kirja-arvio
Punoittavat arvet Antero Raevuori Saarrettu kaupunki. Tampere ja Mannerheim 1918 Docendo 2018 sivuja 282 ISBN 978-952-291-463-7
V
uoden 1918 tapahtumien kirjallinen muisteluvuosi käynnistyi Antero Raevuoren kirjan julkaisusta vuoden 2018 tammikuussa. Kirjan, jonka teeman arvet eivät ehkä kirvele enää, punoittavat kyllä vieläkin. Tamperelaisten, punaisten ja valkoisten, näkökulmat kun poik keavat aika lailla toisistaan. Saarrettu kaupunki kertoo Pohjoismaiden suurimmasta taistelusta, jossa pelkistäen kahden sotapäällikön – Venäjän armeijan entisen kenraaliluutnantin ja suomalaisen sahatyömiehen ja harrastelijanäyttelijän – johtamat joukot ottivat yhteen. Raevuoren kirja näyttää enemmän kuin kertoo; punaisten ja valkoisten taistelijoiden kohtalot kietoutuvat yhteen siviilien kohtaloiden kanssa. Armoa ei pyydetä eikä taatusti anneta. Raevuori ei esitä teoksessaan mitään uutta verrattuna vaikkapa Heikki Ylikankaan teokseen Tie Tampereelle. Aiheen käsittelytapa on hieman kuivakoita historioita elävämpi – jos tämä ilmaisu tappavan taistelun kuvauksessa sallitaan. Tekstissä on toimintaromaanien dynamiikkaa. Tarina alkaa Pohjanmaalta venäläisten aseistariisumisesta ja jatkuu kronologisesti etelään. Väliin Raevuori leikkaa tuokiokuvia Mannerheimin päämajasta ja punaisesta Tampereesta. Lukija huomaa, kuinka Suinulan verilöylyn 31. tammikuuta jälkeen kosto alkaa hallita valkoisten ajattelua. Esimakua saadaan Varkauden taistelun jälkeen, kun länsimainen oikeuskäytäntö saa kyytiä vangittujen punaisten kohtelussa. ”Riviin ja tulta” on lyhyen litviikin tie. Raevuori todentaa vielä kerran jo 1960- luvulta tiedossa olleen voimistuvan väkivallan ja koston kierteen.
Kylkirauta 1/2019
Tampereen valtaus oli tärkeä Mannerheimille. Jopa niin tärkeä, että valkoisten tappiot tuntuivat aluksi ylikäymättömiltä. Puutteellinen tulivalmistelu, hyökkäykseen tottumattomat joukot ja jääkäreiden yltiörohkea asenne olivat tuhoisa yhdistelmä, joka verotti nimenomaan jälkimmäisten rivejä. Ruotsalainen prikaati ei päässyt sen vähemmällä. Avorivissä tehty atakki punaisten konekivääriasemia vastaan Tammelan aukeilla toi hyökkääjät punaisten ristituleen, ja tappiot kasvoivat nopeasti. Nämä tappiot maksatettiin punaisilla moninkertaisesti takaisin Tampereen valtauksen jälkipyykissä. Verisen kiirastorstain jälkeen tehtiin uusi yritys eversti Eduard Ausfeldin johdolla. Tämä johti menestykseen vihdoin viimein, ja kaupunkitaistelu – asutuskeskustaistelu, joka oli tuiki tuntematon kaikille osapuolille – repesi käyntiin ja päättyi hyökkääjän voittoon. Raevuori marssittaa esiin muutaman mielenkiintoisen ihmiskohtalon punaisten joukoista. Mieliinpainuvimpia on punaisten itäisen rintaman komentaja Verneri Lehtimäki. Hän oli aikoinaan toiminut Yhdysvalloissa karjatilalla ja laivapoikana Missisipillä, toimittanut aseita Suomen punaisille ja päätynyt Tampereelle, josta hän sitten
68
pakeni puolen tuhannen miehen johdossa Näsijärven jäätä myöten pohjoiseen. Lehtimäki ”palkittiin” saavutuksistaan – kuten niin moni Neuvostoliittoon loikannut – kaksikymmentä vuotta myöhemmin pistoolinlaukauksella niskaan. Kirjan toinen mielenkiintoinen hahmo on silloisen Tampereen kaupungintalon punaisen miliisikomppanian Kalle Flinck, joka johti osan miehistään naiskaartilaisten kanssa KansallisOsake-Pankin suojiin onnistuen säästämään henkensä. Jälkipolvet tunsivat Flinckin myöhemmältä nimeltään Kalle Kaihari, josta tuli tamperelainen kauppaneuvos ja porvarivaikuttaja ja presidentti Urho Kekkosen läheinen ystävä. Kirjan loppupuolella Raevuori kuvaa satunnaiset arkebuseeraukset, venäläisten määrätietoisen likvidoinnin sekä kaupunkilaisten hädän, kuten sangen moni on aiemminkin tehnyt. Tässä mielessä ei asiaan perehtyneille ilmene mitään käänteentekevää. Joku on todennut, että ”vuosi 1918 ei lopu koskaan”. Oikeasti kyllä soisi sen vihdoin loppuvan.
Pekka Holopainen