Abstract
Acknowledgements
Tämä kirja sisältää Jari Ilmarin pääasiassa abstrakteja maalauksia, sekä joitakin runoja runokirjasta Hermeksen varpaat, jonka myös on luonut Jari Ilmari.
Kiitokset kaikille, jotka ovat minua olleet tukemassa taiteilijan tielläni. Kiitokset myös kaikille, jotka eivät voisi vähempää välittää maalauksistani. Teen taidettani syvästä tarpeesta luoda niitä tuntemuksia, joita sisälläni tunnen. Se ei anna mahdollisuutta miellyttää kaikkia, eikä se muutenkaan ole mahdollista. Aina voisi tehdä paremmin, aina voisi tehdä myös huonommin. Pääasia on, että tekee. Se on asia, jota olen vuosien varrella ihmetellyt. Että voidaan olla tuomareina asioissa, joita itse ei ole edes yrittänyt, tai pystynyt koskaan tekemään. Mutta heille se suotakoon, minä sallin itselleni luvan tehdä sitä, mistä pidän, ja mitä luomisvoima vaatii minulta.
This book contains Jari Ilmari’s mainly abstracts paintings, as well as some poems from the poetry book Hermes’s Toes (not in english, sorry), also created by Jari Ilmari. Thanks to everyone who has supported me, on my path as an artist. Thanks also to everyone who couldn't care less about my paintings. I make my art out of a very deep need to create the sensations, what I feel inside. It doesn't allow you to please everyone, and it's not possible anyways. You could always do things some much better, you could always do worse. The main thing is that you just do, what you want. Something, I've wondered about over the years, is that you can be a judge in things that you have never even tried, or never been able to do. But let it be for them, I allow myself permission to do what I like, and what the creative force inside me requires of.
Kaikki maalaukset ja runot: Jari Ilmari © 2023 Kaikki oikeudet pidätetään Pieni käsi –tuotanto. Lisätietoja: hkukk@kolumbus.fi. Facebook: https://www.facebook.com/JariIlmariM Instagram: https://www.instagram.com/jari_ilmari/
Olen vetänyt päälleni peiton
Olen vetänyt päälleni häpeän peiton, jo lapsena ojentanut pienet sormeni kohti kulmaa, ja sujauttanut itseni alle.
Olen varonut kurkistelemasta liian pitkään, liian hartaasti, peittoni alta, julmia käärmeitä, katalia tuulia, hymyileviä pahuuksia.
Olen kierinyt peittoni alla, kuumuudessa hikoillut, tavan takaa varpaitani vilvoitellut, mutta suurempaan vaaraan en ole itseäni asettanut. Tai luulin niin, typerä pääni. Alasti olen maailmaan tullut, alasti vaatteideni alla. Luulin, muut tiesivät.
Tuijotan huuruista ikkunaa, kuivalta puolelta, ihonsa menettävien karmien välistä, sateista Suomea.
Erotan naapurin valot hailakkaana mattona, jonka läpi valuu vesi, tuiskun tanssiessa pinnalla, muodostaen tiloja kalvossa.
En voi olla tuijottamatta noita ikkunapisaroita, makean veden liittoa, pieniä hetkiä, jotka liittyvät ja eroavat niin kuin kaikki tekevät.
Ikkunapisarat tanssivat makean tanssinsa, tuulipartituurien mukaan, toisella puolella katse, kasvoilla suolaisemmat.
Ikkunapisaroita
Alkava pimeä
Alkava pimeä on pysäytettävä!
Siellä se liikkuu, heiluttelee jäseniään ja pimeätä lamppua. Vielä puolivaloilla, valmiina synkkään iskuun. Olen antanut puolustukselleni vapaapäivän.
Rentoutua, kirmata, onnistua haaveissaan. Se on sen ansainnut. Tauko tuli jälleen kerran väärään saumaan. Saumaan, joka ratkeaisi iskussa. Se nuuski, osasi odottaa sitä. Annan siis tulla, peitän pääni. Toipuen sitten kun on aika, laskea menetykset. Sitten kun on aika. Aina on ollut.
Ajatusten lukko
Päälaellani tuntuu raskaana, sotkuisen elämäni dreadlock . Huiviin kiedottuna, kankaaseen, jossa kirjailtuna lause: ”Free Your Mind!”
Istun järvellä, puolalaisessa veneessä, keskisuomalaisella järvellä. Tuskaistuin maailman tilaan. Maailmaa on hyvä surra, ratkaisujen ollessa helpompia, toisin kuin vuosia pesemättä ollut, ajatusteni lukko.
Ahtaassa päässäni.
Tuulen suudelma
Tuuli viipyi, lainehti sisään, toi hymysi jälkihehkun mukanaan. Sulin tuulen kosketukseen, suudelmiesi jättämiin jälkimakuihin. Ilmamassan luodessa huultesi kaaret, kosketuksemme, väreet sisällä ja hipaisut ulkona. Tuuli lounaasta, minä pihalla. Sitä se teettää.
Teemana tänään
Teemana tänään: Väsymys siitä, kun mikään ei tunnu miltään, ja kaikki tuntuu kaikelta siltä, joka on ollut, ja joka tulee ehkä aina olemaan.
Teemana siis tänään.
Huomenna katsotaan uudestaan, lasketaan perspektiivien muutokset. Tullaan lähemmäksi toista, toinen raskaampana taustalla. Kumpaakaan ei kaipaa, jättää, jälkipolville.
Mieleni on puu Mieleni on puu, ajatusteni aavikolla. Järkevät mietteet lehtinä maailmalla. Kuiva maa, juurieni perusta, halkaisee pelin suhteet terassien lämmössä. Älä tule viereeni, sillä tämä karu maa, on jättänyt jälkensä. Voin luoda viilentävän varjon, mutta samalla imen maastasi kaiken kosteuden. Suhteemme kuivettuu, ja ennen lähtöäsi, tuulien mukana, syytätä minua kaikesta, mikä voi olla totta. Siis pysy kaukana, aavikkomme seireeneistä. Itse pysyisin, ja itsestäni, jos voisin eriytyä, suunnata vuorille, ilomme ulapoille, mihin ikänä, ei tulvisi.
Soolo Soolot eivät läpäise puolustustani, sormet eivät kohtaa musiikkia. Rytmi hakkaa eri tahtiin sydämen kanssa ja tunnekuohut ovat padotetut. Välillä se tunne, kun soinnut siirtyvät soolon kautta aivojen pesäkkeisiin, mielihyvän hetkelliset basaritykitykset , suolaisenhieno synkooppi, itkevän kitarani kaihoisa kaula, vuodattaa märän uneni, totuudella höystettynä, abstraktina vuona.
Huntujemme alla
Olemme, huntujemme alla, kuin pieniä lapsia, ilman vaistoa, mielen jarruja. Olemme piilossa, kaikelta siltä, mitä ulkona tapahtuu. Hunnun alla, vain tämä hetki, kaukana avoin huominen, kavala, korkea.
Huntujemme alla, tapahtuu asioita, joita emme näytä, ohikulkeville. Heille meillä on tuttuja tarinoita, valmiiksi purtuja. Näytelmää ajasta, jossa tanssimme, huntutanssin.
En anna itseni vaipua
Ei, en anna itseni vaipua onneen. Onni ei ole minua varten, vielä. Niin paljon näkemättömiä saaria, joissa voi olla enemmän sitä, johon en vaivu.
Olen oman onneni seppä, peukalo keskellä kämmentä. En osaa pyytää, en kysyä neuvoa. Minun pitää löytää perille, yksin.
Vakavasti puhuen, en pelkää onnea. En vain kestä sen laantumista. Parempi olla, poissa silmistä. Niin katoavan hahmon varjo ei risteä omaani, kuin veitsi lihaan.
Silti, joskus on hyvä olla hiljaa, lämpöisessä angorasylissä. Kuulematta sydänääniä, niitä en kestä. En omaani, en muiden. Silti, pääni on taivaalisen rauhan aukio.
Sinä olet kukka, piipussa
Sininen hetki Valo Loistaa ikkunoista, hennosti heiluvat tuikut, huuruisten lasien takana, valokuvamaisen kuura puissa, hetki jäätyneenä, kauniina. Narske rytmittää askeliani, lumisella polulla, kohti kotia, lämmön tunnetta. Sitä odotan, toivon pikaista saapumistani, mutta silti, maisema jähmettää ajatukseni, pysähdyn, katson taivaalle.
On sininen hetki, juuri ennen pimeyttä, taivaanrannan tuli sammumassa, punaisena, sinisessä huurteessa.
Olet kaste
Olet kuin kaste, kesäisellä nurmella, aamuauringon hipaistessa, kuulasta taivasta. Kostea kiilto silmissäsi viilentää palanutta minuuttani, tuoden jonkinlaisen rauhan. Olet siinä, ja se on hyvä niin. Kallistuvat korttelit niiaavat usvan keskeltä, kävellessämme kohti läheisyyden tunnetta.
Toivon olevani, edes osin kaikkea sitä mitä odotat. Sinä olet, juuri nyt siinä. Kaikki.
Kastehelmistä näen heijastumat, tulevat pilvet. Ne ovat vielä, niin kaukana.
Kuljettujen teiden pöly kuljettujen teiden pöly laskeutuu kunnolla vasta nyt hauraille olkapäilleni. Laskostuvat, niiaavat, tuijottavat kohti näkökenttää. Valitsemani polut johtivat tähän kuivaan kauteen, jossa seisova hetki piirtää hetkiä pölykalvoon, alleviivaa virheet, kipeimmät muistot ympyröiden. Niin on olkapäilläni, pölyttyneiden reittieni tuomat muistot, huulilla puhallus, monta. Sade auttaisi, mutta ilma on kirkas, silti sakeana, muistojen kattilassa, avotulella porisemassa.
En ole yksitotinen, yksikotinen, ihmiskasvi. Tarvitsen emin, hetiöni pölyttää, kiteentyä, synnyttää uutta tietä, jota kävellä, vihellellen edetä.
Sinun äänesi
Sinun äänesi, leikkii kanssani. Saa aikaan halun, innostuksen, kiihkon, lievän tuskan. Kun ei pysty lähestymään, avaamaan hanaa, näyttääkseen puhtaat vedet. Virkistävän kuohun joka virtaisi hetkessä. Äänesi on samettia, tosin vain sanontana.
En pidä sametista. Silkki sopisi paremmin. Selvä, silkkiä. Kylmät väreet, kuin tundran omistava tuuli leviävät päästä kohti keskiötä, saavuttaen pian varvastuntuman. Pidän äänestäsi. Muusta en tiedä, koska puhut muille. Vielä.
Mustat ajatukset
Se tuli puun takaa, odottamatta, odotetusti. Laskin lukua, maata. Lusikoin viestiä suuhuni, pyörittelin, kielen tanssiessa sen ympärillä. kykenemättömänä vastaamaan. Metalli maistui suussa, selästä vihlaisi. Laskin seppeleen, sinisten ajatustesi haudalle. Minulla on mustat.
Outo lintu
Outo lintu, ihmiseksi. Siivet kuin tehty kulkemaan, omia tuulisia reittejä, suojattomia paikkoja. Ihmisten parissa, outo lintu, lehauttelee pyrstöään, näyttää kuinka pöyhennetään mattoa jalkojen alla. Lehahda tiehesi, outopakkaus. Sinun paikkasi ei ole meidän muistoissamme.
Takapaksussa, tyynessä, poudassa.
Yksinäinen lamppu katossa. Yksinäiset virrat tuulettavat yksiötäni. Pöly kiemurtelee valossa. On ilta, tiettävästi.
Kaamoksensiniset seinät asentavat mieltä haluttomasti. Ikkunan karmeissa maalin itku, jäiset kaaret tukkivat ulkoa, kaiken.
Taulu, olisiko ollut Ikeasta? Ei, kirpputorilta, ostettu peittämään. Pelko on tunne, valo massaton energia. Tunnistan kyllä.
Ja tässä punkkaan. Kattopaneelit, kiinni kuparinvärisillä nauloilla, värittömässä katossa.
Nimeän niistä muutaman. Naulan kantaan ripustan nimesi. Ja parin muun.
Tuossa katto, lamppu, ikkuna. Taulua en katso, se peittää. Tässä minä, tässä hetkessä, jossa liiskataan, molemmilta puolilta.
Haavikatu 2