritareihin liittyvät sotien muistoristit ja -mitalit. Heikki Peltomäen apu oli arvokasta ritari Viljo Laaksoa koskevan kuva-aineiston kohdalla, Jorma Ignatius puolestaan antoi käyttööni jääkäreiden Saksan koulutusaikaan ja Lockstedtin koulutusleiriin liittyvää kuvamateriaalia. Heille ja yksittäisillä kuvilla auttaneille kiitokseni. Jalkaväkimuseo, Mikkelin Upseerikerho, Katajanokan Kasino ja Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistys mahdollistivat useista jääkäriritareista maalattujen muotokuvien käyttämisen kirjan kuvituksessa. SA-kuvan kuva-arkisto oli aikaisempaan tapaan korvaamaton sota-ajan valokuvien lähde.

Työtäni ovat arvokkaalla tavalla tukeneet Jalkaväen säätiö, Jalkaväkimuseon säätiö, Jääkärisäätiö, Mannerheim-ristin ritarien säätiö, Suomen Marsalkka Mannerheimin Perinnesäätiö, Turvallisuuden tukisäätiö sekä Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö. Tästä jokaiselle sydämellinen kiitokseni.

Suomalainen kirjastolaitos osoitti tutkimus- ja kirjoitusaikanani suuren merkityksensä. Valtaosa lähdeluetteloni kirjallisuus-

lähteistä löytyi nopeasti joko kotikaupunkini

Lohjan tai alueellisen Lukki-verkkokirjaston kautta muista Länsi-Uudenmaan kirjastoista. Kesänviettokunnassani Etelä-Karjalan Rautjärvellä saman korkeatasoisen palvelun tarjosivat kunnan oma kirjasto ja alueellinen Heiliverkkopalvelu. Tästä näkymättömästä tuesta näkyvä kiitos.

Kirjoitustyöni tapahtui arkistokäyntejä lukuun ottamatta kotonani ja kesämökilläni. Sain tehdä työn omassa rauhassani ajoittain improvisoiduissa ja joskus sekasortoisissakin työtiloissani. Kiitos jälleen tämän sietämisestä kotiväelleni.

Kirjoitustyöni aikana, 1. marraskuuta 2020, saimme suruviestin viimeisen Mannerheimristin ritarin Tuomas Gerdtin poismenosta 98 vuoden korkeassa iässä. Omistan työni ystäväni Tuomaksen kunniakkaalle muistolle.

Lohjalla 16.6.2021

Heikki Lehtonen

Jääkärimarssi

Jääkärimarssin teksti syntyi kirjoituskilpailun tuloksena elokuussa 1917, kun kotimaahan pääsyä Libaussa turhautuneena odottavan jääkäripataljoonan tunnelma oli matalimmillaan. Ensin järjestettiin runokilpailu jääkäripataljoonan oman marssitekstin kirjoittamisesta.

Tulosten arvostelemista varten perustettiin nelihenkinen lautakunta. Tekstiehdotuksia tuli kaikkiaan kaksitoista. Ne tulivat lautakunnan luettaviksi ilman tekijöiden nimiä, ainoastaan numeroin identifioituina. Lautakunta antoi lausuntonsa 15. elokuuta 1917.

”Kirjoituskilpailu Jääkäripataljoonan marssiksi on antanut hyvän tuloksen. Arvosteltavina oli yhdeksän (9) suomenkielistä, kaksi (2) ruotsinkielistä ja yksi (1) saksankielinen käsikirjoitus. Runot ovat muodollisessa suhteessa suurimmaksi osaksi tyydyttäviä tai hyviä. Vaatimukset J ä ä k ä r i m a r s s i k s i täyttävät kuitenkin vain N:ot 4, 6 ja 7. Lautakunnan mielipiteen mukaan on käsikirjoitus N:o 6 asetettava huomattavasti toisten edelle ja täyttää korkeatkin vaatimukset. Pienin muutoksin, – mitkä lautakunta yhteistoimin kirjoittajan kanssa on tehnyt –, muodostaa ehdotus hyvän marssitekstin.

Sen vuoksi ehdotetaan palkinnot jaettaviksi seuraavasti:

1. palkinto – 20: – Saksan markkaa N:o 6 Hfsgr. Nurmio, 3. jääk.kompp.

2. palkinto – 15: – Saksan markkaa N:o 7 Hfsgr. Nurmio, 3. jääk.kompp.

3. palkinto – 10: – Saksan markkaa N:o 4 Jääkäri Savolainen – Patteri.

Sotanäyttämöllä 15.8.17

Arvostelulautakunnan puolesta

Heinrichs Oberzugf.”

Hilfsgruppenführer Heikki Nurmion voitokas sanoitus oli omiaan kohottamaan Libaun tylsyyteen tuskastuneitten jääkärien tulevaisuudenuskoa. Teksti toimitettiin säveltäjämestari Jean Sibeliukselle. Marraskuussa Sibeliuksen sävellys oli käytettävissä Libaussa. Se esitettiin ensimmäisen kerran laajalle jääkärijoukolle illanvietossa 28. marraskuuta 1917. Suomessa marssi sai julkisen ensiesityksensä Helsingin yliopistossa osakuntien ylioppilasdelegaation juhlassa 19. tammikuuta 1918.1

Ensimmäiselle itsenäistä Suomea varten

kootulle sotilasosastolle kirjoitetusta Jääkärimarssista on tullut puolustusvoimien monien yksiköiden kunniamarssi. Se soi ensimmäisenä musiikkinumerona tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla sotaveteraanien saapuessa tilaisuuden kunniavieraina tervehtimään presidenttiparia. Marssi kuuluu erottamattomana musiikkinumerona valtakunnallisten ja alueellisten maanpuolustusjuhlien ohjelmistoon. Ohessa ovat marssin sanat tarkalleen sellaisina kuin Heikki Nurmio ne vuonna 1917 pienelle paperiarkille käsin kirjoitti.

1. Syvä iskumme on, viha voittamaton

Meill’ armoa ei, – kotimaata.

Koko onnemme kalpamme kärjessä on Ei rintamme heltyä saata.

Sotahuutomme hurmaten maalle soi, Mi katkovi kahleitansa:

Ei ennen uhkamme uupua voi Kuin vapaa on Suomen kansa.

2. Kun painui päät muun kansan, maan

Me jääkärit uskoimme yhä.

Oli rinnassa yö, tuhat tuskaa, vaan Yks’ aatos ylpeä, pyhä:

Me nousemme kostona Kullervon –Soma on sodan kohtalot koittaa.

Satu uusi nyt Suomesta syntyvä on, Se kasvaa, se ryntää, se voittaa.

3. Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa, Yks, suuri on Suomen valta.

Sen aatetta ei väkivoimat saa

Pois Pohjan taivahan alta.

Sen leijonalippua jääkärien

Käsivarret jäntevät kantaa.

Yli pauhun kenttien hurmeisten Päin nousevan Suomen rantaa. 2

Heikki Nurmio (1887–1947) kohosi vuonna 1938 jääkärieverstiksi. Hän opetti niin Kadettikoulussa kuin Sotakorkeakoulussakin ja toimi Kadettikoulun johtajana vuosina 1925–1927. Hänen sotahistoriallinen kirjallinen tuotantonsa oli laaja kattaen vuosien 1917–1945 Suomen sotatapahtumat. Hän julkaisi myös useita proosateoksia salanimellä Aarne Mustasalo.3

Kiitollinen Jääkäriliitto kutsui säveltäjämestari Jean Sibeliuksen (1965–1957) kunniajäsenekseen vuonna 1935.4

Jääkärimarssin nuottivihko, Museo Militaria. Kuva: Heikki Lehtonen.

Jean Sibelius vuonna 1913

Kuva: Wikimedia Commons.

Itsenäisyysajattelun herääminen –

Jääkäriliikkeen esi- ja ensivaiheet

Suomi-niminen itsenäinen valtio syntyi vuonna 1917. Sitä ennen maan alueet olivat olleet vuosisatojen ajan osa joko lännessä sijaitsevaa Ruotsin kuningaskuntaa tai itäistä Venäjän keisarikuntaa. Monet sodat sekä niitä seuranneet rauhat ja rajankäynnit olivat muokanneet alueen naapurivaltioille kuuluneiden osien muotoa ja kokoa, mutta Suomena alue ei esiintynyt virallisilla kartoilla noina vuosisatoina.

Vuosien 1808–1809 Suomen sota keisari Aleksanteri I:n valtakaudella ja sodan päättänyt Haminan rauha vakiinnuttivat tilanteen yli sadaksi vuodeksi. Koko Suomi kuului autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan, jonka läntinen maaraja seurasi Tornionjokea. Valtakuntaa hallitsi pääkaupunki Pietarista käsin Venäjän keisari, jota Suomessa edustivat kenraalikuvernööri sekä Suomen senaatti. Kenraalikuvernöörin asema oli merkittävä, sillä hän oli asemamaansa sotilaallinen johtaja ja osallistui myös senaatin toimintaan. Kenraalikuvernöörillä oli myös suora yhteys keisariin. Senaatilla puolestaan oli lähinnä neuvoa antava rooli, ja se sai esitysoikeuden vasta vuonna 1886. Suuriruhtinaskunnalla oli joitain itsenäisen maan piirteitä: suomalaisilla oli sisäisen keskus-, alue- ja paikallishallinnon lisäksi käytössä muun muassa omia postimerkkejä vuodesta

1856 alkaen, oma raha vuodesta 1860 sekä jo vuonna 1812 alkunsa saanut oma armeija. Suomen suuriruhtinaskunnalla ei kuitenkaan ollut omaa vahvistettua lippua, vaan eri yhteyksissä ja eri ajankohtina oli käytössä tarkoitusperästä riippuen erilaisia lippuja.5

1800-luvun lopulla Venäjällä alkoi panslavistisen liikkeen nousun myötä itää ajatus Suomen autonomian purkamisesta ja alueen lainsäädännön yhtenäistämisestä emämaan lakien kanssa. Suomen kenraalikuvernööriksi nimitettiin syksyllä 1898 kovaotteinen ja laajasti inhottu Nikolai Bobrikov. Autonomian kaventaminen saatettiin suomalaisten tietoon 15. helmikuuta 1899 julkaistulla manifestilla. Keisari Nikolai II:lle lähetettiin nopeasti kerätty yli 500 000 suomalaisen allekirjoittama niin sanottu suuri adressi manifestin peruuttamiseksi, mutta keisari ei suostunut ottamaan vastaan adressia hänelle toimittanutta lähetystöä. Helmikuun manifestista alkoi niin kutsuttu ensimmäinen sortokausi. Venäläistämisohjelma synnytti Suomeen vuonna

1901 separatistisen liikkeen ja Kagaaliksi kutsutun salaisen vastarintajärjestön. Vastarinta näytti voimansa ensimmäisen kerran vuonna

1902 toimeenpannun laittoman asevelvollisuuskutsunnan yhteydessä. Suuri osa, pohjoisissa Vaasan ja Oulun lääneissä peräti 84 prosenttia kutsun saaneista, jäi saapumatta.

Venäläistämisprosessi jatkui vaihtelevalla intensiteetillä, ja muun muassa vuoden 1905 lakkoliikehdintä Venäjällä pakotti Nikolai II:n keskeyttämään helmikuun manifestin toimeenpanon Suomessa. Vuonna 1908 alkoi toiseksi sortokaudeksi kutsuttu jakso. Kenraalikuvernööriksi nimitettiin Nikolai Bobrikovin lähimpänä alaisena aikanaan toiminut Franz Albert Seyn. Suomea ajettiin taas tiiviimmäksi osaksi Venäjän valtakuntaa.

Vuonna 1912 säädettiin yhdenvertaisuuslaki, joka avasi kaikille venäläisille mahdollisuuden suomalaisiin virkoihin. Varmistaakseen valtansa Venäjä ryhtyi keskittämään Suomeen sotajoukkoja, joiden määrä kesällä 1914 kohosi 30 000 mieheen. Venäläistämispolitiikan vastustajia rankaistiin ankarasti, kuten karkottamalla Siperiaan, viraltapanoin ja vankilatuomioin.

Suomi oli julistettu sotatilaan 1. elokuuta 1914. Marraskuun 17. päivänä julkaistiin Suomen lehdistössä Venäjän keisarikunnan päätös Suomen suuriruhtinaskunnan täydellisestä venäläistämisestä. Tämä vauhditti irtautumisliikettä ratkaisevasti. Helsingin ylioppilaspiireissä voimistui periaate, että maan suomalaisuuden heikentämistä ei voi seurata passiivisena, vaan heikentämistoimenpiteitä vastaan täytyy oma-aloitteisesti järjestää vastatoimia. Niinpä ajateltiin hankkia sotilaskoulutusta sellaiselta Venäjän ulkopuoliselta maalta, jolla olisi sekä kyky että halu järjestää ja antaa koulutusta. Entinen emämaa Ruotsi kieltäytyi puolueettomuuteensa vedoten tukemasta ”suomalaisia kapinallisia”. Näin Venäjän vihollismaa maailmansodassa, Saksa, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi.

Saksa oli vuosien saatossa muodostunut monelle suomalaiselle korkeakoulu- ja yliopisto-opiskelijalle kulttuuriltaan, historialtaan ja

kieleltään tutuksi maaksi. Sen voimakas tekninen ja teollinen kehitys oli vuosikymmenien ajan houkutellut suomalaisia opiskelijoita sen teknillisiin korkeakouluihin. Askel Ruotsin vallan aikaisten lakien ja uskonnon piiristä saksankielisen kulttuurin ja protestanttisen uskonnon Pohjois-Saksaan ei ollut silloisessa suomalaisessa opiskelijamaailmassa ylitsekäymättömän pitkä. Askeleen ottamista helpotti entisestään Saksan asevoimien alkumenestys maailmansodan Venäjän-vastaisissa sotatoimissa. Ostrobotnian talossa Helsingissä 20. marraskuuta 1914 pidetyn kokouksen päätöksellä lähetettiin ylioppilaat Walter Horn ja Bertel Paulig joulukuun alussa Tukholmaan, missä he yhdessä professori Herman Gummeruksen kanssa laativat Saksan yleisesikunnalle lähetettävän kirjeen. Siinä pyydettiin, että 200 suomalaista ylioppilasta otettaisiin Saksaan sotilaalliseen koulutukseen.6

Saksalaisesikunta vastaanotti kirjeen joulukuussa 1914. Sotaministeriön kokouksessa 26. tammikuuta 1915 päätettiin, että maksimissaan kahdensadan miehen kouluttaminen olisi mahdollista. Vapaaehtoisten tulisi olla ”hyvistä perheistä lähtöisin olevia, sivistyneitä ja luotettavia miehiä”. Kurssi toimeenpantaisiin Preussin armeijan suurella 20 000 miehen leiri- ja ampuma-alueella Lockstedter Lagerissa noin 60 kilometriä Hampurista pohjoiseen. Saksan myönteinen päätös välitettiin sähkeitse salakielisenä Helsinkiin aktivisti Harald Öhquistille 2. helmikuuta 1915. Kurssin pituudeksi päätettiin kaksi kuukautta ja sen päättymisajankohdaksi huhtikuun loppu. Kurssin nimeksi annettiin Pfadfinderkursus, partiolaiskurssi, ja sen johtajaksi määrättiin Saksan partioliikkeen toiminnanjohtaja Maximilian Bayer.

Pfadfindereiden värväys aloitettiin heti. Helmikuussa Suomesta lähti Saksaan 130 akateemista nuorta miestä. Heihin liittyi 36 jo Saksassa ollutta ja muutamia muissa maissa oleskelleita suomalaisia. Lockstedtin leirillä ensimmäiset 55 suomalaisvapaaehtoista ilmoittautuivat kahdessa erässä 25. helmikuuta 1915. Lisää ilmoittautujia seurasi myöhemmin, ja enimmillään Pfadfinder-kurssilla oli 189 miestä. Kahdeksi kuukaudeksi suunniteltu koulutus venyi kuudeksi kuukaudeksi, elokuun loppuun 1915. Tämä antoi Pfadfindereille selkeän etumatkan myöhemmin koulutusjoukkoon ilmoittautuviin alokkaisiin nähden. Päivälleen kolme vuotta ensimmäis-

ten Pfadfindereiden ilmoittautumisen jälkeen jääkärien Suomeen palaava pääjoukko rantautuisi takaisin kotimaahan Vaasassa. Paluupäivää voi vahvoin perustein pitää Suomen puolustusvoimien perustamispäivänä.

Pfadfinder-kurssilla nimitettiin 21. maaliskuuta 1915 ensimmäiset suomalaiset joukkueenjohtajat sekä useita ryhmänjohtajia ja ryhmän varajohtajia. Myöhemmin nimitettiin molempiin komppanioihin komppanianpäällikkö ja tälle varamies. Henkilönimitysten myötä kurssilla otettiin käyttöön asemaa vastaavat palvelusarvot. Nämä olivat Kompagnieführer (komppanianpäällikkö), Zugführer (joukkueenjohtaja), Gruppenführer (ryhmän-

Ostrobotnian marraskuun 1914 kokouksen muistokyltti. Kuva: Heikki Lehtonen.

johtaja) ja Stellvertretender Gruppenführer (ryhmänjohtajan sijainen).7 Viimeksi mainittu muutettiin sittemmin muotoon Hilfsgruppenführer.

Koulutusjoukko päätettiin laajentaa vahvennetun pataljoonan suuruiseksi Saksan sotaministeriön 28. elokuuta 1915 antamalla määräyksellä. Koulutusryhmän nimeksi vaihtui Ausbildungsgruppe Lockstedt eli Lockstedtin koulutusjoukko, jonka suomalaisen minimivahvuuden tuli olla 1 200 miestä. Tätä varten oli Suomessa aloitettava välittömästi värväys, joka oli alipäällystö- ja miehistöaineksen saamiseksi suunnattava kaikkiin kansankerroksiin. Kenttätyö jäi paikallisten värvärien varaan. Näitä löytyi riittävästi erityisesti Karjalassa ja Pohjanmaalla, mutta muualla täytyi aukkoja täyttää Helsingistä lähetetyillä, näiltä alueilta lähtöisin olleilla ylioppilailla. Vuoden 1915 lopulla värväysverkostoa täydennettiin Saksasta komennetuilla

Pfadfinder-jääkäreillä. Maaseudulla opettajat, urheilu- ja nuorisoseurat sekä huvitilaisuudet muodostivat verkoston, jonka piirissä parhaiten tapasi jääkärikoulutukseen potentiaalisesti sopivaa varttunutta nuorisoa. Kaupungeissa nuoriso oli helpommin tavoitettavaa ja keskimäärin paremmin koulutettua.8

Saksalaiset olivat asettaneet värväyksen tavoitteeksi 2 000 vapaaehtoista. Vuoden

1916 toukokuun loppuun mennessä tästä saavutettiin noin 75 prosenttia eli 1 510 ilmoittautunutta. Lockstedtin koulutusjoukon aloittaessa toimintansa 2. syyskuuta 1915 suomalaiskoulutettavien sotilasarvoksi vaihtui Jäger – jääkäri.9 Tuohon mennessä koulutuksen oli saanut 143 miestä, joista oli valikoitunut kuusi joukkueenjohtajaa, 30 ryhmänjohtajaa ja 30 ryhmän varajohtajaa. Näin oli saatu koulutetuksi apukouluttajat vuoden

1915 loppupuolella kasvavalle vapaaehtoisten joukolle.10

Jääkäriterminologiaa

Tässä luvussa esittelen jääkäriliikkeeseen liittyvää sanastoa ja tapahtumia, jotka ovat koskettaneet joitain tai kaikkia tässä tutkimuksessa käsiteltäviä jääkäriritareita.

Aa-joen taistelu Aa-joen (nyk. Lielupe) taistelut Latviassa 5.–11. tammikuuta 1917 olivat suomalaisista jääkäreistä muodostetun Kuninkaallisen Preussin 27. Jääkäripataljoonan kolmas 1. maailmasodan sotakokemus. Melko hiljaiselle rintamaosalle siirtyi yli 1 400 suomalaismiestä. Pataljoona määrättiin kerran hyökkäystehtävään, mutta se peruttiin. Hyökkäyssuunnitelma sai suomalaisjääkäreitä kieltäytymään, ja kriisitilanne huipentui siihen, että Oberzugführer Armas Ståhlberg ampui lapualaisen jääkärin Matti Sven Heikinpoika Saarikosken rivin edessä tämän kieltäydyttyä lähtemästä mukaan hyökkäysoperaatioon.11

Ausbildungsgruppe

Lockstedt Suomalaispataljoonan komentaja, majuri Maximilian Bayer ilmoitti 31. elokuuta 1915 koulutusjoukon laajentamisesta vahvennetuksi jääkäripataljoonaksi. Pataljoona käsitti neljä jääkärikomppaniaa, konekiväärikomppanian ja pioneerikomppanian. Myöhemmin perustettiin Libaussa vielä viestiosasto ja ratsastusosasto.12

Saksan sotaministeri allekirjoitti 1.3.1916 uutta tykistöjaosta (Leichter Feldhaubitzzug der Ausbildungstruppe Lockstedt) koskevan perustamiskäskyn. Maaliskuun 17. päivänä 1916 jaos ryhmittyi harjoituskentälle, jossa majuri Bayer julisti pataljoonan tykistön virallisesti muodostetuksi.13

Ekkau-Kekkaun taistelu Gruppenführer Lauri Malmbergin johtama kenttähaupitsijaos osallistui venäläisten hyökkäyksen torjuntaan Ekkau-Kekkaun (nyk. Jecava-Kekava) kaistalla 19. heinäkuuta alkaen. Tämä oli jääkäreiden ensimmäinen koulutusaikainen tykistöaktiviteetti.14

Etappireitit Jääkärietappi tarkoitti laajassa merkityksessä jääkäriliikkeen verkostoa, joka auttoi jääkäritarjokkaita ja komennustehtävissä olevia jääkäreitä liikkumaan turvallisesti Suomen eri osien ja Saksan Lockstedter Lager -kou-

lutuskeskuksen välillä. Myös postia kuljetettiin etappiteitä pitkin venäläisen postisensuurin ohi Helsingistä Ruotsiin johtavalla reitillä.15

”Hallan Ukko” Maanviljelijä, kauppias ja poromies Johan (Juho) Alfred Heikkinen (20.7.1863, Oulu – 5.7.1938, Hyrynsalmi) oli tunnetuin jääkäreiden etappimiehistä. Hänen kotinsa oli Hallan tila Hyrynsalmella. Halla oli syksystä 1915 lähtien ns. itäisen etapin tärkeä osa. Lisäksi Heikkinen rakennutti jääkäreitä silmällä pitäen piilopirtin Hyrynsalmen Saarijärven saareen, jota kutsuttiin myöhemmin Jääkärisaareksi.

Juho Heikkinen valittiin kaksi kertaa kansanedustajaksi. Hallan talo on sittemmin siirretty Helsinkiin Seurasaaren ulkomuseoon.16 Hyrynsalmella vuonna 1988 avatun hiihtokeskuksen nimeksi annettiin Juho Heikkisen kunniaksi Ukkohalla.

Hallan Ukko Juho Heikkinen. Kuva: Atelier Nyblin 1900/Museovirasto.

Helsingin Metsätoimisto Helsingissä osoitteessa Liisankatu 17, Karjalaisen osakunnan talossa, toimi Helsingin Metsätoimiston salanimellä yksi tärkeimmistä jääkäreiden salaisista värväyspisteistä. Toimiston henkilökuntaan kuului tuleva jääkäri ja Mannerheim-ristin ritari numero 80 Eino Polón. Yksi värväyspisteen työntekijöistä jäi joulukuussa 1915 Torniossa venäläissantarmien käsiin, jolloin toiminta paljastui ja toimisto oli suljettava.17

Libau Riianlahden taisteluiden jälkeen suomalaispataljoona luovutti asemansa saksalaisille 13. joulukuuta 1916 ja saapui neljä päivää myöhemmin junalla Libauhun (nyk. Liepāja). Pataljoonan koulutusta jatkettiin Libaussa 13.2.1918 saakka, jolloin pataljoona hajotettiin.

Libaussa jääkäreitä vaivasi kaiken aikaa epävarmuus siitä, milloin päästään Suomeen ja millaiseen Suomeen. Maassa oli edelleen tuhansia venäläisiä sotilaita. Jääkäreitä vaivasi suoranainen nälkä. Pataljoonan sisällä oli jännitteitä varsinkin ruotsinkielisen päällystön ja rivijääkärien välillä.18

Libaun kurssit A ja B Libau tarjosi hyvät koulutusmahdollisuudet, koska siellä oli käytettävissä laajat harjoituskentät, ampumaradat, linnoituslaitteet ja sotasatama. Täällä jääkäripataljoonaan perustettiin toinen konekiväärikomppania, ratsuosasto ja tiedonanto-osasto.

Odoteltaessa paluuta kotimaahan jääkäreille annettiin jatkokoulutusta. Heitä koulutettiin mm. moottoripyöräläheteiksi, auton ja moottoriveneen kuljettajiksi, rautatiepalvelukseen ja erilaisiin huollon tehtäviin. Yksi sai lentäjäkoulutuksen.

Libaussa olon aikana jääkärit laativat suomenkielisen komentosanaston. Mittavin aikaansaannos oli yli 1 500-sivuinen Suomalainen sotilaskäsikirja.

Libaun lista

Jääkärit ylennettiin Suomen armeijan sotilasarvoihin 11. helmikuuta 1918. Majurin ja korpraalin välillä olleet arvot julkaistiin seuraavana päivänä pataljoonan Suomen hallituksen nimissä vastaanottaneen everstiluutnantti Wilhelm Thesleffin päiväkäskyssä, jonka ylennysluetteloa nimitetään pataljoonan tuolloisen sijaintikaupungin mukaan Libaun listaksi.19

Lockstedter Lager

Lockstedter Lager (suom. Lockstedtin leiri) oli nykyisen Hohenlockstedtin alueella Holsteinissa sijainnut Saksan armeijan harjoitusalue. Ranskalaiset sotavangit alkoivat rakentaa aluetta vuonna 1870 Saksan–Ranskan sodan aikana. Sen käyttö sotilasharjoitusalueena päättyi vuonna 1927. Alue oli kooltaan noin 96 neliökilometriä. Viimeisenä suomalaispataljoonaan kuuluneena osastona alueella majaili ja harjoitteli täydennysosasto helmikuuhun 1918 asti.20

Misse-joen taistelu Asemasota Misse-joella (nyk. Misajoki) käytiin kesä–elokuussa 1916. Tämä oli jääkäripataljoonan ensimmäinen rintamapalvelusjakso. Pataljoonan vastuualue oli kosteaa ja helposti tulvivaa suota. Kosteus ja valtavat hyttysparvet aiheuttivat tuberkuloosi- ja malariatartuntoja sekä ihottumaa. Pataljoona menetti ensimmäisen miehensä taistelussa, kun jääkäri Alfred Hyytinen haavoittui kuolettavasti ruoanhakumatkalla. Sairaudet kuitenkin kaatoivat huomattavasti taisteluita enemmän sotilaita.21

Pfadfinder-kurssi Saksan sotilasjohto ja ulkoministeriö hyväksyivät tammikuussa 1915 sotilaskoulutuksen antamisen noin kahdellesadalle suomalaiselle. Ensimmäinen 55 miehen koulutusryhmä saapui Lockstedtin leirille kahdessa osassa 25. helmikuuta 1915. Pfadfinder- eli partiolaiskurssilaisten kokonaismäärä nousi lopulta 189 mieheen. Suomalaisia ei käsitelty sotilaina, vaan Saksan valtakunnan vieraina olevina siviilihenkilöinä. Koulutus vastasi lähinnä myöhempää suomalaista reserviupseerikoulutusta.22

Polangenin kurssi Sprengkommando Polangen eli Polangenin komennuskunta oli Jääkäripataljoona 27:lle erikoiskoulutusvaiheessa järjestetty hävitystekniikkaan painottunut ”pommarikurssi”. Kurssi pidettiin nykyisessä Liettuassa silloisen Polangenin kauppalan (nyk. Palangan kaupunki) alueella, ja se päättyi jääkärien pääjoukon lähtiessä Suomeen.

Sprengkommando Polangeniin osallistui yhteensä 120 jääkäriä.23

Ilmakuva Lockstedtin kasarmeista ja harjoitusalueesta. Kuva: Jorma Ignatiuksen kokoelma.

Riianlahden taistelu Elokuun lopulla 1916 jääkäripataljoona siirrettiin Misse-joen asemistaan Riianlahden rantakaistalle Dumben (nyk. Klapkalnciems) alueelle. Pataljoonan vastasi 4–5 kilometrin rintamakaistasta. Riianlahden maasto oli Misse-joen soita kuivempaa ja terveellisempää, mutta vihollisen toiminta oli aktiivista, mikä aiheutti tappioita. Dumben lähellä olevaan Kalpkainciemsin saksalaiseen sotilashautaan on haudattu viisi alueen taisteluissa kaatunutta suomalaista jääkäriä.24

Schmardenin taistelu Ekkau-Kekkaun tykistötaistelun lisäksi toinen Misse-joen oheistaistelu käytiin Smārdessa (saksaksi Schmarden) nykyisen Latvian alueella 25. heinäkuuta 1916. Suomalaispataljoonan pioneerikomppania alistettiin saksalaiselle Jääkäripataljoona 1:lle taistelemaan erillään muista suomalaisista. Hyökkäykseen osallistui viiden saksalaisen upseerin komennossa 187 suomalaista jääkäripioneeria. Schmardenin taistelupäivää pidetään suomalaisen pioneeritoiminnan alkamispäivänä. 25. heinäkuuta on Suomen pioneeriaselajin vuosipäivä.25

Schwester Ruth ja

Schwester Saara Suomalaisten jääkärien elämäkerrasto 1975 -matrikkelissa esitellään jääkärikoulutettujen miesten lisäksi kaksi naista, Ruth Munck ja Saara Rampanen. Heillä oli myös oikeus kantaa jääkärikunniamerkkiä. He olivat suomalaisia sairaanhoitajia, jotka matkustivat Saksaan ja antoivat koulutusjoukolle sen tarvitsemaa hoitoa niin koulutusleirillä kuin ensimmäisen maailmansodan rintamillakin. Heistä on laajempi esittely liitteessä sivulla 242.

Erik

Kuva: JP 27:n

Ruth Munck, majurit Erik Heinrichs ja Eric Schauman sekä everstiluutnantti

Järnström toukokuussa 1918

Perinneyhdistys.

Saara Rampanen (edessä vasemmalla) sotasairaalassa Taivalaisessa maaliskuussa 1943. Kuva: SA-kuva.

Suuri värväys 28. elokuuta 1915 tehtiin päätös suomalaisen koulutusjoukon laajentamisesta vahvennetuksi jääkäripataljoonaksi, johon haluttiin 2 000 miestä. Koulutettavista tuli Saksan armeijan sotilaita. Koulutuksen laajentuminen edellytti lisämiesten nopeaa saamista pataljoonaan. Värväys kohdistui aluksi Saksaan jääneisiin suomalaisiin, joista riveihin astui toistasataa miestä. Pääosa koulutettavista oli kuitenkin saatava Suomesta. Paikalliset värvääjät joutuivat toimimaan varsin itsenäisesti. Etappikohteita oli yli 50, ja toimintaan tarvittiin huoltohenkilökuntaa, vapaaehtoisia paikallisoppaita sekä pitempiä matkoja liikkuvia palkattuja oppaita.26

Vapaussota Vuoden 1918 konfliktista on käytetty ja käytetään useita nimiä: vapaussota, kansalaissota, sisällissota, veljessota, luokkasota, punakapina ja niin edelleen. Useaa näistä voidaan sodan vaiheesta tai puhujasta riippuen pitää oikeana. Ruth Munck, jääkäreiden Schwester Ruth, korosti Helsingin Sanomille antamassaan 85-vuotishaastattelussa: ”Sotahan syttyi jääkärien ollessa vielä Saksassa ja se syttyi nimenomaan vapaussotana. Veljessota siitä tuli vasta myöhemmin.”27 Sama ajatus ilmaistaan eri sanoin mm. Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistys ry:n julkaisuissa, jalkaväenkenraali Armas Eino Martolan muistelmissa ja Vapaudenristin Ritarikunnan historiateoksessa.28 Läpi tämän työn käytän selkeyden vuoksi termiä vapaussota. Perusteenani on se, että jokainen kirjan pääosassa oleva jääkäriritari koki lähteneensä koulutukseensa Saksaan ja palanneensa Suomeen taistellakseen juuri itsenäistyneen isänmaansa vapauden säilyttämiseksi ja varmistamiseksi.