Ensimmäinen painos
Teksti © Ernest Lawson ja WSOY, 2025
Kuvat © Maria Makkonen ja WSOY, 2025
Werner Söderström Osakeyhtiö
Lönnrotinkatu 18 A 2 00120 Helsinki
ISBN: 978-951-0-50932-6
Painettu EU:ssa
Tuoteturvallisuusasioihin liittyvät tiedustelut: tuotevastuu@wsoy.fi
Helsinki kuvittanut Maria makkonen
Werner Söderström Osakeyhtiö
”Kerro ihan kaikki”, Taavi kuiskasi ystävälleen TeleporttiTeolle. He olivat juuri nousseet bussista Höpsövaaran ei-niin-peruskoulun pihassa. Bussi oli palannut takaisin parin yön mittaiselta leirikoululta. Yksi kerrallaan muut luokkakaverit nousivat vanhempiensa kyytiin ja suuntasivat koteihinsa. Jäljellä olivat enää Taavi, Teo, Kiia ja Noel.
”Te ette ikinä usko”, Teo sanoi ja vilkuili vainoharhaisena ympärilleen.
”Teo hei”, Noel naurahti. ”Me ollaan höpersankareita. Koko meidän koulu on täynnä lapsia ja aikuisia, joilla on toinen toistaan oudompia supervoimia. Me ollaan pelkästään tän syksyn aikana estetty pirullisen rehtorin maailmanvalloitus, vangittu madoksi muuttunut superpahis ja viimeisimpänä vietetty karmiva viikonloppu
kummituksia vilisevässä leirikoulussa. Eli eiköhän me uskota ihan kaikki mitä sä meille kerrot.”
”Okei”, Teo huokaisi. ”Kaikki meni pieleen, kun mä päätin skipata bussikyydin leirikouluun ja käyttää mun höpervoimaa matkustamiseen.”
”Sun voimahan on teleporttaaminen”, Taavi muisteli.
”Mutta sä et voi ite päättää mihin matkustat ”, Kiia komppasi.
”Niin just”, Teo nyökkäsi. ”Kätevää, mutta aina yhtä riskaabelia. Olin kuitenkin ihan varma, että olin vihdoin saanut mun voiman hallintaan ja voisin pikku pinnistyksellä ilmestyä leirille. Mutta sen sijaan mä jouduin maailmanympärimatkalle, josta selvisin just ja just hengissä.”
”Minne sä päädyit?” Kiia kysyi.
”Parempi kysymys olis – minne mä EN päätyny?” Teo tuijotti tyhjyyteen. ”Mä kävin vaikka missä. Amazonin sademetsissä, Egyptin pyramideilla, Antarktiksen avannoissa ja Tokion tornitaloissa. Mä tapasin ihan älyttömän siistejä tyyppejä ja selvisin aika kiperistäkin tilanteista, mutta se mitä mä viimesessä kohteessani näin – sitä mä en unohda ikinä.”
”Anna mä arvaan”, Noel pidätteli nauruaan. ”Sä teleporttasit itsesi eläkeläisten saunavuorolle?”
”Pahempaa”, Teo totesi synkästi. ”Se oli jonkinlainen tehdas.”
”Tehdas?” Taavi toisti. ”Eihän se nyt kovin pahalta kuulosta.”
”Ei mikään tavallinen tehdas”, Teo keskeytti. ”Mä tipahdin suoraan johonkin säiliöön ja löin mun pään. Siks mun vaatteet on ihan öljyssä ja otsassa tää kuhmu. Kun mä sain kömmittyä sieltä ylös, mä näin ne. Mä näin mitä siellä tehtaassa valmistettiin...”
”No mitä?” Kiia kysyi silmät ammollaan.
”Robotteja. Satoja robotteja.”
”Ai – robotteja?” Kiia toisti yllättyneenä.
”Joo. Ja mikä oudointa, ne näytti ihan... ihmisiltä”, Teo jatkoi. ”Ne seiso siellä rivissä ja kuunteli jotain puhetta. Mä en nähny kuka niille puhui, mutta mulla tuli siitä tosi outo fiilis.”
”Näkikö ne sut?” Kiia kysyi.
”Aluks ei”, Teo havahtui. ”Ne vaan tuijotti hypnotisoituneina eteensä. Mua alko nopeesti kuumottaa se, joten lähdin hiipimään kohti hätäuloskäyntiä.”
”Mitä sitten tapahtu?” Taavi osallistui keskusteluun.
”Pääsin melkein ovelle asti, mutta sit mä liukastuin”, Teo kertoi. ”Se öljy oli tarttunu mun kengänpohjiin, ja mä heitin komeen takaperinvoltin. Siinä rytinässä ne robotit käänty kattomaan mua. Mä yritin sanoo niille, että ‘moi vaan peltipurkit ja olinkin tästä jo lähdössä’, mutta ne alko hitaasti marssia mua kohti. Joka askeleella ne toisteli: 'Ihminen. ihminen. täytyy. napata. ihminen.'”
”Kauheeta!” Taavi henkäisi. ”Miten sä pääsit niitä karkuun?”
”Mä sit nopeesti laskeskelin, että mä luultavasti häviäisin juoksukilpailussa niille sähkö-Santereille, joten mä suljin silmät, pinnistin kaikin voimin ja TSUP!”
”Sä teleporttasit keskelle meidän leirikoulubussia”, Kiia täydensi.
”Ja tässä me nyt ollaan”, Teo nyökkäsi. ”Viimeinen asia, jonka mä siellä tehtaalla kuulin, oli sellanen kova huuto.”
”Huuto?” Noel toisti. ”Mikä huuto?”
”En oo satavarma kuulinks mä oikein, mutta ihan ku joku ois huutanut että: 'Koulussa nähdään!'” Teo sanoi mietteliäänä.
”Hmm”, Noel pohti hetken. ”Ihmisiä jahtaava robottiarmeija? Kuulostaa vähän kaukaa haetulta. Ootko sä ihan varma, että et vaan lyöny päätäsi tosi kovaa?”
”Mähän sanoin että te ette usko mua!” Teo puuskahti.
”Te pidätte mua ihan hulluna.”
”Eiku kyllä me uskotaan!” Kiia toppuutteli ja vilkaisi
Noelia pahasti.
”Mä näin ne omin silmin. Ja jos me ei pysäytetä niitä, meille käy huonosti”, Teo totesi synkästi ja käveli mielenosoituksellisesti pois.
”Noel! Kato nyt mitä sä teit”, Kiia torui kaveriaan.
”Pitäähän sun itsekin myöntää, että tuo tarina 'sadasta hippaa leikkivästä robotista' kuulosti ihan höpöhöpöltä. Vai mitä Taavi?”
”Niin, no kieltämättä Teon kuvailu kuulosti aika paljon siltä tieteiselokuvalta, joka pyöri keväällä leffateattereissa”, Taavi raapi poskeaan. ”Mikä sen nimi olikaan…”
”Tanssii Tähtien Sodan Kanssa”, Noel auttoi.
”Just se”, Taavi nyökkäsi. ”Ei kai tollasia ‘ihmisrobotteja’ oo oikeesti kuin leffoissa tai tyyliin jossain tosi kaukaisessa tulevaisuudessa…”
Seuraavana aamuna koko koulu kokoontui liikuntasaliin kuuntelemaan rehtori Hanurin perinteeksi muodostunutta aamunavausta. Taavi vilkuili ympärilleen etsivän näköisenä.
”Onks kukaan nähny Teoa? Mä haluisin pyytää siltä anteeksi eilistä. Me oltiin huonoja ystäviä sille.”
Rehtori tarttui mikkitelineeseen, nosti mikrofonin käteensä ja laski sen lähemmäs takapuoltaan. Kuului terävä vihellys ja sali hiljeni kuin salamaniskusta.
”Kiitos”, rehtori sanoi. ”Minulla on jälleen ikäviä uutisia. Koulumme rahatilanne on todella heikko.”
”Miten se rahatilanne voi taas olla heikko?” takarivissä istuva Sebu huudahti. ”Eikös me ihan vasta voitettu sata tuhatta euroa niistä superlympialaista?”
”Muistat ihan oikein, Sebastian”, rehtori nyökkäsi hieman punastuneena. ”Tässä vaan kävi valitettavasti niin, että kisavoiton jälkeen minä – kröhöm – ”lainasin” niitä rahoja, innostuin vähän nettishoppailemaan ja tein erään koulun sisustukseen liittyvän sijoituksen, joka osoittautui yllättävän kalliiksi.”
”Mitä sä ostit?” Sebu kysyi.
”Itseäni esittävän patsaan”, rehtori sanoi ja veti narusta. Salin nurkasta paljastui viisimetrinen pronssipatsas, joka selvästi esitti rehtoria, Helena Hanuria. Ei kuitenkaan hänen jokapäiväisessä, suhteellisen hillityssä kokomustassa asussaan, vaan fitness-kisoista tutuissa bikineissä ja hauis-poseerauksessa.
”Käytitkö sä koulun rahat patsaaseen?” Kiia tuijotti tyrmistyneenä. ”Menikö se koko satatonnia tuohon?”
”No ei tietenkään kokonaan!” rehtori näytti pöyristyneeltä.
”Paljonko siitä jäi yli?”
”Euro viiskyt senttiä.”
Kiia istui alas järkyttyneenä.
”Eli koululla ei ole enää rahaa”, Noel summasi. ”Mitä se käytännössä tarkoittaa?”
”Se tarkoittaa, että luovumme kaikesta mikä irti lähtee. Paitsi patsaasta”, rehtori myhäili ja taputti hellästi kopionsa pullistelevia pohkeita. ”Tämä kaunokainen ei lähde mihinkään.”
Rehtori kaivoi taskustaan pa-
”Minulla on tässä lista asioista, joista joudumme luopumaan. Ensimmäisenä: opettajien henkilökohtaiset limusiinit.”
”Eiii!” opettajat huusivat yhteen ääneen.
”Millä minä sitten kuljen kouluun?” musiikinopettaja Ali kysyi. ”Pyörälläkö?”
Opettajakunta kohahti järkytyksestä.
”Seuraavana leikkauslistalla…” rehtori Hanuri jatkoi, ”ovat opettajainhuoneen mukavuudet. Eli napolilainen pizzauuni, dubai-suklaata pulppuava vesiputous, kokoontaitettava sekasauna ja avantoporeamme.”
”Mikä on avantoporeamme?” Taavi kuiskasi.
”Veikkaisin että jääkylmä amme, joka kuplii nappia painamalla”, Kiia totesi.
Tieto leikkauksista iski kovaa opettajakuntaan. Osa opettajista itki, osa repi hiuksia päästään ja loput tärisivät lattialla kylkiasennossa. Rehtori ei kyennyt katsomaan surevien työkavereidensa suuntaan vaan jatkoi lukemista. ”Viimeisenä ja taloudellisesti merkittävimpänä säästökohteena ovat: itse opettajat.”
”MITÄ!?” henkilökunta huusi kuorossa.
”Kyllä”, rehtori jatkoi. ”Opettajat saavat potkut. Olen tehnyt tarkat laskelmat ja tullut siihen lopputulokseen,
että ilman opettajia koulun pyörittäminen olisi huomattavasti halvempaa.”
Taavin isä, opettaja Karva-Kari puuttui keskusteluun. ”Mutta entä lapset?” hän kysyi. ”Kuka heitä sitten opettaa?”
Rehtori katsoi Karia, joka oli myös hänen suhteellisen tuore poikaystävänsä.
”Hyvä että kysyit, hanipöö. Sain nimittäin eilen sähköpostiini tarjouksen eräältä robotiikkaa kehittävältä yritykseltä. He tarjosivat ystävällisesti uutta teknologiaansa koulumme käyttöön. Ja vieläpä maksutta.”
”Millaista teknologiaa?” Kari kysyi raapien karvaista päätään.
Tässä kohtaa Taavi huomasi ystävänsä Teon. Tämä seisoi takanurkassa kuunnellen herkeämättä rehtorin selostusta. Ja näytti olevan kauhuissaan.
”Ai millaistako teknologiaa?” rehtori toisti. ”No sehän tässä onkin parasta. Toivotetaan tervetulleeksi: opettajarobotit.”
Taivaalta kaikui hurinaa. Kuulosti siltä kuin sadat ampiaiset olisivat pörränneet koulurakennuksen ulkopuolella. Oppilaat ryntäsivät ikkunoiden ääreen.
”Kattokaa! Droneja!” Sebu osoitti taivaalle.
Ja toden totta – kaukaa horisontista lähestyi pienoishelikopterien lentue. Kymmenet chihuahuan kokoiset muovipörrääjät lensivät halki ilman roikottaen samalla koukuissaan parin metrin korkuisia puisia laatikoita.
Kymmenisen laatikkoa laskettiin koulun pihalle. Kaikki juoksivat ulos ihmettelemään mistä oli kyse.
Lapset kiertelivät laatikoita, koputtivat kylkiin ja kiipeilivät niiden päälle.
Rehtorin määrätietoinen vihellys pakotti kaikki kuitenkin ottamaan askeleen kauemmas.
”Saanko esitellä”, hän julisti ylpeänä, ”Höpsövaaran ei-niin-peruskoulun upouuden henkilökunnan!”
Laatikot lävähtivät auki, ja ulos rullasi jotain todella eriskummallista. Ihmisen kokoisia, kiiltävästä metal-
lista valmistettuja – robotteja. Robotit olivat muuten keskenään identtisiä, mutta jokainen oli puettu eri tavalla. Yhdellä oli kirjava mekko, toisella harmaa neule, kolmannella shortsit, T-paita ja pitkä vaalea peruukki.
Nopeasti ne muodostivat koululaisten ympärille piirin
”Vau! Opettaja-robotteja!” Sebu hihkaisi.
”Kyllä vain”, rehtori hymyili ylpeänä. ”Tai opebotteja, niin kuin minä heitä leikkisästi kutsun.”
”Nämä moottoreilla varustetut opetusalan ammattilaiset pitävät huolen siitä, että oppiminen on jatkossa huipputehokasta. Opebotit hyödyntävät toiminnassaan viimeisintä tekoälyä. Nämä minimaalisesti kuluttavat
mikä parasta: koska opebotit ovat vasta testausvaiheessa, me saimme ne TÄYSIN ILMAISEKSI!”
”Mutta mitäs me opettajat sitten teemme?” Kari kysyi murheellisena.
”Kartsukkaaa”, Helena silitti miehensä luonnottoman karvaista poskea. ”Älä näytä tuolta. Ajattele tätä tilannetta vaikka lomana. Palkattomana lomana. Palkattomana lomana, joka ei koskaan lopu.”
”Kai meidän on sitten mentävä”, Kari huokaisi. ”Tulkaa kaverit, lähdetään katsomaan olisiko meidän osaamisellemme käyttöä jossain muualla.”
Kukaan opettajista ei jäänyt taistelemaan mahdottoman tilanteen edessä. He palasivat luokkiinsa, pakkasivat tavaransa ja laahustivat pois.
”Ikävä tilanne sun isän kannalta”, Noel sanoi Taaville.
Taavi katseli loittonevien opettajien perään. ”Joo. Mutta iskä pärjää kyllä. Se keksii pian jotain uutta ja innostavaa.”
Kalpealta näyttävä Teo asteli kaverusten luokse.
”Onks kaikki ok?” Kiia kysyi huolestuneena.
”Nuo ne oli”, Teo sanoi käsi täristen.
”Hä?”
”Nuo on se samat robotit, jotka mä näin siellä tehtaalla.”
”Ootko sä ihan varma?” Kiia kysyi varovasti.
”Satavarma. Niillä ei ollu sillon noita hölmöjä asuja, mutta kyllä mä ne tunnistan.”
”Ne ei kyllä vaikuta mitenkään erityisen vaarallisilta”, Noel mumisi itsekseen.
”Älkää luottako niihin!” Teo sanoi. ”Ne ei oo täällä tekemässä sitä mitä ne väittää.”
Rehtori jatkoi kiihkeää selostustaan: ”Sain toimituksen mukana tälläisen ohjaimen.” Hän vilautti ilmassa pientä laitetta, joka näytti television kaukosäätimeltä.
”En ole ehtinyt vielä tutustua tähän tarkemmin, mutta ymmärtääkseni pystyn tämän avulla kontrolloimaan opebottien toimintaa. No niin, palatkaas takaisin luokkiinne. Koulutyö jatkuu lukujärjestyksen mukaisesti.”
Pois alta opettajat ja oppilaat:
Pois alta opettajat ja oppilaat:
Höpsövaaran
Höpsövaaran
kouluun saapuvat robo-opet.
kouluun saapuvat robo-opet.
Taavin, Kiian ja Noelin koululla on edessä säästökuuri. Luokkiin on palkattu joukko halvalla työskenteleviä robo-opeja, sillä nehän voivat helposti hoitaa tavallisten opettajien hommat! Opebotit vaikuttavat kuitenkin olevan taitavia lähinnä sekoilussa, ja vähitellen alkaa vaikuttaa siltä, ettei niihin voi luottaa ollenkaan. Kummat ovat neuvokkaampia: ihmiset vai koneet?
Höpsöt Höpersankarit ovat aiemmin seikkailleet kirjoissa Opejahti, Höperit vastaan superit ja Vaarallinen leirikoulu. Hulvattoman sarjan takana ovat näyttelijä, juontaja Ernest Lawson ja sarjakuvataiteilija Maria Makkonen.
