Lähestykää Jumalaa, niin Hän lähestyy teitä by Jari Haukka

Helsingin Myllypurossa Kaikkien pyhien sunnuntaina 7.6.2020

Lähestykää Jumalaa, niin Hän lähestyy teitä Jaak. 4:8

– Kirje Itä-Helsingin ortodokseille poikkeusolosuhteissa

pastori Joosef Vola

Sisällys I .......................................................................................................................... 1 II JUMALA ON RAKKAUS ........................................................................... 4 Jumalallinen rakkaus..................................................................................... 4 Elämä rakkaudessa........................................................................................ 5 III ITSENSÄ TUNTEMINEN ......................................................................... 8 Omatunto ja Kristuksen laki .................................................................... 8 Pimeydestä valkeuteen................................................................................ 11 Maallisuus ja hengellisyys ..................................................................... 14 Tie heikkouksien näkemiseen................................................................ 16 Kymmenen käskyä................................................................................. 18 Katumus ja armo ......................................................................................... 24 VI YHTEYS JUMALAAN ............................................................................ 29 Rukous......................................................................................................... 29 Rukouksen muodot ................................................................................ 31 Hengellisestä lukemisesta ........................................................................... 39 Sakramentaalinen yhteys ............................................................................ 42 Katumuksen sakramentti ....................................................................... 43 Ehtoollinen ............................................................................................. 48 Eukaristia poikkeusolosuhteissa ............................................................ 56 Paluu rakkauteen ......................................................................................... 62 Anteeksiannon lahja............................................................................... 62 Mielenmuutos ........................................................................................ 65 Parannuksenteko .................................................................................... 69 Pitäytyminen rakkaudessa ..................................................................... 73 Teoriasta käytäntöön .............................................................................. 75 V UUSI PARATIISI ....................................................................................... 79

I Kristuksessa rakkaat seurakuntalaiset, Pyhän suurmarttyyrin Georgios Voittajan juhlapäivänä 23.4. Korkeasti Pyhitetty Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo* saattoi tiettäväksi, että jumalanpalveluselämällemme asetetut rajoitukset tulevat olemaan voimassa nykyisessä laajuudessaan 31.7.2020 asti. Pitkittyvä poikkeustila asettaa meidät kaikki monella tavalla uuden eteen, toteaa arkkipiispa paimenkirjeessään. Näinä päivinä meidät todella on asetettu uuden eteen monessakin suhteessa. Yhteiskuntamme elää poikkeuksellisessa tilassa, mikä vaikeuttaa, rajoittaa tai tyystin sulkee pois monia arkeemme oleellisesti liittyneitä toimintoja. Toisaalta poikkeusjärjestelyjen seurauksena on valtaosalle uskovaisia tullut mahdottomaksi kääntyä myöskään totisen turvamme ja tukemme, Kristuksen Kirkon, puoleen. Kristitty ilman kirkkoa on kuin kala ilman vettä: ilman kirkkoa hän ei voi elää todellista elämää. Kirkko on hänen voimansa, kirjoittaa pyhä vanhurskas Johannes Kronstadtilainen†.

Seitsemisenkymmentä vuotta sitten kirkkokuntamme eli niin ikään poikkeavissa olosuhteissa: enemmistö kirkkomme jäsenistöstä oli lyöty hajalle seuduille, joilla ei ollut papistoa eikä pyhäkköjä. Järjestäytynyt kirkollinen ja sakramentaalinen elämä oli kymmenien tuhansien ortodoksien kohdalla useamman vuoden ajan mahdotonta totutussa muodossa. Niinä vaikeina aikoina Korkeasti Pyhitetty Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Herman‡ lähestyi kaittavaa laumaansa, vahvistaakseen heitä uskossa, seuraavin sanoin: Nähdessämme, kuinka vanhat elämän perusteet ovat murtuneet, rukoilkaamme, että meissä heräisi tukahdutettuna ollut jumalkaipuu, * s. 1948. Makkonen. Joensuun piispa 1979–1980. Oulun metropoliitta 1980–1996. Helsingin met-

ropoliitta 1996 – 2001. Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa 2001–2018. † 1829-1908. Johannes Sergijev. Pietarin edustalla sijaitsevassa Kronstadtissa vaikuttanut seurakuntapappi, joka jo elinaikanaan saavutti suurta suosiota opetuksillansa. ‡ 1878-1961. Herman (Aav). Virolaissyntyinen piispa. Karjalan piispa 1923–1925, Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa 1925 –1960.

2 Jumalallinen rakkaus että meille paljastuisi itsekkään nautintoelämämme turmiollisuus ja sen kansan elinjuuria ja vastustusvoimaa jäytävä vaikutus; rukoilkaamme, että saisimme uskonnollisia herätyksiä, että voimakas herääminen edistyisi, että syntyisi uskonnollista liikehtimistä, että kysymykset pahasta, kärsimyksistä, ristinkantamisesta tulisivat eläviksi, että ilmaantuisi katumus- ja parannusmieltä, vakavuuden tunnetta, että oppisimme ajattelemaan syvemmin kuin ennen, että elämämme vakavin ja keskeisin suhde, jumalsuhteemme, tulisi etualalle monen sellaisen ihmisen elämässä, joka tähän asti on ollut pinnallista päiväperhosen tai työmuurahaisen elämää, tietämättömyyttä siitä, mitä varten hän oikeastaan elää ja mitä päämäärää kohti kulkee; rukoilkaamme, että syvemmin kuin ennen tulisimme tuntemaan ihmiselämän perusteitten arvon, vaatimattoman arkielämän koruttoman mutta suuren ja todellisen onnen; rukoilkaamme, että saisimme omakohtaisia kokemuksia Jumalan ihmeellisestä johdatuksesta ja varjeluksesta, etsisimme turvaa uskonnosta ja kehittäisimme uskonnollista valveutuneisuutta, jotta etualalle joutuisi ja keskeiseksi tulisi vain suurin ja oleellisin.

Näissä esipaimenemme sanoissa saamme tärkeän muistutuksen: Meille annetut olosuhteet – vaikeatkaan sellaiset – eivät tee meille mahdottomaksi elää ortodokseina. Määrätyssä mielessä olosuhteet voivat suorastaan olla meille sisäiseksi rakennukseksi: tilanne, jossa joudumme ratkaisevasti muuttamaan tapojamme ja rutiinejamme, johdattaa meidät väistämättä oman arkemme arviointiin. Tälle antaakin erityisen arvon ja merkityksen juuri se mitä suremme: se, että kosketus jumalallisuuteen kirkollisen ja sakramentaalisen yhteyden kautta siinä muodossa kuin olemme tottuneet, on meiltä hetkellisesti riistetty. Vallitsevissa olosuhteissakaan ei Kristuksen pyhää Kirkkoa ole meiltä otettu pois. Tänään vietettävän kaikkien pyhien sunnuntain kirkkoveisussa todetaan: Kun sinun kylkesi lävistettiin, siitä vuotaneista veripisaroista ja jumaloittavasta vedestä syntyi uusi maailma. Tähän maailmaan meidät on liitetty kasteen ja mirhavoitelun kautta, ja sen myötä meistä itsestämme on tullut Jumalan pyhäkköjä, kuten apostoli Paavali kirjoittaa: Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä 1. Kor. 6:19. Elämä Kristuksessa on näin ollen istutettu

kuhunkin meistä. Tänä aikana sen on erityisellä tavalla mahdollista – ja suorastaan välttämätöntä – koskettaa sitä osaa elämässä, jonka pyhittäminen – muuttaminen maallisesta ylimaalliseksi – on yksittäisestä kristitystä

3 I itsestänsä kiinni. Tähän on vain yksi keino, kuten pyhittäjä Johannes Valamolainen* toteaa: On ryhdyttävä toimeen, näkemään vaivaa, puhdistamaan sydäntä. Tämä meidän on tehtävä vapaan tahtomme valinnan perusteella. Valo ei loista kenellekään vastoin hänen tahtoaan, kirjoittaa pyhä Irenaeos Lyonilainen†: Siksi kaikki, jotka kääntyvät pois Isän valosta ja jotka rikkovat vapauden lakia vastaan, ovat siirtyneet pois itsensä vuoksi, sillä vapauteen heidät luotiin, tahdoltaan vapaiksi.

Löydettyämme itsestämme tämän tahdon Isän totisen Valkeuden, Kristuksen, kirkkaudessa elämiseen, mitä voimme tehdä? Kuinka aloittaa tämän meihin perustetun Pyhän Hengen temppelin pyhittämisen? Kristus itse antaa tähän vastauksen ilmoittaessaan pelastuksen poluksi rakkauden kaksoiskäskyn: rakkautemme tulee kohdentua ennen kaikkea Jumalaan, mutta sen rinnalla meidän on muistettava rakastaa jokaista kanssaihmistämme itsemme tavoin, mikä edellyttää meiltä rakkautta myös itseämme kohtaan sinä Jumalan luomuksena, joka me olemme. Tämä jumalallinen käsky toimikoon meille ohjenuorana näinä poikkeuksellisina aikoina.

* 1873–1958. Skeemaigumeni Johannes. Valamon luostarissa, ensin Laatokalla ja sittemmin Hei-

nävedellä kilvoitellut pappismunkki. Tunnetaan erityisesti julkaistusta kirjeenvaihdostaan. Luettiin pyhien joukkoon v. 2019. † n. 130 – n. 202. Nykyisen Ranskan alueella vaikuttanut piispa, joka kirjoituksissaan systemaattisesti kumosi harhaoppeja, jotka uhkasivat Kirkkoa.

II JUMALA ON RAKKAUS Jumalallinen rakkaus Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat. Matt. 22:37 - 40

Jumala, joka itse on rakkaus 1. Joh. 4:8, on tässä käskyssänsä asettanut meille oman rakkautensa esikuvaksi elämämme järjestämiselle. Rakkaudellaan Jumala on vaalinut ihmiskuntaa aina luomista seuranneesta lankeemuksesta lähtien. Hän on Jumala, joka pitää voimassa liiton ja osoittaa rakkautta palvelijoillensa, jotka vilpittömin sydämin elävät Hänen tahtonsa mukaan 1. Kun. 8:23 ; Hän on luvannut osoittaa rakkautta kansallensa Hes. 20:40, tehdä rakkaudessaan meidät uusiksi Sef. 3:17. Pyhän isämme Basileios Suuren* sanoin: Sinä, oi Hyvä, et kääntynyt lopullisesti pois luodustasi, jonka luonut olit, etkä unohtanut kättesi tekoa, vaan olet armosi laupeudesta monella tapaa etsiskellyt häntä: olet lähettänyt profeettoja, olet tehnyt voimallisia tekoja pyhiesi kautta, jotka kussakin sukupolvessa ovat Sinua kelvollisesti palvelleet; Sinä olet puhunut meille Sinun palvelijaisi profeettain suun kautta edeltä ilmoittaen meille tulevan pelastuksen, olet antanut meille lain avuksemme, olet asettanut suojelusenkelit; mutta kun ajat olivat täyttyneet, niin Sinä puhuit meille itse Pojassasi, jonka kautta olet maailmatkin luonut.

Maailmaan tulonsa kautta Hän on Pojassaan rakastanut meitä ja antanut meidän tähtemme itsensä lahjaksi, hyvältä tuoksuvaksi uhriksi Jumalalle Ef. 5:2 ja siten myös vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen Room. 5:5, jotta meidän uskomme kasvaisi kasvamistaan ja rakkautemme toisiamme kohtaan lisääntyisi meissä 2. Tess. 1:3, eikä tästä rakkaudesta mikään luotu voi meitä erottaa Room. 8:39. Hän on myös 330–379. Kappadokian Kesarean arkkipiispa. Pyhän Gregorios Teologin ystävä ja pyhän Gregorios Nyssalaisen veli. Tunnetaan uskonoppia ja luostarielämää käsittelevistä teoksistaan sekä runsaasta kirjeenvaihdostaan. *

5 II JUMALA ON RAKKAUS ilmoittanut profeetan suulla sen, mitä Hän meiltä, Hänen omiltansa, odottaa: Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen Miika 6:8. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. [...] Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. 1. Joh. 4:7, 17 Rakkauden Jumala on siis säätänyt, että meidän

tulee elää Hänen täydellisen rakkautensa kuvan mukaisesti, ja siksi, jotta olisimme Jumalasta syntyneitä ja pysyisimme Hänessä, puhuu hän meille rakkauden apostolin, Johanneksen suulla: rakasta Jumalaasi ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Elämä rakkaudessa Kaksoiskäskyn ensimmäisen osan mukaisesti meitä kutsutaan asettamaan Jumala ensimmäiselle sijalle suhteessa kaikkeen muuhun. Ei siksi, että Jumala olisi jotakin vailla ja siksi edellyttäisi meiltä rakkauttamme, vaan siksi, että me jäämme vajaiksi ilman rakkautta Jumalaan. Pyhä Augustinus* kirjoittaa: Sinä olet tehnyt meidät kaltaiseksesi, ja sydämemme on levoton, kunnes se saa levätä Sinussa. Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi luotuna ihminen kaipaa Jumalan yhteyteen, joskaan aina tätä tiedostamatta. Ihmissielun ei ole mahdollista saada tyydytystä muualla kuin siinä yhteydessä, johon se on luotu elämään: Jumalan Valkeuden näkemisessä. Näin Kristuksen kirkkauden Taaborin vuorella nähnyt apostoli kirjoittaakin: Kaiken armon Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa kutsunut teidät iankaikkiseen kirkkauteensa 1. Piet. 5:10, ja edelleen: Hänen jumalallinen voimansa on antanut meille lahjaksi kaiken, mikä kuuluu tosi elämään ja jumalanpelkoon. Olemmehan päässeet tuntemaan Hänet, joka on kutsunut meidät kirkkaudellaan ja voimallaan. 2. Piet. 1:3

Kirkkauden näkeminen on meille mahdotonta, ellei Jumala itse tee meitä otollisiksi siihen. Emme voi lunastaa itsellemme osallisuutta Jumalan Valtakunnan valkeudesta kilvoituksillamme, hyvillä töillämme, rukouksemme määrällä tai muulla. Kuitenkin sen saavuttaminen on yhtä lailla *

354–430. Hippon piispa ja latinankielisen teologisen ajattelun keskeisimpiä vaikuttajia.

6 Elämä rakkaudessa mahdotonta sikäli kuin meistä ei löydy pyrkimystä rakkauden käskyn täyttämiseen. Rakastamalla Jumalaa, meidän Luojaamme ja Lunastajaamme, me tunnustamme Häntä, joka meidät on muovannut ja jonka yhteyteen meidät on luotu, Häntä, joka on lunastanut ihmiskunnan vapaaksi pahuuden kahleista, Häntä, jonka perintöosa me olemme. Mutta Jumalaa emme voi rakastaa, ellemme myös rakasta lähimmäistämme, joka on luotu Hänen kuvakseen ja kaltaisekseen, ja yhtälailla rakasta itsessämme piilevää Jumalan kuvaa, vaalien, puhdistaen ja kirkastaen sitä omalla elämällämme. Näin rakkauden käskyn täyttämisessä välttämättömäksi tulee henkilökohtainen kilvoitus, uskon käytäntöön saattaminen. Tähän jumaliset apostolit kehottavat meitä kirjoittaessaan: Rakkautta on se, että me elämme Hänen käskyjensä mukaan. Tämän käskyn te olette kuulleet alusta alkaen, ja sen mukaisesti teidän tulee elää 2. Joh. 1:6, ja toisaalla: Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä – älkää pettäkö itseänne Jaak. 1:22, sekä edelleen: Ehkä joku nyt sanoo: »Sinulla on usko, minulla teot.» Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, minä kyllä näytän sinulle uskon teoillani Jaak. 2:18. Johan-

nes Viiniköynnös* johdattaa meidät siihen käytännössä ilmenevään uskoon – näkemään ja rakastamaan sitä, mikä on Jumalasta, ja kirkastamaan Hänen kunniaansa, jotta näin rakkautemme ei jäisi sanoihin ja puheisiin, vaan tulisi lihaksi teoissa ja totuudessa 1. Joh. 3:18 – seuraavin sanoin: Ihminen, sinä olet Jumalan kuva. Tahdotko, että kuva saa mallinsa hahmon? Vaimenna itsessäsi kaikenlainen turha puuhaileminen mitä moninaisimpien asioiden parissa. Kanna sydämessäsi Herrasi iestä ja mielessäsi Hänen suuruutensa huumaavaa ihmettelyä, kunnes kuva alkaa säteillä Hänen kirkkauttaan ja vaihtua kaltaisuudeksi. Silloin sinä saat tulla jumalaksi Jumalassa ja olet saanut Tekijäsi hahmon siinä yhdistymisessä, joka samastaa meidät Häneen.

Pyrkiessämme nyt saamaan Luojamme kuvan näkyväksi itsessämme, emme saa tehdä sitä vailla suuntaa ja päämäärää. Tavoitteena Tahdon olla parempi kristitty on hyvä, mutta se jää helposti vaille hedelmiä. Asiaa voi verrata siihen, jos asetamme itsellemme tavoitteen: Aion ryhtyä rakennustyöhön. Tämä aikomus jääkin aikeeksi ilman tarkennusta. Mitä tulee tehdä? Tietystikin rakentaja etenee tästä konkreettisin askelin: tarvitaan n. 690–780. Itäsyyrialainen kilvoittelija ja teologi. Tuotanto koostuu pääosin kirjeistä ja opetuspuheista. *

7 II JUMALA ON RAKKAUS yksityiskohtainen suunnitelma työn etenemisestä. Lisäksi on oltava myös tarvikkeita perustuksen laskemiseen, itse rakentamiseen ja niin edelleen. Tämä rakennus olemme me Hepr. 3:6, sillä samoin voimme olla varmoja siitä, että pyrkimys jää aikomukseksi, sikäli kuin asetamme hengellisen elämämme päämääräksi yksinomaan sen, että tahdomme siinä edetä. Myös tässä vaaditaan suunnitelmallisuutta ja tilanteen arviointia. Meidän tulee siis kysyä itseltämme: Mikä minua estää olemasta parempi kristitty? Kuinka pääsen eroon siitä, mikä pysäyttää etenemiseni, ja kuinka saavutan sen, mitä minulla tulisi olla edetäkseni? Millaisin askelin etenen prosessissa ja mitä apuneuvoja hyödyntäen? Vastaukset yllä esitettyihin tai muihin hengellisyyttä koskeviin kysymyksiin ovat ymmärrettävästi yksilökohtaiset, mutta yleistäen eteneminen näissä voidaan kiteyttää kahteen näkökulmaan, jotka johdattavat meitä lähemmäs tavoitteitamme: ensinnäkin itsemme todelliseen tuntemiseen, Jumalan yhteyteen pyrkimiseen ja siinä pitäytymiseen.

III ITSENSÄ TUNTEMINEN Oman heikkouden näkeminen on hengellistä näkemistä. Hengellisessä näkemisessä näkijänä on mieli. Hengellisen näkemisen armolahja kylvetään sieluumme pyhässä kasteessa. Jumalan armon vaikutuksesta mielemme sokeus hälvenee ja mieli alkaa kilvoitellessaan nähdä selkeästi sellaista, mitä se ei aikaisemmin nähnyt. Silloin mieli käsittää, että on olemassa jotakin, jota se ei ollut osannut kuvitellakaan. p. Kaukasian piispa Ignati (Brjantšaninov)

Pelastuksen alku on itsensä tunteminen, toteaa pyhittäjä Evagrios Pontoslai-

nen*. Avain tähän pelastuksemme alkuun piilee siinä, että aidosti ja rehellisesti tarkastelemme itseämme ja omaa elämäämme, nähdäksemme itsemme sellaisina kuin me todella olemme. Näin kohtaamaamme meidän tulee edelleen peilata siihen, mitä Herra on käskenyt meidän noudattaa. Tämä ei kuitenkaan ole yksinkertainen tehtävä. Pyhä esipaimen Tiihon Zadonskilainen† opettaakin: Et näe mitään peilistä, joka on pölyttynyt tai savustunut. Jos haluat nähdä siitä kasvosi ja ne viat, jotka niissä ovat, sinun on ensin pyyhittävä peili puhtaaksi. Näin on myös ihmisen omantunnon laita.

Omatunto ja Kristuksen laki Jumala, joka tahtoo sisimpäämme totuuden Ps. 51:8, on istuttanut ihmiseen ohjenuoran, omantunnon, jotta tämän johdattamana oppisimme tuntemaan sen, mikä on Hänen tahtonsa mukaista, ja erottamaan sen siitä, mikä on pahuudesta lähtöisin. Tarkkaa myös, mitä oma sydämesi sanoo – kukaan ei ole sinulle uskollisempi kuin se Sir. 37:13 Omatuntomme on kuitenkin erehtyväinen, mikäli emme ole harjaantuneita taivaallisen Totuuden tuntemisessa 345–399. Myös: Evagrios Erakko. Konstantinopolilainen teologi, joka sittemmin vaikutti munkkina Jerusalemissa ja Egyptissä. Basileios Suuren, Gregorios Teologin ja Makarios Suuren oppilas ja Johannes Cassianus Roomalaisen opettaja. † 1724–1783. Voronežin piispa, joka seitsemän vuoden piispakauden jälkeen vetäytyi terveydellisistä syistä Zadonskin luostariin. Kirjallinen tuotanto käsittelee pääosin hengellistä elämää. *

9 III ITSENSÄ TUNTEMINEN maallisten ajatusten ja ajallisen järkeilyn sijaan. Siksi itsetutkistelun peilimme kirkasteena tulee olla Luojan kirkkaus, jonka Hän meille esittää jumalallisissa säädöksissään. Näin myös pyhittäjä Serafim Sarovilainen meitä opastaa: Tarkkaavaisuuden tien kulkijan ei pidä uskoa vain omaa sydäntään, vaan tarkistaa sydämensä liikkeet ja elämänsä vertaamalla niitä Jumalan lakiin ja samaa kilvoitusta harjoittavien pyhien kilvoittelijoiden elämäntapaan. Näin on helpompi päästä eroon pahasta ja nähdä totuus selvästi.

Minä olen tie, totuus ja elämä

Joh. 14:6

, todistaa Kristus itsestään. Jumala eli ihmisten keskellä, ja Hänessä tuli lihaksi iankaikkinen Totuus, jota profeetta ja kuningas Daavid ylistää psalmeissaan: Polvesta polveen pysyy totuutesi. [...] Sinun oikeamielisyytesi on ikuinen, sinun lakisi on totuus Ps. 119:90, 142. Näin myös jumalinen apostoli julistaa: Hän oli täynnä armoa ja totuutta Joh. 1:14 . Näin Kristus, meidän kaltaiseksemme tulleena, tuli tekemään täydelliseksi sen, mikä oli vanhastaan vajavaista: Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus Joh. 1:17, Hän, Vapahtaja, jossa me voimme oppia tuntemaan sen totuuden, joka tekee meistä vapaita Joh. 8:32. Vapaus Kristuksessa ei kuitenkaan voi tarkoittaa laittomuutta. Pyhä apostoli antaakin meille varoituksen sanan: Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne. Gal. 5:14 Koska laki itse on silti pyhä, ja käsky on pyhä, oikea ja hyvä Room. 7:12, ei

Vapahtajamme tullut kumoamaan lakia, vaan täyttämään sen Matt. 5:17, jotta Hänen laistaan tulisi meidän lakimme, ja se asuisi meidän sisimmässämme Room. 2:15 , ja niin täyttyisi profeetan sana: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Jer. 31:33.

Kristuksen ja Hänen Kirkkonsa opetus siis ei saa olla meille vieras, ulkoa päin tuleva, vaan oppiessamme tuntemaan sen ja elämään siinä, on siitä tultava meistä itsestämme ja meidän sydämistämme kumpuava halu Hänen tahtonsa täyttämiseen, jotta Kristus itse eläisi meissä Gal. 2:20, jottemme enää eläisi itsellemme Gal. 5:15 vaan Hänelle, joka ylösnousemisellaan on kutsunut meidät kirkkauteen: Jumala, joka sanoi: »Tulkoon pimeyteen valo», valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen

10 Elämä rakkaudessa kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan. 2. Kor. 4:6 Sydämemme on kuin pimeä maa, kirjoittaa pyhä Johannes Kronstadtilainen, Evankeliumi on kuin aurinko, joka valaisee ja elävöittää sen. Kohda-

tessamme evankeliumin kirkkauden ja pyrkiessämme tuntemaan sen uskontotuudet ja näkemään oman elämämme sen valossa, on meidän muistettava, että Kristuksen julistus on yksi ja universaali. Tämä tarkoittaa sitä, ettei Kirkkomme eettisessä opetuksessa voi olla toisaalta joitakin periaatteita, jotka sitovat kaikkia, ja toisaalta toisia, jotka olisivat suunnatut vain muutamille, harvoille ja valituille. Kirkon opetus on sama kaikille. Tästä meitä muistuttaa Sergei Bulgakov*: Uskonnollis-eettinen päämäärä on luostari-ideaalin saavuttamisessa: Kristuksen itsekieltäymyksen ja ristin kantamisen täydellisessä jäljittelyssä. Munkkien korkeimmat hyveet ovat nöyryys ja sydämen puhtaus, jotka saavutetaan oman tahdon kieltämisellä. Köyhyyteen ja siveyteen liittyvät rukoukset ovat vain keinoja tämän saavuttamiseen. […] Ortodoksisuus ei tunne erilaisia moraalisia vaatimuksia, vaan samat vaatimukset asetetaan kaikkiin elämäntilanteisiin. Se ei myöskään tunnusta erilaisia moraalisäännöstöjä maailmassa eläville ja luostariasukkaille, sillä näissä ei ole kyse olemuksellisista eroista, vaan eroavaisuudet liittyvät toteutuksen määrään ja muotoon. Voi vaikuttaa siltä, että luostari-ideaalin maksimalistinen joustamattomuus tekee ortodoksisesta moraalista maailmalle vieraan ja erottaa sen käytännön elämästä, eikä sillä siten olisi antaa minkäänlaisia vastauksia nykypäiväisen elämämme moninaisiin kysymyksiin. Kiistämättä maksimalismi on aina vaikeammin tavoitettavissa kuin minimalismi; maksimalismin epäonnistumiset ja vääristymät usein johtavat huonoimpiin seurauksiin. Mutta totuus itsessään on maksimalistinen: siinä ei ole joustoa. Vaikka totuus harvoin esiintyy täyteydessään, ei se ole yhdistettävissä puolitotuuksiin. Kapea tie on kristityn tie, eikä sitä ole mahdollista leventää. Tämän vuoksi ei keskeisiin eettisiin periaatteisiin ole mahdollista kohdentaa muokkausta, sovittelua tai myönnytyksiä.

Tavoitellessamme itsemme tuntemista tulee meidän lähestyä itseämme jumalallisesta totuudesta käsin ja nähdä. Luojamme säädösten kirkkaudessa emme voi itse määritellä sitä, minkä haluaisimme olevan totuus ja oikeus, sillä kovalla kädellä hän teitä ojentaa, jos te olette vääristelleet totuutta. Job 1871–1944. Venäläinen pappi, teologi ja filosofi, joka v. 1925 alkaen vaikutti Ranskassa ja toimi pyhän Sergein teologisen instituutin opettajana. *

11 III ITSENSÄ TUNTEMINEN 13:10

; emme myöskään voi valikoida, mitä Hänen säätämästään tahdomme noudattaa ja mitä emme, sillä se, joka muuten kaikessa noudattaa lakia mutta rikkoo sitä yhdessä kohdassa, on syypää kaikilta kohdin. Hän, joka sanoi: »Älä tee aviorikosta», sanoi myös: »Älä tapa.» Vaikka siis et teekään aviorikosta, olet lainrikkoja, jos tapat. Jaak. 2:10–11 Pysy siinä, minkä tiedät oikeaksi, opastaa Jeesus Sirakin poika, puhu totuutta muuntelematta. Sir. 5:10 Näin teh-

dessämme Jumalan kirkkaus valaisee ymmärryksemme, kuten pyhä Tiihon Zadonskilainen opettaa: Näet kaiken selvästi, kun huoneessa palaa kynttilä, tai kun päivä valaisee. Voit silloin erottaa esineet toisistaan, voit nähdä, mikä on pahaa, mikä hyvää. Samanlaisessa tilanteessa on myös se, jolle Jumalan sanan valo loistaa, valistaen hänen ymmärryksensä silmät psalmistin sanojen mukaan: Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani Ps. 119:105.

Pimeydestä valkeuteen Ainoastaan Sinä, meidän Herramme Jeesus Kristus, olet yksin osoittautunut maan päälle ilmestyneistä synnittömäksi, ja Sinussa me toivomme saavamme armon ja syntien anteeksiannon. Helluntain polvirukouksista

Meidät on kutsuttu elämään valon lapsina Ef. 5:8 Kristuksen, totisen Valkeuden yhteydessä, emmekä siten ole synkeän yön pimeyden omaisuutta 1. Kor. 5:5 . Tästä huolimatta ihminen on altis olemaan sitoutumatta siihen hyvyyteen, joka meidät vapauttaa, ja sen sijaan tulemaan kahlituksi siihen vääryyteen, joka meidät vangitsee. Jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja, kirjoittaa pyhä Ambrosius Milanolainen*, sillä ei ole olemassa mitään pahaa paitsi se, mikä turmelee mielen ja kahlitsee omantunnon. Pyhä isämme Johannes Krysostomos† kullanhohtoisilla sanoillaan kuvaa tätä meitä ihmisiä usein vallitsevaa tilaa saarnatessaan: Elämme pimeässä vankilassa, kieltäydymme tulemasta päivän valoon ja naulitsemme itsemme pahuuteen, sillä itse asiassa nautimme alennustilastamme!

340–397. Latinankielisen kristillisyyden keskeisiä teologeja. Tunnetaan teologisista ja eettisistä kirjoituksistaan † n. 347–407. Antiokialaissyntyinen pappi, josta tuli Konstantinopolin arkkipiispa. Tunnettiin erityisesti saarnataidostaan, mistä johtuu myös hänen lisänimensä Krysostomos – kultasuu. *

12 Pimeydestä valkeuteen Vaikka Kristus, pyhittäjä Johannes Damaskolaisen* sanoin, on kärsimyksillään pukenut kuolevaisen kuolemattomuuden valkeuteen, ja kirkkaalla ylösnousemuksellansa on herättänyt meidät sielun kuolemaa tuottavasta unesta, ei ihmisluonto ole vapaa taipumuksesta vääriin valintoihin. Siitä lähtien kun ihminen omasta tahdostaan erosi Jumalasta, hän on ollut kuin metsään karannut ja villiintynyt kotieläin, kirjoittaa pyhä Johannes Kronstadtilainen. Hän katselee entistä asuinsijaansa vastentahtoisesti ja rakastaa metsän pimeyttä (tätä maailmaa) enemmän kuin entisen paikan valoa (Jumalan paratiisia). Vapahtaja kutsuu meitä palaamaan kotiin, pimeydestä va-

loon; meidän on vain vastattava kutsuun, ja tehtävä se jumalallisen armon vastaanottamisella rakkauden lain täyttämisen kautta. Ihmiskunnan verinen historia itsessään todistaa meille siitä, etteivät ylösnousemuksen tuoman uudistuminen ja meille esitetty kutsu rakkaudessa elämiseen ole poistaneet pahuutta keskuudestamme. Tästä meitä muistuttaa Korkeasti Siunattu Serafim†, Viipurin ja Suomen arkkipiispa, sanoilla, jotka hän suuntasi laumallensa valtiollisen itsenäisyytemme alun vaikeina vuosina: Miksi me puhumme Kristuksen rakkauden laista, miksi muistutamme teille meidän Vapahtajamme käskystä? Seuraavasta syystä. Ei koskaan ole maailmassa niin suuresti rikottu Kristuksen rakkauden lakia, ei koskaan ole sitä niin julkeasti vainottu ja karkotettu ihmisten keskuudesta, kuin meidän surullisena aikanamme. Ja tässä kaameassa taistelussa ovat ihmiset unhoittaneet, että he ovat ihmisiä, että he ovat Jumalan lapsia. Riistettyään rakkauden sydämestään ovat muutamat ihmiset tulleet ennenkuulumattomaan villeyteen – he ovat tallanneet jalkainsa alle kaiken jumalallisen, pyhän, hyvän, kauniin, jalon. He taistelevat itse elämää vastaan tuottaakseen ihmiskunnalle kuoleman. Maailman elämän perustuksen alle julkeasti tehdään salakaivantoja. Ryöstetään kaikki henkiset aarteet. Häväistään ihmissielun kaikkein pyhin – kristinusko, loukataan evankeliumia, pilkataan ristiä, panetellaan jumalallista totuutta, Jumalihminen tuomitaan kuolemaan, Kristus uudelleen ristiinnaulitaan.

Nämä esipaimenemme sanat, jotka kuvailevat aikansa kauheuksia, eivät saa jäädä meille kylmiksi ja ulkokohtaisiksi, niitä muita koskeviksi. Se, että n. 675–749. Munkki ja pappi, joka tunnetaan teologisista teoksistaan ja lukuisista nykyäänkin käytössä olevista jumalanpalvelusveisuista. † 1879–1959. Lukjanov. Sortavalan piispa 1914–1918, Viipurin ja Suomen hiippakunnan piispa 1918–1925 (v:sta 1920 arkkipiispa). Itsenäisen Suomen ensimmäinen piispa. *

13 III ITSENSÄ TUNTEMINEN olemme Kristukseen kastettuja ja Häneen pukeutuneita Gal. 3:27, ei suinkaan tee meistä immuuneja pahuudelle. Jokainen rikkeemme Jumalaa ja Hänen tahtoaan vastaan tekee vääryyttä Luojamme säätämälle rakkauden laille. Aina unohtaessamme velvollisuutemme rakastaa lähimmäistämme, unohdamme, että hän yhdessä meidän kanssamme on Jumalan lapsiin luettu, Herramme kuvaksi ja kaltaiseksi luotu, ja riistäen rakkauden sydämistämme lähdemme taisteluun itseänsä Elämää vastaan. Joka kerran langetessamme syntiin emme enää ole niiden joukossa, jotka palmunlehvin ja ilohuudoin vastaanottivat Vapahtajan pyhään kaupunkiin, vaan liitymme kivipihalla kansanjoukkoon, huulillamme sanat: Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse! Sisimmästämme löytämällemme vääryydelle emme myöskään voi löytää syytä muualta kuin itsestämme, kuten pyhä Basileios Suuri opettaa: Paha ei ole elävä, sielullinen olento, vaan hyveen vastaisen sielun tila, joka johtuu hyvyydestä luopumisesta. Älä siis etsi pahaa ulkoa, älä kuvittele, että on olemassa jokin alkusyntyinen paha luonto: jokaisen on sitä vastoin tunnustettava olevansa syypää omaan pahuuteensa.

Pelastuksen alku on itsensä tunteminen. Vieraaksi jäämme itsellemme

niin pitkään, kun elämme erossa totuudesta, kykenemättä ja tahtomatta nähdä vajavaisuuksia itsessämme. Jos väitämme, ettemme ole syntiä tehneet, teemme Hänestä valehtelijan eikä Hänen sanansa ole meissä. 1. Joh. 1:10 Jumala odottaa meiltä rehellisyyttä. Hän itse tuntee meidän vajavaisuutemme ja rikkomuksemme, mutta kuten Hän syntiinlankeemuksen jälkeen lähestyi Aadamia 1. Moos. 3:8-13, niin Hän kutsuu meitäkin itse kantamaan vastuun, myöntämään sen, mikä meissä on vajavaista. Kuullessamme nyt Jumalan kutsun olemme valinnan äärellä: kätkeydymmekö kuten Aadam paratiisissa, pyrkien peittämään syyllisyytemme Jumalan edessä? Pyrimmekö ensimmäisen ihmisen tavoin syyttämään muita – ehkä jopa itseään Jumalaa –, näin vakuutellen edes itsellemme moitteettomuuttamme? Vai myönnämmekö syyllisyytemme kuningas Daavidin tavoin: Olen tehnyt syntiä Herraa vastaan 2. Sam. 12:13. Valinta on meidän, kuten pyhittäjä Johannes Damaskolainen opettaa: Jumala tietää kaiken, mutta ei määrää kaikkea ennalta käsin. Hän tietää edeltä käsin sen, mikä on meidän vallassamme, mutta ei määrää sitä edeltä käsin, sillä Hän ei halua pahan tapahtuvan, mutta Hän ei

14 Pimeydestä valkeuteen myöskään pakota meitä väkivalloin hyvään.

Armossansa Jumala kutsuu meitä, mutta Hän ei riko vapaata tahtoamme vastaan, vaan kärsivällisesti odottaa meitä. Mikäli vastaamme Hänen kutsuunsa ja olemme valmiit astumaan esiin, pimeydestä kirkkauteen, paljastaen itsemme sellaisiksi kuin sisimmästämme olemme, tulemme samalla aloittaneeksi myös matkamme kohti Hänen yhteyttänsä. Maallisuus ja hengellisyys Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Joh. 14:17.

Nämä Herran jäähyväispuheen sanat heijastavat omaa aikaamme mitä suurimmissa määrin: uskoon liittyvät kysymykset nähdään usein yksityisinä asioina, jotka tulee tarkasti rajata ”maailmallisen elämän” ulkopuolelle. Näiden odotusten seurauksena voi muodostua kaksoiselämä: yhtäällä sekulaari, eli maallinen, elämä, toisaalla elämämme hengellinen ulottuvuus, joka kuitenkin rajoittuu määrättyyn sakraaliin vyöhykkeeseen elämämme kokonaiskuvassa ja joka poimitaan esiin vain hengellisyyden piiriin kuuluviksi miellettävinä ajankohtina. Koko ihminen ei olisi pelastunut, ellei Hän olisi ottanut kantaakseen koko ihmistä, kirjoittaa Origenes Aleksandrialainen* Jumalan ihmiseksi tulosta.

Kristus ei siis palauttanut jumalalliseen yhteyteen jotakin osaa meistä, vaan tulemalla täydellisesti ihmiseksi Hän myös kutsui takaisin kaltaisuuteensa meidät kokonaisuudessamme. Uhraamalla oman Verensä Kristus täydellisesti täytti tehtävänsä hankkimalla meille ikiaikaisen lunastuksen Hepr. 9:12, jotta taistelisimme sen uskon puolesta, joka meille, Kristuksen pyhille, on kertakaikkisesti annettu Juud. 1:3. Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle! 2. Kor. 5:17 Kristittyinä meidät on vedellä ja Hengellä uudesti synnytetty Kristukseen: mikä oli maailmasta lähtöisin, on Taivasten Kuninkaan omaisuutta; mikä oli kuollutta savea, on kokonaan elävöitetty Hengen tulella. Näin Jumalan Valtakunnan lapsiksi uudesti syntyneinä meistä on tullut Hänen perillisiänsä, ja niin me saamme Häneltä perinnön, joka ei turmellu, ei tahraannu eikä kuihdu 1. Piet. 184–253. Kolmannen vuosisadan tuotteliaimpia teologeja, jonka tuotanto käsittelee valtaosaa aikansa teologista kenttää. Tunnetaan erityisesti ns. aleksandrialaisen raamatunselitysperinteen varhaisena edustajana. *

15 III ITSENSÄ TUNTEMINEN 1:4

. Uudesti syntyminen Kristuksessa on kuitenkin kokonaisvaltaista, minkä vuoksi pyhittäjä Antonios Suuri* kehottaakin: Pidä Jumala aina silmiesi edessä.

Jumalanpalveluksiin osallistumisen rajoittuessa Internetin tai television välityksellä seurattaviin etäpalveluksiin sekä monissa pyhäköissä toimitettaviin ulkoilmapalveluksiin, ja sakramentteihin osallistumisen mahdollisuuden tultua vähemmän säännölliseksi mahdollisuudeksi, päädymme väistämättä kasvokkain oman elämämme maallisuuden ja hengellisyyden asteiden kanssa: Missä määrin Kristuksen kutsu itsensä seuraamiseen ulottuu elämäni arkeen? Kristittynä eläminen ei ole osa-aikainen kutsu. Häneen pukeutuneina Gal. 3:27 uskomme tulee läpäistä kaikki elämämme osa-alueet. Näin myös arjestamme – jonka ehkä olemme mieltäneet maalliseksi elämän osa-alueeksi – on myös tultava sakraalia, pyhittynyttä. Muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, Room. 12:2, sillä näin tehdessämme me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen 2. Kor. 3:18.

Tähän syventyessämme kohtaamme näkökulman, joka meidän on syytä pitää mielessämme ei vain nyt, vaan kaikkina aikoina: hengellisen elämän arvioiminen kokonaisuutena. Pappismunkki Serafim† kuvailee tätä tärkeää periaatetta kirjoittaessaan erämaassa kilvoitelleiden pyhittäjien elämästä: Erämaaisien erityinen kiinnostuksen kohde onkin nimenomaan sielunelämän epähengellisimmissä osa-alueissa ja niiden puhdistamisessa, ei niinkään hengellisten huippukohtien hiomisessa entistä kirkkaammiksi. Erämaaisät määrittelevät hengellisen tilansa heikoimpien hetkiensä perusteella. Tämä ei tarkoita, etteikö erikoisiakin hengellisiä kokemuksia olisi ollut, mutta niistä ei tehty kynnyskysymyksiä, vaan ne ikään kuin sulkeistettiin ja tulkittiin kokonaisuuden ehdoilla.

Hengellisyytemme ei saa – eikä voi – olla erillään siitä, mitä olemme ihmisinä, eikä kristillisyytemme ole vahvempi kuin sen heikoin osa-alue. Tullaksemme tuntemaan itsemme ei meidän siis tule keskittyä siihen, mitä ehkä olemme saavuttaneet, millaisia hengellisiä kokemuksia meille on suotu, tai millaisia hyvien tekojen aarteita olemme aittaamme koonneet. 251–356. Varhaisimpia erämaakilvoittelijoita ja luostarielämän perustajia. Tunnetaan lyhyistä opetuksista, joita on sisällytetty mm. erämaaisien opetuksia käsittäviin teoksiin ja Filokaliaan. † s. 1970. Seppälä. Suomalainen munkki, pappi ja teologi. Systemaattisen teologian ja patristiikan professori Itä-Suomen yliopistossa. *

16 Pimeydestä valkeuteen Sen sijaan huomiomme kohteena tulee olla niiden heikkouksien, vajavaisuuksien ja puutteiden, jotka estävät etenemisemme. Hippon pyhä piispa Augustinus kiteyttää asian: Se, joka ei ole lihassaan hengellinen, tulee lihalliseksi hengessäänkin, eli: mihin olemisemme keskitämmekään – maalliseen tai taivaalliseen – siihen myös tulemme kokonaisuudessamme olemaan sidotut. On suurta puhua Jumalalle, mutta kuitenkin parempaa puhdistautua Häntä varten, kirjoittaa pyhä isämme Gregorios Teologi*. Tämä puhdistautuminen voi alkaa vasta, kun näemme olevamme puhdistautumisen tarpeessa: kun olemme valmiit näkemään heikkoutemme, on meidän mahdollista toimia Herran, meidän Jumalamme, avulla, Hänen, jonka voima tulee täydelliseksi heikkoudessa 2. Kor. 12:9. Tie heikkouksien näkemiseen Etkö tunne, että olet kadottanut jotakin, kuin olisit hukuksissa? Mutta mitä olisit voinut kadottaa? Erään hyvin tärkeän asian: olet kadottanut itsessäsi sen, mikä oli olennaisena osana liitetty luontoomme. Olet kadottanut Jumalan kaltaisuuden ja usein myös Jumalan kuvan. Etsi joutuin tuo kadonnut hopearaha. p. Johannes Kronstadtilainen

Tärkeänä tavoitteena hengellisessä elämässämme tulee olla aidon itsemme kohtaamisen heikkouksiemme ja puutteidemme näkemisen kautta. Kun myönnämme sen, mikä meissä on vajavaista, teemme Jumalalle mahdolliseksi toimia: tekemään voimallansa täydelliseksi sen, mikä ilman Häntä on vajavaista, parantamaan ja vahvistamaan sen, mikä on heikkoa. Juuri tämän vuoksi pyhittäjä Iisak Syyrialainen† opettaa: Syntinsä näkevä on suurempi kuin se, joka herättää kuolleet elämään. Tämän näkemisen saavutamme tarkastelemalla seikkaperäisesti elämäntapojamme, suhtautumistamme lähimmäisiimme, yleistä asennoitumistamme uskoomme ja myös mielissämme piilevien ajatusten laatua, toisin sanottuna: tunnistamalla sen, missä emme elä Luojamme säädösten mukaisesti. Rikkeet Jumalan käskyjä vastaan ovat jaettavissa kuolettaviin ja ein. 329–390. Myös: Nazianzilainen. Nazianzoksen piispa, sittemmin Konstantinopolin arkkipiispa. Puolusti opetuspuheilla ja teologisilla kirjoituksilla Kirkon opetusta Pyhästä Kolminaisuudesta. † n. 613–n. 700. Myös: Iisak Niniveläinen. Itäsyyrialainen piispa ja teologi. Tuotanto käsittelee ensisijaisesti kilvoituselämää. *

17 III ITSENSÄ TUNTEMINEN kuolettaviin synteihin. Kuolettaviksi synneiksi luokitellaan ne ajatuksista tekoihin edenneet synnit, jotka ratkaisevalla tavalla erottavat meidät Jumalan yhteydestä. Pyhittäjä Nikodemos Pyhävuorelainen* kiteyttää Kirkon opetuksen seuraavasti: Syntejä, jotka ovat kuolemaksi, ovat ne tahtoen tehdyt synnit, jotka turmelevat rakkauttamme Jumalaan tai rakkauttamme sekä läheisiimme että Jumalaan. Yleisesti ottaen näihin lukeutuvat ylpeys, rahanhimo, sukupuolisiveellinen moraalittomuus, kateus, mässäily, viha ja epätoivo tai välinpitämättömyys.

Näitä vääryyden tekoja nimitetään kuolettaviksi siitä syystä, että ne vaivuttavat sielun alennustilaan, ja katumattomina ovat sielulle kuolemaksi ja kadotukseksi. Pyhittäjä Johannes Valamolainen näkee asian tätäkin laajemmin: Kuolemansyntejä ovat ne, jotka tiedätte tehneenne mutta joita ette kadu. Ei-kuolettavia syntejä puolestaan nimitetään tällaisiksi johtuen siitä, että ne – vaikka ovatkin vääryyttä Jumalan kasvojen edessä – eivät kuitenkaan turmele sielua samoissa määrin. Kaukasian pyhä esipaimen Ignati† opettaa näistä rikkomuksista: Ne ovat syntejä, joita tehdään ajatuksissa, sanoissa, tietoisesti ja tiedottomasti ja jotka eivät tapa sielua, vaan enemmän tai vähemmän haavoittavat sitä. Eivät pyhätkään ole vapaat näistä synneistä, mutta he valvovat itseään ja heti huomattuaan rikkomuksen, johon yhteinen inhimillinen heikkous on heidät johtanut, he parantavat sielunsa siitä katumuksella.

Synnit, jotka eivät ole kuolemaksi, voivat esiintyä vääriin tekoihin houkuttelevina ajatuksina tai hetkellisinä tunteina ja ajatuksina. Pyhittäjä Nikodemoksen mukaan näitä ovat muun muassa turhanpuhuminen, hetkellinen ja tekoihin johtamaton vihastuminen, himon hetkellinen ja tekoihin johtamaton tunne, valkeat valheet, ohimenevä kateus. Näihin lukeutuu myös sellaisina rikkeitä, joita teemme epähuomiossa tai tietämättömyyden tai moraalisen virhearvion seurauksena. Se, että nämä ovat vähemmän haitallisia sieluillemme, ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö meidän tulisi olla tarkkaavainen 1749–1809. Athos-vuorella vaikuttanut munkki ja pappi, joka oli aikansa tuotteliaimpia teologisia kirjoittajia. Teoksille tunnusomaista on kattava kirkkoisien kirjoitusten tunteminen. Tunnetaan erityisesti hengellisen elämän kokoelmateoksen Filokalian toisena kokoajana. † 1807–1867. Brjantšaninov. Piispa ja teologi, joka tunnetaan ensisijaisesti laajasta hengellistä elämää käsittelevästä tuotannostaan. *

18 Pimeydestä valkeuteen myös näiden suhteen. Pyhä esipaimen Ignati jatkaa: Pyhät isät vertaavat kuolemansyntejä raskaaseen kiveen, kun taas syntejä, jotka eivät ole kuolemaksi, mitättömään hiekkajyväseen. Yksikin raskas kivi ihmisen kaulaan ripustettuna on riittävä hukuttamaan hänet veteen. Muutamat hiekkajyväset eivät ole juuri miksikään taakaksi. Ei-kuolemansynnit saattavat lukuisuudellaan aiheuttaa sielulle saman tuhon kuin kuolemansynti. Niinhän hienolla hiekalla täytetty säkki ihmisen kaulaan sidottuna hukuttaa hänet yhtä varmasti kuin mitä raskain kivi.

Meidän ei siis tule keskittää huomiotamme yksinomaan siihen, että olemmeko räikeasti rikkoneet Jumalan käskyjä. Yhtä lailla tärkeää on havaita pienemmätkin sieluissamme piilevät haavat, jotka kaipaavat parannusta, sillä hoitamattomina – eli Jumalan, todellisen Parantajamme, eteen tuomattomina – ne alkavat märkiä ja parantaminen käy vaikeammaksi – lopulta ehkä jopa mahdottomaksi. Tarkkaavaisessa sielumme tilan arvioinnissa meillä on apunamme hengellinen kirjallisuus, joka johtaa meitä hengellisen näkemisen tielle. Aivan erityisesti mieltämme valistaa pyhä Raamattu, joka jumalallisella ilmoituksellaan osoittaa meille mikä on oikeamielisyyttä Jumalan kasvojen edessä ja mikä taas Hänen säädöstensä vastaista. Varsinkin kymmenen käskyä ovat meille avuksi, sikäli kuin käsitämme ne laajassa ja hengellisessä mielessä. Kymmenen käskyä Rakkauden kaksoiskäskyyn sisältyy koko Mooseksen laki. Vapahtaja itse toteaa: Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat Matt. 22:40, ja edelleen pyhä apostoli Paavali opettaa: Lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan: »Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi» Gal. 5:14. Jumalan antamat kymmenen käskyä ovatkin jaettavissa kahteen ryhmään: ensimmäiset neljä ohjeistavat meitä velvollisuuksissamme Jumalaamme kohtaan, kun taas jälkimmäiset kuusi opastavat meidät rakastamaan itseämme ja lähimmäisiämme. Ensimmäistä käskyä Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia emme riko yksinomaan palvoessamme ilmeisiä epäjumalia, vaan myös kieltäessämme Hänen pyhän Kirkkonsa opetuksen tai

19 III ITSENSÄ TUNTEMINEN valikoidessamme sieltä sen, mikä meitä miellyttää, sillä ei pysy salassa yksikään, joka puhuu vastoin totuutta Viis. 1:8. Rikkojiksi tulemme myös, syyllistyessämme taikauskoon, samoin kuin myös silloin, jos välinpitämättömyydestä tai laiskuudesta emme halua tulla tuntemaan Jumalan käskyjä emmekä pyri Hänen yhteyteensä, vaan etsimme sieluillemme lohtua ja parannusta muualta kuin Hänen yhteydestään. Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Ps. 42:12 Tätä käskyä rikomme myös vaipuessamme epätoivoon Hänen tahtonsa täyttämisen suhteen. Älä unohda Häntä ja Hänen käskyjään, niin Hän antaa sinulle voiman tehdä Hänen tahtonsa, kirjoittaa pyhä esipaimen Gregorios Palamas*.

Toista käskyä Älä tee itsellesi patsasta, äläkä muutakaan jumalankuvaa rikomme, jos palvomme pyhiä ikoneita jumalina käsittämättä sitä, ettei materia itsessään ole kunnioituksemme kohteena, vaan pyhälle kuvalle osoitettu kunnioitus välittyy alkukuvalle, kuten pyhät isämme opettavat. Samoin toimimme väärin, jos asetamme jumalallisen edelle mitä tahansa maallista, sillä näin luomme itsellemme epäjumalia, ja näin tekevä luisuu eroon Jumalasta Hoos. 10:2. Apostoli kehottaakin: Haudatkaa siis se, mikä teissä on maallista: siveettömyys, saastaisuus, intohimot, pahat halut ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta Kol. 3:5 ja edelleen hän kirjoittaa: Vatsa on heidän jumalansa ja häpeä heidän kunniansa, ja he ajattelevat vain maallisia asioita Fil. 3:19

. Samoin tulemme rikkureiksi keskittyessämme vain ulkokohtaisiin uskon asioihin, sivuuttaen sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden, joita meidän tulisi noudattaa vähäisempiäkään asioita kuitenkaan laiminlyömättä vrt. Matt. 23:23. Kolmatta käskyä Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä vastaan rikomme, mikäli vannomme valan, sillä itse Vapahtaja on käskenyt: Älkää vannoko lainkaan. […] Kun myönnätte, sanokaa vain: »Kyllä», kun kiellätte, sanokaa: »Ei.» Enempi on pahasta. Matt. 5:34, 37 Samoin kaikkinainen jumalanpilkka rikkoo tätä käskyä vastaan, niin kuin myös se, jos annamme Jumalalle lupauksia, joita emme pidä, kuten kuningas Salomo kirjoittaa: Älä harkitsematta lupaa pyhää lahjaa – olet ansassa, jos lupaustasi kadut Sananl. 20:25. n. 1296–1357 tai 1359. Tessalonikan arkkipiispa. Vaikutti merkittävästi hesykastisen hengellisyyden puolustajana. Kirjoitti myös teologisia kirjoituksia, ensisijaisesti Jumalan olemuksen ja energioiden eroavaisuuksista. *

20 Pimeydestä valkeuteen Edelleen teemme vääryyttä anoessamme rukouksin Jumalalta asioita, jotka olisivat meidän oman mielemme mukaisia, mutta emme ano Jumalan tahtoa täyttyväksi elämässämme. Neljäs käsky Muista pyhittää lepopäivä ei kannusta meitä velttouteen ja laiskuuteen. Sen sijaan sunnuntai- ja juhlapäivät meidän on käytettävä Jumalan kunniaksi: rukoillen, välttäen maallisia askareita, Jumalan tahtoon paneutuen, pidättäytyen pahasta ja sen sijaan hyvää tehden sekä hengellistä tilaamme tarkastellen. Pyhä Johannes Kronstadtilainen kirjoittaa: Sunnuntain vietät hyvin, jos jätät laittomat tekosi ja korotat sielusi elämän Jumalalle, jos synnyt uudelleen ja annat armosi uudistaa itsesi. Huonosti vietät sunnuntain, jos et itse nouse hengellisesti, jos et poista sydämestäsi vihaa, ahneutta etkä kiintymystä maallisiin asioihin ja jos et anna sydämesi haavoittua taivaallisesta rakkaudesta – rakkaudesta Jumalaan, taivaalliseen isänmaahan ja siihen vanhenemattomaan elämään, jota sunnuntai, ylösnousemuksen päivä, kuvaa.

Rikomme siis käskyä, jos näinä päivinä muusta kuin välttämättömyyden syystä keskitymme maalliseen taivaallisen sijaan. Samoin teemme, jos rukouksessamme olemme huolimattomia ja laiskoja, hyvän tekemisessä vastentahtoisia, tai välinpitämättömiä suhteessa Jumalan tahdon tuntemiseen ja omaan hengelliseen elämäämme. Erityisesti sunnuntai- ja juhlapäivinä liittyy päivän pyhittämiseen myös osallistuminen jumalanpalveluksiin ja Herran pyhään Ehtoolliseen. Näinä aikoina – jumalanpalveluksiin osallistumisen ollessa mahdotonta, joskin sakramentaalinen yhteyden rajatuissa määrin ollessa toteutettavissa – onkin erityisen tärkeää pyhittää kyseisiä päiviä muilla tavoin: voimme lisätä kotona lausumiamme rukouksia ja osallistua yhteiseen rukoukseen suoratoistona lähetettävien jumalanpalvelusten välityksellä. Lisäksi pyhän Raamatun ja hengellisen kirjallisuuden lukeminen on omiaan pyhittämään lepopäivän, erityisesti kun muistamme peilata lukemamme omaan elämäntilanteeseemme. Viides käsky Kunnioita isääsi ja äitiäsi velvoittaa meidät kunnioittamaan ja rakastamaan lihallisia vanhempiamme, kuten myös itse Vapahtaja osoitti kuuliaisuudellansa vanhempiaan kohtaan Luuk 2:51. Käsky ulottuu kuitenkin laajemmalle: jos emme kunnioita kiitollisuudella ja kuuliaisuudella vanhempiemme ohessa myös piispojamme, pappejamme, hengellisiä

21 III ITSENSÄ TUNTEMINEN isiämme, opettajiamme, esimiehiämme ja kaikkia hyväntekijöitämme, rikomme me tätä käskyä vastaan. Näin myös apostoli kehottaa tottelevaisuuteen 1. Kor. 16:16; Hepr. 13:17 ja antaa kiitosta sen toteuttamisesta 2. Kor. 7:15. Pyhittäjä Nikodemos Pyhävuorelaisen opetuksen mukaan laki ulottuu myös niihin, jotka Jumalan armosta on asetettu edellä mainittuihin tehtäviin. Näin ollen käskyä rikkovat vanhemmat, jotka eivät opeta lapsiaan oikeaan kristilliseen elämään ja velvoittavat tai painostavat heitä toimimaan Kirkon opetuksen vastaisesti. Samoin laumastaan ja tehtävistään huolehtimattomat piispat ja papit, alaisiaan kaltoin kohtelevat esimiehet, tehtäviään laiminlyövät opettajat, puolisonsa huolenpidosta piittaamattomat miehet ja vaimot – he kaikki tulevat tämän käskyn rikkojiksi. Kuudes käsky Älä tapa velvoittaa meitä kunnioittamaan ja vaalimaan sitä elämää, jonka itse Jumala on henkäyksellänsä meihin istuttanut 1. Moos. 2:7 . Ihmishengen riistäminen kaikissa olosuhteissa, tahallisesti tai tahattomasti, rikkoo tätä käskyä vastaan. Samoin rikomme tätä lakia, jos vahingoitamme kanssaihmistämme tai saatamme hänen henkensä tai terveytensä vaaraan. Pyhittäjä Nikodemos Pyhävuorelainen mainitsee erikseen tämän käskyn rikkojien joukossa ne, jotka kulkutautien aikana toimivat välinpitämättömästi ja saattavat siten lähimmäisensä vaaraan. Samaan henkeen opettaa myös pyhittäjä Serafim Sarovilainen: Jos Herra Jumala haluaa ihmisen kokevan sairauden vaivat, Hän antaa myös voimia kestää ne. Älkäämme siis itse hankkiko sairauksia, vaan tulkoot ne Jumalan lähettäminä.

Laki tuomitsee myös ne, jotka kantavat vihaa, kaunaa, katkeruutta ja kateutta jotakuta kohtaan, jotka tuomitsevat kanssaihmisensä ja puhuvat heistä pahaa. Velvoittaahan itse Vapahtaja meitä antamaan anteeksi lähimmäisellemme, vaikka hän seitsemästi päivässä rikkoisi sinua vastaan ja seitsemästi tulisi sanomaan sinulle: ”Minä kadun” Luuk. 17:4. Pyhä Gregorios Nyssalainen* opettaa: Raamattu ei kiellä vain lyömistä, vaan jopa pilkkaamisen ja herjaamisen ja mitä muuta sen kaltaista tunnekuohu saakaan aikaan. Näin ollen myös jokainen tunne ja ajatus, joka saa meidät toivomaan pahaa lähimmäisellemme, saa meidät rikkomaan tämän käskyn. Jokainen, joka n. 335–n. 395. Pyhän Basileios Suuren veli. Muistetaan kolminaisuusopin ja Nikean uskontunnustuksen tarmokkaana puolustajana. *

22 Pimeydestä valkeuteen vihaa veljeään, on murhaaja 1. Joh. 3:15. Käskyä voimme rikkoa myös suhtees-

samme itseämme kohtaan, mikäli vaarannamme oman henkemme tai terveytemme. Myös hengelliseen kuolemaan saattaminen kuuluu tämän käskyn piiriin. Näin ollen tulemme lainrikkojiksi, jos levitämme vääriä opetuksia kannustaen kanssaihmisiämme olemaan noudattamatta jumalallisia käskyjä, tai saatamme lähimmäisemme kiusaukseen omalla kelvottomalla elämällämme, sillä molemmat näistä etäännyttävät kristisielua Kristuksesta ja Hänen pyhästä Kirkostaan. Seitsemäs käsky Älä tee aviorikosta edellyttää meidän säilyttävän laillisen avioliiton puhtaana, kuten apostolikin kehottaa: Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa Hepr. 13:4. Käsky tulee kuitenkin käsittää laajemmin sukupuolisiveellistä puhtautta koskevana, sillä kaikki muut synnit, joita ihminen tekee, kohdistuvat muualle kuin hänen ruumiiseensa 1. Kor. 6:18. Kielto koskee siis kaikkea sitä, mikä ei ole sakramentaalisesti pyhitetyn avioliiton piiriin kuuluvaa. Mikä ei ole omaa, on vierasta. Vapahtaja itse laajentaa käskyn merkityksen opettaessaan: Jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan Matt. 5:28. Näin ollen jo lain henkeä rikkovan

ajatuksen vastaanottaminen tekee meidät rikkojiksi, ja sitäkin enemmän salliessamme ajatuksen edetä tekoihin, näin ehkä myös saattaen veljemme tai sisaremme samaisen lain rikkojaksi. Pyhä esipaimen Gregorios Nyssalainen toteaakin, että tällä saralla kaikki, mikä ei ole laillista, on laitonta. Kahdeksatta käskyä Älä varasta rikomme paitsi kajotessamme siihen omaisuuteen, mikä ei ole meille kuuluvaa, niin myös esimerkiksi käydessämme kauppaa vilpillisin ja epärehellisin keinoin tai muuten vääryydellä hankkiessamme itsellemme omaksi sen, mikä oikeudenmukaisuuden mukaisesti kuuluisi toiselle. Myös liian matalaa palkkaa maksava työnantaja varastaa alaiseltaan, samoin kuin työaikana laiskotteleva työntekijä tulee varkaaksi anastaessaan itselleen sitä aikaa, josta hänelle maksetaan palkka. Omaisuuden anastamisen innokkeena on rahanhimo. Tämän vuoksi on ymmärrettävää, että rikomme käskyä myös ollessamme itaria, pyrkiessämme keräämään itsellemme suurta omaisuutta. On järjetöntä ja häpeällistä yhden elää suuressa loistossa ylellisesti samalla hetkellä, kun useat ovat

23 III ITSENSÄ TUNTEMINEN nälkäisiä, kirjoittaa pyhä Klemens Aleksandrialainen*. Jos siis emme ole

valmiit paljostamme auttamaan lähimmäistämme, joka on avun tarpeessa, tulemme tämän käskyn rikkojiksi. Yhdeksäs käsky Älä todista valheellisesti toista ihmistä vastaan sitoo meidät pitäytymään totuudessa, sillä Kristus, meidän Jumalamme, itse on Totuus Joh. 14:6. Valhe sen sijaan on lähtöisin Saatanasta, joka on valheen isä Joh. 8:44 , ja epärehellisyydessä olemme kaukana totuudesta. Juuri tästä syystä on pyhän Hippon esipaimenen Augustinuksen opetuksen mukaan valhe aina vääryyttä – riippumatta olosuhteista tai hyvistäkään tarkoitusperistä –, sillä jo sen alkuperä itsessään paholaisessa. Tätä käskyä rikomme myös, jos kannamme sydämessämme epäluuloa jotakuta veljeämme tai sisartamme kohtaan, pilkatessamme lähimmäistämme jostakin hänen ominaisuudestaan. Niin ikään rikomme, jos toimimme puolueellisesti vallassamme olevassa asiassa, tai jos kannustamme jotakuta epärehellisyyteen. Myös jättäessämme yleiseen tietoon tulleen valheellisuuden korjaamatta tulemme osallisiksi tästä valheesta jättäessämme totuuden ilmisaattamatta. Kymmenes käsky Älä tavoittele mitään, mikä on toisen muistuttaa meitä siitä, mistä jokainen käskyn rikkominen saa alkunsa. Vapahtaja itse toteaa: Juuri sydämestähän lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset Matt. 15:19. Kuten jo edellisten

käskyjen yhteydessä on todettu, emme riko Jumalaa ja lähimmäistämme kohtaan vain silloin, kun teemme vääryyttä, vaan myös silloin, kun ajatuksemme, tunteemme ja sydämemme ovat tilassa, jotka hillitsemättöminä johtaisivat edellisten käskyjen rikkomiseen. Näin jo mielemme kautta voimme tulla lainrikkojiksi: joka saituudessaan jättää auttamatta lähimmäistään on sisimmässään varas; joka kantaa kaunaa kanssaihmiselleen kätkee sydämeensä murhaajan; joka vaalii ajatuksissaan siveettömyyttä on mielensä halajamisen kautta tullut avionrikkojaksi; joka ei puolusta vääryydellä syytettyä veljeään on seisova vaikenemisessaankin valehtelijana Jumalan istuimen edessä. Niinpä pyhittäjä Serafim Sarovilainen kehottaa: Jäljitelkäämme Daavidia, joka sanoo: Joka aamu minä käyn oikeutta, minä hävitän väärintekijät Herran kaupungista Ps. 101:8. Laki kieltää n. 150 – n. 215. Pappi, teologi ja filosofi, jonka oppilaiden joukkoon kuului mm. Origenes Aleksandrialainen. Aleksandrialaisen katekeettisen koulun vaikuttaja. *

24 Katumus ja armo epäpuhtaalta pääsyn Herran temppeliin. Tuo temppeli olemme me ja Jerusalem on sisimmässämme. Lainrikkojia ovat sydämessämme piileksivät käärmemäiset ajatukset. Huutakaamme mekin Herran puoleen: pelasta ainoa henkeni noilta pedoilta Ps. 35:17, hajota kansat, jotka tahtovat sotaa Ps. 68:31. Sinä huusit hädässäsi, ja Minä pelastin sinut Ps. 81:8.

Miten monin tavoin voimmekaan erottaa itsemme Jumalan läheisyydestä ja siten tuottaa tuskaa sielullemme, joka kaipaa tuohon autuaalliseen yhteyteen! Häivähdyksen tästä saamme jo tarkastelemalla omaa elämäämme näiden kymmenen Jumalan antaman käskyn valossa. Vain näkemällä ja myöntämällä sen, missä sielumme sairaus piilee, voimme lähteä sitä parantamaan. Tämä on myös syy siihen, että Kirkon pyhät painottavat itsemme tuntemisen välttämättömyyttä hengellisen kasvun tiellä. Kauniiksi kuvaksi opetuksensa pukenut pyhittäjä Doroteos Gazalainen* kirjoittaa: Nähkää vaivaa, jotta saisitte selville, missä olette. Oletteko lähteneet pois omasta kaupungistanne, mutta jääneet kuitenkin kaupungin porttien lähelle kaatopaikan viereen? Vai oletteko menneet enemmän tai vähemmän eteenpäin, vai oletteko kenties jo matkanne puolivälissä? Oletteko edenneet kaksi kilometriä, mutta sitten palanneet takaisin nuo kaksi, tai peräti viisi kilometriä? Oletteko matkanneet niinkin kauas kuin Pyhään kaupunkiin ja astuneet sisään itse Jerusalemiin, vai oletteko jääneet sen ulkopuolelle kykenemättä menemään sisään?

Taivaallinen Jerusalem on meille avoinna ja meidät on kutsuttu jumalalliseen juhlaan. Sisään voimme kuitenkin astua juhla-asuun pukeutuneina. Valkeuden juhlavaatteeseen voimme kuitenkin pukeutua vain Kristuksen armon puhdistavalla voimalla.

Katumus ja armo Missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi

Room. 5:20

. Tultuamme tuntemaan itsessämme piilevän parannuksen tarpeen, tulee rakkautemme Jumalaa kohtaan herättää meissä halun tulla eheiksi, palata siihen olotilaan, mihin meidät on luotu. Jumaliset apostolit ja heidän kanssaan ensimmäiset kristityt odottivat 505–565. Munkki ja luostarin johtaja, jonka tuotanto koostuu hengellisistä ja kilvoituselämää käsittelevistä kirjoituksista. *

25 III ITSENSÄ TUNTEMINEN Vapahtajan ennalta ilmoittamaa paluuta suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan Mark. 14:26. Ajan kuluessa kristityt kävivät kärsimättömiksi, minkä vuoksi myös jumalallisen kirkkauden nähnyt apostoli ilmoittaa syyn odotuksen pitkittymiseen: Hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät 2. Piet. 3:9. Niin vielä tänäkin päivänä Jumala odottaa meitä yhteyteensä, kuten Hän ilmoittaa profeettansa kautta: Niin totta kuin elän, en minä tahdo, että jumalaton kuolee vaan että hän kääntyy teiltään ja saa elää Hes. 33:11. Hän, joka itse on Elämä Joh. 14:6, on antanut omilleen toivon, avannut synnintekijöille katumuksen tien Viis. 12:19 kutsuen meitä kuolemasta elämään: Herra vain odottaa, että voisi olla teille armollinen, Hän nousee armahtamaan teitä Jes. 30:18. Meidän Jumalamme on pohjattoman armon lähde, joka lahjoittaa meille anteeksiannon, vaikka emme sitä elämämme puolesta ansaitsekaan: Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää 2. Tim. 2:13. Pyhittäjä Iisak Syyrialainen muistuttaakin meitä siitä,

että emme missään mielessä voi kuvitella ansaitsevamme sitä lahjaa, jonka Jumala on meille valmistanut: Älä sano Jumalaa oikeudenmukaiseksi tuomariksi. Jumalan Poika on osoittanut meille, että Jumala on pikemminkin hyvä ja armollinen. Miksi ihminen kutsuu Jumalaa oikeamieliseksi tuomariksi, vaikka tuhlaajapojasta lukiessaan hän näkee, että isä riensi poikansa luo ja lankesi hänen kaulaansa ja antoi hänelle vallan kaiken rikkautensa ylle vain sen tähden, että poika osoitti olevansa murtunut? Missä siinä on Jumalan oikeamielisyys? Siinäkö, että Kristus kuoli meidän, syntisten, puolesta? Missä on oikeudenmukainen palkka meidän teoistamme?

Pelastaakseen meidät Vapahtajamme Jeesus Kristus antoi henkensä tehdäkseen tyhjäksi ihmiskunnan osaksi tulleen kirouksen. Kuoleman valta on Kristuksen kuoleman kautta mitätöity, kuten pyhittäjä Joosef Hymnografi* eräässä kirkkorunossa toteaa: Oi hyväntekijä Herra, kun Sinun kylkesi lävistettiin, meidät lävistänyt tuli lävistetyksi ja tuli parantumattomaksi, ja me uskovaiset olemme saaneet parannuksen niissä haavoissa, jotka omasta tahdostasi otit.

n. 816–886. Sisilialaissyntyinen munkki, pappi ja kirkkorunoilija, joka sittemmin vaikutti Konstantinopolissa. On laatinut suuren määrän oktoehoksen arkipäivien jumalanpalvelusveisuja, samoin kuin kirkkoveisuja minean pyhien kunniaksi. *

26 Katumus ja armo Voitto kuolemasta toi iankaikkisen elämän lupauksen ohessa myös voiton synnistä. Kasteen ja mirhavoitelun ennalta nähnyt profeetta julistaa: Minä pesin sinut vedellä, huuhdoin yltäsi veren ja voitelin sinut öljyllä Hes. 16:9. Näin on vedellä pesty puhtaaksi se haava, jonka tottelemattomuus aikaansai paratiisissa, ja meidät on voideltu Jumalan Voidellun, Kristuksen, yhteyteen. Kaste ja voitelu ovat kuitenkin vain alku Jumalan yhteydessä elämiselle, sillä kuten pyhittäjä Makarios Suuri opettaa: Me kaikki kannamme tätä parantumatonta haavaa, niin hirvittävää, että vain Herra yksin voi sen parantaa. Tämän haavan vaikutus näkyy siinä, että ihminen on taipuvainen en-

simmäisten ihmisten tavoin valitsemaan sen, mikä ei ole meidän kutsumuksemme mukaista. Sergei Bulgakov kirjoittaa: Vaikka alkusynnin valta ihmisessä on tehty tyhjäksi kasteen kautta, pysyy synnin vaikutusvalta hänessä taipuvaisuutena syntiin ja yleiseen pahuuteen. Juuri tämän vuoksi tarvitsemme

elämässämme katumuksen kautta yhä uudelleen ja uudelleen saavutettavissa olevaa armoa. Kuten pyhä apostoli Pietari julistaa: Katukaa siis syntejänne, jotta ne pyyhittäisiin pois, kääntykää, jotta Herra antaisi tulla virvoituksen ajan Ap.t. 3:19–20, ja ennen kaikkea itse Vapahtajamme todistaa: Valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta. Joh. 3:19–21

Katumuksen kautta astumme valoon, teemme tiettäväksi sen, mikä meissä vaatii puhdistusta. Ja silloin Kristus pesee meidät puhtaiksi; sanoohan Hän kanssaan vaeltaneelle apostolillensakin: Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani Joh. 13:8. Katumus ei kuitenkaan ole sitä, että podemme syyllisyydentuskia, jotka tuottavat meille ahdistusta ja masennusta. Aitoon kristilliseen katumukseen tietystikin kuuluu tietoisuus siitä, että olemme rikkoneet Jumalan meille antamia käskyjä, ja tästä meidän tuleekin tuntea surua. Mutta mikäli tunne syyllisyydestä jää vain sisimpäämme, emme todellisesti tee katumusta Jumalan edessä. Kätkiessämme ja haudatessamme tiedostetun syyllisyyden sydämeemme tuomme me katumuksemme vain sen eteen, joka vääryyden on toimeenpannut: meidän itsemme. Tällöin toimimme Juudaan, kavaltajan, tavoin: hän ei tuonut tekemäänsä vääryyttä Jumalan kasvojen eteen,

27 III ITSENSÄ TUNTEMINEN vaan sen sijaan kääntyi ylipappien puoleen Matt. 27:3, jotka olivat saattaneet pahuuden toimintaan. Juudaan sijaan olkoon esikuvanamme Simon Pietari, joka kiellettyään opettajansa itki katkerasti Luuk. 22:62, ja katumuksensa hedelminä tuli tuntemaan rakkauden Kristuksessa Joh. 21:15-17. Pietarin luopumus johti kyyneliin, jotka pesivät hänet puhtaaksi. Näin myös meidän surumme kykenemättömyydestä Herran säädöksien täyttämiseen on merkki rakkaudestamme Häntä kohtaan. Pyhittäjä Sofroni Essexiläinen* toteaakin kyynelten olevan välttämättömiä hengellisen kasvun tiellä: Vain lapselliset luulevat, että Kristusta voitaisiin seurata ilman kyyneliä. Ota kuiva pähkinä ja pane se raskaan painon alle, niin näet, miten siitä alkaa virrata öljyä. Jotakin samankaltaista tapahtuu meidän sydämessämme, kun Jumalan sanan näkymätön tuli polttaa sitä joka puolelta. Meidän sydämemme on kivettynyt eläimelliseen egoismiinsa mutta voin vakuuttaa, että on olemassa tuli, joka voi sulattaa lujimmatkin metallit ja kivet. Vain pyhä rakkaus saa kyyneleet virtaamaan kristityn sydämestä. Missä ei ole rakkautta, siellä ei ole kyyneliäkään.

Katumuksen hedelmänä armon vastaanottaminen on tehty meille mahdollistettu, mutta sitä emme tavoita kurottautumatta sitä kohti. Pyhä Kyrillos Jerusalemilaisen† sanoin: Synti on hirvittävä paha, muttei parantumaton. Se on hirvittävä sille, joka sitoutuu siihen, mutta helposti parannettava sille, joka katumuksella poistaa sen itsestään. Jokainen vajavaisuus, rike, luopumus ju-

malallisesta tahdosta, joka ikinen pahe on pois pyyhittävissä. Ainoana edellytyksenä tälle on sisimpänsä tutkistelun tuoman itsensä tuntemisen herättämä katumus, sillä kuten eräässä kirkkoveisussa todetaan: ihmisiä rakastava ei surmannut luopuneita vaan odotti kaikkien katumusta. Jumala lähestyy meitä ollen aina valmis anteeksiantamaan ja pesemään meidät puhtaaksi sillä hetkellä, kun sydämemme pohjasta käännymme Hänen puoleensa valmiina luopumaan vanhasta elääksemme uutta elämää Room. 6:4 , pukeutuneina uuteen ihmiseen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää Ef. 4:24. 1896–1993. Pt Siluan Pyhävuorelaisen oppilas ja Essexin pyhän Johannes Edelläkävijän luostarin perustaja. Kirjallinen tuotanto käsittelee ensisijaisesti pt Siluanin elämää ja opetuksia sekä athoslaista hengellistä perinnettä. † n. 313–386. Jerusalemin piispa, joka tunnetaan erityisesti kirkkoon liittymiseen valmistautuville suunnatuista opetuspuheistaan. *

28 Katumus ja armo Pyhittäjä Johannes Siinailainen kirjoittaakin: Katumus on uusi kaste. Katuva sopii Jumalan kanssa, että hän ojentaa elämänsä. Katuva tekee sovinnon Jumalan kanssa ja lupaa tehdä hyviä tekoja entisten syntiensä korvaukseksi. Katumus on omantunnon puhdistamista.

Sikäli kuin olemme aidolla tarkkaavaisuudella ja rehellisyydellä tarkastelleet itseämme ja elämäntapojamme, olemme myös nähneet aihetta katumukseen. Mutta kuinka edetä tästä? Katumuksen tie on meille aina avoinna. Sen kulkeminen on myös meille välttämätön, sikäli kuin tahdomme lähestyä Jumalaa ja sallia Hänen kirkkautensa valaista elämäämme. Viipurin ja Suomen arkkipiispa Serafim kehottaakin: Tehkää sydämenne katumuksella säyseäksi, niin te näette ja teidän sielujenne silmät avautuvat näkemään Kristuksen rakkauden valon.

Yhtä vähän kuin pimeys ja valkeus ovat yhteensopivat, niin ei rakkaus ja vääryys voi asua samassa sydämessä. Kristuksen valkeus valaisee meitä kaikkia, mutta sen näkeminen ja sen lämmittävän ja kasvua tuovan vaikutuksen vastaanottaminen on meille mahdollista vasta, kun hälvennämme synnin pahuuden pilvet itsestämme katumuksella ja syntiemme tunnustamisella. Näin voimme vastaanottaa jumalallisen anteeksiannon armovoiman, joka palauttaa meidät Jumalan yhteyteen, elävien joukkoon. Kuten pyhä Irenaeos Lyonilainen asian ilmaisee: Yhteys Jumalan kanssa on valoa ja elämää, kun taas eroaminen Jumalasta on kuolema.

VI YHTEYS JUMALAAN Minun sydämeni nääntyy kaipauksesta, kun se ikävöi Herran temppelin esipihoille. Minun sieluni ja ruumiini kohottaa riemuhuudon, kun tulen elävän Jumalan eteen. Ps. 84:3

Vastauksena tähän psalmistin kuvailemaan sielun kaipaukseen tulee kristillisen elämämme keskiössä olla suhteemme Luojaamme. Meidät on liitetty Hänen yhteyteensä ja meistä on tehty Hänen valkeutensa lapsia, ja jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin Hän Room. 8:17.

Osallisuutemme tästä jumalallisesta valkeudesta ei ole itsestäänselvyys, sillä vaikka se meille annetaan Jumalan armovoiman kautta, ei se tapahdu itsestään ja automaattisesti. Sielumme kaipaa Luojamme näkemiseen. Sen tuoman tyydytyksen suomme sydämellemme, sikäli kuin tuomme itsemme ja koko elämämme elävän Jumalan eteen aktiivisen rukouselämän ja jumalallisessa rakkaudessa elämisen kautta, jotka ovat meille mahdollisia yksinomaan Kristuksen kirkon sakramentaalisessa yhteydessä.

Rukous Hän on lähellä sitä, joka huutaa häntä avuksi, sitä, joka vilpittömästi kääntyy hänen puoleensa. Hän täyttää niiden pyynnöt, jotka häntä pelkäävät, hän kuulee heidän huutonsa ja auttaa heitä. Herra suojelee niitä, jotka häntä rakastavat, mutta jumalattomista hän tekee lopun. Ps. 145:18–20

Mikään muu ei vaadi niin suurta ponnistusta kuin rukoilla Jumalaa ajatusten harhautumatta. Tämä pyhittäjä Agatonin huomio lienee useimmille meistä tuttu ilmiö. Pyhittäjä jatkaa: Pahat henget näet tietävät, ettei mikään pysty vastustamaan niitä siinä määrin kuin Jumalan puoleen kohotettu rukous, ja juuri

siksi rukouselämän vaaliminen on myös välttämätön hengellisen kasvumme kannalta. Mikä on rukouksen merkitys meidän hengellisessä elämässämme? Pyhä

30 Rukous Feofan Erakko kirjoittaa, että meidän tulee pyrkiä siihen, että sydän lämpenisi rakkaudesta Jumalaan ja että tämä tunne Jumalaa kohtaan ei jättäisi meitä. Rukous on toisin sanottuna rakkautemme ilmaus Jumalaa kohtaan, keskustelua Hänen kanssaan, eli mielen ja sydämen ylentämistä Jumalan luo,

kuten pyhä Johannes Kronstadtilainen kirjoittaa. Vilpittömästi lausumamme rukoussanat, meidän huultemme hedelmä, ovat meidän paras lahjamme Jumalamme ja Luojallemme vrt. Hoos. 14:3. Tämän lahjan kohottaminen Jumalan puoleen tietysti edellyttää sitä, että teemme sen kunniakkaasti ja sillä hartaudella, mitä se edellyttää. Pyhä esipaimen Feofan kehottaa: Älkää koskaan lausuko rukoussanoja kiirehtien, vaan hitaasti, sellaisin ajatuksin ja tuntein, joita rukoukset ilmentävät. Ennen rukoilemaan asettumista valmistautukaa siihen ensin kooten ajatukset ja koettaen asettua hengessä Herran eteen, Hänen, jolle rukouksenne aiotte kantaa. Vallitsevin mieliala rukouksessanne olkoon katumus, sillä me kaikki teemme paljon syntiä. Särjettyä henkeä, särjettyä ja nöyrää sydäntä Jumala ei hylkää Ps. 51:19. Jokaisen rukoussääntönne aikana rukoilkaa omien syntienne anteeksiantoa.

Meidän ei siis tule ryhtyä rukoukseen valmistamatta itseämme oikeaan mielentilaan. Tämä ei aina ole helposti saavutettavissa. Toisinaan keskittymistämme häiritsevät kaikkinaiset huolet ja murheet, meitä ympäröivät seikat. Tämä ei kuitenkaan saa estää meitä kääntymästä Jumalan puoleen, kuten pyhittäjä Johannes Valamolainen ohjeistaa: Älä säikähdä, vaikka sinulta rukoillessasi puuttuisi pyhä hartaus; se on jo hyvä ja pelastava asia, että pakotat itsesi rukoilemaan. Toisinaan myös itse rukoukseen ryhtyminen on omiaan saatta-

maan mielemme oikeanlaiseen tilaan silloin, kun emme muutoin sitä ole kyenneet saavuttamaan, kuten pyhä esipaimen Ignati kirjoittaa: Meidän pitää ensin pakottaa itsemme rukoilemaan, mutta pian rukous alkaa lohduttaa meitä, ja tämä lohdutus rohkaisee meitä jatkamaan rukouskilvoitustamme. Rukouselämämme ei myöskään voi olla erillään muusta kristillisestä elämästämme. Joka sulkee korvansa Herran lailta, sen rukouskin on Herralle kauhistus Sananl. 28:9, kirjoittaa kuningas Salomo, mutta vanhurskaiden rukouksen Hän kuulee Sananl. 15:29. Myös itse Kristus muistuttaa rukoilijan eettisistä velvollisuuksista opettaessaan:

31 VI YHTEYS JUMALAAN Kun seisotte rukoilemassa, antakaa anteeksi kaikki mitä teillä on jotakuta vastaan. Silloin myös teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa teille rikkomuksenne anteeksi. Jos te ette anna anteeksi, ei teidän taivaallinen Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne. Mark. 11:25-26

Hän myös nuhtelee fariseuksia, jotka kyllä olivat ansioituneita rukouksessa, mutta heidän sydämensä eivät teoissa olleet ylennetyt Jumalan yhteyteen: Te viette leskiltä talot ja latelette pitkiä rukouksianne vain näön vuoksi Matt. 23:14. Pyhä Johannes Kronstadilaisen jatkaa: On selvää, että se, jonka mieli ja sydän ovat lujasti kiintyneet johonkin lihalliseen, esimerkiksi rahaan tai kunniaan, tai jolla on sydämessään himoja, vihaa tai kateutta toisia kohtaan, ei voi rukoilla. Sillä himot kahlitsevat sydämen, mutta Jumala avartaa sen ja suo sille todellisen vapauden.

Vajavaisuutemme kristillisissä elämäntavoissa tekee väistämättä myös rukouksestamme vajavaista, sillä sydämemme ei silloin ole kiinnittynyt Jumalaan. Kuitenkin, kuten edellä on todettu, tekee Jumala täydelliseksi sen, mikä on vajavaista, mikäli nöyryyden ja katumuksen mielellä mahdollistamme Hänen toimintansa. Rukoile, vaikka olisit loputtoman syntinen, kehottaa Kronstadtin pyhä Johannes, sillä Herra kyllä kuulee meidän rukouksemme, jos katsoo asiamme oikeaksi Judit 8:17. Päästyämme sielussamme ja sydämessämme rukoukselliseen ilmapiirin, olemme valmiit astumaan rukoukseen, kohottaaksemme katseemme Hänen puoleensa, joka on taivaissa Ps. 123:1. Rukous monissa muodoissaan auttaa meitä ravitsemaan sielumme maaperää kantamaan iankaikkisuuden katoamatonta versoa, kuten pyhä Johannes Krysostomos kirjoittaa: Jos vuodatat jatkuvia ja hartaita rukouksia, kukaan ei voi anastaa sinulta niiden hedelmää, sillä tämä hedelmä on juurrutettu taivaissa ja suojeltu kaikelta turmelukselta, koska se on kuolevaisten saavuttamattomissa.

Rukouksen muodot Kuule asuinsijaasi taivaaseen jokainen rukous, yhtä lailla yksityisten ihmisten kuin koko kansasi armonanominen 1. Kun 8:38.

Yhteinen rukous on Kristuksen Kirkon perimmäinen olotila. Kristittyinä toimimme aina osa suurempaa kokonaisuutta, kuten pyhä apostoli

32 Rukous kirjoittaa: Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin 1. Kor. 12:12 ja edelleen: Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä, samoin me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä Room. 12:4–5 . Yksityistä kristittyä ei ole, kirjoittaa Korkeasti Pyhitetty metropoliitta Ambrosius*. Kristittynä ihminen elää vuorovaikutuksessa ja yhteydessä kirkkoon. Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään Matt. 18:20. Näin myös näemme ensimmäisten Kristuksen seuraajien säännöllisesti kokoontuneen yhteen: Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin Ap.t. 2:46, uskovat pitivät yhtä ja kokoontuivat Salomon pylväikössä Ap.t. 5:12

. Olennainen elementti kristillisessä elämässä on näin ollen se, että kokoonnumme yhteen kantamaan ylistystä ja anomaan sitä, mikä on sieluillemme ja ruumiillemme siunaukseksi. Yhteinen rukous osoittaa sen, että koko uskovien joukolla on yksi sydän ja yksi sielu Ap.t. 4:32. Jumalanpalveluksiin osallistujien määriä tarkasteltaessa tulee ilmeiseksi, että suosituin jumalanpalvelus on jumalallinen liturgia, joka onkin keskeisin kirkkomme jumalanpalveluksista. Liturgian merkitys ei kuitenkaan saa vääristyä siten, että siitä tulee ainoa jumalanpalvelus. Kuten terveellinen ruokavalio on monipuolinen, niin myös sielun hengellinen ravitseminen edellyttää monipuolisuutta. Jumalallinen liturgia on jumalanpalveluselämän kruunu – juhla-ateria, mutta sen erityistä asemaa ei voi korottaa muiden jumalanpalvelusten kustannuksella, sillä nämä muodostavat perusravintomme – arkiruokamme. Ilman arkea ei voi olla juhlaa. Kirkkomme jumalanpalvelukset ovat liki kahden vuosituhannen aikana omaksuneet muodon, joka parhaalla mahdollisella tavalla välittäisi Kirkon opetusta. Jumalanpalvelukset monipuolisesti vaikuttavatkin kaikkiin meidän aisteihimme: näköhavainnoin, tuoksuin, mauin, tuntumin ja ehkä erityisesti laulun ja lukemisen muodossa kuultavin opetuksin. Opetuksellisen sisältönsä puolesta jumalanpalvelukset eivät kuitenkaan ole yhdenvertaisia. Liturgia on rakenteeltaan kiinteä, minkä vuoksi vain muutamat sen veisuista käsittelevät päivän varsinaista teemaa. Sen sijaan ehtoo- ja s. 1945. Jääskeläinen. Joensuun piispa 1988–1996. Oulun metropoliitta 1996–2002. Helsingin metropoliitta 2002–2017. *

33 VI YHTEYS JUMALAAN aamupalveluksessa – tai vigiliassa, jossa nämä kaksi yhdistyvät – kuulemme kirkon opetusta vietettävästä juhlasta. Kirkkoveisut, jotka eivät ole mitä tahansa tekstejä, vaan kirkkomme opetusta sen suurimpien opettajien runomittaan pukemana, suovat meille mahdollisuuden syvällisemmin käsittää vietettävän juhlan hengellinen merkitys. Erityinen merkitys on myös sillä, että yhteen kokoontuneen kansan puolesta kannetaan erityisiä rukouksia pyhän alttarin äärellä. Ääneen luettavien ektenioiden (eli rukoussarjojen) lisäksi pappi hiljaisesti lukee ehtoopalveluksessa seitsemän ja aamupalveluksessa kaksitoista rukousta, joissa ylistetään Jumalaa ja edeskannetaan esirukousta koko kirkkoyhteisön puolesta. Ehtoopalveluksessa pappi salaisesti rukoilee sekä itsensä että koko kansan puolesta, kiittäen kuluneesta päivästä ja anoen kaikkinaista siunausta tulevaan yöhön: Sinä olet viisaudellasi koko luomakunnan luonut, olet erottanut valkeuden pimeydestä, olet pannut auringon päivää hallitsemaan sekä kuun ja tähdet hallitsemaan yötä. Sinä olet katsonut meidät syntiset arvollisiksi tälläkin hetkellä tulemaan kasvojesi eteen ylistämään Sinua ja toimittamaan Sinulle tätä ehtookiitosta. Sinä itse, ihmisiä rakastava Herra, ohjaa meidän rukoustamme, niin että se olisi otollinen niin kuin suitsutussavu Sinun kasvojesi edessä, ja ota se vastaan niin kuin suloinen tuoksu. 7. rukouksesta Muista laupeuttasi ja armoasi. Lähesty meitä hyvyydessäsi ja suo meidän tämänkin päivän loppuaika välttää kaikkia pahan hengen pauloja ja varjele elämämme pahuuden juonilta kaikkein pyhimmän Henkesi armon kautta. 5. rukouksesta Ohjaa meidät Sinun tahtosi mukaiseen satamaan. Valaise sielujemme silmät Sinun totuutesi tuntemisessa. 2. rukouksesta Ilahuta meidän sydämemme, että pelkäisimme Sinun pyhää nimeäsi. Sillä Sinä olet suuri ja teet ihmeitä, Sinä ainoa olet Jumala. Ei ole Sinun vertaistasi, Herra, jumalien joukossa. 1. rukouksesta Täytä, oi Herra, kaikki anomuksemme, jotka tuottavat meille pelastusta, ja suo meidän rakastaa sekä peljätä Sinua koko sydämestämme ja täyttää kaikessa Sinun tahtoasi. 3. rukouksesta Suo, että me yölläkin vuoteessamme muistelisimme nöyrin mielin kaikkein pyhintä nimeäsi ja Sinun käskyjesi tutkistelemisen valaisemina hengen ilolla heräisimme unestamme ylistämään hyvyyttäsi ja kantamaan rukouksia ja anomisia Sinun hyvyydellesi meidän ja koko kansasi syntien edestä. 7. rukouksesta

34 Rukous Vastaavasti aamupalveluksen rukouksissa kannetaan kiitosta vietetystä yöstä ja anotaan siunausta tulevaan päivään. Pappi rukoilee koko kansan puolesta: Sinä olet karkottanut meistä unen velttouden ja olet pyhällä kutsullasi koonnut meidät yönkin ajalla ylentämään kätemme rukoukseen ja tunnustamaan vanhurskautesi tuomiot. 8. rukouksesta Muista, Herra, rukoilijoitasi, ota aamurukouksemme vastaan niin kuin kasvojesi eteen kohoava suitsutussavu, älä ainoatakaan meistä hylkää, vaan armossasi varjele meitä kaikkia. 5. rukouksesta Ota vastaan voimiemme mukainen ylistys koko luomakuntasi ylistyksen kanssa, sillä Sinun edessäsi notkistuvat kaikkien polvet, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, ja Sinun käsittämätöntä kunniaasi kiitosvirsin ylistävät kaikki, joissa henki on, ja kaikki luotusi. 11. rukouksesta Ojenna pyhästä asunnostasi näkymätön kätesi siunaamaan kaikkia meitä. Ja mitä olemme tahtoen tai tahtomattamme syntiä tehneet Sinä, hyvä ja ihmisiä rakastava Jumala, anna anteeksi ja lahjoita meille sekä maallisia että taivaallisia hyvyyksiäsi. Päiden kumartamisen rukouksesta Muista, Herra, armosi paljoudesta koko kansaasi, niitä, jotka tässä ovat ja meidän kanssamme rukoilevat, kaikkia niin maalla kuin merellä sekä valtakuntasi kaikissa paikoissa olevia veljiämme ja sisariamme, jotka ihmisrakkauttasi ja apuasi rukoilevat, ja anna kaikille Sinun suuria armolahjojasi, että me kaikki sielultamme ja ruumiiltamme Sinun varjeleminasi uskalluksella ylistäisimme Sinun ihmeellistä ja siunattua nimeäsi. 4. rukouksesta

Poikkeusolosuhteiden myötä alkanut jumalanpalvelusten suoratoistaminen on aikaansaanut sen, että etäyhteyden kautta on ollut mahdollista osallistua jumalanpalveluksiin, joihin on osallistunut harvemmin – tai ehkä ei koskaan! Näin yhä enenevissä määrin on mahdollista tutustua siihen opetukselliseen ja rukoukselliseen kokonaisuuteen, jonka kirkkomme jumalanpalveluselämä täyteydessään muodostaa. On siis mahdollista, että näiden vaikeiden aikojen hedelmänä yhä useampi löytää sen Kirkkomme elämän helmen, jonka muodostavat ehtoo- ja aamupalvelukset sekä vigiliat, jotka myös erityisellä tavalla vastaavat siihen hengelliseen janoon, jonka jumalanpalvelusten suljettujen ovien takana toimittaminen varmasti monilla on herättänyt. Yksityinen rukous on meidän henkilökohtaisen uskomme ilmaus, sielumme halajamisen huokaus Jumalan puoleen. Hän on kuullut hartaan pyyntöni ja vastaa rukoukseeni Ps. 6:10. Tämän suhteen on syytä muistaa se, että

35 VI YHTEYS JUMALAAN yksityinenkään rukous ei ole yksityistä. Rovasti Georges Florovski* kirjoittaa: Yksityinen rukous on mahdollinen vain yhteisön kontekstissa. Kukaan ei ole kristitty yksinään: kristitty on ruumiin jäsen. Kun kristitty vetäytyy yksinäisyyteen, rukoilemaan keljaansa, hän on silloinkin lunastetun yhteisön jäsen.

Kaikki yksinäisyydessä lausumamme rukous on näin ollen nähtävä osana Kristuksen Kirkon yhteistä rukousta. Yksityisellä rukouksella on varmasti yhtä monta muotoa kuin on ihmisiä, jotka vetoavat anomuksin Luojaansa. Kirkko ei kuitenkaan ole jättänyt alkutaipaleella olevaa kristittyä oman onnensa nojaan, vaan on varmistanut sen, että rukouksen tielle käyvälle on olemassa tarvittava opetusmateriaali. Pyhä esipaimen Ignati kirjoittaa: Auttaakseen sielua sen varhaisessa lapsuudessa pyhä Kirkko on säätänyt rukoussäännön. Rukoussääntö on kokoelma Jumalan innoittamien pyhien isien laatimia rukouksia määrättyihin tilanteisiin ja aikoihin.

Rukous- ja hartauskirjoista löydämmekin monenlaisia rukouksia, joilla kaikilla on oma tarkoitusperänsä. Aamurukoukset, eli rukoukset vuoteesta noustessa, johdattavat meidät kiitollisuuteen uuteen päivän koittamisesta: Kun näkee aistein havaittavat auringon ja tämän maailman päivän valkeuden, oppii halajamaan korkeinta hengellistä Valkeutta ja vanhurskauden Auringon – Kristuksen – säteilemää päivää, jolla ei ole loppua, kirjoittaa pyhä esipaimen

Ignati. Vastaavasti iltaan sijoittuvat iltarukoukset, eli rukoukset uneen vaivuttaessa, johdattaa meidät tarkastelemaan kulunutta päivää Jumalan iankaikkisuuden näkökulmasta. Öisen unen suoma lyhyt lepo on haudan pimeyden pitkällisen levon kuva, kirjoittaa pyhä Ignati ja jatkaa: Iltarukoukset muistuttavat meitä lähestyvästä siirtymisestä iankaikkisuuteen, auttavat tarkastelemaan kaikkea kuluneen päivän aikana tehtyä ja opettavat meitä edeskantamaan Jumalalle tekemiemme syntien tunnustuksen ja niiden katumuksen.

Sekä ilta- että aamurukouksiin sisältyy esirukousosa, jossa lausumamme rukoukset kanssakristittyjemme puolesta todistavat meidän välillämme vallitsevasta ykseydestä. Kronstadtin pyhä Johannes muistuttaa: Herra haluaa 1893–1979. Venäläissyntyinen emigranttiteologi ja rovasti. Tuotannossaan painotti erityisesti kirkkoisien perinteen elvyttämistä modernin kristillisen ajattelun lähteenä. *

36 Rukous sitoa kaikki yhteen uskolla, keskinäisellä rukouksella ja rakkaudella ja tehdä kaikista yhden ruumiin. Pyhät kirjoitukset antavat meille lukuisia esimerkkejä esirukouksen vaikutuksesta: Luoja kuuli Iisakin ja Sakarian esirukoukset vaimojensa puolesta 1. Moos. 25:21, Luuk. 1:13 ja Samuelin kantamat anomukset koko kansan puolesta 1. Sam. 7:9, ja jumalinen apostoli kiittää puolestansa kannettujen rukousten kautta hänen osakseen tulleesta armosta ja varjeluksesta 2. Kor. 1:11–12 . On sanomattakin selvä, että kristillinen rakkautemme velvoittaa meitä toivomaan lähimmäisellemme hyvää, ja näin ollen myös rukoilemaan hänen puolestaan. Toinen rukoilee, toinen kiroaa – kumpaa heistä Kaikkivaltias kuulee? Sir. 34:29

Esirukousta kantaessamme tulee meidän muistaa myös vihamiehiämme, noudattaen sitä esimerkkiä, jonka Herra itse meille antoi ristillä riippuessaan Luuk. 23:34 . Pyhä Johannes Kronstadtilainen muistuttaa siitä, että rukouksellamme tällöin on parantava vaikutus myös meidän itsemme kannalta: Et haluaisi rukoilla sellaisen ihmisen puolesta, jota vihaat ja halveksit, mutta sinun pitää rukoilla juuri siksi, että et sitä haluaisi. Sinun pitää turvautua Lääkäriin, koska olet itse hengellisesti sairas – viha ja ylpeys vaivaavat sinua. Myös vihamiehesi tai halveksimasi henkilö on sairas. Rukoile Herraa opettamaan sinulle vihastumattomuutta ja kärsivällisyyttä ja vahvistamaan sinua niin, että rakastaisit myös vihollisiasi etkä vain hyväntekijöitäsi. Rukoile, että Hän opettaisi sinua rukoilemaan vilpittömästi sekä pahojen että hyvien ihmisten puolesta.

Näin kantaessamme esirukousta meistä tulee Jumalan työtovereita 1. Kor. 3:9, osallisia Hänen toiminnastaan, joka saattaa meidät keskinäisen rakkauden kautta ykseyteen. Kaiken edellä mainitun lisäksi löydämme rukouskirjoista myös Ehtoolliseen valmistavan rukoussäännön (jota edempänä tulemme käsittelemään) ja monia muita päivän toimiin liittyviä rukouksia, akatistos-veisuja ja paljon muuta. Rukouskirjat johdattavat meitä rukouksen tielle, osoittaen pyhien isiemme kirjoittamien rukousten kautta meille hyvän rukouksen esimerkin. Valmiiksi kirjoitetut rukoukset myös johdattavat mielemme hengellisyyden poluille, joita emme omin aivoituksinemme välttämättä olisi löytäneet. Meidän on kuitenkin muistettava, ettei rukouskirjan viitoittama tie ole ainoa oikea. Pyhien elämäkertoja lukiessamme näemme sen, kuinka erilaiset rukouksen tiet vievät Jumalan yhteyteen. Pyhittäjä Johannes Valamolainen

37 VI YHTEYS JUMALAAN toteaakin: toiset [pyhistä] harrastivat sisäistä järjen rukousta ja kypsyivät hengellisessä elämässä, toiset taas lukivat paljon psalmeja, kanoneja ja tropareita ja niin ikään kehittyivät hengellisessä elämässä. Näin ollen ei ole mahdollista pitää yhtä rukoustapaa parempana kuin toista. Hyvä rukous on se, joka pitää sielun hartauden tunnossa Jumalan edessä, kuten pyhä erakkopiispa Feofan

opettaa: Rukoussääntöön nähden ajattelen näin: voi lukea rukouksia ja psalmeja, kunnes sielu herkistyy, ja sitten rukoilla omin sanoin mitä tuntee tarvitsevansa, tai vain: Jumala, ole minulle armollinen. Toisinaan voi koko sen ajan, mikä on varattu rukoussääntöön, käyttää jonkin psalmin lukemiseen niin, että kustakin jakeesta muodostuu myös omasanainen rukous. Joskus voi koko rukoussäännön korvata Jeesuksen rukouksilla ja kumarruksilla. Voi myös yhdistellä näitä tapoja. Jumala kaipaa sydäntä Sananl. 23:26, ja jos sydän on hartauden tunnossa Hänen edessään, niin se riittää.

Meidän ei siis tule nähdä rukousta äärettömän tarkasti rajattuna ja sidottuna määrättyyn muotoon. Rukouksessa edistyminen ei tapahdu aina samalla tavalla, eivätkä kaikki etene samoin keinoin. Lisäksi: niin kauniita ja hyödyllisiä kuin Kirkkomme pyhien meille välittämät rukoussanat ovatkaan, on hyvä rukoilla myös omin sanoin. Vieraisiin sanoihin jotenkin tottuu ja turtuu, kirjoittaa pyhä Johannes Kronstadtilainen. Pyhän Feofan Erakon opetuksen mukaisesti voi rukouskirjojen valmiita rukouksia, akatistos-veisuja, psalminlukemista, maakumarruksia ja kaikkea muuta rukouselämäämme liittyvää nähdä määrätyssä mielessä valmistautumisena rukouksen tilan saavuttamiseen: rukoussääntö on vain virike, polttoaineen palavaan liekkiin lisäämistä. Rukous ei kuitenkaan saa tulla meille itsetarkoitukseksi. Helppo on pitää rukouksen määrää ratkaisevana hurskautemme mittarina, mutta näin ajatellessamme kompastumme pian joko siihen, että pyrkimyksemme ylittävät voimamme, tai siihen, että rukous ei enää palvele perimmäistä tarkoitustansa. On mahdollista lukea paljon rukouksia ja akatistoksia, mutta Jumalan käsistä on mahdotonta ”repäistä” toivottua anteeksiantoa, kirjoittaa Petserin luostarin arkkimandriitta Ioann eräässä kirjeessään, näin muistuttaen siitä, ettemme saa ajatella olevamme tuntipalkkalaisia rukouksen suhteen. Toisaalta liian raskas rukoussääntö voi johtaa rukouksen lakkaamiseen. Jos

38 Rukous kilvoittelija jättää rukoussääntönsä, se johtuu tavallisesti siitä, että hänen sääntönsä on ylittänyt hänen voimansa, kirjoittaa pyhä esipaimen Ignati ja

jatkaa: Rukouksen tehtävä on ihmisen auttaminen hengellisten rikkauksien saavuttamisessa, eikä ruumiin voimat murskaavana ja sielua hämmentävänä vaivalloisena taakkana toimiminen. Vielä vähemmän tulee rukoussäännön olla ylpeyden ja vahingollisen itseriittoisuuden perustana tai aiheena turmiolliselle lähimmäisten tuomitsemiselle ja häpäisemiselle.

Kuinka voimme välttyä pyhän esipaimenen kuvailemilta vaaroilta? Hän itse antaa tähän yksinkertaisen ohjeen: Valitse itsellesi rukoussääntö, joka vastaa voimiasi. Usein emme itse kuitenkaan osaa tehdä tätä arviota luisumatta jompaankumpaan ääripäähän. Tämän vuoksi rippi-isä on korvaamaton apu myös rukoussääntöä määriteltäessä. Tärkeintä rukouselämässämme on siis se, että rukoilemme tavalla, joka on osoittautunut itsellemme sopivaksi, ja teemme sen sellaisessa laajuudessa, joka on omaan elämäntilanteeseemme toisaalta kohtuullinen, toisaalta riittävä. Samoin meidän on turvattava siihen, että rukous on meille voittamaton vahvistus hädän hetkellä. Pyhittäjä Antonios Suuri kertoo: Tiedän munkkeja, jotka ovat suurella vaivalla langenneet ja joutuneet pois tolaltaan, koska ovat panneet toivonsa tekoihinsa, eivätkä ole muistaneet Hänen käskyjään, joka on sanonut: Kysy Isältäsi, ja Hän ilmoittaa sinulle.

Kun siis hengellisessä elämässämme kohtaamme jotakin ylitsepääsemätöntä, on meidän turvattava rukoukseen, sillä omien voimiemme ehtyessä, on Kristus meidän voimamme ja turvakalliomme. Näinä päivinä, jolloin pyhän Ehtoollisen osallisuus on harvemmin mahdollista, tämä rukouksen vaaliminen on erityisen tärkeää, sillä se pitää meidät yhteydessä Jumalaan. Metropoliitta Ambrosius toteaakin sydämen rukouksen olevan pyhään ehtoolliseen osallistumisen jälkeen parhain ja varmin keino päästä yhteyteen Herran kanssa.

39 VI YHTEYS JUMALAAN

Hengellisestä lukemisesta Varakkaitten on välttämätöntä hankkia kristillisiä kirjoja, sillä jo kirjojen näkeminen tekee meidät laiskemmiksi syntiin ja innoittaa pääsemään pidemmälle vanhurskaudessa.

Pyhä Epifanios Salamislainen* näillä sanoillaan osoittaa sen, mikä on pyhän Kirkkomme käsitys hengellisen kirjallisuuden lukemisesta. Pyhän tunteminen on ymmärryksen perusta Sananl. 9:10 todetaan pyhissä kirjoituksissa, ja edelleen: Viisauden tavoittelu on ylintä ymmärrystä […] Viisauden alku on vilpitön opetuksen kaipuu Viis. 6:15, 17. Raamatun, pyhien kirjoitusten, lukeminen johdattaa meitä totuuden tuntemiseen, totisen Viisauden – Kristuksen – yhteyteen. Näin ollen yksi lukemisen hyödyistä on siinä, että niiden kautta opimme tuntemaan Luojamme tahdon, kuten pyhittäjä Serafim Sarovilainen kirjoittaa: Kun ihminen varustaa sieluaan lukemalla Jumalan sanaa, hän saa ymmärryksen siitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa, kun taas Kirjoitusten tuntemattomuus on suuri jyrkänne ja syvä rotko, suuri kavallus pelastusta vastaan on, ettei tunne yhtäkään jumalallista lakia, kuten pyhä Epifanios opettaa. Kirjoitusten kautta opimme tun-

temaan Jumalan säädökset, mikä on välttämätöntä, voidaksemme tulla luetuiksi Kristuksen opetuslasten joukkoon: Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani Joh. 8:31. Raamatun lukeminen on siis meille hengelliseksi ravinnoksi, sillä siitä saamme ammentaa Jumalan sanaa, kuten kirjoitukset itse todistavat: Eivät ihmistä ruoki vain maan tuotteet, ne, jotka Sinuun uskovat, saavat ravintonsa Sinun sanastasi Viis. 16:26 ja Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta Matt. 4:4. Pyhät isät painottavatkin opetuk-

sessaan sitä, että pyhien kirjoitusten lukemisen ja sen kautta niiden tuntemisen tulisi olla osa jokaisen kristityn elämää. Pyhä esipaimen Johannes Krysostomos nuhteleekin Konstantinopolin kansaa: Teidän virheenne on uskoa, että kirjoitusten lukeminen koskee ainoastaan munkkeja, sillä teille se on tärkeämpää, koska te olette maailman keskellä. On olemassa jotain pahempaa kuin olla lukematta kirjoituksia, ja se on uskominen siihen, että lukeminen on hyödytöntä.

n. 310–403. Kyproslainen piispa, jonka pääteos kuvailee ja kumoaa aikansa merkittävimpiä harhaoppeja. Erinomaisen kielitaitonsa vuoksi hänet tunnettiin lisänimellä Pentaglossos – viisikieli. *

40 Hengellisestä lukemisesta Raamattua voi lukea monin tavoin. Hyvä tapa on lukea päivittäin sille päivälle kirkkokalenterissa määrätyt lukukappaleet. Yhtä lailla on tärkeää lukea kirjoituksia – erityisesti Evankeliumeita – yhtäjaksoisesti, sillä tämä edistää kokonaisuuksien hahmottamista, minkä myötä kuullessamme tai lukiessamme yksittäisen otteen pyhistä kirjoituksista, ei se jää meille irralliseksi, vaan osaamme sijoittaa sen oikeaan asiayhteyteensä. Edelleen on toisinaan hyvä syventyä lyhyempiinkin jaksoihin – ehkä jopa yksittäisiin jakeisiin. Raamatun lukemisen tavoista pyhittäjä Serafim Sarovilainen ohjeistaa: Eniten on luettava Uutta testamenttia ja Psalttaria. Evankeliumeja ja apostolien kirjeitä tulee lukea ikonien edessä seisten; psalmit luetaan istuen. Pyhän Raamatun lukeminen valistaa järjen, saaden siinä aikaan jumalallisen muutoksen.

Raamatun lisäksi on hyödyllistä lukea myös muuta hengellistä kirjallisuuta. Raamattu on Kirkon kirja, ja siksi esimerkiksi pyhän Kirkon puhdasta oppia varjelleiden pyhien isien opetukset erityisellä tavalla kirkastavat oikeaa ymmärrystämme siitä, mitä olemme pyhistä kirjoituksista lukeneet. Kuten itse kirjoitukset sanovat: Älä halveksi sitä, mitä vanhukset kertovat, sillä hekin ovat saaneet oppinsa isiltään Sir. 8:9. Osallisuuden Kirkon pyhyydestä voi tulla osaksemme vain Kirkon ja sen piirissä varjellun perinteen kautta, johon meidät on oksastettu, kuten pyhä apostoli kirjoittaa: Jos puun juuri on pyhä, ovat myös oksat pyhät Room. 11:16. On myös syytä muistaa, että hengellistä kirjallisuutta on monen tasoista, ja voi olla suorastaan haitallista lukea kirjallisuutta, joka ei vastaa oman hengellisen elämämme tasoa. Pyhittäjä Johannes Valamolainen kirjoittaa: Pyhien isien kirjoitukset on tarkoitettu hengellisyyden kolmella eri asteella oleville: lapsukaisille, keski-ikäisille ja täydellisille. Kun me sinun kanssasi olemme lapsia, joille on tarpeen ja hyödyksi maitoruoka, etsikin siis noista kirjoituksista se, mikä sopii sinun ikäkaudellesi nautittavaksi.

Samasta asiasta kirjoittaa myös pyhä esipaimen Ignati. Otollisena kirjallisuuten kilvoituelämänsä alkutaipaleella olevalle hän mainitsee abba Doroteoksen opetukset*, mutta toteaa esimerkiksi pyhittäjien Iisak Niniveläisen† tai

* †

suom. Abba Dorotheoksen kaksitoista opetuspuhetta. 1979. WSOY. suom. Pyhä Iisak Niniveläinen – Kootut teokset. Suom. Munkki Serafim. 2005. Valamon luostari.

41 VI YHTEYS JUMALAAN Simeon Uuden Teologin* teosten, samoin kuin myös Filokalian†, usein olevan suorastaan haitallista luettavaa vasta-alkajalle, sikäli kuin hänellä ei ole asianmukaista hengellistä ohjausta saattamassa oikeanlaiseen ymmärrykseen. Edistyneemmille suunnattujen teosten lukeminen johdattaa hengelliseen mietiskelyyn, mikä on liian varhaista niille, jotka eivät ole riittävästi puhdistuneet, hän kirjoittaa. Edellä mainitun kaltaiset teokset ovat suunnattuja

hengellisessä elämässä pidemmälle päässeille, ja niiden haitallisuus vastaalkajalle piilee siinä, että ne ovat omiaan joko väärinkäsitysten myötä johtamaan harhateille tai yllyttämään aloittelevaa kilvoittelijaa mahdottomiin hyveisiin, jotka eivät sovi heille – kuten pyhittäjä Johannes Siinailainen asian ilmaisee. Raamatun ja hengellisen kirjallisuuden lukeminen on meille kuitenkin hyödytöntä, ellei se johda siihen, mihin se on tarkoitettu: hengellisen opin saamiseen. Tämä puolestaan johtaa meitä Jumalan yhteyteen, kuten Salomon viisauden kirjassa todetaan: opetuksen päämäärä on rakkaus, rakkaus on viisauden lakien noudattamista, ja lakien noudattaminen on kuolemattomuuden tae Viis. 6:18. Se, mitä ammennamme kirjallisuudesta ei saa jäädä teoreettiseksi

tiedoksi, kuten myös pyhittäjä Johannes Valamolainen eräässä kirjeessään toteaa: Vähän on hyötyä siitä, että ainoastaan luemme ja kyselemme, kuinka voisi pelastua. On ryhdyttävä toimeen, näkemään vaivaa, puhdistamaan sydäntä himoista.

Rovasti Tapani Repo‡ kuvailee siitä, kuinka hengellisen lukemisen ja käytännön kristillisyyden tulisi kohdata, seuraavasti: Kun olet lukemassa Filokaliaa, parastaikaa nautit niistä näkymistä, joita joku isä siinä sinulle tarjoaa, ovellesi koputetaan, niin jos et voi itseäsi sen vertaa hillitä, ettet voi olla koputukseen tiuskaamalla vastaamatta, niin se on merkkinä siitä, ettei lukemasi ollut sinulle tarkoitettu. Toisin sanoen uskonnollinen elämä ei ole pelkkää nautiskelua, vaan se 949–1022. Konstantinopolissa vaikuttanut pappi ja munkki. Tuotanto käsittelee kilvoitus- ja rukouselämän periaatteita ja Jumalan yhteyden kokemista. Suuri osa tuotannosta on kirjoitettu runomittaan. † suom. Filokalia: Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Suom. äiti Kristoduli. Viidessä osassa 1981–2003. Valamon Ystävät ry. ‡ 1918–1981. Ensisijaisesti Helsingissä vaikuttanut seurakuntapappi, joka kirjoituksissaan esiintoi Kreikan ortodoksista perinnettä ja ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusveisujen rikasta sisältöä. *

42 Sakramentaalinen yhteys on kokemusta, se on elämää. On kyettävä säilyttämään perheessä, työpaikassa, koulussa ja missä tahansa elämänkutsumusta suoritatkin, itsensähillitsemisen henki, itsetarkastelun henki, rakkauden henki.

Sakramentaalinen yhteys Ohitse on mennyt se, mikä laissa tapahtui varjon tavoin, sillä Sinä, puhdas, veisuin ylistetty Neitsyt, synnytit lain antajan Kristuksen, joka säätää meille laupeuden, armahduksen ja valistuksen lain ja poistaa kirouksen. Oktoehoksen 5. sävelmän keskiviikon Jumalansynnyttäjän kanonista

Pelastuksemme tähden Jumala on säätänyt meille sakramenttien pyhät salaisuudet. Lain ja profeettojen antamien ennuskuvien sijaan saamme kohdata lihaan syntyneen Vapahtajan, joka salaisuuksissaan välittää meidän vajavaiseen luontoomme omaa yliolennollista täydellistävää voimaansa, joka parantaa heikot ja tekee puutteelliset täydellisiksi. Juuri tämän vuoksi ne ovat ehdoton edellytys sillä, että pysymme Hänen yhteydessään. Hän myös itse on jokaisen sakramentin toimittaja, kuten Volokolamskin metropoliitta Ilarion* kirjoittaa: Jokaisen sakramentin toimittaa Jumala itse. Ennen liturgian alkua diakoni sanoo papille: Aika on Herran toimia Ps. 119:126. On tullut aika, koittanut hetki, jolloin Jumala itse toimii ja pappi ja diakoni ovat vain Hänen välikappaleitaan.

Pyhien sakramenttiensa kautta Jumala vaikuttaa meidän elämissämme, tuoden maanpäälliseen vaellukseemme häivähdyksen siitä, mikä on taivaallista. Kasteessa meidät on synnytetty uudesti elämään Kristuksessa ja osallisuuteen Hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa, kuten Klemens Aleksandrialainen kirjoittaa: Mitä muuta ylösnousemus on kuin nousemista kuolleista elämään. Niin kastekin, kun kastettava upotetaan, kuvataan kuolemaa, ja kun hänet nostetaan, kuvataan ylösnousemista. Tämä uudestisyntyminen

on täydellistetty mirhavoitelussa, joka on välittänyt meille Kristuksen lupauksen mukaisen Pyhän Hengen armon ja myös tehnyt meistä Jumalan kansaan kuuluvia, kuten pyhä apostoli julistaa: te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan Hänen s. 1966. Alfejev. Venäläinen teologi, säveltäjä ja Moskovan patriarkaatin ulkoasiain hoitaja. On kirjoittanut uskonoppiin, kirkkoisiin ja kirkon historiaan perehdyttäviä teoksia. *

43 VI YHTEYS JUMALAAN suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa 1. Piet. 2:9

. Sielullisten ja ruumiillisten sairauksiemme parannukseksi on meille säädetty sairaanvoitelun sakramentti, joka välittää Jumalan, meidän parannuksemme lähteen, voimaa. Samoin suvun jatkumiseksi ja puhtauden säilyttämiseksi on Hän säätänyt avioliiton, joka sinetöidään siunauksella ja enkelit kirjoittavat sen Taivaan kirjoihin, kuten Tertullianus* kirjoittaa. Näitä kaikkia varten annettu sakramentaalinen papisto, jotka näitä jumalallisia salaisuuksia toimittavat, siten välittäen pyhitystä kristitylle kansalle niillä valtuuksilla, jotka heille ovat periytyneet aina jumalisten apostolien päivistä alkaen. Nämä kaikki ylläpitävät jumalyhteyttämme niissä vastaanottamamme voiman kautta. Kuitenkin tässä suhteessa erityinen asema kuuluu kahdelle sakramentille, joita tulemme tarkemmin tarkastelemaan tästä näkökulmasta käsin: Jumalan yhteyteen palaamisen ja anteeksiannon sakramentti – synnintunnustus, ja sakramenttien sakramentiksikin kutsuttu Herramme kaikkein pyhimmän Ruumiin ja kalliin Veren sakramentti – eukaristia, eli Herran pyhä Ehtoollinen. Katumuksen sakramentti Oletko tehnyt syntiä? Mene kirkkoon ja tunnusta syntisi. Täällä ei ole tuomareita, vaan lääkäreitä: täällä ei ketään tuomita, vaan kaikki saavat anteeksiannon.

Näillä sanoilla pyhä isämme Johannes Krysostomos osoittaa meille synnintunnustuksen sakramentin, eli katumuksen mysteerion, perimmäisen merkityksen: Kun havaitsemme tehneemme vääryyttä Jumalan ja lähimmäistemme edessä ja saaneet omaksemme katumuksen mielialan, on meidän tultava puhdistetuiksi. Jumalan armosta on meidän mahdollista saavuttaa katumuksen mieliala itsenäisesti, itsemme tarkastelun tuloksena. Tämä ei kuitenkaan voi korvata Vapahtajan säätämää sakramentaalista katumusta syntien tunnustamisen kautta. Näemme Vanhassa Testamentissa Israelin kansan kääntyvän suoraan Jumalan puoleen, pyytäen Häneltä anteeksiantoa vääryydenteoista. Heille tämä oli kuitenkin ainoa mahdollisuus, sillä Jumala ei ollut vielä säätänyt n. 155–n. 240. Pohjois-Afrikassa vaikuttanut teologi, todennäköisesti maallikko, joka oli varhaisin merkittävän latinankielisen kirkollisen kirjallisuuden laatija. *

44 Sakramentaalinen yhteys pyhiä sakramentteja välittääksensä armoansa ihmiskunnalle. Kristus asetti pyhälle Kirkollensa sakramentaalisen papiston toimittamaan rakkautensa mukaisia pyhiä salaisuuksia, näin avaten myös ovet synninkatumuksen kautta saavutettavalle anteeksiannolle. Tämä voi kuitenkin tapahtua vain Vapahtajan itsensä säätämän ja Hänen myös toimittamansa sakramentin kautta, kuten apostoli toteaa: Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä 1. Joh. 1:9. Tullessamme tuntemaan itsemme ja näkemään va-

javaisuutemme, voimme siis saada myös katumuksen mielen, mutta se on vasta anteeksiannon ensimmäinen askelma. Ilman synnintunnustusta katumuksella ei ole merkitystä ja ilman katumusta ei voi pelastua, kirjoittaa pyhittäjä Joosef Hesykasti*. Anteeksiannon välittäjänä synnintunnustuksen sakramentti on lahja, joka mahdollistaa meille paluun oikeamielisten tielle silloin, kun olemme siltä poikenneet. Lankeaminen pois oikeudesta ja totuudesta on ominaista langenneelle ihmisluonnolle. Ei ole ihmistä, joka eläessään ei olisi syntiä tehnyt, kirjoittaa pyhä Basileios Suuri, sillä vain enkeleille on ominaista olla lankeamatta Jumalan käskyistä. Tämän vuoksi meidän ei tulekaan vaipua epätoivoon näin käydessä. Kuten pyhittäjä Iisak Syyrialainen opettaa, on ainoa anteeksiantamaton synti katumattomuus. Vähemmän vaarallista on langeta, kuin langeta nousematta ylös. Vähemmän peljättävää on haavoittua, kuin haavoittua olla etsimättä parannusta opettaa pyhä Johannes Krysostomos.

Sakramentaalinen katumus on paluuta Jumalan ja Kristuksen Kirkon yhteyteen, kuten eräässä synnintunnustuksen rukouksessa todetaan: Herra, palvelijaisi pelastuksen Jumala, Sinä armollinen, laupias ja pitkämielinen, joka suret meidän pahojen töittemme tähden, joka et tahdo syntisen kuolemaa, vaan että hän kääntyisi ja eläisi; ole nyt armollinen palvelijallesi ja osoita hänelle synninkatumuksen oikea muoto, anna anteeksi hänelle syntinsä, päästä hänet niistä vapaaksi anteeksiantaen hänelle kaikki hänen pahat tekonsa, jotka hän on vapaasta tahdostaan tai tahtomattaan tehnyt; sovita hänet pyhän Kirkkosi kanssa ja yhdistä hänet siihen Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme, jonka kanssa Sinulle kuuluu valta ja suuruus nyt ja aina ja iankaikkisesti.

Syntien tunnustamisen ja niiden päästämisen kautta palaudumme Kristuksen 1897–1959. Athos-vuorella vaikuttanut kilvoittelija, joka merkittävästi vaikutti pyhän vuoren kilvoituselämän elpymiseen 1900-luvulla. *

45 VI YHTEYS JUMALAAN Kirkon, Hänen Ruumiinsa, jäsenyyteen, josta väärät tekomme meidät ovat vieraannuttaneet. Kirkon varhaisempina aikoina paluu tähän yhteyteen oli hyvinkin konkreettista: raskaampiin synteihin langenneet kristityt olivat todella erossa rukous- ja sakramenttiyhteydestä, kunnes heidät toisinaan useitakin vuosia kestäneen katumusajan jälkeen palautettiin synninpäästön kautta Kirkon yhteyteen. Varhainen Kirkko, odottaen pian koittavaa Kristuksen toista tulemista, edellytti jäseniltään ehdotonta jumalallisten säädösten noudattamista. Tämä vaati kristityiltä suurta vakaumuksen vahvuutta ja moraalista tasoa. Vuosikymmenten ja -satojen kuluessa kristittyjen määrä kasvoi, eikä kaikilta Kristuksen yhteyteen pyrkiviltä voitu odottaa samaa eettistä erinomaisuutta, mikä puolestaan muutti myös synnintunnustuksen sakramentin luonnetta: kertaluontoisten lankeemusten yhteydessä käytetystä sakramentista tuli jatkuvan paluun sakramentti. Muutos sakramentin luonteessa ei kuitenkaan vaikuttanut Kirkon moraaliopetuksen ihanteisiin, kuten rovasti Matti Sidoroff* toteaa: Katumuksen sakramentti tuli yhä tärkeämmäksi kristillisen ihanteen kirkastajana eikä enää niinkään paljon tilaisuutena, jossa langennut ja erossa ollut uudelleen yhdistettiin pyhien yhteyteen. Tämä tehtävä katumuksen sakramentilla on nytkin omassa maallistuneessa yhteiskunnassamme. Tässä palautetaan mieliin, että eettinen maksimalismi on pohjimmiltaan ainoa kristillinen elämännäkemys, vaikkakin sen tavoite – kerta kerran jälkeen osoittautuisi – saavuttamattomaksi: Olkaa täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on Matt. 5: 48.

Synnintunnustus on siis korjausliike, paluu Kristuksen Kirkon opetuksen ihanteisiin, jossa meille aina suodaan mahdollisuus palata täydellisyyttä kohti vievälle tielle. Juuri tästä syystä onkin tärkeää, että osallistumme tähän sakramenttiin säännöllisesti ja usein. Pyhä Johannes Kronstadtilainen opastaa: Roskat lakaistaan pois talosta. Sielu on kuin talo, johon on kerääntynyt paljon roskaa. Sitä pitää lakaista jatkuvasti ja huolellisesti, jotta se puhdistuisi ja kirkastuisi.

Katumuksen sakramenttia ei tule nähdä vain keskusteluna, jossa kerromme papille vaikeuksista, huolista tai murheista, joita kohtaamme s. 1946. Romaniassa vaikuttava suomalainen rovasti. On toiminut pappisseminaarin ja Joensuun yliopiston opettajana sekä Kuopion kirkkoherrana. *

46 Sakramentaalinen yhteys elämässämme. Yhtä lailla tulee meidän varoa näkemästä tätä anteeksiantamuksen lahjaa jonkinlaisena täytettävänä velvollisuutena. Jälkimmäisestä pyhittäjä Nikodemos Pyhävuorelainen varoittaa meitä: Tämä katumuksen puhdistava pesu on tullut kristityille mitä hyödyttömimmäksi, sillä jotkut eivät tunnusta syntejään lainkaan, toiset vain äärettömän harvoin. Vielä jotkut tunnustavat syntinsä, mutteivät kuten tulisi, vaan vailla omantuntonsa tarkastelua ja syntiensä todellista tiedostamista, ilman katumuksen mielialaa ja ilman rikkomusten tarkkaa erittelyä. He tunnustavat syntinsä rutiininomaisesti ja muodollisesti, koska pääsiäinen, joulu tai teofania on lähellä.

Sakramentti ei siis ole vain mieltä keventävä keskustelu tai jonkinlainen muodollisuus, joka tulee täyttää kerran tai pari vuodessa. Se on katumusta osoittavan sielun ja Jumalan kohtaaminen. Tässä tuomme Jumalan eteen vajavaisuutemme sellaisina kuin ne ovat, papin toimiessa kirkkoyhteisön ja samalla myös Kristuksen – sakramentin varsinaisen toimittajan – edustajana, ja lopulta häneltä myös saamme synninpäästön kautta anteeksiannon niillä valtuuksilla, jotka Kristus itse Pyhän Hengen välityksellä antoi opetuslapsillensa ja apostoleillensa Joh. 20:22-23. Pyhä esipaimen Feofan Erakko* kirjoittaa: Katumuksen sakramentin synninpäästö on syntien todellinen päästö, sillä itse Herra kuulee tunnustuksesi rippi-isän korvin, ja Hän itse antaa päästön synneistä rippi-isän huulin.

Lähestyessämme katuvin sydämin Jumalaa ja astuessamme Evankeliumin ja Ristin eteen saadaksemme anteeksiannon on tämä tehtävä kaikkitietävän Jumalan edellyttämällä tavalla. Pyhä esipaimen Ignati opettaa: Niiden, jotka tulevat tunnustamaan hengelliselle isällensä, on tehtävä kaikella rehellisyydellä ja särkynein sydämin, ikään kuin itsensä Jumalan edessä. Näin tunnustaessaan he tulevat osallisiksi armosta. Välinpitämättömästi, vilpillisesti ja huolimattomasti tehty tunnustus ei ole vain hyödytön, vaan jumalanpilkkana se on hänelle tuomioksi.

Meidän Luojamme tuntee kaikki meidän tekomme, mutta lausuessamme ääneen syntimme me osoitamme olevamme valmiit ottamaan vastuun teoistamme. Pyhittäjä Johannes Cassianus Roomalainen† opettaakin: On selvää, 1815–1894. Govorov. Tambovin piispa, jolla oli merkittävä asema Filokalian venäjänkielisen laitoksen laatimisessa. † n. 360–n. 435. Roomalaissyntyinen munkki, joka tutustuttuaan Palestiinan, Syyrian ja Egyptin erakoihin teki teoksillaan itäisen kirkon kilvoitusperinnettä tunnetuksi lännessä. *

47 VI YHTEYS JUMALAAN että ajatus on paholaisesta, kun häpeämme paljastaa sitä. Tunnustaessamme

ääneen vääryydentekomme voitamme oman ylpeytemme, samalla muuntaen katumuksellinen mielialamme aktiiviseksi toiminnaksi kielemme ja huultemme kautta, kuten Korkeasti Pyhitetty Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo muistuttaa: Sisäinen synnintunnustus on välttämätön, mutta onhan ymmärrettävää, ettei Vapahtajamme olisi sakramenttia asettanut ja apostoleita sitä toimittamaan valinnut, ellei Hän olisi edellyttänyt nimenomaan suullista tunnustamiskäytäntöä. Katuvan tulee voida ilmaista asia, joka häntä painaa, tunteakseen saavansa lääkkeen oikeaan tautiin. Keskustellaan paljon siitä, miksi on vaikeaa osallistua synninpäästön sakramentista. Se on vaikeaa, koska on vaikea tunnustaa itsellekään tekojaan yksityiskohtia analysoiden ja eritellen. Ja parannuksen sakramentti varjelee itsepetokselta, koska ihminen joutuu rippi-isän tuella paneutumaan sairauteensa ja sen syihin. Kun opimme tunnustamaan itsellemme ajatuksin, opimme tunnustamaan sakramentissa sanoin.

Katumuksen tekeminen ei kuitenkaan saa jäädä syntien tunnustamiseen. Sen tulee johtaa meidät parannuksenteon tielle. Terveiksi emme voi tulla vastoin tahtoamme. Korkeasti Pyhitetty Nikean metropoliitta Johannes* kirjoittaa: Jos puhumme ripin sakramentista, ajatus keskittyy synnintunnustukseen, ripittäytymiseen. Jos tiedämme, että kreikankielinen alkusana on mielenmuutos, kuvaan tulee mukaan myös myönteistä tavoitteellisuutta. Rikkomuksen tunnustaminen on vain osa tapahtumien kulkua. Ei ole kyse siitä, että vain kadutaan jotain tunteenomaisesti, vaan siitä, että todella ajatellaan uudella tavalla: pyritään uuteen elämänasenteeseen. Se on paljon enemmän kuin pelkkää rikkomusten luettelemista. Katumus on prosessin ensimmäinen vaihe.

Jumalallinen anteeksianto jää kuitenkin vajaaksi yksinomaan katumuksen sakramentissa. Syntien tunnustamisen rinnalla meidän on pidettävä säännöllinen ja tiedostava osallistuminen Herran pyhimmästä Ruumiista ja Hänen kalleimmasta Verestänsä, kuten pyhittäjä Nikodemos meille kirjoittaa: Monet sanovat, että syntien anteeksianto saadaan pyhään Ehtoolliseen osallistumisen kautta. Toiset vastustavat tätä sanoen, että anteeksianto 1923–2010. Rinne. Lapin piispa 1969–1970. Helsingin hiippakunnan piispa 1970–1987 (v:sta 1972 metropoliitta). Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa 1987–2001. Nikean metropoliitta ja Bitynian eksarkki v:sta 2001. *

48 Sakramentaalinen yhteys on mahdollista saada vain synnintunnustuksen välityksellä. Me kuitenkin sanomme, että molemmat ovat välttämättömiä: valmistautuminen synnintunnustuksen ja rukoussääntömme kautta ja pyhän Ehtoollisen vastaanottaminen. Kumpaakaan näistä emme voi nimetä anteeksiannon täyteydeksi. Ilman Ehtoollista ihminen palaa vanhaan tilaansa ja näin ihmisen tila on lopussa pahempi kuin alussa Matt. 12:45, kuten Herra sanoo. Tämän vuoksi meidän on ensin puhdistettava itsemme synnintunnustuksen kautta, mutta myös vapauduttava kaikesta vihamielisyydestä ja pahantahtoisuudesta lähimmäisiämme kohtaan, ja vasta tämän jälkeen lähestyttävä pyhiä salaisuuksia. Näin emme ole niiden kaltaisia, jotka, kuten evankeliumi kertoo, saapuivat hääjuhlaan ilman juhlavaatetta – eli vailla katumuksen mukaisia tekoja ja sen hedelmiä.

Ehtoollinen Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet. Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole. Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää. Joh. 6:48-51 Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti, kun Hän tulee. 1. Kor. 11:26

Kristuksen puhtaimman Ruumiin ja kalliin Veren sakramentti – pyhä Ehtoollinen, Eukaristia, eli kiitosuhri – on meille annettu yhteyden ja ykseyden salaisuudeksi. Osallisuutemme pyhistä Lahjoista palauttaa meidät siihen jumalalliseen yhteyteen, josta syntiinlankeemus paratiisissa ja henkilökohtaiset synnintekomme ovat meidät vieraannuttaneet. Kristus itse julistaa: Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Joh. 6:55-56

Samalla kun jumalallinen sakramentti yhdistää meidät Kristukseen, yhdistää se meitä uskovaisia toinen toisemme kanssa. Jumalinen apostoli Paavali kirjoittaa: Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä. 1. Kor. 10:16-17

Tämän yhdistävän ja yhdeksitekevän vaikutuksensa kautta pyhää Ehtoollista

49 VI YHTEYS JUMALAAN kutsutaankin toisinaan sakramenttien sakramentiksi, sillä se palauttaa meidät siihen aitoon yhteyteen Jumalan kanssa, johon meidät alussa on luotu, ja ykseyden luovalla voimallansa rikkoo Baabelin hajaannuksen 1. Moos. 11:1–9. Tämän keskeisen aseman vuoksi pyhä esipaimen Feofan Erakko kirjoittaakin: Ehtoollisen nauttiminen on keskeinen asia kristillisessä elämässä aivan samoin, kuin verenkierto on ruumiin elämässä. Samoin pyhä Johannes Kron-

stadtilainen painottaa pyhistä Lahjoista osallistumisen välttämättömyyttä opettaessaan: Herra ei pysy ihmisessä, joka ei syö Hänen Ruumistaan ja Vertaan, eikä se ihminen elä Herran yhteydessä. Vaikka pyhä Ehtoollinen on keskeisin kaikista Kirkkomme pyhistä toimituksista ei se kuitenkaan voi tarkoittaa sitä, että tätä osallisuutta pidetään itsestään selvyytenä: Kun Juudas oli osallistunut Kristuksen Ruumiista, Saatana meni häneen – ei Kristus, vaan hänen itsekkyytensä tähden Saatana meni häneen. Millainen teidän sydämenne on ja millaisia ovat tapanne, te pyhiin Salaisuuksiin osallistujat? Ettehän vain pysy pahoina ja katumattomina ja sydämeltänne parantumattomina, vaikka osallistutte usein ehtoolliseen? Tarkkailkaa itseänne. Mitä useammin käytte ehtoollisella, sitä suuremman tuomion jotkut ehkä saavat Jumalalta. Entä sinä, Kapernaum, korotetaanko sinut muka taivaaseen? Alas sinut syöstään, alas tuonelaan saakka! Matt. 11:23

Näissä varoituksen sanoissa pyhä Johannes Kronstadtilainen osoittaa meille mitä meiltä odotetaan vastatessamme kutsuun lähestyä suurta salaisuutta Jumalan pelolla ja uskolla: kuten valmistaudumme mihin tahansa juhlaan, tulee meidän sitäkin enemmän pyrkiä valmistautumaan lähestyessämme tätä taivaallista juhla-ateriaa, jonka osallisuuteen Luojamme meitä kutsuu. Vain valmistautumisen kautta voi osallisuutemme pyhistä Lahjoista tulla meille siunausta välittäväksi, kuten pyhittäjä Nikodemos Pyhävuorelainen opettaa: Halutessasi tulla osalliseksi armolahjoista, lähesty säännöllisesti pyhiä salaisuuksia ja tule niistä osalliseksi. Pidä kuitenkin huoli siitä, että vastaanotat pyhät lahjat vaadittavalla valmistautumisella, nimittäin, syntien tunnustamisella, paastoamisella (niin suurissa määrin kuin kykenet), itsehillinnällä, rukouksella, tarkkaavaisuudella, sydämen murtuneisuudella, ja pyhän apostolin ohjeiden mukaisen itsetarkastelun 1. Kor. 11:28 jälkeisellä puhtaalla omallatunnolla. Näin jumalallisista salaisuuksista osallistuminen ei tule sinulle tuomioksi.

Jumalallinen juhla on valmistettu, mutta juhlaan emme voi astua ilman

50 Sakramentaalinen yhteys juhla-asuamme: valmistautumista. Näin ollen emme edes Kristuksen Kirkon jäseninä saa nähdä pyhistä Lahjoista osallistumista oikeutenamme, eikä myöskään osallistuminen Ehtoollisesta saa olla itsestään selvää vain siksi, että osallistumme liturgiajumalanpalvelukseen, vaan meiltä tulee löytyä vaadittava valmistautuminen, eli – kuten pyhä isämme Johannes Krysostomos opettaa – pyhyys ja puhtaus siinä määrin kuin ne meille ovat tavoitettavissa. Niiden kanssa lähesty aina, ilman niitä – älä koskaan. Vapahtaja on antanut meille pyhän Ehtoollisen lahjana, joka saattaa meidät Hänen yhteyteensä; vähintä mitä voimme vastalahjana Hänelle antaa on oma valmistautumisemme jumalallisen sakramentin osallisuuteen. Millainen tulee olla meidän valmistautumisemme? Pyhittäjä Nikodemoksen edellä lainattu opetus opastaa meitä monipuolisesti siihen, mitä kaikkea valmistautumiseen liittyy. Valmistautumisen kestossa ilmenee vaihtelua Kirkkommekin sisällä: jossakin saattaa valmistautumisjakso paastoineen, pidättäytymiseen ja rukouksineen kestää jopa viikon, toisaalla kolme päivää, tai ehkä osallisuutta edeltävän päivän. Tahtoessamme lähestyä pyhiä salaisuuksia, ei meidän kuitenkaan tule keskittyä ensisijaisesti tekniseen suorittamiseen, mistä Korkeasti Pyhitetty Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavali* meitä muistuttaa: Yksityinen valmistautuminen ei ole jonkin päivän tai hetken asia. Se käsittää kaiken aikamme. Meidän sopii tutkiskella itseämme, olemmeko me vilpittömästi Kristuksen seuraajia vai suutelemmeko Häntä Juudaksen suudelmalla? Onko elämämme koko suunta oikea, vai tulisiko se muuttaa eli tehdä parannus ja huutaa katuvan ryövärin tavoin: Herra, muista minua valtakunnassasi!

Nämä arkkipiispamme sanat muistuttavat meitä siitä, mitä jo edellä on todettu: kristillinen elämämme on kokonaisvaltaista. Samoin myös ehtoolliseen valmistautumisemme tulee ulottua koko elämäämme, eikä olla vain määrättyihin hetkiin ja toimenpiteisiin rajoitettua. Tämän kokonaisvaltaisen pyhien Lahjojen vastaanottamiseen valmistautumisen tueksi ohjeistaa Kirkon perinne kolmiaskelmaiseen itsensä valmistautumiseen pidättäytymisen, katumuksen ja rukouksen kautta. Pidättäytyminen osana valmistautumistamme pyhän Ehtoollisen 1914–1988. Gusev, sittemmin Olmari. Kirkkokuntamme apulaispiispa 1955–1960, Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa 1960–1987. *

51 VI YHTEYS JUMALAAN vastaanottamiseen merkitsee ensinnäkin paaston noudattamista, jotta apostolin käskyn mukaisesti tekisimme eron yhtäältä tavanomaisen syötävän ja juotavan ja toisaalta Vapahtajamme Ruumiin ja Veren välillä 1. Kor. 11:27-31. Pyhin patriarkkamme Bartolomeos* toteaakin paaston olevan yksi tapa hylätä jaottelu taivaan ja maan välillä, minkä kautta myös teemme maanpäälliselle ruumiillemme mahdolliseksi lähestyä taivaallisia. Kirkkomme perinne tuntee kahdenlaista pidättäytymistä paastoamisen muodossa: ensinnäkin määrätyistä ruoka-aineista (eläinkunnan tuotteista, toisinaan myös viinistä ja öljystä) pidättäytymisen paastopäivinä (monissa paikalliskirkoissa myös Ehtoolliseen osallistumista edeltävinä päivinä) ja toiseksi ehtoollispaaston. Jälkimmäisellä tarkoitetaan kaikesta syömisestä ja juomisesta pidättäytymistä. Näin hyvin konkreettisesti erotamme pyhän sakramentin kaikesta muusta syömästämme ja juomastamme. Aamulla toimitettavaa liturgiaa varten tulee täyspaasto aloittaa puolilta öin, joskin jotkut ohjeet kehottavat paastoamaan illan jumalanpalveluksen päättymisestä lähtien. Illalla toimitettavaa ehtoollispalvelusta (esim. pääsiäisyön jumalanpalvelus tai suuren paaston ennenpyhitettyjen lahjojen liturgia) edellyttää piispainkokouksen ohjeistuksen mukaisesti vähintään kuuden tunnin täyspaastoa. Näistä periaatteista on mahdollista poiketa terveydellisistä tai muista syistä oman rippi-isänsä siunauksella. Pyhistä Lahjoista osallistumiseen valmistavaan pidättäytymiseen kuuluu paaston ohessa myös pidättäytyminen aviollisista yhteyksistä. Kuten Mooses kehotti kansaa valmistautumaan Jumalan laskeutumiseen Siinain vuorelle hetkellisellä luopumisella 2. Moos. 19:15, kuten näkyleivästä osallistuminen edellytti Daavidilta ja hänen miehiltään pitäytymistä laillisista suhteista 1. Sam. 21:4– 6 , samoin pyhä apostoli Paavali kehottaa aviopuolisoita pidättäytymään, jotta voitte keskittyä rukoukseen 1. Kor 7:5. Edellisiin viitaten pyhä Simeon Tessalonikalainen kirjoittaa: Jos siis on harjoitettava itsehillintää saadakseen nähdä Jumalan kirkkauden tai vetäytyäkseen rukoilemaan, kuinka paljon välttämättömämpää itsehillintä onkaan aikoessasi osallistua kaikkein peljättävimmistä jumalallisista salaisuuksista!

s. 1940. Arhondonis. Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka v:sta 1991.

52 Sakramentaalinen yhteys Samasta asiasta Teodoros Balsamon* ohjeistaa: Aikoessaan osallistua jumalallisista ja pyhitetyistä Lahjoista on puolisoiden poikkeuksetta pidättäydyttävä.

Katumus mainitaan pyhistä Lahjoista osallistumisen edellytyksenä jo ensimmäiselle vuosisadalle ajoitetussa Kahdentoista apostolin opetuksessa, eli Didakhessa, joka kehottaa: Älkää osallistuko leivän murtamiseen ennen kuin olette tunnustaneet syntinne, jotta teidän uhrinne olisi puhdas. Vuosisatojen saatossa valmistautuminen ja erityisesti synnintunnustuksen sakramenttiin osallistuminen muodostui kuitenkin kompastuskiveksi: Herran kutsuun osallistua Hänen puhtaimmasta Ruumiistaan ja kalliista Verestään vastattiin harvoin – ehkäpä vain kerran vuodessa! Valmistautumisesta, jonka oli määrä tehdä pyhistä Lahjoista osallistumisen mahdollisimman siunaukselliseksi, tuli usein este sakramentaaliselle yhteydelle. Rovasti Alexander Schmemannin† sanoin: Synnintunnustuksesta tuli pääsylippu ehtoolliselle. Vuonna 1970 Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous pyrki elvyttämään säännöllistä ja usein tapahtuvaa Ehtoolliseen osallistumista toteamalla, ettei synnintunnustuksen sakramenttia voida kaikissa tapauksissa nähdä ehdottomana ehtona pyhään Ehtoolliseen osallistumisen edellä: Mikäli Ehtoollisella käydään usein, ei ehdoton vaatimus [synnintunnustuksesta] tule sielunhoidollisestikaan samalla tavalla perustelluksi. Se seikka, että harvoin Ehtoollisella käyvältä on vaadittu ehtona synnintunnustus, johtuu siis poikkeuksellisesta tilanteesta, mutta jos toteutetaan Eukaristian olemusta vastaava tapa käydä usein Ehtoollisella, ei kysymyksessä ole enää poikkeuksellinen tilanne. Tällöin myös synnintunnustuksella käynti määräytyy muista tekijöistä käsin.

Synnintunnustus ja Herran pyhä Ehtoollinen ovat kaksi erillistä sakramenttia, joilla molemmilla on oma merkityksensä, ja juuri tämän vuoksi – jotta molemmat pyhät salaisuudet säilyttäisivät sen, mikä sille on ominaista – piispainkokous muistutti siitä, että synnintunnustusta ei voida nähdä yksinomaan Ehtoolliseen valmistavana sakramenttina, eikä toisaalta Ehtoolliseen osallistumisen edellytyksenä väistämättä voida pitää katumuksen mysteerion k. 1195. Ekumeenisen patriarkaatin nomofylaks (eli kanonisen lainsäädännön asiantuntija) ja sittemmin Antiokian patriarkka. Tunnetaan kattavista kanonista oikeutta käsittelevistä teoksista ja yksittäisten kanonien selityksistä. † 1921–1983. Ranskassa ja Yhdysvalloissa vaikuttanut mitrarovasti ja teologi. Muistetaan erityisesti pyhän Vladimirin Seminaarin rehtorina ja liturgisena teologina. *

53 VI YHTEYS JUMALAAN toimittamista. Tätä edelleen tarkentaen Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavali opettaa: Synnintunnustus ja Ehtoollinen eivät kuulu pakollisesti yhteen, niin että synnintunnustuksella käyminen olisi Ehtoolliselle pääsyn ehtona. Mitään ehdottomia sääntöjä ei synnintunnustuksella käymisen suhteen voi olla, mutta piispojen paimenkirje kehottaa itse kutakin kysymään neuvoa omalta rippi-isältään ja saamaan häneltä siunauksen osallistua usein Ehtoolliseen.

Kuten usein on, asioilla on langenneessa maailmassamme taipumus vääristyä. Kuten meillä Suomessa ennen vuoden 1970 piispainkokouksen paimenkirjettä (ja kuten monissa paikalliskirkoissa yhä edelleen) vääristymä ilmeni harvoin tapahtuvana osallisuutena Herran pyhistä Lahjoista. Sittemmin vääristymäksi on muodostunut katumuksen katoaminen – tai ainakin marginalisoituminen – osana Ehtoolliseen valmistautumista. Korkeasti pyhitetty Nikean metropoliitta Johannes toteaakin piispainkokouksen hyvän tarkoitusperän tulleen väärällä tavalla hyväksikäytetyksi: On vedetty se johtopäätös, että rippi jää asianomaisen omaan harkintaan. Katumuksen sakramentin sivuuttaminen osana Ehtoolliseen valmistautumista on suoraan ristiriitainen piispainkokouksemme vuoden 1970 paimenkirjeen kanssa, joka – mitä ilmeisimmin riskin väärinkäytöksiin tiedostaen – toteaa: On itsestään selvää, ettei tämä [s.o. vapautus jokakertaisesta synnintunnustuksesta] missään mielessä saa merkitä sitä, että mentäisiin toiseen äärimmäisyyteen. Meidän tulee aina vakavasti valmistautua Pyhälle Ehtoolliselle synnintunnustuksen käyttöperiaatteista riippumatta. Synnintunnustukseen turvautumista ei myöskään saa jättää mistään väärästä häveliäisyydestä.

Neljännesvuosisata paimenkirjeen jälkeen katsoi piispainkokous jälleen aiheelliseksi muistuttaa siitä, mitä paikalliskirkossamme säädetty linjaus käytännössä tarkoittaa: Kirkkokuntamme piirissä on kasvavassa määrin ollut havaittavissa, että katumuksen sakramentti on käynyt monilla tahoilla harvinaisemmaksi. Tämä lienee ainakin osittain seurausta 1970-luvun alussa annettujen synnintunnustusta koskevien ohjeiden väärinymmärtämisestä. Omavaltaisesti omille teilleen eksynyt käytäntö tekee tarpeelliseksi korostaa mainittua tuolloin annettua ohjetta uudelleen. Kirkon jäsenen on näissä kysymyksissä toimittava yhteisymmärryksessä rippi-isänsä

54 Sakramentaalinen yhteys kanssa ja hänen ohjeittensa mukaan. Katumuksen sakramentti on eräs Kirkkomme sielunhoidollisia aarteita, jonka viljelyä tulee kaikin tavoin vahvistaa, jotta se yhä suuremmassa määrin ja yhä useamman kohdalla voisi olla se hengellisen terveyden lähde, joksi se on tarkoitettu.

Jo kirkollisten toimitusten tilastoja tarkastelemalla on nähtävissä, ettei tätä vuoden 1995 piispainkokouksen kirjettä seuranneena neljännesvuosisatana ole tapahtunut merkittävää muutosta. Yhtenä ongelmana voitaneen nähdä sen, etteivät piispainkokouksen paimenkirjeet tarkasti pue sanoiksi sitä, mitä niissä todettu tarkoittaa käytännön tasolla: toisaalta suodaan vapautus synnintunnustuksen ehdottomasta edellyttämisestä ennen osallisuutta pyhistä Lahjoista, mutta samalla painotetaan katumuksen sakramenttiin osallistumisen tärkeyttä myös osana valmistautumista. Hyvänä ohjenuorana mainitaan kuitenkin se, että Ehtoolliseen osallistumisen käytännöistä samoin kuin myös sopivasta ajallisesta tiheydestä, mitä tulee synnintunnustuksen sakramenttiin osallistumiseen, tulee kunkin sopia rippi-isänsä kanssa, mihin myös piispainkokouksen päätös meitä velvoittaa: Siirryttäessä siihen käytäntöön, jolloin synninpäästöä ei aseteta ehdoksi jokaiselle Ehtoollisella käynnille, olisi asianomaisen ilmaistava tämä halunsa rippi-isälleen ja pyydettävä häneltä siunaus asialle.

Tiivistettynä voidaan todeta, että katumuksen sakramenttiin osallistumisen ja toisaalta myös katumuksellisen tunteen omaamisen päämääränä on ruumiin temppelimme puhdistaminen, jotta Kunnian Kuningas voi käydä sisälle. Osallisuus kaikkein puhtaimmista salaisuuksista edellyttää myös vastaanottajan puhdistautumista siinä määrin, kuin se meille ihmisille on mahdollista. Se, joka kutsuu keisarin kotiinsa, siivoaa ensin kaiken perusteellisesti. Jos tahdot ottaa Jumalan vastaan omaan ruumiiseesi, on siis sinunkin ensin puhdistettava ruumiisi, toteaa pyhä Gennadios Konstantinopolilainen*. Ark-

kipiispa Paavali kehottaakin kokonaisvaltaiseen tarkasteluun: Ehtoolliseen osallistumiseen valmistautuvan tulisi tutkiskella mikä estää meitä kokosydämisesti palvelemasta Herraa siinä elämänpiirissä, jossa elämme. Tällainen estehän voi olla sydämen kiintymys maalliseen omaisuuteen tai väärä ja luvaton kiintymys johonkin ihmiseen. Se voi olla sydämen ja mielen kiintyminen johonkin paheeseen, syntiin, josta emme voi irrottautua. Tämä voi olla myös sellainen synnillinen teko, jota k. 471. Konstantinopolin patriarkka, joka puolusti Kalkedonin kirkolliskokouksen määritelmää ja laati raamatunselitysteoksia. Valtaosa kirjallisesta tuotannosta on kadonnut. *

55 VI YHTEYS JUMALAAN emme ole synnintunnustuksella rippi-isän edessä tunnustaneet tai jota emme ole vielä oikealla tavalla katuneet. Jos näin on, silloin synnintunnustuksella käynti on välttämätöntä. Samoin välttämätöntä on, ettei sydämessämme ole vihaa ketään lähimmäistämme kohtaan.

Rukous osana pyhään Ehtoolliseen osallistumiseen valmistautumista on välttämätön kahdestakin syystä. Ensinnäkin kääntyessämme rukouksin Luojamme ja Jumalamme puoleen osoitamme kaipuumme Hänen yhteyteensä ja näytämme sen, että olemme edes vähäisissä määrin valmiit näkemään vaivaa palataksemme alkuperäiseen jumalalliseen yhteyteen. Toiseksi rukoukset Ehtoollisen edellä myös erinomaisella tavalla palauttavat mieliimme paitsi pyhän sakramentin merkityksen meidän kristillisen elämämme kannalta, niin myös tekee eläväksi meissä sen mielialan, jonka vallassa meidän tulee Herran pyhää ateriaa lähestyä. Nämä rukouskirjoihin sisällytetyt rukoukset – kanoniveisu ja kaksitoista pyhien isiemme laatimaa rukousta – yhdistävät toisiinsa opetuksen Kristuksen vuodattaman Veren ja Hänen kalliin Ruumiinsa osallisuuden vaikutuksista ja sen katumuksellisuuden ja kelvottomuuden, joka meidän tulee itsestämme löytää vastatessamme Herran kutsuun. Pyhä esipaimen Ignati kirjoittaa: Kuinka ylevät ja syvälliset ovatkaan ehtoollisrukoukset! Kuinka erinomaisen valmistautumisen ne suovat Kristuksen pyhiä salaisuuksia lähestyvälle! Ne puhdistavat ja kaunistavat sielun kammion ihmeenomaisin ja Jumalalle otollisin ajatuksin ja tuntemuksin. Näissä rukouksissa suurenmoisesti kuvaillaan ja selitetään kristillisistä sakramenteista suurenmoisin, samalla tämän suuruuden rinnalla ovat ihmisen vajavaisuudet elävästi ja todellisesti luetellut, osoittaen hänen heikkoutensa ja ansiottomuutensa. Niin kuin aurinko loistaa taivaalla, loistaa näistä rukouksista Jumalan käsittämätön hyvyys, jonka mukaisesti Hän tahtoo tulla yhdeksi ihmisen kanssa katsomatta tämän mitättömyyden puoleen.

Valmistavien rukousten ohessa meitä kutsutaan osallistumaan jumalanpalveluselämään, yhteiseen rukoukseen, erityisesti ennen pyhistä Lahjoista osallistumista. Sakramentaaliseen osallisuuteen meidän tulee valmistautua parhaamme mukaan, tehdä se, mitä suinkin voimme, jotta Jumala näkisi pyrkimyksemme, ja itse kaikkivoimallisena täyttäisi sen, mikä omassa valmistautumisessamme jää vajavaiseksi. Näin ollen on aiheellista pohtia, onko yksinomaan jumalalliseen liturgiaan osallistumista varten varattu aika kaikki, mitä voimme Kirkon yhteisen jumalanpalveluselämän osalta Jumalallemme

56 Sakramentaalinen yhteys antaa osoituksena halustamme saada lähestyä Hänen juhla-ateriaansa? Lähestymme pyhää uhrialttaria vastaanottaaksemme elämän Leivän, joka on luvannut yhteytensä kautta suoda meille sen, mitä sielumme kaipaa: Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan Joh. 6:35. Valmistautuessamme parhaamme mu-

kaan, emme silti koskaan voi olla valmiita salaisuuksista suurimman kohtaamiseen, sillä meidän vajavaisen ihmisyytemme kohdatessa Täydellisen, on meidän Jumalamme tuhkaksi polttava tuli Hepr. 12:29. Voiko ihminen kelvollisesti osallistua Herran Ehtoolliseen? Kysyy oikeutetusti Korkeasti Siunattu Helsingin piispa Aleksanteri* vastaten: Ei tietenkään sanan varsinaisessa merkityksessä. Kelvollisesti esiintyy Jumalan edessä vain se, joka tuntee ja nöyrämielisesti tunnustaa oman kelvottomuutensa. Kelvolli-

suutemme Jumalan Ruumiista ja Verestä osallistumiseen piilee siis siinä, että pyrimme olemaan kelvolliset ja tekemään sen, mitä voimme elääksemme elämämme kristillisesti, ja valmistautuaksemme pidättäytymisen, katumuksen ja rukouksen kautta, samalla kuitenkin tiedostaen, etteivät omat pyrkimyksemme ole riittävät. Vain Jumala voi meidät tehdä kelvollisiksi pyhyyksiin, ja sen Hän tekee nähdessään hartaan halumme ja sinnikkäät yrityksemme ja kuullessaan, kuinka tunnustamme sydämestämme kelvottomuutemme peljättävien salaisuuksien edessä, kuten pyhittäjä Amvrosi Optinalainen† opettaa: Se pysyy kylmänä, joka tavoittelee Ehtoollisesta lohdutusta. Mutta joka pitää itseään kelvottomana saamaan lohdutusta, hän kokee armon. Näin lähestyessämme voimme yhtyä pääsiäisen keskijuhlan kanoniveisun sanoihin: Me, jotka syömme Herran Ruumiin Ja otamme vastaan Valtiaan Veren, vaellamme Hengen uudistamina armossa eläen. Eukaristia poikkeusolosuhteissa Joka nykyään puhuu liturgiasta, joutuu todennäköisesti väittelyyn. Niiden mielestä näet, joilla on ”liturginen mieli”, liturgia on Kirkon kaikista 1883–1969. Karpin. Viipurin piispa 1935–1945, minkä jälkeen Helsingin piispa. Kirjallinen tuotanto koostuu pääosin Kirkkomme mystistä perinnettä käsittelevistä lyhyistä artikkeleista ja ajatelmista. † 1812–1891. Skeemapappismunkki ja ohjaajavanhus. Hengellisen ohjauksen ja opetuksen antamisen lisäksi käänsi venäjäksi aiemmin vain kreikaksi ja kirkkoslaaviksi saatavilla ollutta hengellistä kirjallisuutta. *

57 VI YHTEYS JUMALAAN toiminnoista tärkein, ellei suorastaan ainoa. Toisten mielestä taas liturgia on esteettistä ja hengellistä harhautumista Kirkon todellisesta tehtävästä.

Nämä rovasti Alexander Schmemannin sanat liturgian perimmäisestä luonteesta ovat erityisen ajankohtaiset osaksemme tulleina aikoina. Kirkko uskovaisten yhteisönä muodostaa Kristuksen ruumiin, joka perimmäiseltä luonteeltaan on liturginen yhteisö, eikä sitä voida redusoida vain yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi, hyväntekeväisyysjärjestöksi tai hyvää mieltä ja lohtua välittäväksi toimijaksi. Arkkipiispa Paavali osuvasti toteaa: Jumalanpalveluselämä on Kirkon elämän keskeisintä sykintää. Kaikki muu toiminta nimenomaan Kirkon kannalta on arvokasta ja merkittävää vain siinä määrin, kuin se opastaa jäsenensä kirkon jumalanpalveluselämän piiriin, siihen ilmapiiriin, jossa Pyhä Henki saa elävöittää ihmisen.

Kristuksen Kirkon tehtävä on kiitosuhrin edeskantamisessa. Kaikki tämän rinnalla tapahtuva – kasvatus- ja diakoniatyö sekä kaikki muu kirkollinen toiminta (niin tärkeitä kuin nämä ovatkin!) – on nähtävä olemukseltaan liturgian jatkumona, rakkauden käskyn toimeenpanemisena. Kuitenkin näinä aikoina jumalallisista salaisuuksista osallistumiseen kutsuvat sanat Jumalanpelvossa ja uskossa lähestykää kaikuvat pääosin tyhjille saleille. Maailmantilanne ei ole voinut olla vaikuttamatta jumalanpalveluselämäämme. Tästä johtuen niin esipaimenemme kuin myös muu kirkollinen esivalta ovat joutuneet tekemään vaikeita ratkaisuja, jotka eivät ole olleet kaikille mieleisiä – kuten usein on vaikeiden ratkaisujen kanssa. Niin Suomessa kuin maailmanlaajuisestikin on keskustelu paljossa keskittynyt pyhien sakramenttien ja sakraaliesineistön mahdollisuudesta toimia tartunnan välittäjänä, voimassa olevien rajoitteiden mielekkyyden pohtimiseen ja jopa siihen, onko jumalallista liturgiaa mahdollista ja oikeutettua toimittaa vallitsevissa olosuhteissa. Tilanteen arvioiminen hyvässä hengessä näistä lähtökohdista on toki tarpeellista – sikäli kuin osaamme välttää pyhän Kirkon sisäistä hajaannusta ja eripuraisuutta, mistä jumalinen apostoli varoittaa Room. 16:17 –, mutta sitäkin tärkeämpää on tulla näkemään ei niinkään se, mikä on tilanteessamme rajoitettua, vaan se, mikä meille on mahdollista. Voimassa olevista rajoituksista huolimatta verettömän uhrin edeskantaminen jumalallisessa liturgiassa ei ole loppunut, eikä voikaan loppua niin

58 Sakramentaalinen yhteys pitkään kuin Kirkko säilyttää aidoimman olemuksensa. Sen toimittaminen ei myöskään ole muuntunut vain tyhjän muodollisuuden täyttämiseksi. Jumalallinen liturgia mahdollistaa meille osallisuuden Kristuksen pyhistä salaisuuksista, mutta sen toimittamisen merkitys ei rajoitu tähän. Pergamonin metropoliitta Johannes* painottaa erityisesti sitä, ettei liturgiaa tule käsittää yksinomaan toimituksena, jossa me olemme vastaanottajina. Sen sijaan meidän tulee myös tuoda itse itsemme – oma elämämme – uhriksi Jumalalle. Hän kirjoittaa: Kaiken sen, mitä me olemme, mitä me teemme ja mikä kiinnostaa meitä maailmassa voi ja täytyy kulkea Eukaristian toimittajan käsien kautta uhrina Jumalalle: ei jäädäkseen sellaiseksi, millainen se on eikä myöskään lakatakseen olemasta se, mitä se todella ja ontologisesti on, vaan tullakseen siksi, joka se todella on ja joka on synnin turmelema.

Liturgiassa Jumalalle kannettava kiitosuhri on veretön uhri kaiken tähden ja kaiken edestä, ja yksi sen erityisistä vaikutuksista piilee siinä kannetun esirukouksen voimassa. Pergamonin Johanne esirukouksin muistaminen liturgiassa korostaa sitä, että Kristuksen ”muistelemiseen” Eukaristiassa sisällytetään kaikki pyhät ja Kirkon jäsenet, joiden puolesta tämä »järjellinen jumalanpalvelus» Room. 12:1 toimitetaan. Tämä on erityisen selvästi nähtävissä kah-

dessa liturgian osassa: liturgian valmistavassa osassa – proskomidissa –, ja välittömästi Ehtoollislahjojen pyhittämistä seuraavassa osassa – diptyykeissä. Proskomidissa muisteltavat ortodoksiset kristityt tulevat osallisiksi jumalallisista salaisuuksista, joskaan eivät fyysisessä mielessä, niin mystisellä ja salatulla tavalla, kuten pyhä Nikolaos Kabasilas† opettaa. Ehtoollisen jaon jälkeen pappi pyyhkii muisteluosaset ehtoolliskalkkiin ja osasten tullessa kosketuksiin Kristuksen puhtaimman Veren kanssa pappi anoo: Pese, Herra, kalliilla Verelläsi tässä muisteltujen synnit pyhiesi esirukouksien tähden. Näin salatulla tavalla pyhitys välittyy kaikille niille, joita olemme proskomidissa muistelleet. Liturgisen uhrin laajempaan, koko kristikansaa koskevaan, käsittämiseen meidät johdattavat itse rukousten sisältö. Monet liturgian rukouksista s. 1931. Zizioulas. Ekumeenisen patriarkaatin titulaaripiispa ja teologi. Teokset keskittyvät paljolti kirkko- ja ehtoolliskäsitykseen. † 1319 tai 1323–1392. Tiedot henkilöhistoriasta hyvin vähäisiä. Säilynyt tuotanto koostuu pääosin jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia selittävistä kirjoituksista sekä opetuspuheista. *

59 VI YHTEYS JUMALAAN korostavat sitä, ettei palvelusta toimiteta yksinomaan läsnä olevan – eli näinä aikoina hyvin rajatun – kristikansan puolesta, vaan kuten Kristuksen Veri vuodatettiin maailman elämän edestä, niin myös tämä verettömän uhrin edeskantaminen tapahtuu koko ihmiskunnan pelastuksen puolesta. Tästä muistuttaa muun muassa pyhän Ambrosius Milanolaisen laatiman ja pappia jumalanpalveluksen toimittamiseen valmistavan mittavan rukouksen sanat: Älä hylkää tätä minulle uskottua sovituspalvelusta, etteivät lunastushinnasta jäisi minun kelvottomuuteni tähden osattomiksi ne, joiden edestä Sinä itse olet tahtonut olla pelastavaisena uhrina ja lunastuksena. Minä kannan eteesi, Herra, kansan huolet, vangittujen huokaukset, sairastavien kärsimykset, matkustavaisten tarpeet, heikkojen murheet, vanhusten vaivat, lapsukaisten valitukset, neitseiden lupaukset, leskien rukoukset ja orpojen mielipahan, jotta armossasi katsoisit heidän puoleensa.

Sama on yhä selkeämmin nähtävissä itse eukaristisissa rukouksissa, joissa vastaavalla tavalla kannetaan esirukouksia sekä läsnä olevan että syystä tai toisesta poissaolevan kansan puolesta*. Näin jokaisen liturgian rukouksesta *

Erityisesti pyhän isämme Basileios Suuren liturgiassa luettavat esirukoukset monipuolisuudessaan ovat niin huomion arvoiset, että ne lainataan tässä kokonaisuudessaan: Vielä rukoilemme Sinua: Muista, Herra, pyhää, yhteistä ja apostolista, maailman äärestä toiseen ulottuvaa seurakuntaasi ja anna rauha sille, jonka olet Kristuksesi pyhällä verellä ansainnut, ja tämä pyhä temppeli säilytä lujana maailman loppuun asti. Muista, Herra, niitä, jotka ovat kantaneet nämä lahjat Sinulle, kuin myös niitä, joiden edestä ja joiden kautta sekä joiden tähden he ovat ne kantaneet. Muista, Herra, lahjantuojia ja kaunistajia pyhissä seurakunnissasi kuin myös niitä, jotka muistavat köyhiä. Palkitse heidät runsailla taivaallisilla lahjoillasi. Lahjoita heille maallisen sijaan taivaallista, ajallisen sijaan iankaikkista, katoavaisen sijaan katoamatonta. Muista, Herra, niitä, jotka ovat erämaissa, vuorilla, luolissa ja maakuopissa. Muista, Herra, niitä, jotka neitsyydessä ja hurskaudessa ja kilvoituksissa viettävät puhdasta elämää. Muista, Herra, valtakuntamme päämiestä ja koko esivaltaa, taivuta heidän sydämensä hyvyyteen seurakuntaasi ja koko kansaa kohtaan ja anna heille rauha hallita, että mekin viettäisimme rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa. Hyvät hyvyydelläsi varjele, pahat tee lempeydelläsi hyviksi. Muista, Herra, tässä rukoilevaa kansaa kuin myös niitä, jotka ovat oikeista syistä jääneet tänne tulematta, ja armahda heitä sekä meitä suuressa laupeudessasi. Heidän varastonsa täytä kaikella hyvyydellä; heidän avioliittonsa suojele rauhassa ja yksimielisyydessä. Pienokaiset kasvata, nuorukaiset opeta, vanhuksia tue, alakuloisia rohkaise, hajoitetut kokoa yhteen, eksytetyt palauta oikealle tielle ja yhdistä jälleen pyhään, yhteiseen ja apostoliseen seurakuntaasi; saastaisten henkien

60 Sakramentaalinen yhteys tulee osalliseksi koko maailma, sillä siinä veretön uhri edeskannetaan Luojallemme kaiken tähden ja kaiken edestä. Osallisuus Kristuksen Ruumiin ja Veren pyhittävästä voimasta ei näin ollen rajoitu niihin, joilla on mahdollisuus sanan varsinaisessa mielessä tulla niistä osallisiksi (jos näin olisi, tekisi se merkityksettömäksi kaikki ne aikojen saatossa toimitetut liturgiat, joissa paikalliskirkossa vallitsevan tavan, läsnä olevien uskovaisten valmistautumattomuuden tai muun syyn vuoksi muut kuin papisto eivät ole osallistuneet pyhistä sakramenttilahjoista). Tästä meille todistaa jumalinen apostoli, joka toteaa poissaolleessaankin olevansa läsnä, kun Kristuksen nimessä yhteen kokoonnutaan 1. Kor. 5:4. Vaikka esirukousten kautta olemmekin osallisia jumalallisen kiitosuhrin toimittamisesta, ei tämä voi korvata varsinaista osallisuutta Herran pyhästä Ehtoollisesta. Eukaristinen osallisuus on näinäkin aikoina mahdollistettu kaikille, joskaan ei jumalanpalvelusten yhteydessä. Sakramentaalinen yhteys on näin ollen turvattu, joskaan ei välttämättä niin usein tapahtuvana, kuin mihin olemme tottuneet. Näinä aikoina meitä erityisesti kutsutaan elämään liturgiaa liturgian edellä, eli toteuttamaan kokonaisvaltaista valmistautumista Vapahtajamme pyhimmistä salaisuuksista osallistumiseen. Pyhittäjä Nikodemos Pyhävuorelainen painottaa opetuksessaan sitä, että valmistautumisemme pyhiin sakramentteihin vaikuttaa merkittävällä tavalla siihen, missä vaivaamat vapahda; merelläkulkijain mukana kulje, matkustajain kanssa matkusta, orpoja suojele, vangit vapauteen päästä, sairaat paranna; tuomioistuinten edessä, kaivoksissa, maanpakolaisuudessa, katkerassa orjuudessa sekä kaikessa murheessa, puutteessa ja hädässä olevia muista, Jumala. Myös kaikkia niitä muista, jotka Sinun suurta laupeuttasi tarvitsevat, niitä, jotka rakastavat meitä, kuin myös niitä, jotka meitä vihaavat, ja niitäkin, jotka ovat käskeneet meitä kelvottomia rukoilemaan heidän puolestansa. Muista, Herra, meidän Jumalamme, kaikkea kansaasi ja kaikille vuodata runsas armosi, antaen kaikille sen, mitä he pelastukseksensa pyytävät. Ja niitäkin, joita me tietämättömyytemme, hajamielisyytemme tai nimien paljouden tähden emme muistaneet, muista Sinä itse, Jumala, sillä Sinä tiedät kaikkien iät ja nimet sekä tunnet jokaisen äidin kohdusta asti. Sillä Sinä, Herra, olet avuttomain toivo, myrskyn yllättämäin pelastus, merelläkulkijain suojasatama, sairaitten parannus. Tule itse kaikille kaikeksi, tuntien jokaisen ihmisen sekä tietäen hänen anomuksensa, kotinsa ja tarpeensa. Varjele, Herra, tätä kaupunkia sekä kaikkia kaupunkeja ja maakuntia nälänhädästä, kulkutaudista, maanjäristyksestä, vedentulvasta, tulesta, miekasta, muukalaisten hyökkäyksestä ja kansalaissodasta.

61 VI YHTEYS JUMALAAN määrin ne vaikuttavat meihin: Armosta tulet osalliseksi samoissa määrin kuin olet valmistautunut. Kristuksen pyhästä Ruumiista ja kalliista Verestä osallistumisen ollessa harvemmin tapahtuvaa, on meidän mahdollista erityisellä tavalla palauttaa mieliimme tämä valmistautumisen tärkeys. Edellä on muistutettu siitä, mitä meiltä odotetaan lähestyessämme Herran pyhiä salaisuuksia. Näiden pohjalta voimmekin pohtia, missä asioissa voisimme voimiemme mukaan laajentaa valmistautumistamme. Esimerkiksi: 1) Pidättäytymis tä on mahdollista pohtia sen laajentamista useampipäiväiseksi. Monissa paikalliskirkoissa, joissa Ehtoolliseen osallistutaan harvoin, noudatetaan pidättyväisyyttä muutaman päivän – tai jopa viikon! – ajan ennen varsinaista osallisuutta, muun muassa keskittämällä ruokavalio paastoruokiin. 2) Tietäessämme pääsevämme osallistumaan pyhistä Lahjoista, on erityisen aiheellista elävöittää rukouselämäämme , esimerkiksi pidemmällä rukoussäännöllä, pyhiin kirjoituksiin lukemisella tai maakumarruksilla. Myös varsinaisia Ehtoolliseen valmistavia rukouksia voimme lukea muulloinkin kuin vain välittömästi osallisuuden edellä. Samoin on hyvä ajoittain pysähtyä tutkistelemaan näiden rukousten sisältöä omakohtaisesti, jotta ymmärrämme, mitä nämä sanat tarkoittavat meidän itsemme kohdalla ja mitä me anomuksissa todella pyydämme. 3) Katumuksella puhdistautuminen – sekä mielenlaatumme osalta että myös erityisesti sakramentaalisen synninpäästön kautta – niin usein kuin mahdollista aidossa nöyryyden hengessä niin ikään tekee meidät paremmin valmistautuneiksi pyhään yhteyteen. Erityisen aiheellista usein tapahtuva katumuksen sakramenttiin osallistuminen onkin nyt pyhistä Lahjoista harvoin osallistuttaessa, mihin myös piispainkokouksen vuoden 1970 paimenkirje meitä ohjeistaa.

Valmistautuneina vastaanottamaan jumalallisten sakramenttien siunauksen saatamme vihdoin astua pyhän ehtoolliskalkin eteen, voiden huokaista rukouksen sanoin: Minun on hyvä liittyä Jumalaan ja panna Herraan pelastukseni toivo.

62 Paluu rakkauteen

Paluu rakkauteen Anteeksiannon lahja Oi Kristus, Sinä olet rakkaudellasi vetänyt minut puoleesi ja jumalallinen rakkautesi on muuttanut minut. Puhdista aineettomalla tulellasi syntini ja suo minun täyttyä Sinussa olevalla hyvällä. Kristuksen kirkastumisen juhlan kanonista

Tultuamme osallisiksi kaikkilaupiaan Valtiaamme armeliaisuudesta syntien poispesemisen kautta on ensiarvoisen tärkeää, että luotamme Hänen laupeuteensa. Jumalan armon pohjattomuudesta veisaava psalmisti toteaa: Hädässään he huusivat avuksi Herraa, ja Herra pelasti heidät ahdingosta. Hän lähetti sanansa, ja se paransi heidät, haudan partaalta hän auttoi heidät turvaan Ps. 107:19–20. Samaan rajattoman anteeksiannon tuomaan pelastukseen tu-

lee meidän panna turvamme, kun olemme tarkan itsetutkistelun jälkeen puhdistaneet itsemme syntien tunnustamisella ja yhdistymisellä itseensä Jumalaan Hänen Ruumiinsa ja Verensä osallisuuden kautta. Tämän luottamuksen välttämättömyydestä meitä muistuttaa pyhä Johannes Kronstadtilainen sanoin: Varo kaikin tavoin vaipumasta toivottomuuteen, sillä se synnyttää sydämessä raskasta alakuloisuutta ja väkinäisiä kyyneleitä. Syntisi ovat mitättömiä Jumalan laupeuden rinnalla, olivatpa ne millaisia tahansa, kunhan vain kadut niitä vilpittömästi!

Samoin pyhä Johannes Krysostomos kirjoittaa: Älä koskaan epäile Jumalan laupeutta, riippumatta siitä, mihin synteihin paholaisen kiusaus onkaan sinut vanginnut, vaan rukoile kaikesta sydämestäsi anteeksiantoa; koputa Jumalan armon oveen, ja se avataan sinulle. Älä siis syntisyydestäsi huolimatta vaivu epätoivoon, vaan kadu niitä ja tunnusta ne särjetyin sydämin.

Levottomuus vanhan ihmisyytemme kelvottomuuksista, joka vaivaa mieltä vielä synninpäästön ja pyhien ehtoollislahjojen puhdistavan osallisuudenkin jälkeen, ei suinkaan ole katumuksen syventymistä – kuten joku voisi ajatella – vaan kyseessä on pikemminkin kaikkivaltiaan Jumalan armon väheksyminen. Profeetta julistaa: Sinun tekosi estävät sinua palaamasta Jumalan luo Hoos. 5:4. Kristuksen itsensä säätämien sakramenttien kautta Luojamme välittää meille rakkautensa mukaiset lahjansa, sillä juuri siinä Jumalan

63 VI YHTEYS JUMALAAN rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. 1. Joh. 4:9–10 Isä antoi tuhlaajapojalle

äärettömän paljon enemmän, kuin hän oli osannut odottaa: tultuaan tiedostamaan tilansa hän ei katsonut itseään arvolliseksi muuhun kuin tulla palkkalaisten joukkoon luetuksi, mutta laupias isä puki hänet juhla-asuun ja asetti sormuksen hänen sormeensa Luuk. 15:1–24. Minun poikani oli kuollut, mutta heräsi eloon; hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt Luuk. 15:24. Mikäli jäämme murheeseen vielä vastaanotettuamme armon, emme salli sielumme astua siihen ilojuhlaan, jonka taivaallisen Isämme on valmistanut. Jumalan enkelit iloitsevat yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen

Luuk.

15:10

, kirjoittaa apostoli. Murheeseen takertuminen on ennen kaikkea haitallista sielumme tilalle, kuten pyhittäjä Serafim Sarovilainen opettaa: Kun murehtimisen paha henki saa sielun valtaansa, se täyttää sen murheella ja mieliharmilla eikä anna sen rukoilla asiaankuuluvalla hartaudella; se häiritsee kirjoitusten tarkkaavaista lukemista, riistää sielulta sävyisyyden ja hyväntahtoisuuden veljien seurassa ja herättää vastenmielisyyttä kaikkea keskustelua kohtaan. Murheen täyttämästä sielusta tulee mieletön ja raivokas; se ei voi ottaa hyvää neuvoa vastaan rauhallisesti eikä vastata sävyisästi tehtyihin kysymyksiin. Se karttaa ihmisiä pitäen heitä syyllisinä kuohuntaansa eikä ymmärrä, että sairauden syy on siinä itsessään. Murehtiminen on sydämen mato, joka järsii sen synnyttäjää.

Anteeksianto ei myöskään saa tulla meille ylpeyden aiheeksi eikä tuottaa meille erinomaisuuden tunnetta, sillä tämä johtaa helposti siihen, että riistämme Jumalalta sen, mikä kuuluu yksin Hänelle: tuomiovallan. Pyhä Johannes Kronstadtilainen elävästi kuvaa tuomitsevan ihmisen sielun tilaa: Haluat, että toiset korjaisivat nopeasti puutteensa, mutta korjaatko itse omia vikojasi; etkö itse kärsi samoista puutteista kuin toisetkin? Eivätkö toiset juuri sinun kelvottomuutesi tähden vajoa syvemmälle himoihin ja synteihin?

Itse Vapahtaja julistaa, ettei lähimmäistään tuomitseva ole muun kuin tuomion arvoinen: Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan Luuk 6:37 ja edelleen:

64 Paluu rakkauteen Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan. Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: Annapa kun otan roskan silmästäsi, kun omassa silmässäsi on hirsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä. Matt. 7:1 - 5

Lähimmäisemme hengelliseen elämään puuttumalla osoitamme usein myös sen, että hengellinen elämämme on taantunut. Ehkä olemme nähneet omat vajavaisuutemme ja niitä katuneet, mutta saatuamme niistä vapautuksen emme enää ole valmiit tarkastelemaan itseämme, kuten pyhittäjä Serafim Sarovilainen huomauttaa: Miksi tuomitsemme veljiämme? Siksi, ettemme yritä tuntea itseämme. Joka tavoittelee itsetuntemusta, ei jouda tarkkailemaan toisia. Tuomitse itsesi ja lakkaat tuomitsemasta toisia. Tällä [s.o. kilvoituksen] tiellä on erityisesti varottava puuttumasta toisten asioihin. Niitä ei pidä ajatella eikä niistä puhua: Suuni ei puhu ihmisten teoista LXX Ps. 16 (17):4. Sen sijaan tulee rukoilla Herraa: Puhdista minut rikkomuksistani, niistäkin, joita en itse näe. Varjele minut myös eksyttäjiltä Ps. 19:13–14.

Se, että ojennamme jotakuta kanssakristityistämme ei yksiselitteisesti ole tuomitsemista. Taustalla saattaa vaikuttaa aito halu lähimmäisemme auttamiseen tämän vajavaisuuksissa. Kuitenkin pyhä Johannes Kronstadtilainen erityisesti varoittaa siitä, että lähimmäisen vajavaisuuksiin puuttuminen usein johtaa päinvastaiseen, kuin mihin sillä on pyritty: Jos haluat korjata jonkin ihmisen puutteet, älä ajattele, että voisit tehdä sen omin voimin. Me itse ennemminkin pilaamme koko asian omine himoinemme, esimerkiksi ylpeydellä ja siihen liittyvällä ärtyisyydellä. Mutta heitä murheesi Herran huomaan Ps. 55:23 ja rukoile koko sydämestäsi Häntä, joka tutkii sydämet ja ajatukset Ps. 7:10, että Hän itse valistaisi lähimmäisesi mielen ja sydämen.

Nähdessämme veljemme tai sisaremme vajavaisuuden tulee meidän kysyä itseltämme, onko meidät asetettu sellaiseen asemaan, johon kuuluu lähimmäisemme ojentaminen. Tietystikään emme voi olla näkemänä vääryyttä vääryytenä ja epäkohtaa epäkohtana, mutta ojennusvalta kuuluu Kristukselle Hänen perustamansa Kirkon kautta. Näin ollen meidän tulee tuomita synti, muttei syntistä, kuten pyhät isämme opettavat, ja keskittää huomiomme siihen, mikä meidän tehtäväksemme on annettu ja mihin voimme vaikuttaa.

65 VI YHTEYS JUMALAAN Näin myös pyhittäjä Iisak Syyrialainen kehottaa ennen kaikkea itsensä tarkkailuun ja kärsivällisyyteen: Voi sinua, joka luulet parantavasi muiden tauteja innokkuudellasi! Sinun sielusi on sairastunut. Kilvoittele huolellisesti, jotta sielusi tervehtyisi. Jos tahdot parantaa heikkoja, muista, että sairaat kaipaavat enemmänkin hoivaa kuin ankaria nuhteita. Sinä et auta muita, vaan joudut ankaran ja kiduttavan taudin valtaan. Tätä intoilua ei lueta viisaudeksi, vaan sielun sairaudeksi. Se osoittaa, että sinulta puuttuu hengellistä viisautta. Se on täydellistä tietämättömyyttä. Jumalallisen viisauden alku on hiljaisuutta, lempeyttä ja sävyisyyttä. Ne ovat suuren ja vahvan sielun tunnusmerkkejä ja ne osoittavat, että ajattelutapasi on oikea. Hiljainen, lempeä ja sävyisä kestää inhimilliset puutteet ja heikkoudet kärsivällisesti. Raamatussa sanotaan: Meidän, jotka olemme vahvoja, on kestettävä heikkojen vajavaisuuksia Room. 15:1.

Kun olemme astuneet ristin ja evankeliumin eteen tunnustaen rikkomuksemme ja lähestyneet pyhää alttaria syödäksemme Vapahtajan meille asettaman pyhän aterian, olemme kääntäneet selkämme vanhalle, palanneet Isän kotiin. Profeetan suulla annetun lupauksen mukaan, ei aloitteemme jää ilman vastakaikua: Kääntykää minun puoleeni, niin minäkin käännyn teidän puoleenne Mal. 3:7, Palatkaa minun luokseni, niin minä palaan teidän luoksenne Sak. 1:3. Tämä paluu ei voi tapahtua muutoin kuin kruunaamalla katumuksemme parannuksenteolla, sillä, että noudatamme Kristuksen apostolin ohjetta: Luopukaa nyt tekin tästä kaikesta: vihasta, kiukusta, pahuudesta, herjauksista ja siivottomista puheista Kol. 3:8, luopukoon vääryydestä jokainen, joka lausuu Herran nimen 2. Tim. 2:19.

Mielenmuutos Meille on ominaista olla Jumalan kuva ensimmäisen luomisemme mukaisesti, mutta Jumalan kaltaisuuden saavuttaminen riippuu meidän tahdostamme: missä määrin se meille on mahdollista, riippuu meidän toiminnastamme. Nikean metropoliitta Johannes

Vastaanotettuamme jumalallisen anteeksiannon lahjan, tulee meidän pitää huoli, ettemme jätä vaille kiitosta tätä sanomattoman suurta armoa. Kiitoksemme piilee mielenmuutoksessa, pyrkimyksenä pysyä vapaina niistä kahleista, joista Jumalan laupeus on meidät vapauttanut. Tähän meitä kehottavat pyhät kirjoitukset: Heittäkää pois kaikki rikkomuksenne, kaikki se millä olette

66 Paluu rakkauteen syntiä tehneet, ja ottakaa rintaanne uusi sydän ja uusi henki Hes. 18:31, Pysy loitolla synnistä, niin se kääntyy sinusta pois. Sir. 7:2 ja: Käänny, Jaakob, tartu viisauteen, kulje kohti valoa, joka siitä loistaa Bar. 4:2, sekä edelleen: Kaikkien tulee katua syntejään, kääntyä Jumalan puoleen ja tehdä tekoja, joissa heidän parannuksensa näkyy Ap.t. 26:20. Korkeasti Siunattu Helsingin piispa Aleksanteri kirjoittaa: Meidät asetetaan tuomittaviksi ei niinkään tekemistämme synneistä kuin siitä, ettemme ole pyrkineet niistä vapautumaan. Meidän on siis ensi tilassa käännettävä tah-

tomme siihen, että vääryyksien havaitseminen itsessämme johtaisi siihen, että pyrkimyksemme olisi niistä luopumiseen. Jumalan armo ei vaikuta meissä oman tahtomme vastaisesti, kuten piispa Aleksanteri jatkaa: Lankeemus tapahtui vapaasti. Vapaasti on siitä noustavakin. Synnistä vapautuminen ei voi tapahtua yksipuolisesti, vain Jumalan armon kautta, ilman että ihmisen tahto on siinä mukana.

Puhdistauduttuamme syntien tunnustamisen ja synninpäästön kautta, tulee meidän näin ollen pyrkiä siihen, että emme uudelleen likaantuisi vrt. Sir. 34:30– 31 . Pyhä esipaimen Tiihon Zadonskilainen pitääkin parannuksentekoa ehdottomana edellytyksenä Jumalan anteeksiannolle: Syntinen, joka kääntyy rukoillen Jumalan puoleen, mutta ei elämäntavoissaan halua tehdä parannusta, ei saa pyytämäänsä. Jos hän haluaa saada armon Jumalalta, hänen on myös pyrittävä parannuksentekoon.

Esipaimenen sanat voivat vaikuttaa ankarilta, ellemme katso sitä, mitä hän todella sanoo. Jumalallinen anteeksiantamus ja armo pääsevät vaikuttamaan meissä vain, jos meillä on halu ja pyrkimys parannuksentekoon. Tässä meitä opastaa myös pyhittäjä Teodoros Studionilainen*: Jos torkahdamme, heräämme kyllä pian. Mikäli olemme tehneet syntiä seitsemän kertaa, mutta kadumme seitsemästi, olemme uutteria. Jos lankeamme seitsemänkymmentä kertaa seitsemän, mutta kadumme yhtä monta kertaa, älkäämme silti luopuko Jumalallisen lupauksen mukaisesta anteeksiannon toivosta. Pysykäämme vakaina, älkäämmekä olko laiskoja toipumaan näistä lankeemuksista.

Meidän ei siis tule lannistua, vaikka katumuksemme ei välittömästi 759–826. Konstantinopolilainen munkki, pappi ja kirkkorunoilija. Studionin luostarin johtaja. Tunnetaan kilvoituselämää käsittelevistä teoksistaan, ikonien puolustuksesta ja erityisesti suuren paaston kirkkoveisujen laatimisesta yhdessä veljensä pt Joosef Studionilaisen kanssa. *

67 VI YHTEYS JUMALAAN johtaisi parempaan elämään ja paheista luopumiseen. Sen sijaan meidän tulee muistaa pyhittäjä Johannes Valamolaisen sanat: Nouse pystyyn, suoristaudu ja sitten jatka matkaa eteenpäin. Tiedä, ettei pysyminen hyvässä riipu meistä, vaan Jumalan armosta. Samasta asiasta opettaa myös pyhä esipai-

men Simeon Tessalonikalainen* todeten, että vaikka katumuksen jälkeinen parannuksentekomme jäisikin vajavaiseksi, on jo itse sakramentista meille apua pyrkimyksemme kannalta: Se, joka ei lakkaa syntiä tekemästä, tekee hyvin katuessaan Jumalan edessä ja tunnustaessaan syntinsä hengellisen isänsä edessä: tämä näet on katumuksen alkua. Syntejänsä tunnustamalla ja itseänsä syyttämällä hän saavuttaa myös täydellisen katumuksen: hänhän ei menetä toivoaan, syyttää itseänsä, kuuntelee ohjeita ja katumusrukouksia, ja sellaista Jumala ei jätä katumattomuuden tilaan.

Paluumatka Jumalan yhteyteen ei ole lyhyt ja helppo: kerta toisensa jälkeen näemme samat vajavaisuudet itsessämme, ja usein myös pyrkiessämme hyvään, voimme yhtyä apostoli Paavalin sanoihin: Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo Room. 9:18–19. Samaa pyhä Johannes Kronstadtilainen kuvailee: Miten nopeita me olemme tekemään pahaa ja miten hitaita tekemään hyvää! Haluan vaikkapa olla hyvä vihamiehelleni ja osoittaa hyvyyteni käytännössä, mutta ennen kuin ennätän muuttaa sydämeni hyväksi, olen jo paha, ja vihan tulinen nuoli polttaa sisimpääni. Haluan olla kärsivällinen, mutta ennen kuin saan kärsivällisyyden asettumaan sydämeeni, muutunkin ärtyisäksi ja kärsimättömäksi. Haluan olla nöyrä, mutta saatanallinen ylpeys on jo löytänyt minusta itselleen avaran nurkkauksen. Haluan olla lempeä, mutta kun pitäisi osoittaa lempeyttä, olenkin töykeä. Haluan olla rahaa rakastamaton ja antelias, mutta rahanhimo ja saituus ovat kuin ärjyviä leijonia, jotka pienimmästäkin syystä vaativat itselleen ruokaa. Haluan olla yksinkertainen ja luottavainen, mutta kavaluus ja epäilys ahmaisevat jo sydämeni. Haluan olla vakava, keskittynyt ja harras palvellessani Kaikkivaltiasta, mutta kevytmielisyys ja tarkkaamattomuus ovat jo ennättäneet edelleni. Haluan olla himoton ja pidättyväinen ruoan ja juoman suhteen, mutta kun istun pöytään ja näen herkullisia ruokia ja juomia, jättäydyn kuin vanki vatsani miellyttävään vankeuteen ja syön ja juon helposti enemmän kuin mitä luontoni vaatisi. Niin ahneus ja pidättymättömyys ennättävät n. 1381–1942. Tessalonikan arkkipiispa, jonka laajasta tuotannosta tunnetuimpia ovat hänen laatimansa kuvaavat selityksen ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksista ja pyhistä toimituksista. *

68 Paluu rakkauteen jälleen edelleni ja vievät voiton toiveestani olla välinpitämätön ruoan ja juoman suhteen.

Hyvään ryhtyminen ei siis ole hetkessä saavutettavissa, vaan kyseessä on pitkällinen prosessi, kuten myös Petserin luostarin arkkimandriitta Ioann* kirjoittaa: Jumalan valtakunta kypsyy sielussa ja sydämessä vähitellen, kilvoitusten ja ajan myötä. Emme voi kuvitella saavuttavamme korkean hengellisen elämän tason ennenaikaisesti, näkemättä vaivaa ja kohoamatta askel askeleelta. Tästä pyhittäjä Johannes Valamolainen muistuttaa: Hengellisessä elämässä ei ole sijaa hyppäyksillä, se on vähittäistä kehitystä, jossa vaaditaan kärsivällisyyttä. Tämä hengellisyytemme vähä vähältä tapahtuva kasvu voi

tuntua turhauttavalta. Kuitenkin kärsivällisyys hengellisessä elämässä tarkoittaa myös sitä, että emme vaivu epätoivoon vajavaisuuksiemme edessä, kuten pyhittäjä Serafim Sarovilainen opettaa: Oman sielun heikkouksiin ja epätäydellisyyksiin tulee suhtautua lempeästi ja kestää omat puutteet, niin kuin kestämme lähimmäistemme puutteet. Ei kuitenkaan pidä laiskistua, vaan kannustaa itseään jatkuvasti parempaan.

Hengellisessä kasvussa jumalinen apostoli Paavali vertaa kristittyä kilpajuoksijaan: Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman 1. Kor. 9:25. Kuten kilpajuoksijan kunto kohenee vähä vähältä, niin myös kristityn sielun voimat lisääntyvät hengellisten harjoitustemme myötä. Edelleen pyhä erakkopiispa Feofan laajentaa jumalisen apostolin vertausta: Jos kilpajuoksija kompuroi, nousee hän pikimmiten ylös ja kiiruhtaa kohti maalia. Seuraa hänen esimerkkiään! Tähän meitä kehottaa myös erämaaisien opetuksista usein lainattu

kertomus: Veli kysyi abba Sisoekselta sanoen: Mitä tekisin, abba, sillä olen langennut? Vanhus vastasi hänelle: Nouse taas. Veli sanoi: Nousin ja lankesin uudestaan. Ja vanhus sanoi: Nouse taas ja taaskin. Niin veli kysyi: Kuinka kauan? Vanhus vastasi: Niin kauan kuin jäät joko hyvään tai lankeemukseen. Sillä missä ihminen on, siinä hän vaeltaakin.

Uudelleen ja uudelleen tehtävä paluu katumuksen ja uudelleen yrittämisen kautta vaatii meiltä nöyrtymistä siihen, että omat voimamme ja 1910–2006. Krestjankin. Tunnetaan hengellisestä ohjauksestaan ja hengellistä elämää ja kilvoitusta käsittelevistä teoksistaan. *

69 VI YHTEYS JUMALAAN kykymme eivät riitä siihen, mihin meidän pyrkimyksemme on. Kuitenkin vain nöyrtymisen ja kärsivällisyyden kautta voimme saavuttaa saavuttamattoman, kuten pyhittäjä Antonios Suuri opettaa: Jos ihminen on kärsivällinen ja horjumattoman uskollinen Jumalan käskyille, Pyhä Henki opettaa häntä ja antaa mielelle keinot puhdistaa sielu ja ruumis vahingollisista toiminnoista.

Parannuksenteko Kuinka siis aloittaa elämämme ja tapojemme muuttaminen? Kuinka saattaa toimeen pyrkimyksemme päästä vapauteen Kristuksessa? Käytännön ohjeistuksena parannuksen tielle pyrkivälle pyhä esipaimen Tiihon Zadonskilainen asettaa viisi askelmaa, jotka johdattavat katuvaisen elämän muutoksen ja Jumalan yhteyteen palaamisen tielle: 1) Sanoissa, teoissa ja ajatuksissa on osoitettava varovaisuutta. On vältettävä tekoja, sanoja ja ajatuksia, jotka loukkaavat Jumalan Pyhää Henkeä. 2) Tulee hämmästyä Jumalan hyvyyttä ja sitä, että Hän, jota tekomme, sanamme ja ajatuksemme loukkaavat, on näin kärsivällinen meitä kohtaan. 3) Lähimmäiselle on annettava anteeksi kaikki hänen meille aiheuttamat loukkaukset sen Jumalan suuren hyvyyden vuoksi, josta joka päivä ja joka hetki tunnet tulevasi osalliseksi. 4) On vilpittömästi murehdittava aikaisemmin tehtyjä syntejä ja rikkomuksia ja nöyrästi katuen sekä Jumalaa kumartaen pyydettävä anteeksi. 5) Pitää hartaasti kiittää Jumalaa siitä, ettei Hänen oikea tuomionsa ole, kohdannut sinua sinun rikkomustesi ja pahojen tekojesi vuoksi.

Näiden periaatteiden toteuttamisessa on meille neljä välttämätöntä: rehellisyys, parannuskeinon löytäminen ja nöyrtyminen. Pyrkiessämme kilvoituksen tiellä kohti parannusta, on ensisijaisen tärkeää, että meissä säilyy se rehellisyyden henki itseämme ja Jumalaa kohtaan, jonka toivottavasti olemme saaneet omaksemme tarkastellessamme itseämme. Tiellä parannukseen on itsepetoksen vaara vielä suurempi kuin vajavaisuuksiamme tarkastellessa: omien syntien näkeminen on vaikeaa, mutta niistä eroon pääseminen on sen lisäksi työlästä. Meidän on juuri siksi oltava valmiit kohtaamaan myös se, mitä emme mielellämme ota vastaan. Ihmiselle on ominaista hakea hengelliseen elämäänsä sellaisia neuvoja, jotka

70 Paluu rakkauteen vastaavat sitä, mitä hän haluaisi kuulla. Tällöin neuvolla ei ole varsinaista merkitystä, sillä tie on jo valittu. Tällöin ohjaaja toimii vain peilinä, joka heijastaa ohjattavan omia ajatuksia, kirjoittaa pappismunkki Serafim. Se, mitä toivomme, mitä haluamme ja mistä itse pidämme, on harvemmin sitä, mitä me todella tarvitsemme sielumme parannukseksi, kuten pt Nilos Askeetti* toteaa: Älä halua, niin kuin itse luulet. Myös Filoksenios Mabbugilainen† muistuttaa: Jos joku aikoo kulkea täydellisyyden avointa tietä, hänen on paras aloittaa kulkunsa oikealla ja kauniilla tavalla, eikä noin vain ottaa omakseen jotain lakia, joka hänelle itselleen näyttää mukavalta. Ei, hän ottakoon itselleen sen lain, joka annettiin apostoleille Kristuksen, meidän Jumalamme sanassa.

Tultuamme tiedostamaan meitä kiusaavan vaivan, on tarpeen löytää sille myös oikea parannuskeino. Meidän paranemistamme varten ei näet riitä se, että haavasta poistetaan nuoli, vaan haavaan on lisäksi pantava lääkettä, kirjoittaa pyhä Johannes Krysostomos. Pyrkiessämme näin eroon siitä, mikä on ollut osa vanhaa ihmisyyttämme, vaihtaaksemme sen uuteen, on meille apuna pyhän isämme Johannes Krysostomoksen opetus: Tehkäämme päinvastaisia tekoja kuin vanhat pahuuden työmme. Samassa hengessä pyhä Johannes Kronstadtilainen laajemmin kirjoittaa: Tee kaikki päinvastoin kuin mitä vihollinen yllyttää. Jos se yllyttää vihaamaan niitä, jotka ovat loukanneet sinua, rakasta sinä heitä. Siunaa panettelijoitasi, älä kurita niitä, jotka vievät sinulta omaasi, vaan anna itse heille vapaaehtoisesti. Kun haluaisit nauraa, itke. Kun sinua painaa alakuloisuus, yritä olla iloinen. Kun olet kateellinen, iloitse toisten menestyksestä. Kun vastaväitteet ja tottelemattomuus kuohahtavat mielessäsi, alista oma tahtosi ja ole myöntyväinen. Kun haureelliset ajatukset hyökkäävät, vaali sydämen puhtautta. Ajattele, miten korkea on kristityn arvo: hän on jumaloitunut Jeesuksessa Kristuksessa. Pidä mielessäsi, että jäsenemme ovat Kristuksen jäseniä. Kun sinut valtaa ylpeys, nöyrry. Kun sinut valtaa viha, pyri olemaan erityisen hyvä. Kun olet ärtynyt, säilytä rauhallisuutesi. Jos kärsit saituudesta, ole erityisen k. 430. myös Siinailainen tai Ankyralainen. Alkujaan konstantinopolilainen hovin virkamies, joka p. Johannes Krysostomoksen opissa perehtyi kristillisyyteen ja lopulta vetäytyi kilvoittelemaan erämaahan. Tunnetaan laajasta kirjeenvaihdostaan, harhaoppien ja pakanuuden vastustamisesta ja askeettisista teoksista. † k. 523. Syyrialainen piispa, joka tunnetaan Raamatun kirjojen kommentaareistaan ja kristillistä elämää käsittelevistä opetuspuheistaan. *

71 VI YHTEYS JUMALAAN antelias. Kun olet hajamielinen, sulje tunteesi kaikelta ulkonaiselta ja mietiskele ainoata tarpeellista. Kun epäilys, vähäuskoisuus ja epäusko ahdistavat, kutsu avuksi vahvaa uskoa ja muistele uskon esikuvia tai Vanhan ja Uuden testamentin uskovaisia sekä uskon kautta tehtyjä ihmeitä.

Näin toimiessamme ilmaisemme halumme korvata hyvällä se paha, mikä meissä vanhastaan on asunut. Pyhittäjä Efraim Syyrialainen ylistääkin ihmistä, joka viljelee hyveitä elämänsä niityllä: Onnellinen on se, joka istuttaa sieluunsa hyviä taimia – se on: hyveitä – ja kastelee näitä rukoillessaan kyynelin, että hänen istutuksensa olisi otollinen ja kantaisi hedelmää Herralle.

Viimeisimpänä ja tärkeimpänä edellytyksenä sielumme paranemiselle on nöyrtyminen. Ilman nöyryyttä ei ole pelastusta ja kilvoituksemme ovat turhat kirjoittaa pyhittäjä Johannes Valamolainen. Jopa tehdessämme kaiken vallassamme olevan päästäksemme orjuudesta vapauteen, jää oma pyrkimyksemme kuitenkin aina vajaaksi. Pyhä Johannes Kronstadtilainen kirjoittaa: Olen kuin halvaantunut, joka makasi vuoteellaan 38 vuotta Joh 5:7. Kuka minut parantaisi? Vain Jeesus Kristus voi sen tehdä. Kun Hän näkee, miten vilpittömästi ja lujasti haluan parantua, Hän sanoo minulle: Ota vuoteesi ja kävele. Ja minä nousen sydämeni halvaannuksen vuoteelta ja alan kävellä. Näin Jumalan armolla voitan helposti kaikki himot ja harjoitan kaikkia hyveitä.

Vajavainen inhimillinen pyrkimyksemme täydellistyy jumalallisessa yhteydessä, sillä mikä on ihmiselle mahdotonta, se on mahdollista Jumalalle Luuk. 18:27 . Pyhittäjä Maksimos Tunnustajan* sanoin: Jumala, joka tuli synnittömäksi ihmiseksi, voi jumalallistaa myös ihmisen luonnon sitä muuttamatta: Hän voi samassa mitassa kohottaa ihmisen luokseen kuin missä Hän itse alensi itsensä ihmisen tähden.

Hengellinen elämä on vastavuoroista. Omin voimin, teoillamme ja toimillamme emme voi saavuttaa Jumalan täydellisyyttä. Jumala ei myöskään toimi ja vaikuta, ellemme me itse sitä halua, ellemme itse käänny Hänen puoleensa. Meidän tulee näin ollen panna toivomme Jumalaan, joka on luvannut olla kanssamme kaikkina päivinä Matt. 28:20, ja joka on palvelijalleen n. 580 - 662. Monoteletismin harhaoppia vastustanut munkki, joka vastustajiensa toimesta ajettiin maanpakoon. Tuotanto koostuu Raamatun kommentaareista, teologisesta kirjeenvaihdosta ja kilvoituselämää käsittelevistä opetuksista. Ehkä tunnetuin teos on jumalallisen liturgian selitys. *

72 Paluu rakkauteen sanonut: Minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, minne ikinä menetkin, ja tuon sinut takaisin tähän maahan. Minä en hylkää sinua, vaan täytän sen, minkä nyt olen sinulle luvannut. 1. Moos. 28:15

Ja niin voimme luottavaisesti yhtyä psalmistin rukoushuokaukseen: Minä tahdon vaeltaa viisaasti, noudattaa totuuden tietä. Tulethan tuekseni! Ps. 101:2

Nähdessämme siis hengellisessä elämässämme edistystä, on meidän muistettava, ettei kasvu ole lähtöisin meistä itsestämme, vaan Jumalan armosta. Kun siemen kylvetään maahan, alkaa se itää ja kasvaa. Maaperä ei kuitenkaan aikaansaa kasvua, vaan ominaisuus on siemenessä itsessään. Samoin myös meissä piilevä hengellinen kasvu lähtöisin Jumalasta: Jumala on valmistanut armon siemenen ja me mahdollistamme sen itämisen itsessämme muokkaamalla sielumme maaperää parannuksenteolla ja kastelemalla sitä katumuksen kyynelin. Näin me omalla elämällämme vaikutamme siihen, missä määrin armo meissä voi vaikuttaa, kuten pyhittäjä Johannes Valamolainen toteaa: Vapaata tahtoamme käyttäen meidän tulee nähdä vaivaa ollaksemme Jumalan mielen mukaisia. Silloin armovoima auttaa meitä. Mutta jos emme itse ponnistele, ei Jumalan armovoimakaan meitä auta. Oma vaivannäkömme ja Jumalan armovoima toimivat rinnakkain.

Meiltä ei siis odoteta ehdotonta moitteettomuutta – mikä meille, vajavaisille, ei ole itsessämme saavutettavissa –, vaan sitä, että aina uudestaan ja uudestaan uudistamme pyrkimyksemme katumuksella ja jälleen samalla innolla ryhdymme elämään uutta elämää Kristuksessa. Tämä elämämme korjaamisen mahdollisuus on meille annettu, jotta kasvaisimme kantamaan uskomme mukaista hedelmää ks. Luuk. 13:6–9. Emme näin ollen saa jättäytyä sen varaan, että olemme saavuttaneet määrätyn hengellisyyden ”tason”, eikä eteneminen sen jälkeen enää ole tarpeen. Eräs nimeltään tuntemattomaksi jäänyt erämaakilvoittelija on todennut: Ryöväri oli ristillä ja tuli vanhurskaaksi yhdestä sanasta. Juudas oli apostolien joukossa, mutta teki yhdessä yössä tyhjäksi vaivannäkönsä ja suistui taivaasta helvettiin.

Tehkäämme siis se, mihin inhimilliset kykymme riittävät palatauksemme Luojamme yhteyteen, pysyvään liittoon, jota emme enää riko Jer. 50:5, tutkikaamme tietämme, tarkastelkaamme tekojamme ja palatkaamme Herran luo

73 VI YHTEYS JUMALAAN . Herra, neuvo minulle tiesi, että noudattaisin sinun totuuttasi Ps. 86:11.

Valit. 3:40

Pitäytyminen rakkaudessa Veli sanoi eräälle vanhukselle: Minä en havaitse minkäänlaista taistelua sydämessäni. Vanhus vastasi hänelle: Sinä olet kuin neliovinen huone. Kuka vain haluaa, tulee ja kulkee lävitsesi, mutta sinä et sitä huomaa. Mutta jos suljet ovesi etkä salli minkään pahan ajatuksen tulla sisälle, niin näet niiden jäävän ulkopuolelle ja alkavan taistella sinua vastaan.

Käytyämme katumuksen ja mielenmuutoksen kautta parannuksenteon tielle, on meidän muistettava, että kristillisen elämämme kehitys ei saa jäädä siihen. Päästyämme Jumalan rakkauden piiriin, tulee meidän pyrkiä pitäytymään tässä yhteydessä. Kuten yllä lainattu erämaaisien opetus muistuttaa, ei tämä voi tapahtua ilman sisäistä taistelua. Kiusaukset ja koettelemukset, jotka meitä kohtaavat hengellisessä elämässämme, jotka pyrkivät houkuttelemaan meitä pois oikealta tieltä, tulevat meidän osaksemme kaikessa hyvän Jumalamme sallimuksesta. Miksi? Pyhittäjä Johannes Valamolainen vastaa: Koettelemuksemme nöyrryttävät meitä; mehän luotamme niin suuresti itseemme, että aiomme muka omin voimin kypsyä hengellisessä elämässä, mutta juuri koettelemusten alaisuudessa me vasta opimme nöyrtymään, sillä silloin havaitsemme, etteivät omat ponnistelumme ilman Jumalan apua johda tuloksiin. Meidän asianamme on vaivaa nähden pyrkiä hyvään, siinä menestyminen taas riippuu armovoimasta, joka tulee Jumalalta ja vain nöyrille. Ja nöyräksi taas ei kukaan tule ilman nöyrryttäviä tapahtumia.

Kiusaukset toimivat siis herätyksenä, ne palauttavat mieleemme sen, että yksinomaan Luojamme oikean käden voimalla ja Hänen varjeluksestansa olemme säilyneet Hänen yhteydessään. Tämän hyvin tuntien erämaaisät toteavat: Silloin kun meidän ei tarvitse käydä sisäistä taistelua, meidän tulee kaksin verroin nöyrtyä. Jumala näet varjelee meitä heikkoutemme tähden. Mutta jos alamme ylvästellä, niin Jumala ottaa meiltä varjeluksensa, ja me hukumme.

Taistellessamme kiusauksia, himoja ja koettelemuksia vastaan osoitamme olevamme kelvollisia Kristuksen sotureita 2. Tim. 2:3. Käytävässä

74 Paluu rakkauteen taistossa myös näemme Kristuksen seuraamisen todellisen merkityksen, kuten pyhä esipaimen Tiihon Zadonskilainen opettaa: Kristuksen seuraaminen merkitsee sitä, että kestää kaiken tarkkaamalla Kristusta, joka itsekin kärsi. Monet haluaisivat kirkastua Kristuksen kanssa, mutta vain harvat haluavat jäädä kärsivän Kristuksen luo. Kuitenkaan Jumalan valtakuntaan ei päästä vain koettelemusten, vaan monien koettelemusten kautta.

Jumalan sallimissa kiusauksissa ja koettelemuksissa näemme Luojamme esittämän kutsun. Olemme unohtaneet pitäytyä kaikin puolin Hänen yhteydessään, joten Hän antaa meille muistutuksen siitä, että me riipumme Hänen varassaan. Tästä eksyneen sielumme etsinnästä, jonka Jumala on aloittanut sallimalla koettelemuksia, Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Herman kirjoittaa: Jos vertaisimme ihmisen sydäntä suljettuun huoneeseen, niin Jumalalla on siihen useampia avaimia, joilla Hän koettaa avata suljetun oven. Hän myös kuulee anomuksemme kun huudamme Häntä avuksi, mutta Hän ei aina toimi, kuten me toivoisimme, vaan tavalla, joka on meidän parhaaksemme, kuten pyhä Kaukasian esipaimen Ignati opettaa: Jumala tahtoo kaikkien pelastuvan. Hän pelastaa aina kaikki, jotka tahtovat pelastua hukkumasta elämän ja syntien mereen, mutta Hän ei suinkaan aina vie heitä laivaan tai mukavaan satamaan. Jumala lupasi pelastaa pyhän apostoli Paavalin ja hänen matkatoverinsa ja niin Hän tekikin, mutta heidän laivansa kärsi haaksirikon. Jotkut joutuivat uimaan ja toiset pelastuivat kuka lankun, kuka muiden laivan kappaleiden varassa. ks. Ap.t. 27:21–49

Jumalan sallimat koettelemukset eivät ole meille ylitsepääsemättömiä. Pyhittäjä Johannes Valamolainen kirjoittaa: Herra lähettää koettelemuksia voimiemme mukaisesti, siinä määrin kuin kukin pystyy kestämään. Pyhittäjä Pimen Suuri* opettaa: Voima tulee näkyviin koettelemuksissa. Tätä kuvastaa hyvin eräs Kristuksen ihmeteoista: Kristuksen kävellessä vetten päällä, teki apostoli Pietari samoin, kävellen Herraansa vastaan, aina siihen asti, kunnes ympäröivä myrsky sai hänet kääntämään katseensa pois Herrastaan Matt. 14:25 - 31 . Kiusausten myrskyyn joutuessamme on meidän syytä muistaa, ettemme ole yksin. Siinä, missä omat voimamme eivät ole riittävät, on Jumalamme kaikkivoimallinen ja laupias, ja pitäessämme katseemme Häneen 340–450. Erämaakilvoittelija. Tunnettiin viisaana kilvoittelijoiden ohjaajana ja hänen opetuksiaan on sisällytetty moniin erämaaisien opetuksia sisältävään kokoelmaan. *

75 VI YHTEYS JUMALAAN kiinnitettynä, Hän myös varjelee meidät voimallaan, kuten pyhittäjä Johannes Valamolainen toteaa: Omin voimin et voi himoja voittaa; siinä jos missä tarvitaan Herran avuksi huutamista. Kaiken armon Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa kutsunut teidät iankaikkiseen kirkkauteensa. Vähän aikaa kärsittyänne hän itse varustaa, voimistaa, vahvistaa ja lujittaa teidät. 1. Piet. 5:10 Autuas se, joka koettelemuksessa kestää. Sen kestettyään hän on saava voitonseppeleeksi elämän. Jumala on sen luvannut niille, jotka häntä rakastavat. Jaak. 1:12

Teoriasta käytäntöön Järvien, lähteiden ja merien Luoja vertaamattomasta ihmisrakkaudestaan neuvoen meitä parhaimpaan nöyryyteen vyötti itsensä liinavaatteella ja pesi opetuslastensa jalat, nöyryyttäen siten ylenpalttisessa laupeudessaan itsensä, ja meitä pahuuden syvyyksistä kohottaen. Suuren torstain aamupalveluksesta

Ennen kärsimyksiin astumistaan Vapahtaja osoitti erinomaisesta hyvyydestään nöyryyden parhaimman esikuvan pestessään opetuslastensa jalat. Tämä teko rakkaudessa yhteen kokoontuneiden apostolien hyväksi toimii myös meille muistutuksena siitä, että kristillinen rakkaus ei ole toimetonta. Usko Kristukseen ei voi olla passiivista Jumalan muistamista, vaan uskon on ilmettävä teoissa, sillä jos todella elämme Kristuksen, maailman Valon Joh. 8:12, yhteydessä, tämä Valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä Ef. 5:9 . Pyhittäjä Serafim Sarovilainen opettaa: Usko ilman tekoja on kuollut Jaak 2:26. Uskon tekoja ovat rakkaus, rauha, kärsivällisyys, laupeus, nöyryys, ristin kantaminen ja hengen mukainen elämä. Vain tällaista uskoa pidetään todellisena. Oikeaa uskoa ei voi olla ilman tekoja. Joka todella uskoo, hän myös ehdottomasti tekee hyviä tekoja.

Hyvät teot ovat uskomme hedelmä, osoitus rakkaudestamme Jumalaa ja Hänen kuvaksensa luotua ihmistä kohtaan. Näin ollen pyrkimyksemme lähimmäisemme rakastamiseen täydellistää rakkautemme itseään Herraamme ja Jumalaamme kohtaan, jolta on meille annettu jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja Jaak. 1:17. Pyhä Epifanios Salamislainen kirjoittaa: Kovin vähällä Jumala myy vanhurskautta sitä ostamaan pyrkiville: pienestä

76 Paluu rakkauteen leipäpalasta, halvasta vaatteesta, maljallisesta kylmää vettä, yhdestä rovosta.

Vähäisin vastalahja kiitokseksi Luojan hyvyyksistä onkin se, että osoitamme lähimmäistämme kohtaan samanlaista rakkautta, kuin kaikessa laupias Jumala on osoittanut meitä kohtaan. Tämä on Kristuksen seuraamisen edellytys, kuten Vapahtaja itse toteaa: Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne Joh. 13:35. Hengellisessä elämässä ei ole mahdollista sivuuttaa hyviä töitä, sillä ilman niitä uskomme jää pintapuoliseksi. Vaikka rukoilisimme öin ja päivin, vaikka osallistuisimme päivittäin jumalallisista sakramenteista, vaikka tuntisimme jokaisen uskonopin kappaleen, eivät nämä korvaisi lähimmäisenrakkauden käskyä, emmekä siten eläisi todellisessa Jumalan tuntemisessa. Ilman käytännöllistä elämää on mahdotonta saavuttaa sisäistä katselua, opettaa pyhittäjä Serafim. Samoin pyhittäjä Maksimos Tunnustaja kirjoittaa: Meidät kyllä tuomitaan sen pahan tähden, jota olemme tehneet, mutta erityisesti sen hyvän tähden, jonka olemme jättäneet tekemättä, ja sen tosiasian tähden, ettemme ole rakastaneet lähimmäisiämme.

Hyveiden harjoittaminen ja lähimmäisemme rakastamisen käskyn toteuttaminen vaatii kuitenkin suunnitelmallisuutta. Emme voi vain ryhtyä hyveellisiksi, vaan myös siinä on arvioitava, mitä hyveitä meille on mahdollista toteuttaa, ettei vaivannäkömme menisi hukkaan, kuten pyhittäjä Antonios Suuri muistuttaa. Kaikki hyveet eivät ole kaikille toteutettavissa, sillä jotkut edellyttävät harjoittajaltaan määrättyjä puitteita, toiset vaativat oikean kohteen. Pyhä esipaimen Tiihon Zadonskilainen painottaa opetuksessaan sitä, että tärkeintä on, että kukin pyrkii auttamaan lähimmäistään siinä, missä pystyy: Meidän tulee auttaa toisiamme: rikkaan köyhää, viisaan yksinkertaista, terveen sairasta, vapaan vankeudessa olevaa, voimakkaan loukattua, vallassa olevan sitä, jolla ei ole puolustajaa jne. Ja siksi sellaisella lauseella kuin mitä minä hänestä välitän ei pitäisi olla sijaa kristittyjen keskuudessa.

Näitä erilaisia hyveitä ei ole myöskään mahdollista luokitella suurempiin ja vähäisempiin. Pyhittäjä Nisteros Suuri* opettaa kaikkien hyveiden olevan keskenään yhdenarvoisia: Erämaakilvoittelija, jonka opetuksia on sisällytetty erilaisiin erämaaisien opetuksia käsittäviin kokoelmiin. Elämästä ei tiedetä juuri muuta, kuin että hänet mainitaan Antonios Suuren ystävänä. *

77 VI YHTEYS JUMALAAN Raamattu sanoo: Aabraham oli vieraanvarainen – ja Jumala oli hänen kanssaan; Daavid oli nöyrä – ja Jumala oli hänen kanssaan. Katso siis, mitä sielusi halajaa Jumalassa, harrasta sitä ja varjele sydäntäsi.

Samoin pyhä esipaimen Gregorios Teologi kirjoittaa: Kukin hyve on kuin erityinen pelastuksen tie, joka epäilemättä johtaa määrättyyn ikuiseen ja autuaalliseen asuinsijaan, sillä kuten elämänmuodot ovat erilaisia, niin on Jumalan luona myös erilaisia asuinsijoja, ja ne jaetaan kullekin hänen ansionsa mukaan. Kehittyköön siis ihminen hyveessä, toinen toisessa, eräs omaksukoon useampia hyveitä ja jos mahdollista joku kypsyköön kaikissa hyveissä. Pääasia on, että kukin kulkee pysähtymättä, pyrkii eteenpäin ja seuraa sen hyvän johtajan jälkiä, joka johdattaa hänen askelensa ja kuljettaa hänet kapeata tietä ahtaasta portista taivaan autuuden avaruuteen.

Erityisesti näinä aikoina tiedämme varmaksi sen, että keskuudessamme on niitä, jotka kaipaavat apua ja vahvistusta. Meitä siis kutsutaan erityisesti pohtimaan, mitä meillä on annettavan lähimmäisemme hyväksi: kasvatammeko meille annettua talenttia rakkauden tekojen kautta, vai kaivammeko sen maahan turvataksemme oman mukavuutemme? vrt. Matt. 25:15–30 Samoin niiden, jotka ovat tuen ja avun tarpeessa, ei tule arkailla kääntyä kanssakristittyjensä puoleen, sillä näin he mahdollistavat laupeuden käskyn toteutumisen. Vaikka lähimmäisenrakkaus ja sen teoiksi saattaminen on välttämätön edellytys sille, että voimme kutsua itseämme kristityiksi, ei yksi käsky siltikään saa ohittaa kaikkia muita. Kaiken mitä teemme, tulee olla kohdennettua Jumalan rakastamiseen, eikä Kristuksen Kirkko näin ollen voi vähentyä yksinomaan hyväntekeväisyyslaitokseksi, kuten pyhittäjä Serafim Sarovilainen muistuttaa: Lähimmäisenrakkaus ei kuitenkaan saa ylittää kohtuutta eikä estää meitä täyttämästä ensimmäistä ja tärkeintä käskyä, Jumalan rakastamista. Samasta pyhä esipaimen Dimitri Rostovilainen* kirjoittaa: Kristityn rakkaus on vääränlaista, jos luotu korotetaan Luojan tasolle. Oikeata rakkautta on se, että Luojaa rakastetaan ja kunnioitetaan enemmän kuin mitään luotua. Näin ollen hyvän tekeminen ei saa tapahtua Jumalan Valtakuntaa

1651–1709. Venäläinen piispa ja teologi, joka tunnetaan erityisesti pyhien elämäkertojen kokoelmasta ja kilvoituselämää käsittelevästä teoksesta Hengellisen elämän aakkoset (julkaistu suomeksi: 1. painos 1938, 2. painos 2012. Valamon luostari). *

78 Paluu rakkauteen lähestymisen kustannuksella, eikä hyvä lopputulos oikeuta vääryyden tekemistä, kuten pyhä Augustinus opettaa. Apostolinen uskomme edellyttää meitä pukeutumaan sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen Kol. 3:12 sillä näiden kautta toimeenpantujen uskon tekojen kautta lähestymme sitä jumalallista rakkautta, joka tekee täydelliseksi yhteytemme Luojaamme ja Vapahtajaamme, ja joka myös peittää sen, mikä meissä on jäänyt vajavaiseksi, sillä rakkaus toteuttaa koko lain Room 13:10. Pitäkäämme siis aina mielessämme jumalisen ja Jumalan rakastaman apostolin kehotus: Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa. Siitä me ymmärrämme, että totuus on meissä, ja me voimme hänen edessään rauhoittaa sydämemme, jos se meitä jostakin syyttää. Jumala on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken. 1. Joh. 3:18–20

V UUSI PARATIISI

Koko maailma on pyhä katedraali; yksikään ihminen ei jää vaille vihkimystä Jumalan valtakuntaan, eikä yksikään paikka maailmassa jää pyhittämättä. Kun kykenemme havaitsemaan Jumalan läsnäolon jokaisessa ihmisessä ja kaikissa asioissa, voimme iloita ja viettää elämän täyteyden juhlaa. Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos

Varmasti kukin meistä on pysähtynyt pohtimaan, minkä vuoksi käsillä olevat koettelemukset ovat annettu meidän aikanamme. Tätä pohtiessamme meidän on syytä muistaa pyhän Johannes Kronstadtilaisen opetus: Yksikään sadepisara ei putoa Luojan sitä tahtomatta, ja Herra tietää kaikkien pisaroiden määrän. Kaikki tapahtuu Hänen viittauksestaan. Kaikki maailmassamme tapahtuu Jumalan sallimuksesta. Toinen suuri kiusaus piilee siinä, että kiinnitämme kaiken huomiomme kieltoihin ja rajoitteisiin, eli siihen mikä tänä aikana ei ole mahdollista. Tämä voi ilmetä voimassa olevien säädösten jumalattomiksi leimaamisena tai meille edes vähäisen kirkollisen ja sakramentaalisen yhteyden mahdollistavien toimenpiteiden torjumisena. Taannoin Petserin luostarin arkkimandriitalta Ioann Krestjankinilta tiedusteltiin kirjeitse, onko mahdollista rukoilla pyhäkössä, jonka alttari on idän sijasta suunnattu koilliseen. Meillä on täällä luostarissa alttarit, jotka on suunnattu koilliseen, ihan niin kuin teilläkin, vastasi arkkimandriitta, eikä se estä meitä rukoilemasta. Mihin siis mielemme kiinnittyy silloin, kun meidän erityisesti tulisi kurottautua kohti taivaita? Hämmennystä, sekasortoa ja epäjärjestystä kylvää yksi ja sama vihollinen, joka johtaa monet pois Kirkosta, kirjoittaa arkkimandriitta Ioann. Erityisesti tämänhetkisissä olosuhteissa meidän hengellinen tilamme ei hyödy siitä, että käytämme aikamme ja energiamme seikkoihin, jotka synnyttävät epäilyksiä ja epäuskon henkeä. Meidän ei ole tarpeen etsiä ulkoista tekijää, jonka niskoille voisimme syyn langettaa. Sen sijaan meitä kutsutaan

80 pohtimaan sitä, mitä me voimme meille annetuista olosuhteista oppia. Hippon pyhä piispa Augustinus opettaa: Ajat ovat pahat, ajat ovat vaikeat. Tätä ihmiset alati toistelevat. Mutta eläkäämme hyvin, niin myös ajoista tulee hyvät. Ajat olemme me: sellaisia kuin me olemme, sellaisia ovat myös ajat.

Usko Jumalaan on uusi paratiisi kirjoittaa pyhittäjä Simeon Uusi Teo-

logi. Meitä kaikkia yhdistää usko kolmiyhteiseen Jumalaan, mutta uskostamme voi tulla salainen paratiisin puutarha vain jos teemme sen mahdolliseksi. Ortodoksinen uskomme itsessään ei tee meistä hyviä eikä tuo meille pelastusta, kuten pyhä Johannes Kronstadtilainen muistuttaa: Olemme saaneet Jumalalta yleismaailmallisen ortodoksisuuden talentin Jumalan kunniaksi ja omaksi pelastukseksemme. Miten käytämme ja kartutamme tätä talenttia? Miten pelastaudumme? Miten kiitämme Herraa? Millaista katumuksemme on? Millaisia hyviä tekoja teemme?

Tässä pyhän Johanneksen opetuksessa piilee avain siihen, millaista meidän kristittyjen elämän tulee olla aina ja kaikkina päivinä, mutta aivan erityisesti nyt osaksemme tulleissa poikkeuksellisissa olosuhteissa: meidän tulee lähestyä Jumalaa, jotta Hänelle tulee mahdolliseksi lähestyä meitä vrt. Jaak. 4:8. Rakkauden kaksoiskäsky velvoittaa meitä toimimaan elämässämme tavalla, jossa ilmenee sydämistämme kumpuava rakkaus sekä Jumalaa että kanssaihmisiämme kohtaan. Kaikki vääryys, synti ja pahuus sen sijaan on tämän rakkauden – joko Luojaamme tai lähimmäiseemme kohdistuvan – puuttumista. Viipurin ja Suomen arkkipiispa Serafim muistuttaa meitä juuri tästä: Ilman rakkautta ei ole elämää, vaan kuolema. [...] Missä on aurinko ja valoa, siellä on elämä ja missä niitä ei ole, siellä on kuolema. Ja niin kuin on mieletöntä taistella valoa ja aurinkoa vastaan, samoin myöskin on mieletöntä karkoittaa rakkauden lakia elämästä, kuten taistelu valoa vastaan johtaa pimeyden kuiluun, ollen turmiollista elämälle, samoin myöskin taistelu rakkauden lakia vastaan on taistelua itse elämää vastaan, ollen samalla syynä itse taistelevien häviöön ja kuolemaan.

Kristus kutsuu meitä taisteluun, mutta ei valoa ja kirkkautta vastaan, vaan pimeyttä vastaan. Ja tämän taistelun me käymme Herramme, Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen vahvistamina, ja Hänen rakkautensa voimalla. Tämän kautta tavoittelemamme pääsy Jumalan rakkauden yhteyteen on saavutettavissa vain, jos opimme tuntemaan itsemme

81 V UUSI PARATIISI vajavaisuuksinemme, mikä mahdollistaa meille katumuksen ja parannuksenteon viitoittaman tien jumalalliseen näkemiseen. Tämä on Kristuksen viitoittama ristin kantamisen tie, joka johdattaa meidät aktiiviseen yhteyteen Jumalamme kanssa. Origenes Aleksandrialainen kirjoittaa: Jos maailma on minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle, olen antanut uhrin ja olen tullut olemassaoloni papiksi. Normaalin kirkollisen yhteyden ollessa poissuljettu vaihtoehto, on

hengellisen elämän ylläpitäminen suurilta osin yksittäisten kristittyjen omalla vastuulla. Näin ollen kukin on kutsuttu oman olemassaolonsa papiksi, kantamaan itsensä uhriksi Jumalalle. Pyhittäjä Serafim Sarovilainen kirjoittaa Jumala on tuli, joka lämmittää ja sytyttää sydämemme ja sisimpämme. Meidän tehtäväksemme jää pitää tuli elävänä varjelemalla sitä kiusausten, epätoivon ja välinpitämättömyyden tuulilta, kohentamalla sitä katumuksen ja parannuksenteon mukaisella elämällä ja hyvillä rakkauden teoilla sekä ruokkimalla sitä sillä jumalallisella yhteydellä, jonka meille voi suoda vain osallisuus Kristuksen säätämistä sakramenteista. Poikkeava maailmantilanne ei saa tulla esteeksi kasvullemme, vaan meitä kutsutaan sopeuttamaan hengellinen elämämme uusiin olosuhteisiin parhaalla mahdollisella tavalla. Mikään vastoinkäyminen ei keskeytä hengellistä ohjausprosessia vaan ainoastaan asettaa sen uuteen tilaan ja antaa sille uusia mahdollisuuksia kirjoittaa pappismunkki Serafim. Meidän tulee näin

ollen löytää tapoja ylläpitämään sielumme virettä myös tänä aikana, jolloin tämä ei voi tapahtua luontevimman kirkollisen yhteyden kautta. Jos näin löytämämme hengellisyyden ylläpitämisen keinot osoittautuvatkin vähemmän kuin optimaalisiksi, on muistettava vähäisenkin kasvun olevan äärettömästi enemmän kuin ei kasvua lainkaan. Pyhittäjä Pimen Suuri välittää meille tämän tärkeän opetuksen: Eräässä kaupungissa oli kaksi maanviljelijää. Toinen muokkasi vähäisen ja huonon pellon kylvöstään varten. Toinen taas oli liian laiska muokatakseen ja kylvääkseen mitään. Kun sitten tuli nälänhätä, niin kummallako heistä oli ravintoa?

__________________________ Tällä pitkittyneiden poikkeusolosuhteiden ja alati muuttuvien ohjeistusten pitkittämällä kirjeellä tahdon tervehtiä teitä, rakkaita seurakuntalaisiani, ja

82 toivon näiden sanojen olevan edes vähäiseksi hyödyksi tänä aikana, joka vaatii erityistä sopeutumista meiltä kaikilta. Poikkeavista käytännöistä huolimatta olemme Kristuksessa yhtä, sillä Hänen meille antamassa verettömässä uhrilahjassa tulemme eri tahoilta yhteen hengellisesti, mutta sitäkin todellisemmin. Aina ja lakkaamatta, niin suurissa juhlissamme kuin muinakin juhlapäivinä, olemme uhratessamme ja rukoillessamme muistaneet teitä niin kuin veljiään tulee ja sopii muistaa 1. Makk. 12:11.

Toivon ja rukoilen, että Isämme, Kaikkivaltias Herra, suo kappelimme pian jälleen täyttyä siitä yhteisestä rukouksesta, joka sille on tunnusomaista. Siihen asti, ja siitä edespäinkin, kannan teitä vähäisissä rukouksissani ja pyydän myös teidän rukouksianne, sillä – pyhä Augustinuksen sanoin – Teidän vuoksenne olen pappi. Yhdessä teidän kanssanne olen kristitty, olen kanssanne syntinen ja opetuslapsi ja kuulen evankeliumin.

Joosef Vola pastori, Itä-Helsingin pappi