Page 1

Ma arit Turtiainen

Punainen paasto Romaani

Werner Söderström Osakeyhtiö – Helsinki


tyttärelleni Anna-Josefiinalle

Mottoruno ja sivun 280 runo ovat Brita Polttilan suomentamia. Š Maarit Turtiainen 2012 ISBN 978-951-38834-1 Painettu EU:ssa


”Kaikki mitä meistä kirjoitin, on keksittyä. Suoraan sanoen, se ei ollut totta. Se oli minun kaipuutani, toiveita, korkealla saavuttamattomilla oksilla, minun janoani, unelmien lähteestä ammennettua, valoon piirrettyjä kuvia.” Nazin Hikmet, t u r k k i l a i n e n r u n o i l i j a

(1902–63)


1 I s t a n b u l , k e vät 1 9 9 0 Satu pyyhkäisi hätäisesti kämmenellään nenän vierustaan kihonneita hikipisaroita, sulki silmänsä ja taivutti päänsä taaksepäin. Hän painoi Umutia syvemmälle sisäänsä, työnsi, keinutti, puristui tiukemmin miehen ympärille, tunsi vahvan elimen sisällään ja löysi rytmin. Umutin kädet vetivät häntä lantiosta, painoivat vaativasti omakseen. Satu värisi, kurottautui kohti orgasmia. Hän halusi Umutin, halusi. Rukouskutsu rämähti kaikumaan moskeijan kaiuttimista. Umutin keho valahti voimattomaksi, hän päästi irti Sadusta ja nosti käsivarren silmiensä suojaksi. Imaamin ääni sivalsi myös Satua, pakotti nousemaan. Hän hivuttautui Umutin päältä ja veti lakanan peitokseen. Keskipäivän rukoushetki muistutti alkaneesta paastokuukaudesta. Uskonnon kiellot valloittivat makuuhuoneen, syöpyivät heidän elämäänsä. Päiväsaikaan rakasteleminen oli syntiä. Silloin piti kilvoitella, olla hyvä muslimi. Illalla auringon laskettua sai rakastaa, jos oli naimisissa. He eivät olleet ja eivät ehkä koskaan olisikaan. 7


Satu sipaisi miehen kättä. ”Älä välitä rakkaani.” Umut ei vastannut, ei katsonut häntä, ei hievahtanutkaan. Myös miehen rannekellon viisarit hakkasivat paikoillaan, takertuneena rukoushetkeen. Lapsena kirkonkellot olivat pakottaneet hänet kirkkoon, istumaan äidin viereen. Pappi pauhasi synnistä ja häpeästä, äiti puristi virsikirjaa käsissään ja katsoi syyttävästi. Häntä, lastaan. Satu halusi nousta, mutta jäi miehen viereen. Odotti, että Umut kääntyisi, ottaisi syliinsä. Lehmus pilkotti päiväverhon raosta, kevään valossa puu hehkui helakan vihreänä. Hän tunsi kanelilla maustetun lehmusteen maun selkeänä suussaan. Talvella hän oli juonut sitä kannukaupalla pitääkseen kiviseinien koleuden loitolla. Kadun äänet levittäytyivät asuntoon keittiön avoimesta ikkunasta. Satu yritti erottaa kauempana sijaitsevan Sanki Yedim -moskeijan heleän rukouskutsun, mutta iltapäivän hälinä ja lähimoskeijan imaamin möreä ääni peittivät sen alleen. Aikaisin aamulla, kun Istanbulin kiihkeys ei ollut vielä täyttänyt katuja ja toreja, rukouskehotukset kuulostivat kauniilta, kuin kuorolaululta, jossa eri äänet täydensivät toisiaan. ”Teen vähän teetä”, Satu ponnisti pystyyn ja keräsi vaatteensa lattialta. Umut mutisi, nyt seinään päin kääntyneenä, menevänsä kohta suihkuun. Viimeisen kotitehtävän, Minäkuvan, otokset olivat laatikossa olohuoneen pöydällä. Satu tarkisti, että pöytä oli puhdas ja asetti huolellisesti kopioidut suurennokset järjestykseen. 8


Hän oli kamppaillut niiden kanssa. Tukholmassa hän oli valokuvannut esineitä, etsinyt niihin parhaita kuvakulmia ja myyvää valaistusta, sitähän mainostoimistoja palvelevalta kuvaajalta odotettiin. Nyt hänen oli pitänyt kertoa itsestään. Ensimmäiset kuvat opettaja oli heittänyt roskiin. ”Näissä näkyy pintaa, ei mitään syvempää!” Satu oli istunut kameran vieressä tunteja, miettinyt, nojannut päätään jalustaan, ja tuntenut paniikin nousevan. Minäkuvat olivat sitten tulleet uniin, herättäneet ja vaatineet toteutumista. Ensimmäisessä kuvassa negatiivien päällekkäisvalotus loi ehkäisypillereistä hohtavan sädekehän hänen päänsä ympärille. Hän oli joutunut tekemään useita kopioita ennen kuin kehä hohti viattomuuden valoa kuin Neitsyt Marian kuvissa. Toisessa kuvassa hän keinutti korkealla ilmassa Umutin pikkusiskolta lainattua vauvanukkea. Pitkä valotusaika oli hidastanut liikkeen epätarkkojen kasvojen kaareksi. Hän oli tehnyt lisää lapsikuvia, kokeillut useita vaihtoehtoja: rajannut kuvan niin, että käsien hellivä liike jäi tärkeimmäksi, polvistunut rukousasentoon nuken eteen, käynyt makuulle sen viereen. Lopulta hän oli heijannut nukkea sylissään. Siinä asennossa hän istuu kauan, tuntee pienen kehon lämmön itseään vasteen, nuuhkii makeankirpeää vauvan hajua ja pyyhkii varovasti kuivunutta maitoa sen poskelta. Levollisena hän katsoo nukkuvaa lasta. Satu käänsi päänsä pois, hänen oli vaikea katsoa kuvaa, vaikka se oli sarjan paras. Illuusio täyttymyksestä satutti. Kolmannessa kuvassa köysi kahlitsi hänet mieheen, jonka kasvoja ei näkynyt. Mies pingotti köyttä kireäksi, tavoit9


teli hänen kameraansa. Satu tiesi, että mies rikkoisi sen, jos yltäisi siihen. Selim oli katsonut pitkään kuvaa luokkahuoneen pöydällä ja kysynyt viimein, että oliko köysimies Umut. Ei hän sitä niin ollut ajatellut. Kuva symbolisoi sitä, miten muut miehet olivat hänen elämäänsä ohjanneet, Umut on ihan eri juttu, hän oli selittänyt. Olisi kai pitänyt lisätä, että hän oli antanut miesten määrätä elämäänsä, niin kiihkeästi hän oli etsinyt kiintopistettä olemiselleen. Satu kokosi kuvat ja laittoi ne piiloon lehtikasan alle kuullessaan Umutin avaavan kylpyhuoneen oven. Hän ei halunnut näyttää kuvia miehelle, ei ainakaan vielä. ”Kulta, tuotko puhtaan pyyhkeen.” Umutin märkä pää työntyi ulos höyrypilven kehystämänä. Ahdas huone muuttui aina saunaksi miehen pitkäksi venyvien suihkujen aikana. Ei Umut, eipä juuri kukaan muukaan istanbulilainen, ajatellut kaupungin rajattuja vesivarastoja, ei muistanut päiviä kun hanasta ei tullut pisaran pisaraa. Satu ojensi pyyhkeen ja jäi oven rakoon seuraamaan Umutin energistä kuivaamista, kateellisena froteelle, joka sai tuntea lämpimän, puhtaan ihon kosketuksen. Äkkiä mies kääntyi ja hieroi märkää tukkaansa Sadun kasvoihin. ”Älä, kastun ihan kokonaan!” Satu valitti, muttei vetäytynyt pois, vaan jäi siihen, lähelle. Umut kuivasi varovasti hänen kasvonsa, karkotti rukouskutsun mukanaan tuomaa pahaa oloa. Satu painoi päänsä tämän olkaa vasten ja Umut silitti rauhallisesti hänen hiuksiaan. He lepäsivät siinä, kuroivat kiinni välimatkaa. Hän, maailmaa nähnyt nainen ja Umut, perinteiden sitomana kasvatettu nuori mies.

10


Keittiössä vesi oli kiehunut melkein tyhjiin. Keittimen liekki lepatti, pullon kaasu oli taas ehtymässä. Olisi pitänyt alun perin ostaa isompi pullo, vaikka se maksoikin enemmän. Satu otti kaapista Mustanmeren vehreillä vuorilla kasvatettua teetä. Hän joi sitä Tshernobylin uhallakin. Neljä vuotta sitten tuulet olivat tuoneet mukanaan onnettomuuden saasteet, eivätkä säteilyarvot olleet siitä laskeneet. Vain rikkailla oli varaa olla peloissaan ja ostaa takuupuhdasta Liptonia. Teenjuonti oli hänen solidaarisuuden osoituksensa Turkin miljoonille köyhille. Satu nojautui ulos avonaisesta ikkunasta ja tarjosi kasvonsa auringolle. Ikkunan alapuolella hedelmäkauppias asetteli mansikoita kauniiksi pyramideiksi jo kauan sitten liikenteestä poistetun Volkswagen-pickupin lavalle. ”Mitä kuuluu Hasan-bey?” ”Kiitos hyvää”, mies tervehti nostamalla kauhtunutta lippalakkiaan ja levitti hehkuvat kirsikat huolellisesti mansikoiden ympärille. Kuvasta tulisi kaunis, miehen hellä, ryppyinen käsi hehkeänpunaisten marjojen ympäröimänä. ”Ihanaa, että on kevät. On helpompi hengittää vai kuinka?” Satu jatkoi. Talvisin kostea, pakokaasun ja noen kyllästämä ilma roikkui raskaana Fatihin yllä ja hiilikaminoiden käry työntyi joka soppeen vetistäen silmät ja saaden ihmiset köhimään. Pahimpina saastepäivinä Hasanin astmaisen hengityksen pihinä oli kuulunut sisälle asti. Köyhällä ei ole varaa sairastaa, kauppias oli vastannut kun hän oli patistanut miestä kotiin lepäämään. ”Kyllä neiti, kevät tuntuu oikein hyvältä vanhoissa luissa. Saisiko olla jotakin?” 11


”Laita pussillinen mansikoita ja myös kirsikoita. Piipahdan kohta hakemaan.” Umut sulki varovasti kylpyhuoneen ja makuuhuoneen ovet perässään. Ei kai halunnut kauppiaan kuulevan, että oli Sadun luona. Satu nosti teekannun sanomalehden päältä. Pohjan kosteus oli piirtänyt etusivulle ympyrän, jonka sisälle oli jäänyt sana kurditerroristi. Hürriyet-lehden otsikko julisti terroristien asekätkön löytymisestä Diyarbakirissa. Kuvassa yhdeksän nuorta miestä seisoi kasvot seinään päin, kädet käsiraudoissa selän takana. Satu kurkotti sokeripussia yläkaapista, muttei ylettynyt. Voipuneena hän vajosi jakkaralle. Hän ei ollut saanut lainaa jatko-opiskelua varten. Stipendi riittäisi vielä täksi kuuksi, ja ilman rahaa hän ei voisi jäädä Istanbuliin. Kun paasto loppuisi, rahatkin olisivat loppu, ja hänen olisi päätettävä mitä tehdä. Tukholmassa olisi työpaikka, mutta haluaako hän sinne takaisin. Satu veti verhot aukinaisen ikkunan eteen. Kiinalaiset kohokuviomiehet jäivät keinumaan ilmavirtaan. Peter oli ostanut verhot käydessään Istanbulissa ensimmäistä kertaa. Niitä voisi käyttää vaikka mökillä sitten myöhemmin, mies oli sanonut. Sitten myöhemmin, sitten kun Satu palaisi takaisin Tukholmaan, takaisin kotiin, takaisin Peterin luokse.

12


2 Jalkakäytävä oli ahdettu kapeaksi liuskaksi vilkkaasti liikennöidyn tien ja korkeiden taloseinämien väliin. Päällyste oli paikka paikoin käpertynyt rypyille tai valunut syviin kuoppiin. Esteitä väistäessään Satu horjahteli vaarallisen lähelle ajotien reunaa ja tunsi ohi jylistävien bussien ilmavirran paljaissa käsivarsissaan. Hän oli ottanut iltapäivän vapaata koulusta. Talvi oli ollut rankka ja hän ansaitsi päivän, jolloin voisi vain vaellella. Eikä kuvaustekniikan tunnilla ollut hänelle juuri annettavaa, Tukholman valokuvausstudion opit istuivat lujassa, hän osasi valotusmittarin ja lamppujen käytön juurta jaksain. Bosporin kimaltavan veden sijasta hän joutui ihailemaan autojen pölyistä metallia. Rantaa pitkin ei päässyt kävelemään ja vain joskus vesi pilkotti rakennusten välistä. Hän muisteli lukemaansa Aziz Nesinin novellia. Siinä tarjottiin vuokralle huoneistoa, kiskurihinnalla, koska valttina oli näköala Bosporille. Kiinnostunut perhe tuli katsomaan asuntoa, muttei nähnyt ikkunoista muuta kuin vastapäisen talon seinät. Näköalaa perätessä vuokraisäntä osoitti pientä, katon rajassa olevaa ikkunaa ja sen alle asetettua jakkaraa. Perheen isä nousi sille, hyppäsi ilmaan ja saattoi nyt nähdä vilauksen Bosporin sinestä. 13


Galata-sillan kupeessa keinuvan pienen puuveneen edessä luikerteli jono, paistettu makrilli leivän välissä teki kauppansa. Kala ritisi pannussa ja sen tuoksu sekoittui moottoridieselin katkuun ja laivojen savupiippujen tuprahduksiin. Vanha silta huoahteli. Se notkui autojen painon alla ja kaiteeseen nojaavat ongenvavat lainehtivat sillan tahdissa. Satu sulki silmänsä, painoi kämmenensä kaidetta vasten ja juurrutti itseään. Katukaupustelijoiden huudot ja laivojen lähtösireenien törähdykset sekoittuivat keskipäivän rukouskutsuihin. Satu tallensi auringon lämmittämästä raudasta toisten käsien kosketukset, niihin taltioitua elämää. Rakastavaisten parien kaihon heidän ihaillessaan Bosporin maisemaa; lupaathan aina rakastaa minua, aina. Tai loukatun sielun nyrkkien iskut; hän on jättänyt minut, en kelvannut hänelle, en. Kaiteesta tihkui myös puutteen nöyryyttämän ihmisen epätoivo. Satu puristi kaidetta kovemmin, painoi käsiään lujemmin kiinni rautaan ja tunsi kuinka metalli muuttuu puuksi, aika toiseksi. Karhea pinta pistelee naisen kämmeniä tämän levätessä kaidetta vasten. Ison korin kantaminen on nostanut hien otsalle ja väsyttänyt kädet. Siltavahti korjaa fetsinsä asentoa ja pysäyttää nelivaljakon. Hevoset hakkaavat malttamattomasti kavioillaan lankkuja. Kuski manaa korkeaa siltamaksua ja karauttaa hevoset kiivaaseen vauhtiin. Nainen potkaisee pelästyksissään koria ja hedelmät vierivät sillalle. Yksi appelsiini putoaa veteen, pyörteet tukiponttonien ympärillä pompottavat sitä hetken ennen kuin se uppoaa, ja nahkavärjäämöiden saastuttama vesi kirkastuu, saa kultaisen sävyn. 14


Satu irrotti otteensa kaiteesta, vedestä heijastuva kirkas valo sai hänet siristelemään. Hän oli unohtanut aurinko­ lasit kotiin ja hailakkaan talvivaloon tottuneet silmät arastivat. Turkin maaseudulta köyhyyttä paenneet miehet olivat levittäneet eteensä sillalle kengännauhoja, kampoja ja muuta rihkamaa houkutellakseen kiireiset ihmiset avaamaan lompakkonsa. Parempaakaan tapaa tienata elantoa ei Istanbul tarjonnut. Satu kaivoi laukustaan sytyttimen. Mies asetti ohuen letkun siinä tuskin havaittavaan reikään ja avasi pienen pullon hanan, ja läpinäkyvä muovi täyttyi nesteellä. Kalamiehet huutelivat kuulumisia samalla kun leikkasivat täkykaloja palasiksi ja polttivat tupakan toisensa jälkeen. Satu kysyi lupaa kuvata. Miehet poseerasivat halukkaasti ja hän tallensi naurun avaamia kasvoja, joissa parransängen harmaamat uurteet näyttivät hymykuopilta. ”Ei, valitettavasti en voi ostaa tänään, ehkä sitten toisen kerran. Kiitoksia vain.” Satu huomasi toisista kauempana seisovan miehen. ”Älkää.” Mies nosti kätensä kasvojensa eteen Sadun suunnatessa kameran häneen. ”Anteeksi”, Satu sanoi ja laski kameransa hämmenty­ neenä. Miehen takki oli likainen, ja rikkinäisistä kengistä pilkottivat paljaat jalat. Peltivadissa ui kymmenkunta pientä sardiinia, ehkä niiden tulisi riittää illalliseksi koko per­ heelle. ”Anteeksi vielä kerran, tarkoitukseni ei ollut loukata”, Satu sanoi päästyään miehen viereen. ”Olin ajattelematon, olin kysynyt noilta toisilta luvan.” Satu esitteli itsensä ja kertoi käyvänsä valokuvauskoulua. 15


Mies hymähti ja tarjosi tupakan. Sadusta tuntui, että olisi epäkohteliasta kieltäytyä. Hän vetäisi liian syvät savut ja rupesi yskimään. ”Ette taida olla tupakkaihmisiä”, mies hymähti leppy­ neenä. ”Enpä juuri”, Satu vastasi nauraen. Hän ei tiennyt oliko sopivaa tumpata tarjottu savuke. Mies nosti ongen ylös ja tarkisti syötit. Hetken he seisoivat vaiti katsoen kuinka vesi rauhoittui siiman ympärille. Mies aloitti kertomisen varoen, hapuili sanoja. Oli ollut kylä kaukana Itä-Turkissa ja talo, joka oli antanut suojaa vuoriston viimoja vastaan. Vehnä oli kasvanut korkeaksi omilla pelloilla, ja lampaat olivat antaneet ruokaa ja villaa. Rahaa ei juuri ollut, mutta he olivat olleet tyytyväisiä. Oli ollut myös komea kukko, jolla oli ollut tapana näykkiä miehen saappaita silloin kun se halusi ruokaa. Mies oli hetken hiljaa, sytytti uuden tupakan ja imi sitä kiivaasti. ”Sitten tulivat sotilaat ja pakottivat lähtemään.” He olivat saaneet tunnin aikaa kerätä tavaransa. Tyhjät kylät estäisivät hallitusta vastaan taistelevia kurdeja täyttämästä ruokavarastoja. Satu katsoo henkeään haukkovia kaloja lommoisessa vadissa. Vedestä heijastuu täyteen ahdettu kuorma-auton lava, miehiä, naisia, vanhuksia, lapsia. Moottorin jylinä peittää alleen loukkaukset ja katkeruuden, mutta ne jäävät kytemään. Kukaan ei sano mitään. Pihamaalla oli vielä huudettu, vastustettu, mutta ilmaan ammutut laukaukset ja kovat kasvot olivat tukahduttaneet vastarinnan. Kyllä he tiesivät pakkosiirroista, mutta olivat toivoneet juuri heidän kylänsä säästyvän, eiväthän he olleet tehneet mitään, eläneet vain köyhää elä16


määnsä. Mies puristaa lapsiaan tiukemmin kainaloonsa, jotta he eivät näkisi, kuinka liekit nuolevat kodin kattoa ja seiniä. ”Olen pahoillani.” Sanat kuulostivat ontoilta, mutta mitä muuta Satu olisi voinut sanoa, tai tehdä. Hän ei myöskään tiennyt oliko sopivaa kysyä miten lapset ja vaimo voivat. Ehkä hän vain lisäisi miehen pahaa oloa. ”Paaston loppumistakin saamme juhlia rikkaiden armopaloilla”, mies tuhahti. Satu kaivoi rahapussistaan seteleitä ja kietoi ne rullalle. ”Ei kiitos”, mies sanoi. ”En minä mikään kerjäläinen ole.” Ääni oli vahva, eikä mies yrittänytkään peittää loukkaantumistaan. ”Anteeksi, ette tietenkään. Hyvää kalaonnea”, Satu sanoi kääntyen jo poispäin. Hän käveli ripeästi ja yritti karistaa miestä mielestään. Olisihan mies voinut ottaa rahat, ostaa vaikka lapsille jotain. Kultaisen sarven rantoja siivottiin. Kurjat pienet murjut purettiin ja tilalle ladottiin kivistä jalkakäytävää, istutuksia ja penkkejä. Vähän kauemmaksi rakennettiin leikkipuistoa ja vanha vartiotorni rannan kupeessa oli kunnostettu naiskirjastoksi. Mustalaisnainen istui myymässä kukkia kohdassa, missä silta vaihtui kaduksi Eminönün puolella. Naisen pitkän hameen alta pilkottivat kuluneet muovisandaalit, tukkaa peitti kirjava huivi, jonka päät oli solmittu päälaelle. ”Saisinko kaksi nippua”, Satu pyysi. Nainen poimi punaisesta muovivadista vaaleankellertäviä kukkia. Ne muistuttivat rentukoita, joita kasvoi aikaisin keväällä kotikylän ojanreunamilla. Joskus hän oli poiminut niitä äidille. 17


”Voisitteko laittaa märkää paperia varsien ympärille niin säilyvät kotiin asti”, Satu pyysi. Umut ei ostanut koskaan kukkia. Ei meillä ole tapana, hän oli sanonut. Miksi hän niitä oikeastaan kaipasi? Siksikö että Peter oli aina muistanut kukkasilla. Yeni camin moskeijan piha alkoi heti sillasta. Kyyhkysnainen istui tavallisella paikallaan uuden moskeijan rappusten vieressä tarjotin edessään ja kauhoi siemeniä muovisille lautasille. Vanha mies ojensi ryppyisen setelin, sen nainen työnsi vikkelästi pitkän hameensa taskuun. Miehen kädet vapisivat hänen heittäessään siemeniä ilmaan. Sadat kyyhkyset nousivat ilmaan, lintumeri peitti taakseen moskeijan ja siipien suhina täytti aukion. Vanhus muuttui pikkupojaksi, muisti ehkä ajan jolloin hänellä oli tapana isänsä kanssa tulla perjantairukouksen jälkeen ihailemaan lintuja. Satu vangitsi kamerallaan silmien tuikkeen, lapsellisen hymyn miehen ahavoituneilla kasvoilla. Satua nauratti. Hänkin osti lautasellisen siemeniä. Kyyhkysnainen katsoi häntä tutkivasti. ”Tulemme tapaamaan usein. Sinulla on paljon selvitettävää itsesi kanssa. Ellet sitä tee, et saa rauhaa”, nainen sanoi vakavana. Vanhan naisen höpinät hymyilyttivät. ”Totta kai tapaamme. Tulen kuvaamaan teitä ja näitä lintuja vielä monta kertaa.” Satu katsoi naista silmiin ja vavahti. Ne olivat kuin äidin silmät, sama syvänsininen väri. Silmät olivat vakaat, ei niissä näkynyt vanhuuden höperyyttä, ei myöskään lempeyttä, vaan armotonta suoruutta. Ne tuntuivat näkevän hänen sisäänsä. Satu väisti naisen katseen ottaessaan lautasen. Hän poi18


mi osan siemenistä talteen ja heitti loput ilmaan. Lintuparven kuhinan lakattua hän kyykistyi ja avasi kämmenensä. Pari kyyhkystä lähestyi epäröiden. Ne tepastelivat edes­ takaisin ja viskoivat päitään puolelta toisella. Linnut himoitsivat siemeniä, mutta eivät uskaltaneet tulla tarpeeksi lähelle. Satu oli jo heittämässä siemenet niiden eteen, kun puhtaan valkoinen kyyhkynen lensi hänen viereensä. Se nokki kaikessa rauhassa siemenet. Lintu kallisti päätään, vilkaisi häntä miettiväisen näköisenä ja lehahti lentoon. Valkoinen kyyhky säihkyy sinistä taivasta vasten. Sen vanaveteen jää pieniä hohtavia hiutaleita ja joka siiven­ iskulla niitä varisee lisää. Hiutaleet laskeutuvat katokseksi vanhan naisen päälle. Kyyhkysnainen osoittaa kädellään katoksesta heijastuvia kuvia. Kun Satu tavoittelee pullataikinaa alustavaa naista, katos murenee, ja äiti himmenee olemattomiin.

19


3 Luuta leikkaavan sahan vinkuna viilsi korvia ja kylmätiskille levitetyt sisäelimet puistattivat. Satu oli aina arkaillut lihakaupassa asioimista, elämän raadollisuus näkyi siellä paljon rajumpana kuin Valintatalon vakuumipakattujen pihvien keskellä. Veri tihkui lihasta ja sen haju tunkeutui kuvottavana sieraimiin. Kauppiaan kasvot punoittivat. Satu muisti lukeneensa, että paaston aikana ruoan kulutus kasvoi, eikä suinkaan vähentynyt. ”Kauppa käy. Ihmiset haluavat palkita itseään kituutettuaan koko päivän syömättä”, mies naureskeli Sadun kysyttyä kiireestä. ”Hyvä kauppias, mehän paastoamme hyvillä mielin”, täysipitkään, löysään takkiin pukeutunut nuori nainen puuttui puheeseen. ”Teemme sen Allahin kunniaksi.” ”Niin tietysti, niin tietysti”, mies myönteli ja lausui Allahia kunnioittavien lauseiden rimpsun. Kauppiasta ojentanut nainen korjasi takkiin sointuvan huivinsa asentoa ja kääntyi juttelemaan vieressään seisovalle naiselle. Tämänkin huivi oli kiinnitetty neuloilla peittämään otsan, kaulan, ja myös osan poskia. Fatihissa yhä useampi nainen pukeutui tällä tavalla. Kaupunginosa on 20


tunnetusti Istanbulin uskonnollisin, joten päätään nostava poliittinen islam näkyi myös katukuvassa. Perjantairukoukseen jälkeen islamilaisella puolueella oli tapana pitää kokouksia puistossa moskeijan ulkopuolella. Uskonto haluttiin nostaa poliittiseksi voimaksi, pois nurkkauksesta, jonne se oli patistettu Turkin tasavallan perustamisen aikoihin. Kun Satu oli käynyt viime viikolla ostamassa yskänlääkettä Umutille, apteekkari oli puistellut päätään. Kovaäänisten sanoma islamilaisesta tiestä Turkille kiiri sisälle asti. Mihin ollaan oikein menossa, kun lapsetkin laitetaan koraanikouluihin tavallisten sijasta, mies ihmetteli ja sanoi jo harkitsevansa apteekin hankkimista muualta Istanbulista. Jono lihatiskin edessä kasvoi, ja kauppias huusi apupojan takahuoneesta avuksi. Poika laittoi Sadun jauhelihapaketin tiskille, huivinaisen ostosten viereen. Nainen tarvitsi molemmat kätensä nostaakseen painavia lihapaketteja kassiinsa. ”Meille on tulossa sukua illalla syömään”, nainen selitti hymyillen huomatessaan Sadun pienen paketin, hänen ja Umutin illallisen, omiensa vieressä. Satukin hymähti vaatimattomalle ostokselleen. Myös huivittomat naiset ostivat monen kilon lihapaloja, kaikilla muilla oli iso suku, jolle piti laittaa ruokaa. Sadulla oli vain itsensä, ja joskus Umut. Tänä iltana Umut tulisi, huomenna mies menisi katsomaan yhtä ikuisista jalkapallo-otteluistaan. Satu hymähti pikkumaisuuttaan. Ei Umutilla paljon huveja ollut. Pitkät päivät hotellin kaupassa ja yksi vapaapäivä viikossa. ”Hyvää paaston jatkoa”, hän toivotti naiselle lähtiessään. Suurin osa puistoa reunustavista ravintoloista oli kiinni. Jokunen pieni ruokala oli auki, niiden ikkunoiden eteen oli vedetty verhot. Näin he, jotka eivät jostain syystä paastoa 21


noudattaneet, saivat syödä turvassa paheksuvilta katseilta ja toisaalta osoittaa hienotunteisuutta paastoavia kohtaan. Muutama vanhahko mies istui teehuoneen edessä kuluttamassa paastopäivää rukousnauhojaan heilutellen. Paasto­ kuukauden loputtua miehet raahaisivat jakkarat ulos kahviloista ja nauttisivat teelasi toisessa kädessä ja tupakka toisessa lämpimästä säästä. Jotkut levittäisivät backgammon-laudan väliinsä ja antaisivat pelinappuloiden rytmittää puheensorinaa. Silloin koko puistikko olisi kuhiseva miehinen meri, kuin olohuone taivasalla. Satu ei silloinkaan tuntisi oloaan vaivaantuneeksi kävellessään puiston ohi. Joku miehistä toivottaisi hyvät päivät, toiset eivät kiinnittäisi häneen mitään huomiota. Koskaan hän ei ollut saanut osakseen paheksuvia katseita, tai sitten hän ei ollut huomannut niitä – tai ehkä ei vain ollut halunnut huomata niitä. ”Allah akbaar...” kaikui moskeijasta kehoitus ihmisiä keskipäivän rukoukseen. Puiston uninen tunnelma rikkoutui hetkessä. Kauppojen oville ilmestyivät suljettu-kyltit, kun omistajat lähtivät moskeijaan. Sähkökaapin kimpussa ahertaneet miehet jättivät työnsä kesken, samoin kadun­ lakaisijat ja toimettomina istuneet miehet. Paastoaikana pieni moskeija täyttyi nopeasti, ja ulkopuolelle jääneet miehet levittivät rukousmattonsa tai sen virkaa toimittavan pahvinpalan kadulle tai puistoon. Satu yritti hillitä hymyään. Samalla kun miehet kääntyivät kohti Mekkaa, he kumartuivat myös kohti lihapuodin ikkunoissa roikkuvia ruhoja. Miesten keskittymistä ja hartautta ne eivät haitanneet. He painoivat otsansa maahan, kirvoittivat verenkiertoaan ja siirsivät ajatuksensa pois arjesta, ja antoivat Hänen päättää elämästään. Inshallah, jos Allah suo… 22

Turtiainen, Maarit: Punainen paasto (WSOY)  

Aisteja hemmotteleva romaani Istanbuliin muuttaneesta Sadusta, kertomus rakkaudesta, ystävyydestä ja itsenäistymisestä, joka tekee valheista...

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you