https://ebookgate.com/product/physics-7b-workbookuc-berkeley-physics-department/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
Physics on your feet Berkeley Graduate Exam Questions 1st Edition Dmitry Budker
https://ebookgate.com/product/physics-on-your-feet-berkeleygraduate-exam-questions-1st-edition-dmitry-budker/
University Physics with Modern Physics Technology Update Hugh D. Young
https://ebookgate.com/product/university-physics-with-modernphysics-technology-update-hugh-d-young/
Physics 5th Edition Halliday
https://ebookgate.com/product/physics-5th-edition-halliday/
Physics for scientists and engineers with modern physics 3rd ed Edition Paul M Fishbane
https://ebookgate.com/product/physics-for-scientists-andengineers-with-modern-physics-3rd-ed-edition-paul-m-fishbane/
Foundations of Physics Tom Hsu
https://ebookgate.com/product/foundations-of-physics-tom-hsu/
The Physics of Theism God Physics and the Philosophy of Science 1st Edition Jeffrey Koperski
https://ebookgate.com/product/the-physics-of-theism-god-physicsand-the-philosophy-of-science-1st-edition-jeffrey-koperski/
Physics at a Glance Full Physics Content of the New GCSE 1st Edition Tim Mills (Author)
https://ebookgate.com/product/physics-at-a-glance-full-physicscontent-of-the-new-gcse-1st-edition-tim-mills-author/
Liquid State Physics A Statistical Mechanical
Introduction Cambridge Monographs on Physics 1st Edition Clive A. Croxton
https://ebookgate.com/product/liquid-state-physics-a-statisticalmechanical-introduction-cambridge-monographs-on-physics-1stedition-clive-a-croxton/
Physics B 2014 Edition Greg Jacobs
https://ebookgate.com/product/physics-b-2014-edition-greg-jacobs/
Another random document with no related content on Scribd:
Ukkoa tuppasi naurattamaan ja naama oli autuaallisessa irvistyksessä.
Mutta Jooseppi vain jankkasi:
— Etus-, etuskuntaan…
Samassa ilmestyi Kaisa-Reeta vihaisena kodan oven auki temmaten ja tiuskasi:
— Voi turkin tuhnu tuota miehen morikkaa kun ilkiää juottaa
Jumalan valitunkin humalaan!
— Hu-humalaan? kiljahti Jooseppi kimmahtaen ylös pölkyltä.—
Siitä mustasta pässistähän me tässä kauppaa hieromme tämän Ukko-Paavon kanssa…
— Pässistä! Pässistä! niin se on assie…, päkättää Paavokin hätäilemättä ja tyytyväisenä sekä nousee hänkin lähteäkseen pirttiin, jossa emäntä toisikertaan on kahvit kiehauttanut.
13. Hyvin ne luistivat taas arat asiat — korpiroju kelpasi — ihmiset iloitsivat — elämän harmaus hiukan hälveni — korven horisontissa leimahteli valopilkkuja — kuin hyvä haltija-tonttu tanssi Ryysyrannan Jooseppi kukkaisten ja ruusujen päällä — rahaa tuli ja jauhoja myös — pietarsaarelaista pikanellia ja suomisikaaria…
Mitäs siitä, jos miekkonen riemuissaan oli rohjennut sisän kautta postitoimistoon virattomana hetkenä jotakin amerikankirjettä
tiedustamaan sillä seurauksella että Rämsänrannan lasisilmäpäinen
postineiti oli suvainnut ajaa Joosepin pellolle huutamalla perään: »Fyi kuinka te haisette! Ja kuinka te kehtaatte tulla — tuommoinen mies? Ihmiset puhuvat että te… poltatte viinaakin — fyi, fyi!»
Jooseppi oli paetessaan näyttänyt hampaitaan kuin ahma, joka uhmaa pudottautua yksinäisen porovaatimen niskaan, mutta
Kenkkuset eivät ole tuhmaa väkeä, mies oli sipaissut reuhkan kainaloonsa, pokannut kuin koulupoika korviaan myöten punastuneena vihasta ja kiinnijoutumisesta, ja mitä heleimmällä kissan äänellään vastannut että: »Antakaa anteeksi, röökynä, se tuo moukka istuu niin lujasti kiinni ryysyköyhälistön alushousuissa, jotta ihteäänkin toisinaan hävettää — sitä ei savottajätkällä ole niinkuin viinillä herrassyötingiilä, mistä joka viikko muuttaa kalsongia!»
Se lasisilmäpäinen postimamselli oli tämän repliikin nieltyään tosin saanut autuaallisen ajatuksen kiivetä ullakolta kaivelemassa pappa vainajansa vanhoja nimettömiä, jotta ei vastakertana tarvitseisi nokassaan sietää tuonkin tungeksijan kansallistuoksua, mutta kun neiti oli rymistellyt alas ahtaista vinnin portaista, oli Jooseppi jo tipotiessään, ja ne vanhat flanellipöksyt luiskahtivat väärään kurkkuun — Hullu-Ellille, joka myös oli muuan seurakunnan kuuluisuus lemuavaisten legioonassa.
Koko »Maakunta rajoitetulla lisämaksulla» oli Ryysyrannan Joosepille makeasti nauranut, kun tämä vihasta puhisten oli juossut puotiin valittamaan, miten häntä, köyhää miestä, muka oli postikonttoorissa kohdeltu. »Kiitä kun sillä pääsit!» oli hilpeä kaupanhoitaja arvellut. Ja joku koiranleuka oli lisännyt: »Kyllä se vanha tyttö elämänpäivinään on kuskannut takarappusia alas kokonaisen tusinan vallesmanneja ja hosmestareitakin. Että mitenkä sinä sanoit: luutusiko se karvalakillasi sinun sylkilönttejäsi?» »Eikös
kössi», oli Jooseppi vastannut: »muuta suukopua se vain syötti». »Ka sitten elä ole milläsikään — se on hyvin höyli ihminen.» »Höyli, höylihän tuo oli — minun syynihän se olikin — piessa siihen pesään pani päänsä pistämään!»
No niin, moiset kahnaukset olivat pieniä asioita, vaikka se räikeästi jäi korviin kaikumaan tuo postineidin syytös: »Ihmiset puhuvat että te… poltatte viinaakin — fyi, fyi — tuommoinen mies!» Siispä täytyi jo olla liikkeessä huhu että hän, Kenkkunen, todellakin… Kuka hulttio mokoman puheen oli levittänyt? Oli sitten tullut poliisi Pirhonenkin vastaan kylän kujalla ja luonut asianomaiseen karsaan katseen, vaan kun Jooseppi kohteliaasti oli tervehtinyt, niin sivu oli astellut pitkä ja ryhdikäs konstaapeli täydessä univormussaan ja ihmeellisissä ratsusaappaissa, jonka veroisia ei ollut kasarmin luutnantillakaan. Sivu oli astellut — ja Kenkku oli nauranut partaansa. Herra Pirhosen, Joosepin tyhmän ymmärryksen mukaan, oli näet ollut pakko astella sivu mitään tutkimatta — asiat olivat sillä mallilla. »Pupu Jussia» oli Jooseppi vielä perään viheltänyt — ei ollut konstaapelin oikein hyvä tulla nuuskimaan hänen edesottamisiaan, vaikka vihiäkin olisi saanut. Esivalta oli tosin pantu miekkaa kantamaan — ja Pirhosella oli sapelinsa — mutta… No niin, puhumatta paras.
Jooseppi tahtoo haihduttaa mahdolliset jäljen nuuskijat ja on kauheasti touhuavinaan halkourakka-suhteitaan, kikattelee niistä kaikille, käy kunnantuvalla ja kansakoululla ja on ajelevinaan takaa kunnanmiehiä:
— Se nyt sitten on sakramenskattua, kun ei saa kynsiinsä työnantajiaan, sadattelee hän maantiellä vastaantulijoille. — Outtako sattunna näkemään Lutikaista?
— Lutikaistako haet? Matikanpyynnissä hokevat olevan Pärsämöllä.
— No voi sun seihtemän ryssän santarmia! ärräilee Jooseppi loistavimmalla tuulellaan. — Ja mulla viheliäisellä kun sattui kymmenien tuhansien halkourkot kunnan kanssa — ei nyt tainnut tulla tolokkua — kuoloot näläkään akka ja sikiöt — eivät anna retiittiä porvalista, jos ei ole luottolappua Lutikaiselta. Se on tuo mäkitupalaisen elämä…
Ja siten hän saa koko kylän uskomaan että niitä halkourakoitaan se Jooseppi kelkka perässä hiiheksii — mies parka, joka vasiten on viuhtonut Petkelrannoilta aavistamatta että hänen »rinsipaalinsa» osui olemaan matikassa Pärsämön perukoilla asti!
Poliisi Pirhonen on nokassaan tuntevinaan hiukan niinkuin maisemasamppanjan tuoksua siellä-täällä kylällä, mutta sellaisissa paikoissa, etteipä oikein ilkeä kysellä! Jooseppi Kenkkunen sitävastoin, sivukänkkäillessään raitilla, vilkuttaa repäisevällä tuulella oleville kylän merkkimiehille lempeästi silmää — mutta itse kylä ei aavista että tuolla riekaleisella kääpiöllä saattaisi olla vähintäkään suhdetta noihin iloisiin ilmiöihin…
Sattuu taas Pirhonen Jooseppia vastaan toistamiseen, mutta tuijottaa syvissä mielihauteissa maantien ojaan — Jooseppipa tahtookin nolata miehen perinpohjin, liepsahtaa ihan nokan alle ja naukasee:
— Sattuuko herra konstaapeli tietämään että missä kissankinkerissä ne kaikki kunnanherrat tänä päivänä virkailevat? Kun mulla oisi kymmenien tuhansien halkourakat ja rahannuusa…
— Vai on sulla urkot… En minä… kävitkö jo kunnantuvalla? Ai tuusan jeeveli: Lutikainenhan taitaakin olla matikassa Pärsämöllä ja Kinnunen on Kajaanissa, vastaa poliisi.
— No voi Viitalan ukon vanhat kirkkohousut! kismittelee Jooseppi ja menee tyhmän näköisenä. Hänpä vähän vikoo, mistä Pirhonen juuri oli tulossa ja miksi se ensimältä ei ollut näkevinään Jooseppia.
Tuosta punaisesta talosta se tuli! Papittomasta pappilasta, jota asuu se uusi, hauska nimismies Koskeliini. Kalle Koskeliini, joka kirjoittaa nimensä Carolus — nimi taitaa olla hepreiskaa, vaan Kalle se suomeksi kuulostaa olevan. Se on tämä Koskeliini »hovin uuskulta-antti», semmoinen hällä on korkonimi eli kitteli — se ei olekkaan kuten vanhat valtesmannit Oulun kanslisteja, kimnakistuja, puotipoikia tai muita räkänokkia — tästä paisuu pormestari — — tämä istuu tuumherrana kihlakunnan käräjiä — siitä voi aikaamyöten maiskahtaa vaikka ministööri, täytinen sen tietköön vaikka hovin resitentti — sillä on korkean herran horoskoopi, vaikka on käytökseltään niin alhainen…
Näin ajattelee Ryysyrannan Jooseppi ja pujahtaa hänkin sinne — papittomaan pappilaan.
Carolus Koskeliini on kansliansa akkunasta havainnut tulijan ja harppaa avopäin Jooseppia vastaan kuistin portaille. Heidän katseensa kohtaavat toisensa.
Jooseppi vilkuttaa pienillä siansilmillään, mutta vallesmanni antaa suurten sinisten silmäinsä nauraa. Puhutaan kuiskaamalla:
— Ottaisin sinut sisään, en saata — siellä on vieraita. Vieläkö sulla on?
— Kolme kiloa tuolla aijan takana, sihisee Jooseppi. —
Riimatavaraa. Otatko Kalle?
— Toimita tallin ylisen nurkkaan heti hämärän tullen. Paljonko perit?
— Kolome…
Nimismies otti lompakostaan kolme uudenuutukaista sadan markan seteliä.
— Nämä on oikeastaan rokotusrahoja, vaan minä lainaan kass…
Hän vilkutti lempeästi silmiään rilliensä takaa, puristi veljellisesti Joosepin kättä ja kuiskasi:
— Tulevan viikon lopulla…
— Käytkö ihan tosiaan, Kalle, köyhän majassa? innostui Jooseppi.
— Ts… Ei halaistua, sanaa kenellekään!
— Kyllä vain minun hampaitteni takana pysyy.
— Terve!
— Terve! sanoi Jooseppikin herroiksi. Koskeliini pui nyrkkiä tampuurin ovelta kansliaansa kohti samalla rykäisten kaikuvasti — Kenkkunen ymmärsi yskän.
Portille mennessään hän akkunan läpi oli näkevinään seurakunnan kirkkoherran komean pään. »Tuotakohän tuo piti vaarallisena?» ihmetteli Jooseppi. »Minä olen kuullut että kirkkoherra… on reilua
miestä, mutta hemmetin hankalassa asemassa… Vai olikohan siellä kanslian nurkassa joku toinenkin? Kun ei vain se kiertävä raittiuspuhuja — palkan eistähän se sekin… Kyllähän se Koskeliini on maininnut että hengellisen vallan kanssa heillä on tiplomaatiset välit — ja niin tässä täytyy olla jokaisella…»
Jooseppi maksoi pari markkaa pannen toisen toimittamaan sen asian, jonka iltahämärissä oli luvannut vallesmannille. Valtioviisautta sekin…
Sitten hän jälleen alkoi maleksia pitkin kauppapuoteja — tuli joskus kutsutuksi tiskin taaksekin — pistäysi myös tukkipäällikköjen luona — ja puheli äänekkäästi halkourakoistaan.
Vasta hämärissä hän kuormitti veturinsa ja palasi taas puotiin, jossa lamppujen välkkeessä tuntui niin kodikkaalta. Rihkamat kiiltelivät ja killuivat lafkan laipiossa. Joosepin päässä risteili tuhansia kysymyksiä, tuiki tärkeitä ja tarpeettomiakin…
Mutta mikä kumma siinä lienee vaikuttanut — mies ei vieläkään ostanut paitapalttinaa eikä kirkkohametta eukolleen! Sylkeä tirskutti vain syvissä mietteissä kuin mikäkin karvatonttu siinä tiskillä säären kalikoitaan heilutellen. Ei edes kysäissyt, mitä ne vaimoväen vaatevehkeet maksaisivat. Ja sentään nämä asiat alati askartelivat hänen omallatunnollaan…
Kuhnimus, kähnimys, ryhmys, rähmys!
Kaisa-Reeta raiska siellä kotona… Pikku Kurli… ja se seitsemäs…?
14.
Nuori nimismies on virkamatkallaan pitkin Rämsänrannan pitäjää.
Hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin, Helsingin poikia, uuden ajan veikeitä virkajalluja, ollut v.t. nimismiehenä yhdessä isänmaan kolmesta »Kosken» pitäjästä. Hän suhtautuu lempeästi Suomen yksinkertaiseen korpikansaan, haluaisi kaivautua kansansielun pohjamutiin, ymmärtää punakapinan tai ainakin on ymmärtävinään, ei tahdo kenellekään pahaa, on itse korkeakauluksinen, kiiltosaappainen, sortuuttivartaloinen rilliniekka herrasmies, mutta rohkenee arvostella muita herroja koko terävästi. Demokraatti eikä mikään byrokraatti — hauska eppu — ottanut määräyksensä Rämsänrannan piiriin enemmän seikkailun ja omantunnon kannalta kuin viranpuutteesta. Mitä ne ovat nykyajan virat? Korkeimmatkin herrat pyyhkäistään äkkiä kuin liituläiskät jäniksen käpälällä ajan suurelta mustalta taululta — tässä ei kannata pröystäillä — viisainta heittäytyä drastukamraatiksi halvimman matalan torpan ukkelin kanssa. Entiset nimismiehet ovat olleet liian koppavia, kiihoittaneet kansaa itsiään vastaan — siitä on siinnyt salainen herraviha, joka kukkii punakapinassa — koko pitäjähän on hengeltään punertavaa, vaikka ei uskalleta ajatellakaan aseellista väkivaltaa — tämä kansa ammuskelee vain oravia, hirttää metsälintuja ja pistää keihäillä karhuja, mutta ihmistäse ei koskaan tapa. Tämä on Suomen parasta kansaa, sellaisen kansan suosioon kannattaa pyrkiä, tämä on mukavaa väkeä, originelleja tyyppejä, sydämellisiä äijiä ja herttaisia muijia — Jängän kylän tytötkin polttelevat piippuja — fiksua kansaa se on.
Puoliturkissaan hän hiihtelee sydänmaan taipalia, joskus ajaa hurahuttaa isäntäin, lautamiesten, herrastuomarien tai
pyhäkouluopettajain kanssa pitkässä reslassa 10-neljänneksisiä taipaleita ja kylien väliä, saa toisinaan porokyydinkin ja lunta suunsa, silmänsä täyteen, nauttii ja nauraa. Oh! Hän on oikeastaan ryöstöretkellä, tuolla kirotulla ulosotolla, joka lain puolesta täytyy toimittaa, mutta hän esiintyy niin lammasmaisen laupiaana, nöyränä ja ystävällisenä herrana että sellaiselle herralle antaa toki viimeisensäkin jokainen, jolla lie sydän paikallaan. »Se on höyli herra, se on alhainen valtesmanni», sanoo Suomen korpikansa ja jokaisen sydämelle tekee hyvää saada seurustella moisen harvinaisen virkamiehen kanssa, ihan lämpenee umpinainen mieli, avautuu arka sielu ja kaikki kauna katoaa — tämähän on kuin sovintotuomari herravihan ja kansanhalveksumisen välimailla — tämä Kalle Koskeliini onkin eri poikaa kuin joku entinen Perkenheimi. Ja sitten mikä mukavinta ja kodikkaisuuden tunnelmaa virittävää — tämä herra ei huoli vihata kansan tapaa keittää noin vain kotilääkkeeksi, saunahauteeksi, savottakiron lievennykseksi, ratuloiksi tai varpajaisiksi, raskaan raadantansa murheessa, maatiaisviinaa, jota erämaan karhutkin ikimuistoisista ajoista ovat kunnioituksella latkineet.
Tietysti hänen, koska kerran on kruunun nimismies, täytyy ottaa ilmiannot vastaan ja panna syytteeseen, kun kansan itsensä puolelta, joskohta halpamaisesta kostonhimosta eikä suinkaan raittiusvaikuttimista, mokomaa vaaditaan, mutta missä kansa on yksimielinen ja kotipoltto näyttää vain lisäävän kodikkaisuutta, siihen liemeen järjestysmies ei lusikkaansa pistä, ei ole näkevinään savua eikä tulta eikä mustaa pataa, koska kerran ei ilmene riitaa eikä tappelua eikä minkäänlaisia onnettomuuksia, kielet vain vähän kilkattavat ja Suomen kansan sydän niin mukavasti läklättää… Ne siellä Helsingin punaisessa myllyssä näytelkööt aikakauden suurta kieltolakifilmiä, siellä siitä saattaa olla siunausta, mutta täällä
kaukokorvessa? — aivanhan tämä on kuin eri valtakuntaa, eri planeettaa — täällä ei ole katuja eikä kapakoita, täällä on vain tuo ikuinen metsä ja ikuinen ihminen — metsä humisee — ihminen elää — ei ole pienintäkään huvitilaisuutta — ei kiusausta pikkuvarpaallaankaan mihinkään ryvetykseen astua — sallittakoon siis sellaisessa sopessa edes pisara rukiista puristettua mehua — kaiken moraalin, Aabrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumalan nimessä se ei voi olla absoluuttinen rikos, ei pahe, eikä synti.
Monopooli, monopooli Rämsänrannalle!
Tähän suuntaan hän ajatteli nuori vallesmanni, hilpeä ja elämänhaluinen, mietteliäs Carolus Koskelin, kansalaissodan jälkimaininkien järjestysmies, uuden ajan airut. Hän näytti ottavan osaa huono-osaisten kärsimyksiin, lupasi odottaa veron suorituksia vielä ulosottoyritystenkin jälkeen, kaikista pienimmät kuittasi joskus ja maksoi hän omasta käsikassastaan: — siunausta tämä herra siis enempi levitti kuin kirousta, sydämellisesti hän hyvästeli köyhtyneiden talojen surunpainamia emäntiä ja karkeille isännille tarjosi tupakat ja kyydityksistä reilusti suoritti mitä vaadittiin.
— Ruohtisikohan tuolle tarjota — kun on niin höyli ja alhainen herra? supattelivat Suomen ukot virkaseikoista selvittyään. — Kuuluu se ottavan… tietää toinen. Ja korpikansa tarjosi lempeälle kruunun asiamiehelle parasta mitä sillä oli. Sitä mitä väärentämätön Suomen kansa kaikkina aikoina oli arvovierailleen tarinnut, yhtähyvin maanmittarille kuin kinkeripapille.
— Ettehän pane pahaksi, herra valtesmanni, jos tuota niinkuin…?
— Sydämellinen kiitos, ei kai se pahaa tee näin talvipakkasella…