ESIPUHE
Kulutushyödykkeiden myynninedistäminen edellyttää tehokasta mark kinointiviestintää. Markkinointiviestintä on kuitenkin luonteeltaan subjektiivista vaikuttamista ja eroaa siten selvästi siitä objektiivisen tiedon tarpeesta, joka hyödykkeiden harkintaa suunnittelevilla kulut tajilla on. Sen vuoksi niin meillä kuin muuallakin on nähty tarpeelliseksi asettaa lainsäädännöllä markkinointiviestinnälle rajoja tarpeettomien ylilyöntien estämiseksi. Suomessa markkinointiviestintää on säännelty kuluttajien suojaamiseksi kuluttajansuojalain 2 luvussa jo vuodesta 1978. Markkinaoikeus ja sen edeltäjä markkinatuomioistuin ovat ratkaisseet tänä aikana yhteensä satoja kuluttajamarkkinointia koskevia tapauksia. Myös Euroopan unioni on säädellyt kuluttajamarkkinointia 1980-lu vulta lähtien. Keskeinen muutos tapahtui vuonna 2005, kun Euroopan unioni hyväksyi sopimattomia kaupallisia menettelyitä koskevan direk tiivin (2005/29/EY). Aiemmasta direktiivistä poiketen se on luonteeltaan täysharmonisoiva ja asettaa siten myös ylärajan sille, kuinka korkeata suojaa jäsenvaltiot voivat lainsäädännöllä kansalaisilleen antaa. Sen vuoksi myös Suomessa jouduttiin vuonna 2008 uudistamaan kokonai suudessaan kuluttajamarkkinointia koskevaa kuluttajansuojalain 2 lukua. Keskeinen ajatus oli se, että uudistus oli luonteeltaan lähinnä tekninen eikä sillä ollut varsinaisia vaikutuksia kuluttajien asemaan. Mutta kuten
Esipuhe
V