Turtiainen, Maarit: Punainen paasto (WSOY)

määnsä. Mies puristaa lapsiaan tiukemmin kainaloonsa, jotta he eivät näkisi, kuinka liekit nuolevat kodin kattoa ja seiniä. ”Olen pahoillani.” Sanat kuulostivat ontoilta, mutta mitä muuta Satu olisi voinut sanoa, tai tehdä. Hän ei myöskään tiennyt oliko sopivaa kysyä miten lapset ja vaimo voivat. Ehkä hän vain lisäisi miehen pahaa oloa. ”Paaston loppumistakin saamme juhlia rikkaiden armopaloilla”, mies tuhahti.

Satu kaivoi rahapussistaan seteleitä ja kietoi ne rullalle. ”Ei kiitos”, mies sanoi. ”En minä mikään kerjäläinen ole.” Ääni oli vahva, eikä mies yrittänytkään peittää loukkaantumistaan. ”Anteeksi, ette tietenkään. Hyvää kalaonnea”, Satu sanoi kääntyen jo poispäin.

Hän käveli ripeästi ja yritti karistaa miestä mielestään.

Olisihan mies voinut ottaa rahat, ostaa vaikka lapsille jotain.

Kultaisen sarven rantoja siivottiin. Kurjat pienet murjut purettiin ja tilalle ladottiin kivistä jalkakäytävää, istutuksia ja penkkejä. Vähän kauemmaksi rakennettiin leikkipuistoa ja vanha vartiotorni rannan kupeessa oli kunnostettu naiskirjastoksi.

Mustalaisnainen istui myymässä kukkia kohdassa, missä silta vaihtui kaduksi Eminönün puolella. Naisen pitkän hameen alta pilkottivat kuluneet muovisandaalit, tukkaa peitti kirjava huivi, jonka päät oli solmittu päälaelle. ”Saisinko kaksi nippua”, Satu pyysi.

Nainen poimi punaisesta muovivadista vaaleankellertäviä kukkia. Ne muistuttivat rentukoita, joita kasvoi aikaisin keväällä kotikylän ojanreunamilla. Joskus hän oli poiminut niitä äidille.

17