Waldinger, Robert - Schulz, Marc: Onnellisen elämän salaisuus (WSOY)

ROBERT WALDINGER & MARC SCHULZ

O nnellisen

elämän salaisuus

SUOMENTANUT

JORMA-VEIKKO SAPPINEN

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ HELSINKI

Lainaus s. 102 John Steinbeck, Matka Charleyn kanssa, suom. Liisa-Maria Piila, Tammi 1962.

Lainaus s. 223 John Donnen lainaus Ernest Hemingwayn teoksesta

Kenelle kellot soivat, suom. Hilkka Pekkanen, Tammi 2014.

Lainaus s. 336 Lewis Carroll, Alice Peilintakamaassa, suom. Alice Martin, WSOY 2010.

Copyright © 2023 by Robert Waldinger and Marc Schulz

Suomenkielinen laitos © Jorma-Veikko Sappinen ja WSOY 2023

Werner Söderström Osakeyhtiö

ISBN 978-951-0-46841-8

Painettu EU:ssa

Perheille, joihin synnyimme, ja perheille, jotka osaltamme perustimme.

Sisällys

Tekijöiden huomautus 9

1 Kuinka elämästä tulee hyvää? 11

2 Miksi ihmissuhteilla on väliä 40

3 Ihmissuhteet elämän mutkaisella tiellä 68

4 Sosiaalinen hyvinvointi: Ihmissuhteiden pitäminen

hyvässä kunnossa 102

5 Huomio ihmissuhteisiin: Paras sijoitus 136

6 Tosiasioiden kohtaaminen: Sopeutuminen

ihmissuhteiden vaikeuksiin 160

7 Henkilö rinnallasi: Kuinka läheiset

ihmissuhteet muovaavat elämää 186

8 Perheellä on väliä 218

9 Hyvä elämä töissä: Yhteyksiin panostaminen 247

10 Jokaisesta ystävästä on hyötyä 276

Yhteenveto: Koskaan ei ole myöhäistä olla onnellinen 300

Kiitokset 311

Viitteet 320

Kirjallisuutta 345

Hakemisto 364

Tekijöiden huomautus

Harvardin yliopiston Kehitys aikuisiässä -tutkimus on seurannut perheiden elämää yli kahdeksankymmentä vuotta kahden sukupolven puitteissa. Moisen tutkimuksen läpivieminen edellyttää valtavaa luottamusta. Osittain luottamus kumpuaa siitä, että osallistujien henkilöllisyys on salattu. Luottamuksellisuuden säilyttämiseksi olemme muuttaneet heidän nimensä ja muut tunnistettavat yksityiskohdat. Kaikki kirjassa esiintyvät lainaukset ovat kuitenkin joko sanatarkkoja tai perustuvat alkuperäisiin tutkimushaastatteluihin, ääninauhoihin, havaintoihin ja muuhun aineistoon.

1

Kuinka elämästä tulee hyvää?

Elämä on niin lyhyt, ettei ole aikaa kiistelyyn, anteeksipyytelyyn, närään ja tilintekovaatimuksiin. Aikaa ei ole muuhun kuin rakastamiseen, ja siihenkin niin sanotusti vain hetki.

Mark Twain

Aloittakaamme kysymyksellä:

Jos joutuisit juuri nyt tekemään yhden ainoan elämänvalinnan, jonka tarkoitus on johdattaa kohti tulevaa terveyttä ja onnea, mikä se olisi?

Päättäisitkö panna joka kuukausi rahaa säästöön? Vaihtaa ammattia? Päättäisitkö matkustella entistä enemmän? Mikä yksittäinen valinta varmistaisi parhaiten sen, että kun viimeisten päivien tullen katsot taaksepäin, tunnet eläneesi hyvän elämän?

Millenniaaleilta kysyttiin eräässä vuonna 2007 tehdyssä tutkimuksessa, mitkä ovat heidän tärkeimpiä tavoitteitaan elämässä. Vastaajista 76 prosenttia ilmoitti ykköstavoitteekseen rikastumisen. 15 prosenttia sanoi tärkeimmän pyrkimyksensä olevan kuuluisuus. Yli kymmenen vuotta myöhemmin, kun millenniaalit olivat viettäneet enemmän aikaa aikuisina, parissa kyselytutkimuksessa esitettiin samat kysymykset. Kuuluisuus oli vajonnut alemmaksi listalla, mutta kärkipaikoilla olivat edelleen muun muassa rahan ansaitseminen, menestyksekäs ura ja velattomuus.

Ne ovat yleisiä ja käytännöllisiä päämääriä, jotka ulottuvat rajojen ja sukupolvien yli. Monissa maissa kysytään vaivoin puhu-

maan oppineilta lapsilta, miksi he haluavat tulla isona – toisin sanoen, millaiselle uralle he aikovat pyrkiä. Kun aikuiset tapaavat uusia ihmisiä, yksi ensimmäisistä kysymyksistä kuuluu: »Mitä sinä teet työksesi?» Menestymistä elämässä mitataan usein tittelillä, palkalla ja tunnustetuilla saavutuksilla, vaikka useimmat ymmärtävät, etteivät nuo asiat sinänsä välttämättä tee elämästä onnellista. Ne, jotka pystyvät saavuttamaan osan tai jopa kaikki noista halutuista tavoitteista, huomaavat usein, ettei heistä tunnu paljon sen kummemmalta kuin ennenkään.

Samaan aikaan meitä pommitetaan kaiket päivät viesteillä siitä, kuinka tulla onnelliseksi, mitä elämässä kuuluisi haluta ja kuka toimii elämässä oikein. Mainokset ilmoittavat, että tervehdyt kun syöt tietyn merkkistä jogurttia, että se ja se älypuhelin tuo elämään uutta iloa ja että tietty kasvovoide pitää nuorena iän kaiken.

Muut viestit eivät ole yhtä selviä, vaan ne ovat punoutuneet arkielämän kudokseen. Jos ystävä ostaa uuden auton, saatamme miettiä, parantaisiko uudempi auto omaakin elämäämme. Kun selaamme sosiaalisen median postauksia ja näemme vain kuvia upeista juhlista ja hiekkarannoista, mietimme ehkä, pitäisikö myös omassa elämässä olla vastaavia. Satunnaisten tuttavien seurassa työpaikalla ja erityisesti sosiaalisessa mediassa näytämme muille yleensä ihanneversion itsestämme. Pidämme yllä pokerinaamaa, ja kun vertaamme muissa näkemäämme siihen, kuinka koemme itsemme, tulee tunne, että meiltä puuttuu jotain. Kuten vanha sanonta kuuluu: jokainen vertaa sisintään muiden ulkokuoreen.

Ajan mittaan tästä kehittyy hienoinen mutta vaikeasti karistettava tunne, että elämä on tässä, nyt, ja että kaikki mitä tarvitsemme hyvään elämään on jossain muualla tai tulevaisuudessa. Aina nipin napin saavuttamattomissa.

Kun elämää katsoo sellaisen linssin läpi, on helppo uskoa, että hyvää elämää ei todellisuudessa ole olemassakaan tai että se on mahdollista vain muille. Loppujen lopuksi oma elämä vastaa vain harvoin mielikuvaa siitä, miltä hyvän elämän kuuluu näyt-

tää. Oma elämä on aina liian sotkuista ja monimutkaista ollakseen hyvää.

Seuraa juonipaljastus: Onnellinen elämä todellakin on monimutkaista. Kaikilla.

Onnellinen elämä on iloista… ja vaativaa. Se on täynnä rakkautta, mutta myös kipua. Eikä se koskaan tapahdu noin vain: se ilmaantuu näkyviin ajan kuluessa. Se on prosessi. Se sisältää myllerrystä, tyyneyttä, keveyttä, taakkoja, kamppailuja, saavutuksia, takaiskuja, loikkia eteenpäin ja hirvittäviä romahduksia. Ja tietenkin onnellinen elämä päättyy aina kuolemaan.

Onpa hilpeä myyntipuhe, tiedetään.

Mutta asioita ei kannata kaunistella. Elämä, hyväkään elämä, ei ole helppoa. Ei ole mitään keinoa tehdä elämästä täydellistä, ja vaikka olisikin, se ei olisi hyvää.

Miksei? Siksi että rikas elämä – hyvä elämä – taotaan juuri niistä aineksista, jotka tekevät siitä vaikeaa.

Tämä kirja on rakennettu tieteellisen tutkimuksen peruskalliolle. Sen ytimessä on Harvardin yliopiston tutkimus Kehitys aikuisiässä, poikkeuksellinen hanke, joka alkoi vuonna 1938 ja on vaikeuksista huolimatta edelleen voimissaan. Bob Waldinger on tutkimuksen järjestyksessä neljäs johtaja, Marc Schulz apulaisjohtaja. Tutkimus oli syntyaikanaan radikaali, sillä se ei pyrkinyt ymmärtämään ihmisten terveyttä tutkimalla sairastumisen syitä, vaan sitä, mikä saa voimaan hyvin. Osallistujien elämää on tallennettu kutakuinkin sellaisena kuin se on edennyt lapsuuden ongelmista ensirakkauksiin ja aina viimeisiin päiviin. Kuten osallistujiensa, myös Harvardin tutkimuksen tie on ollut pitkä ja mutkainen, sen menetelmät ovat vuosikymmenien mittaan kehittyneet ja se laajenee parhaillaan jo kolmanteen sukupolveen ja käsittää alkuperäisten 724 osallistujan yli 1 300 jälkeläistä. Tutkimus kehittyy ja kasvaa edelleen, ja se on pisin koskaan tehty perusteellinen pitkittäistutkimus.

Mutta mikään yksittäinen tutkimus, oli se kuinka laaja hyvänsä, ei riitä yleistävien väitteiden esittämiseen ihmisten elämästä. Joten vaikka tämä kirja seisoo suoraan Harvardin tutkimuksen perus-

talla, sitä tukevat joka suunnalta sadat muut tieteelliset tutkimukset, joiden piirissä on ollut tuhansia ihmisiä kaikkialta maailmasta. Kirjaan on myös kudottu niin tuoretta kuin ikivanhaakin viisautta – kestäviä ajatuksia, jotka kuvastelevat ja rikastavat inhimillisen kokemusmaailman nykyaikaista tieteellistä ymmärrystä. Kirjassa on enimmäkseen kyse ihmissuhteiden voimasta, ja kirjoittajien pitkä ja hedelmällinen ystävyys on lyönyt siihen leimansa.

Kuitenkaan tämä kirja ei olisi syntynyt ilman henkilöitä, joihin Harvardin tutkimus on kohdistunut ja joiden rehellisyys ja aulius on ylipäätään mahdollistanut tämän harvinaislaatuisen tutkimuksen.

Sellaisia kuin Rosa ja Henry Keane.

»Mitä pelkäätte eniten?»

Rosa luki kysymyksen ääneen ja katsoi sitten keittiön pöydän yli aviomiestään Henryä. Yli seitsemänkymppiset Rosa ja Henry olivat asuneet samassa talossa ja istuneet saman pöydän ääressä yli viisikymmentä vuotta. Heidän välissään pöydällä oli teepannu, avonainen (puoliksi syöty) oreokeksipaketti ja nauhuri. Huoneen nurkassa seisoi videokamera. Kameran vieressä istui Harvardin nuori tutkija nimeltä Charlotte, joka tarkkaili hiljaa ja teki muistiinpanoja.

»Aikamoinen kysymys», Rosa sanoi.

»Ai mitä pelkään eniten?» Henry sanoi. »Vai mitä me pelkäämme?»

Rosa ja Henry eivät pitäneet itseään erityisen kiinnostavina kohdehenkilöinä tutkimukseen. Molemmat olivat kasvaneet köyhyydessä, menneet naimisiin yli kaksikymmenvuotiaina ja kasvattaneet yhdessä viisi lasta. He olivat eläneet läpi suuren laman ja kokeneet monia kovia aikoja, mutta sellainen ei poikennut muiden heidän tuntemiensa elämästä. Siksi he eivät koskaan ymmärtäneet, miksi Harvardin tutkijat ylipäätään olivat kiinnostuneet heistä, saati sitten sitä, miksi nämä olivat kiinnostuneita edelleen: soittelivat, lähettelivät kyselylomakkeita ja lensivät yhä toisinaan matkojen päästä tapaamaan heitä.

Tutkijat olivat koputtaneet Henryn kotitalon oveen ensimmäisen kerran, kun hän oli ollut vasta neljäntoista ja asunut Bostonin West Endissä kerrostalossa, jossa ei ollut juoksevaa vettä. He olivat kysyneet hänen kummastuneilta vanhemmiltaan, saisivatko he ruveta tarkkailemaan hänen elämäänsä. Tutkimus rullasi täysillä, kun hän elokuussa 1954 meni naimisiin Rosan kanssa: tallennetun tutkimusaineiston mukaan hän piti itseään tavattoman onnekkaana, koska Rosa oli vastannut myöntävästi hänen kosintaansa. Ja siinä he olivat nyt, lokakuussa 2004, kaksi kuukautta viisikymmenvuotishääpäivänsä jälkeen. Vuonna 2002 Rosaa oli pyydetty osallistumaan tutkimukseen entistä suoremmin. Jo oli aikakin, hän sanoi. Harvard oli seurannut Henryä jatkuvasti vuodesta 1941 saakka. Rosa sanoi usein pitävänsä kummallisena, että Henry suostui vanhahkona miehenä olemaan edelleen mukana, vaikka oli muutoin niin sulkeutunut. Mutta Henry sanoi pitävänsä osallistumista velvollisuutenaan, ja hän oli myös alkanut arvostaa tutkimusprosessia, sillä se auttoi häntä näkemään asiat laajemmin. Niinpä hän oli jo kuusikymmentäkolme vuotta avannut elämänsä tutkimusryhmälle. Itse asiassa hän oli kertonut elämästään niin kauan ja niin paljon, ettei hän enää edes muistanut, mitä tutkijat tekivät ja miksi. Hän kuitenkin oletti heidän tietävän kaiken, mukaan lukien tiettyjä asioita, joita hän ei ollut kertonut koskaan kenellekään muulle kuin Rosalle, sillä joka kerta kun he olivat kysyneet, hän oli tehnyt parhaansa kertoakseen totuuden. Tutkijat olivatkin kyselleet paljon.

»Herra Keanea selvästi imarteli, että olin matkustanut Grand Rapidsiin haastattelemaan heitä, ja se loi haastatteluun ystävällisen ilmapiirin», Charlotte kirjoitti muistiinpanoihinsa. »Hän vaikutti yhteistyöhaluiselta ja kiinnostuneelta. Hän mietti jokaista vastausta ja vaikeni usein hetkeksi ennen kuin vastasi. Hän oli kuitenkin ystävällinen, ja mielestäni hän vastasi stereotyyppiä hiljaisesta michiganilaisesta miehestä.»

Charlotte oli saapunut kahdeksi päiväksi haastattelemaan Keaneja aikomuksenaan käydä läpi pitkä kysymyslitania heidän terveydestään, erikseen kummankin omasta elämästä ja heidän

elämästään yhdessä. Kuten useimmat nuoret tutkijamme, jotka vasta aloittelevat uraansa, myös Charlotte kyseli myös itseltään, kuinka elämästä tulee hyvää ja kuinka nykyhetkessä tehdyt valinnat vaikuttavat tulevaisuuteen. Olisiko mahdollista saada muiden elämästä oivalluksia omaan elämään? Ainoa keino päästä siitä selville oli esittää kysymyksiä ja kuunnella tarkasti jokaista haastateltavaa. Mikä on kullekin yksilölle tärkeää? Mistä he saavat merkityksen päiviinsä? Mitä he ovat oppineet kokemuksistaan? Mitä he katuvat? Jokainen haastattelu soi Charlottelle uusia tilaisuuksia saada yhteys henkilöön, jonka elämänkaari oli pidemmällä kuin hänen omansa ja joka oli lähtöisin erilaisista olosuhteista ja eri hetkestä historiassa.

Tänään Charlotte haastatteli Henryä ja Rosea yhtä aikaa, esitti kysymykset ja kuvasi sitten videolle keskustelun siitä, mitä he pelkäsivät eniten. Hän esitti kysymyksiä myös molemmille erikseen niin sanotuissa kiintymyssuhdehaastatteluissa. Aikanaan videoita ja puhtaaksi kirjoitettuja haastatteluja tutkittaisiin Bostonissa, jotta tapa, jolla Henry ja Rosa puhuivat toisistaan, heidän sanattomat viestinsä ja monet muut tiedonmuruset voitaisiin koodata dataksi heidän keskinäisen suhteensa luonteesta. Datasta tulisi osa senkertaista haastatteluaineistoa ja pieni mutta tärkeä osa valtavaa tietoaineistoa siitä, millainen eletty elämä todella on.

Mitä pelkäätte eniten? Charlotte oli erillisissä haastatteluissa jo tallentanut kummankin oman vastauksen, mutta nyt heidän oli aika jutella siitä keskenään.

Keskustelu sujui näin:

»Minä tietyllä lailla pidän vaikeista kysymyksistä», Rosa sanoi.

»No hyvä», Henry sanoi. »Sinä ensin.»

Rosa oli hetken vaiti ja kertoi sitten suurimman pelkonsa olevan, että Henry sairastuisi vakavasti tai että hän itse saisi uuden aivohalvauksen. Henry myönsi, että ne olivat pelottavia mahdollisuuksia. Hän kuitenkin sanoi, että he olivat tulossa ikään, jossa jokin sellainen oli luultavasti väistämätöntä. He keskustelivat pitkään siitä, kuinka jommankumman vaikea sairaus vaikuttaisi

heidän aikuisten lastensa elämään ja toiseen heistä. Lopulta Rosa myönsi, että ihminen pystyy varautumaan asioihin vain tiettyyn rajaan saakka ja ettei kannata murehtia ennen kuin jotain tapahtuu.

»Onko vielä jotain kysyttävää?» Henry kysyi Charlottelta.

»Mitä sinä pelkäät eniten, Hank?» Rosa kysyi.

»Ehdin jo toivoa, ettet muistaisi kysyä minulta», Henry sanoi, ja he nauroivat. Henry kaatoi lisää teetä Rosalle, otti uuden oreokeksin ja oli vähän aikaa hiljaa.

»Ei siihen ole vaikea vastata», hän sanoi. »Totta puhuen en vain haluaisi ajatella sitä.»

»Vastaahan nyt vain, kun kerran ovat lähettäneet tuon tyttöparan Bostonista saakka.»

»Kaipa se on ruma juttu», Henry sanoi ääni vavahtaen.

»Anna kuulua.»

»Pelkään etten kuole meistä ensimmäisenä. Että jään yksin ilman sinua.»

Lockhart Building seisoo Bostonin West Endissä Bulfinch Trianglen kulmassa, Merrimac Streetin ja Causeway Streetin meluisassa risteyksessä, melko lähellä paikkaa, jossa Henry Keane asui lapsena. 1900-luvun alkupuolella tuossa yrmeässä tiilirakennuksessa oli huonekalutehdas, joka työllisti miehiä ja naisia hänen naapurustostaan. Nyt siellä on lääkäreiden vastaanottoja, lähipizzeria ja donitsipuoti. Talossa majailee kaikkine arkistoineen myös Harvardin Kehitys aikuisiässä -tutkimus, joka on pitkäaikaisin koskaan tehty aikuiselämän tutkimus.

Lähellä arkistolaatikon »KA–KE» takaosaa ovat Henryn ja Rosan kansiot. Niistä löydämme kellastuneet, kulmistaan murtuneet paperit Henryn aloitushaastattelusta vuodelta 1941. Haastattelija on kirjoittanut tekstin sujuvalla, harjaantuneella käsialalla. Näemme, että Henryn perhe oli Bostonin köyhimpiä ja että neljätoistavuotiaana Henry oli »tasapainoinen, hillitty» nuori, jonka »tulevaisuudenodotukset ovat loogisia». Näemme, että nuorena aikuisena hän oli läheinen äitinsä kanssa, mutta oli katkera isälleen, jonka alkoholismin takia Henrystä tuli perheen

pääasiallinen elättäjä. Kun Henry oli kahdenkymmenen, sattui erityisen vahingollinen tapaus: isä sanoi Henryn tuoreelle morsiamelle, että tämän kihlasormukseen oli mennyt kolmesataa dollaria rahoja, jotka perhe olisi tarvinnut elämiseen. Morsian pelkäsi, ettei Henry koskaan pääsisi eroon perheestään, ja purki kihlauksen.

Vuonna 1953 Henry vapautui isästään, kun hän sai työpaikan General Motorsilta ja muutti Willow Runiin, Michiganiin. Siellä hän tapasi Rosan, joka oli muuttanut maahan Tanskasta ja oli yksi perheensä yhdeksästä lapsesta. Vuoden kuluttua he menivät naimisiin ja saisivat ajan mittaan viisi omaa lasta. »Paljon, mutta ei tarpeeksi», oli Rosan mielipide.

Seuraavan vuosikymmenen kuluessa Henry ja Rosa kokivat vaikeita aikoja. Vuonna 1959 heidän viisivuotias poikansa, Robert, sairastui polioon, ja takaisku koetteli heidän avioliittoaan ja aiheutti perheessä paljon huolta ja tuskaa. Henry oli aloittanut General Motorsilla kokoonpanijana tehdassalissa, mutta kun hän oli joutunut olemaan poissa töistä Robertin sairauden takia, hänet ensin alennettiin ja sitten erotettiin. Sen jälkeen hän oli jonkin aikaa työtön elätettävänään kolme lasta. Saadakseen rahat riittämään Rosa meni töihin Willow Runin kaupungin palkkatoimistoon. Alkuaan hänen työnsä oli vain perheen hätäratkaisu, mutta hänestä tuli työtovereidensa keskuudessa pidetty ja hän työskenteli toimistossa kokopäiväisesti kolmekymmentä seuraavaa vuotta. Vuosien mittaan hän solmi ihmissuhteita henkilöiden kanssa, joita hän alkoi pitää toisena perheenään. Potkujensa jälkeen Henry vaihtoi työpaikkaa kolme kertaa ja palasi viimein vuonna 1963 GM:lle, missä hän vähitellen yleni osaston työnjohtajaksi. Vähän myöhemmin hän otti uudestaan yhteyttä isäänsä, joka oli onnistunut pääsemään eroon alkoholiriippuvuudestaan, ja antoi tälle anteeksi.

Henryn ja Rosan tytär Peggy, joka on nykyisin yli viidenkymmenen, on niin ikään mukana tutkimuksessa. Hän ei tiedä, mitä hänen vanhempansa ovat tutkijoille kertoneet, sillä emme halua vääristää hänen raporttejaan kotielämästä. Useat näkökulmat samaan perheympäristöön ja samoihin tapahtumiin auttavat laa-

jentamaan ja syventämään tutkimusaineistoa. Kun kaivaudumme Peggyn kansioon, saamme tietää, että hänen mielestään kasvuiässä vanhemmat ymmärsivät hänen ongelmiaan ja auttoivat häntä piristymään, kun hän oli allapäin. Yleisesti ottaen hän piti vanhempiaan »hyvin rakastavina». Ja Henryn ja Rosen avioliitosta Peggy sanoi yhtäpitävästi heidän raporttiensa kanssa, etteivät he olleet koskaan harkinneet asumus- tai avioeroa.

Vuonna 1977 viisikymmentäviisivuotiaana Henry antoi elämästään seuraavat arvosanat:

Avioliiton tilanne: ERINOMAINEN

Mieliala viime vuoden kuluessa: ERINOMAINEN

Fyysinen terveys kahden viime vuoden kuluessa: ERINOMAINEN

Määrittelemme kuitenkin Henryn ja muiden terveyttä ja onnellisuutta monilla muillakin tavoilla kuin vain kyselemällä heiltä ja heidän läheisiltään, miltä heistä tuntuu. Osallistujat sallivat meidän katsoa hyvinvointiaan monesta eri näkökulmasta, aivokuvauksista aina verikokeisiin ja videonauhoituksiin, joilla he keskustelevat syvimmistä huolistaan. Otamme näytteitä heidän hiuksistaan mitataksemme stressihormonien määriä, pyydämme heitä kuvailemaan suurimpia huoliaan ja elämänsä tärkeitä päämääriä. Mittaamme, kuinka nopeasti heidän sydämensykkeensä rauhoittuu sen jälkeen, kun olemme kuormittaneet heitä visaisilla pulmatehtävillä. Noiden tietojen avulla pystymme entistä syvemmin ja täydemmin määrittelemään, kuinka ihminen pärjää elämässään.

Henry oli ujo mies, mutta hän omistautui lähimmille ihmissuhteilleen, erityisesti siteelleen Rosaan ja lapsiin, ja nuo siteet loivat hänelle vahvan turvallisuudentunteen. Hän käytti myös tiettyjä tehokkaita selviytymiskeinoja, joita käsittelemme tuonnempana. Emotionaalisen turvallisuuden ja sopeutumisen ansiosta Henry saattoi raportoida yhä uudelleen olevansa »onnellinen»

tai »hyvin onnellinen» jopa kaikkein vaikeimpina aikoina, ja hänen terveytensä ja pitkä ikänsä kuvastelevat sitä.

Henryn pahin pelko toteutui vuonna 2009, viisi vuotta sen

jälkeen, kun Charlotte oli vieraillut Henryn ja Rosan kodissa, ja seitsemänkymmentäyksi vuotta sen jälkeen, kun Henry oli antanut ensimmäisen haastattelunsa Harvardin tutkimukselle: Rosa kuoli. Henry seurasi häntä alle kuuden viikon kuluttua.

Mutta perheen perintö elää tyttären, Peggyn, hahmossa. Juuri hiljattain hän istuutui haastateltavaksi toimistossamme Bostonissa. Hän on kaksikymmentäyhdeksänvuotiaasta saakka ollut onnellisessa suhteessa kumppaninsa Susanin kanssa, ja nyt, viisikymmentäseitsemänvuotiaana, hän ei joudu kertomaan yksinäisyydestä, vaan hyvästä terveydestä. Hän on arvostettu alakoulun opettaja ja yhteisönsä aktiivinen jäsen. Mutta polku, jonka Peggy kulki tähän elämänsä onnelliseen vaiheeseen, oli raastava ja vaati rohkeutta. Palaamme häneen tuonnempana.

Elämän tärkein sijoitus

Mikä Henryn ja Rosan lähestymistavassa elämään salli heidän kukoistaa vaikeuksista huolimatta? Ja miksi Harvardin tutkimukseen osallistuvien elämäntarinat ovat aikasi ja huomiosi arvoisia?

Kun pitäisi ymmärtää, mitä ihmiselle tapahtuu elämän varrella, on melkein mahdotonta saada kuvaa kokonaisesta elämästä – valinnoista, joita hän tekee, millaista polkua kulkee ja kuinka kaikki oikein luonnistuu. Suurimman osan siitä, mitä ihmiselämästä tiedämme, olemme saaneet kysymällä, mitä ihmiset muistavat menneisyydestään. Muistot ovat kuitenkin täynnä aukkoja. Koetapa muistaa pelkästään se, mitä söit iltaruoaksi viime tiistaina tai kenen kanssa juttelit tasan vuosi sitten, niin saat käsityksen siitä, kuinka suuri osa elämästä häipyy muistista. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän yksityiskohtia unohtuu, ja tutkimukset osoittavat, että itse asiassa pelkkä yritys palauttaa jokin tapaus mieleen voi muuttaa muistoa siitä. Lyhyesti sanoen ihmisen muisti on menneiden tapahtumien työkaluna parhaimmillaankin epätarkka ja huonoimmillaan kekseliäs.

Entä jos olisi mahdollista seurata kokonaisia elämiä sitä mukaa kuin ne ajan mittaan toteutuvat? Jospa voisi tutkia henkilöitä hei-

dän teini-iästään vanhuuteen saakka nähdäkseen, millä todella on merkitystä yksilön terveydelle ja onnellisuudelle ja mitkä sijoitukset ovat todella kannattaneet?

Me olemme tehneet niin.

Harvardin tutkimus on tätä kirjoitettaessa seurannut samoja yksilöitä kahdeksankymmentäneljä vuotta (ja vuosien lukumäärä kasvaa), esittänyt tuhansia kysymyksiä ja tehnyt satoja mittauksia saadakseen selville, mikä pitää ihmiset terveinä ja onnellisina. Kautta kaikkien tutkimusvuosien erottuu yksi ratkaisevan tärkeä tekijä, jonka yhteys fyysiseen ja henkiseen terveyteen sekä pitkäikäisyyteen on vahva ja johdonmukainen. Toisin kuin moni voisi luulla, kyse ei ole saavutuksista uralla, kuntoilusta eikä terveellisestä ruokavaliosta. Älkää käsittäkö väärin: noilla tekijöillä on merkitystä, paljonkin. Mutta eräs seikka osoittautuu johdonmukaisesti erityisen tärkeäksi:

Hyvät ihmissuhteet.

Itse asiassa hyvät ihmissuhteet ovat niin tärkeitä, että jos pitäisi katsoa Harvardin tutkimuksen koko aineistoa kahdeksankymmenenneljän vuoden ajalta ja tiivistää siitä yksi ainoa perusperiaate, panostus elämään, jota tukisivat samanlaiset havainnot myös monista muista tutkimuksista, se olisi seuraava:

Hyvät ihmissuhteet pitävät terveenä ja onnellisena. Piste.

Niinpä jos aiot tehdä yhden valinnan, joka parhaiten varmistaisi oman terveytesi ja onnellisuutesi, tiede neuvoo, että kannattaa viljellä lämpimiä ihmissuhteita. Kaikenlaisia. Kuten jatkossa osoitamme, tuota valintaa ei tehdä vain yhden kerran, vaan yhä uudelleen, joka sekunti, viikoittain ja vuodesta toiseen. Tutkimuksissa toistensa perään on havaittu, että se tuottaa osaltaan pysyvää iloa ja kukoistavaa elämää. Mutta se ei suinkaan aina ole helppo valinta. Vaikka aikomukset olisivat mitä parhaimmat, meillä on ihmisinä tapana kulkea omaa tietämme, tehdä virheitä ja joutua rakastamiemme ihmisten satuttamaksi. Tie hyvään elämään ei loppujen lopuksi ole helppo, mutta on täysin mahdollista suunnistaa onnistuneesti sen mutkien kautta. Harvardin Kehitys aikuisiässä -tutkimus voi näyttää suuntaa.

Aarre Bostonin West Endissä

Harvardin Kehitys aikuisiässä -tutkimus alkoi Bostonissa aikana, jolloin Yhdysvallat ponnisteli eroon 1930-luvun suuresta lamasta. Kun sosiaaliturvan ja työttömyyskorvausten tapaiset New Deal -projektit pääsivät vauhtiin, alkoi yhä enemmän herätä kiinnostusta ymmärtää, mitkä tekijät saavat ihmiset kukoistamaan – sen sijaan, että tutkittaisiin epäonnistumisen syitä. Uudenlainen kiinnostus kannusti kaksi erillistä tutkijaryhmää käynnistämään Bostonissa omat tutkimusprojektinsa, joissa seurattiin tarkasti kahta hyvin erilaista poikaryhmää.

Ensimmäinen ryhmä sisälsi 268 toisen vuoden opiskelijaa, jotka suorittivat alempaa korkeakoulututkintoa Harvardin yliopistossa. Heidät valittiin siksi, että heistä todennäköisesti kasvaisi terveitä ja neuvokkaita miehiä. Harvardin uusi hygienian opettaja ja opiskelijoiden terveydenhuollon johtaja Arlie Bock toimi ajan hengen mukaisesti: hän halusi siirtää tieteellisen tutkimuksen polttopistettä ihmisiä sairastuttavista tekijöistä niihin, jotka pitävät terveenä. Ainakin puolet tutkimukseen valituista pystyi opiskelemaan Harvardissa vain stipendien avulla ja käymällä opintojen ohella töissä, mutta osa oli kotoisin suurituloisista perheistä. Jotkut heistä pystyivät jäljittämään sukujuurensa maan perustamisen aikaan saakka, kun taas kolmellatoista prosentilla vanhemmat olivat maahanmuuttajia.

Toiseen ryhmään kuului 456 Henry Keanen kaltaista Bostonin kantakaupunkialueiden poikaa, jotka oli valittu eri syystä. He olivat lapsia, jotka olivat kasvaneet Bostonin ongelmallisimmissa perheissä ja vähäosaisimmissa kortteleissa. He olivat kuitenkin neljäntoista vuoden ikään mennessä onnistuneet pysymään poissa nuorisorikollisuuteen johtavalta tieltä, jolle jotkut heidän tovereistaan olivat astuneet. Yli kuudellakymmenellä prosentilla noista nuorista ainakin toinen vanhemmista oli maahanmuuttaja, useimmiten Itä- ja Länsi-Euroopan köyhiltä seuduilta, Lähi-idästä tai sen läheltä, kuten Syyrian alueelta ja Turkista. Vaatimaton tausta ja maahanmuuttajan asema tekivät heistä kaksin verroin

syrjäytyneitä. Juristi Sheldon Glueck ja hänen vaimonsa, sosiaalityöntekijä Eleanor Glueck, aloittivat tutkimuksen yrittääkseen ymmärtää, mitkä elämän osatekijät ehkäisevät rikollisuutta, ja nuo pojat olivat onnistuneet sillä rintamalla.

Tutkimukset alkoivat erillisinä ja omin tavoittein, mutta myöhemmin ne sulautettiin yhteen ja ne alkoivat toimia saman organisaation alaisuudessa.

Kun tutkimukset oli yhdistetty, sekä kantakaupungin että Harvardin poikia haastateltiin. Heille tehtiin lääkärintarkastus. Tutkijat vierailivat heidän kodeissaan ja haastattelivat heidän vanhempiaan. Ja sitten nuo teini-ikäiset kasvoivat aikuisiksi ja siirtyivät elämän eri aloille. Heistä tuli tehdastyöläisiä ja asianajajia, muurareita ja lääkäreitä. Joistakuista tuli alkoholisteja. Jotkut sairastuivat skitsofreniaan. Osa kiipesi yhteiskunnan tikkaita pohjalta huipulle saakka, toiset kulkivat saman matkan päinvastaiseen suuntaan.

Harvardin tutkimuksen perustajat järkyttyisivät ja ilahtuisivat jos näkisivät, että tutkimus jatkuu edelleen ja tuottaa tärkeitä ja ainutlaatuisia havaintoja, jollaisia he eivät olisi osanneet kuvitellakaan. Ja tutkimuksen nykyisenä johtajana (Bob) ja apulaisjohtajana (Marc) olemme tavattoman ylpeitä voidessamme esitellä joitain noista havainnoista.

Linssi josta näkee ajan halki

Ihmiset ovat täynnä yllätyksiä ja ristiriitaisuuksia. Emme aina käy järkeen, ainakaan itsellemme – tai ehkä varsinkaan itsellemme. Harvardin tutkimus suo ainutlaatuisen ja hyödyllisen työkalun nähdä tuon luonnollisen inhimillisen mysteerin läpi. Pikainen katsaus tieteelliseen kontekstiin auttaa selittämään syyn siihen.

Ihmisen terveyttä ja käyttäytymistä koskevia tutkimuksia on yleensä kahta lajia: poikittaisia ja pitkittäisiä. Poikittaistutkimuksissa maailmasta otetaan tietyllä hetkellä siivu, jonka sisään katsotaan paljolti samaan tapaan kuin leikattaisiin täytekakkua, jotta nähtäisiin mistä se on leivottu. Useimmat psykologiset ja

terveyteen liittyvät tutkimukset kuuluvat tähän kategoriaan, sillä niiden tekeminen on yleensä kustannustehokasta. Niihin ei mene määrättömästi aikaa, ja kulut ovat ennakoitavissa. Mutta niillä on tiettyjä rajoituksia, joita Bob mielellään valaisee vanhalla vitsillä: jos tukeutuu vain poikittaistutkimukseen, saattaa joutua päättelemään, että Miamissa on ihmisiä, jotka ovat syntyneet kuubalaisiksi ja kuolevat juutalaisina. Toisin sanoen poikittaistutkimukset tuottavat elämästä »tuokiokuvia» ja voivat yllyttää meitä näkemään kahden toisiinsa liittymättömän seikan välillä yhteyksiä siksi, että niistä puuttuu yksi ratkaisevan tärkeä muuttuja: aika.

»Tätä kirjaa olemme odottaneet. Onnellisen elämän salaisuus haastaa arvokkuudella, huumorilla ja tieteellisellä perusteellisuudella sitkeimmät oletuksemme ja todistaa, että se kukoistava, onnellinen elämä, jota me kaikki toivomme, onkin ehkä ollut tavoitettavissamme kaiken aikaa.»

– toimittaja, kirjeenvaihtaja ja suosikki– podcastaaja guy raz

»Waldinger ja Schulz ovat johtavia asiantuntijoita niissä odottamattomissa asioissa, jotka tekevät elämästä merkityksellistä.

Pitkittäistutkimukset taas ovat juuri sellaisia miltä kuulostavatkin: pitkiä. Niissä elämää tutkitaan ajan kuluessa. Niiden tekemiseen on kaksi tapaa. Ensimmäisen tavan olemme jo maininneet, ja ne ovat kaikkein yleisempiä: ihmisiä pyydetään muistelemaan menneitä. Sitä nimitetään retrospektiiviseksi tutkimukseksi.

Heidän kirjansa tarjoaa tervetulleita neuvoja maailmassa, jossa koemme enemmän yksinäisyyttä kuin koskaan.»

– Yalen yliopiston onnellisuustutkija

– Laurie Santos

Mutta kuten olemme maininneet, nuo tutkimukset perustuvat muistiin. Ajatellaanpa Henryä ja Rosaa. Haastatellessaan kumpaakin erikseen vuonna 2004 Charlotte pyysi heitä kuvailemaan heidän ensimmäistä tapaamistaan. Rosa kertoi, kuinka hän oli liukastunut jäällä Henryn kuorma-auton kohdalla ja kuinka tämä oli auttanut hänet pystyyn. Myöhemmin hän oli nähnyt Henryn ollessaan ystäviensä kanssa ravintolassa.

Tämä kiehtova, voimallinen kirja näyttää sekä tutkitun tiedon kautta että käytännössä, miten määritellään, luodaan ja – mikä tärkeintä –eletään hyvä elämä.

Rosa kertoi: »Se oli hauskaa ja nauroimme sille, sillä hänellä oli jalassa eriväriset sukat, ja ajattelin: ’Voi veljet, hän on huonossa jamassa ja tarvitsee jonkun sellaisen kuin minä!’»

– Kirjailija ja elämänvalmentaja Jay Shetty

Myös Henry muisti Rosan liukastumisen jäällä.

»Sitten näin hänet vähän myöhemmin istumassa kahvilassa, ja hän huomasi, että tuijotan hänen sääriään», Henry kertoi. »Mutta katsoin vain siksi, että hänellä oli jalassa eriväriset sukat, musta ja punainen.»

Tuollaiset pariskuntien keskinäiset erimielisyydet ovat yleisiä ja luultavasti tuttuja kaikille, jotka ovat olleet pitkäaikaisessa ihmissuhteessa. Joka kerta kun olet kumppanisi kanssa eri mieltä yhteiselämänne faktoista, todistatte retrospektiivisen tutkimuksen epäonnistumisen.

Mistä syntyy merkityksellinen elämä?

Yksinkertainen

mutta yllättävä vastaus on: läheisistä ihmissuhteista.

Kaikkien aikojen kattavimman tutkimuksen mukaan onnellinen elämä ei synny rahasta, asemasta tai uusista tavaroista. Sen sijaan mitä vahvempia ihmissuhteemme ovat, sitä todennäköisemmin elämme onnellista ja kaikin puolin terveempää elämää niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Hyvä uutinen on, että koskaan ei ole liian myöhäistä vahvistaa ihmissuhteitaan tai muodostaa uusia.

Onnellisen elämän salaisuus pohjaa Harvardin yliopistossa yli 80 vuotta käynnissä olleeseen, pisimpään ihmiselämästä koskaan tehtyyn tutkimukseen. Se opastaa lempeydellä, viisaudella ja lukuisten esimerkkien kautta, miten voimme tehdä elämästämme onnellisempaa. Kirja nousi

New York Timesin bestseller-listalle heti ilmestyttyään.

*9789510468418*

www.wsoy.fi

17.3

ISBN 978-951-0-46841-8