Havainnoinnin tuolla puolen

Kuvataiteilija Alma Heikkilä tarkastelee taiteessaan ihmiskeholla vaikeasti havaittavia, mutta tärkeitä elämänmuotoja. Vuonna 2022 hän vietti kolmen kuukauden työskentelyjakson Rovaniemellä Jenny ja Antti Wihurin rahaston ja Lapin yliopiston vierailevana kutsutaiteilijana.

Kun Alma Heikkilä aloitti vuonna 2003 opinnot Kuvataideakatemiassa, ei hän ollut koskaan käynyt Nykytaiteen museo Kiasmassa. Pälkäneellä kasvanut Heikkilä oli päässyt haluttuun opinahjoon suoraan koulun penkiltä ja oli 19-vuotiaana koulun nuorimpia oppilaita.

”Siinä oli sattumaa mukana. En tiedä, olisinko hakenut toisen kerran”, Heikkilä sanoo nyt.

38-vuotias Heikkilä on toiminut taiteilijana jo reilusti yli vuosikymmenen. Kiasmaankin hän on ehtinyt tehdä tilausteoksen muutama vuosi sitten osana Alfred Kordelinin säätiön ja museon yhteistyötä.

Opiskeluvuodet olivat merkittävää aikaa Heikkilän elämässä. Tuolloin elämään löytyi ihmisiä, joiden kanssa yhdessä tekeminen ja ajatteleminen tuntuivat mielekkäiltä. Pian opintojen päättymisen jälkeen Heikkilä oli mukana pyörittämässä Oksasenkatu 11 -galleriaa ja perustamassa Mustarinda-yhdistystä. Mustarinda on Hyrynsalmella sijaitseva residenssi, jonne taiteilijat ja tutkijat kerääntyvät pohtimaan ympäristön ja ihmisen välisiin suhteisiin liittyviä kysymyksiä ja jälkifossiilisen elämän edellytyksiä.

”Oksasenkadun ja Mustarindan kautta pääsi toimimaan ja olemaan osana taidemaailmaa, vaikkei ollut taiteilijana vielä kovin kysytty. Saimme itse määritellä malleja ja toimintaehtoja, eikä tarvinnut vain odotella, että joku kysyy tekemään jotain.”

Hämärtyvät rajat

Heikkilän mukaan ihmisten on vaikeaa ymmärtää riippuvuuttamme muista elämänmuodoista. On helppo hahmottaa maailma omankaltaisten lajien, kuten toisten nisäkkäiden kautta.

”Me ihmiset emme ole lajimääritelmällisesti tuottajia, vaan kaikki elämää ylläpitävä toiminta on muualla. On sanottu, että elämme bakteerien aikakautta: ne osallistuvat kaikkeen kuten hajottamiseen ja ilmakehään”, Heikkilä sanoo.

Heikkilä on tutkinut taiteessaan mikroskooppisen pieniä, ihmissilmän havainnointikyvyn ulottumattomissa olevia asioita, kuten bakteereita ihmiskehossa ja metsän maanalaista elämää. Lisäksi Heikkilää kiinnostavat erilaiset liukumat: kun esimerkiksi tiedetään, että maaperä on huokoista, hämärtyvät rajat sen välillä, mikä on lahopuuta, mikä maaperää ja mikä ilmaa.

Ihmiskehokaan ei ole niin tarkkarajainen kuin on tapana ajatella.

”Ihminen on tällainen tuubi, jonka läpi voi kulkea muita lajeja.”

Hankkiakseen tietoa havainnointikyvyn ulottumattomissa olevista asioista Heikkilä lukee ahkerasti tutkimusartikkeleita. Lopullisen muotonsa aiheet saavat suurissa installaatioissa ja maalauksissa, joita Heikkilä on valmistanut esimerkiksi kymmenmetrisessä vesialtaassa.

Valmistaessaan teoksiaan Heikkilä haluaa jättää tilaa sattumalle ja luovuttaa osan tekijän roolistaan tekniikalle. On mahdotonta tietää tarkalleen, millaisia kuvioita vesi ja musteet saavat aikaan altaassa tai millainen lopputulos syntyy, kun kipsi läpivärjätään kasviväreillä.

”Tällaiset tekniikat luovat jälkiä ja pintoja, joita en pystyisi itse tekemään tai edes kuvittelemaan”, Heikkilä kiteyttää.