Risteävien varjojen tanssi
Jari Ilmari MakkonenRisteävien varjojen tanssi Runokokoelma
© 2012/2023
Kustantaja: Pieni käsi/Jari Ilmari Valmistaja: Jari Ilmari/Issuu
Aikakausi 1 Epävire
Teemana tänään
Teemana tänään: Väsymys siitä, kun mikään ei tunnu miltään, ja kaikki tuntuu kaikelta siltä, joka on ollut, ja joka tulee ehkä aina olemaan.
Teemana siis tänään.
Huomenna katsotaan uudestaan, lasketaan perspektiivien muutokset.
Tullaan lähemmäksi toista, toinen raskaampana taustalla.
Kumpaakaan ei kaipaa, jättää, jälkipolville.
En anna itseni vaipua
Ei, en anna itseni vaipua onneen. Onni ei ole minua varten, vielä. Niin paljon näkemättömiä saaria, joissa voi olla enemmän sitä, johon en vaivu.
Olen oman onneni seppä, peukalo keskellä kämmentä. En osaa pyytää, en kysyä neuvoa.
Minun pitää löytää perille, yksin. Vakavasti puhuen, en pelkää onnea. En vain kestä sen laantumista. Parempi olla, poissa silmistä. Niin katoavan hahmon varjo, ei risteä omaani, kuin veitsi lihaan.
Silti, joskus on hyvä olla hiljaa, lämpöisessä angorasylissä. Kuulematta sydänääniä, niitä en kestä. En omaani, en muiden.
Silti, pääni on taivaalisen rauhan aukio.
Sinä olet kukka, piipussa
Yksinäinen lamppu katossa. Yksinäiset virrat tuulettavat yksiötäni.
Pöly kiemurtelee valossa. On ilta, tiettävästi.
Kaamoksensiniset seinät asentavat mieltä haluttomasti. Ikkunan karmeissa maalin itku, jäiset kaaret tukkivat ulkoa, kaiken.
Taulu, olisiko ollut Ikeasta? Ei, kirpputorilta, ostettu peittämään. Pelko on tunne, valo massaton energia. Tunnistan kyllä.
Ja tässä punkkaan. Kattopaneelit, kiinni kuparinvärisillä nauloilla, värittömässä katossa.
Nimeän niistä muutaman. Naulan kantaan ripustan nimesi. Ja parin muun.
Tuossa katto, lamppu, ikkuna. Taulua en katso, se peittää. Tässä minä, tässä hetkessä, jossa liiskataan, molemmilta puolilta.
Annan sinulle
Annan sinulle mielelläni, mitä haluat. Toivon tietysti, että tämä on vastavuoroista.
Ei peliä, noppaa, vaan ymmärrystä. Siwan pussissa, arjessa.
Annan sinulle kaiken, jos niin tahdot. Mutta vain lainaksi, omaksi en voi.
En vielä. Ehkä koskaan.
Annetaan, ajan kulua. Viisareiden voidella.
Koetella, etsiä, löytää. Illuusion onnesta.
Annan sinulle, toki. Annan kaiken. Paitsi en antajaa.
Sinä olet, yössäni, valveilla.
Hyvässä ja pahassa, toiveissa ja unelmissa.
Sinä olet. Yöllä kellon alla. Pitäisi nukkua, ei vain huvita. Ei pysty, tässä kainalossa.
Tuntuu liian hyvältä. Kaunis henkäys, kainalossa.
Sinä, lausut sanoitta asiasi. Henkeä salpaavasti Korviini, aina mieleen asti.
Olemisen keveys, kelluu kuulaassa hetkessä. Kietoo meidät sanattomaan tilaan, jossa ei ole pilkkuja, ei pisteitä.
Jossa lämpö on ainoa elin, jolla viestimme.
Kello yllämme, on pysähtynyt jo kauan sitten.
Vaikka toimiikin.
Syvissä vesissä
Haluaisin todeta tämän asian.
Se tulee aina kun huolestun, oheistoiminnastani. Lähteen pinnalla, pienessä paatissa.
Eihän se minulle kuulu, ei ainakaan pitäisi. Sitten, kaislojen välistä, lumpeen takaa, veneen alta, kölin päältä. Kuulen kutsun.
Nyt mennään syviin vesiin, sinne minne kukaan ei haluaisi silloin, kun paine kasvaa, ja tumma kauneus muuttuu vihaksi.
Syvissä vesissä, meriruohon kuoltua, vulkaanisten lähteiden välissä, on vaikea luovia. Eteneminen on pakenemista, mutta välttämätöntä. Muuten tippuu, takaisin pinnalle, aivan liian nopeasti. Tila ei kanna, tarjoa nostetta.
Nyt ollaan syvissä vesissä. Kavereita kaikkialla, veijareita, tuomaita, kätten päälle panijoita, panijoita, kivien alla. Pitäisi lähteä, muttei pysty. Virttyy, ei virity.
Aikansa kun kelluu, syvissä vesissä, huomaa olevansa yhtä veden kanssa. Kuin kivi johon kasvaa, uusi laji Muunnos.
Valmista kauraa.
Carpe diem
Tartu hetkeen, armaani, se on sinun. Hetki herruudessa, valta jokaisesta, liikkeestä yhdessä.
Tartu. Ota kiinni, ennen kuin karkaan, vilahdan pimeään. Kahleet kilahdellen.
Sinun tahtosi, antaa voimia, olla niin voimaton, että hirvittää. Avata takkini, riisua housuni.
Astua eteesi, alastomana, ilman tukea, jälleen lapsena.
Avoinna innolle, ja hyökkäyksille. Niitä pelkään. Älä anna sen tapahtua.
Älä käytä tilaani väärin. Toki voit, jos tahtosi niin toteutuu.
Mutta lupaukset vetävät, farkkuni napit, innolla kiinni, pysyvästi. Melkein.
Sinetillä, jossa on teidän nimenne.
Himo Himo,
Ylläpitävä voima meissä. Ilman olisimme kuin kaksi lehteä, tyynessä vedessä, kellumassa erillemme. Kohti muita.
Halumme henkäykset, raikastavat ilman. Kietoudumme syvemmälle, yhteiseen maahan.
Halu olla.Tässä ja nyt. Kaksi lehteä, yhtenä puuna.
Ilman himoa, aaltoja kaislikossa, tila kasvaa, eriytyen.
Ihokarvojen liikkeet, meresi kaislat lakkaavat tuntumasta.
Ja syntyy tyhjiö, maaton tila, jossa ei, kasva ilo.
Liian paljon
Nyt on liian paljon. Taajuuksia ympärillä. Heilumassa, minun tilassani.
Minun, siinä ainoassa joka enää on jäljellä. Muun olen heittänyt taakseni.
En saa yhteyttä itseeni. Kuuletko minua? Ei se kuule. Missä lienee? Katuu kai tekojaan. Jälleen kerran.
Suomi ajan käsitettä. Syynää pölytkin oven pielistä. Tarkista tila.
Nyt on aivan liikaa hälinää, melskettä, pinten tiukujen.
Laittakaa kiinni taskunauriinne. Eivät puhelunne ole tärkeitä. Te olette. Ei auttanut, perkele!
Nyt on aivan liikaa kaikkea. Sitä vaan on tuon taivaallista, saavikaupalla.
Eikä edes riitä. Lisää tulee jatkuvasti.
Ja me katsomme sivusta, minä katson, kun saavi täyttyy. Kohta joka vie sen ulos. Viemäriin.
Se ei ole minun, sillä minun saavini on jo, liikaa.
Tyynylleni kello 3
Uni viipyy jossain, jälleen.
Tässä talvisessa sängyssä, on niin kylmä, että lampaatkin, ovat ilmeisesti kerittävinä, villapaitojen toivossa.
Hiljaiset juhlat puistossa
Hiljaiset juhlat puistossa, kummajaisten kekkerit. Vedetään tikkua, kädestä käteen kiertäen.
Hiljaiset juhlat, sanomattomat puheet. Ne kannattanut olisi, pitää jo kauan sitten. Patiolla, sängyn laidalla.
Katumus on kuollut. Ei, vaan nukkuu. Taustalla huokailee, kun oikein viitsii kuunnella. Mutta ei pysty, halua eikä kykene. Enää.
Hiljaiset juhlat puistossa, Vaisua valitusta, menneisyyden kaikuja. Puolet totta, toiset hihasta.
Tavoite nolla, tulos tiedossa. Prinsiipin kohdalla, katse harhailee kohti, turhaan.
Juhlat puistossa, päättyvät, kukaan ei muista, viimeistä puhetta.
Sanatonta.
Ja mitä sen on väliä. Sillä millä on väliä.
Enää.
Liian suuri balladi
Hauskat huvit, kaukana kaikesta. Leveät aallot, vihreä vesa, kasvaa hiekasta.
Kirkkaus hivelee silmiä, liikaa. Kutsuu leikkiin, piilottaa iiriksen.
Lämpö pyörittää, omaa rulettiaan, fotonien tanssi, iholla.
Massaton tila, myös minussa.
Halu palaa, syttyy liekkiin, polttaa nenänpäätä.
Polttaa. On pakko soittaa. Olen pahoillani.
On vain pakko soittaa.
Liian suuri balladi.
Olisin
Olisin halunnut lausua sinulle, hienoja lauseita.
Sokrateen puutarhasta, läheltä lähdettä.
Niin hiljaa, etteivät varjotkaan kuulisi, vaan jatkaisivat tavatonta leikkiään.
Seinillä. Vain sinä kuulisit.
Olisin niin halunnut paneutua, syvempään olemukseesi, tuntoihisi.
Arvokkaasti kunnellen. Todeten jotain, sitten kun odotus huulillasi, näyttää vihreää valoa.
Olisin niin toivonut, että kaikki, mistä haaveilemme, olisi tiemme varrella. Kulman takana, odottamassa.
Kumartaen syvään, arvoisille tulijoille.
Jotka loistaisivat kilpaa, toisistaan saamallaan energialla. Toisistaan silti tarpeeksi, saamatta.
Olisin, olisinpa kyllä. Miksi niin kävi?
Mutta, sinähän olet siinä.
Kepeä on ikäväni
Askeleideni alla, varpaitteni tunnusteltavana, oloni on kuin liukuisin ohuella jäällä, yöllä tiineeksi tulleella.
Eilen vielä laineita, avovettä. Tänään jo varovainen koetus, josko polku kestäisi, kantaisi yli.
Härmä kivillä, liukas katsella. Nyt on oltava varovainen, kaikessa. Ohut peili, näyttää hyvältä.
Kun katsot tarkemmin, silmiesi kajoa, puhtaalla pinnalla. Saatat heilahtaa häpeästä, ja putoat.
Vaaran tunne ohuella jäällä. Tässä hetkessä, niin tuttu tunne. Takaisin metsään, kauas vedestä.
Silti liike jatkuu, varoen. Antaa isovarpaan tunnustella. Sileä pinta. Ei railoja.
Ne tulevat aina, sitten myöhemmin. Silloin kun jää kantaa, ja luulet, että nyt on, turvallinen hetki, juosta kauneus kiinni, ilon vieressä taputtaessa.
Askelteni päällä, varpaitteni, pääni, ihoni. Huokaavat odottavasti, että kohta, taas mennään.
Valo
Valo kaartuu, koskettaa. Ohittaa muut paikallaolijat.
Kajoaa kappaleisiin, hajoaa.
Mutta ei lannistu, osuu minuun, tarkemmin kuin nuoli omenaan.
Kevät on tulossa, kiitos kaikille siitä. Tukena olleille.
Ja kiitos myös niille, jotka huomioitte, mutta väistelitte.
On helpompi karsia, kuin kyntää ja siementää.
Kevät, aurinko, sula. Lätäköt, ruota ja avoimemmat katseet, liikennevalojen välillä.
Kauniissa maassa, jalat asvaltin päällä. Taas.
Majakka
Mieti tarkkaan, mitä aiot minulle sanoa, sillä se voi olla kohtalokasta.
Olen viekas, kettu tai haukka, joka iskee, kun näytät pienimmänkin keikkoutesi.
Me emme voi väitellä. Emme mistään. Sillä käyn kiinni, kuin se syyttäjä.
Hanuristin palkein, puhkun mielipiteesi kumoon.
Teen jäännöksiin pesän, oikeiden ajatusten kasvaa.
Omieni. Varo siis! Parempi ettemme aloita, emme kohtaa.
Ollaan hiljaa ja katsotaan, kuinka majakkasaaresta lankeava valo, muuttaa tasaisesti suuntaa.
Niin kuin aina tekee, sumussa.
Ole tarkkana mitä puhut minulle
Ole tarkkana mitä puhut minulle! Sillä olen halukas vastaamaan kysymyksiisi.
Ja ne eivät aina, ole mukavaa kuultavaa.
Ole tarkkana jos et halua laskeutua, onnesi kukkuloilta, alas laaksoon. Minun laaksooni.
Siellä puhuu Zarathustra… EI! Siellä puhun MINÄ! Nietzsche ei ole minua varten. En tarvitse häntä. En tarvitse ketään.
Olen tiedon puu, älyn valo. Hiomaton timantti. Minua ei voi hioa. Olen katujen kasvatti.
Laulan sinut suohon, tuosta vaan noin. Soitan nivelesi kipeiksi. Kilpajuoksussa. Järjen jättiläiset.
Varo laineita yllämme, ne tulevat minusta. Kylmä hiki, kuumat aallot. Sanomisistani.
Ei mitään liikaa, ei liian vähän. Vain olennainen. Olen oraakkeli, moukkien välisissä otoksissa.
Lausu kysymyksesi hiljaa, etteivät muut kuule. Ja luule tyhmäksi. Niin ei pidä käydä. En halua nöyryyttää. Enemmän kuin tarpeeksi
Ole siis tarkkana mitä puhut minulle. Se tulee takaisin. Ja korot eivät ole kohtuulliset. Olen valontuoja. Et voi olla eri mieltä. Vai voitko?
Puu
En lähde tälläkään kertaa, en. Perse edellä puuhun.
En, vaikka se onkin hieno puu. Rosoinen ja vakaa, upea edestä, takaa. Kaikkialta.
Kipuan, varovasti ohittaen, oksat. Kuin henkäys, joka yrittää löytää.
Raot, oksanreiät, mahot.
Eivät piirteet minua pelota. Kavutessani tässä.
Se vaan, että jospa sittenkin, otteeni alla, jalkani lipsuu.
Katoaa ilmaan, humahtaa. Lennättää minut, hämyisten tuulien, nauraessa hiljaa.
Selälleni.
Huoli
Huoli muista, huoli muutoksista. Huoli seisovasta vedestä. Huoli aiheista. Puutteesta, ja aiheutetuista.
Huoli kaikesta, huoli kaiken puuttumisesta. Huoli perheestä, vanhasta uuden toteutumattomuudesta.
Huoli luodeista, tulikivestä, pasifistisesta vihasta. Huoli laivojen kantokyvystä, korkeiden paikkojen imusta.
Huoli hampaista, jaloista, käsistä, osteoporoosista.
Huoli eläimistä, vedestä, lihasta, omegan puutteesta.
Huoli paineesta, tyhjiöstä, kaiken tarkoituksesta. Huoli naapurin Kaisasta, halusta, silmistä.
Huoli tunteista, niiden matkasta, ilman minua.
Huoli unista, liian tosia, kuin unessa, päivisin.
Huoli valosta, pimeästä, ainoasta hetkestä, ajatus huolettomuudesta.
Kypäräsi nyörit
Kypäräsi nyörit, ovat liian tiukalla.
Se saa kasvosi omenat, punoittamaan kauniisti.
Vielä hetki, kaikessa rauhassa, ja riisut kypäräsi. Minä autan tilanteessa.
Matka on loppunut, minä määränpää. Olen otettu, tästä tilasta.
Kerrot tarinaa päivästäsi, joka kypäräsi alla, on saanut muodon. Kaaren.
Minulla omani. Tanssimme niiden välillä, valssia.
Loppu on salaisuus, katsojan silmissä.
Kypärä naulakossa, omena puussa.
Kypsyy syksyn auringossa.
Soitit Soitit minulle.
Kiitos siitä. Mutta miksi en tunne mitään, jotta olisin voinut, kutsua edes kahville. Tai sanoa edes, päivää.
Jotain aina
Jotain aina. Aina jotain. Sanottujen rivien välissä, kertomattomina ilmeinä, taukoina vauhdissa,
jotain. Aina.
Tarvitaan kullankaivajan vainu, etsiä vaskoolilla hiekasta, syvemmät tarkoitukset, veden avulla.
Löytää jyvä.
Tarvitaan biologin hermot, selvittäessä solurakenteita. Tarkka silmä, tunto jokaisessa liikkeessä.
Löytää rakenne.
Jotain aina, vastassa, toisessa sanojassa. Harjaantunut kuulo, on edellytys, löytää piilomerkitykset.
Päästä hajulle. Aina löytyy lausujasta, on tai ei ole. Jotain kuitenkin.
Jotain aina.
Kuuntele
Kuuntele kun kuiskaan korvaasi. Laivassa jolla matelehdimme, karien vierestä hipaisten. Nuolaisten viimeistä kiveä.
Kuuntele! Kuuntele nyt!
Tätä et ole kuullut ikinä ennen. Ai olit. Tosiaanko? Luulin löytäneeni ainekset. Hetken keskeytymättömään tilaan, jossa on aikaa ja happea. Sanojen välissä, sisällä.
Ei auta, emme keksi enää, valheita lukuunottamatta, mitään uutta. Ja vanha vain satuttaa, tai ei kiinnosta.
Yhtään säilykkeistämme ei ole jäljellä. Kaikki avattu. Keripukki uhkaa. Laivamme seilaa ulapalla. Kuuskajaskarin tuolla puolen. Kuollutta painoa.
Ei näy majakkasaari, vain sumua. Radio rikki, molemmilla. Keripukki uhkaa, ja suhteessa on aina oltava, hampaat.
Antakaa minun olla Antakaa minun olla! Olla rauhassa. Dressmanin paidassa, ilman raitoja.
Antakaa minun tuntea itseäni, edes vähän.
En teitä, niinkään. Itseäni. Pystyisin puhumaan luontevasti, maamme tilanteesta. Uskosta. Sen puutteesta. Sodista. Salarakkaista. Kalastuksesta jo osaankin.
Antakaa olla, ei tekstiviestejä. Älä näppäile, muistiosta numeroani. Osoitteeni on muuttunut, uusi osoitteeni on: Mitä sillä on väliä. Olen muuttanut, lähelle teitä, kauemmaksi teistä. Itseeni.
Älä Googlaa minua, olen muuttanut nimeni. Vanhalla ei, yhtään löytynyt, hakua. Onneksi. Varmistin asian.
Antakaa jo olla, tulee kuuma, jatkuvasta pommituksesta, joka puolelta. paita märkänä, ilman raitoja, vaihtopaidat, kotona. Mitä se sitten onkaan.
Antakaa vain olla. Kyllä se siitä.
Katse
Ei saisi olla ihanaa katsella. Pitäisi valua, muiden mukana. Kädet taskuissa, pelata biljardia, mustaa kasia. Olla möllöttää.
Ei saisi. Ostoskeskuksessa, ratapihalla, teiden varsilla, linja-autossa.
Luenpa lehteä, ohjeita hätälaskusta.
Ei pitäisi. Tavoitella katsetta, piposi alta. Hymyä mahdollista. Tai sitä, ettei kannata.
Ei kannata. Suojaudutaan katseilta, pysytään radalla, ollaan maassa. Pysytään korrektiuden polulla.
Kukaan ei satu pitämään, viipyvistä katseista, liikennevaloissa, puoli viisi.
Naurava katti
Naurava katti, ikkunalla. Nauraa niin, ettei ikinä. Olenko niin, mitäänsanomattomassa, tilassa.
Että kissatkin vääntää, veistä haavassa.
Ja räystäiden laella varikset hekottaa, Yritän heittää niitä omenalla.
En edes osu, lähelle.
Olenko päässyt tilaan, pisteeseen, ettei tuuli enää väistä, vaan junttaa oikean suoran, vasten kasvoja.
Vasen koukku asvaltilta, suora kaikilta. Matti.
Olenko päässyt pisteistä kuuluisampaan?
Juuri ennen alkurajähdystä. Olenko sittenkin, musta aukko, kukaan ei näe, kun en säteile?
No, naurava katti. Kuitenkin.
Se salaa jotakin. Tietäisinpä mitä.
Oluttupa
Istun oluttuvan kovalla penkillä, siemaillen tummaa olutta.
kello on jo yli, tavoiteajan. Otan sille.
Juna tulee joskus, se ei ole nyt olennaista. Kunpa tietäisinkin, mikä on?
Katson ihmisten marssia, ikkunan takana, tummisa puvuissa, ostoksilla.
Näen leveät tarinat, mutta en tunne niistä yhtään. Täällä sisällä olijoita jokusen.
Tutut vieraat.
Kunpa tuntisin, omani. Hakkaisin sen tuohon, Plevnan kyltin viereen, lähelle ovea.
Näytille.
Ei ole kuin tämä hetki. Menneisyys kaatuu, tulevaisuuden alle.
Tulevaisuus karkaa, menneisyyden toiveiden, juoksuttaessa.
Turhaan.
Sovinnaisuuden laakso
Olen kasvanut sovinnaisuuden laaksossa. Turvassa pahalta.
Siltä, joka nyt niin kiehtoo, ja poraa reikiä, syksyn huurruttamaan paattiini.
Sukupolvi sukupolvelta, sukupuoli sukupuolelta.
Maan pinnalle, ei koskaan liian ylös.
Maan pinnalle, hiekan tarttuessa, uusiin jalkoihin.
Pitäisi saada tallustaa, tunnustella, antaa ihon oppia. Tottua, satuttaa, kovettaa.
Olen kanssani samaa mieltä. Vain kovettamalla ihoni puimut, pysyn pehmeänä, sisältä. Kypsyn,. Ilo ei piilottele.
Se luottaa.
Aikakausi 2 Musta tuntuu.
Joutsenet
Puistelin ajatuksiani ja mattoa parvekkeella. Lasitettu, tuuli piruili kulmissa. Talojen välissä auringon kiila, taottu hetkeksi ränneihin.
Kylmä sulaa vesittäen ojien silmät. Valkoiset linnut, Suomen joutsenet, uivat lentäen kiilassa valovuonon, isot siivet hitaasti levittyen.
Tulivat jälleen tänne, odottamaan syksyä.
Suojärvelle, kaupungin sykkeen taakse.
Ei kauas. Riittävästi.
Löytäkää paikkanne purouomista, kaislojen välistä, hiljaisesta maisemasta, kutemassa kevättä kesäksi.
Toivon ylilennollenne onnea, kaikkea hyvää.
Kaunein laulu
Kaunein laulu, ei ole minun tekemäni. Ei se ole sinun, kenenkään meistä.
Se on laulu syksyisessä metsässä, kun iho on kylmä, ja tuuli kertoo tarinaa synnystään.
Se on laulu parvekkeen tukipilarin tangolla, jossa kuivatat vaatteitasi.
Linnun hiljainen viserrys kumppanilleen, joka valitsee muutaman.
Kauneimman. Ja yhtyy. Luonto yhtyy. Meihin.
Se on laulu sunnuntaina, kun verhot ovat kiinni ja lumienkeleiden jäljen hangessa, kuuntelevat pauketta nurkissa.
Kaunein laulu, sanoitta selvin.
Ei yritetä löytää. Se löytää meidät, kun kuuntelemme.
Iho iholla, sormenpäissä kutsuva lämpö.
Sallin sinun läheisyytesi itselleni. Tällä hetkellä, tälläkin kertaa.
Ei pitänyt, muistutin itseäni monta kertaa. Liian monta, asia pysyi mielessä, tatuoituna otsaan, sinun tuoksullasi rasvattuna.
Vaeltava kätesi katoaa välillä, välillä nousten hengittämään. Peitto on meri, kätesi merten kuningatar.
Vaikea keskittyä olennaiseen. Että taas petyin itseeni. Rikoin sinetöidyn sopimuksen, revin sen riekaleiksi kanssasi.
Poltimme palat, söimme tuhkat.
Ja nyt, kätesi sukeltaessa, kohti pohjaa, tunnen itse nousevani pinnalle, ikuisesta suosta.
Se on illuusio onnesta, mutta mikä on totta? Mikä valheiden paketoima lahja?
Vuoksen asettama pyörre kasvoillamme, ennen rauhoittavaa luodetta.
Herätys
Herätä minut sitten, kun ilta on nuori, puissa on lehdet, ja aurinko hieroo metsänreunaa.
Ohjaa minut sinne, missä hiiret jo kuiskivat, mistä hiilestä täyttyvät paisuvat vedet
Näytä minulle tarinoitasi, iloisista linnuista, jotka pesiänsä vuokraavat, autokatoksista.
Suo minulle hetki, kanssasi.
Viettää, iloinen kevät. Syksyn keskellä. Valoisasti. Pimenevässä hetkessä.
Kerta vielä Kerta vielä, ja sitten menemme.
Eri suuntiin, veikkaanpa. Voinko sanoa sanaa, johon en usko?
Tai toivon uskovani, mutta se ei läpäise puolustustani.
Linjani kestävät. Vaikka olenkin, eri mieltä. Enemmistö ei ratkaise.
Olen Diktatuurin vallassa. Pelkään kostoa, ylemmältä taholta.
En taivaasta, jota ei ole, vaan vielä ylempää.
Itseltäni.
Katoan Englantilaiseen Budding-sumuun. Harmaaseen hyllyvään suohon. Kosteaan arkeen.
En vastaa puheluihin. Katson kyllä, aion. Mutta sormeni painaa, punaista.
Valo sammuu, jälleen kerran.
Lauserakenne paljasti
Lauserakenne paljasti jälleen, että olin väärässä. Pidän oikeassa olosta. Siitä olosta.
Oikea sävel. 440 Hz. Priima.
Sinä viritit itsesi jälleen, uudelle tasolle.
Avoimin soinnuin. Valmiina tööttäämään kaikki vaiheet, tulevasta.
Haluamallasi tavalla. Arpeggiona, nousten ajassa, sävelessä.
Korvissani kiimaisena pyörien. Syytän kaiken keksijää.
Tavasta jolla joillekin annettiin, absoluuttinen sävel, korva, kuunnella. todeta muiden vire.
Epätasaisuudet.
Valitettavasti valitukseni menevät, kuuroille korville.
Onnekkaasti.
Lehdet elämän puissa
Olemme kaikki, lehtiä elämän puussa.
Hamuamme omaa osaamme auringosta.
Yhtä kaikki. Samanlaisia, erilaisia.
Jotkut elävät, pitkän elämän. Kellastuvat arvolla, työnsä tehneenä.
Osa lähtee ennenaikojaan. Paras terä poistuneena.
Osa nuorina silmuina, uransa alussa.
Joskus yksin, joskus oksan katketessa, muiden taivastellessa, avuttomina.
Yhteys toisistamme, aina tiedossa.
Osa mukavina, painona varressa.
Mutta aina, naapurin lähtiessä, hyvällä muistamme, suhisemme tuulessa, lähtölaulun.
Yhden pudotessa. Aika multaa puistot.
Olenko?
Olenko sinulle, vain kävelykeppi. Messinkisellä kahvalla, johon voit nojata. Tuulisella säällä. Sinun säälläsi.
Olenko tuulensuoja? Lato kankaalla, myrskyn saapuessa.
Varjoiselta kujalta. Sinun kujaltasi.
Olenko hattu, kahdella läpällä? Suojata pääsi, korvasi pakkaselta. jäätynyt mieli, ei ole avoin. Sinun mielesi.
Olenko luokkaasi, parhaiden pidoissa? Seisonko takanasi, pitäen takkia, varakenkiä, pyhänä, juhlissa, omiesi seurassa?
Aiotko katsoa, korttisi kunnolla, ennen kuin nokitat? Vastaat ranteeni täristessä, heikolla kadellä, iskun josta en selviä.
Kääntyykö vaaka, kun istumme, molemmilla laidoilla. Hiljaa, mitään puhumatta. Tasapuolisesti. Aidosti.
Ei erota metsää puilta
Ei erota metsää puilta.
Ei saa tikusta asiaa Lähtökohtaisesti suhteemme meni metsään.
Huojui tuulessa, latvuksien piirtäessä laajaa kaarta taivaalla.
Uhkaavasti kumartaen ajatustemme paineessa, puolelta toiselle.
Lakipiste.
Se saavutettiin, mutta koordinaatisto, todennäköisesti auringonpilkkujen, ei muiden takia, hukassa.
Olen pahoillani. Ei, en tietenkään ole. En niin pahoillani kuin sinä. En koskaan.
Minä tein aina, asiaa tikusta. Sinä olit metsä.
Hapen luoja. Ympärillämme.
Vartalosi
Vartalosi saa minut mietteliääksi. Miten kaunis on saaristo tyynellä. Kesäisenä iltana auringon haukotellessa, päivän uurastusta.
Sinä olet saaristo, luodot ja niemet. Tyynen veden kaislamatto.
Hiljaisena lipuu veneemme kohti ulappaa. Väistellen karikot, jotka jo tiedämme.
Ilmassa leijuva häive viileydestä, kuuman päivän poistuessa makuulle.
Katson ilmassa liitäviä pääskyjä, ne tanssivat matalalla veden yllä.
Se lupaa sadetta, paineen madaltuessa nöyrtyessä sydänyöllä, salamoiden suuliekkien tiellä.
Mutta en anna sen häiritä, se aika ei ole vielä.
Nyt on tyyni, lämpöinen ilta, airojen piirtäessä ellipsin muotoisia sydämiä, veden pintaan, sinulle.
Vartalosi kaaret, ihosi lempeys. Saaristo, veneeni alla.
Tunteet
En minä pysty kirjoittamaan tunteistani! Saakeli, ovat kaivautuneet poteroihinsa. Kuumeisesti, valppaina, odottaen laskeutuvaa vaadetta, niiden pään menoksi.
Periskooppisyvyys.
Jos nostavat ylvään päänsä, napsahtaa heti.
En pysty kirjoittamaan vihasta, tuntematta iloa, jota en tunne. Olemme vieraantuneet.
Teitittelemme tavatessa.
Olen persaukinen, iloton veikko. Ei minulla ole varaa tunteisiin.
Kaikki maksaa liikaa, nykyään.
Tunnejono on liian pitkä, kiemurtelee tuulisessa aamussa. Leipäjonossa.
Siksi en pysty kirjoittamaan tunteistani.
Niitä on liikaa.
Vedetään joka suunnasta
Vedetään joka suunnasta. Sinulla on tällä hetkellä, lujin ote.
Pidänkö siitä? En todellakaan tiedä.
En ole päässyt viivan toiselle puolelle.
Yksi on jo luovuttanut. Heittelee minua syytöksillään.
Heikosta köydestä, välillämme. Se on minun syytäni, myönnän.
Se on niin paljon helpompaa.
Toiset nykivät, välillä liikaa. Yritän seistä hetkessä, tässä nyittävänä.
Rystyset valkoisina, sormet rakoilla.
Toiveet silmissä, sielu verillä.
Manillaköyden karheudesta.
Vaikea olla lähellä Vaikea olla lähelläsi. Arkena.
Yksin on helppo hengittää, yksinäistä ilmaa, jakamatonta rakkautta.
Minun rakkauteni on peräisin lauluista, kirjoista, elokuvista. Lehtien palstoilta, naapuripariskunnalta.
Kuudenkymmenen vuoden nojan jälkeenkin.
Minun rakkauteni liikkuu muiden läheisyydessä, valintamyymälän jonossa, bussikaistalla kinatessa, taksijonojen tiedottomissa hetkissä.
Mökkirannan tyvenessä, ongen korkkien kimaltaessa kilpaa katseidenne kanssa.
Vaikea olla lähellä, paitsi silloin, kun laseja keikkuu pöydässä.
Enemmän kuin laskupää edellyttäisi. Silloin pystyy, hetken antamaan itsestään, muiden vietäväksi.
Hetken hevoset laukkaa, palatakseen pilttuuseen heti, kun isäntä käskee.
Pystyy. Rakkaus on sana, huuruisessa baarissa, puoli kolme.
Tule minua vastaan
Tule minua vastaan tässä asiassa, niin myönnän virheeni.
Olin niin sokaistunut hehkustasi, etten fokusoinut, aiheeseemme.
Sinun pointteihisi. Analysoit, väität, raastat kuortani.
Yrität avata lukkoni.
Tule siis minua vastaan, kun saavun, nöyränä.
Avainta saat vielä hakea. Ikkunan avaan, ja heilutan.
Iloisesti.
Kaunein paikka
Naisen kaunein paikka, alkaa alaselästä.
Hentojen ihokarvojen, koskettaessa sormia kulkiessa.
Taituroidessa niiden välissä. Juuri tuntuen.
Iho on suurin elin. Tiesittekö. Tietysti.
Reagoi, yllättävillä tavoilla. Vaikka tunnemmekin, vuosien takaa. Toisemme.
Se onkin onni, sillä aina uudelleen, löytäminen on edellytys jatkuvaan etsintään.
Ihollamme, sormien loputon matka. Dr. Livingston, I presume?
Kohti tuntematonta. Ilman taakkaa, taakankantajaa.
Kohti tuntematonta, turvallisesti, haluten, etsiä, ja löytää.
Molempiin suuntiin.
Yhteytys
Sanomattakin on selvää, ettei se pysy.
Ei pysy, ei.
Olen yrittänyt pitäyttää sitä, tietyssä paikassa, jo jonkin aikaa.
Tietäen ettei se siinä kauaa katsele, vaan hyppää parempaan seuraan.
Vihreämpään suuntaan Aidan toiselle puolelle.
Jossa kukkien mesi, on makeampaa kuin meillä koskaan, oli.
Se johtuu valosta.
Se paistaa kirkkaasti vain, jos todella annamme sen paistaa.
Yhteytyä lehtivihreässä, meidän katsellessamme sivusta.
Antaen tulla.
Menneisyyteni on loistava. Vain huiput puuttuvat.
Pohjanmaa. Paskanhaju kaikkialla. Saavuttamattomien asioiden latomeri, kuulaassa aamussa. Pakkasen puolella. Kaikkia vastaan.
Laskin aidan seipäät. Niitä oli paljon, liian paljon.
Ne kaikki olisi kaadettava, päästettävä irti.
Halusitte minusta Pastorin. Akateemikon. Kuussa kävelijän.
Kasvualustan kaikelle, minkä kannattaa kasvaa. Te olitte tuomareita, kasvun suunnasta. Rikkaruohoille ruusutarhassa, esitellään viuhuva, kesäterässä oleva, viikate.
Tuli jotain. Tuli muuta. Ammattilainen. Paskassa duunissa. Sitä saa, mitä ei tilaa. Elämässä, tässä.
Neonvalojen loisteessa, ruuhkassa, on hyvä neuvoa, peilaten. Kaukana paskasta, toisessa. Kaukana kotoa.
Silti kotona.
Elättelen toiveita
Elättelen toiveita. Uudesta ajasta.
Toiveeni ovat kaikkiruokaisia, ja ahneita. Ne ajavat minut vararikkoon.
Mikä on vararikko? Onko päärikkoni vasta saapumassa?
Lopullinen kirveen isku, selkärangan hiljainen huokaisu, talvisessa yössä, jossa lämmin huuru hiipuu kylmää vasten.
Kuutamolla, aukealla parkkipaikalla.
Taloudellisesti kaunista, kaatua saappaat jalassa.
Omaan ruutuunsa. Mittariin aikaa. Ei saa unohtaa.
Ettei mätkähdä käteen, kylmään kouraan.
Kalleinta sakkoa ikinä.
Leveä peitto yllä. Aamuauringon hieroma tunnelma varpaissani. Alastomat ajatukset.
Olemme valmiina kaikkeen.
Selkä märkänä edellisestä maailmankatsomuksellisesta tilanneraportista.
Se oli reipas tuokio. Opettava.
Valkoinen kangas alla, kultainen henkäys ihollasi.
Lämmin tuulenhenkäys korvassani, kun puhallat, itseni jälleen liekkiin.
Pitää olla tarkka. jos puhaltaa liikaa.
Kytevä palo sammuu. Oikea suunta. Voima.
Laukaisee liekin. Lämpö palaa.
Puhuttelu
Olet karmeassa kunnossa. Myönnä se.
Yritin löytää jotain hyvää sanottavaa. Se ei onnistunut.
Valehtelu kasvattaisi tuskaasi. Pidemmän päälle.
Silmiesi palo on hiipunut. Liekki kytee. Ei se sammunut ole.
Virtaukset ovat heikentäneet palon, hehkuksi.
Tuohon liekkiin, ei voi puhaltaa, kuin yksi.
Säälin sinua, kun et kuule. Vaikka puhun, annan neuvoja.
Taistelen, pyydän sinua itseesi. Toteamaan tilasi.
Olen varoittanut, muista se. Kautta rantain, suoraan, jokaisella tapaamiskerroilla.
Nyt olen puhunut, loppu jää sinulle. Suljen peilivalon, astun eteiseen.
Toivon, ettemme tapaisi enää, näissä merkeissä.
Sinun kissansilmäsi hurmasivat, heti alussa. Ne pelottavat, kiehtovalla tavalla.
Haluaisin silittää, kultaista harjaasi, korviesi taustaa, korvakorun reunaa, hipaista.
Se on kaunista, vaarallisen kaunista. Sinä olet kissa. Ilmestyt yössä, yht´äkkiä.
Hurmaat saaliisi, sensuellilla ryhdillä.
Heiluttaen huntuasi. Sitten, puraiset arvaamatta. Juuri oikeasta paikasta, syvältä. Kerta riittää.
Olenko valmis, maksamaan tämän hinnan, taas?
Hetkestä, silmiesi loisteessa. Kissankulta kimaltelee, ja minä raukka, vaskoolin kanssa, rännin laidalla.
Uskoen tuleviin rikkauksiin. Viimeinkin.
Onko lehmillä myötähäpeää?
Niinkuin minulla sinusta. Sinulla minusta. Meillä meistä.
Tekevätkö siat moraalisia ratkaisuja? Kertakaikkisen arvaamattomia.
Ja viereisestä looshista toiset katsovat, jumalauta mikä possu!
Onko lehmillä apaattinen morkkis? Eilisistä oraista.
Mitä jumalauta tehtiinkään! Pihanurmella, vierasaidalla.
Johan tässä, maitokin happanee
Toistelevatko kanat, tekemiänsä mokia? Itsekseen, aikansa.
Munin, munin, perkelettos kun munin! Liikaa huomiota kukolta, joka komiasti istuu
Lantakasassa ja kiekuu:
Valehteleva paska!
Tatami
Pyörimme ympyrää, tatamilla.
Eri suuntiin. Vastapäivään, myötäpäivää.
Valoja emme ole vannoneet, emmekä vanno. Tällä menolla.
Kysin itseltäni, kauniisti, rimaa hipoen: Olenko miettinyt tarkkaan pelisäännöt, jotka ovat voimassa, kisaillessamme?
Emme ole. Kumpikaan. Tämä on sumoa, vapaaottelu.
Vallasta, perimästä, välillämme. Siinä ei ole voittajia.
Häviäjät tunnemme.
Heitetään suolaa tatamille. Haavoihin.
Se on perinne.
Introvertin huuto
Puisto on kauneimmillaan keväällä. Hiirenkorvien etsiessä valoa, aikuistumisen kynnyksellä.
Hän istuu penkillä, joka on vielä viileä. Aurinko ei ole vielä ehtinyt, sinne asti. Hymy on häivä silmissä. Ainainen loiste.
Kädet polvilla, kantapäiden suudellessa toisiaan.
Hän näyttää kauniilta. Ruusu puistossa, kukkaan puhjenneena. Ihmiset kulkevat ohi, vilkaisten kaunista kukkaa. Vihreällä penkillä, puistossa.
Mikään ei kerro, mitään ei näy. Kaikki on hyvin, kun katsoo. Ainoastaan auringon ensisäteiden saavuttaessa hymyilevät kasvot, tarttuessa ihoon, osuessa silmien paloon.
Silloin voi nähdä kirkkaan pisteen, silmien alla, ripsien suojissa.
Pisteen,viivan alla. Haluaisi niin. Tähän kykeni.
Puistossa, kevät. Jossa kaikuu, introvertin, mykkä huuto.
Pisin talvi
Sade ropisee ikkunapeltiin. Harmaus käyttäytyy tummemmin. Kevät, sinä siis olet tulossa.
Katseeni oli jo jäätynyt. Toivottomassa tuijotuksessa, ei ollut tilaa sinulle.
Kapuan tuolilta ja tervehdin sinua sade, lumenluoja, lumen luoja, poistaja.
Ikuiseksi äitynyt talvi, katkaisi viimein jalkansa.
Kolmas Huhtikuuta.
Onneksi vasta silloin, aprillia en olisi kestänyt. Tästä asiasta.
Pisin talvi, kylmin tuuli, kiukkuisimmat kinokset. Miesmuistiin.
Se ei tosin ole pitkä.
Ne katoavat tilastoiksi. Minun kassiini ei mahdu, kuin totuus tuulesta, joka tulee etelästä.
Pääskysten saatellessa.
Tatti
Missä avaimet ovat?
Ne olivat juuri äsken taskussani. Monta tuntia sitten. Äsken.
Haluaisin päästä jo kotiin. Ihmisten kylmyys minua kohtaan on legendaarista.
Kohtuutonta. Kaikki, siis kaikki, tuijottavat. Puhuvat ruokapöydissä näkemästään.
Porautuvat katseillaan ihoni läpi. Ja näkevät kylmän kalsean totuuden.
Omasta mielestäni. Juoruavat taas minusta, perkeleet!
Punovat seuraava koria, johon minut istuttaisivat.
Siellä istun taas. Kuin tatti.
Kunnes huomaavat, että olen maho.
Italialaiset pitävät tuoreista tateista. Heillä on makua.
Puhelu Soitit.
Haukuit minut, yöllä kahden aikaan. Herätitkö. Kyllä siinä niin taisi käydä.
Juuri kun olin silittämässä itseäni. Hiuksista. Lapsena, aikuisena.
Puutalossa, jossa isä näytti kasimillisiä, värien hyppiessä, seitkytlukulaista hanhenmarssia, kankaalla.
Lapsuudestani.
Haukuit, murisit. Itkit, tuhisit. Minä pysyttelin talossa, piirongin takana. Syytit heitteellejätöstä, vastasin piirongin takaa, ruudullisessa teryleenipaidassa.
Minä sitä ole polkenut. Polkenut tosin olen, myönnän.
Vastasin, itseni lapsena katsellessa, kuinka vähän on opittu, vuosien kuluessa.
Kuuntelin itkuasi, samalla silittäen itseäni, pellavapäistä pientä poikaa, joka ei vielä tiennyt, mitä tuleman pitää.
Se on hyvä.
Rapatessa roiskuu Rapatessa roiskuu.
Olen pahoillani, että se osui silmiisi. Voit olla tuota mieltä, annan sille arvoa.
Annan arvoa myös sille, mitä et sanonut. Vaikka olisit halunnut.
Varmuutesi on uhka.
Uhka on väärä sana. Se vain on nyt mielessä. Totuus sattuu, sitä ei halua kuin vähän kerralla. Varautuen pahimpaan.
On kuin kylmässä vesessä, polvia myöten.
Millä hetkellä tekee päätöksen, pulahtaa kokoneen, hyiseen.
Parempi olisi, kokea ensin, todeta myöhemmin.
Hypätä, laistaa pelkoa. Sitä vain on niin varma, että näin on parempi.
Rapatessa, roiskeista pitäisi oppia, kerätä talteen, luoda uutta.
Kaunista katsella, kuunnella. Olla kypsempi, oppinut pinnoista. Sileistä.
Joista voi olla kiitollinen, kiillottajalle.
Valkoinen peitto
Valkoinen peitto harmailla olkapäillä Huomattavan suurien kenkien jälkimoottori.
Lumessa.
Pakkanen haluaa puristaa minusta viimeisetkin mehut. Syksyllä varastoituneet, kesällä kypsyneet.
Mummovainaan reseptillä. Tihenevä huuru laseissa.
Nenäni puna, viitoittamassa tietä.
Kotiin. Sinun luotasi.
Valitsin pakkasen. Mummon ohjeet.
Olin oikeassa.
Milloin lapsi meissä
Milloin lapsi meissä, vaihtaa ajatuspussinsa aikuiseksi?
Kirkkaasta harmaaseen. Kukat ja kivet, veden pärske.
Sitä taputellessa, kirkkaalle paidalle. Riemu annetuista lahjoista, suru saamattomista.
Valo herätessä, valo väsyneiden luomien painuessa, kohti uusia esityksiä.
Milloin meissä kasvaa tunne, että nyt puhutaan asiaa.
Leikki sikseen. Annetaan järjelle suunta. Kuunnelkaa itseänne, kun puhutte!
En ole vielä haukannut palaa asioista, joissa olisi enemmän todellista järkeä, enemmän kuin lapsella. Kun oikein kuuntelemme.
Suvun jatkamiseen, elon liekin, huolelliseen voiteluun, suunnitteluun, sadepäivien varalle.
Vastaan hapetonta tilaa. Sitä on toimintamme.
Aikuinen järki.
Muuten lapsi meissä, Olisi järkemme valo.
Musta tuntuu
Epäilyttävän valoisa aamu, kilauttaa helmiäisasuista ikkunaa. Spektri erottelee olennaisen.
Epäilyttävä aamu, kiero. Hieman takakireä, loivahko.
Avaan toisenkin silmäni, ensimmäisen suositellessa. Hämy sekoittuu valoon. Uskaltaisiko liikauttaa, jäsenten välistä kireyttä?
On aika. No, sehän meni hyvin.
Todistusaineistoa kerätessä, kohtuullisesta tilasta. Näen perhosen katossa. Tai yökkösen, en ole varma.
En ole Biologi. Kunpa olisinkin.
Meillä on sama tila. Siipiveikot, yön hiljaiset kiitäjät. Valoa kohti.
Valo saa meidät varovaisiksi, vaikka se kiehtookin. Eilisen jäljet saattavat näkyä. Sitä emme toivo.
Musta tuntuu kiehtovalta, valon säteiden lukiessa yöllisiä virheitä. Musta tuntuu, valo sattuu. Lyön silmät kiinni, säppiin.
Yökkösellä on lajitovereita, vatsassani. Musta tuntuu siltä.
Nyt ainakin.
Aikakausi 3
Harmaalla vyöhykkeellä.
Virsi mollissa
Taustatietoja. En ole paha ihminen. Kukaan ei kai niin väitäkään.
Paitsi itse joskus. Parhaina päivinä. Huonoina olen surkea.
Siitä voi olla yhtä mieltä, kaikkialla. Kaksitoista pistettä, voitto viisuissa. Mummo ja moukari.
Voisin kirjoittaa virren. Uskoni lopusta, ilman alkua.
Uskon loppuun, en hurmaaviin jatkobileisiin. Tai kuumaan kaljaasiin, syntien meressä.
Virsi, olisi mollissa, hitaassa tempossa. Suoralta kädeltä.
Ilman sanoja.
Pieni uni
Tuli mies, tuli poika. Samasta ovesta, käsi kädessä.
Tulevat myrskyt, laskosti miestä. Käsi piirtyi suojellakseen, pojan päätä. Sielua.
Poika tyynenä, syvällä olossaan, kaukana pahasta. Luullen. Mies tiesi. Enemmän kuin näytti. Kuopat kasvattavat, siirtyvät silmien alle.
Jos eivät langeta, viimeistä ryppyä.
Samat kasvot, samat geenit.
Mies tiesi, poika haaveili.
Mies suojeli, poika ymmärsi.
Sama uni.
Klassikko
Vuosi on kulunut, kuin vuodet kuluvat.
Aika kasvaa, nopeutuu, saavuttaa viimein.
Toivottavasti, ei nopeasti.
Ei liian pian. Lakipisteen, jossa emme enää ole. Ohjaajina.
Ohjattavissa, vapaassa liidossa.
Rakenne hajoaa, filminauha, klassikko. Suurin elokuva. Ikinä.
Susirajalla
Olemme lähempänä eriytymistä, kuin koskaan itsenäisyytemme jälkeen.
Kaukana, läheisyydestä, kuin koskaan aiemmin, vaaran vuosina.
Todella kaukana, kaikesta siitä, mitä läheisemme odottivat.
Liian lähellä, kitkan polttavaa jarrua. Lähellä tai kaukana, susirajalta.
Kusi sukassa.
Sukka hukassa.
Viisi minuuttia
Sudenkuoppia kaikkialla. Edessä, takana Taivaalla. Maassa, maan tavalla
Tämä on hengissä selviämisen yhteiskunta. Vahvin on kaunis, lyöty lyöty.
Taistelussa jalosti kaatunut. Viisi minuuttia julkista tilaa. Hesarin kuolinsivuilla.
Hieno mies, hienot piirteet.
Kaipaamaan jäi, verottaja, kansallinen tila, perhe, lapsetkin.
Jos olisi ollut. No niin, sarjakuvat, urheilu, ulkomaat, koreilu.
Eteenpäin mennään. Yhtä rikkaampana,
Viisi minuuttia.
Seppä Oman onnesi seppä.
Tao, tao! Rauta on kuumaa. Punaisena hohkaavaa. Vaaleita kohtia, sula lähellä.
Tao, tao, onnesi on käsissäsi. Teräsnuija sormiesi puristuksessa, valmiina iskuihin.
Rakenne muuttuu, notkistuu haluamaksesi.
Tasaistuu.
Lopulta, veden viilentävässä sylissä, ei taivu, vakiintuu.
Onni on tila, punaisesta harmaaksi, tasaiseksi massaksi. Onni.
Seppänä sinä.
Mäki
Auttakaa miestä mäessä. Sillä mäki on pitkä, ja jyrkkä.
Lihakset maitohapoilla. Tuloksen saavuttaminen on todella hankalaa.
Ja tulos, toissijainen. Liike on tärkeintä. Pelko pysähtymisestä, kauheinta.
Nautitaan vauhdista, ja rauhoittava tuuli, pyyhkii hikeni otsalta.
Miehestä mehut.
Auttakaa siis, etten maastoudu, vanhalle taistelukentälle.
Tulta päin, liike säilyttäen. Tuulen viiltäessä tuskaani arven, josta paistaa valonsäde.
Se saa jaksamaan. Tuupatkaa minut matkaan. Olen tulossa!
Olen
Olen taatusti parempi, kuin nuo toiset.
Valvotuissa olosuhteissa, vailla häiriöitä.
Ja mittarit minulta.
Olen kalibroinut omani, vastaamaan suosituksia.
Viisari, nykyisemmin bittivirta, värähtää juuri niin kuin olin kuvitellut.
Ette ole parempia, ette. Olemme samalla viivalla.
Minun viivallani.
Jälleen kerran.
Myrsky
On niin kuuma, ettei jaksa, edes koleaa kaivata.
Tätähän halusit, sitä sait. Pakkanen on poissa.
Edessä pisarainen nenä, tiellä. Tuuli on naapurissa, tulossa tännepäin.
Toivottavasti.
Tulisiko jumalten vaunuissa, jylisten kuin totuuden. Puhisten, kostoa himoiten.
Tähtäin otsassani, korkein varaus.
Menen sisälle. En käy taistoon. Ylempieni kanssa.
Olen epäsuosiossa. Kuulema. Enpä usko.
Luettelo vuosista
Luettelo vuosista, joita olen katsonut sivusta, on pitkä.
Ei jäänyt paljon, jälkikasvulle, kertaamista. Niistä.
Tosin, ei ole jälkikasvuakaan. Tietääkseni.
Satuin vain näkemään, yhtä ja toista, matkallani.
Osa minusta nauttien. Osa taas haluten ulos, pois näkemästä.
Mitä tuli tehtyä.
Vain itse näet omat virheesi, valheellisesti.
Muut joko näkevät, tai eivät. Luultavasti eivät.
Sinä luulet. Minä tiedän.
Tänään näin
Tänään, en halua vastata tilannettani koskeviin kysymyksiin.
En analysoida sinua, enkä kuulla porautuvaa raporttia itsestäni.
Ollaan vaan, sanotaan katseella, puhutaan tunteella.
Liidetään. Myötäkarvaan. Puzzle on koottu, annetaan sen olla.
Ihaillaan tulosta. Ei rikota pintaa. Aloiteta jälleen alusta.
Tänään näin.
Nyt ei synny mitään Ny ei synny mitään, lupaavaa.
Olen sanonut sanottavani. Takki on tyhjä. Narikassa.
Vain tietous tarpeesta tulla esiin. Saa minut puristamaan sitruunaa, vielä kerran.
Viime tipat. Kirpeä loppu. Sanat, loppu. Loppusanat.
Tulkoon valkeus. Ja valkeus tuli. Peittyi yleiseen harmauteen. Laskevaan tyhjyteen.
Saat katsoa tarkasti, valkeuden jälkiä, että tastä kaikesta harmaasta, sen löydät.
Harmi sinänsä.
Se oli puhdas valkoinen.
Syli
Miksi en näe, valokuvieni joukossa, itseäni sylissä.
Missään kainalossa. 70-lukulaiset värit, peessiintyvät muistot.
Teryleenipaidat, karvaläppähatut. Muoviset, kirkkaanpunaiset kengät.
Joskus nyt oranssina kertomassa, ajastani silloin.
Keväisiä puroja, väistelemässä jalokiviä. Kissankultaa, graniittia, pieniä helmiä. Keväisessä auringossa, vartalo suorana, pää pystyssä.
Nyt kumara, päässä kiviä. Odotin näkeväni, kuvien joukossa, sylin lämpöä.
Löysin kaipuun siihen.
En kuvia.
Valoa on Valoa on.
Sitä ei voi kiistää.
Tuonelan tuikut, ovat ammollansa, suuliekit nuolevat ahteria.
Tilasommitelma antaa olettaa, ei antaa.
Valoa on, minä varjossa. Nenä karrella, liiasta.
Vasen käsi takoo pöytää, pyörittää varjoja tiehensä.
Mielen varjot pingoittuvat pöytäliinaan, suonistoon, ristipistoin.
Valoa on, muiden katsellessa, toinen toistaan kirkkaampina, ohittavat tämän tilan.
Ilman varjoa ei ole kirkkautta. Ei mihin verrata. Olen verrokki.
Rakkaus on iso Rakkaus on iso. Todella iso.
Iso pidättää, iso hengittää.
Iso hylätä, iso kantaa.
Iso valita, iso antaa.
Iso suolaista, iso makeaa.
Iso vieressä, kun tarvetta.
Iso mukana, ajassa.
Iso kaikkialla. Päällä, alla.
Pienessä piirissä. Elämän nuotiolla.
Nuotit viivastolla, Sinun nimeäsi seuraten.
Duurissa.
Saavuin kotiin, reissuistani. Turhimmasta.
Viimeisin on aina turhin.
Hyvät reissut harvassa. Yhdellä kädellä laskettavissa.
Nyrkissä. Satumaisia näkymiä, haluja, toisilla. Vahvistettuja tapauksia, liiaksi. Itse katselen viereltä, kun minulle tehdään rakkaudentekoja.
Katselen ja ihmettelen, miksi kukaan, koskaan, voisi ryvetä tuollaisessa suossa.
Muurainkukkien puuttuessa, silmän odottaessa.
Miksi kukaan?
Ovesi ei aukea
Ovesi ei aukea. Olet odottanut ja valvonut. Tulisipa joku, ja avaisi.
Ei tule. Ei aukea.
Revit, kampeat, huudat, kurkistat. Avaimenreiästä.
Valoa toisaalla, oven takana, odottamassa.
Ovi ei aukea, vaikka miten.
Oletko kokeillut, ottaa vastuun.
Voimasta. Työntää, ei vetää.
Voi olla, että lukko, jota kiroat, onkin toisaalla.
Jää luu, vetävän käteen.
Työnnä.
Attenborough
Tv:ssä luontodokumentti. Linnuista.
Mies suorissa housuissa, kättelemässä pingviiniä. Kodissaan. Siis pingviinin.
Mies on toinen veljeksistä, se miekalla kukitettu.
Uppoudun ajatuksiini, luonnon ihmeistä.
Maailma on jalo paikka, ihan itsessään. Puolet pallostamme vettä, ja vielä yksi neljästä.
Kaupantekijäisiä.
Uimme kuin kalat vedessä, vaikka pyörimisnopeus pitäisi, vatsanvääntömittareilla, olla liikaa.
Ja onhan se, monin tavoin. Liikaa on. Turha sitä nyt lähteä selittelemään.
Olen yhtä syyllinen kuin kuka tahansa. Paitsi Norjanangervot. Ne pääsevät pahasta. Älä kysy miksi. Kun sanottu on, niin on!
Taidanpa ostaa kukkia.
Terassin varjossa Terassin varjossa, kasvaa pelko, auringon katoamisesta.
Vaikka istummekin varjossa, kuumuudelta paossa.
Miksi naaraamme, tummia vesiämme, jos emme sittenkään halua tietää.
Takana epäily, edessä luulo.
Nyt vain tila, josta paraneminen, taitaa olla mahdotonta.
Score!
Sanottakoon nyt Sanottakoon nyt, kesken kaiken kivan, että ei tunnu missään.
Missä pitäisi tuntua? Mikä on mittari turtumiselle? Tuntumiselle?
Ei kykene laskemaan keskiarvoja, jotta tietäisi, missä majailee.
Ihan kiva, aurinko ja kaikki.
Ihan kiva, tasoitukset ja raitti.
Joka ennakoistaan huolimatta. Aina sama.
Kun ei, niin ei. Tunne siitä kasvaa, sitä mukaa, kun tunnottomuus leviää.
Ja leviäähän se, jälleen kerran. Niin aina.
Terassin tuoli
Kaksi Virolaista lesboa, pyrkii viereiseen pöytään.
Annan tilaa, heteron varmuudella.
Lahden yli ei ymmärrys yllä, puhe, suhde kyllä.
Se on kaikkien oma, asia. Aina.
Terassin tuoli on pieni. Suuri mies, joutuu nöyrtymään. Istumaan reunalla.
Suuri kooltaan. Muuten average. Aina.
Nyökkään parille, lähtiessäni.
Herrasmies, kumarassakin.
Ei aina.
Taivas kattona Taivas kattona, rajana kaikelle.
Katto taivaassa, taivasalla. Valtakunta rajoittuneena, toisiimme.
Pidämme yhtä. Yhtä kaikki. Yhtäkaikki. What ever!
Vappuna
Vappuna istuin maahisen alla. Vihreä hattu varjosti kasvojani.
Saamasta auringonpistosta. Josta minua oli varoitettu.
Varmalta taholta. Itseltäni.
Ilmapallojen olomuoto kiehtoo, samankaltaisuudessaan.
Eivät nuo ole ilmapalloja. Helium saa ne nousemaan. Pitäisiköhän kokeilla? Jatkuva ristipistos estää järkevän eteenpäin kudonnan. Tällä hetkellä.
Illuusio iloisista kasvoista, naamareiden ja vappunenien takana.
Totuus on tuolla puolen, jossain. Ilmavan illan kääntyessä kohti loppuaan.
Heliumin etääntyessä alumiinipallon suuaukosta, sekoittuen ahdistavaan happeen.
Kohti krapulasuppaa.
Puolipäivä
Yli puolipäivä. Hyvä aika aloittaa.
Odotus palkittakoon, isosti.
Eikä aikaakaan, kun huomaat, ettei mikään mitä olet odottanut, ole sitä.
Mitä odotit. Ilma on kuin morsian. Muista kuitenkin, seuraavaa aamua.
Paine kasvaa, lasketaan tasoa. Sukuvika. Suksen luisto vaatii taitoa. Kivisellä polulla.
Pitoa riittää. Ilma on kuin itse olen. Me teemme ilmamme.
Laskupää
Laskupääni on laskussa. Se ei toimi kuin joskus, muistan toimineen.
Nopea lasku elämästäni. Liian suuri lompakolleni.
Mistä nuo kaikki tulivat?
En ole ollut Joutsan Joutopäivillä! En taapertanut ja tuupertunut Ruisrockissa -98.
Toki olin Keitelejazzissa -03, mutta miten sinä siihen sovit?
Laskuni on pitkä, matelevan elämäni testamentti.
Eipä ollut juuri kerrottavaa, iltauutisissa.
Olen velkasaneerauksessa, sinä olet pankki.
Tavoite saavutettu Satun olemaan, ainoa vailla seuraa.
Tässä hetkessä ei siis ole mitään, mitä surra.
Tavoite on, näköjään, yksinäisyys. Muiden seurassa.
Pölisevät voikukat, peittävät sinisen taivaan.
Oloni on kuin etelässä, jossa ei osata ajaa, ilman äänimerkkejä.
Täältä ne puuttuvat. Vaikenemme kaikilla osa-aluiella.
Jos asiaa, haemme kirveen.
Pitäisi töötätä, enemmän.
Muuten sama, etelään verraten.
Kieli vierasta, vaikka omaani onkin, täällä.
Tavoite saavutettu, kaunis katsella. Mission complished.
Puhe on turhaa, kun ei kukaan halua, kuunnella.
Enkä minä auttaa siinä.
Häpeä
Eilistä puhetta, nyrkkiä autossa.
Veivejä pyörällä, ahtaassa tilassa.
Hikeä pinnassa, päästä tippuvaa, ylitsevuotavaa.
Sanoja baarissa, sinulle ilalla. Huonoa tuuria, huonoa hellyyttä.
Kaikkien katseita, ilkeitä juoruja. Savuja ilman tulta. Muilla.
Housujen saumoja, huonojä värejä. Taustaani, seurassa, vääriä valintoja.
Tuskaista ilmettä, väsyneitä silmiä. Eilistä hetkeä, suoria sanoja. Harvaa tukkaani, huonoa geeliä. Tuulta hiuksissa.
Tuhtia vatsaani, pientä paitaani. Kaikkea illalla, kaikkea päivällä.
Heräten huomioon, Häpeän tuomioon.
Kaunistus
Varrohan vähän, kaunistus! Työstän juuri elämäni parasta runoa, sinusta.
Totta on, että emme ole esittäytyneet.
Se ei ole este. Katseemme kohtasivat, löivät yhteen, pysähtyivät.
Truce. Tasan. Nenien suunta vaihtui, eri suuntiin.
Joskus vain tietää, ensi iskusta.
Saamatonkin. Tulleensa voitetuksi.
Kilpi alas, antautuminen, polviasento.
Olen armoillasi, jos haluat.
Voisimme sanoa, alkuun vaikka, päivää.
Nyt on ilta.
Asemalaituri
Saavuttuani asemalaiturille, juna oli myöhässä. Laakerivika. Vika minussa.
Latasin akkuani terassilla. Huurteinen lataus. Tosin ei juurikaan huurretta.
Halpa ei voi olla, hyvää, asemalaiturilla.
Hyvää on vain toivo, tulevasta junasta. Johon hinata itsensä, ja paeta, väärinymmärrystä.
Kohtalon juna, pysäytti matkani.
Ajatukseni ei karannutkaan.
Raidelevys on oikea, samoin suunta.
Määränpää. Hakusassa.
Niinpä.
Älä esitä
Älä esitä minulle kysymyksiä elämästä. Ei nyt, kiitos.
Varsinkin jos odotat määrättyjä vastauksia. Kysymys avaa reitit uusille alueille, parhaimmillaan.
Vahvistus ei aja asiaa eteenpäin. Se voitelee, reitit.
Kilttipukuinen mies Luku sinänsä, taas täällä. Seurassa kilttipukuinen mies. Pitkine hiuksineen. Luonne, ei tietoa.
Pitää puheen mikrofoniin: ”One, two, one, two.” Se oli hieno puhe. Lyhyt. Kiltti. Sadonkorjuun aika on koittanut. Yritän saada oman osinkoni. Joukko tiivistyy, hampaat teroitettuina.
Pukeutukaa vain, kireisiin housuihin, trikoopaitoihin. Pystyn vilkaisemaan, katsomatta. Mielestäni.
On sadonkorjuun aika. Kevät.
Sapelit teroitettu. Irlantilaisen baarin katveessa. Katselin omaani.
Talviterässä.
Tabula rasa Abstrakti, on selkeä epäselvyys.
Näet vain sen, minkä tahtomattasi tahdot.
Tahdot, tai et. Vaikeinta, on piirtää olematon.
Helpoin, vain kopioida.
Mitä haluat nähdä. Mitä todella haluat, nähdä?
Olematon. Näkymätön ei, ei ollenkaan. Lainkaan.
Suurin onni, matalassa tilassa. Luoda hetki, tilaus jostain suuremmasta.
Abstrakti maailma on vain tila, toteamisen paikka.
Valita. Tabula rasa.
Tiesi on tuttu
Tiesi on tuttu, vuosien takaa.
Mustavalkoinen hahmo, mustavalkoisessa puvussaan.
Puhuu mustavalkeaa puhetta, jota en ymmärrä.
Vaikka olin jo viisi. Melkein kuusi.
Toinen käsi käyttöön.
Elämämme on mustavalkoista, ilman värejä, sävyjä, spektrin kaikkia kuvia.
Hankin värityskirjoja, parisuhdeterapeutilta. Lupasi toimivan.
Maksoi mansikoita. Heikkona satovuonna.
Väritimme, yritimme, pidimme kädestä.
Kaulailimme, olimme yhtä. Yhtä kaikki.
Saanen esittää anteeksipyynnön.
Onnen päivät oli ensimmäinen, väritelevision aikakaudella.
Vuori
Laske minut alas vuoreltasi. Pelkään korkeita paikkoja.
Vaaleanpunaiset pilvet, väijyvät taivaalla.
Osuvat pian minuun, sinun seuratessasi sivusta.
Hymynkare huulillasi, saa miettimään, alastulon helppoutta.
Sinun vuoreltasi ei ole polkua, josta laskeutua.
Toivottavasti on jo kevät, alas saavuttuani.
Leskenlehtien peitto, lämmittänee mukavasti.
Ihmisten joukko
Saavuin ihmisten joukkoon, kun kysyttiin.
No, ei kysytty. Luulin vain tilanteen niin olevan. No, ei ollut.
Ihmiset katsoivat minua, kuin vierasta katsotaan.
Etäisesti, puolinaisesti, kulmakarvat yläviistoon.
Huulillaan valmis vastaus, kysymyksiin. Se kattaa kaikki.
Tulkkia ei tarvita. Ymmärrys on molemminpuolinen.
Tulkoon koti, veli hopea. Kultainen, makea tilani.
Kiitos:
Kaikille, jotka osallistuivat tunteiden kirjokudontaan, tavalla tai toisella.
Erityiskiitokset Tarjalle, Tiinalle, Katjalle, Sarille, Helille, Ronjalle, Jannelle, Mikko H:lle, Matille, Riitta K:lle sekä vanhemmilleni.
Itseäni unohtamatta. Enää.