Luottamuksellinen hankeluonnos, versio - OK Toivo, Culminatum, Tekes. Tekijä: Eero Riikonen
LASTEN JA NUORTEN Voimavarasuuntautuneen, intensiivisen ja ennaltaehkäisevän mielenterveystyön osaamiskeskus Motto: ”Erityispalvelut ovat hyvä renki mutta huono isäntä” Hankkeen tavoite • Lasten ja nuorten mielenterveystyön toimintaympäristön ja -kulttuurin muuttaminen. • Uudenlaisten hyvinvoinnin edistämiseen ja mielenterveysongelmien ehkäisyyn liittyvien palvelujen ja yhteistyömuotojen käynnistäminen • Toimivien käytäntöjen levittäminen ja juurruttaminen Asian ydin Lasten ja nuorten hyvinvointiin ja mielenterveyteen liittyvät kysymykset ovat tärkeitä Suomen tulevaisuuden kannalta. Aiheen merkitys liittyy sekä inhimillisiin tekijöihin, syrjäytymisen aiheuttamaan yksilölliseen ja yhteisölliseen taakkaan, erityispalvelujen järjestämiskustannuksiin, työvoiman saatavuutta koskeviin kysymyksiin että nuorten ja lasten edustaman osaamis- ja lahjakkuuspotentiaalin menettämisen uhkaan. Suomi on tullut tunnetuksi maailmalla lasten ja nuorten ruumiillista terveyttä tehokkaasti tukevana yhteiskuntana ja korkeatasoisen peruskoulutusjärjestelmän rakentajana. Eräät lasten ja nuorten elämään liittyvät opetus-, sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut ja toimintarakenteet eivät kuitenkaan ole samalla tasolla. Tämä koskee varsinkin mielenterveystyötä, ja aivan erityisesti tämän sektorin ennaltaehkäisevää toimintaa, jonka alueella eteen on noussut monia haasteita. Tuottamalla niihin hyviä ratkaisuja ja innovaatioita Suomi voi nousta lasten ja nuorten elämän ja mahdollisuuksien edistäjien kansainvälisen kärkeen myös muuten kuin opetuksen kohdalla. Lasten ja nuorten mielenterveyttä ja hyvinvointia turvaavilta ja tämän alueen ongelmia ennaltaehkäiseviltä palveluilta edellytetään uutta, rakentavampaa ja tulevaisuussuuntautuneempaa työotetta, aiempaa parempaa toiminnallista ja taloudellista läpinäkyvyyttä sekä suurempaa vaikuttavuutta. Alueella toimivien organisaatioiden on tähän haasteeseen liittyen paneuduttava toiminnan selkiyttämiseen ja tuotteistamiseen sekä painotettava ongelmien ja diagnostiikan sijasta yhteistyötä, voimavaroja ja mahdollisuuksia. Lasten ja nuorten kehitysympäristön mahdollisuuksiin keskittyvien, yhteistyöhakuisten ja toiminnallisesti kokonaisvaltaisten palvelujen tuottaminen edellyttää vääjäämättä uusien toimijoiden mukaantuloa julkisen sektorin nykyisin hallitsemalle alueelle. Lääketieteellistetty, psykiatriseen erityisosaamiseen painottuva, organisatorisesti itseriittoinen ja jatkuvista resurssipulmista kärsivä julkinen sektori ei tule selviämään yksin tästä tehtävästä.
Parhaat menestymismahdollisuudet tilanteen ratkaisemisessa on puolueettomaksi kehittämisalustaksi ja yhteistyöfoorumiksi ryhtyvällä hankkeella, joka auttaa julkisia organisaatioita kehittämään toiminta- ja yhteistyötapojaan ja irrottautumaan itseriittoisuudestaan sekä toimimaan yhteistyössä muiden organisaatioiden kanssa. Haasteena on lasten ja nuorten palveluihin liittyen muun muassa: • • • •
julkisen sektorin oman toiminnan ja sen menetelmien kehittäminen toiminta-alueen avaaminen kolmannen sektorin ja yksityissektorin organisaatioille ulkopuolisten organisaatioiden kanssa tehtävän kehittämisyhteistyön tiivistäminen uudenlaisten hankinta- ja ostopalvelujärjestelyjen luominen
Tähän tehtävään vastaamiseksi Culminatum OY käynnistää yhdessä Osuuskunta Toivon ja rakennettavan ammattikorkeakouluverkoston kanssa Lasten ja nuorten voimavarasuuntautuneen, intensiivisen ja ennaltaehkäisevän mielenterveystyön osaamiskeskuksen. Hankkeen koordinaattorina toimii Culminatum OY. Osuuskunta Toivon panos liittyy pääosin hankkeen sisällön ja julkaisutoiminnan suunnitteluun. Ammattikorkeakoulujen rooli liittyy ennen kaikkea koulutusosioihin. Hankkeen taustalla on Mannerheimin Lastensuojeluliiton, Osuuskunta Toivon, Kelan ja Kuntoutussäätiön välisenä yhteistyönä 1990-luvun alusta lähtien jatkunut kehitystyö (*). Suunnitelmassa kuvattu hanke voidaan nähdä monitahoisen ja -vaiheisen menetelmällisen kehitysvaiheen laajenemisena uusien toimintaorganisaatioiden ja yhteistyömuotojen luomisvaiheeksi. Osaamiskeskuksen toimintaa suunnitellaan kaksivaiheiseksi. Toimintakaudet ovat kolmivuotisia (2008-2001 ja 2011-2014). Keskeisiä työalueita ovat • • • • •
toimijoiden verkostoitumisen ja yhteistyön tukeminen koulutus julkaisutoiminta pilottihankkeiden käynnistäminen hyvien käytäntöjen tuotteistaminen, levittäminen ja juurruttaminen
Ensimmäisen kauden painopiste on yhteistyön kehittämisessä. Toisen jakson painopiste on koulutuksessa, julkaisutoiminnassa ja uusien toimintatapojen levittämisessä. Keskeisessä asemassa hankkeen kannalta on alueella toimivien pienen ja keskisuurten palvelu- ja asiantuntija yritysten toimintamahdollisuuksien edistäminen. Mielenterveystyön palvelut paradigmakriisissä Suomalainen valtavirtainen mielenterveystyö on yksilö-, sairaus-, hoitojärjestelmä- ja kuntakeskeistä. Toiminnan lähtökohtana ovat nimenomaan yksilön sairaudet ja häiriöt ja niiden diagnostiikka ja lääkehoito. Ennaltaehkäisevät painotukset ovat olleet muutamaa suurta hanketta lukuun ottamatta (mm. itsemurhien ehkäisyprojekti) vähäisiä. Tilanteeseen on päädytty monien,
kansanterveystyön ja mielenterveystyön aluetta ja merkitystä uudelleen määritelleiden vaiheiden ja prosessien kautta (esim. Rimpelä ym. 2006). 1 Suomalaisella hyvinvointi- ja mielenterveyssektorilla – laajasti ymmärrettynä - on parhaillaan meneillään ainakin jonkinasteinen tietoisuuden tilan ja tavoitteenasettelun muutos. Muutos näkyy muun muassa suurten institutionaalisten rahoittajien (kuten EU, Tekes ja Sitra) voimistuneena kiinnostuksena terveyden edistämiseen. Näillä tahoilla on havahduttu siihen, että liian pitkälle sairauksiin ja häiriöihin sekä niitä koskevaan erityisosaamiseen keskittyvä sekä ennaltaehkäisyn ja terveyden edistämisen unohtava toimintamalli johtaa ongelmiin. Ehkä akuutein niistä on kustannusten paisuminen sekä avoterveydenhuollossa että erikoissairaanhoidossa. Nykyinen tilanne on tietyllä tavalla outo sillä suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä oli sotien jälkeisenä jaksona varsin ”kansanterveysmyönteinen” ja terveyden edistämisen ja ennaltaehkäisyn merkitys nähtiin kansallisella tasolla suureksi. Kunnallisen autonomian kasvu, valtion suoran valvonnan ja tuen väheneminen, kansanterveyttä koskevien ajattelutapojen muutokset, ennaltaehkäisyyn liittyvien resurssien vähentäminen sekä lääkärien melko vähäinen kiinnostus aiheeseen ovat kuitenkin vähitellen johtaneet yksilö-, ja sairauskeskeisen toimintamallin ylivoimaan julkisen sektorin terveydenhuollossa (Rimpelä 2006). Sama muutos on tapahtunut myös mielenterveyden puolella.
Koska mielenterveystyön ja -kuntoutuksen palvelujärjestelmää on viime vuosikymmeninä kehitetty hyvin vahvasti ongelmien, häiriöiden ja sairauksien ja niiden hoidon perustalle, suunnan muuttamiseen tarvitaan paljon työtä. Kyse on sekä rahoitukseen, koulutukseen, eri sektorien ja ammattiryhmien työnjakoon että toimintakulttuureihin liittyvistä kysymyksistä. Ennaltaehkäisevän työn muotojen valinnassa ja organisoimisessa joudutaan aina ottamaan huomioon asiakkaiden ja kansalaisten oma toiminta ja motivaatio. Ollakseen tuloksellista ennaltaehkäisyn on oltava relevanttia, oikein ajoitettua, hyödylliseksi koettua ja palkitsevaa. Sen on onnistuttava välttämään asiakkaiden omaa kiinnostusta ja aktiivisuutta tuhoavia karikkoja. Se ei siksi voi - ainakaan pääsääntöisesti - olla viranomais- tai asiantuntijalähtöistä. Haussa ovat siten nimenomaan aiempaa asiakaslähtöisemmät, joustavammat, kokonaisvaltaisemmat ja vahvemmin asiakkaiden omille tavoitteille pohjaavat toiminta- ja ajattelutavat. Niiden kehittämisen tueksi tarvitaan muun muassa • Uusia asiakastyön teoreettisia malleja, jotka rakentuvat asiakkaan oman toiminnan ja omien voimavarojen hyödyntämisen perustalle • Tehokkaita keinoja hallinnollisten raja-aitojen ylittämiseen • Toiminnan ja sen suunnittelun osittaista ”demedikaalisaatiota” ja ”deteknokratisaatiota” • Julkisen sektorin, kolmannen sektorin ja yritysten intensiivisempää yhteistyötä ja uudenlaisia yhteistyöverkostoja - ja samalla myös kilpailutusjärjestelyjen ja hankintamekanismien kriittistä tarkastelua • Uusia kehittämistoiminnan rahoitustapoja • Uudenlaista toiminnan tulosten ja kustannusvaikuttavuuden arviointia. Mielenterveystyön julkinen sektori painiskelee sekä kaupungeissa että maaseudulla jatkuvien resurssiongelmien kanssa ja joutuu erityisesti suuremmilla paikkakunnilla keskittymään vakavampien mielenterveyshäiriöiden hoitoon. Lähtökohdat ovat lääketieteellisiä ja yksilöön keskityviä. Yhteisöllisemmät, sosiaalipsykiatriset ja vuorovaikutuksellisemmat työotteet ovat
pysyneet sekä taloudellisessa mielessä että koulutusta ja työntekijämääriä ajatellen ainakin suhteellisessa marginaalissa. Kansallinen mielenterveystyö on myös pääsääntöisesti julkisen sektorin toimintaa. Yksityinen sektori tuottaa muun muassa yksilöterapia-palveluja ja työterveyshuollon psykologi- ja psykiatripalveluja. Kolmannella sektorilla, osuuskuntamuotoisilla yrityksillä ja erilaisilla säätiöillä on merkitystä esimerkiksi kriisipalvelujen, itsemurhien ehkäisyn ja erityisryhmien mielenterveyspalvelujen kohdalla sekä uusien palvelujen ja toimintamallien kehittäjänä. Mielenterveyspalvelujen suuria linjoja koskevien organisatoristen vaihtoehtojen esittäjät ja suurempia muutosta kaipaavat ovat viime vuosina olleet melko harvassa alueen ammattilaisten keskuudessa. Kentällä toimiessa tulee helposti tunne, että useimpien mielenterveyssektorin työntekijöiden ja esimiesten mielissä nykyinen, kunta- ja mielisairaanhoitopiirikeskeinen palvelujen järjestämistapa on ainoa kuviteltavissa oleva. Vallitseva tilanne on ongelmallinen muun muassa siksi, että se johtaa kustannusten kasvuun sekä palvelutoiveiden ja –odotusten huonoon toteutumiseen. Turhauttavaksi asetelman tekee se, että suuri osa mielenterveyspalvelujen tarpeesta voitaisiin hoitaa ja/tai ehkäistä nykyistä kevyempien ja taloudellisempien keinojen avulla. Tähän suuntaan viittaa muun muassa kuntoutuksen ja psykoterapian tuloksellisuustutkimus. Sen mukaan myös monentyyppinen vertaistoiminta, ohjaus ja valmennus on usein vähintään yhtä hyödyllistä ja tehokasta kuin perinteisemmät työmuodot. Samoin on osoittautunut tärkeäksi saada esiin ja hyödyntää asiakkaiden ja heidän lähiympäristönsä voimavaroja ja mahdollisuuksia. Useaan otteeseen on osoitettu, ettei mielenterveystyön tulosten kannalta ratkaisevaa ole työmenetelmä, työntekijöiden koulutus tai koulukunta vaan pikemminkin ihmisten välinen suhde ja yhteistyön sujuminen. Tämä pätee kaikkiin ikäryhmiin. Kyse ei tässä kuitenkaan ole kaiken asiantuntijavetoisen toiminnan kritiikistä sillä myös yhteistyölähtöisen ja voimavarasuuntautuneiden palvelujen tuottaminen vaatii käytännössä perusteellista ja pitkää koulutusta. Käytännössä tämäntyyppisten työotteiden edustajilla on useimmiten perhe- ja lyhytterapiakoulutusta sekä verkostotyön ja työnohjauksen koulutusta. Kohti lasten ja nuorten kehitysympäristöä tukevia palveluja Eräs edellä kuvattujen tulosten ja käytännön toiminnan vahvistama johtopäätös on, että mielenterveystyön kentällä kannattaisi suosia laajamittaisesti pikemminkin asiakkaiden normaalisuutta ja omaa hyvinvointisuuntautunutta toimintaa sekä yhteistyösuhdetta korostavia konsultaatio- ja valmennuspalveluja kuin ongelmien erityisyyttä ja psykiatrisen tai psykologisen erityisosaamisen tarvetta korostavia toimintatapoja. Tähän suuntaan pyrkiminen on kuitenkin julkisissa organisaatioissa vaikeaa. Kyse on osin myös teoreettisista ja opetuksellisista haasteista. Valtavirtainen ammattikirjallisuus ja opetus nojautuu kaikilla tasoilla edelleen sairaus- ja häiriöajatteluun ja siihen kytkeytyviin
näkemyksiin asiantuntijoiden ja ammattilaisten rooleista. Koska kyse on myös ammattikuntapolitiikasta ja rahanjaosta, tilanteen muuttaminen on vaikeaa. Haaste on kuitenkin tärkeä ja ajankohtainen. Se on erityisen suuri lasten ja nuorten palvelujen kohdalla. Lasten mielenterveystyön kehittäjien piirissä on esitetty viime vuosina näkemyksiä, että palveluja kannattaisi ajatella pikemminkin lasten ja nuorten kehitysympäristön tukemisena kuin ensi sijassa lapsiin kohdistuvina. Samassa yhteydessä on puhuttu myös hyvinvointioppimisesta ja sen tukemisesta (Rimpelä *). Kuntoutusmaailmassa on vastaavaan tapaan esitetty näkemyksiä, joiden mukaan asiakkaat tulisi nähdä henkilökohtaisten hyvinvointiprojektien suunnittelijoina, toteuttajina ja arvioijina (Riikonen ym. *). Tällaisten projektien tärkeys piilee niiden motivoivuudessa ja välittömässä relevanssissa asiakkaille itselleen. Niiden ohittaminen johtaa käytännössä yhteistyöongelmiin – asiakkaan ja työntekijän yhteisen tavoitteen ja kielen katoamiseen. Asiakastyön näkeminen asiakkaiden eräänlaisena hyvinvointisuuntautuneena työnohjauksena tai valmennuksena auttaa vastaavasti yhteistyön ja tulosten parantamisessa. Tällainen ajattelutapa ja toimintamalli on myös joustava. Hyvinvointiprojektien tukeminen voi tapahtua monella tavalla. Edellä sanotun perusteella asiakastyön peruskäsitteitä ja ydinmetaforia kannattaisi jatkossa etsiä uusista suunnista. Ehkä kannattaisi kokonaan luopua ajatuksesta, että ongelmien ratkaisu, kuntoutuminen, oireiden lieveneminen ovat parhaiten kuvattavissa lääketieteen ja psykologian kehyksessä. Kenties olisi perustellumpaa nojautua vaikkapa kulttuurin ja taiteen sanastoihin ja metaforiin (Riikonen ym *). Ehkä hyvinvoinnin kasvu on todellakin pikemmin taiteellinen (vaikkapa musiikillinen, elokuvallinen, draamallinen, kaunokirjallinen, poeettinen) kuin lääketieteen piiriin kuuluva ilmiö? Lasten ja nuorten mielenterveyden ja hyvinvoinnin tila ja syrjäytymisriski Suomalaisten lasten ja nuorten hyvinvoinnin ja mielenterveyden kehityksestä on saatavissa melko vähän luotettava tietoa. Tiivistäen voi sanoa, etteivät näiden ikäryhmien mielenterveysongelmat ole muuttuneet dramaattisesti viimeisen 10-15 vuoden aikana (Rimpelä *). Tämä pätee esimerkiksi suurimaan häiriöiden ryhmään masennukseen ja ahdistuneisuuteen. Kaiken kaikkiaan arvioidaan, että tutkimusta ja hoitoa vaativia psyykkisiä häiriöitä on vähintään 10%:lla alle 12-vuotiaista lapsista sekä oppimis- ja kehityshäiriöitä noin 10%:lla (kyse on osin samoista lapsista). Erityyppisen erityistuen (lastensuojelu, erityisopetus, mielenterveyspalvelut) piirissä on noin 5 % lapsista ja nuorista. Uusia ja yleistyviä ongelmia ovat varsinkin univaikeudet, ylipaino sekä perheiden psykososiaaliset ongelmat (esim. vanhempien päihteidenkäyttö, yksinhuoltajuuteen liittyvät ongelmat, vanhempien kiire, erot, väkivalta, taloudelliset vaikeudet) Lähde: Rajantie & Perheentupa 2005. Lasten terveys. Teoksessa Suomalaisten terveys. Duodecim, KTL, Stakes). Suhteellisen uusi ilmiö on myös masennuslääkkeiden kulutuksen kasvu erityisesti lapsilla. Ikäryhmässä 5-9 vuotta käyttö on moninkertaistunut 10 vuodessa.
Mielenkiintoinen tutkimuksissa ja selvityksissä esiin nouseva seikka on, että vaikka psykiatrisen avo- ja laitoshoidon piirissä olleiden lasten ja nuorten määrä on viime vuosina kasvanut moninkertaiseksi, tilastoidut ja diagnostisoidut ongelmat eivät silti ole vähentyneet. Avohoitokäynnit lasten- ja nuortenpsykiatrisissa yksiköissä ovat suunnilleen kaksinkertaistuneet kymmenessä vuodessa. Sairaalahoitojen kohdalla kasvua on ollut vajaat 50%. Psykiatrisiin erityispalveluihin investoiminen ei siis ole näyttänyt tuovan parannusta ainakaan numeroiden tasolla (voi tietenkin myös ajatella, että lisääntyvät resurssit ovat estäneet tilanteen huononemista). Lastensuojelupalvelujen kasvu on noudatellut suurin piirtein samaa käyrää kuin mielenterveyspalvelujen kohdalla. Perheen ulkopuolelle tapahtuvat sijoitukset ja lastensuojelun kulut ovat kasvaneet nopeasti viime vuosina. Tiivistäen voi sanoa, että lapsiin ja nuoriin liittyvän kasvaneen palvelujen tarpeen synnyttäjänä on varsin pieni ryhmä, jonka pahoinvointi kasvaa ja selviytymismahdollisuudet huononevat. Huolimatta kasvaneista erikoissairaanhoidon henkilöstöresursseista palvelujen kyky vastata haasteeseen näyttäisi pikemminkin heikentyneen. Osin tilanne johtuu syrjäytymisvaarassa olevien lasten ja nuorten ja heidän perheittensä kanssa tehtävän yhteistyön vaikeudesta, osin palvelujärjestelmän ja kokonaisvastuun sirpaloitumisesta ja suurelta osin myös sitä, ettei palvelujärjestelmällä ole tarjota tälle ryhmälle sopivia palvelu- ja toimintavaihtoehtoja. Kehitystä voi kuvata psykiatristen, sairauksiin, häiriöihin, diagnostiikkaan ja yksilöihin keskittyvien palvelujen ja niiden kuormituksen nopeana kasvuna: voimakkaana ”häiriöpalveluihin” investoimisena (Rimpelä *). Kertyneen tiedon pohjalta voi samaan aikaan perustella myös näkemystä, että suomalaiset nuoret voivat kaiken kaikkiaan varsin hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan. Samaan tapaan voi sanoa, että myös vanhemmuus voi pääosassa perheitä hyvin. Se on kuitenkin maailman monimutkaistuessa ja työn vaatimusten kasvaessa vaikeampaa kuin ennen. Palvelujen kehittämisen suurimman haasteen muodostaa jo mainittu, suunnilleen 5-10 % suuruinen lasten ja nuorten erityisryhmä, jonka syrjäytymisriski näyttää kasvaneen ja edelleen kasvavan. Eräs tähän vaikuttava seikka on, että työelämään pääsyn kynnys on ensimmäisten työpaikkojen osalta kohonnut. Myös työelämän ja yhteiskunnan koventunet arvot tuottavat helposti vaikeuksia ”heikommille” nuorille. Kyse voi olla myös sitä, että sosiaalista aikuisuutta edellytetään monen nuoren kannalta liian varhain. Eräiden asiantuntijoiden mukaan Suomessa toimii tietynlainen ”poiskäännyttämisen politiikka”, joka tarkoittaa käytännössä kokonaisvastuun katoamista. Asiakkaiden ongelmat pilkotaan eri toimijoiden kesken ja heidät ohjataan siksi helposti muualle niistä yksiköistä ja vastaanottopisteistä, ”joihin heidän ongelmansa eivät kuulu” (esim. *). Asetelma johtaa myös alentuneeseen kynnykseen ohjata hankalia asiakkaita uusiin paikkoihin tai uusien (erityisyyttä korostavien) palvelujen ja lisätutkimusten piiriin, vaikka heidän kohdalla tarvittaisiin usein lähinnä pitkäjänteisyyttä ja tuen intensiivisyyden kasvattamista (henkilökunnan parempaa tavoitettavuutta, henkilökohtaisempaa työotetta, lisäajan antamista jne.). Ongelmien kasaantuminen on noussut selvästi esiin myös koulukokemusten ja masennuksen yhteyksiä selvitelleissä tutkimuksissa. Niillä oppilailla, joiden perheolot ja koulukokemukset
ovat ”hyvät” vakavan masennuksen riski on hyvin pieni (0-1%). Päinvastaisessa tilanteessa eli huonojen koulukokemusten ja perheolojen ryhmässä riski on 37% (*). Suomalainen erikoisuus on, että päinvastoin kuin erikoispalvelujen ja -sairaanhoidon puolella, perusterveydenhuollon resurssit ovat samana aikajaksona heikentyneet. Esimerkiksi koululääkärikäyntien absoluuttisen ja oppilaskohtaiset määrät ovat vähentyneet kymmenessä vuodessa noin puoleen, samoin ovat alentuneet kouluterveydenhuoltoon käytetyt palkkamenot oppilasta kohden. Yhden nuoren syrjäytymiskehityksen ehkäisyllä saatava elinaikainen taloudellinen säästö on nykyrahassa mitattuna parin miljoonan euron suuruusluokkaa kun laskelmassa otetaan huomioon suorat ja kulutukseen liittyvät verot, sosiaaliset tulonsiirrot ja eläkkeet. Tuhannen nuoren syrjäytymisvaarassa olevan kohdalla puhutaan siis huomattavan suurista summista. Lyhyemmällä aikajänteellä voidaan laskea esimerkiksi erityispalveluihin liittyviä säästöjä ja lastensuojelun sijoituksiin liittyviä säästöjä. Tietoyhteiskunta, koulu ja lasten ja nuorten hyvinvointi 1900-lukua voi kuvata hyvinvointivaltion laaja-alaisena, myös lasten ja nuorten ongelmien ennaltaehkäisyn ja terveyden edistämisen merkityksen huomioivana kehittämisjaksona. Ajanjaksolle sijoittuivat muun muassa kansakoulun ja peruskoulujärjestelmän kehittäminen, kouluruokailun käynnistäminen, neuvola- ja kouluterveydenhuoltopalvelujen aloittaminen sekä lapsiperheiden tukeminen tulonsiirtojen avulla. 1900-luvun lopussa liikkeelle lähteneet muutokset ovat johtaneet kuitenkin toiseen suuntaan. Viime vuosien tunnuspiirteitä ovat olleet ennen kaikkea häiriöiden ja sairauksien pohjalta määrittyvien (korjaavien) palvelujen kasvu, esimerkiksi lastensuojelun ja lastenpsykiatristen erityispalvelujen lisääntyminen sekä erityisopetuksen ja kouluavustajatoiminnan vahvistaminen. Palvelut perustuvat diagnostisoitujen ongelmien määrittämään yksilöasiakkuuteen ja asiantuntijuuteen. Tässä kehyksessä myös varhainen puuttuminen johtaa (ennakoivan yhteisöllisen tuen sijasta) yksilöasiakkuuteen. Tietoyhteiskunnassa oloissa haasteena on muun muassa mahdollisuus pitkälle menevään eristäytymiseen, vanhempien ja lasten yhteisen ajan väheneminen, aivojen ylikuormitus ja elimistön alikuormitus. Hyvinvoinnin ja terveyden ylläpitäminen vaatii näissä oloissa monia tietoja, taitoja ja valmiuksia ja niiden hankkiminen olisikin nostettava yleissivistyksen ja ammatillisen oppimisen rinnalle. Jokainen yksilö oppii hyvinvointia - ja myös pahoinvointia koko elämänkulkunsa ajan. Myös lähiyhteisöt - ja laajasti ottaen koko yhteiskunta - ovat hyvinvoinnin näkökulmasta oppivia organisaatioita. Koulutuksen ja tulevan hyvinvoinnin (tai tulevien ongelmien) kannalta katsoen ratkaisevat vaiheet ovat jo ennen lapsen tuloa koulutusjärjestelmään. Varhaislapsuuden ja lapsuuden laiminlyönnit lapsen ja hänen perheensä tukemisessa vähentävät lapsen oppimiskykyä perusopetuksen alkaessa ja lisäävät siten erityistuen tarvetta koulutuksen aikana. Oppimista
vaarantavat pulmat on mahdollista havaita yhä nuorempana – useimmiten jo 3-5 vuoden iässä. Siksi varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen on yrittävä yhdessä muiden toimien kanssa jo tässä vaiheessa edistämään lapsen oppimiskykyä. Lapsia ja nuoria voi perustellusti pitää omien kehitysympäristöjensä kuumemittarina - lasten ja nuorten auttamiseksi aikuisten tulee siis muuttua. Asiaa voi tarkastella hyödyllisellä tavalla hyvinvointioppimisen käsitteen kannalta. Sekä hyvinvointia että pahoinvointia opitaan. Oppiminen on sekä yksilöllistä että yhteisöllistä. Se liittyy muun muassa ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, liikuntaan, harrastuksiin, elämän ja arjen rytmeihin, elimistön ja mielen viestien tulkintaan ja kaikenlaiseen muuhun itsestä huolehtimiseen. Tällainen oppiminen ei pohjaa oireita ja sairauksia koskevaan tietoon tai erityisosaamiseen. Lasten ja nuorten mielenterveystyön sektorit ja ammattikunnat toimivat nykyisin varsin erillään. Nykyisessä asetelmassa kannattaa usein myös korostaa oman ammattikunnan, sektorin ja yksikön vastuulle kuuluvien ongelmien määrää ja kasvua, koska näin on mahdollista herättää julkista kiinnostusta ja saada lisää resursseja. Monien erilaisten sektoreiden, tasojen ja ammattikuntien muodostama palvelu- ja toimintajärjestelmä on äärimmäisen silpoutunut. Tässä tilanteessa olisi parempi puhua mielenterveystyön kehittämisen sijaan hyvinvointityöstä ja sen kehittämisestä. Kehittämisen lähtökohdaksi pitäisi ottaa se, että palveluilla ei enää ensi sijassa tueta yksittäisiä lapsia ja nuoria vaan pikemminkin lasten ja nuorten kehitysympäristön osia, myös heidän perheitään. Vaikka erityispalveluiden kehittämiselle on ollut perusteita on hyvä huomata, että kehityksellä on monenlaisia, osin tarkoittamattomia seurauksia. Olennaista on esimerkiksi diagnostiikan merkityksen korostuminen ja siihen liittyen painopisteen siirtyminen häiriöiden suuntaan. Samalla myös asiantuntijatoiminnan merkitys on kasvanut. Samalla kun korjaavien, häiriö- ja asiantuntijalähtöisten palvelujen määrä on kasvanut ovat nousseet myös lapsiin ja nuoriin liittyvät kuntien sosiaali- ja terveysmenot. Vaihtoehtoinen tie on investointi varhaiseen perheiden ja kehitysyhteisöjen tukemiseen. Näin ajatellen tavoitteeksi tulisi asettaa pikemminkin lapsiasiakkuuden vähentäminen erityispalveluissa, ei lisääminen. Tämä merkitsee muun muassa painopisteen siirtymistä yksilödiagnostiikasta ja yksilöiden hoidosta perheiden ja koulujen hyvinvointipainotteiseen konsultointiin, tukeen ja arviointiin. Olennaista tilanteen parantamisen kannalta on, että voimavarojen lisäys vanhaan, ongelma- ja yksilölähtöiseen järjestelmään tuottaa lisää sirpaleisuutta. Tällä hetkellä tarvitaan pikemminkin perheiden ja kehitysympäristöjen tuen uudistamisesta kokonaisuutena ja uudenlaisesta hyvinvointiajattelusta lähtien. Ydinteemoja ovat tällöin esimerkiksi • • • • •
Lapsuuden suojelu Kehitysyhteisöjen tuki Hyvinvointi ja sen oppiminen Hyvinvointiarvioinnin kehittäminen Kokonaisvaltaisten toimintakokonaisuuksien luominen
Asiakaslähtöisyys ja asiantuntijakeskeisyys Keskeistä osaamiskeskeisyyshankkeen kannalta on uudenlaisten asiantuntijaroolien tukeminen. Muutosta voi kuvat monin tavoin, mutta oleellista hyvinvointityön uudelle asiantuntijuudelle on nimenomaan asiakaslähtöisyyden kasvu. Asiakaslähtöisyys viittaa siihen, että asiakkaiden ja palvelujen käyttäjien ajatukset, kokemukset, tavoitteet ja suunnitelmat ovat toiminnan keskiössä. Myös ennaltaehkäiseväksi ja tervettä edistäväksi tarkoitetussa toiminnassa nojaudutaan käytännössä usein edelleen perinteiseen psykiatriseen ja psykologiseen ajatteluun, jonka lähtökohtana ovat sairaudet, vajavuudet ja patologiat. Tämä mutkistaa asioita, koska ennaltaehkäisyssä on kyse ennen kaikkea ihmisten ja ihmisryhmien hyvinvoinnista ja voimavaroista sekä niiden hyödyntämisestä. Näyttääkin siltä, ettei käytännössä on vaikea tuottaa todellista asiakaslähtöisyyttä mielenterveyden ja hyvinvoinnin edistämisen alueelle, ellei samalla oteta käyttöön asiakaslähtöisempiä ajattelutapoja ja taustateorioita. Kaupallisessa ja tuotannollisessa toiminnassa jo varsin pitkälti hyväksytty ajatus, että asiakkaiden tai käyttäjien rooli on toiminnan ja palvelujen kehittämisen kannalta ratkaiseva (esim. Von Hippel 2002). Suurin osa uusista tuotteista, toimintamalleista ja palveluista syntyy nimenomaan käyttäjien ideoiden ja aloitteiden pohjalta ja niiden hiomisen tuloksena. Tämä havainto ja sen seuraukset eivät kuitenkaan ole vielä muuttunet osaksi hyvinvointipalvelujen tai mielenterveystyön valtavirtaista todellisuutta. Viime kädessä vastakkain asettuvat (i) ajatus palveluista massamuotoisina, asiantuntijoiden hallitsemina tuotantoprosesseina ja hoitoketjuina ja (ii) näkemys palveluista monille tasoille sijoittuvan innovatiivisuuden tukemisena ja edistämisenä, jossa nojaudutaan elävään ja inhimilliseen, pitkälti asiakkaisiin ja heidän lähipiiriinsä sijoittuvaan tietoon ja osaamiseen. Auttamis-, kuntoutus- ja hoitopalvelujen ja niihin liittyvien taustamallien ja -teorioiden kannalta on kaiken kaikkiaan ratkaisevan tärkeää kuinka aktiiviseksi tai passiiviseksi asiakkaiden tai kansalaisten (tai ”toiminnan kohteiden”) rooli hahmotetaan toiminnan ohjautumisen ja innovaatioiden kannalta. Hahmotuksen ääripäitä tai lähtökohtia kuvata esimerkiksi seuraavasti Lähtökohta 1. Perusoletuksena on, että asiantuntijoiden, ammattiauttajien ja kuntouttajien työ rakentuu pääasiassa asiakkaiden tavoitteiden, suunnitelmien ja osaamisen varaan. Asiantuntijoiden tehtävänä on tukea ja tarkentaa asiakkaiden omaa hyvinvointihakuista toimintaa ja seurata sen edistymistä sekä edistää yhteistyötä asiakkaan ja muiden tahojen kanssa. Ammattilaisen rooli on tällöin valmennuksellinen, innostava ja koordinoiva. Näille lähtökohdille rakentuva palvelutoiminta on eräänlaista keksimistä, ja keksijän roolissa ovat ennen kaikkea asiakkaat. Ammattilaisten työ on siis asiakkaiden (olivat he sitten yksilöitä tai ryhmiä) keksimisen tukemista. Lähtökohta 2. Toiminnan perusoletuksena on, että asiakkaat ovat kyvyttömiä ymmärtämään tilaansa ja suunnittelemaan hyvinvointinsa kannalta oleellisia asioita. Tiedollis-hierarkkisessa mielessä ylempänä olevien asiantuntijoiden, ammattiauttajien ja kuntouttajien työ rakentuu pitkälti heidän ammatillisen kouluksensa ja osaamisensa varaan ja asiakas on koulutuksen, neuvonnan ja tuen kohde. Innovaatioiden ja uusien ratkaisujen sekä yhteistyörakenteiden lähde ja luoja on ammattiauttaja, virkamies tai tutkija.
Siinä mitassa kun palvelujen kehittämisen haasteet liittyvät ennaltaehkäisyyn ja varhaiseen puuttumiseen, ajatus asiakkaan passiivisuudesta ja hänen kekseliäisyytensä tai innovatiivisuutensa vähäisestä merkityksestä käy kestämättömäksi. Asiakkaat ovat toimintaan osallistuessaan oman elämänsä ja tilanteensa asiantuntijoita – ainakin monessa suhteessa. Uusi organisaatio haussa Hyvinvoinnin ja hyvinvointioppiseen tukeen liittyvän toiminnan lähtökohtana ei ole sairaus, vika tai vamma vaan pikemminkin tarve keskustella ja miettiä tulevaisuutta eri tahojen kanssa. Toiminnan alkupisteeksi ei tarvita lääketieteellistä erityisosaamista – vaikka sillä voikin usein olla merkitystä suunnitelmien ja toimintamahdollisuuksien valinnan kannalta. Eräs seuraus tästä on, että toimintatavat istuisivat hallinnollisessa mielessä paremmin kasvatustoimeen kuin terveystoimeen. Miltä tahansa kannalta hyvinvoinnin tukemista tarkastelee, koulun ja oppilaitosten merkitys näyttää keskeiseltä. Pulmana on kuitenkin se, että koulujen oppimääriin liittyvien tavoitteiden saavuttamiseksi opettajien ja koulujen tulisi varsinkin koulutuksen edetessä nykykäsityksen mukaan keskittyä yhä enemmän opetuksen tiedolliseen puoleen. Pahoinvoinnin lisääntyessä yhä suurempi osuus opettajien työpanoksesta joudutaan siitä huolimatta käyttämään oppilashuollolliseen työhön. Pahoinvoinnin lisääntyminen näkyy myös tuki- ja erityisopetuksen tarpeessa ja koulujen työrauhassa. Kuten aiemmasta käy ilmi huomattava osa suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon ajankohtaisista kehittämishaasteista liittyy toimintatapojen ja organisaatioiden välimaastoon ja toiminnan asiakaslähtöisyyden, joustavuuden ja kokonaisvaltaisuuden kasvattamiseen. Valtavirtaisten toimintamallien ja julkisten organisaatioiden rajoitukset tulevat vastaan erityisesti silloin kun painopiste siirtyy ennaltaehkäisyyn ja varhaiseen puuttumiseen. Tulevien haasteiden valossa haussa ovat siis uusien toimintojen ohella uudenlaiset organisaatiot. Julkisen hallinnon viranomaisten toiminnan ja sen logiikan on muututtava, jotta ajankohtaisiin kehittämishaasteisiin kyettäisiin vastaamaan. Viranomaisten on oltava aktiivisia ja tasavertaisia kehittämistyön toimijoita. Tämä edellyttää yhteistyötä, joka ylittää julkisen ja yksityisen sektorin rajat. Dynaamisilla, palveluja asiakaslähtöisesti kehittävillä pk-yrityksillä on tämän yhteistyön kannalta keskeinen merkitys. Uuden osaamiskeskuksen toimintamallia voisi nimittää vaikkapa ”laboratorioksi”. Laboratorio-sana viittaa (i) tekemisen ja tutkimisen yhdistämiseen ja (ii) intensiivisempään, rutiininomaisesta työstä ja ajattelusta erotettuun, uusiin keksintöihin tähtäävään ajanjaksoon tai tilaan. Oleellista on, että laboratorioiden maailmassa yksityinen ja julkinen työ ja toiminta pystyvät elämään sovussa ja tuottamaan synergiaa. Kysymys on viime kädessä siitä millaisten organisaatioiden ja yhteistyöjärjestelyjen avulla uusia mielenterveystyön toimintamalleja pystytään jatkossa luomaan ja toteuttamaan, eli siitä millaisia
ovat sosiaali- ja terveyssektorin ajankohtaisista mielenterveyteen liittyvistä haasteista selviävät organisaatiot. Haaste on suuri sillä asiakaslähtöisyyden ja joustavuuden kasvattaminen on vaikeaa nykyisissä organisaatioissa. Vaikeuden kohdalla ei kyse ole pelkästään kovista faktoista kuten rahasta ja viroista, vaan myös siitä millaisten sanojen, käsitteiden ja metaforien valossa ennaltaehkäisevää toimintaa tarkastellaan ja ohjataan. Säännösviidakon keskellä ja byrokratian taakan alla puuskuttava, työn osittamiseen ja jäykkään hallinnointiin perustuva mielenterveystyön julkinen sektori ei selvästikään ole uusien toimintamallien kehittämisen paras veturi. Joustavuuden sekä parempien kehittämisresurssien ja taloudellisten kannustimien vuoksi uusien mallien kehittäminen onnistuu todennäköisesti paremmin yrityksissä ja kolmannella sektorilla sekä erilaisissa yhteistyöverkostoissa. Hyvinvointioppimisen tukemisen kannalta on selvästikin tarpeen luoda uudenlaisia hyvinvointiin, voimavaroihin ja tulevaisuuteen suuntautuvia palveluja ja järjestelmä useita erilaisia ikäryhmiä, tarpeita ja tilanteita ajatellen. Tarvitaan muun muassa • päiväkoti- ja esikouluikäisille ja heidän perheilleen suunnattua voimavaroihin ja hyvinvointiin keskittyvää neuvola- ja konsultaatiotoimintaa (esim. ”hyvinvointineuvolat”) • peruskouluikäisille ja heidän perheilleen suunnattua konsultaatio- ja valmennustoimintaa (esim. ”Lasten ja nuorten voimalat”) • yläaste- ja ammattikouluikäisille sekä äskettäin koulunsa päättäneille ja heidän vanhemmilleen suunnattua, itsenäistymistä tukevaa konsultaatio- ja valmennustoimintaa • kouluille suunnattavaa opettajien valmennus-, työnohjaus- ja koulutustukea sekä uusia oppilashuollon ja ulkopuolisten tukiorganisaatioiden yhteistyömuotoja • uudentyyppisiä lastensuojelun avopalveluja • psykiatrisista ongelmista kärsiville nuorille suunnattuja työelämään ja koulutukseen suuntautumista tukevia palveluja • uudenlaisia hyvinvointityön arviointitapoja ja menetelmiä koskevaa kirjallisuutta ja tutkimusta Lueteltujen palvelujen, toimintatapojen ja mallien kehittämiseksi, kuvaamiseksi ja levittämiseksi - ja ennen kaikkea uudenlaisten yhteistyömuotojen kehittämiseksi julkisen sektorin järjestöjen ja yritysmaailman välille tarvitaan moniammatillinen, -tieteinen ja -toimijainen osaamiskeskus. Uusia yhteistyömuotoja tarvitaan nimenomaan mielenterveystyön painopisteen muutoksen ja uudenlaisten organisaatioiden kehittämisen tueksi. Aloitteen ytimenä onkin julkisen sektorin ja yrittäjien uudenlaisen yhteistyön kehittämistä suosivien työmuotojen luominen. Haaste ei ole yksinkertainen sillä viime vuosina Suomeen rantautuneet ”uuden julkishallinnon” ajattelumallit ja arvot ovat vaikeuttaneet yhteistyöpohjaista kehittämistyötä. Kilpailutusten yhteydessä joudutaan esimerkiksi rajoittamaan yhteydenpitoa ja välttämään hankkijoiden ja
2
tarjoajien neuvotteluja. Tämäntyyppinen hallinto- ja hankinta-ajattelu myös kasvattaa entisestään asiantuntijakeskeisyyttä. Osaamiskeskusten toimintaan osallistuvien tahojen roolit poikkeavat tavanomaisesta julkisen sektorin ja muiden osapuolten työnjaosta. Yhteistyötahojen ja mekanismien valinnassa tuleekin olla alusta lähtien tarkkana, ettei toiminta ajaudu jo lähtövaiheessa liian lääketieteellisille tai teknokraattisille urille. Tavoitteena on nimittäin toimijoiden roolien tasa- arvoisuus. Kyse ei siis voi olla perinteisen valiokuntamallin mukaisesta työstä tai siitä, että julkinen valta omaksuu hallinnollisten puitteiden luojan, toiminnan valvojan tai arvioijan tehtävän. Eräs ehdotetun toimintamallin hyödyistä on nimenomaan se, että se hyödyntää julkisen sektorin asiantuntijoiden osaamista tavallista täysipainoisemmin. He voivat toimia esimerkiksi erilaisten innovaatioverkostojen toiminnan kannustajina ja sparraajina. Laboratorioiden toiminnassa on huomioitava ennaltaehkäisevän työn logiikan ohella myös liiketaloudellinen, juridinen ja kunnallinen näkökulma sekä käyttäjän, asiakkaan ja kansalaisen uudenlainen rooli. Kuntatason kohdalla erityisen pulman muodostaa se, ettei tällaista toimintaa voida sijoittaa hallinnollistesti terveydenhuoltoon, vaan sen luontevampi asema olisi koulutus- ja sivistystoimen sekä sosiaalitoimen puolella. Hallinnollisten kysymysten ratkaisemista voikin pitää hankkeessa kohdalla omana osa-alueenaan. Tarkoituksena on, että toiminnassa on eri tavoin ja eri vaiheissa mukana sekä valtionhallinnon, rahoituslaitosten, institutionaalisten kehittäjien, kuntien että yrittäjien (erityisesti pk-sektorin) ja yrittäjäjärjestöjen edustajia. Hankkeessa halutaan painottaa pk-sektorin ja työntekijäomisteisten yritysten kuten osuuskuntien merkitystä kehittämistyössä. Pk-yritysten merkityksen alleviivaamiseen on monia perusteita: • Julkisen sektorin toiminnan volyymiä ei voida rahoituksellista ja poliittisista syistä jatkossa enää kasvattaa. Kunnat näyttävät sen sijaan lisäävän järjestöiltä ja yrityksiltä ostettavien palvelujen määrää tasaiseen tahtiin.
• Suomessa on viime 70-luvulta lähtien alleviivattu kuntien keskeisyyttä toiminnan järjestäjänä ja kehittäjänä. Tilanne on ennaltaehkäisevän toiminnan kehittämisen kannalta ongelmallinen. Kuntien ja valtion omat kehittämisresurssit ovat sekä henkilöstö- että budjetointimielessä vaatimattomat. Muiden tahojen osaamista ja kiinnostusta kannattaa ilman muuta käyttää hyväksi (yritysten ja kolmannen sektorin toimijoiden tuloksellisesta työstä löytyy esimerkkejä sekä Suomesta että muualta).
• Ennaltaehkäisyyn liittyvien innovaatioiden kehittäminen edellyttää monilla alueilla - erityisesti mielenterveyteen ja organisaatioiden kehittämiseen liittyvissä asioissa ei-byrokraattista ja ei-teknokraattista toimintaympäristöä.
• Järjestöjen ja säätiöiden rooli tulee Suomessa todennäköisesti vähenemään verotuksellisista ja kilpailutuksellisista syistä. Suomessa järjestöt ovat perinteisesti olleet rahoituksellisesta syistä lähellä julkisen hallinnon intressejä, valtavirtaista toimintaa ja toimintakulttuuria. Niiden merkitys itsenäisen kehittämistoiminnan kannalta on näistä syistä tulevaisuudessa luultavasti vähäisempi kuin yritysten.
Sosiaali- ja terveyssektorin nykyisiä ”korjaavan pään palveluja” leimaa pyrkimys nähdä ne rutiininomaisena massatuotantona . Toiminta hahmotetaan varsinkin hallinnon suunnalla palveluteollisuutena. Samanlainen taipumus on kuitenkin myös suurilla sosiaali- ja
terveyssektorin yrittäjillä, joiden toimintaa ohjaa voiton tavoittelu - se ei ole mahdollista ilman teollista mittakaavaa. Ennaltaehkäisevän työn kohdalla teollinen näkökulma ei toimi erityisen hyvin. Vaikuttavuus liittyy tällä alueella kanssakäymisen laatuun ja motivaatiotekijöihin ja se edellyttää siksi hyvin pitkälle menevää toiminnan räätälöintiä. Ennaltaehkäisylle ja varhaisen tuen erilaisille muodoille ominaiset ”tuotteet” ovat myös huomattavasti monimutkaisempia. Palveluhaasteisiin vastaaminen edellyttää toimijoilta siksi käsityömäisempää, kokonaisvaltaisempaa ja luovempaa otetta. Asetelma tarjoaa uusia mahdollisuuksia nimenomaan pienemmässä mittakaavassa toimiville ja ensi sijassa toiminnan laadusta kiinnostuneille yrityksille. Työntekijäomisteisuus on tässä suhteessa kiinnostava erityispiirre. Se näyttää tutkimusten valossa ja käytännön kokemusten mukaan helpottavan innovaatioille sopivan, keskustelevamman ilmapiirin ylläpitämisessä. Osaamiskeskuksen toimintamuodot Ideoita sosiaali- ja terveyssektorin ennaltaehkäisevän toiminnan kehittämisen keinoja koskien on esitetty ja kokeiltu viime aikoina monella suunnalla. Käyttökelpoisia malleja ovat esimerkiksi Helsingin yrittäjien Palveleva Helsinki -hanke, joka koskee sosiaali- ja terveyssektorin palveluyrittämistä yleisemmin, sekä Culminatum Oy:n koordinoima Innovatiiviset lastensuojelupalvelut -hanke, jonka kohteena ovat lastensuojelun välimaaston palvelut. Oleellista on, että lähtökohta ja tavoitteenasettelu pidetään avoimena ja että kehittämistyön ote on tarvelähtöinen (ei-normatiivinen), joustava ja neuvotteleva. Seuraavassa esitellään eräitä lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen liittyviä toimintatapoja ja niiden erityispiirteitä
Asiantuntija(innovaatio)foorumit • Tavoitteena ongelmien ja kipupisteiden määrittely. • Asiantuntijoista muodostuvan osallistujakunnan kokoonpano vaihtelee. • Toiminta ja esitykset dokumentoidaan. Yrittäjien infotilaisuudet • • • •
Selvät linkit asiantuntijafoorumeihin. Tavoitteena tiedonsiirron paraneminen. Ensisijaisena kohteena pk-yrittäjät. Luodaan käyttökelpoista materiaalia.
Huippuseminaarit • • • •
Laaja osallistujakunta. Kiinnostuksen kohteena nimenomaan konkreettiset tulokset ja muutokset. Pyritään hahmottamaan trendejä ja tulevaisuutta. Tiedonsiirtofunktio merkittävä.
Laatupalveluvierailut • • • •
Vierailuja kiinnostaviin ja laadukasta työtä tekeviin yrityksiin. Tarkoitettu päättäjille ja medialle. Kirkastetaan yritysmielikuvia. Tuottavat tietoa foorumeille.
Verkostoiminen • Edistetään osapuolten yhteistoiminnan edellytyksiä ja helpotetaan henkilökohtaisten suhteiden solmimista. • Etsitään ja luodaan toimivia verkostoja. • Hyödynnetään jo olemassa olevia verkostoja • Tuotetaan ohjeita ja materiaalia verkostoille. Julkaisut • Kohteena muun muassa Foorumit ja koulutukset • Aiheena muun muassa projektit ja laatuvierailut Toimijoiden työnjako (avoin toistaiseksi) Hankkeen aikataulu ja eteneminen (avoin toistaiseksi) Työpanokset ja kustannukset (avoin toistaiseksi) Kirjallisuutta (avoin toistaiseksi) 1 Erilaisiin ikä- ja väestöryhmiin kohdentuva mielenterveystyö voi sisältää varsin monenlaisia hoidollisia, ennaltaehkäiseviä ja kuntouttavia aineksia. Käsitteen piiriin voi kuulua muun muassa lääkehoidon, terapian, neuvonnan, valmennuksen ja ohjauksen, perhetyön, lastensuojelun, koulutuksen ja kasvatuksen, työpaikkojen ja johtamisen kehittämisen, itsemurhien ja syrjäytymisen ehkäisyn alueelle sijoittuvia asioita ja toimia. 2 New Public Management.
1