Makeimmat maalit Manhattanilla

Olin kuullut 45 All Starsin lätkätiimistä ja Rock Hockey SM -kisoista joissakin keikkakuvioissa Remeksen Antilta, joka siihen aikaan oli yksi seuran molareista. Itse olin nuorempana viihtynyt paljon ulkojäillä ja seurannut lätkää koko ikäni. Pelasin yläasteiässä junioritiimissäkin, mutta eihän siitä helvettiäkään tullut. Kamat lähtivät myyntiin ensimmäisen kauden jälkeen. Nyt innostuin heti – viimeinkin saattoi luopiolle löytyä oikeanlainen seura.

Remeksen kutsusta kävin katsomassa silloisessa Ruskon jäähallissa jonkun harrastesarjan matsin. Elettiin vuotta 2004. Tempo näytti inhimilliseltä. Jätkät osasivat pelata ja kaivoivat voiton. Isoimmassa roolissa oli ketju Päivärinta-Makkonen-Juntto. Varsin pian kävi selväksi, että heitä piti kutsua tsekkiketjuksi.

Minulle huikattiin matsin jälkeen, että tulehan Sami tervehtimään porukkaa. On helvetin outoa astua siviilikamppeissa koppiin, joka on täynnä tuntemat- tomia alastomia miehiä. Puheensorina lakkasi kuin seinään. Joku esitteli, että tässä on meidän uusi vahvistus. Kukaan ei kommentoinut mitään. Hävetti. Lopulta Mika ”Suli” Sulkala rikkoi hiljaisuuden: ”No on sulla ainakin pitkä tukka.” Sen jälkeen hän kumartui kassilleen, ja umpiresusta pelihaalarista paistoivat kivekset. Olin mukana tiimissä.

Alkuvuodet pelasin enimmäkseen Sulin ja Ibon kanssa pelätyssä Sulkala-Sulkala-Lopakka -kombinaatiossa. Lähinnä ketju oli pelätty omassa vaihtoaitiossamme, kun olimme jäällä. Saimme me toki välillä tulostakin tehtyä. Sulilla on maaginen taito hidastaa jalkakikallaan koko maapallon pyörimisliikettä hetkeksi. Kun muut hämmästelevät tätä reaaliaikaista hidastuskuvaa, kiekko tulee ketjukaverin lapaan avopaikkaan. Minun tehtäväni oli polkea niin paljon kuin lähtee, ”ku sulla on nopiat jalat”. Ja pitkä tukka.

Ensimmäisissä rokkikisoissani Vaasassa tein puolenkymmentä maalia. Pelien välissä joimme kaljaa. Eihän tämän hienompaa urheilua ole saatana olemassakaan, hekumoin kaikille. Sijoitusottelussa kisajärjestäjiä vastaan tein läpiajosta vielä yhden maalin, mutta se hylättiin, koska juuri ennen punalamppua joku heitti katsomosta toisen kiekon jäälle.

Mitalit jäivät vielä Vaasassa saamatta, mutta sittemmin on kyllä ropissut. Ketjulotossa homma on toiminut tasan päinvastoin kuin NHL:ssä – mitä paskemmin olen pelannut, sen kovempaan ketjuun minut on vuosien varrella nostettu. Sama logiikka on toistunut myös palkintojenjaoissa. Edellisiin kotikisoihimme ehdimme Kukelin kanssa keikkareissulta vasta finaaliin. Pelasin kolme vaihtoa koskematta kiekkoon kertaakaan. Kultajuhlissa minut valittiin turnauksen parhaaksi hyökkääjäksi.

En ole läheskään kaikkiin kisoihin joutanut mukaan, mutta minullakin on mestaruuksia nyt jo neljä tai viisi. Eli juuri sopivasti seuran imagon kannalta. Mitä numeroihin tulee, maukkain Rock Hockey -mestaruutemme tuli Helsingin kisoista vuonna 2009: Hämeenlinnan Giants of Rock kaatui lukemin 4-5. Tein siinä matsissa Jare Siltavirran ja Uuno Marttilan tarjoilussa tehot 2+1, mistä eteläsuomalaiset rokkarit kuulevat edelleen säännöllisesti.

Tuokaan pullistelu ei ole kuitenkaan mitään verrattuna Amerikan-saaliiseemme. Vietimme taannoin vajaan viikon New Yorkissa ja voitimme siinä sivussa paikallisen lätkäturnauksen. No, puhutaan nyt suoraan vaan: voitimme Amerikan mestaruuden. Tein maalin myös siellä! Aina, kun merkeissä jos toisissa ajaudun porisemaan oikeiden jääkiekkoammattilaisten, liigajyrien tai aloittelevien NHL-pelaajien kanssa, ennen pitkää lasahtaa pöytään vakiokysymys: ”Montako maalia Manhattanilla?”

Sami Lopakka