Issuu on Google+

LASTEN JA NUORTEN VOIMALA Monimuotoista perhekuntoutusta kehitt채m채ss채


8

Osuuskunta Toivo 2006

Painatus xxxxxxxxxxxxxxx ISBN xxx-xx-xxxx-x


Kristiina Lipponen ja Sara Vataja (toim.)

LASTEN JA NUORTEN VOIMALA Monimuotoista perhekuntoutusta kehitt채m채ss채

Osuuskunta Toivo


Sisällys

Kirjoittajat............................................6 Esipuhe.................................................7 Mikä ihmeen Voimala? Sara Vataja.............................................9 “No kun täällä puhutaan erilailla...” Kristiina Lipponen ja Jussi Saarnio....................17 Mustahattu ja Tähtisilmä Narratiivisesta työtavasta lasten ja nuorten kanssa Tapio Malinen..........................................43 Isää Ikävä Traumaattisesta surusta kasvun lähteeksi Margareta Kurttila.....................................65 Kiukkupeikkoja ja kummahuulia Luovaa, voimavarasuuntautunutta ja ratkaisukeskeistä terapiaa lapsriyhmissä Pirjo Mäkelä, Lotte Soini ja Sirkka Niemelä............85 Perhekuntoutus ja ongelman määrittely Lasse Salmi...........................................107 Musiikin ja musiikkiterapian mahdollisuudet voimavarasuuntautuneessa terapiassa Sami Alanne...........................................125 Kuvia ja kehystämistä Voimavarasuuntautunut taideterapia Daniela Seeskari......................................143 Jumin jättö vaiheineen Kristiina Lipponen ja Anne Nordlund...................159 Heijastuksia ja havahtumista Eeva Pallaskari.......................................171 Lotta ja pelkotohtori Ann-Sofie Lehtinen....................................187 Positiivinen psykologia ja ratkaisukeskeistä reflöektointia Kristiina Lipponen ja Antti Mattila...................195

5


Kirjoittajat

Sami Alanne, FM, musiikkiterapeutti Margareta Kurttila, sosiaalityöntekijä, psykoterapeutti Ann-Sophie Lehtinen, psykologi, psykoterapeutti Kristiina Lipponen, VTM, sosiaalipsykologi, psykoterapeutti Tapio Malinen, FK, psykologi, kouluttaja Antti Mattila, LT, perheneuvolan johtaja, kouluttaja Pirjo Mäkelä, erityisopettaja, perheterapeutti Sirkka Niemelä, psykologi, psykoterapeutti Anne Nordlund, ammatillinen opettaja, KM, kouluttaja, psykoterapeutti Eeeva Pallaskari, toimintaterapeutti, psykoterapeutti Jussi Saarnio, LP, psykologi, psykoterapeutti Lasse Salmi, SPR:n nuorten turvatalon johtaja, perheterapeutti Daniela Seeskari, FM, psykologi, kuvataideterapeutti Lotte Soini, sosiaalityöntekijä, luovuusterapeutti, psykoterapeutti Sara Vataja, lastenpsykiatri, Voimalahankkeen johtaja

6


Esipuhe

Tämä kirja kertoo Osuuskunta Toivon Lasten ja nuorten Voimalan työntekijöiden äänellä voimavarasuuntautuneen kuntoutuksen lähtökohdista ja käytännöistä, joiden kautta he ovat auttaneet vaikeuksiin ajautuneita lapsia, nuoria ja heidän perheitään. Kirjan kokoaminen on ollut keino raportoida ja tehdä näkyväksi kuusi vuotta sitten käynnistyneen kuntoutuskokeilun, Lasten ja nuorten Voimalan monimuotoista ja moniammatillista työtä. Voimalahanke on ollut rikas oppimisprosessi, joka jatkuu edelleen. Tätä prosessia varten olemme halunneet kirjoitusten avulla tallentaa myös sitä hiljaista tietoa, joka on onnistumisten taustalla. Kehittämishankkeissa pyrkimyksenä on usein luoda selkeä toimintamalli, jota voidaan tarvittaessa monistaa. Siihen tarpeeseen tämä kirja ei vastaa. Se ei kuvaa yhtenäistä toimintamallia, vaan avaa yhtä monta näkökulmaa voimalahankkeen maailmaan kuin on kirjan kirjoittajia. Toivon, että kirjoitusten kautta lukijalle hahmottuu Voimala-toiminnalle ominainen tapa lähestyä ongelmia: ei ole vain yhtä oikeaa toimintatapaa tai näkökulmaa, vaan pikemminkin lukemattomia mahdollisia tapoja hyödyntää luovasti toimintaympäristön resursseja kunkin asiakasperheen tilanteen helpottamiseksi. Aina selviytymiskeinojen löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Voimala-työ vaatii työntekijöiltä paljon kokemusta, monenlaisia kykyjä ja taitoja, koska asiakkaiden vaikeudet ovat usein kasautuneet ja kietoutuneet ajan kuluessa haastaviksi ongelmavyyhdiksi. Tarvitaan voimia rohkaista ja kannustaa toivottoman tuntuisissakin tilanteissa. Onnistumisen edellytys on kuitenkin aina luottamuksellinen yhteistyösuhde perheen ja auttajan välillä. Asiakkaat ilmaisevat tämän peruslähtökohdan kukin omalla tavallaan - kuten eräs isä kysyessään ensikäynnillä Voimalan työntekijältä: ”Minulla on vain yksi kysymys: teetkö tätä työtä sydämellä vai viran puolesta?” (Toisin sanoen: onko lapseni sinusta ainutkertainen, arvokas ja oletko valmis tekemään parhaasi lapsen asiassa?) Olen vuosien varrella tullut vakuuttuneeksi siitä, että ilman ”sydäntä” lasten ja perheiden kanssa tehtävä työ voi olla - paitsi hyödytöntä jopa vahingollista. Ilman innostavaa ja arvostavaa työkulttuuria työntekijöidenkin on vaikea toimia menestyksekkäästi vaativissa asiakastilanteissa. Tällaisen kulttuurin vahvistamisessa yhteisen kirjan tekemisellä on ollut 7


oma tärkeä merkityksensä. Tiedän, että se on syntynyt kaikkien kirjoittajien sydämellä: halusta tehdä omaa työtään ja ajatuksiaan muille näkyväksi siten, että joku toinen voi siitä innostua ja jatkaa eteenpäin. Kiitokset kirjoittajille - kiitokset kaikille yhteistyökumppaneille, lapsille, nuorille ja heidän perheilleen, joiden ansiosta Voimala-työ on edelleen innostavaa ja tuloksellista! Helsingissä xx. xx .2007 Sara Vataja Voimala-hankkeen johtaja, lastenpsykiatri P.s. Eivät voimalatarinat tähän lopu. Hyvä lukija, voit halutessasi osallistua niiden tuottamiseen lähettämällä sähköpostia, herätteitä, kommentteja, pidempiäkin tarinoita osoitteeseen helsinki@voimala.info .

8


Mik채 ihmeen Voimala? Sara Vataja

9


Lasten ja nuorten Voimala on Osuuskunta Toivon vuonna 2000 käynnistämä ja Kelan rahoittama kehittämishanke. Se tarjoaa voimavarasuuntautunutta terapiaa ja moniammatillista perhekuntoutusta 5-25-vuotiaille lapsille ja nuorille, jotka kärsivät psykososiaalisista ongelmista, koulunkäynti- tai opiskeluvaikeuksista tai heillä on esteitä työelämään hakeutumisessa. Kohderyhmään kuuluvat tärkeänä osana myös lasten ja nuorten perheet ja sekä heidän lähiverkostonsa. Kokeilua toteutetaan pääkaupunkiseudulla, Tampereella, Kotkassa ja Oulussa. Voimalan perhekuntoutuksen tavoitteena on tukea vaikeuksissa olevien lasten ja nuorten hyvinvointia, tasapainoista kehitystä ja sosiaalista selviytymistä. Osuuskunta Toivo on sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten 1997 perustama asiatuntijaosuuskunta, jonka pääpaikka sijaitsee Helsingissä. Osuuskunta on aatteellisesti ja poliittisesti sitoutumaton. Sen toiminta-alueita ovat mm. hyvinvointipalvelut, tutkimus- ja kehittämistyö, koulutus ja työnohjaus. Voimalahankkeen taustasta ja toimintamallista Vuosituhannen vaihteessa lasten ja nuorten psykososiaaliset ongelmat nousivat näkyvästi esiin julkisessa keskustelussa. Ajateltiin, että laman vaikutukset alkoivat ilmetä viiveellä lasten, nuorten ja perheiden pahoinvointina. Lisäksi huolta lasten ja nuorten hyvinvoinnista herättivät tuolloin ajankohtaisten lapsitutkimusten tulokset. Päättäjät halusivat kohentaa tilannetta myöntämällä valtion budjettiin erillismäärärahoja lasten ja nuorten psykiatriseen kuntoutukseen vuoden 2000 alusta. Osa määrärahoista osoitettiin suoraan kunnille, osa Kelan kautta lasten ja nuorten kuntoutukseen jaettavaksi. Rahoilla käynnistettiin monia hankkeita, yhtenä niistä Osuuskunta Toivon käynnistämä ja Kelan rahoittama lasten ja nuorten kuntoutuskokeilu, joka sai työnimekseen Lasten ja nuorten Voimala. Voimalahankkeen tavoitteena oli luoda toimiva malli lasten ja nuorten ja heidän perheittensä kohdalla sovellettavasta, monimuotoisesta, yksilöllisesti räätälöidystä kuntoutusprosessista. Monimuotoisuudella viitattiin siihen, että kuntoutusjakso voi rakentua tavanomaisten yksilökäyntien lisäksi tarpeen mukaan muunlaisista tapaamisista kuten esimerkiksi perhe- tai ryhmäkäynneistä, joihin voi liittyä toiminnallisuutta tai verkostotyöskentelyä esimerkiksi koulun tai lastensuojelun kanssa. Lähtökohtana oli, että kuntoutusjaksoon sisältyy 24 Kelan kustantamaa käyntiä asiakasta kohden. Kuntoutuksen kesto rajat10


tiin yhteen vuoteen. Haluttiin myös, että asiakkaat kokisivat palvelun joustavana, helposti saatavana ja ei-leimaavana. Lisäksi haluttiin hyödyntää tehokkaasti Voimalan ulkopuolisen toimintaympäristön ja verkostojen tarjoamia lisäresursseja. Tätä kirjoittaessa on menossa Voimalan 6. toimintavuosi ja kokeilusta on tullut osa Kelan normaalia palvelutarjontaa. Asiakkaita voimaloissa on käynyt tähän mennessä noin 1200. Työskentely on edelleen monimuotoista ja moniammatillista sisältäen paljon verkostotapaamisia. Kuntoutusjakson alkaessa pohditaan yhdessä lapsen tai nuoren ja hänen perheensä tai verkostonsa kanssa kuntoutuksen tavoitteita ja suunnitellaan yhdessä toimintatavat. Lapsen tarpeet ovat etusijalla, vaikka kuntoutukseen usein osallistuukin koko perhe. Tapaamisten määrä kuntoutusjaksoa kohden voi vaihdella huomattavastikin, mutta maksimi on 24 kertaa ja jakson kesto on yksi vuosi. Voimala-kuntoutusta haetaan useimmiten perheen ja kotipaikkakunnan sosiaali- tai terveydenhuollon (usein koululääkärin) aloitteesta. Hakeutumisen syyt ovat vaihtelevia kuten esimerkiksi lapsen tai nuoren tunne-elämän tai käyttäytymisen ongelmat, kolunkäyntivaikeudet, pelot, pakko-oireet, syömishäiriöt. Perheen kriisit, perheenjäsenen vakava sairaus, vuorovaikutuspulmat tai vanhempien uupumus voivat myös olla taustalla. Voimalan suurimman asiakasryhmän muodostavat edelleenkin peruskoulun ala-astetta käyvät pojat, joiden ongelmana on ollut häiriökäyttäytyminen sekä samanaikainen masennus tai ahdistuneisuus. - Käynnit ovat olleet perheille maksuttomia. Voimalan työskentelyä johtaa lastenpsykiatri Sara Vataja. Hänellä on kokemusta monenlaisista kuntoutus- ja terapiamenetelmistä, alan koulutuksesta ja työnohjuksesta sekä kahdesta aiemmasta Kelan rahoittamasta kuntoutus- ja kehittämishankkeesta. Hänen vastuullaan on ollut alusta pitäen sekä hankkeen organisoiminen että kehittäminen. Käytännön asiakastyöstä huolehtii hänen lisäkseen kussakin Voimalassa moniammatillinen tiimi, johon kuluu lastenpsykiatreja, psykologeja, sosiaalityöntekijöitä, toiminta- ja fysioterapeutti, kuvataide- ja musiikkiterapeutti. Tiimin jäsen voi valita työparinsa tai ”tukitiiminsä” sen mukaan, millaisesta moniammatillisesta yhteistyöstä kunkin asiakasperheen kohdalla saattaisi olla erityisesti hyötyä. Sujuva, toisen ammatillista osaamista hyödyntävä tiimin jäsenten välinen yhteistyö, on tärkeä voimavara työntekijöille, sekä vaikuttaa merkittävästi Voimala-toiminnan tuloksellisuuteen. Tiimipalavereita voidaan käyttää myös työnohjaukseen ja sisäiseen koulutukseen. . Kuntoutusprosessi on suunniteltu ja toteutettu asiakkaiden ilmai11


semien tarpeiden ja heidän resurssiensa mukaan. Yksilö- ja perhetapaamisten lisäksi käytössä on ollut runsaasti erilaisia toiminnallisia menetelmiä (esimerkiksi musiikki-, kuvataide-, liikunta-, rooliharjoituksia jne. ). Tapaamiset on toteutettu joko Voimaloissa, asiakkaan kotona tai julkisilla paikoilla, kuten liikunta- ja harrastustiloissa. Toiminta on painottunut iltapäiviin ja iltoihin, joka sopii hyvin koululaisille ja työssäkäyville vanhemmille. Ongelmista toimintamahdollisuuksien lisäämiseen Moniammatillisuuden ja monimuotoisuuden lisäksi kirja pyrkii myös antamaan kuvan siitä, miten Voimalan työntekijöitä yhdistävä viitekehys, voimavarorientaatio ilmenee heidän käytännön työssään ja ajattelussaan. Voimavarasuuntautuneella asiakastyöllä (neuvonnalla, terapialla, kuntoutuksella) viitataan toimintatapoihin, joiden painopiste on asiakkaiden voimavarojen ja mahdollisuuksien etsimisessä ja käytäntöön saamisessa. ”Voimavarakeskeisessä asiakastyössä on hylätty näkemys, että mielenterveysongelmien lievittäminen tai poistaminen edellyttää niiden syiden tarkkaa ymmärtämistä ja analysoimista.” (Riikonen ja Vataja 2001) Voimavarasuuntautunut asiakastyö perustuu asiakkaan omalle tavoitteenasettelulle, ja keskustelujen pääpaino on ennen kaikkea “siinä, mikä toimii” - tapahtuneessa tai mahdollisessa myönteisessä kehityksessä, onnistumisissa ja myönteisten ajanjaksojen analysoimisessa. Työntekijä pyrkii saamaan selville, mitä asiakas todella haluaa ja samalla saamaan tietoa siitä, minkä puolesta asiakas on valmis toimimaan. Työntekijän tavoitteena on vahvistaa näiden tavoitteiden ja arvojen suuntaista toimintaa. Voimavarasuuntautuneella työotteella pyritään myös hyvän yhteistyösuhteen luomiseen ja asiakkaiden toiminta- ja vaikutusmahdollisuuksia lisäämiseen. Tapaamisissa vahvistetaan asiakkaan hyödyllisiksi kokemia keinoja. Ne voivat olla keskustelullisia, mielikuvitukseen liittyviä tai hyvin konkreettisia välineitä arkielämässä selviytymiseen, joita voidaan vahvistaa asiakkaalle annettavilla kotitehtävillä. Arvioita Voimala-toiminnan onnistumisesta Hankkeesta raportointi ja toiminnan monipuolinen arviointi on ollut olennainen osa kehittämistyötä. Asiakkaiden, työntekijöiden ja yhteistyökumppanien kokemuksia Voimalasta on selvitetty hankkeen aikana jatkuvana arviointina kuntoutusprosessiin liittyen neuvotteluja keskustelutilanteissa ja sen lisäksi lomakekyselyillä sekä kohdennetuilla puhelinhaastatteluilla. 12


Ensimmäinen laajempi raportti käsitteli vuosia 2000-2002 (Vataja, Hyvönen), jolloin suuri osa kuntoutusjakson päättäneitä asiakkaita haastateltiin. Heiltä pyydettiin arviota palvelun hyödyllisyydestä ja palautetta toiminnan kehittämiseen. Parhaillaan kaikkien Kelan palvelutoiminnan piiriin kuuluvien perhekuntoutushankkeiden arviointia toteuttaa ulkopuolinen taho (Kuntoutussäätiö ja Lapin yliopista) Kelan toimeksiannosta. Tehtyjen kartoitusten perusteella niin asiakkaiden, työntekijöiden kuin yhteistyötahojenkin kokemukset Voimalasta ovat olleet pääosin hyvin myönteisiä. Asiakkaat ovat olleet kuntoutukseen tyytyväisiä ja ovat kokeneet useimmiten saaneensa avun ongelmiinsa. Asiakkaiden mielestä erilaiset konkreettiset mallit ja sopimukset siitä, miten pulmatilanteissa olisi hyvä toimia, ovat erityisen hyödyllisiä. Jotkut haastatelluista vanhemmista kokivat, että terapiaan osallistumisella on ollut varsinaisten asetettujen tavoitteiden saavuttamisen lisäksi muitakin positiivisia vaikutuksia, kuten lapsen tai nuoren itsetunnon vahvistumien. Useat asiakkaat mainitsivat käyntien vaikuttaneen perheen yhteishenkeä kohentavasti. Toiminnan joustavuus, monimuotoisuus ja kokonaisvaltaisuus sai myös kiitosta vanhemmilta. ”Tää on ollut meille ku lottovoitto, et päästiin tänne Voimalaan, me oltiin tosi tyytyväisiä, että päästiin tänne.” (Äiti, Helsinki) ”Siellä oltiin oikeesti kiinnostuneita musta.” (Äiti, Kotka) ”Aivan mieletön juttu.” (Äiti, Helsinki) ”Ainut huono puoli siinä oli, että se loppui.” (Äiti, Tampere) ”Tää oli sellasta, ett kun ongelmiin puututaan, ja ratkaistaa ne, eikä ruveta haravoimaa, mistä ne johtuu. Just nii kun pitää tehdä.” (Äiti, Helsinki) Asiakkaat toivat myös esille, ”että Voimalassa käydessä ei tullut sellainen olo, että olisi käynyt jossain, koska itsessä oli vikaa”. ”Voimalan ero kaikkiin muihin tahoihin on, että Voimalassa lapsi on pääosassa, häneltä kysytään asioita, hänelle puhutaan ja häneen luotetaan.”(Äiti, Oulu) ”Joskus mä ihmettelen, et miks mä käyn mielenterveystoimistossa, kun siellä mä vaan puhun ja puhun, ja sit tuntuu, ettei se auta mitään, ku ei se terapeutti sano mitään.” (Äiti, Kotka) ”Tuli sellanen olo, ett me kaikki ollaan niinku samassa veneessä..”(Äiti, Oulu) 13


Vanhemmat pitivät tärkeänä tavoitteiden asettamista osana prosessia sekä niiden tarkastamista tietyin väliajoin. Osa haastatelluista vanhemmista koki kotiharjoitukset erityisen hyödyllisiksi. ”… tuommoisia paikkoja pitäisi olla enemmänkin. Se, mitä me saatiin, oli kullan arvoista.” (Äiti, Helsinki) Hankeen kuluessa keskeiseksi yhteistyökumppaneiksi ovat muodostuneet peruskoulut. Koulut ovat viestittäneet, että resurssipulan vuoksi kouluissa vaikeuksissa olevat oppilaat eivät saa riittävästi tukea. Oppilashuollon henkilöiden mahdollisuudet antaa oppilaille yksilöllistä ohjausta tai tukea ovat vähäiset. Lopuksi Hankkeen alkuvaiheessa hahmotetut tavoitteet ovat toteutuneet hyvin. Toiminta jatkuu kaikissa neljässä kaupungissa ja Voimalat ovat löytäneet oman luontevan palvelutehtävänsä julkisen ja yksityisen kuntoutussektorin välimaastossa. Toimintaa ja menetelmiä on kehitelty entistä monimuotoisemmiksi ja samalla on karttunut runsaasti kokemusta myös siitä, millaiset menetelmät toimivat kuhunkin yksittäiseen ongelmatilanteeseen. Toiminnan kehittäminen on vaatinut aikaa ja energiaa erittäin paljon, koska vastaavanlaista kuntoutusta tai valmista toimintamallia ei aluksi ollut tarjolla missään. Suuntaa antoivat aiemmat voimavarasuuntautuneet kokeilut Mannerheimin Lastensuojeluliitossa (vuosina 199094) ja Kuntoutussäätiössä (vuosina 1994-2000). Osa Voimalan työntekijöistä oli mukana jo edellä mainituissa hankkeissa ja niiden toteuttamisessa karttunut kokemus on myötävaikuttanut Voimala-hankkeen onnistumisessa. Hankkeen raportointi, jota varten on haastateltu asiakkaita, työntekijöitä ja yhteistyökumppaneita, on vahvistanut käsityksiä siitä, että käytetty toimintamalli on ollut hyödyllinen ja tuloksellinen. Se on monimuotoisuudessaan uudentyyppinen kuntoutusmalli lapsille ja nuorille. Toiminnalle on ollut runsaasti kysyntää. Hanketta varten luotu organisaatio on keveytensä ja verkostoluonteensa vuoksi poikkeuksellinen. Sille on tyypillistä nimenomaan tehokas resurssien hyödyntäminen eri (asiakkaan, perheen, verkostojen) tasoilla. Asiakkaita voimaistava ja valtaistava toimintamalli vahvistaa perheenjäsenten tunnetta siitä, että he voivat itse vaikuttaa elämässä onnistumiseen. Julkisen sektorin resurssien puutteen vuoksi Voimala on koettu tervetulleeksi vaihtoehdoksi, joka on osaltaan lisännyt myös palveluvalikoimaa. 14


Lähteet

Mattila, Antti toim. -98, Voimavarat, ratkaisut ja tarinat, Helsinki, Kuntoutussäätiö Vataja, S., Hyvönen, H. Raportti Osuuskunta Toivon Lasten ja nuorten Voimalan toiminnasta vuosina 2000-2002

.

15


16


“No kun täällä puhutaan erilailla” Kristiina Lipponen ja Jussi Saarnio

17


Otsikon lausahdus on 13-vuotian pojan vastaus kysymykseen, miksi Voimalassa käynnit ovat olleet hyödyllisiä hänelle ja hänen perheelleen. Pojan vastauksen hengessä tässä kirjoituksessa haetaan asiakkaiden hyödylliseksi kokeman “erilailla puhumisen” elementtejä. Kun Voimalassa lapsi tai nuori perheineen kohdataan ensimmäisen kerran, kuulee työntekijä erilaisia ääniä ja tarinoita. Lapsi tai nuori kertoo oman tarinansa ja tarinansa vanhempien tarinasta. Samalla vanhemmat tuovat esiin käsityksiä lapsestaan, perheensä tilanteesta, lapsen ja perheen vaikeuksista ja vahvuuksista. Joskus vanhemmilla on yhteinen käsitys tilanteesta ja toiveista, joskus näkemykset poikkeavat toisistaan. Perhe kertoo usein myös koulusta, opettajista sekä muista lapsen tai nuoren kanssa toimivista ammattilaisista ja viranomaisista ja heidän näkemyksistään perheen tilanteesta. Voimavarakeskeisen perheen kanssa työskentelyn haasteena on muodostaa yhdessä puhetapoja, jotka mahdollistavat vaikeuden hyödyllisen käsittelemisen, luovat toivottua tulevaisuutta, unelmia ja visioita, ja auttavat perhettä ja lasta eteenpäin. Yhteistyö verkostojen kanssa on tärkeää, jotta lasta/nuorta ympäröivät tahot voivat tuoda oman panoksensa asiakkaan hyväksi. Lasten kohdalla aikuisten välinen yhteistyö on usein välttämätöntä työskentelyn tuloksellisuudelle. Tämän artikkelin tarkoituksena on tuoda esiin Voimala-tyyppiselle voimavarakeskeiselle työskentelylle ominaisia käytäntöjä ja tapoja tehdä yhteistyötä asiakkaan ja asiakkaan kanssa toimivien tahojen kesken. Menetelmillä pyritään luomaan mahdollisimman hyvää tulevaisuutta, mahdollisuuksia ja hyvinvointia. Toiminta perustuu yhteistyötahoja ja osapuolia arvostavaan yhteistyöhön ja heidän osaamisensa hyödyntämiseen. Toimintatapojen selventämiseksi artikkelissa on lukuisia esimerkkejä Voimalassa tavatuista perheistä, ja heidän kanssaan tehdystä työstä. Perheiden tunnistettavuus on kirjoituksessa hävitetty. Ratkaisukeskeistä työskentelyä lasten ja perheiden kanssa Perinteisessä ratkaisukeskeisessä työskentelyssä kielen asema on keskeinen, jonka voisi kuvitella tuottavan vaikeuksia lasten kanssa työskentelyssä. Menetelmän luovuuden painottaminen tasapainottaa kuitenkin tilannetta. Voidaan sanoa (Berg ja Steiner 2003), että lasten kanssa työskentelyssä erityisesti täsmentyy se, mitä kaiken ratkaisukeskeisen keskustelun pitäisi olla: työntekijä etsii tapaa kommunikoida asiakkaan kanssa hänen asiastaan hänelle hyödyllisellä tavalla. Työntekijä ottaa asiakkaan sellaisena kuin hän on ja arvostaa asiakasta oman elämänsä asiantuntijana. 18


Bergin ja Steinerin kirjaa Children's Solution Work (2003) voi lukea niin, että ratkaisukeskeinen lähestymistapa on lasten ja perheiden kanssa työskentelyssä yleisavaintyppinen toimintamalli. Ratkaisukeskeisten oletusten mukaan ei ole ratkaisukaavaa tai hoitomallia tiettyihin ongelmiin, vaan tärkeätä on löytää perheen ja lapsen voimavarat ja päästä hyödyntämään niitä. Hyödyntämällä perheen yhteistyötapoja ja heidän voimavarojaan voidaan perheitä auttaa hyvin monenlaisissa tilanteissa. Olennaista on yhteistyön luominen lapsen ja perheen kanssa, ei lapsen tai nuoren oiretyyppi tai ongelman kliininen kuvaus. Berg ja Steiner ehdottavat, että lapsen ja nuoren kanssa työskentelyä verrataan lähetetyn asiakkaan kanssa työskentelyyn, jolloin suhteen luomiseen ja asiakkaan kielen löytämiseen pitää kiinnittää erityistä huomiota. Käytännössä lapsi tai nuori itse harvoin on ollut aktiivinen terapiaan hakeutumisessa, ja tämä työntekijän on hyvä pitää mielessä. Jotta työskentely olisi hyödyllistä, on teemojen ja työskentelyn oltava myös lapselle ja nuorelle olennaisia, ajankohtaisia ja tärkeitä. Ratkaisukeskeinen ajatusmaailma istuu hyvin lasten ajatteluun: yleisesti lapset eivät halua puhua ongelmista tai miettiä niiden syitä, heille on luontevaa suunnata tulevaisuuteen, ja he tietävät oppivansa, kehittyvänsä ja muuttuvansa kaiken aikaa. Letham (2002) toteaa, että ratkaisukeskeisyys toimii erityisesti lasten ja nuorten kanssa, jotka ovat tottuneet saamaan negatiivista huomiota käytöksestään. Jos lapsi päiväkodissa tai koulussa saa jatkuvasti kielteistä palautetta tekemisistään, on hän usein hyvin halukas yhteistyöhön, joka lähtee liikkeelle siitä, missä hän on hyvä. Myönteisiin asioihin huomion kiinnittäminen on lapsille palkitsevaa, ja työskentelysuhde syntyy usein yllättävänkin helposti. Lapset syyttävät helposti itseään ongelmistaan ja kokevat vanhempiensa pettyneen heihin. He odottavat työntekijältäkin kritiikkiä tai tuomiota, ja työskentely helpottuu huomattavasti, kun työntekijä onkin kiinnostunut lapsen elämän toimivista puolista ja lapsen vahvuuksista sekä toiveista. Ratkaisukeskeiset tulevaisuuteen suuntavat kysymyksenasettelut ja miten-missä-milloin -kysymykset luovat hyvää keskustelua siinä missä miksi-kysymykset eivät yleensä toimi lasten ja nuorten kohdalla. Lasten on usein helpompi puhua toiminnasta kuin tunteista tai ajatuksista. Myös tämä sopii ratkaisukeskeiseen työskentelyyn hyvin. Työskentelyn alussa Voimala-työskentely etenee ratkaisukeskeisten suuntaviivojen mukaan alusta alkaen. Perhe itse arvioi keiden on hyödyllistä olla mukana tapaamisessa: joskus paikalla on vain lapsi ja jompikumpi vanhemmista, toisiaan läsnä on koko perhe. Joskus nuori tulee ensimmäiseen 19


tapaamiseen koulupsykologin tai kuraattorin kanssa. Uusperheissä asuvat lapset tulevat joskus biologisten vanhempiensa kanssa, joskus uusperheidensä ja puolisisarparvensa kanssa. Ratkaisukeskeisesti ajatteleva työntekijä luottaa prosessiin ja siihen, että kaikki osallistujat ovat omalla tavallaan resurssi käsiteltävälle asialle. Ratkaisukeskeisessä terapiassa ensimmäisen istunnon tehtävänä on 1) luoda toimiva työskentelysuhde asiakkaan ja terapeutin välille, 2) ohjata asiakas positiivisella tavalla suuntautumaan ratkaisuun ja 3) asettaa tavoitteita (Lipchik & De Shazer, 1988). Käytännössä työntekijän on ensin tarkasti kuultavan perheen kertomus ja kokemus, ja liityttävä siihen. Usein alkuvaiheessa työntekijä normalisoi perheen kertomusta, ja melko huomaamattomastikin määrittelee uudelleen keskeisiä kohtia tarinassa. Pienetkin huomiot toimivat vahvoina interventioina. Työskentelysuhteen luominen on läpi terapian jatkuva prosessi, joka vahvistaa asiakkaiden motivaatiota toimia yhteistyössä terapeutin kanssa. Terapeutin on hyvä tarkkailla omaa vuorovaikutustaan perheenjäsenten kanssa istunnon alusta loppuun asti. Työskentelysuhteen luomiselle on tärkeää myös se, miten terapeutti reagoi asiakkaiden tunteisiin sekä se, miten terapeutti tulee toimeen asiakkaan hänessä herättämien tunteiden kanssa. Eve Lipchikin (2002) käyttää käsitettä dual-track mind puhuessaan terapeutin huomion jakamisesta kahteen suuntaan: 1) sen tarkkaileminen, mitä asiakas sanoo, mitä viestii ja miten hyödyntää hänen tarjoamaansa ainesta parhaalla mahdollisella tavalla ja 2) sen tutkiminen, millaisia tunteita ja ajatuksia työntekijässä itsessään herää asiakkaasta. Lipchikin kahden uran tekniikan ensimmäinen kohta on vahvasti esillä ratkaisukeskeisessä kirjallisuudessa, mutta toista kohtaa käsitellään hyvin harvoin. Työntekijän omien reaktioiden tarkkailemisen tarkoituksena on olla tietoinen omista tunnelmista ja “muokata” näitä ajatuksia ratkaisukeskeisellä filosofialla. Asiakas saattaa herättää työntekijässä esimerkiksi ärtymystä, ja tämä on Lipchikin mukaan hyvä tiedostaa. Kun työntekijä tiedostaa tuntemuksensa, voi sitä neutraloida esimerkiksi ajatuksella jokaisen asiakkaan ainutlaatuisuudesta. Tämän puolen muistuttaminen itselle auttaa kysymään asiakkaalta lisää asioita, joiden valossa hänestä tulee arvostettava ja kiinnostava. Tarkkailemalla ja tunnistamalla mahdollisesti kielteisiä omia reaktioitaan työntekijä pääsee uudelleen määrittelemään niitä prosessin kannalta hyödyllisemmiksi. Monimutkaisissa ihmissuhdeverkostoissa, joissa Voimalatyössäkin usein liikutaan, on tälle taidolle käyttöä. Lipchik uskoo ratkaisukeskeisistä ihmistä koskevista taustaoletuksista löytyvän tukea työntekijän asiakasta arvostavalle myönteiselle uteliaisuudelle ja 20


neuvoo työntekijää käyttämään näitä oletuksia itsensä kanssa työskentelyyn. Toimivaan yhteistyöhön ”People have more confidence and comfort to journey to the future (the unknown) when they carry forward parts of the past (the known).” Tämä arvostavan haastattelun (Appreciative Inquiry, Hammond, 1998) periaate kuvaa hyvin myös ratkaisukeskeisen psykoterapian toimintatapaa, jossa menneisyyden onnistumiset ja myönteiset poikkeukset linkitetään nykyhetken kautta tulevaisuuteen. Terapiaa edeltävien positiivisten muutosten ja poikkeuksien esiintuominen auttaa asiakkaita oivaltamaan, että he ovat jo alkaneet ratkaista ongelmiaan itsenäisesti ennen terapiaa (De Shazer ym., 1986; Weiner-Davis ym., 1988; O'Hanlon & Weiner-Davis, 1990). Tämä lisää sitoutumista työskentelyyn, toiveikkuutta sekä luottamusta omiin kykyihin tehdä tarvittavia muutoksia tavoitteen saavuttamiseksi. Jo alkanutta muutosta on helpompi ylläpitää ja jatkaa kuin aloittaa kokonaan uutta. Käytännön tasolla kyse on hyvin yksinkertaisista asioista: perheeltä kysytään, mitä he ovat jo oppineet asian kanssa painiessaan, mikä auttaa heitä, minkälaisia hyödyllisiä neuvoja he ovat saaneet (ja mitä virheitä työntekijän ei kannata toistaa). Perhettä pyydetään kertomaan helpommista vaiheista ongelman suhteen, ja poikkeustilanteista, joissa asiat ovat sujuneet tavallista paremmin. Usein tässä kohden ollaan jo luomassa uutta tietoa. Perhe ei ole ehkä eritellyt polkuaan ongelman kanssa näin tarkkaan, tai ainakaan huomio ei ole kiinnittynyt matkan onnistuneisiin käänteisin. Näiden puolten tutkiminen on käytännön tasolla voimavarojen ja vahvuuksien kartoittamista. Ja tätä kautta löydetyt voimavarat ovat perheelle ”uskottavia”, koska ne nousevat heidän omasta kokemuksestaan ja jo eletyistä vaiheista. De Shazerin (1985) mukaan nykyhetken kytkeminen tulevaisuuteen edistää yhteistyötä asiakkaan ja terapeutin välillä. Antamalla positiivista palautetta niistä hyödyllisistä ja toimivasta asioista, mitä asiakas jo nyt tekee, terapeutti osoittaa, että on asiakkaan puolella. Tämän jälkeen terapeutti voi halutessaan tarjoilla ehdotuksia esim. jostain uudesta mahdollisesti hyödyllisestä käyttäytymismallista (De Shazer, 1985, 1988; Berg & Reuss, 1998). Jos terapeutti näkee asiakkaan vastustavana, hän helposti yrittää murtaa vastustuksen tai konfrontoida sitä. Tämä johtaa usein myös asiakkaan vastustuksen lisääntymiseen ja usein terapian keskeyttämi21


seen. Bergin ja Reussin (1998) mukaan vastustus voidaan nähdä asiakkaan yrityksenä tehdä yhteistyötä terapeutin kanssa. Tässä tilanteessa terapeutin tehtävänä on ensin löytää sopivat tavat yhteistyön rakentamiseen asiakkaan kanssa. Perheterapiasysteemissä terapeutti ja asiakas nähdään ikään kuin tiiminä, joka yhteistyössä työskentelee muutoksen aikaansaamiseksi. Tällöin muutoksia vastustavat prosessit nähdään terapeutin ja asiakkaan yhteisinä vastustajina ja käsite muutosta vastustavasta asiakkaasta katoaa. “Siksi terapeutin ei tulisi olla epävarma muutoksen tapahtumisesta vaan siitä, milloin tai missä tai minkälainen muutos tapahtuu” (De Shazer, 1988). De Shazerin vanha vertauskuva tenniksen nelinpelistä kuvaa hyvin voimavarasuuntautunutta työskentelyotetta lasten ja heidän perheidensä kanssa. Kun perhe tulee Voimalaan, on heidän lapselleen tai nuorelleen annettu jonkinlainen diagnoosi tai hänet on muuten leimattu ongelmalliseksi. Usein terapeutin ensimmäinen tehtävä perheen kanssa on etsiä keskustelutapoja, joissa lapsi, perhe ja työntekijä pääsevät verkon samalle puolelle ja vastustajana on ongelma, ei lapsi. Työntekijä pyrkii luomaan keskustelua, jossa lapsesta tai perheestä ei haeta patologiaa, vaan löydetään heidän vahvuuksiaan, joilla ongelma voitetaan. Lapsi ei ole syytettynä vaikeudestaan, vaan hän on asiantuntijajäsen tiimissä, joka kamppailee ongelman kanssa. Kun terapiassa pyritään tällaisen yhteistyön rakentamiseen, terapeutti ja asiakas voidaan nähdä tenniksen nelinpelissä verkon samalla puolella, jotka pyrkivät yhteiseen tavoitteeseen. Keskeinen tavoite työskentelyssä on vapauttaa ongelman pohtimiseen sidottua energiaa muuhun elämiseen. Asiakkaat ilahtuvat usein silminnähden, kun heiltä kysyy, miten ja mihin he käyttävät ongelmasta vapautuvan energian. Työntekijä pyrkii siirtämään asiakkaiden ajattelua pois ongelmista kohti tavoitteita. Positiivista suhtautumista ratkaisuihin luodaan mm. kiinnittämällä huomiota poikkeuksiin esitetyssä ongelmassa. Tämän jälkeen yritetään rakentaa ratkaisua poikkeuksien varaan. Usein asiakkaiden vastaukset em. kysymyksiin voivat olla työskentelyn alussa epäselviä. Kysymyksillään terapeutti kuitenkin välittää ajatuksen, että ongelma on ratkaistavissa, ja että nyt on kyse yhdestä vaiheesta perheen elämässä. Kysymyksillä kohti tavoitetta Voimavarasuuntautuneen työskentelyn kysymyksiä kutsutaan avoimiksi kysymyksiksi. Niihin ei voi vastata pelkästään yhdellä sanalla kyllä tai ei, vaan niihin vastaaminen vaati laadullisia ja määrällisiä ilmauksia. Niihin ei myöskään ole “oikeita” vastauksia. Lipchik ja De Shazer (1988) luokittelevat erilaiset kysymykset rapor22


toiviin ja rakentaviin kysymyksiin. Raportoivilla kysymyksillä luodaan työskentelysuhdetta ja välitetään asiakkaalle terapeutin halua ymmärtää tilannetta sen eri puolilta. Rakentavilla kysymyksillä suuntaudutaan positiivisesti ratkaisuun ja määritellään tavoitetta, onnistumisen kriteereitä. Kysymyksillä saadaan kuultavaksi henkilön näkemys itsestään ja siitä osasta, mitä hän esittää ja tulee esittämään tietyissä tilanteissa Terapian edetessä kysymyksillä tutkitaan yksilössä ja systeemissä tapahtuneita muutoksia ja etsitään uusia näkökulmia. Myöhemmissä istunnoissa rakentavilla kysymyksillä rakennetaan jo tapahtuneille muutoksille ja vahvistetaan niitä. Niillä myös luodaan vaihtoehtoisia käsityksiä tulevaisuudesta ja tarvittaessa tarkistetaan tavoitteita. Kun asiakkaat aloittavat terapian heillä on usein mielessään tavoitteita. Tavoitteet eivät kuitenkaan aina ole sama asia kuin ratkaisu. Ratkaisu voi olla mitä tahansa asiantila, jonka asiakkaat kokevat parantavan heidän tilannettaan. Ratkaisut ovat etsimisprosessin lopputuotteita, ne voivat olla kaukana siitä, minkä asiakkaat kokivat tavoitteekseen aloittaessaan terapian. Siksi tavoitteen selkiinnyttäminen onkin läpi terapian jatkuvaa prosessointia, huomiointia ja uudelleenarviointia halutunlaisesta lopputuloksesta. Tällöin asiakas kokee terapian prosessina ja tavoitteen selkiinnyttäminen auttaa pitämään mielen avoinna erilaisille uusille ratkaisuvaihtoehdoille (Lipchik, 2002). Tavoitteenasettelu ei aina tarkoita suoranaista mitattavan tavoitteen konkreettista määrittelyä. Tavoitepuhetta haetaan yleisellä tasolla pohtien yhdessä ääneen mitä perhe toivoo Voimala-käynneiltä, millaisia odotuksia heillä käynneiltä on. Perheeltä voidaan kysyä, millaista tulevaisuutta he toivovat lapselleen ja perheelleen ja millaisia ennustuksia heillä on perheensä tulevaisuuden suhteen. Tämäntyyppisillä kysymyksillä suunnataan ajatuksia siihen parempaan aikaan, joka on tulossa, luodaan uskoa tilanteen muuttumiseen ja määritellään vaikeus tavalla tai toisella ohimeneväksi. Kysymyksillään työntekijä kertoo, että hän uskoo perheen tulevaisuuteen ja uskoo heidän voivan paremmin jonkin ajan päästä. “Tavoite on kuin palanen ratkaisua ilmaistuna mahdollisimman spesifeillä käyttäytymistermeillä niin, että se voi toimia hyödyllisenä tienviittana kohti ratkaisua” (Lipchik & De Shazer, 1988). Bergin (1992) mukaan tavoite koostuu kahdesta osasta: mikä on päämääränä ja mitä pitää tehdä sen saavuttamiseksi. Berg antaa seuraavia ohjeita hyvin määritellylle tavoitteelle. 1) Tavoitteen tulee olla pieni, yksinkertainen ja saavutettavissa oleva. 2) Tavoitteen täytyy olla uudenlaista positiivista käyttäytymistä. 3) Tavoitteen pitää olla asiakkaalle tärkeä. Ratkaisukeskeiset ajatukset tavoitteesta usein helpottavat keskustelua ja lasten osallistumista työskentelyyn. On mukava määritellä yhdessä, 23


millaiseksi tilannetta halutaan muuttaa ja miten se tehdään. Lapsi ja perhe saavat olla aktiivisia ja luoda juuri heille oikean näköistä ratkaisua. Asiat pysyvät maanläheisinä ja ymmärrettävinä, kun mietitään, mitä halutaan eikä keskitytä siihen, mikä meni pieleen. Tavoitteeseen pääsemisen keinojen keksimisessä lapset ovat usein todella taitavia, ja heidän kekseliäisyyttään ja luovuuttaan on helppo ihailla. Tavoitteen asettelun yhteydessä on tärkeä yrittää saada selville myös lähettävän tahon ja muiden yhteistyökumppanien odotuksia Voimala-jaksolle. Joskus perheellä on selvä kuva lähettäjän toiveista, usein työntekijän on hyvä (perheen luvalla) olla yhteydessä kouluun, perheneuvolaan tai muihin mahdollisiin verkostoihin, joita perheellä on. Verkostojen pitäminen mukana tavoitteen asettelussa ja edistyksen seurannassa on olennainen osa Voimala-työskentelyä. Käytännössä se tarkoittaa toistuvia oppilashuoltoryhmiä, verkostopalavereja sosiaalipuolen tahojen kanssa ja laajemman suvun tai muun verkoston tapaamisia. Näissä palavereissa kuullaan eri tahoja asiakkaina, kartoitetaan heidän tavoitteensa ja mahdollisuutensa toimia asian hyväksi, ja luodaan ilmapiiri, joka pystyy näkemään lapsen ja perheen edistymisen ja osallistumaan siihen. Vanhempien kanssa työskentely Perheen kanssa työskenneltäessä positiivisen palautteen antaminen lapsesta ja vanhemmuudesta on avainasemassa. Erityisen tärkeää tämä on kontaktin luomisen vaiheessa, mutta kontaktia on ylläpidettävä aktiivisesti koko prosessin ajan. Myönteiset oletukset ja huomiot lapsesta ja vanhemmasta ovat olennaisia sekä interventioina että kontaktin luomisen apuvälineitä. Insoo Kim Berg ja Therese Steiner listaavat kirjassaan taustaoletuksia vanhemmista ja lapsista. Näiden pohjalta työskennellessä ja niihin nojaten palautetta antaen syntyy työntekijän ja perheen välille helposti luonteva ja myönteinen kontakti. Oletuksia lapsista Kaikki lapset haluavat: Vanhempiensa olevan ylpeitä heistä Miellyttää vanhempiaan ja muita aikuisia Tulla hyväksytyiksi ryhmän jäseniksi Osallistua toimintoihin muiden kanssa Oppia uusia asioita Yllättää ja tulla yllätetyiksi Kertoa mielipiteistään ja valinnoistaan Tehdä valintoja

Lapset ovat usein hyvin mielissään kuullessaan aikuisten keskustele24


van heidän taidoistaan ja vahvuuksistaan. Vanhemmat eivät aina osaa suoralta kädeltä vastata työntekijän ehkä odottamattomalta tuntuvaan kysymykseen lapsen vahvuuksista, tällöin työntekijän on hyvä auttaa keskustelun syntyä. Leikillisen arvuuttelun avulla vanhemmat ja lapset voivat saada kiinni jutunjuuresta ja pääsevät kertomaan lapsen ja perheen vahvuuksista, asioista, joita he tekevät mielellään yhdessä ja missä lapsi ja/tai koko perhe ovat hyviä. Lähestymistapana ratkaisukeskeisyys kunnioittaa lapsen ja perheen aktiivisuutta, hyödyntää sitä ongelman hoitamisessa. Perheen ainutkertaisen tilanteen ja perheen vahvuuksien ja toimintatapojen hyödyntäminen vaatii työntekijältä luovuutta ja kykyä löytää erilaisia näkökulmia ja lähestymistapoja. Usein perheet raportoivat, että Voimala-työskentely on auttanut maanläheisyydellään ja käytännöllisyydellään. Perhe ei koe tulleensa syyllistetyksi, perheen näkökannat on kuultu ja niitä on arvostettu. Vanhemmat kertovat usein hyötyneensä siitä, että ovat oppineet kiinnittämään huomiota lapsen (ja omiin) onnistumisiin. Näin on syntynyt myönteinen kehä, joka on auttanut perhettä vaikean vaiheen yli. Oletuksia vanhemmista Kaikki vanhemmat haluavat: Olla ylpeitä lapsestaan Että heillä on positiivinen vaikutus lapseensa Kuulla asioista, joissa heidän lapsensa on hyvä Antaa lapselleen mahdollisuuden onnistua Nähdä lapsensa tulevaisuuden parempana kuin omansa Että heillä on hyvä suhde lapseensa Olla toiveikkaita lapsensa suhteen Tuntea itsensä hyväksi vanhemmaksi

Työntekijän on hyvä seurata perheen yhdessäoloa ja keskustelua hyvin aktiivisesti. Kyky nähdä pieniä onnistumisia ja antaa niistä aitoa palautetta on arvokas taito, jota työntekijä voi kehittää. Lapsen vahvuuksia ja onnistumisia voidaan palauttaa vanhemmille, jakaa ansoita koko perheelle yhden jäsenen onnistumisesta tai taidosta. Työntekijän on löydettävä itsestään arvostava silmä ja korva, joilla hän poimii perheen kertomuksesta mahdollisia uuden hyvän alkuja. Myönteisellä palautteella lapsesta ja vanhemmuudesta, lapsen ja vanhemman suhteesta, luodaan ja vahvistetaan myös positiivista suhdetta vanhemman ja lapsen välille. Vaikeuksien keskellä suhteen myönteiset puolet jäävät joskus peittoon, ja tarvitaan ulkopuolista apua yhteisen hyvän muistamiseen. Niin lapsille kuin vanhemmillekin on 25


hyvä herätä muistamaan kaikki se hyvä, mitä heissä ja heidän perheessä on vaikeista asioista huolimatta. Ratkaisukeskeisen ajattelun sekäettä maailma näyttää tässä taas voimansa. Elämä ei ole vain kurjaa ja vaikeuksia, vaan samaan aikaan siihen kuuluu pieniä ja suuria hyviä juttuja. Berg ja Steiner kirjoittavat, että joskus perheitä täytyy muistuttaa siitä, että hyvä elämä on vielä mahdollista heillekin. Kahdessa kulttuurissa elävä perhe, jonka murrosikäisen nuoren rajua itsenäistymistaistelua oli työstetty perheen ja nuoren Voimala-käynneillä melkein vuoden ajan, muisti työntekijöitä kirjeellä vuosi tapaamisten päättymisen jälkeen. Perheen nuori oli täyttänyt 18 vuotta, ja nyt he halusivat kiittää työntekijöitä siitä, että heillä oli aurinkoinen itsenäistyvä nuori, josta vanhemmat olivat monin tavoin aidosti ylpeitä. Kirjeessään he erityisesti kiittivät työntekijöitä nuoren ja perheen vahvuuksien näkemisestä ja niihin uskomisesta vaikeina aikoina, jolloin perhe itse ei nähnyt ja muistanut näitä voimavarojaan. Myönteisen työskentelyn ja tulevaisuuspainotteisuuden merkitys Vanhemmat kokevat tilanteen usein hyvin raskaaksi, kun heillä on vaikeuksia lapsen kanssa. He kokevat itsensä epäonnistuneiksi, ja etteivät he voi vaikuttaa lapsensa tulevaisuuteen ja menestymiseen jatkossakaan. Tällaisissa tilanteissa vanhemmat helposti unohtavat aikaisemmat onnistumiset lapsen kanssa ja muut voimavaransa. Kun lapsi aistii tämän negatiivisuuden, laskee se lapsen itsetuntoa ja toimintakykyä, mikä edelleen huonontaa lapsen ja vanhemman suhdetta. Tämä puolestaan lisää kielteisyyttä niin lapsen kuin vanhemman tilanteessa ja kokemuksessa. Ratkaisukeskeinen työskentely on Wheelerin (2001, 298) mukaan erityisen toimiva menetelmä tuomaan valoa synkkiin tulevaisuudenkuviin lapsen ja vanhemman mielessä. Lapsen tai nuoren on aivan eri asia kuunnella vanhempansa ja asiantuntijan välistä keskustelua siitä, millaista parempaa tulevaisuutta lapselle ja vanhemmalle toivotaan ja suunnitellaan, kuin kuulla valitusta lapsen käytöksestä ja olemisesta. Tämänkaltainen myönteinen asennoituminen ja katse tulevaisuuteen mahdollistaa Wheelerin mukaan lapsen kehityksen. Conoley (et al, 2003) esitti kokeellisen todistuksen onnistumisiin keskittyvän työskentelyn hyödyllisyydestä. Heidän otoksessaan oli aggressiivisesta käytöshäiriöstä kärsiviä lapsia perheineen. Perheiden kanssa työskenneltiin ratkaisukeskeisesti, ja lomakkeisiin perustuvalla seurannalla todettiin oireiden helpottaneen ja muutoksen pysyneen 26


seurantajakson aikana. Mielenkiintoiseksi tuloksen tekee se, että tutkimukseen kuului myös perheitä, joissa samoja asioita hoidettiin systemaattisen negatiivisen huomion kautta. Tässä mallissa lapsi sai järjestelmällisesti kielteistä palautetta ei-toivotusta käyttäytymisestä. Tätäkin kautta lapsen käytös tilapäisesti parani, mutta seurantajakson aikana tulos ei pysynyt, vaan vaikeudet jopa kasvoivat. Conoleyn tutkimuksessa oli mielenkiintoista myös se pieni sivujuonne, että perheellä katsottiin olevan tavoite työskentelyssään, vaikka diagnoosin saanut lapsi olisi ollut eri mieltä tavoitteesta kuin aikuiset. Tässä aineistossa työskentelyn hyödyllisyyteen riitti siis se, että aikuisilla oli yhteinen tavoite lapsen käyttäytymisen suhteen, ja sitä tavoitetta edistettiin myönteisen palautteen kautta. Tätä taustaa vasten ratkaisukeskeisiä, narratiivisia ja ongelmakeskeisiä terapioita yhdistävä Muksuoppi (Furman 2003) on varsin hyödyllinen systemaattinen apuväline työskentelyyn lasten kanssa. Muksuopissa ongelmat käännetään tavoitteiksi, jolloin lapsi pääsee opettelemaan uutta asiaa, ja onnistumaan siinä. Lapsen oppimiseen ja onnistumisiin kiinnitetään huomio, ja häntä palkitaan niistä. Syyttely ja syyllisten etsintä jää pois, kun kyse onkin taidon opettelusta, jossa vanhemmat ja päiväkodin/koulun aikuiset ovat yhdessä lasta kannustamassa. Muksuopin tyylisessä keskustelussa vaikeudet ja epäonnistumiset eivät olekaan enää lapsen ominaisuuksia, joihin huomio kiinnittyy, vaan perhe, lapsi ja verkosto ovat yhdessä luomassa parempaa tilannetta ja hyvinvointia. Menetelmä toimii hyvin eri ikäisten lasten kanssa ja hyvin erityyppisissä vaikeuksissa. Muksuopissa aikuiset ja lapset pääsevät tekemään myönteisesti värittynyttä yhteistyötä, luomaan ja leikkimään vaikeankin asian ympärillä. Idea rakentaa myös aikuisten välistä yhteistyötä syyttelyn sijaan: äiti ja isä eivät joudu miettimään kumman sukuun lapsi on tullut, kun käyttäytyy noin oudosti, eikä koulun tarvitse arvella, mitä ihmettä kotona tapahtuu, kun lapsi on tuollainen. Muksuoppi on myös kätevä tapa päästä keskustelemaan asioista, jotka aikuisille ovat ongelmia, mutta joista lapsi ei ole huolissaan. Taidon opettelun kautta syntyy järjestelmä, jossa lapsella ei tarvitsekaan olla huolta ongelmastaan, mutta hänelle syntyy halu oppia, ja saada aikaan muutosta. Kasvun ja kehityksen, muutoksen, näkökulma on niin luonnollinen lapselle: lapsi ajattelee selkeästi olevansa erilainen 7vuotiaana kuin 6-vuotiaana, ja siksi on selvää, että uusia taitoja opitaan koko ajan, ja ne muuttavat elämänpiiriä. Voimalaan tulevat väsyneet vanhemmat kertovat: 12-vuotias tyttö ei uskalla olla yksin kotona hetkeäkään, ei uskalla mennä 27


yksin yläkertaan omaan huoneeseensa tai mennä itsekseen vessaan harjaamaan hampaitaan. Nukkumaanmenorituaalit kestävät iltaisin pitkään, ja sitovat äidin koko illan. Lisäksi tyttö tulee melkein joka yö äidin ja isän väliin nukkumaan. Tyttö itse myöntää asian olevan näin, mutta hänellä ei ole mitään halua muuttaa tilannetta. Keskusteluissa käy selväksi, että asia kiristää vanhempien välejä, ja koko perheen hyvinvointi kärsii erityisesti ”nukkumisrumbasta”. Tytön kanssa jutellaan hänen kavereistaan ja harrastuksistaan ja siitä, mitä hän mielellään tekee ystäviensä kanssa jne. Hän tuntuu olevan siinä rajalla, onko vielä pieni tyttö, vai jo isompi. Tytön kanssa pohditaan sitä, miten yksinolosta alkaakin ehkä nauttia, kun tulee vanhemmaksi, maalaillaan kuvia siitä, että kohta ehkä oletkin tyytyväinen, kun kukaan muu ei ole kotona koulun jälkeen ja saat kuunnella musiikkia niin kovalla kuin haluat. Koska nukkumiseen liittyvät kuviot ovat perheen päähuoli, tehdään nukkumisesta ja nukahtamisesta taito, jonka opettelusta ja siinä onnistumista palkitaan. Tytön kanssa käydään läpi asioita, jotka auttavat häntä nukahtamaan illalla ja neuvotaan, miten jatkaa unta, jos yöllä sattuu heräämään. Vanhempien kanssa sovitaan yhtenäiset tavat vastata tytön iltaisin ja öisin ilmeneviin nukkumishuoliin. Edistymistä seurataan jääkaapin oven taulukkoon laitettavien tarrojen avulla: 5 onnistuneesta yöstä on luvassa pieni palkkio. Muutaman kuukauden ja kolmen tapaamisen kuluttua tyttö on siirtynyt nukkumaan yönsä omassa sängyssään. Tytön mielestä se ei loppujenlopuksi ollutkaan kovin vaikeaa tai hankalaa. Hän sattui vielä täyttämään 13 toisen ja kolmannen tapaamisen välissä ja kokee itsensä isommaksi tytöksi. Viidennellä eli viimeisellä tapaamisella hän kertoo, että on nykyisin tyytyväinen, kun saa olla hetken yksin kotona. Silloin voi rauhassa katsoa telkkaria tai soittaa pianoa ja mankkaa niin kovalla kuin haluaa. Tyttö myös sanoo olevansa valmis osallistumaan seuraaviin yökyläsynttäreihin ja muihin ”iänmukaisiin” tapahtumiin. Palautekeskustelussa vanhemmat kertovat Voimalakeskustelujen auttaneen heitä ratkaisevasti. Heistä tuntuu, että ilman ulkopuolista tukea, he eivät olisi onnistuneet toimimaan yhtenäisesti ja kannustavasti tytön nukkumisen suhteen. Ilman ulkopuolista apua he olisivat jääneet syytelemään toisiaan siitä, kuka on toiminut väärin, kun tilanne on ajautunut tähän. Myös tyttö olisi ollut syytettyjen penkillä aivan eri tavalla. 28


Erilaisten näkemysten yhteensovittamisen ilo Perheiden kanssa työskentelyssä työntekijän rooli on usein haastava, kun tarjolla on monta erilaista näkökulmaa. Perheenjäsenillä on erilaisia ja vastakkaisiakin näkemyksiä tilanteesta, ja lapsella ja perheellä voi olla täysin ristikkäiset tavoitteet. Työntekijän rooli on tällöin aktiivisempi, hän tarjoaa enemmän materiaalia työskentelyyn ja hakee mahdollisia luovia ratkaisuja yhteisten näkemysten löytämiseksi. Koulujen ja verkostojen kanssa työskenneltäessä tilanne on usein samantapainen. Joskus tuntuu, että koulu ja perhe puhuvat eri kieltä, eivätkä he ymmärrä toisiaan puhuessaan lapsen tilanteesta. Tällöin Voimala-työntekijältä tarvittava panos voi olla yhteistyön rakentaminen: koulu ja perhe pystyvät saamaan asiat riittävän hyvälle mallille omin eväin, kun joku auttaa heidät yhteistyön alkuun. Erilaiset näkökulmat ovat myös vahvuus tilanteessa: keskustelussa on paljon hyödynnettävää materiaalia! Työntekijän tehtävänä on löytää näkökulmia, joista kaukana toisistaan olevat tavoitteet saadaan sopimaan samaan kuvaan. Nuorten kohdalla tyypillinen tilanne on se, jossa vanhemmat haluavat nuorensa “tottelevan”, seuraavan kodin ja yhteiskunnan sääntöjä paremmin, kun nuori taas haluaa lisää vapautta. Voimalaan tuli asiakkaasi 15-vuotias tyttö, jonka ensimmäinen seurustelusuhde oli katkennut, ja tyttö oli ajautunut pahassa olossaan vanhempien mielestä huonoille teille. Vanhemmat olivat hyvin huolissaan tytön alkoholikokeiluista, myöhäisestä ulkona liikkumisesta ja epämääräisestä seurasta. Tyttö koki vanhempien rajoitusyritykset vahvasti hänen oikeuksiinsa puuttumisena ja oli halukas hakeutumaan nuorten turvakotiin tai muualle pois kotoa, jossa hänellä olisi enemmän oikeuksia ja vapauksia. Ensi kuulemalta tavoitteet olivat siis hyvinkin ristiriitaiset ja kärjistyneen vastakkaiset: lisää vapautta ja lisää tottelemista. Keskustelussa työntekijä kuitenkin kuuli myös paljon hyvää yhteistä menneisyyttä. Vanhempien ja tytön välit olivat olleet tosi hyvät ja läheiset ja tietyllä tavalla molemmat osapuolet kaipasivat toisiaan, vaikka olivat tällä hetkellä hyvin pettyneitä ja vihaisia toisilleen. Niinpä työntekijä lähti kysymään nuoren ja vanhempien välisestä luottamuksesta, ja mitä siitä seuraisi, jos luottamus nyt kasvaisi. Hyvin nopeasti nuori ja vanhemmat olivat valmiita tutkimaan ja kokeilemaan, miten he voisivat kasvattaa keskinäistä luottamustaan ja seurata, mitä hyvää siitä seuraisi kokonaistilanteelle. Edistystä seurattiin neljän perhetapaamisen verran noin kuuden kuukauden ajan. Sen 29


jälkeen todettiin tilanne riittävän hyväksi: tyttö oli huolehtinut koulustaan, noudattanut kotiintuloaikoja ja muita sopimuksia, kun tytön ja vanhempien välinen luottamus oli löytynyt. He pystyivät nauttimaan toistensa seurasta, ja he pystyivät käsittelemään tiukkojakin kysymyksiä yhdessä. Osapuolet arvioivat, että he elävät normaalia murrosikäisen perheen elämää, johon kuuluu yhteenottoja, mutta niistä selvitään. Nuori koki että vanhemmat kunnioittivat hänen itsenäistymistään, ja olivat tukena vaikeissa tilanteissa. Vanhemmilla voi olla myös keskenään aivan eri näkemys lapsen tai nuoren ongelmasta, sen seurauksista ja hoitamistavoista. Samalla tavalla lasta opettavien opettajien näkemykset vaikeuksista voivat poiketa toisistaan hyvinkin paljon. Pyrkiminen yhtenäisen ongelman ja sen historian määrittelyyn ei useinkaan auta asian hoitamista, ennemminkin se ajaa eipäs-juupas väittelyyn, ja omien kantojen kiinninaulaamiseen. Ratkaisukeskeisen työntekijän taitona on aktiivisesti säilyttää mielessään ajatus yhteisestä tavoitteesta, perheen ja lapsen tilanteen helpottamisesta ja hakea tätä kautta rakentavia keskustelutapoja. Ongelman syyn ja alkuperän selvittämiseen liittyvät keskustelut aiheuttavatkin usein perheissä suuria vuorovaikutuksen solmuja, väärinymmärtämisiä ja syyllistämisen kokemuksia. Taito hyväksyä ja yhdistää erilaisia näkökulmia ja ymmärtää eri lähestymistapojen alkuperäinen hyvä tarkoitus on ratkaisukeskeisen työntekijän valttikortti tämäntyyppisissä kysymyksissä. Perheen 13-vuotias poika on ajautunut huonoon seuraan yläasteelle siirryttyään. Hän lintsasi ja häiriköi koulussa, oli joutunut tekemisiin poliisin kanssa mopovarkauksien takia eikä hän noudattanut kotiintuloaikoja tai muitakaan sääntöjä. Poika raivosi kotona ja rikkoi tavaraa, hän oli käynyt isänsä päällekin. Vanhempien tavat lähestyä pojan vaikeaa vaihetta erosivat kuin yö ja päivä. Äiti näki pojan voivan huonosti, tunnisti pojassa pahaa oloa ja ahdistusta ja pyrki ymmärtämään ja tukemaan poikaa. Isä ei voinut hyväksyä pojan toimintaa, jossa yhteiskunnan ja perheen säännöt ja arvot heitettiin romukoppaan. Isä tahtoi laittaa pojan järjestykseen vaikka kovalla kädellä, hän kärsi silmittömästi pojan uhmatessa arvoja, joiden mukaan isä oli koko elämänsä elänyt. Keskustelussa työntekijä antoi arvoa vanhempien haluun auttaa poikaa ja puhui auki vanhempien eri lähestymistapojen hyvät tarkoitukset. Molemmat vanhemmat olivat omalla tahol30


laan valmiit tekemään kaikkensa pojan hyväksi. Sekä äiti että isä liikuttuivat kyyneliin, kun heille annettiin kiitosta heidän omistautumisestaan pojan hyvinvoinnille. Silti heidän lähestymistapansa pojan tekoihin vaikuttivat täysin vastakkaisilta, ja he syyttelivät toisiaan epäonnistumisesta pojan kanssa. Työntekijä vei keskustelua suuntaan, jossa kerrattiin uudestaan ja uudestaan sitä, että poika tarvitsee molempien vanhempien tarjoaman avun ja mallin. Hän tarvitsee kasvunsa tueksi äidin lempeyden ja joustavuuden, ja hän tarvitsee isän järkkymättömän oikeudenmukaisuuden ja yhteiskunnan arvojen arvostamisen. Vanhemmat tutkiskelivat asiaa hieman ja totesivat, että heidän on nyt helpompi hyväksyä toistensa toimintatavat. He pystyivät nyt yhdessä tukemaan poikaansa, ja arvostamaan toistensa panosta. Poika palasi kouluun muutaman kuukauden kuluessa, ja sai elämänsä raiteilleen perheensä tuella. Voimala-käyntien suurin merkitys taisi olla vanhempien saattaminen arvostavaan yhteistyöhön. Tarjolla vaihtoehtoja! Melko tyypillinen tilanne esimurrosikäisten lasten perheiden kanssa on erilainen väittely tavoista, joilla asiat hoidetaan. Kyse voi olla kotitöistä, läksyistä tai kotiintuloajoista, mistä vain arkielämässä toistuvasti esiin tulevasta kysymyksestä. Kun perheen ja lapsen tilanne on muuten haastava, nousevat nämä kysymykset isoiksi ja paljon tunteita herättäviksi. Perheiden palautteen mukaan ratkaisukeskeinen lähestymistapa tuo tilanteisiin maalaisjärkeä. 14-vuotias nuori ja vanhempansa ovat ajautuneet vastakkainasetteluun moninaisissa asioissa. Koulutehtävien hoito, nukkumaanmenoajat, kotitöihin osallistuminen, omasta ja huoneen siisteydestä huolehtiminen, monista arkisista aiheista tulee kiivaita valtataisteluja. Voimalassa käydyissä keskusteluissa pyritään löytämään aiheiden takaa yhteinen tarkoitus tai tavoite, josta voidaan olla saamaa mieltä. Nuori ja vanhemmat löytävätkin näitä näkökulmia melko helposti: kaikki voivat olla yhtä mieltä vaikka siitä, että nuoren tulevaisuuden kannalta on hyvä, että koulutehtävät on hoidettu. Yhteisen tavoitteen löytymisen jälkeen asioita lähdetään työntekijän ehdotuksesta tutkimaan ja kokeilemaan. Kahden viikon ajan nuori hoitaa koulutehtävät omalla tavallaan, eli illalla tultuaan kaverien luota, samanaikaisesti musiikkia kuunnelleen. Seuraavan kahden viikon ajan läksyt hoidetaan vanhempien ehdottamalla tavalla eli ilman TV:tä ja musiikkia ja jo aikaisemmin iltapäivällä. 31


Kokeilun myötä todetaan, että perheelle ja nuorelle toimiva tapa on näiden puolessa välissä: nuori tekee läksyt illalla, mutta ilman häiriötekijöitä. Muita perheen kiistakysymyksiä lähestytään samoilla linjoilla. Työntekijä pyrkii kuulemaan perheen erilaiset mallit asioiden hoitamisesta, tarjoilee ne takaisin perheelle ja ehdottaa mukaan ehkä muutaman muunkin mahdollisen asian käsittelytavan, ja sitten suunnitellaan yhdessä, mitä halutaan kokeilla. Nuorella säilyy valinnan mahdollisuus, ja kaikkien kannat saadaan tasavertaisina kuulumaan. Hyödynnettävien näkökulmien löytäminen on voimavarasuuntautuneen terapeutin keskeinen työkalu. Keskustelussa etsitään eri elämänalueita niin lasten kuin vanhempien olemassa olevia taitoja ja kykyjä, joita voi hyödyntää tilanteen helpottamisessa. Lasten harrastuksista löytyy usein hyödyllisiä taitoja ja vertauskuvia: lätkäjoukkueessa poika seuraa valmentajan ohjeita ja on harjoituksissa säntillisesti ajoissa; miten nämä taidot saadaan käyttöön myös koulunkäynnissä? Pienoismallien rakentaja hallitsee hermonsa tiukassakin paikassa eikä riko keskeneräistä tekelettään; miten tätä taitoa hyödyntää välituntitilanteissa, joissa pinna palaa herkästi? Työmaailmassa äiti on ison osaston pidetty ja hyvä esimies; miten näitä taitoja hyödyntää arkiaamuissa niin, että kaikki pääsevät ajoissa kouluun? Vertauskuvien ja näkökulmien herättely muilta elämänalueita vapauttaa usein perheen jäsenten luovuutta ja he keksivät helpommin uudenlaisia ratkaisuja ongelmaansa. Umpikujilta vaikuttavissa tilanteissa saa ottaa käyttöön koko luovuusvarastonsa, ja kuunnella perhettä tarkalla korvalla, jolla kuulee vielä kokeilemattomat mahdollisuudet. Monilapsisen perheen vanhemmat elävät pitkittynyttä eroprosessia. Yksi lapsista alkoi oirehtia ajan myötä hyvin vahvasti ja monimuotoisesti. Lapset asuivat pääosin äitinsä luona, ja äiti koki itsensä täysin voimattomaksi lapsen kanssa ja hän toivoi lapselle sijoitusta. Isä puolestaan syytti äitiä lapsen ongelmista eikä katsonut voivansa tehdä asialle mitään etävanhempana. Isä oli kiireinen liikemies, eikä hänellä oikein ollut edes aikaa eikä halua käydä terapiaistunnoissa! Yhteistapaamisen viime hetkillä työntekijä kuitenkin keksi kysyä isältä (jonka tiedettiin antaumuksella kasvattavan koiria), mikä ja minkälainen eläin hänen lapsensa olisi. Isä pysähtyi miettimään hetkeksi, ja vastasi varmasti: ”Kissavirtahepo!” Isää pyydettiin neuvomaan työntekijälle, miten kissavirtahepoa autetaan ja hoidetaan, mutta isä joutui lähtemään tapaamisesta kiireisenä. Hetken kuluttua alkoi faksi kuitenkin laulaa toi32


mistossa: isältä tuli 4 sivua ohjeita kissavirtahevon kasvatukseen ja hoitoon. Isän tuotoksen pohjalta päästiin hyvään yhteistyöhön vanhempien kesken. He pystyivät puhumaan ja sopimaan lastensa kasvatukseen liittyvistä kuvioista, ja isä otti selkeästi uudenlaisen roolin kissavirtahevon kasvatuksen asiantuntijana. Verkostot Berg ja Steiner (2003) kirjoittavat, että lasten ja nuorten ongelmia on lähes mahdoton hoitaa ilman perheen tai muun lähiverkon tapaamista. Lasten kanssa työskentely vaatii enemmän aikaa ja puhelimessa istumista kuin aikuisten kanssa työskentely, koska onnistuminen on useimmiten aikuisten yhteistyön takana. Voimalan asiakkaiden kohdalla noin 5% käynneistä on verkostotapaamisia, aikaa erilaisissa puhelin- ja sähköpostikontakteissa kuluu monin verroin enemmän (Vataja, Hyvönen 2002). Yhteistyötahoja voimalatyöskentelyssä ovat laajennetut perheet ja suku, koulut, iltapäivähoidot ja päiväkodit, sosiaali- ja terveystoimen toimijat ja viranomaiset jne. Koska Voimalan asiakkaista suurin osa on 7-12 -vuotiaita, on koulu luonnollisesti keskeisin perheen ulkopuolinen yhteistyötaho. Koulun arvostus näkyy myös Voimalan työtavassa, jossa terapeutti on valmis vierailemaan koulussa, jolloin on mahdollisuus tavata useampia lapsen/ nuoren kanssa työskenteleviä koulun työntekijöitä Franklin (et al, 2001) on tutkinut ratkaisukeskeisen työskentelyn tuloksellisuutta kouluissa ja heidän mukaansa työskentely oli erittäin hyödyllistä oppilaille. Tutkimuskohteena ovat monin tavoin oirehtivat oppimisvaikeuksista kärsivät koululaiset, jotka koulu on määritellyt avun tarvitsijoiksi. Tutkimusproseduurissa vaikeuksia mitataan toistuvasti, useimpien lasten kohdalla arvioivia opettajia on muutama. Opettajat arvioivat vakioiduilla mittareilla viikoittain lapsen tilannetta kaksi kuukautta ennen terapiatyöskentelyä, sen aikana sen ja sen jälkeen. Lasten ja nuorten kanssa työskentelevät kokeneet ratkaisukeskeiset ammattilaiset, ja työskentelyä videoidaan ja seurataan jatkuvasti, jotta voidaan olla varmoja sen ratkaisukeskeisyydestä. Tapaamisia lasta kohti oli keskimäärin seitsemän neljän kuukauden aikana. Fraklinin tutkimuksen tulokset ovat mielenkiintoisia monessakin mielessä. Kaikki tutkimuksen lapset ja nuoret hyötyivät työskentelystä selvästi niin työntekijän kuin opettajienkin arvion mukaan. Myös lapset itse kokivat työskentelyn palkitsevaksi. On hyvä tietää, että Franklinin tutkimuksessa ne lapset, joiden opettajiin terapeutit olivat 33


eniten yhteyksissä, hyötyivät terapiasta eniten, ja heidän kohdallaan muutos oli pysyvää. Ratkaisukeskeinen näkemys muutoksesta ennen ensimmäistä tapaamista on ongelmallinen tutkimuksellisesti. Franklininkin projektissa osalla lapsista vaikeudet alkoivat helpottaa jo ennen varsinaisen terapian alkua, eli vaiheessa, jossa heidät oli valittu tutkimukseen ja alkuvaiheen mittaukset oli aloitettu. Sosiaalipsykologia tuntee samantapaisen ilmiön nimellä Hawthorne-efekti: tutkittavien “suoritus” paranee jo pelkän tutkimusprosessin tuoman lisähuomion vuoksi. Ratkaisukeskeisessä perinteessä puhutaan ennen ensimmäistä tapaamista tapahtuneesta muutoksesta ja tätä pyritään hyödyntämään työskentelyssä. Ennen varsinaisen hoidon aloittamista “parantuneet” kuitenkin jouduttiin poistamaan tutkimusaineistosta, ja alkanut hyvä kehitys jäi ilmeisesti hyödyntämättä. Voimalatyöntekijä kodin ja koulun yhteistyön apuna Koulussa ja kotona lapsen ongelmat nähdään usein eri valossa. Joskus käy niin, että kodin ja koulun välinen kommunikaatio ei tapahdu suoraan koulun ja kodin välillä, vaan lapsi toimii “viestinviejänä”, jolloin viesti saattaa vääristyä ja aiheuttaa turhaa sekaannusta vanhempien ja koulun välille. Usein lapsen vanhemmat ja opettajat katselevat lasta myös niin eri näkökulmista, että terapeutin on hyvä vahvistaa koulun ja kodin yhteyttä ja luoda toimiva yhteistyö ja kommunikaatio kodin ja koulun välille. Ron Taffelin (2000) on luonut runkoa sille, miten terapeutti voi tukea hyvää yhteistyötä vanhempien ja opettajan välillä: Tiedon kerääminen Aluksi terapeutti selvittää vanhemmilta, mikä lapsen käyttäytymisessä aiheuttaa ongelmia luokassa. Näin terapeutti saa myös käsityksen siitä, minkälainen yhteistyösuhde vanhemmilla on koulun kanssa. Vanhempien luvalla terapeutti voi keskustella myös opettajan kanssa saadakseen opettajan näkökulman selville. Opettajan kanssa keskustelu on hyvä ohjata ongelman tulkinnoista tai opettajan käsityksistä oppilaan vanhemmista kohti opettajan kuvailua siitä, mitä hän on tarkalleen havainnoinut tunnilla. Näissä kontakteissa opettajalle välittyy viesti siitä, että terapeutti tarvitsee opettajan apua tilanteen ymmärtämiseen, eikä hänellä ole aikomusta syyllistää opettajaa tai ohjata tätä hänen työssään. Terapeutti pyrkii vahvistamaan kodin ja koulun yhteistyötä sekä ajatusta siitä, että kaikki työskentelevät yhteisen tavoitteen eteen. Keräämällä tietoa molemmilta osapuolilta terapeutti voi yhtä aikaa välittää arvostusta sekä kotiin että kouluun. 34


Ennen lapsen tapaamista on hyödyllistä viettää aikaa luokassa tarkkailemassa, mitä siellä tapahtuu. Terapeutin ohje opettajalle tässä vaiheessa on, että hän opettaa lapsia tavalliseen tapaan. Luokassa tarkkaillaan tapahtumia, joissa tarkkailtava lapsi on mukana ilman päätelmiä tai diagnoosia. Ainoastaan objektiiviset havainnot kirjataan ylös. Näin toistuvat vuorovaikutuskuviot tulevat näkyviin. Tarkkailun lopuksi on hyvä olla vielä yhteydessä opettajaan ja selvittää oliko kyseessä lapselle tyypillinen päivä ja antaa palaute, jossa terapeutti välittää arvostavansa opettajan näkemystä tilanteesta. Luokkatarkkailu

Tarkkailusta voidaan antaa palaute tilanteen mukaan joko opettajan ja vanhempien yhteistapaamisessa tai erillisissä tapaamisissa tavoitteena edelleen yhteisten näkökulmien löytäminen ja yhteisten tavoitteiden täsmentäminen. Tässä vaiheessa usein vanhemmilla ja opettajilla on jo ajatuksia ratkaisuista tilanteen parantamiselle. Palaute

Kommunikaation jatkumisen varmistaminen Kun opettaja ja vanhemmat eivät enää moiti toisiaan ja jakavat samanlaiset käsitykset lapsesta sekä tuntevat, että heidän näkemyksiään kunnioitetaan, he voivat yhdistää voimansa lapsen hyödyksi. Terapeutin viimeinen tehtävä on auttaa kotia ja koulua luomaan jatkuva ja toimiva tapa viestiä ja olla tekemisissä keskenään jatkossakin.

Moniammatilliset verkostot Koulujen lisäksi myös muiden lapsen/nuoren kanssa tekemisissä olevien asiantuntijatahojen kanssa tehtävä verkostotyö voi olla tarpeellista lapsen voimalaprosessissa. Eri tukitahojen yhteistyön selkiinnyttäminen, päällekkäisten toimintojen välttäminen ja toimiva yhteistyö tahojen kesken on oleellinen osa lapsen terapian onnistumista. Moniammatillisten verkostojen jäsenet tulevat erilaisista toimipaikoista ja heillä ei välttämättä ole tietoa ja kokemusta ratkaisukeskeisestä työskentelystä tai heidän lähestymistapansa tulee muista viitekehyksistä. Usein verkostojen kanssa työskentelyssä on kyse myös toimintojen koordinoinnista niin, etteivät eri tahojen sinällään hyvät tarkoitukset aiheuta lisää hämmennystä perheelle. Moniammatillisissa verkostoissa ja neuvotteluissa voimavarasuuntautunut työntekijä pyrkii jäsentämään toimintaansa mm. seuraavien periaatteiden varassa: Oman työskentelyn tavoitteen mielessä pitäminen. Tämä auttaa toimimaan asiakkaan parhaaksi, välttämään ongelmapuhetta ja syyttelyä. Moniammatillisissa palavereissa on hyvä aina kysyä palaverin tarkoitusta. Näin on mahdollisuus auttaa keskustelua pysymään 1.

35


aiheessa ja tarvittaessa selventää ja ohjata keskustelua kohti tavoitteita. Etenkin huolista puhuttaessa on hyvä kysyä siitä, miten tästä huolesta puhumisesta on hyötyä lapselle. Jos tilanteessa alkaa syntyä vastakkainasetteluja, voi niitä yrittää purkaa mielessään tai ääneen muistuttamalla itseä ja kaikkia siitä, että olemme kaikki haluamassa hyvää lapselle/perheelle, heidän asiaansa hoitamassa. Uudelleenmäärittely on käyttökelpoinen väliintulo, se antaa mahdollisuuden tuoda esiin hankalien tilanteiden, huolista puhumisen ja ongelmapuheen positiivisen tarkoituksen. Uudelleenmäärittelyyn on usein hyvä pyytää lupa: “saanko varmistaa että ymmärsin - voisiko tuon sanoa myös näin…?” - “tarkoitammeko samaa, kun kuvaat XX ja minä kerron että YY?!” - “ymmärsinkö oikein, että olette huolissanne A:n turvallisuudesta, ja siksi haluatte että B?”. 2.

Ansion jakaminen ja tunnustuksen antaminen muille ammattilaisille ja tahoille. Kun lapsi kertoo kotona onnistuneensa koulussa, voi vanhempaa ohjata olemaan yhteydessä opettajaan ja jakamaan tämän kanssa hyvät uutiset. Näin opettaja huomaa, että lapsi ei aina valita koulusta vaan osoittaa kiinnostusta ja huomiota oppimiinsa asioihin ja että vanhempi kiinnittää huomiota lapsen oppimiseen ja siihen kuinka tehokas opettaja jo on. Kun neuvottelussa tulee esiin, että toisessa päässä on mennyt paremmin, oli se sitten kotona tai koulussa, annetaan osa kiitoksesta toiseen osoitteeseen: “olette tehneet kotona ilmeisen hyvää pohjatyötä, koska koulussa sujuu nyt näinkin hyvin?”. “Osa kiitoksesta kuuluu varmasti yleisopetuksen opettajalle, kun erityisopetuksen puolella on nyt mennyt kivasti; voisiko olla näin?” 3.

4. Lapsen saattaa olla vaikea käsittää, miksi hänen kanssaan työskentelee monia eri tahoja. Näiden tahojen hyvän tarkoituksen ja mukanaolon tärkeyden selvittäminen lapselle on tärkeää. Eri työntekijöiden roolin selittäminen voi tapahtua ennen verkostotapaamista ja tarpeen mukaan myös niiden aikana. Eri työntekijöiden mukanaolon tarkoituksen selvittäminen lapselle lisää tämän käsitystä ja ymmärrystä tilanteesta. Lapsen kannalta palaverissa mukanaoloa helpottaa myös, kun muistaa antaa hänelle kehuja ja positiivista palautetta hänen vahvuuksistaan ja jo tapahtuneesta edistyksestä.

Palavereissa on hyvä käyttää kokeilevaa, tunnustelevaa kieltä, joka välittää muille osallistujille sen, että heidän työtään ja näkemyksiään arvostetaan. Esim. “Näyttää siltä, että…” - “Kuulostaa siltä, että se, mitä todella haluat on…” - ”Voisiko olla, että…” Ajattele, että jokainen osallistuja on resurssi käsiteltävälle asialle. Kuuntele mielessäsi 5.

36


Milton H. Eriksonin vanhaa viisautta: usko, tai uskottele itsellesi, että tämänpäiväisessä tapaamisessa tapahtuu jotain hyvää. Muksuoppia verkostoille Muksuopin rakennetta voi hyödyntää myös verkoston kanssa työskentelyssä. Verkostopalaverissa Muksuoppi on apuväline keskusteluun, jossa vaikeuksista voidaan puhua hakematta syyllisiä, ja luoda sen sijaan yhteisiä toimintalinjoja ja uskoa edistykseen. Usein tuntuu, että isomman porukan kanssa asiaa Muksuopin suuntaisesti hoidettaessa on työskentely tehokkaampaa kuin, jos mukana on vain oma perhe. Kannustusjoukot edistykselle syntyvät siinä saman tien, kaikkien silmien alla ja pientenkin korvien kuulten. 10-vuotias voimakastahtoinen tyttö pyöritti yksinhuoltajaäitiään, isäänsä ja tämän uusperhettä sekä laajempaa sukuaan. Sukujuhlat ja monet merkkitapahtumat jätettiin viettämättä, koska tyttö olisi pilannut ne omilla tempauksillaan. Näin kertoivat äiti ja isä käydessään Voimalassa tyttärensä kanssa. Äiti oli hyvin uupunut vetämään arkea yksin tytön kanssa, tyttö kun jarrutti ja laittoi vastaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa. Alkututustumisten ja selvittelyn jälkeen asioiden hoidon kannalta katsottiin hyödylliseksi järjestää isompi tapaaminen, johon tulivat tytön molemmat vanhemmat, sekä toinen mummo ja tytön täti, eli ne kodit, joissa tyttö vietti paljon aikaansa. Kokoon kutsuttaessa ja itse tapaamisessa monet kodit ja niiden erilaiset elämäntyylit ja tilanteet määriteltiin tytölle voimavaraksi ja vahvuudeksi. Hänellä oli aidosti ympärillään suuri joukko rakastavia aikuisia! Tapaamisessa muokattiin joitain yhteisiä ajatuksia ja toimintatapoja, joita kaikki pyrkivät jatkossa noudattamaan tytön kanssa. Sovittiin yhdessä myös tytön opeteltavasta taidosta, jossa onnistumisiin kiinnitetään huomiota kaikissa perheissä. Tytön ympäristö tietyllä tavalla selkeni, kun aikuiset saatiin yhteistyöhön. Tyttö tiesi, mitä häneltä odotettiin ja hän tiesi tietyt pelisäännöt, joiden puitteissa käyttäytymistä opeteltiin. Sekä tyttö että aikuiset saivat onnistumisen kokemuksia, kun käyttäytymisessä ennen ilmenneitä vaikeuksia lähestyttiin systemaattisesti ja yhteisesti sopien ja fokus oli onnistumisessa eli uuden taidon opettelussa. Myös sukujen väliseltä syyttelyltä meni pohja pois tässä toimintamallissa. Muksuopissa vanhempien tärkeä tehtävä on kannustaa lasta niin, että 37


saavutetut tulokset näkyvät kodissa, päiväkodissa tai koulussa sekä niiden ulkopuolella. Julkinen edistyksen ihailu on osa menetelmää. Vanhemmat kannustavat lasta aina, kun päiväkodin tai koulun henkilökunta raportoi tapahtuneesta edistyksestä ja vanhemmat kertovat kotona tapahtuneet edistykset päiväkodin/koulun henkilökunnalle, jotta sielläkin voidaan kehua. Kun esim. henkilökunta kuulee kotona tapahtuvasta kehityksestä he antavat lapselle “triplapalautteen”. Triplapalautteen antaminen tarkoittaa kehua ja edistyksen ihastelua, jossa lasta kannustetaan 1) kehumalla häntä, 2) toteamalla, että hänen saavutuksensa ei ollut helppo ja 3) ihmettelemällä sitä, miten lapsi onnistui. “Todella hieno saavutus, kuinka onnistuitkaan toimimaan noin hienosti.” Vanhemmat toimivat vastaavasti, kun kuulevat lapsen onnistumisista päiväkodilta. Voimalatyöskentelyn tuloksellisuus Suomesta tai ulkomailta ei löydy vielä vertailututkimusta tai verrokkiryhmäkokeita lasten ja perheiden kanssa tehtävästä ratkaisukeskeisestä työskentelystä. Wheelerin (2001) mukaan brittiläisessä perheneuvolatyyppisessä työskentelyssä tehty selvitys osoittaa ratkaisukeskeisen työskentelyn olevan hyvää luokkaa asiakastyytyväisyyden ja tulosten pysyvyyden kannalta. Voimalassa tehdyt selvitykset puhuvat samaa kieltä. Voimalan asiakkailta ja työntekijöiltä kerätyn tiedon mukaan asiakkaat olivat hyvin tyytyväisiä käynteihinsä Voimalassa ja yli 80 % asiakkaista on hyötynyt Voimala-jaksostaan (Vataja ja Hyvönen 2002). Gingerich ja Wabeke (2001) toteavat yhteenvedossaan lasten ja nuorten kanssa tehdyn ratkaisukeskeisen työskentelyn tuloksellisuustutkimuksesta, että eniten tutkimuksellista näyttöä on menetelmän sopimisesta käyttäytymisongelmiin. Nuoruusiän rikollisuuden, antisosiaalisen käyttäytymisen, ADHD:n, ja aggressiivisuuden kohdalla menetelmän systemaattisesta käytöstä on tutkimuksellista näyttöä, jossa ratkaisukeskeisen avun piirissä olleiden hoitotulokset ovat paremmat kuin verrokkiryhmien, ja tulosten pysyvyys on seurannassa ollut hyvä. Voimalan asiakkaista aika suuren osan ongelmat löytyvät edellisestä listasta, ja siksi voidaan epäillä, että ainakin osa Voimalan hyvistä tuloksista selittyy menetelmän sopivuudesta ko. oiretyyppeihin. Asiakastyytyväisyys on Voimalassa ollut erityisen suuri, myös tähän on voimavarasuuntautuneella lähestymistavalla varmasti suuri vaikutus. Vuonna 2002 toteutetuissa haastatteluissa Voimalan oli asiakkaiden mukaan helppo hakeutua, hoitoon pääseminen oli nopeaa ja toiminnassa oli ”positiivinen vire”. Asiakkaat pitivät tärkeänä terapeutteihin syntynyttä lämmintä vuorovaikutussuhdetta, ja useat vanhem38


mat mainitsivat kemioiden osuneen kohdalleen. Erityistä kiitosta sai nopea toiminta: ongelmiin ruvettiin etsimään ratkaisuja heti alussa, aikaa ei käytetty pitkiin selvittely- ja tutustumisjaksoihin eikä tapaamisissa uppouduttu ongelmiin johtaneisiin syihin ja tapahtumiin. Toisaalta asiakkaat kokivat positiivisena myös sen, että puututtiin ainoastaan siihen ongelmaan, johon haettiin apua, eikä yritetty muuttaa koko elämää. ”Tää oli sellasta, ett kun ongelmiin puututaan, ja ratkaistaa ne, eikä ruveta haravoimaa, mistä ne johtuu. Just nii kun pitää tehdä.” Asiakkaat kävivät mielellään Voimalassa, sillä he kokivat, että ilmapiiri on asiakkaita arvostava. Vanhemmat ilmaisivat, että heitä pidettiin järkevinä, kykenevinä ja lämpiminä vanhempina. Tämä oli heidän mukaansa tärkeätä, sillä sen avulla sai helpotusta syyllisyyden tunteista. Asiakkaista tuntui, että asioista keskusteltiin asioina, positiiviseen ja asiakkaita kunnioittavaan sävyyn. Vanhemmat pitivät siitä, että keskusteluissa etsittiin positiivisia puolia, joka jo sinänsä oli kannustavaa. Samalla syntyi tunne siitä, että terapeutit todella halusivat tukea asiakkaita, eivät etsiä syitä tapahtumiin. Vanhemmat pitivät tärkeänä tavoitteiden asettamista osana prosessia sekä niiden tarkastamista tietyin väliajoin. Osa haastatelluista vanhemmista koki kotiharjoitukset erityisen hyödyllisiksi. Monet asiakkaat olivat etsineet aiemmin apua ongelmiinsa useista paikoista, kuten perheneuvolasta ja nuorisopsykiatriselta poliklinikalta. Asiakkaiden mukaan Voimalan toiminta oli heidän aiempiin kokemuksiinsa verrattuna ihmisläheisempää, ilmapiiri oli mukava ja Voimalaan oli helppo tulla. Erään vanhemman kommentti ”että Voimalassa käydessä ei tullut sellainen olo, että olisi käynyt jossain, koska itsessä oli vikaa” kertoo jotain saman suuntaista kuin otsikon pojan lausahdus.

39


Lähteet

Berg, I. K. Steiner, T. (2003) Children's Solution Work. New York: Norton Berg, I. K.; Reuss, N. (1998) Solution-Focused Brief Therapy: Treating Substance Abuse. Teoksessa Matthews, W & Edgette J. (toim.) Current Thinking and Research in Brief Therapy. Solutions, Strategies, Narratives. Brunner/Mazel Conoley,C. W. Graham, J. M. Neu, T. Craig, M. C. O'Pry, A. Cardin, S.A. Brossart, D. F. Parker, R. I. Solution-Focused Family Therapy With Three Aggressive and Oppositional-Acting Children: An N=1 Empirical Study, Family Process vol 42 issue 3 September 2003 De Shazer, S. (1985) Keys to Solution in Brief Therapy. New York: Norton De Shazer, S. (1988) Vastustuksen kuolema. Perheterapia 1a/88: 35-39 De Shazer, S.; Berg IK.; Lipchik, E; Nunnally, E.; Molnar, A.; Gingerich, W.; Weiner- Davies, M. (1986) Brief Therapy: Focused Solution Development. Family Process 25: 207-222 Furman, B. (2003): Muksuoppi - ratkaisun avaimet lasten ongelmiin. Tammi Gingerich W.J.; Wabeke T (2001) .A Solution-Focused Approach to Mental Health, Intervention in School Settings. Children & Schools: A Journal of Social Work Practice January 2001, vol. 23, no. 1, pp. 3347(15) Hammond, S. (1998) The Thin Book of Appreciative Inquiry. Thin Book Publishing Co. Letham, J. (2002): Brief Solution Focused therapy. Child and Adolescent mental health, vol 7, no.4 2002 pp 189 192 Lipchik, E. (2002) Beyond Technique in Solution-Focused Therapy: Working with Emotions and the Therapeutic Relationship. The Guilford Press Lipchik, E. & De Shazer, S. (1988) Tavoitteellinen haastattelu. Perheterapia 1a/88: 27-34 Mattila, A. 2001: Seeing Things in a New Light Reframing in Therapeutic Conversation. Kuntotussäätiö, Helsinki. O'Hanlon, W. & Weiner-Davis, M. (1990) Ratkaisut löytyvät. Helsinki: Tammi O'Hanlon, B. 2003: A Guide to inclusive Therapy 26 Methods to Respectful Resistance-dissloving Therapy. Norton, New York. Taffel, R. (2000) When There`s Trouble in the Classroom. Family Therapy Networker Vol. 24 No. 5: 36-37 Vataja, S. Hyvönen, H. (2002): Raportti Osuuskunta Toivon lasten ja nuorten Voimalan toiminnasta vuosina 2000-2002. Julkaisematon lähde Weiner-Davis, M; De Shazer, S.; Gingerich, W. (1988) Ongelman ratkaisu ja muutokset ennen terapiaa. Perheterapia 1a/88: 23-26 Wheeler, J. (2001): A Helping Hand: Solution-Focused Brief Therapy and Child and Adolescent Mental Health. Clinical Child Psychology and Psychiatry 13591045 (200104)6:2 Co 40


41


42


Mustahattu ja Tähtisilmä Narratiivisesta tyÜtavasta lasten ja nuorten kanssa Tapio Malinen

43


Psykoterapia ei ole viatonta puuhastelua. Tapa, jolla tuotamme ja käytämme siinä tietoa, vaikuttaa aina ihmisten elämään ja merkityksellisyyden kokemiseen. Erityisesti työskennellessä lasten ja nuorten kanssa kohtaamme monenlaisia eettisiä haasteita. Tämä johtuu lasten ja nuorten asemasta yhteiskunnassamme ja siitä valtasuhteesta, joka heidän ja aikuisten välillä vääjäämättä on. Miten tehdä nämä suhteet näkyviksi ja toimia niin, etteivät niiden kielteiset vaikutukset estä terapeuttista työskentelyä? Miten luoda terapeuttisia keskusteluja toistamatta olemassa olevia yhdenmukaisuuden prosesseja? Miten löytää yhdessä uusia asioita ohjaamatta luovaa prosessia vain aikuisten tarpeiden mukaisesti? Miten vaikuttaa manipuloimatta? Voiko terapiaa tehdä olematta sosiaalisen kontrollin välikappale, osallistumatta usein tietämättämme niiden laitosten yhdenmukaistaviin ja alistaviin diskursseihin, joissa lapsi tai nuori kulloinkin toimii? Esitellessäni seuraavassa lasten ja nuorten kanssa käyttämääni narratiivista lähestymistapaa olen täysin tietoinen siitä, että myös tämän terapian käytännöt ohjautuvat “vallan, tiedon ja retoriikan epäpyhästä kokonaisuudesta” (Madigan, 1998). Kysymykseni eivät koskaan ole neutraaleja. Käyttämäni diskurssi muotoutuu aina osaksi terapiaprosessia. Keskeinen kysymys on: tiedostanko ja ilmaisenko työssäni arvoni, uskomukseni, ihmiskuvani, jotta niiden vaikutusta voidaan terapiassa arvioida? Michael White, narratiivisen terapian keskeisin kehittäjä, kirjoittaa: ”Koska olemme koko ajan kiinnittyneinä valta-/tietoverkostoon, on mahdotonta toimia siitä irrallaan: olemme suhteissamme samanaikaisesti sekä vallan vaikutuksen alaisia ja tuon saman vallan käyttäjiä.” (White & Epston, 1990) Mikäli oletamme, että valta tunkeutuu myös terapiassa kaikkiin yrityksiimme hankkia tietoa, eikä kieli pelkästään kuvaa todellisuutta, vaan myös muovaa sitä, niin silloin terapeutilla on yksi vaihtoehto: hän voi yrittää olla vallaton käyttämällä valtaa esimerkiksi lasten hyväksi. Työtavan perusoletuksia Erilaiset psykoterapiat pitävät erilaisia kokemuksellisia perusyksikköjä työtapansa lähtökohtina. Kognitiiviset terapiat keskittyvät ajatteluun, systeemiset terapiat perheen sisäiseen vuorovaikutukseen, psykodynaamiset alitajuntaan jne. Narratiivisen työtavan kokemuksel44


lisena perusyksikkönä voidaan pitää tarinaa (Sween, 1999). Ihminen on merkityksiä luova olento: annamme kokemuksillemme jatkuvasti erilaisia merkityksiä. Niiden avulla elämämme kaaoksesta tulee mielekäs ja käsitettävä. Tätä ihmiselle ominaista tapaa järjestää sisäistä maailmaansa voidaan kutsua tarinaksi. Merkitykset välittyvät jaksottamalla kokemukset ajallisesti erilaisiksi juonellisiksi teemoiksi ja kuvaamalla itseämme, identiteettiämme näiden tapahtumien tai teemojen kautta. Tarinat konstituoivat, muodostavat olemassaolomme: ne eivät pelkästään kerro elämästämme, ne ovat elämämme. Antaessamme kokemuksillemme merkityksiä, luodessamme elämäntarinoitamme elämme niitä tai niissä samanaikaisesti. Merkitykset, joilla kuvaamme suhteitamme ja toisten ihmisten havaintoja itsestämme muodostavat samanaikaisesti käsityksemme elämästä, historiasta ja tulevaisuudesta. Määritämme itsemme sosiaalisesta peilistä, joita toiset pitävät edessämme. Vastakkaisesta tiedosta huolimatta nämä identiteettitarinat ovat usein hämmästyttävän pysyviä. Narratiivisessa työtavassa tutkitaan, miten tällaiset määritykset ja tarinat rakentuvat ja miten niitä voidaan määrittää ja rakentaa suotuisasti uudestaan. Keskustelin kerran Michael Whiten kanssa narratiivisen työtavan teoriasta. Hämmästyksekseni hän sanoi: ”There´s no theory, just talking about ideas!” (White, 2003). Hänen mukaansa narratiivisella työtavalla ei ole yhtenäistä teoriaa; se on pikemminkin “puhetta erilaisista ajatuksista”. Hän ei pidä sitä edes kiinteänä terapiasuuntauksena, vaan avoimena kehitysprosessina, joka muuntuu koko ajan. Keskeisimpiä vaikutteita työtapa on saanut poststrukturalistisilta ajattelijoilta kuten Michael Foucaultilta (Foucault, 1998) ja Jacques Derridalta (Derrida, 1978). Myös kulttuuriantropologit Clifford Geertz (Geertz, 1983) ja Barbara Meyerhoff (Meyerhoff, 1986) sekä kirjallisuustieteilijä Edward Bruner, (Bruner, 1986) ja kulttuuripsykologi Jeremo Bruner (Bruner, 1990) ovat vaikuttaneet merkittävästi Michael Whiten ja hänen työtoverinsa David Epsteinin ajatteluun. Nykyisin White tutkii mielellään amerikkalaisen psykologi William Jamesin (James, 1988) sekä venäläisen lingvistikko, filosofi ja psykologi Lev Vigoskyn (Vigotsky, 1999) tuotantoa kehitellessään uusia haastattelukarttoja erityisesti traumaterapeuttiseen työhön. Narratiivista työtapaa voidaan pitää pikemminkin filosofiana tai elämäntapana kuin mekaanisena terapiatekniikkana. Sillä on oma käsityksensä tiedon luonteesta, todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta ja kielen generatiivisesta merkityksestä. Sen mukaan: Tieto syntyy aina suhteissa. Elämme merkitysmaailmassa, joka rakentuu kielen avulla tietyssä historiallisessa ja sosiaalisessa kontekstissa.

45


Merkitykset muodostuvat kertomuksiksi, jotka antavat mielekkyyden elämällemme ja identiteetillemme. Elämä on monitarinallinen. Terapiaan tulevien ihmisten elämään vaikuttaa hallitsevana ns. ongelmakyllästeinen tarina, joka usein peittää alleen lukuisat muut vaihtoehtoiset merkitykset ja tarinat. Narratiivisessa työskentelyssä ei ratkaista mitään, vaan rakennetaan yhdessä ongelmien varjoon jääneitä vaihtoehtoisia merkityksiä ja kokemuksia, jotka moniulotteisesti kuvattuina luovat uusia vaihtoehtoja ja toimintatapoja elämäämme.

NARRATIIVISET KÄYTÄNNÖT Yleistä Narratiivisesti työskentelevä terapeutti kuuntelee kertomuksia. Näkökulma on hyvin erilainen verrattuna siihen, jos kuuntelisimme oireita tai “tosiasioita” tai pinnallisia vihjeitä syvemmistä merkityksistä. Kuunnellessamme yritämme ymmärtää, mikä ihmisten tarinoissa on ongelmallista ja miten he kokemuksensa ja maailmankuvansa kautta nimeävät ongelmansa. Luomme tilaa ja annamme aikaa, jotta ihmiset voisivat reflektoida omia tarinoitaan, jotta he voisivat tulla itse niiden yleisöksi. Työskenneltäessä perheiden kanssa annamme yhden perheenjäsenen vuorollaan kertoa tarinaansa toisten ollessa sen todistajina. Puhuminen ja kuuntelu vuorottelevat rytmisesti: se, joka on kuunnellut, voi reflektoida kuultua ja hetken päästä puhujasta tulee reflektoija. Narrativisuus vapauttaa meidät “tarkoituksen saasteesta”, tavoitteista ja ratkaisuista sekä erityisesti siitä, ettei kenenkään tarvitse muuttua paremmaksi (Heikkilä, 2004). Toisaalta terapeutti ei myöskään halua ns. modernin vallan määritellä terapiaa. “Käytöshäiriöinen”, “sopeutumaton”, “ADHD”, “rikkinäinen perhe” ovat kaikki käsitteitä, joiden taustalla on lausumattomia käsityksiä normaalisuudesta tai siitä, mitä Foucault kutsuu “ulkopuoliseksi katseeksi” (Malinen, 2004). Vasta kun näiden normatiivisten arvioiden tai itsestäänselvyyksien vaikutukset on tehty näkyviksi, ihmiset voivat päättää, mitä he oikeasti itse haluavat ja erottautua tarvittaessa siitä, mitä hallitseva kulttuuri heiltä haluaa. Työntekijä auttaa ihmisiä tutkimaan modernin vallan vaikutuksia, jotta he voisivat elää omien mieltymystensä - ei sisäistyneen valvonnan - mukaista elämää. Ulkoistavat keskustelut Kymmenen vuotta sitten, jolloin en tiennyt paljoakaan narratiivisesta 46


työtavasta, tutustuin Tanjaan. Hän oli 7-vuotias ja juuri aloittanut koulunsa. Opettaja ohjasi hänet luokseni, koska tytöllä oli tapana tunneilla itkeä hyvin herkästi aina, kun vähänkin epäili, ettei suoriutuisi odotustensa mukaisesti. Tanja purskahteli itkuun monta kertaa päivässä, ja opettaja oli huolissaan tilanteesta. Tuolloin en vielä tiennyt mitään narratiivisen työtavan erilaisista haastattelukartoista. Tanja johdatteli minut kuitenkin yhdessä parhaan ystävänsä Ettyn kanssa hellän määrätietoisesti ulkoistavien keskustelujen maailmaan. Kysyessäni, mitä hän itse ajatteli itkukohtauksistaan tyttö vastasi, kertoen ikään kuin maailman luonnollisimman ja itsestään selvimmän tosiasian: ”Kaikki johtuu Mustahatusta!” Tanja alkoi kertoa minulle tarinaa haltijasta nimeltä Mustahattu. Se tulee luokkaan ja sanoo: ”Itke, itke!” ja lyö tyttöä taikasauvallaan. Kysyttäessä lisää tästä jokapäiväisestä vieraasta Tanja kertoi, että Mustahattu pitää tuhmista tytöistä, synkistä ja kammottavista paikoista, mutta ei siedä kilttejä tyttöjä, kukkia ja kauniita esineitä ja haltijatarta nimeltä Tähtisilmä, joka myös omistaa taikasauvan. Tähtisilmä sanoo Tanjalle: ”Enää ei tarvitse itkeä”. Kun tytöt olivat kertoneet, miten he tietävät, että Mustahattu on ilmestynyt luokkaan ja millaisia vaikutuksia sillä on Tanjaan ja piirrettyään molemmista haltijoista kuvat, he olivat molemmat innostuneita tekemään kanssani suunnittelemaa Mustahatun karkottamiseksi. Ensimmäisen tapaamisen lopuksi kerroin, että kokemukseni mukaan mustahattuiset haltijat ovat yleensä hyvin ovelia ja tiedustelin, olivatko tytöt valmiita olemaan sitäkin ovelampia. Sekä Tanja että Etty vastasivat silmät suurta oveluutta kiiluen: ”Kyllä, kyllä!” Pyysin heitä tekemään lisää havaintoja Mustahatun liikkeistä ja erityisesti siitä, mitä Tanja tekee, kun onnistuu karkottamaan “kammotavan otuksen” tunnilta. Toisen tapaamisemme aluksi molemmat tytöt kertoivat innoissaan, että Mustahattu oli menettänyt valtaansa ja että Tanja oli kokenut viikon aikana vain pari sen iljettävistä tempuista. Hän kuvaili, miten oli itse keksinyt erityisen keinon Mustahatun karkottamiseksi. ”Ajattelen vain Tähtisilmää ja siten kutsun sen istumaan olkapäälleni, eikä Mustahattu voi sietää sitä.” Tytöt sopivat, että jatkavat tätä menestyksellistä karkotustaktiikkaa ja Etty lupasi jopa puhaltaa Tanjan niskaan, mikäli tämä unohtaisi tarvittaessa kutsua Tähtisilmän olkapäälleen. Kolmannen tapaamisen aikana tytöt kertoivat, että Mustahattu oli hävinnyt luokasta tyystin. Tanjan mielestä Mustahatulle saattoi olla kiitollinen, sillä ilman sitä ei olisi myöskään Tähtisilmää, jonka kanssa voi tehdä muutakin kuin “karkotusjuttuja”. ”Sen kanssa saa hyviä ajatuksia myös silloin, kun pitää kertoa tai kirjoittaa jotain.” Vaikka työskentelin Tanjan kanssa vielä hyvin strategisesti ja mekaa47


nisesti enkä osannut paljoakaan moniulotteistaa ja rikastaa Tanjan vaihtoehtoista tarinaa, tyttö opetti minulle - ennen Michael Whiteä, että ulkoistava keskustelu ei ole mekaaninen tekniikka, vaan erityinen tapa nähdä maailmaa ja olla siihen tietynlaisessa suhteessa. Parhaimmillaan se on kykyä ajatella ja käyttää kieltä niin, että ongelma on ongelma, eikä ihminen. Tai paremmin: ongelma on usein suhteeni ongelmaan. Ja on myös syytä muistaa, että ongelmilla on joskus hyviäkin tarkoituksia, joita ei tulisi huomanneeksi, mikäli vain “taistelisimme” niitä vastaan tai “eliminoisimme” ja “tuhoaisimme” niitä. Ulkoistavat keskustelut ovat kuningasteitä dekonstruktioon. Niiden avulla voimme ymmärtää ihmisten ongelmia ajattelematta, että he itse olisivat ongelmallisia tai patologisia. Työskenneltäessä perheiden kanssa ulkoistavat keskustelut antavat perheenjäsenille mahdollisuuden kokea toisensa uudesta näkökulmasta. Kun tutkimme ongelman vaikutuksia ihmisten elämään ja suhteisiin, heidän ei tarvitse pitää itseään ongelmallisina: he voivat jäsentää suhdettaan ongelmaan ja harkita jopa sen muuttamista. Näin ihmisten kertomukset eivät rajoita heitä niin paljon, ja perheenjäsenten luovuus tulee paremmin käyttöön. Tekemällä ulkoistavia kysymyksiä ongelmien vaikutuksista voimme myös tunnistaa ne diskurssit tai makrotarinat, jotka tukevat ongelmallisia mikrotarinoista. Kun ongelma yhdistetään laajempaan diskurssiin, ihmisten on helpompi vastustaa sitä tai luoda siihen erilainen, suotuisampi suhde. Mikä ”ruokkii” ongelmaa? Kuka hyötyy ongelmasta? Mitkä ovat ongelman arvot ja periaatteet? Onko ongelma mielestäsi yleinen tai harvinainen yhteiskunnassamme? Miksi? Jos lapset/nuoret haluaisivat julkisesti protestoida ongelman tuhoavia vaikutuksia vastaan, mitä ehdottaisit että he voisivat tehdä? Tällaiset kysymykset auttavat ihmisiä oivaltamaan, miten elämän konteksti vaikuttaa ongelmaan ja päinvastoin. Suhde ongelmaan Narratiivisessa työtavassa on joukko haastattelukarttoja, joiden avulla rakennamme ulkoistavia keskusteluja. Eräs tutkii ihmisen suhdetta ongelmaan (Mann & Russell, 2002). Sen ensimmäisessä vaiheessa ongelmalle neuvotellaan kokemusta vastaava nimi. Tässä käytetään yleensä hyväksi ihmisten omaa kieltä ja mielikuvia. Mikäli nimi ei synny luonnollisen keskustelun myötä, voi kysyä esimerkiksi: Minkä nimen antaisit tälle ongelmalle, josta olet puhunut? Miten nimeäisit tämän, jota vastaan olet kampaillut? Mainitsit ”surullisuuden”. Onko se hyvä nimi tälle ongelmalle, vai voisiko jokin muu vastata paremmin omaa kokemustasi siitä? 48


Toinen vaihe on eritellä ongelman vaikutuksia ihmisen elämään. Tällöin voidaan kysyä esimerkiksi: Mitä Pelko estää sinua tekemästä? Mitä vaikutuksia Paniikilla on tällä hetkellä kaverisuhteisiin? Onko Paniikki aina yhtä voimakas vai vaihteleeko sen voima? Mitä Se saa sinut ajattelemaan itsestäsi? Miten Huoli vaikuttaa koulunkäyntiisi? Minkä ikäinen Mustahattu on? Milloin se tuli elämääsi? Kun ongelman vaikutukset on yhdessä kartoitettu, pyydämme arvioimaan niiden vaikutuksia. Ovatko Paniikin vaikutukset elämässäsi huonoja vai hyviä vai jotain muuta? Mitä ajattelet Väsymyksestä? Millainen asia se sinulle on? Onko Levottomuus mieluinen vai epämieluinen asia elämässäsi? Neljännessä vaiheessa - joka usein liittyy kiinteästi kolmanteen pyydämme ihmisiä perustelemaan arvionsa kysymällä, miksi he ovat arvioineet ongelman vaikutuksen juuri niin kuin ovat. Nyt avautuu mahdollisuus tarinoille, joita ei ole aiemmin kerrottu, ja jotka liittyvät arvoihin, uskomuksiin ja aikomuksiin. Miksi Paniikin vaikutukset ovat mielestäsi epämieluisia? Miksi et halua Pelkoa kouluun? Miksi tulet surulliseksi, kun Anoreksia estää sinua lähtemästä ravintolaan? Sanoit, ettet ole tyytyväinen Hörhöilyn vaikutuksiin. Miten nämä vaikutukset sabotoivat toiveita, joita sinulla on elämäsi suhteen? Tällaisten keskustelujen myötä voimistuu kokemus ongelmasta ihmisestä erillisenä asiana. Myös oma asema suhteessa ongelmaan määrittyy selkeämmin ja usein on mahdollista kuvata, millaisia tunteita ja millaista toimintaa ongelma on herättänyt. Keskinäisten ristiriitojen sijaan perheenjäsenet voivat liittyä yhteiseen projektiin ongelmaa vastaan. Niko ja Huoli “Voisin kutsua sitä Huoleksi”, vastasi 13-vuotias Niko, kun neuvottelimme yhdessä sopivaa nimeä ongelmalle, jonka vuoksi hän oli tullut psykologin luo (Malinen, 2005). Perheen vanhemmat olivat eronneet muutama kuukausi sitten. Niko oli jäänyt isän kanssa entiseen kotiin kahden vanhemmat siskon muuttaessa äidin kanssa muualle. Isä oli soittanut minulle pyytäen tapaamista, koska “luulen, että Niko on ma49


sentunut kaikesta tästä, mitä perheessämme on tapahtunut”. Miten kauan Huoli on ollut elämässäsi? Milloin Se ilmestyi? Onko Se pysynyt koko ajan samanlaisena, vain vaihtelevatko Sen vaikutukset? Miten laajalle Se on levittänyt vaikutuksensa? Pysyykö Se vain kotona, vai tuleeko se myös kouluun? Mitä Se on saanut sinut ajattelemaan itsestäsi? Missä Se asuu kehossasi ja miltä Se tarkalleen tuntuu? Millaista elämäsi oli ennen Sitä? Niko kertoi, että Huoli oli aiheuttanut kyyneleitä. Se oli vaikeuttanut keskittymistä koulussa. Joskus Se oli estänyt häntä nukahtamasta. Se oli myös vaikuttanut hänen ja äidin sekä tovereiden välisiin suhteisiin. Niko murehti erityisesti äitinsä kohtaloa, hänen mielenterveyttään ja taloudellista tilannetta. Ongelman historian ja vaikutusten kartoituksen jälkeen pyysin Nikoa arvioimaan, ovatko nämä vaikutukset elämässäsi epämieluisia, mieluisia vai jotain muuta? Hämmästyksekseni hän vastasi, että ne ovat aiheuttaneet hyviä asioita hänen elämäänsä. ”Miksi?” - ”No, koska Huolen olemassaolosta tiedän, että välitän äidistäni, ja hän tietää sen myös.” Avasimme näin ulkoistavan keskustelun kautta kielteisiä identiteettipäätelmiä, joita Niko oli tuonut tapaamiseemme. Poika kertoi myös, ettei Huoli pidä siitä, kun asiasta keskustellaan perheen ulkopuolella. Se ei myöskään pidä kyyneleistä eikä havainnosta, että äiti ei itke enää niin paljon, eikä ole enää niin huolissaan. Tavatessamme toisen kerran Niko kertoi voivansa paremmin, nukkuvansa enemmän, olevansa energisempi ja keskittyvänsä koulussa tarkemmin. Kysyin, miten hän selittää sen, että oli kyennyt pienentämään Huolen valtaa ja lisäämään omaansa. Niko vastasi, että “mä luulen, että tää johtuu kärsivällisyydestä”. Kysymykset, joita nyt tein hänelle, on eräs tapa purkaa käsitteeseen “kärsivällisyys” liittyviä identiteettipäätelmiä ja rakentaa vaihtoehtoisesta tarinasta mahdollisimman moniulotteinen. Kun kärsivällisyytesi on eniten esillä, miten se vaikuttaa siihen, mitä teet? Miten se vaikuttaa tapaasi olla? Mitä se tekee mahdolliseksi ihmissuhteissasi ja erityisesti suhteessasi äitiin? 50


Mihin tarkoitukseen haluaisit käyttää sitä tulevaisuudessa? Miksi juuri tähän tarkoitukseen? Mitä se kertoo siitä, mikä sinulle on elämässä tärkeää? Miten olet säilyttänyt yhteytesi kärsivällisyyteen kaiken sen aikana, mitä olet joutunut kokemaan? Onko kärsivällisyytesi ilmennyt aiemmin elämässäsi? Mihin toiveisiin tai unelmiin sinulle tärkeät asiat elämässäsi liittyvät? Mitä havaitsit nuorempana ajattelevasi tai tekeväsi, joka jo silloin kertoi sinulle, että kykenet käyttämään kärsivällisyyttäsi tulevaisuudessa? Kuka rakkaista ihmisistäsi olisi vähiten yllättynyt kuullessaan, mitä olet tehnyt? Mitä hän kertoisi siitä, millainen oikein olet ja mitä arvostat eniten? Mitä luulet, että hän ajattelee siitä, mitä olet tehnyt? Jos arvosi ja uskomuksesi tukisivat sinua tulevaisuudessa, niin mistä tietäisit sen? Niko kertoi minulle, että hän haluaa tulevaisuudessa käyttää kärsivällisyyttään oppiakseen uusia asioita, esimerkiksi vieraita kieliä. Tämä olisi tärkeää, sillä hän arvosti kaikkea sitä, mitä kielten opiskelu voi elämässä avata. Kysyessäni mihin unelmiin hän liittää tämän arvon, Niko kertoi haluavansa tulla eräänä päivänä golf-tähdeksi. Ja kärsivällisyyden taito palvelisi häntä todella hyvin tässä hankkeessa. Millaista elämäntapaa tämä unelma hänelle edusti? Poika vastasi, että hän oli valmis tavoittelemaan onnellista elämää ja kaikkea mikä siihen liittyi. Uudistavassa jäsentelyssä (ks. myöh. tässä artikkelissa) Niko liitti uudelleen isänsä ja vaarinsa elämänsä kerhoon, jossa kärsivällisyyttä oli kunnioitettu ja arvostettu jo monen sukupolven ajan. Tapaan jatkossakin Nikoa ja jatkamme keskustelujamme tässä uudessa, intentionaalisessa, monien tarinoiden tilassa, jonka olemme yhdessä avanneet. Tarinoita ainutkertaisista avautumista Ainutkertainen avautuma voi olla mikä tai mitä tahansa, joka ei sovi yhteen hallitsevan tarinan kanssa. Se voi olla suunnitelma, teko, tunne, ilmaisu, asenne, luonteenpiirre, tarve, unelma, kyky tai sitoumus (Morgan, 2004). Se on usein ongelmatarinan vaikutusten ulkopuolelle sijoittuva kokemus tai tapahtuma, joka avaa näkökulman uuteen tarinaan. Nikon tapauksessa se oli “kärsivällisyys”, jota purkamalla ja rikkaasti kuvaamalla rakennettiin vaihtoehtoista tarinaa Huolelle. Joskus lapset ja nuoret tarjoavat ainutkertaisia avautumia hyvin luonnollisesti (niin kuin Tanja kertoessaan Tähtisilmästä). Joskus ne ovat hautautuneet ongelmatarinoiden hetteikköihin niin, että niiden kuu51


leminen vaatii suurta tarkkuutta ja kärsivällisyyttä. Jos nuori sanoo esimerkiksi ”välillä selviän siitä ihan hyvin, mutta tavallisesti…” ja jatkaa ongelmatarinansa kertomista, terapeutti voi tarkkaavaisena ja uteliaana tallentaa muistiinsa ”välillä selviän siitä ihan hyvin…” ja palata asiaan tuonnempana. Usein ainutkertainen avautuma kehittyy ongelmatarinassa spontaanisti kuuntelemalla dekonstruktiivisesti ja kyselemällä ongelman vaikutuksia lasten tai nuorten elämään. Mikäli näin ei tapahdu, voimme myös kysyä esimerkiksi: Muistatko tilanteita, jolloin ongelma olisi voinut pysähdyttää sinut tai toimia esteenä, mutta näin ei käynytkään? Mitä silloin tapahtui? Onko ongelma aina kanssasi? Onko olemassa aikoja, jolloin ongelma määräilee ja hallitsee vähemmän? Yleensä näiden kysymysten avulla voimme avata tarinoita, joiden keskeisenä teemana onkin nyt henkilön oma vaikutus ongelman elämään. Kun näitä tarinoita kuvataan rikkaasti ja moniulotteisesti, kun niitä dokumentoidaan ja kierrätetään, ollaan narratiivisen työtavan ytimessä. Hanna ja Hyvät Ajatukset Hanna oli ohjattu päiväkodista vastaanotolleni, koska tyttö oli yhtäkkiä alkanut olla huolissaan sekä itsensä että äitinsä terveydestä. Hanna puhui usein kuolemasta ja hänellä oli iltaisin vaikeuksia nukahtaa pelkojensa vuoksi. Tavatessamme kolmannen kerran Hanna kertoi, että hän oli alkanut iltaisin ajatella hyviä ajatuksia (ystäviään, seuraavan päivän leikkejä, kesämuistoja jne.), jotka rauhoittivat hänen mieltään ja pienensivät pelkoja. Kävimme asiasta seuraavanlaisen keskustelun. Tapio: Voisiko tätä kaikkea kutsua pieneksi, uudeksi askeleeksi, jonka olet ottanut? Hanna: Kyllä. T: Millainen askel tämä on sinun mielestäsi? H: En tiedä. T: Onko se sellainen, jota Huoli haluaa, vain sopiikohan se johonkin muuhun? H: Johonkin muuhun. T: Mihin muuhun se voisi sopia? H: Se voisi sopia Hyviin Ajatuksiin. T: Hyviin ajatuksiin. Millä tavalla se sopisi niihin? H: Ne saa Huolen hiljaisemmaksi. T: Ahaa…Hyvät Ajatukset saavat siis Huolen hiljaisemmaksi. 52


H: Niin. T: Oletko käyttänyt Hyvää Ajattelua jollain muulla tavalla hiljentääksesi Huolen ääntä? H: En tiedä. Olenko äiti? Äiti: Eilen illalla panit piirustuksesi voimaeläimestä sängyn alle ollaksesi sitä lähellä. Se oli mielestäni Hyvien Ajatusten käyttöä. Ja luulen, että käytit niitä myös silloin, kun kysyit Tiinalta, miten hän pitää Huolet loitolla? T: No, miten valmistit itsesi ottamaan nämä askeleet, joilla hiljensit Huolen ääntä? H: En tiedä. T: Mitä sinä äitinä ajattelet tästä? Olitko yllättynyt, kun näit Hannan panevan piirustuksen sänkynsä alle tai kun kuulit hänet kyselevän Tiinan tavoista hiljentää Huolta? Yllätyitkö kun havaitsin Hannan tekevän näitä asioita? Ä: No, en oikeastaan. T: Hhmm…mikä saa sinut ajattelemaan noin? Voitko kertoa muita tarinoita Hannasta, jotka olisivat jotenkin samanlaisia… yhteydessä tähän, mitä hän on tehnyt? Ä: Kyllä. Niitä on itse asiassa aika montakin. Hän on aina ajatellut paljon asioita ja jopa silloin kun hän oli hyvin pieni…kolme tai nelivuotias…hän ihmetytti meitä ajatuksillaan. Hän kyseli paljon…ja esimerkiksi kun isoisä kuoli viime vuonna ja emme olleet varmoja ottaisimmeko Hannan mukaan hautajaisiin… keskustelimme siitä ja hän tuli myöhemmin luokseni ja pyysi, ettei häntä otettaisi mukaan, sillä silloin meidän täytyisi huolehtia hänestä ja hänen mielestään isoisä olisi halunnut, että huolehtisimmekin isoäidistä. T: Joten tämä on mielestäsi hyvä esimerkki siitä, miten Hanna on käyttänyt Hyviä Ajatuksia. Ä: Kyllä. Ja tämä on vain yksi esimerkki. Niitä on muitakin… T: Hanna, mitä ajattelet siitä, mitä äiti on kertonut? Miltä on tuntunut kuunnella sitä? H: Emmä oikein tiedä…ihan hyvältä, kai. T: Voinko tehdä joitain lisäkysymyksiä Hyvästä Ajattelusta? Sanoit, että Hyvä Ajattelu saa Huolet hiljentymään. Miten oikein teet sen? Millaista Hyvää Ajattelua oikein käytät? H: Se on semmoista voimakasta Hyvää Ajattelua. T: Ja miten haluaisit käyttää tällaista voimakasta Hyvää Ajattelua Huoliin? H: Haluaisin päästä niistä eroon. T: Miksi sinulle on tärkeää olla sellainen ihminen, joka voi päästä eroon Huolista? H: Mitäh? T: Suo anteeksi, huono kysymys. Ajattelin sitä, että mikähän sinulle mahtaa olla tärkeämpää elämässäsi kuin Huolet. H: Se, että on hauskaa! 53


Hanna kertoi nyt yksityiskohtaisesti, millaista silloin on kun on hauskaa. T: Luuletko, että tällaista pitäisi olla kaikilla lapsilla…että Huolet eivät saisi estää heitä pitämästä hauskaa? H: Kyllä. T: Miksi ajattelet niin? H: Siksi että ei ole reilua, että ne estävät lapsia pitämästä hauskaa. Se on tuhmaa. T: Onko reiluus sinulle tärkeä asia? H: Joo-o. Hanna kertoi lukuisia tarinoita siitä, miten reiluus on ilmennyt hänen elämänsä eri tilanteissa. T: Jos näkisit, että Huolet kohtelisivat epäreilusti jotain lasta, niin mitä tekisit? H: Sanoisin hänelle, että menisi kertomaan päiväkodin opettajalle ja opettaja antaisi lapsen piirtää. T: OK. Hanna, jos muistaisit tulevaisuudessa, miten tärkeä asia reiluus sinulle on ja miten Huolet vievät hauskuuden, jota arvostat, niin mitä luulet että tapahtuisi? H: Luulen, että Hyvät Ajatukseni tulisivat vahvemmiksi. T: Ja mikä vaikutus sillä olisi Huoliin? H: Ne pienenisivät, kunnes ne olisivat vain pieni musta piste. T: Ja jos ne yrittäisivät tulla takaisin, mitä tekisit, jotta tilanne pysyisi sellaisena kuin sinä haluat? H: Katsoisin piirroksiani ja muistaisin Hyvät Ajatukseni. Tässä keskustelussa tehdään ikään kuin rakennustelineitä, joiden varassa siirrytään tunnetusta ja tutusta siihen, mitä on mahdollista tietää ja samalla jäsennetään asioita eri etäisyydeltä. Siinä liikutaan ajallisesti nykyisyydessä, menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Luodaan nykyhetken historiaa yhdistämällä samanlaisia tapahtumia niin että niihin sisältyvät merkitykset rikastavat ja tekevät vaihtoehtotarinasta moniulotteisen. Tarina kehkeytyy sekä toiminnan että identiteetin maisemissa (Bruner, 1986). Edellisessä tehdään kysymyksiä, jotka korostavat henkilökohtaista toimijuutta, so. kokemusta siitä, että voi toimia ja puhua omasta puolestaan. (”Miten valmistit itsesi ottamaan nämä askeleet? Miten oikein teet sen? Millaista Hyvää Ajattelua käytät? Jos näkisit, että Huolet kohtelevat epäreilusti jotain lasta, niin mitä tekisit?”) Jälkimmäisessä rakennetaan johtopäätöksiä motiiveista, arvoista, unelmista, periaatteista, sitoumuksista ja tapahtumien merkityksistä. (”Mikähän sinulle mahtaa olla tärkeämpää kuin Huolet? Onko reiluus sinulle tärkeä asia? Miksi 54


sinulle on tärkeää olla sellainen ihminen, joka voi päästä eroon Huolista?”) Vaihtoehtoisissa tarinoissa toiminta ja merkitykset kietoutuvat monitasoisesti toisiinsa yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen… Uudistavat jäsentelyt Arkkipiispa Desmond Tutu on sanonut, että ihmiset tulevat ihmisiksi toisten ihmisten kautta. Eräs hyvin merkittävä ja koskettava tapa kuvata vaihtoehtotarinaa rikkaasti on yhdistää läheiset ihmiset ns. elämän kerhoon. Tämän metaforan mukaan läheisillämme on ollut ja on suuri merkitys oman itsemme kokemisessa. Yhteys elämän kerhon jäseniin joko konkreettisesti tai mielessämme antaa mahdollisuuden luoda historiamme uudestaan sen sijaan, että vain muistelisimme sitä. Tästä kerhosta saamme myös henkistä ravintoa rakentaessamme vaihtoehtotarinoita, joissa identiteettimme määrittyy suotuisasti paikallistiedon avulla. Kun elämäni yhdistyy arvojen, unelmien ja yhteisten teemojen kautta rakkaiden ihmisten elämään, kokemus on usein voimakkaasti terapeuttinen. Kysymyksiä, joita uudistavassa jäsentelyssä voi käyttää, ovat esimerkiksi: Kuka tuntemistasi, sinulle tärkeistä ihmisistä, olisi vähiten yllättynyt kuultuaan, mitä olet tehnyt? Mitä hän tietää sinusta sellaista, jonka perusteella hän olisi voinut ennustaa, että tulet ottamaan tämän askeleen? Miten tämän ihmisen tunteminen on vaikuttanut elämääsi? Mitä luulet, että hän ajattelee siitä, mitä olet tehnyt? Mistä hän tiesi, että juuri nämä asiat ovat sinulle tärkeitä? Mitä suhteenne/tekosi on hänelle merkinnyt? Jos näkisit itsesi hänen silmin, mitä arvostaisit itsessäsi eniten? Jaakko, Vapaus ja Itsenäisyys Eräs äiti soitti minulle ja halusi keskustella pojastaan Jaakosta, joka kieltäytyi menemästä kouluun syysloman jälkeen (Malinen, 2005). Hän voi pahoin jo ajatuksestakin, että menisi kouluun…Jaakko sai ahdistuskohtauksia kouluruokalassa ja nyt hän pelkää jopa lähteä yhdessä ystäviemme luo… Hän pysyttelee vain sisällä ja hänellä on kurja olo. Vanhemmat olivat ottaneet yhteyttä lääkäriin, joka oli tutkinut pojan löytämättä mitään erityistä. Äiti oli lukenut “paniikkihäiriöstä” ja halusi nyt tietää, kärsikö hänen poikansa siitä. Ensimmäisen tapaami55


semme alussa, toimistossani koulun ulkopuolella, pyysin Jaakkoa ja äitiä osallistumaan arvausleikkiin. Oletetaan, että tapaamisemme on ohitse, ja Jaakko on tyytyväinen ja ajattelee, että kannatti tulla tänne tänään, että jokin asia liksahti hieman hänen haluamaansa suuntaan. Mitä arvaat, että hän vastaisi kysyttäessä, mistä asiasta hänelle oli täällä hyödyllisintä puhua? Tein saman kysymyksen Jaakolle koskien äitiä. Molemmat arvasivat toistensa odotukset ja tavoitteet oikein. Jaakon ja äidin mielestä oli hyödyllistä käsitellä ongelmaa nimeltä “pahoinvointi”. Se ilmestyi perheeseen aina aamuisin ennen kouluun menoa. Kauanko tämä ongelma on vaivannut sinua? Onko se tullut ajan kuluessa helpommaksi vai vaikeammaksi? Mitä muistat ajasta ennen pahoinvointia? Miten laajasti ongelma vaikuttaa elämääsi? Vaikuttaako se siihen, mitä ajattelet itsestäsi? Onko sillä ollut vaikutuksia toverisuhteisiisi? Miten se vaikuttaa vanhempiisi? Miten paljon se painaa mieltäsi? Missä kohtaa kehoasi se asustaa ja miltä se tarkalleen tuntuu? Vaihteleeko sen vaikutus, vai pysyykö se koko ajan samana ?Ovatko vaikutukset hyviä, huonoja vai jotain muuta? Miksi? Jaakko kertoi muun muassa, että Pahoinvointi sai hänet ajattelemaan, että hänessä oli sisällään jokin vika ja … tällä hetkellä Se ei halua, että menen mihinkään, mutta kaksi päivää sitten kävin kyllä R-kioskilla hakemassa videon. Mitä luulet, uhkaako Pahoinvointi jotain, mikä sinulle on todella tärkeää? Jaakko kertoi, että hän arvostaa elämässään “vapautta” ja “itsenäisyyttä”, ja että Pahoinvointi estää häntä tapaamasta ystäviään ja tekemästä asioita, joista hän nauttii. Mitä vapaus ja itsenäisyys sinulle käytännössä merkitsevät? No, sitä että voi vapaasti mennä kavereiden luokse ja ettei kukaan komentele liikoja. Miksi tällainen elämäntapa on sinulle tärkeä? No, tietysti siksi, ettei kukaan halua, että ketään komennellaan koko ajan!” Kun menit R-kioskille ja hait videon, niin yrittikö Pahoinvointi ottaa sinut valtaansa, vai pystyitkö silloin tekemän asioita vapaasti? Minulla oli silloin muuta ajattelemista, ja kaikki meni ihan hyvin. Miten valmistit itsesi ottamaan tämän askeleen? Mitä mielessäsi liikkui? Epäröitkö? Sanoitko mahdollisesti itsellesi jotain, joka auttoi ottamaan tämän askeleen? 56


Ajattelin vaan, että haluan tänä iltana katsella videota ja sitten lähdin kioskille. Mitä kykyjä, taitoja tai ominaisuuksia käytit ajaaksesi Pahoinvoinnin pois tästä tilanteesta? Minä vain pidin Sen sisälläni ja olin rohkea ja vahva ja kävelin vain eteenpäin ja Se meni pois. Oliko tämä jotain uutta vai ovatko rohkeus ja sisäinen vahvuus olleet elämässäsi aiemminkin? Jaakko kertoi minulle muitakin tarinoita tilanteista, joissa Rohkeus ja Vahvuus olivat siivittäneet hänen tekemisiään. Onko omaistesi, rakkaitten ihmisten joukossa joku, jolla on myös nämä samat ominaisuudet? Luulen, että isällä ja vaarilla on myös näitä samoja asioita. Ohjasin nyt Jaakkoa vaihtamaan rooleja sekä isänsä ja vaarinsa kanssa ja haastattelin häntä hetken isänä ja vaarina. Vapaus ja Itsenäisyys saivat äänensä kuuluviin monella tapaa kolmen sukupolven kautta: vaarin sotatarinassa, isän työtarinassa ja Jaakon omissa kokemuksissa. Mitä luulet, että vaari ja isä ajattelevat siitä, miten olet tähän mennessä puolustanut vapauttasi ja itsenäisyyttäsi Pahoinvoinnin temppuja vastaan? Mitä tekosi mielestäsi merkitsevät heille? Luulen, että he olisivat iloisia ja ylpeitä näistä jutuista. Mitähän he havaitsivat sinun tekevän nuorempana, joka jo silloin kertoi heille, että eräänä päivänä tulet puolustamaan rohkeasti vapauttasi ja itsenäisyyttäsi. Jaakko kertoi tarinan, miten hän oli kerran 5-vuotiaana ollut isänsä kanssa kalassa. Saatuaan onkeensa melkoisen ahvenvonkaleen hän oli määrätietoisesti kieltäytynyt isänsä avusta ja halunnut vetää sen ylös ihan itse. Hän muisti vieläkin isänsä hämmästyneen ilmeen ja mahtavan tunteen, jonka kalan taltuttaminen oli synnyttänyt. Erotessamme päätimme, että tapaamme uudestaan kahden päivän päästä koulun tiloissa yhdessä isän kanssa. Jaakko saapui sovitusti koululle isänsä kanssa. Tällä kertaa puhuimme paljon Jaakon perheen ja erityisesti suvun miespuolisten jäsenten arvoista, toiveista ja unelmista. Isä oli ylpeä siitä, että hänen poikansa oli lenkkinä siinä pitkässä ketjussa, jossa Vapautta ja Itsenäisyyttä oli monin eri tavoin puolustettu. Tapaamisen jälkeen Jaakko tuli säännöllisesti kouluun. Päätimme lähettää kirjeen isoisälle ja kertoa hänelle, mitä poika oli tehnyt; miten tämä oli ylläpitänyt ja jatkanut sukunsa perinteitä. Kolmannen tapaamisen aikana isän ja äidin kanssa Jaakko kertoi kai57


kille voivansa hyvin ja käyneensä koulua reilun viikon ajan. Mitä tämä kehitys kertoo sinusta ja perheesi perinnöstä ja siitä elämäntavasta, jota olet puolustanut viime aikoina? Mitä tämä kertoo siitä, mikä haluat elämältäsi? Jos arvostamasi asiat tukisivat sinua tulevaisuudessa, niin mistä tietäisit sen? Osoituksena itsenäisyydestään Jaakko sanoi, ettei hän enää tarvitse näitä tapaamisia. Kysyttäessä, miten hän haluisi nimetä tarinan, jossa suvun perinne oli ilmennyt hänen kohdallaan hän vastasi: “Tää on ollut elämänpuolustustarina”. Isä lupasi soittaa minulle kahden viikon päästä ja kertoa, miten asiat sujuvat. Kun perhe lähti toimistostani, istuin pitkään hiljaa. Kiitollisuus, ilo ja ihmetys suomalaisena miehenä olosta säilyi kehossani kauan. Reflektoiva uudelleenkerronta Kuullessamme toiselta ihmiseltä, miten tarinani kosketti häntä, miksi hän kiinnitti huomionsa juuri tiettyihin asioihin, miten kertomukseni liittyy hänen omaan elämäänsä ja mihin se “kuljettaa” hänet, tunnemme usein liittyvämme elävästi tähän ihmiseen ja eristyneisyytemme pienenee. Se, mitä olemme, tulee tilanteessa jaetuksi ja voimme tuntea syvää yhteenkuuluvuutta. Koska tämä kokemus on hyvin eheyttävä, narratiivisessa työtavassa luodaan tietoisesti prosesseja, joissa ihmisille annetaan mahdollisuus kuulla, miten hänen tarinansa on koskettanut toisia. Näin voidaan merkittävällä tavalla tukea identiteettien määrittelyä uudelleen. Kun voimme käyttää reflektiivistä ryhmää (kollegat, koulutoverit, saman asian kokeneet ihmiset jne.) sen jäseniltä voidaan kysyä esimerkiksi: Mikä kuulemassasi kosketti sinua eniten? Mikä omassa työssäsi tai elämässäsi liittää sinut kuulemaasi? Mihin kuulemasi on kuljettanut sinut ajattelussasi tai elämisen kokemisessa? Miten tämä uusi paikka on sinulle erilainen aikaisempaan verrattuna? Kun työryhmää ei voi käyttää, tarina voidaan kertoa uudelleen muullakin tavalla. Puhumalla vain yhdelle perheenjäsenelle kerrallaan toiset voivat toimia vuorollaan kuullun reflektoijina. Eräs vaihtoehto on myös virtuaalinen ryhmä. Kysymme haastatellulta, keiden hän olisi halunnut olevan paikalla kuulemassa, mistä on puhuttu. Sen jälkeen tiedustelemme, miten hän kuvittelee näiden henkilöiden resonoivan kuultuun. Voimme myös pyytää ihmisiä olemaan itse oma reflektiivi58


nen ryhmänsä. ”Jos olisit istunut tuolla nurkassa kuuntelemassa, mitä olemme keskustelleet, mikä tähän mennessä olisi koskettanut sinua eniten?” Tämän jälkeen voimme haastatella häntä samalla tavalla kuin haastattelisimme ryhmää. Uuden tarinan kierrättäminen Kun terapiassa syntyy uusi, suotuisa tarina, hallitsevan tarinan vaikutus vähenee. Eräs tapa jatkaa suotuisten merkitysten rakentamista ja vaihtoehtotarinan rikastuttamista on kierrättää sitä ihmisen sosiaalisessa verkostossa. Voimme kutsua ystäviä, isovanhempia, sosiaalityöntekijöitä, työnohjaajia, opettajia mukaan terapiaistuntoon. He voivat toimia reflektoivana ryhmänä tai heitä voidaan haastatella suoremminkin osana terapiaa. Terapeuttisten kirjeiden ja erilaisten dokumenttien laatiminen on oiva tapa moniulotteistaa vaihtoehtoista tarinaa. Ne antavat lapsille ja nuorille lisää tietoa heidän kyvyistään, voimavaroistaan ja ainutkertaisten avautumien merkityksistä. Ne voivat toimia myös kotitehtävinä rohkaisten heitä tekemään lisää sellaista, mikä toimii ja on suotuisaa heidän elämässään. Tytti ja vapauden väri Tytti hakeutui vastaanotolleni yhdessä äitinsä kanssa. Hänellä oli vaikeuksia keskittyä koulussa ja Ahdistus sekä Lievä Syömisvaikeus olivat astuneet hänen elämäänsä muutama kuukausi sitten. Ensimmäisen tapaamisen lopussa pyysin Tytiltä lupaa lähettää hänelle kirjeen yhteenvetona keskustelustamme. Hän toi sen mukaansa seuraavaan tapaamiseemme, jolloin se toimi lähtökohtana uudelle keskustelullemme. Hei Tytti, Kirjoitan tämän kirjeen Sinulle, koska lupasin tehdä niin ja koska tapaamisemme viime perjantaina teki minuun monella tapaa vaikutuksen. Kohtaan harvoin ikäisiäsi, joilla on niin avoin ja sujuva suhde äitiin kuin Sinulla näyttää olevan. Mitä luulet? Mitenhän toiveikas äitisi on tällä hetkellä sen suhteen, että eräänä päivänä selviydyt parhain päin kaikesta siitä, mitä juuri nyt olet kokemassa? Entä isäsi? Lähdettyäsi jäin miettimään, miten viheliäisiltä Ahdistuksen vaikutukset elämässäsi mahtavatkaan tuntua ja miten paljon voimia Se on tähän mennessä Sinulta vienyt. Oli mahtavaa myös kuulla kolmesta elämäsi tärkeimmästä asiasta: terveydestä, halustasi eräänä päivänä olla ammatissa, jossa Sinua arvostetaan ihmisenä ja 59


päätöksestäsi matkusta Australiaan ja tehdä jotain erilaista ja itsenäistä. Minkälaisista elämisen tavoista nämä toiveet, arvot ja unelmat mahtavatkaan viestittää? Sanoit, että Ahdistus on kaiken tämän vastakohta ja että kaikesta huolimatta olet syönyt tulevaisuuden ja rakkaiden ihmisten vuoksi. Mitähän tämä kertoo Sinusta ihmisenä? Ja siitä mitä kaikesta huolimatta pidät tärkeänä ja olet valmis puolustamaan? Muistatkohan millaista elämäsi oli ennen ahdistusta? Mitähän senaikaisen elämäsi puolia Ahdistus on matkan varrella onnistunut eniten mitätöimään? Ja onkohan Sinussa puolia, joista ennen nautit, mutta jotka viime aikoina ovat jääneet pimentoon? Millaisiahan ne ovat? Sanoit, että kulttuurimme kuva tai tarina ”norminmukaisesta” naisvartalosta ärsyttää Sinua, koska haluaisit sen saavuttaa tunteaksesi olevasi hyväksytty ja hallitaksesi itsenäisesti kehoasi, mutta toisaalta koet, miten vaikeaa se tilanteessasi on, koska haluat myös syödä Sinulle tärkeiden asioiden vuoksi. Olet todella keskellä suurta sisäistä ristiriitaa ja mahdollisesti Ahdistus saa ravintonsa juuri siitä. Vai mitähän itse ajattelet? Jäin edelleen miettimään, miksihän syömisen vaikeudet koskettavat yhteiskunnassamme enemmän naisia kuin miehiä? Kukahan on se auktoriteetti, joka nykyisin määrittää, millainen naisen vartalon täytyy olla? Miten tämä määritys tapahtuu? Mikä on tehokkain tapa, jolla Syömisvaikeus manipuloi usein ikäpolvensa kyvykkäimpiä naisia? Mietin myös sitä, että elätköhän tällä hetkellä koskaan ristiriitasi ulkopuolella? Millaistahan elämäsi silloin on? Mikähän on vapautesi väri? Voit vastata näihin kysymyksiin tai jäädä vastaamatta. Uskon että sisimmässäsi tiedät, miten haluat menetellä. Voit myös näyttää tämän kirjeen äidillesi tai jättää näyttämättä. Odotan mielelläni seuraavaa tapaamistamme. Ystävällisesti tervehtien, TM Villeyden kartoitusprojeksti Jussi tuli kouluvastaanotolleni yhdessä äitinsä kanssa. Opettaja oli myös suositellut sitä, koska välillä Jussi oli levoton luokassaan eikä pystynyt keskittymään työntekoon. Äiti halusi, että poika testataan, ”ettei vaan mistään neurologisesta ole kysymys”. Kolmannen tapaamisemme jälkeen lähetin Jussin valitsemille tukijoukoille seuraavan sisältöisen kirjeen. Nasse on Jussin leikkikarhu. Jussille, äidille ja isälle sekä Valterin ystäville (Nasse mukaan lukien). Olen tavannut Jussia ja tehnyt töitä hänen kanssaan, koska hänen äitinsä otti minuun yhteyttä. 60


Niin kuin ehkä tiedät, Jussin ja hänen läheistensä elämää on jo pitkään vaikeuttanut Villeys. Se on tuonut mukanaan ”virtaa” niin paljon, että vaikuttaessaan 6.00-20.30 välisenä aikana, se on onnistunut monin tavoin hankaloittamaan Jussin ja hänen läheistensä elämää. Se on tehnyt Jussin kiukkuiseksi, se on synnyttänyt kahnauksia vanhempien välille ja tappeluita veljesten kesken ja se on koetellut mummin kärsivällisyyttä. Jussin mielestä Se on myös vaikeuttanut pikkuisen läksyjen tekoa koulussa. Koska Jussi on viisas, ”kekkaava” ja tavallisesti kehittynyt poika (psykologin testinkin mukaan), hänen mielestään olisi parempi, jos hän itse ohjaisi elämäänsä eikä sitä tekisi Villeys. Jussi onkin jo huomannut, että Villeys ei pidä siitä kun kävelee rauhallisesti tai kun hakee kavereita seikkailemaan. Isä on huomannut, että Villeys ei tykkää autotallihommista, jossa Jussi saa tehdä omia juttujaan. Äidin mielestä taas matkailu ja mukava tekeminen yhdessä ovat olleet oivia Villeyden kesyttämistapoja. Viimeaikoina, kun perheelle ja Jussille on ollut enemmän aikaa, Villeys onkin pienentynyt ja muuttunut läpinäkyväksi. Koska Jussi on hyvä piirtämään, hän on päättänyt tehdä sarjakuvan elämästään Villeyden aikakaudella ja mitä sitten tapahtui kun hän päätti ottaa elämänsä takaisin itselleen. Tämän kirjeen saa lukea Jussi, äiti, isä, mummi, opettaja ja Nasse. TM Jussin ystävä Villeyden karkotusprojektissa (Projekti on tehtävä, jossa on urotekoja) Kirje vanhemmille Erään pari vuotta kestäneen luokkaprojektin päätteeksi vanhemmille lähettiin seuraava kirje. Luokan vanhemmille Parin viime vuoden aikana luokan yhtenäisyyttä ja luokkahenkeä on uhannut ja huonontanut keskinäinen kiusaaminen ja kiusatuksi tuleminen. Tämä uhka ja vaara on koetellut erityisesti luokan poikia ja aiheuttanut monenlaista yhdessäolon vaikeutta ja mielipahaa. Tänä syksynä oppilaat ovat kuitenkin saaneet tarpeekseen. Käytyjen keskustelujen perusteella Uhkan ote on selvästi hellittämässä ja oppilaiden valta kasvamassa. Olemme taipuvaisia ajattelemaan, että erityisesti poikien lisääntynyt kyky hallita itseään ärsyyntymis- ja ärsyttämistilanteissa on askel siinä ”aikuistumisessa”, joka enteilee yläasteelle siirtymistä. Saattaa olla, että tytöilläkin on salainen osuus tilanteen kohentumisessa, jonka vain he tietävät. 61


Jokin vanhempien ripeydessä ja kasvatustavoissa on mielestämme myös kantanut hedelmää oppilaiden lisääntyneen itsehallinnan muodossa. T M, luokanopettaja, kuraattori LOPUKSI Monet narratiivisen työtavan menetelmistä on alun perin kehitetty työskenneltäessä lasten kanssa (White, 2000). Voi olla, että juuri sen takia ne korostavatkin paikallistietoa, arkipäivän luovuutta ja yhteisöllisyyttä. Niille on myös tyypillistä maailmankuva, jossa yhteistyöllä, sosiaalisella oikeudenmukaisuudella, ja luottamuksella ihmisten omaan asiantuntevuuteen on keskeinen sijansa. Tällainen maailmankuva johtaa usein improvisaatioon, luovuuteen ja oman työtavan jatkuvaan kriittiseen tarkasteluun. Puolustaessani tätä maailmankuvaa ja tutkiessani työtapaani työskennellessäni lasten ja nuorten kanssa yritän pitää mielessäni seuraavia kysymyksiä: Kerrotaanko terapiassa tarinoita, joita lapset ja nuoret kertovat omin sanoin, vai tarinoita, joita terapeutti haluaa kuulla omalla ammattikielellään? Kun laajennan lasten ja nuorten tietoisuutta heidän hallitsevista ongelmatarinoistaan, toiminko hallitsevasti? Arvioinko ihmisiä vai autanko heitä arvioimaan, miten itse toimin terapeuttina, miten terapia sujuu ja miten eri työtavat toimivat? Eristääkö vai yhdistääkö työni terapeuttina ihmisiä? Tiedostanko ja ilmaisenko arvoni, uskomukseni, ihmiskuvani, jota ihmiset voivat arvioida niiden vaikutusta terapiassa? Tukevatko kysymykseni hallitsevia yhteiskunnallisia käytäntöjä, vai luovatko ne vaihtoehtoja? Kumpi on tärkeämpää, se miten kollegani minusta ajattelevat, vai se, miten lapset ja nuoret minut kokevat?

62


Lähteet

Bruner, E.(1986) Experience and its expression. Kirjassa Turner, V.W. & Bruner, E.M. (toim.) The anthropology of experience. Chigaco: University of Illinois Press. Bruner, J. (1990) Acts of meaning. Cambridge, MA: Harvard University Press. Derrida, J. (1978) Writing and Difference. Chigaco: University of Chigaco Press. Foucault, M. (1980) Power/knowledge: Selected interviews and other writings, 1972-1977 (C. Gordon, toim.) New York: Pantheon. Geertz, C. (1983) Local knowledge: Further essays in interpretive anthropology. New York: Basic Books. Heikkilä, L. (2004) Taidemetafora ja narratiivisuus. Ratkes, 3. James, W. (1988) Writings 1902-1910. London: Mcmillan. Madigan, S. (1998) The Politics of Identity. Locating Community Discourse in Narative Therapy. Kirjassa Madigan, S. & Lax, I (toim.) Praxis. Situating Discourse, Feminism and Politics in Narrative Therapy. Yaletown Family Therapy. Malinen, T. (2004) Vaihtoehtoiset koulutarinat eettinen tutkimusmatka. Perheterapia, 2. Malinen, T. (2005a) Narratiivisia vinjettejä. Osa 1: Elämäntarinoita uudelleen (ja uudistaen) rakentavat keskustelut. Ratkes, 1. Malinen, T. (2005b) Narratiivisia vinjettejä. Osa 2: Identiteettipäätelmien purkamisesta. Ratkes, 2. Mann, S. & Russell, S. (2002) Narrative ways of working with women survivors of childhood sexual abuse. The International Journal of Narrative Therapy and Community Work. No. 3. Meyerhof, B. (1986) ”Life not death in Venice”: Its second life. Kirjassa Turner, V.W. & Bruner, E.M. (toim.) The anthropology of experience. Chigaco: University of Illinois Press. Morgan, A. (2004) Johdatus narratiiviseen terapiaan. Kuva ja Mieli. Sween, E. (1999) The one-minute question: what is narrative therapy. Kirjassa Extending Narrative Therapy. Dulwich Centre Publications. Vigotsky, L. (1999) Thought and Language. Cambridge: MIT Press. White, M. (2000) Children, children´s culture, and therapy. Kirjassa Reflections on Narrative Practice. Essays & Interviews. Dulwich Centre Publications. White, M. (2003) Henkilökohtainen tiedonanto. Dulwich Centre, Adelaide, 4.12. White, M. & Epston, D. (1990) Narrative Means to Therapeutic Ends. Norton.

63


64


Isää ikävä Traumaattisesta surusta kasvunlähteeksi Margareta Kurttila

65


Kuvaan kirjoituksessani, miten nuoren Sipi-pojan isän kuolemasta aiheutunut traumaattinen suru helpottuu perheterapian avulla. Terapia kesti vajaan vuoden ja tapaamisia oli kymmenen. Työskentelyn perusote oli systeeminen ja voimavarasuuntautunut. Perheterapiaprosessin kuvauksen yhteydessä on otteita surua ja traumaa sekä surevan/traumatisoituneen perheen terapiaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Johdanto Elämän polulla voi olla kaikenlaista vaikeutta, mutta surutyö on ehkä raskain tehtävä, mitä ihminen joutuu elämässään tekemään. Siitä huolimatta surun kokemisella saattaa olla myös myönteinen vaikutus. Surutyö antaa tilaisuuden laittaa elämän arvoja uuteen tärkeysjärjestykseen. Suru voi lujittaa perhesiteitä ja ystävyyssuhteita. Lapsen suru koskettaa ihmisiä usein voimakkaammin kuin aikuisen suru. Mietimme, miten voisimme ottaa lapselta pahan olon pois, miten lohduttaa häntä. Lapsen surun kohtaaminen tuottaa usein ahdistusta ja neuvottomuutta. Tuntuu pahalta, ettemme voi suojella lasta elämän kolhuilta ja kärsimyksiltä. Lapsella on kuitenkin useimmiten ihmeellinen kyky selvitä eteenpäin. Aikuisten on kuitenkin syytä huolestua, jos lapsi suuren menetyksen jälkeen toimii kuin mitään ei olisi tapahtunut tai vetäytyy täysin omiin oloihinsa. Samoin on syytä huoleen, jos lapsi alkaa suojella tai hyvitellä aikuisia. Surevien ja kriisissä olevien perheiden kanssa työskentely on tuonut tietoa siitä, että lasten kokeman tuskan syvyyttä ei monestikaan tajuta. Lapset reagoivat kuolemaan kauemmin kuin monet aikuiset tietävät. Kun lapset kamppailevat kuolemantapauksen aiheuttamien ongelmien kanssa, ajatellaan usein, ettei traumaattista kokemusta ole käsitelty tarpeeksi ja surutyö on estynyt. Syynä voi kuitenkin olla myös se, että lapsi on surunsa kanssa yksin, ja hänen on vaikea puhua tapahtuneesta. Voi olla myös niin, että hänen surunsa ja masennuksensa estävät lähestymästä häntä. On myös tärkeä, että jäljelle jäänyt vanhempi saa ajoissa ammattiapua. Omassa perheessä on luonnollista voimaa auttaa perheenjäseniä myös surun hetkellä ja tätä perheen voimaa voidaan hyödyntää perheterapiassa. Sipin tarina Sipi tuli Voimalaan koululääkärin lähettämänä, jotta ahdistuneisuus, unihäiriöt ja oppimisvaikeudet helpottaisivat. Sipin isän kuolemasta oli kulunut lähes kymmenen vuotta. 66


Ensimmäisellä arviotapaamisella päädyttiin järjestämään perheen tapaamiset Voimalaan. Koska äidillä oli huoli siitä, miten muut perheen lapset olivat surussaan selvinneet, sovimme, että hekin voivat osallistua tapaamisille tarpeen mukaan. Suuresta perheestä osa oli jo muuttanut omilleen. Jotta perhettä ei tunnistettaisi, olen tarkoituksella jättänyt pois faktatietoja sekä muuttanut nimet. Terapian aloitus - surun tunnelmia Keskustelun aluksi kartoitettiin, mistä kukin perheenjäsen oli huolissaan. Tarkoitus oli siten selvittää, mikä käsitys kullakin oli siitä, miksi he olivat tulleet perheterapiaan. Pyysimme äitiä perheen päänä aloittamaan. Siitä etenimme ikäjärjestyksessä. Annoimme Sipin kuunnella toisten ajatuksia. Huolenaiheet kirjasimme fläppitauluun. Äidillä oli huoli siitä, ettei Sipi kestänyt missään tilanteessa isästä puhumista, vaan reagoi aina voimakkailla itkunpuuskilla. Äiti toi esiin myös huolensa toisten lasten surusta selviytymisestä. Omasta surustaan hän koki jo toipuneensa vuosien työstämisen jälkeen. Toinen veljistä oli hieman huolissaan itsestään. Hän kertoi pystyvänsä puhumaan isästä, mutta tuntevansa itsensä joskus ahdistuneeksi ja totesi, että ajoin “pinna on tiukalla”, mitkä tunteet hän liitti isän kuolemaan ja suruun. Hänen mielestään heille oli järjestetty mahdollisuus perheterapiaan, jotta Sipi voisi käsitellä suruaan. Toinen velipoika ei oikein osannut sanoittaa huoltaan. Hän totesi, että “itsessä jotenkin tuntuu”. Hän pystyi mielestään myös puhumaan isästä. Sipi itki koko kyselykierroksen ajan pitäen kasvojaan näkymättömissä. Äiti kertoi perheen isän vakavasta sairastamisesta ja kuolemasta. Isä oli toivonut saada kuolla kotona, ja sitä toivetta perhe oli kunnioittanut. Isän kuollessa Sipi oli ollut nelivuotias. Äiti kertoi, että koska hän itse oli pitkään voimakkaasti oman surunsa lamaannuttama, yksi tyttäristä huolehti paljon Sipistä. Useita vuosia isän kuoleman jälkeen, eräänä Pyhäinpäivänä, äiti ja Sipi olivat olleet kirkossa. Äiti oli tuolloin ensimmäistä kertaa tuntenut olevansa toipumassa syvästä surustaan, mutta Sipi oli parahtanut lohduttomaan itkuun. Äiti arveli, että kirkossa olo laukaisi Sipin muistot isän kuolemasta ja hautajaisista. Keskusteluyrityksistä huolimatta Sipi ei ollut osannut sanoa mitään. Koko ensimmäisen tapaamisen ajan tunnelma oli hyvin surullinen, ikään kuin perheen isä olisi vasta äskettäin kuollut. Paitsi suru, perheestä heijastui myös jonkinlainen levottomuus, joka näkyi siten, että lapset 67


pyysivät yksitellen lupaa poistua WC:hen. Koska erityisesti Sipi oli itkuinen ja ahdistunut, annoimme hänelle myös luvan katsella kirjaa. Seuraavalle tapaamiskerralle pyysimme perhettä tuomaan mukanaan valokuvia. Annoimme ohjeeksi, että kukin valitsisi kotoa valokuvan, joka omasta mielestä kertoo isästä ja omasta suhteesta isään. Perustelimme pyyntöä sillä, että valokuvat voivat auttaa muistelemisessa ja me työntekijät saamme samalla käsitystä siitä, millainen isä heillä oli ollut. Mitä on suru? Suru on joukko reaktioita menetykseen tai menetyksen uhkaan. Suru sisältää tunteita, asenteita ja käyttäytymisen tietyn ajanjakson ajan. Surevien ihmisten reaktiot vaihtelevat samoin kuin niiden kesto. Kroonisessa surussa reaktiot ovat voimakkaita, korostuneita, jatkuvia, suojeltuja - usein tyypillistä on rajattujen tunteiden voimakas ilmaisu kuten kaiken peittävä surullisuus ja viha (Traumaterapiakeskus). Vanha ja uusi surukäsitys Vanhan surukäsityksen mukaan surun tehtävä oli kiintymyssuhteen katkaiseminen kuolleeseen, unohtaminen ja elämän jatkaminen. Kiintymyssuhteen ylläpitämistä kuolleeseen pidettiin merkkinä kuoleman kieltämisestä ja patologiasta. Vanhaan surukäsitykseen kuului käsitys surun tietyn mittaisesta kestosta, surun vaiheista sekä myytti siitä, että surun voisi välttää. Uusi surukäsitys alkoi muodostua kymmenisen vuotta sitten, kun alettiin huomata, että surevat eivät käyttäydykään vallitsevien teorioiden mukaisesti. Uuden teoriakäsityksen ydin on käsitys surevan kiintymyssiteen säilymisestä kuolleeseen läheiseen. Surutyön tarkoitus on muuttaa kiintymysside mahdollisuudesta olla joka päivä yhdessä, elää arkea yhdessä, mielikuvien tasolla olevaksi suhteeksi. Muistelemisen ja puhumisen kautta muistikuvat kuolleesta ihmisestä vahvistuvat ja tuska oikeastaan vähitellen lievittyy. Enää ei olekaan kaipausta niin voimakkaasti toisen ihmisen läsnäoloon, koska menetetty on mielessä mukana. Uuden ajattelutavan mukaan unohtamisen vaatimus aiheuttaa surevalle ristiriidan, koska hänellä on voimakas tarve muistaa (surutyö.htm). Lasten kuolemankäsitys eri ikäkausina Tutkimusten mukaan lasten käsitys kuolemasta kehittyy ajattelun kehityksen myötä ja on eri-ikäisillä erilaista. 68


Dyregrovin (1989) mukaan kehitysvauhti vaihtelee, mutta kehitys kulkee suurin piirtein samalla tavalla. Alle viisivuotiaat eivät pidä kuolemaa lopullisena. Heidän mielestään kuollut voi palata takaisin. Pikkulapset voivat myös käyttää kuolema-sanaa, vaikka he eivät ymmärrä sen merkitystä kokonaan. Erkkilä (2003) kirjoittaa, että nykykäsityksen mukaan useimmat lapset ovat viimeistään 10 ikävuoteen mennessä kehittäneet kypsän ymmärryksen kuolemasta. Vaihteluväli on kuudesta kymmeneen vuotta riippuen lapsen kehityksellisistä tekijöistä ja ympäristötekijöistä. Kyky surra on kuitenkin huomattavasti varhaisempi ominaisuus, varhaisempi kuin aiemmin on luultu. Se liittyy ajallisesti siihen vaiheeseen, kun lapsi on kyennyt luomaan ajatuksellisen hahmon itselleen kaikkein keskeisimmistä henkilöistä kuten isästä ja äidistä. Samoin lapsella tulisi olla objektipysyvyyden käsite. Useimmille nämä taidot kehittyvät jo ensimmäisen vuoden aikana. Myös Dyregrov (1989) esittää lasten kuolemankäsitykseen lapsipsykologisen näkökulman. Pienet lapset pitävät itseään lähes kaikkien tapahtuminen keskipisteenä (maaginen ajattelu). He voivat kuvitella, että heidän ajatuksensa, tunteensa ja tekonsa ovat syynä siihen, mitä heille itselleen tai muille tapahtuu. Tämä saattaa Dyregrovin mukaan olla enemmän teoriaa, mutta hän kehottaa pitämään mielessä, että tällainen ajattelutapa saattaa johtaa siihen, että lapset uskovat olevansa syypäitä jonkun ihmisen kuolemaan. Näkökulma on mielenkiintoinen Sipin kannalta. Hän oli nelivuotias, kun isä kuoli, ja voisi hyvin kuvitella hänen saattaneen jäädä kantamaan syyllisyyttä isän kuolemaan liittyen. 6-10 -vuotiaat ajattelevat vielä konkreettisesti, mutta lapset pitävät itseään yhä vähemmän maailman keskuksena. He alkavat ottaa paremmin huomioon toisten näkökulman ja pystyvät osoittamaan myötätuntoa ja empatiaa. Kymmenvuotiaat alkavat ajatella jo abstraktisemmin ja he pystyvät ymmärtämään laajemmin kuoleman seurauksia. Tässä iässä he ajattelevat vielä oikeudenmukaisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta, kohtaloa ja yliluonnollisia asioita. Hypoteettinen ajattelu kehittyy nuoruusvuosina; lapset oppivat tarkastelemaan tapahtumien eri puolia. Vanhemman menetys - lapsen suru Erkkilän (2003) mukaan lapset reagoivat hyvin eri tavoin tietoon vanhempansa kuolemasta. Perheen jokainen lapsi reagoi menetykseen yksilöllisellä tavallaan. Eri-ikäiset lapset voivat ilmentää suruaan eri tavoin. Aivan pienet lapsetkin voivat oirehtia itkuisuudella, tietynlaisella vetäytymisellä ja kehon jännittyneisyydellä. Hieman vanhemmat lapset saattavat heitellä esineitä ja puheikäiset kieltäytyä puhu69


masta. Kymmenen ikävuoden tietämillä suru voi ilmetä niin ikään puhumattomuutena, vuorovaikutuskyvyn vähäisyytenä ja vetäytymisenä sekä alakuloisuutena, mutta myös hallitsemattomana aggressiivisuutena. Koulunkäyntiongelmia saattaa myös ilmetä. Teini-ikäisillä suruun voi liittyä esimerkiksi pakenemiskäyttäytymistä. Nuori saattaa olla haluton puhumaan tai näyttämään tunteitaan. Tavallisimpia surevien lapsien reaktioita Dyregrovin (1989) mukaan ovat ahdistus, voimakkaat muistot, unihäiriöt, masennus, kaipaus ja ikävä, viha ja huomiota vaativa käytös, syyllisyys, itsesyytökset ja häpeä, kouluvaikeudet ja ruumiilliset oireet. Kaiken ikäiset lapset voivat käyttäytyä regressiivisesti. Sipiä ajatellen hänessä näkyi ahdistuneisuus, unihäiriöt sekä kouluvaikeudet oppimisvaikeuksien kautta. Toisetkin lapset kuvasivat ahdistuneisuutta. Kuolema pitkäaikaissairauden jälkeen Poijula (2002) kirjoittaa kirjassaan Surutyö, että pitkäaikaissairaus aiheuttaa sekä sairaalle itselleen että hänen läheisilleen kroonista stressiä. Sairaudessa voi olla useita kriittisiä vaiheita ja sairastamiseen liittyy epävarmuutta ja turvattomuutta. Läheiset joutuvat kokemaan, miten sairas omainen heikkenee ja muuttuu. Sairastamisen aikana sairauteen ja hoitamiseen liittyvät tapahtumat altistavat sekä sairasta itseään että omaisia toistuvasti traumatisoitumiselle. Aikaisemmin uskottiin, että ennakoiva suru helpottaisi surutyötä. Nykyisin ollaan luopumassa tästä uskomuksesta. Pitkittynyt sairausvaihe kuormittaa perhettä ja voi aiheuttaa perheenjäsenten roolimuutoksia, taloudellista epävarmuutta ja taakkaa, konflikteja, hiljaisuutta sekä monenlaisia yksilöllisiä tunteita. On osoitettu, että kun läheisen kuolemaan johtava sairaus kestää liian pitkään, surevilla on todennäköisesti surussaan ongelmia. Sipin isä sairasti pitkään ja halusi kuolla kotona. Mietimme työparini kanssa usein, miten rankkaa perheenjäsenillä on mahtanut olla, kun he ovat nähneet isän muuttumisen ja loppuvaiheen vaikeudet. Valokuvia perhealbumista Toisella tapaamisella perheellä oli sovitusti valokuvia mukanaan. Tapaamisella olivat läsnä Sipi, äiti ja sisarukset. Kysyimme niiltä sisaruksilta, jotka eivät olleet läsnä ensimmäisellä tapaamisella, heidän “huolinäkemyksistään”. Kirjasimme ne fläppitaululle toisten perheenjäsenten huolenaiheiden jatkeeksi. Sen jälkeen pyysimme, että jokainen laittaisi vuorollaan kotoa valinneensa kuvan näkyviin ja kertoisi siitä tarinan. 70


Kaikki näyttivät valinneen kuvan isästä ja perheestä kalaretkellä. Pojat kertoivat, kuinka tärkeä kalastusharrastus oli isälle ollut ja siitä oli jäänyt mukavia yhteisiä muistoja. Äiti vahvisti poikien tarinoita ja kertoi lisäksi puolisonsa olleen luonteeltaan ulospäin suuntautunut ja sosiaalinen. Hänellä oli ollut paljon tuttuja - osin työnsäkin takia. Hän oli äidin näkemyksen mukaan ollut huolehtivainen perheenisä. Etenkin talousasioissa hän oli ollut täsmällinen ja taitava. Sisar myötäili veljiensä tarinoita, vaikka oli ainoa läsnä oleva tyttö ja olisi voinut olettaa, että hänellä olisi jotain muuta kerrottavaa isästä. Sipi ei pystynyt tälläkään tapaamisella puhumaan mitään, eikä kertomaan valitsemastaan valokuvasta, vaan itki jälleen toisten puhuessa isästä. Perheenjäsenet eivät reagoineet Sipin itkuun. Sipin turvallisuudentunnetta piti kuitenkin jollakin keinolla lisätä ja saada ahdistavaa oloa lievenemään. Pyysimme, että perhe vaihtaisi istumajärjestystä ja Sipi siirtyisi äidin viereen. Silloin yksi veljistä reagoi Sipin itkuun: taputti häntä lohduttavasti sekä tarjosi nenäliinoja. Istumajärjestyksen muutos näytti selvästi rauhoittavan Sipiä. Oli mahdollista, ettei Sipillä nuorimpana lapsena ollut juuri mitään muistikuvia isästä terveenä. Kalaretkille hän ei ollut vielä ehtinyt päästä mukaan. Pyysimme perheenjäsenten apua, että he kertoisivat jotakin, mitä isä oli tehnyt Sipin kanssa. Äiti tulikin avuksi ja kertoi Sipin sairaalareissusta, jonka he olivat tehneet kolmisin. Paluumatkaa oli kylläkin varjostanut isän saama tieto sairaudestaan, diagnoosi oli varmistunut samalla reissulla. Vaikka äiti kertoi matkasta Sipin kannalta mukaviakin kokemuksia, matkaan saattoi Sipin kannalta liittyä ikävää tunnelmaa. Vahvistui ajatus, että ilmeisesti Sipin muistot liittyivät enimmäkseen tämän sairastamisaikaan ja kuolemaan. Pyrimme toisten perheenjäsenten kertomusten avulla Sipiä saamaan kokonaisempaa kuvaa isästä. Valokuvien käyttö Valokuvien käytölle löytyy perheterapiakirjallisuudestakin perustaa. De Marian, Weeksin ja Hofin (1999) mukaan perheterapeutit ovat alkaneet hyödyntää valokuvien ja videoiden mahdollisuutta selvitellä perheenjäsenten tuntemuksia menneistä tapahtumista. Kuvat ja videot toimivat työntekijälle sekä faktana että historiallisena materiaalina, samalla kun ne antavat subjektiivista tietoa. Kuvien avulla voidaan saada monia asioita selville, kuten missä kuva on otettu ja mitä asiakas muistaa tilanteesta. Häntä voidaan pyytää kertomaan tarina valokuvasta ja muistelemaan mitä tunsi silloin, kun valokuva 71


otettiin. Kuvan avulla voidaan myös kysyä kysymyksiä perhesuhteista ja muutoksista perhesuhteissa. “Pelastakaa Sipi” Kolmannella tapaamisella olivat mukana Sipin ja äidin lisäksi perheen aikuiset pojat. Heiltäkin kysyttiin ns. huolenaiheita, ja he olivat myös sitä mieltä, että surun työstäminen oli tärkeä tehtävä. Kertoessaan omia muistojaan isästä he täydensivät edellisellä tapaamisella syntynyttä tarinaa ja kuvaa perheen isästä. Pojilla oli arvostava sävy hänestä puhuessaan. Tällä kertaa isästä välittyi realistisempi ja kokonaisempi kuva, eikä vain kuva intohimoisesta kalamiehestä. Pojat miettivät, miten isän kuolema oli mahdollisesti heidän elämäänsä vaikuttanut. Äiti kertoi lisää isästä puolisona ja kasvattajana. Vanhimmat pojat olivat kovasti huolissaan siitä, että Sipi jäisi kuopuksena liiaksi kiinni äidin helmoihin. Veljien suhde Sipiin vaikutti lämpimältä ja ison ikäeron vuoksi jopa isälliseltä. Etenkin toinen vanhimmista veljistä tuntui olevan Sipille läheinen. Sipi piti puhelimitse häneen paljonkin yhteyttä. Koska perhe toi esiin huoltaan siitä, että Sipi jäisi liiaksi kiinni äitiin, keskustelimme lapsen eri ikävaiheista. Mietimme, mitä esimurrosikäinen tarvitsee vanhemmiltaan. Koska isää ei enää ollut keskustelimme siitä, voisivatko aikuiset veljet tulla apuun “pelastamaan” Sipiä äidin helmoista. Sovittiin, että pojat voisivat ottaa häntä lomalla luokseen. Aikuiset veljet huomioivat ja tukivat tapaamisella Sipiä mukavasti sekä sanallisesti että miehekkäästi tuuppien. Sipi itki huomattavasti vähemmän tapaamisen aikana. Sisaren hankaluudet Neljännellä tapaamisella olivat paikalla äiti, Sipi ja kotona asuva tytär, joka oli jo sisään tullessaan kiukkuinen. Äiti kertoi, ettei tytär olisi halunnut tulla perheterapiatapaamiselle. Tytär alkoi valittaa heti alkuun vatsakipua. Kun asiasta kyseltiin tarkemmin, hän suuttui ja pakeni huoneesta. Äidin näkemys vatsakivusta oli, että se liittyi jotenkin perheterapiaan tuloon. Äiti alkoi purkaa huoltaan toimia murrosikäisten lasten kasvattajana. Hän kertoi törmänneensä monenlaisiin ennakkoluuloihin yksinhuoltajia kohtaan mm.koulumaailmassa. Puolison kuoleman jälkeen monet ihmissuhteet olivat muuttuneet, ja äiti kertoi esimerkkejä ystävien ja sukulaisten muuttuneesta suhtautumisesta. Hänen näkemyksensä oli, että muutosta on tapahtunut esimerkiksi tilanteissa, joissa oli läsnä pariskuntia. 72


Tytär tuli jonkin ajan kuluttua rauhoittuneena takaisin huoneeseen. Koska tällä tapaamisella ja useissa aikaisemmissa keskusteluissa oli tullut esiin perheenjäseniä ja sukulaisia, jotka eivät olleet osallisia perheterapiassa, ehdotimme, että tekisimme sukupuun. Sukupuun avulla saisimme hahmotettua perheenjäseniä ja tapahtumia perheen elämässä. Lapset seurasivat sukupuun tekoa mielenkiinnolla. Äänessä oli pääosin äiti, mutta kyselimme myös lapsilta esimerkiksi heidän suhteistaan sisaruksiin. Sukupuusta kävi ilmi mm., että suvun piirissä oli ollut kuolemantapauksia useampia peräjälkeen. Viidennellä tapaamisella kotona asuva velikin oli taas mukana. Sisarella oli ollut hankalaa koulussa ja äiti oli hänestä vähän huolissaan. Sisar ei paljoa tapaamisella puhunut, ja istui sen näköisenä “ettei vähempää vois kiinnostaa”. Hän vastaili enimmäkseen “en tiedä”. Hänelle annettiin tehtäväksi käydä koulukuraattorin tai kouluterveydenhoitajan juttusilla. Totesimme, että hänen olisi hyvä jutella elämään ja kasvuun liittyvistä asioista jonkun muun aikuisen kuin äidin kanssa. Sukupuun käyttö Gersonin ja McColdrickin (1980) mukaan sukupuun eli genogrammin tekeminen on systemaattinen menetelmä, jonka avulla voidaan havainnollistaa ja kerätä tietoa perheenjäsenistä ja heidän suhteistaan useamman sukupolven ajalta. Sukupuun avulla saadaan nopeasti hahmotelma monimutkaisistakin perhemalleista, ja sen avulla työntekijä voi tehdä olettamuksia siitä, miten perheen ajankohtainen ongelma saattaa liittyä perheyhteyteen. Sen avulla saadaan myös tietoa ongelman kehittymisestä ajan kuluessa. Sukupuu auttaa työntekijää pitämään mielessään perheenjäsenet sekä mallit ja tapahtumat, joilla voi olla merkitystä perheen hoidossa. Tavallisimmillaan sukupuu piirretään ensimmäisellä tapaamiskerralla ja täydennetään, kun saadaan uutta informaatiota. Sukupuun käyttö liitetään alun perin Bowenin perhesysteemiteoriaan, mutta sukupuuta käytetään myös mm. strukturaalisessa perheterapiasuuntauksessa. Poijulan (2002) näkemyksen mukaan kolmen sukupolven sukupuun tekeminen voi olla avuksi surutyössä. Perheet välittävät kulttuurisia perinteitä sukupolvelta toiselle. Syntymä ja kuolema saavat perheenjäsenet tietoiseksi kuulumisesta sukupolvien ketjuun ja aikaisempien menetysten yhteydessä käytettyjä selviytymiskeinoja voidaan hyödyntää nykyisessä menetystilanteessa. Yksilön surun ilmaisuun saattaa suvulla ja sen historialla olla merkittävä vaikutus. Myös suremista 73


vaikeuttavat mallit tulevat sukupuuta tehdessä mahdollisesti näkyviin. Konkreettinen tehtävä auttaa antamaan sanat ja puhumaan ääneen tapahtumista, joiden puhumista on kenties vältetty. Perheen arki aukeaa Kuudennella tapaamisella perhe “avasi kotinsa oven”. Äiti kertoi, että Sipin veli ja sisar olivat kovasti vastustaneet perheterapiaan lähtöä. Sen vuoksi alkuun kävimme jälleen keskustelua siitä, miksi perhe käy Voimalassa. Puhuminen lasten “juntturoimisesta” käänsi keskustelun mukavasti perheen arkeen ja syntyi mielikuvia siitä, miten perhe elää ja minkälaisia hankaluuksia tai voimavaroja perheenjäsenillä on. Koulunkäynnistä puhuttaessa kävi ilmi, että Sipillä oli mennyt koulussa oppimisvaikeuksien puolesta jo paljon paremmin. Itse asiassa ne olivat taaksejääneitä. Hän oli saanut säännönmukaisesti toimintaterapiaa, äidin mukaan terapiasuhde toimi hyvin. Talven aikana Sipillä oli ollut nukkumisvaikeuksia. Hän ei esim. saanut unta ennen kuin kaikki olivat tulleet kotiin. Hän heräsi pieneenkin kolahdukseen, vaikka aiemmin hän oli ollut tosi hyvä nukkuja. Tästä oli seurannut se, että äiti oli määrännyt kaikki tulemaan hyvissä ajoin kotiin. Sipi oli pyytänyt äidiltä, että voisi nukkua äidin makuuhuoneen viereisessä vierashuoneessa. Sipi vaikutti meistä työntekijöistä monta vuotta ikäistään nuoremmalta. Isän menettäminen oli vahvasti järkyttänyt hänen turvallisuudentunnettaan. Sen vuoksi ehdotimme äidille, että hän harkitsisi Sipin siirtämistä alakertaan nukkumaan. Kysyttäessä vanhemmilta sisaruksilta näkemystä asiasta, he olivat myös sitä mieltä, että Sipille voisi olla hyväksi nukkua jonkin aikaa lähempänä äitiä. Jonkin aikaa tuumattuaan perheenjäsenet alkoivat miettiä käytännön järjestelyjä. Tällä tapaamisella Sipi istui äidin vieressä, eikä itkenyt laisinkaan. Seitsemännen tapaamisen aluksi äiti kertoi, että nyt vuorostaan Sipi oli pistänyt hanttiin perheterapiaan lähdöstä. Sisarukset olivat sen sijaan lähteneet suosiolla ja jopa mielellään. Jatkoimme keskustelua perheen arjesta ja mahdollisista arkipäivän pulmista. Äiti kertoi Sipin rakentelevan majaa pihapiirissä ja pelailevan kavereidensa kanssa ns. katusählyä. Sipi vietti paljon aikaa kavereiden kanssa ulkona. Myös Sipi osallistui tällä tapaamisella jonkin verran keskusteluun. Äiti kertoi jonkinlaisena arkisena pulmana, ettei Sipi tahdo muistaa tulla ajallaan syömään, vaan häntä täytyy muistutella ja hakea. Myös läksyt olivat unohtuneet joitakin kertoja talven aikana ja niistä oli ollut huomautus reissuvihkossa. Äidillä oli tapana iltaisin kysyä, onko läksyt tehty ja kokeisiin luettu. Kuitenkin ns. itselleen tärkeät asiat, kuten 74


majan naulat ja harrastamaan lähdöt Sipi tuntui muistavan oikein hyvin. Harrasteiltoina hän muisti tulla ajoissa syömään, eikä häntä tarvinnut hakea ympäri kyliä. Äidin näkemys asiasta oli, että Sipi on luonteeltaan kovin huoleton. Keskustelimme, miten Sipi saataisiin ottamaan vastuu omista koulutehtävistään. Vanhemmilla lapsilla tuntui olevan selkeitä vastuutehtäviä liittyen esimerkiksi kodinhoitoon. Arki-iltaisin perheellä ei ollut säännöllistä ruoka-aikaa eikä näin ollen laisinkaan perheen yhdessäolohetkeä. Perheenjäsenet tulivat ja menivät omaan tahtiinsa. Äiti kaipasi varmasti jo omaa aikaa ja irrottautumista lastenhoidosta. Tarve tuntui ymmärrettävältä, sillä hän on kasvattanut suuren perheen ja joutunut toimimaan monta vuotta yksinhuoltajana. Pyysimme perhettä kuitenkin miettimään, olisiko heistä hyvä kokoontua edes kerran päivässä saman pöydän ääreen vaihtamaan päivän kuulumisia. Paluu käsittelemään isän kuolemaa Kahdeksannella tapaamisella olivat läsnä äiti, Sipi ja toiseksi vanhin perheen tyttäristä. Äiti kertoi, ettei Sipi olisi halunnut tulla mukaan, koska hän oli kokenut useilla tapaamisilla olonsa ulkopuoliseksi. Siinä ei liene ihmeteltävää, koska monilla kerroilla hän oli itkenyt pää käsiin haudattuna ja toisilla perheenjäsenillä oli ollut ehkä enemmän yhteistä jaettavaa keskenään. Tapaamisella mukana oleva sisar oli pitänyt isän kuoleman jälkeen paljon huolta Sipistä. Pyysimme häntä kertomaan omia muistojaan noista ajoista ja erityisesti muistoistaan liittyen Sipiin. He muistelivat äidin kanssa yhdessä noita aikoja, mm. isän kuolinpäivää, ja pyysimme heitä kertomaan sekä tapahtumia että omia kokemuksia. Sipi alkoi jälleen itkeä. Kysyimme Sipiltä, miten hänen oloaan voisi helpottaa. Haluaisiko hän jonkun viereensä istumaan, mutta hän näytti torjuvan lähestymisyritykset. Äidin ja tyttären kertoessa tarinaa tuli näkyviin se, kuinka kukin perheenjäsen kokee ja muistaa asiat omalla tavallaan. Esimerkiksi isän kuolinpäivän tapahtumien kulusta ja läsnä olleista henkilöistä äidillä ja tyttärellä oli erilaisia muistikuvia. Sisar kertoi, kuinka Sipi oli isän kuoleman jälkeisenä aikana kulkenut joka paikassa hänen perässään. Sisar mietti, mahtoiko Sipi hakea hänestä turvaa isän kuoleman jälkeen, jolloin äiti oli voimakkaasti oman surunsa murtama. Mietimme myös selitystä sille, miksi Sipin oireet alkoivat juuri silloin, kun äiti koki itse toipuneensa. Olisiko niin, että lapsella on kyky odottaa tilaisuutta ja havaita mahdollisuus omien 75


tunteidensa esille tuomiseen? Kokiko Sipi tuolloin, että hänen aikansa oli tullut? Otimme esiin traumanäkökulman ja kerroimme, minkälaisia oireita traumaattisiksi koetut tapahtumat voivat aiheuttaa ja minkälaisia selviytymiskeinoja traumasta selviytymiseksi voi olla. Puhuimme jälleen myös turvallisuudentunteen järkkymisestä ja sen takaisin saamisesta. Tässä yhteydessä äiti kertoi, että he olivat muuttaneet Sipin nukkumapaikkaa. Sipi oli itse asiassa sitten jonkin ajan kuluttua halunnutkin siirtyä takaisin omaan huoneeseensa nukkumaan ja nukkuminen oli korjaantunut. Sipi oli mahdollisesti kokenut, että hän tuli pelossaan ja turvattomuudentunteessaan kuulluksi. Trauman ja surun välinen ero Traumaattisten kokemusten käsittely ja sureminen ovat Holmbergin (2003) mukaan eri asioita, vaikka ne liittyvätkin monella tapaa ja eritasoisina toisiinsa. Etenkin lapselle läheisen kuolema on aina traumaattinen kokemus. On kuitenkin monia tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, kuinka paljon tapahtuma traumatisoi lasta. Näitä tekijöitä ovat: kuka kuoli ja miten, lapsen oma persoonallisuus, sinnikkyys sekä olemassa olevat selviytymiskeinot, aikaisemmat kokemukset eli kuinka turvallista on ollut aiemmin vai onko menetyksiä jo useita, onko lapsen saatavilla tukea omalta vanhemmalta tai joltakulta muulta tärkeältä aikuiselta. Suremisessa ja traumassa on molemmissa kysymys menetyksestä, joko konkreettisesta henkilön tai asian menetyksestä tai abstraktimmasta kokemuksesta, kuten oman turvallisuuden menetyksestä. Tämä menetys aiheuttaa saman ensireaktion, jolloin asian käsittely ei vielä ole mahdollista. Varsinainen sureminen edellyttää traumaattisten kokemusten nostamista tietoisuuden tasolle ja siihen liittyvien yksityiskohtien ymmärtämistä ja näkemistä reaalisessa valossa. Kun lapsi saa käsitellä traumaattista kokemustaan ja ymmärtää sen tapahtuneen menneisyydessä, voi suruprosessin läpikäyminen olla mahdollista. Soili Poijulan (1999) mukaan psyykkinen trauma näkyy ahdistuksena, joka voi muuttaa käyttäytymistä sekä aiheuttaa tunnereaktioita ja jopa ruumiillisia oireita. Trauma määritellään henkiseksi tai ruumiilliseksi vaurioksi tai haavaksi. Sen aiheuttaa traumatisoiva tapahtuma, joka saa aikaan traumaattista stressiä (Traumaterapiakeskus). Traumat voidaan jakaa ns. I-tyypin traumoihin, jotka syntyvät yksittäisen traumatisoivan tapahtuman seurauksena ja II-tyypin traumoi76


hin, joiden taustalla on jatkuvien traumatisoivien tekijöiden kuten väkivallan tai insestin, kokeminen. Lapsen identiteettiä tai turvallisuutta vahingoittava tilanne johtaa traumaattiseen kriisiin, jossa lapsi käy läpi erilaisia sopeutumisvaiheita. Ellei kriisiin läpikäyminen onnistu suotuisalla tavalla ja jos lapsen reaktiot ovat voimakkaita vielä kuukauden kuluttua tapahtumasta, kyseessä saattaa olla traumaperäinen stressihäiriö (Poijula 1999). Traumaperäisessä stressihäiriössä lapsi kuvittelee tai mieleen tunkee tahdosta riippumatta mielikuvia traumaattisesta tilanteesta. Tavallisia tunnereaktioita ovat syyllisyys, arkuus, surullisuus, pelko ja viha. Lapsi saattaa vältellä tapahtumasta muistuttavia asioita ja hänen maailmankuvansa sekä käsityksensä itsestä saattavat muuttua kielteisemmiksi. Oireina saattavat olla myös mm. keskittymisvaikeudet, unihäiriöt, aggressiivisuus ja regressio. Lapsen persoonallisuus ja maailmankuva voivat saada myös kovia kolhuja I-tyypin trauman seurauksena. Vaikutus voi näkyä vaikkapa itseluottamuksen heikentymisenä ja seuraavan onnettomuuden odotuksena. Luonnollisesti keskittymisvaikeudet voivat kouluikäisellä johtaa oppimisvaikeuksiin (Poijula 1999). Surutyö-traumatyö (Atle Dyregrov) Surutyö

Traumatyö

Muistikuvat menetetystä henkilöstä

Jatkuvasti mieleen tulevat muistikuvat traumaattisesta tilanteesta

Etsitään lohduttavia muistoja

Vältetään traumasta muistuttavia tilanteita

Halutaan puhua menetetystä Vaikea puhua tapahtumasta henkilöstä Suru, kaipaus, masennus

Ahdistus, pelko, masennus

Lohduttavia unia menetetystä

Painajaiset, kauhun hetket koetaan uudelleen

Suru, trauma ja perheen kanssa työskentely Perheen selviytymistä surusta voidaan tarkastella perheen kehitysvaiheajattelun kautta. Perheen kehitysvaihe antaa oman psykologisen leimansa sen hetkiselle perhetilanteelle. Siksi perheen ajankohtaisen kehitysvaiheen ymmärtäminen on tärkeää. Perheen ja yksilön kannalta on suuri merkitys sillä, tapahtuuko kuolema keskellä elämänkaarta vai sosiaalisen ajan rytmissä. 77


Perinteisen ydinperheen kehitysvaiheiksi nimetään tavallisesti yksitoista eri vaihetta: 1). itsenäinen nuori aikuinen, 2). seurusteleva pari, 3.) vakiintunut pari, 4.) imeväisikäisen lapsen perhe, 5.) leikki-ikäisen lapsen perhe, 6.) kouluikäisen lapsen perhe, 7.) murrosikäisen lapsen perhe, 8.) perhe lähtöalustana, 9.) uusi kahdenkeskisyys, 10.) ikääntyvä pari ja 11.) leskeys. Perheen kehitysvaihe muuttuu toiseksi silloin, kun joidenkin perheenjäsenten roolien on pakko muuttua (Wahlberg 1996). Jos perhe menettää jonkun jäsenensä kesken perheen elämänkaarta, kuolema pysäyttää ja estää perhettä elämästä tulevaisuuttaan ja tehtäväänsä siten, kuin se oli suunnitellut ja toivonut. Kussakin perheen vaiheessa on sekä voimavaroja, että riskitekijöitä, jotka joko auttavat menetyksestä selviämisessä tai vaikeuttavat sitä. Systeemisen näkemyksen mukaan perhe on avoin systeemi, joka on vuorovaikutuksessa muiden avointen systeemien kanssa. Perhesysteemi on enemmän kuin osiensa summa. Perheen jäsenet vaikuttavat toisiinsa niin positiivisissa kuin negatiivisissakin asioissa (Carter& McGoldrock 1989). Jos perheessä sattuu kuolemantapaus, perhesysteemiin tulee muutos. Aikaisempi tasapaino järkkyy ja perheen on etsittävä uusi toimintatapa. Perhettä voi kohdata traumaattinen menetys monella tapaa. He voivat kaikki olla osallisena esimerkiksi onnettomuudessa tai sitten joku tai osa heistä on ollut osallisena traumaattisessa tilanteessa, mutta kiintymyksen ja tunteiden välityksellä voi samoja vaikutuksia siirtyä muihin perheenjäseniin. Perheen muutoksessa traumaattisen tapahtuman jälkeen perheenjäsenet voivat olla suurena apuna toisilleen. He tuntevat toisensa ja huomaavat toistensa yksilölliset reaktiot. Vaikka perheenjäsenistä ei kukaan yksilönä kärsisi traumaperäisestä stressihäiriöstä tai komplisoituneesta surusta, voi perhe systeeminä kärsiä niistä. Oireita voivat olla esimerkiksi perheenjäsenten univaikeudet ja painajaiset, itseluottamuksen heikkeneminen, pelot, kouluongelmat, fyysiset vaivat, tunne-elämän epätasapainoisuus, kanavoitumaton aggressio ja uuden menetyksen tai trauman odotus, enteisiin uskominen (Poijula 2002). Perheen selviytymiseen traumaattisesta tapahtumasta vaikuttaa se, minkälaisia aikaisempia tai samanaikaisia stressitekijöitä perheellä on. Sillä onko perhesysteemi avoin ja joustava tai sulkeutunut ja eristäytyvä, on merkitystä myös perheen selviytymisessä. Perheen kommunikaatiotavalla ja sillä muuttaako traumaattinen kokemus perheen kommunikaatiomallia, on myös oma merkityksensä. Jos perheessä vallitsee rauhallinen tapa suhtautua ja ratkoa ongelmia, on perheen helpompi selviytyä. Syyttely, syyllisyys ja häpeä puolestaan vaikeuttavat surusta selviytymistä. 78


Perheessä saattaa esiintyä kilpailua surusta ja traumaoireista. Saattaa syntyä myös ylihuolehtimista, joka liittyy menettämisen pelkoon. Perheenjäsenet voivat pelätä olla erossa toisistaan. Surevien vanhempien voi olla vaikea oman surunsa ja uupumuksensa vuoksi osoittaa hellyyttä tai pitää huolta rajoista. Se, että perheenjäsenet etenevät surussaan yksilöllisesti ja mahdollisesti toistensa kanssa epätahtiin, voi aiheuttaa perheessä ristiriitoja. Perheen selviytymisessä ja toipumisessa on tärkeää, että perheenjäsenet käyvät yhdessä menetystä toistuvasti läpi. On tärkeää, että jokaisen kokemus tulee esiin yhtä tärkeänä ja että jokaisella on mahdollisuus tulla kuulluksi. Perheen selviytymisen ydin on se, että perhe muodostaa jaetun käsityksen siitä, mitä on tapahtunut ja miksi. Perheenjäsenille tulee käsitys siitä, miksi he ovat toimineet kuin ovat toimineet ja pystyvätkö he tulevaisuudessa selviytymään, jos jotakin samanlaista tapahtuu uudelleen ja ovatko he oppineet tapahtuneesta jotakin (Figley, 1989). Surevien lasten ja heidän perheidensä auttamisessa voidaan käyttää psykoedukatiivista interventiota. Siinä perheelle annetaan informaatiota lasten ja aikuisten reaktioista ja niiden eroista. Tarkoitus on, ettei kenenkään tarvitse kantaa turhaa syyllisyyttä omasta olostaan. Esimerkiksi lapset ja nuoret liikkuvat nopeasti tilanteesta toiseen. Perhettä kannustetaan faktojen jakamiseen, koska selviytymiseen vaikuttaa se, onko kaikilla perheenjäsenillä oikeus saada tietää kuolemaan liittyviä tosiasioita vai salataanko tietoja ja syntyykö perhesalaisuuksia. Perheelle annetaan tietoa myös sukupuolten välisistä surun ilmaisun eroista ja perhedynamiikasta. Perhetapaamisissa perhettä autetaan traumaattisten muistojen käsittelyssä. Heidän kanssaan selvitellään tuskallisten paikkojen, tilanteiden ja ihmisten kohtaamisia ja autetaan ymmärtämään yhteys muistuttajien ja tapahtuman välillä. Perheenjäseniä autetaan tunnistamaan muistuttajat, jotka aiheuttavat reaktioita ja autetaan saamaan näitä muistuttajia vähitellen hallintaan. Kun perheen kanssa keskustellaan, tarjotaan roolimalli tuskallisten asioiden käsittelyyn. Terapiassa voidaan keskustella siitä, kuinka perhe voi keskustella ja perhettä voidaan auttaa näkemään uudet roolien vääristymiset. Työskennellään perhedynamiikan kanssa. Eri asiat voivat olla traumaattisia ja lohduttavia eri perheenjäsenille ja perheenjäsenten väliltä voi puuttua reaktioiden samanaikaisuus ja ymmärtäminen. Yksilöllisiin reagointitapoihin voidaan suhtautua moittimalla, ymmärtämättä tunteilla reagoinnin ja tunteiden hallinnan erilaisuutta (Katajisto 2004). 79


Sipin olo on helpottunut Sipin saama vuoden kuntoutuspäätösaika alkoi umpeutua ja parin kuukauden tauon jälkeen oli viimeinen tapaaminen. Viimeiselle terapiakäynnille tulivat äiti ja kolme nuorimmaista. Tunnelma oli vapautuneen tuntuinen, perhe oli saanut kesästä voimaa. Äiti kertoi, ettei Sipi ollut enää saanut itkunpuuskia kesän aikana. Keväällä oli koululla ollut neuvottelu, jossa oli todettu, että kouluvaikeudet olivat ohi, ja niin Sipi aloitti syksyllä koulun normaaliluokalla. Hän nukkui vielä aika ajoin vierashuoneessa äidin läheisyydessä, mutta myös omassa huoneessaan. Äiti kertoi saaneensa terapiatapaamisista paljon käytännön selviytymiskeinoja ja tukea vanhemmuuteen sekä ymmärrystä Sipiä ja muitakin lapsia kohtaan. Hän totesi tajunneensa sen, että Sipi tarvitsi enemmän äidiltä tukea, kuin hänen ikänsä ehkä edellyttäisi. Hän itse koki vapautuneensa ja ottaneensa uuden askeleen elämässään. Sisarukset olivat myös omalta osaltaan auttaneet Sipiä eteenpäin. Sipi itse totesi asioidensa olevan paremmalla mallilla. Sisar oli käynyt keväällä koulukuraattorin luona ja mietti kävisikö vielä myöhemmin häntä tapaamassa. Veljen mielestä terapiakäynneistä oli ollut hyötyä ja hän mainitsi, että äidissäkin näkyi positiivinen muutos. Meille työntekijöille tuli selkeä olo siitä, että perhe selviäisi omin avuin eteenpäin. Oli aika kiittää perhettä yhteistyöstä ja sanoa näkemiin. Aikuisen suru ja leskeys Perheen äiti kertoi usealla tapaamisella, mitä kaikkea puolison kuolema on hänelle merkinnyt, ja minkälaisia muutoksia hänen elämänsä oli tullut. Monet hänen kokemuksensa löytyvät myös kirjallisuudesta. Aviopuolison kuolema merkitsee leskelle paitsi rakkaan ihmisen tuskallista menetystä myös muutoksia monella rintamalla. Hän menettää kumppanin, läheisyydentunteen, osan itseään sekä puolison roolin. Hänen on selvittävä yksin elämän haasteista. Aviomiehestä tai vaimosta tulee yhtäkkiä leski ja yksinhuoltaja. Mitä nuorempi leski on, sitä enemmän hän on yksin surunsa kanssa, sillä hänellä on harvoin ystäviä, jotka ovat samassa elämäntilanteessa. Elämänkaarensa loppupuolella puolisonsa menettäneet sen sijaan ovat useammin pystyneet ennakkoon valmistautumaan puolisonsa kuolemaan, joko yksin tai yhdessä kuolevan puolison kanssa. Tunnetasolla puolison kuolema aiheuttaa avuttomuuden, riittämättömyyden ja kykenemättömyyden tunteita. Lesken on tarkasteltava 80


entinen elämäntapa uudelleen ja löydettävä tunne elämän tarkoituksellisuudesta. Lesken on sopeuduttava uusiin rooleihin ja säilytettävä samanaikaisesti kiintymysside kuolleeseen puolisoon. Hänen on sekä päästettävä irti että pidettävä kiinni. Teemat kietoutuvat toisiinsa, eivät asetu toisiaan vastaan. Surutyön läpikäyminen kestää eri ihmisillä hyvin eri aikoja. Intensiivisintä suru on 1-2 vuotta kuoleman jälkeen, osa oireista jatkuu yli kymmenen vuotta (Poijula 2002). Uuden surunäkemyksen mukaan keskeisintä on ajattoman ja jatkuvan kiintymyksen säilyttäminen menetettyyn ihmiseen. Kiintymys elää arjessa esim. esineiden ja tavaroiden avulla. Vielä vuosikymmenien kuluttua jokin muistuttaja voi tuoda kuolleen elävästi mieleen (Heiskanen 2000). Tutkimuksissa on tarkasteltu lasten vaikutusta lesken surusta selviytymiseen. Balkwellin (1981) tutkimuksessa huomattiin puolison kuolemaan sopeutumisen olevan kaikkein vaikeinta alle 45-vuotiaana leskeksi jääneillä henkilöillä, joilla on huollettavia lapsia. Heille lapset voivat olla ainoa syy, jonka vuoksi oman elämän on jatkuttava. Lapset voivat siis olla elämänlanka ja äitiys tärkeä elämänarvo. Sekä leski että hänen sosiaalinen verkostonsa pyrkivät yleensä säilyttämän käsityksen leskestä naimisissa olevana puolisona, vaikka liiton toisen puolison paikka on tyhjä. Poijula (2002) viittaa kirjassaan Mossin ja Mossin (1996) viiteen teemaan, jotka liittyvät avioliiton siteeseen ja mahdollistavat symbolisen vuorovaikutuksen leskeyden aikana. Nämä teemat ovat: välittäminen, läheisyys, perhetunne, sitoutuminen ja integroituminen uuteen avioliittoon. Välittäminen kehittyy vuosien kuluessa vastavuoroisesta huolenpidosta toisen hyvinvoinnista; tuo huolenpito jatkuu kuoleman jälkeenkin. Leski säilyttää jatkuvan kiintymyksen kuolleeseen ja hänestä huolehtimisen. Läheisyys syntyy pitkäaikaisesta totutusta päivittäisestä vuorovaikutuksesta. Kumpikin puoliso oppii ennakoimaan toisen havainnot ja reaktiot. Puolison kuoleman jälkeen lesken ihmissuhteet ovat muutostilassa. Kuolema vaikuttaa avioliiton aikana solmittuihin ystävyyssuhteisiin. Suurin muutos koetaan yleensä kuolleen puolison sukulaisiin, yhteisiin ystäviin ja puolison työtovereihin. Leski saattaa huomata myös pariskuntien ja perheiden suunnalta tulevien kutsujen harvenevan. Naisleskestä ei ole riittävästi seuraa perheiden miespuolisille jäsenille. Erilaiset juhlakutsut vähenevät. Toisaalta naislesket voivat olla myös uusi uhka parisuhteelle. Leskiä voi olla vaikea kohdata, ei löydetä sanoja joilla lohduttaa ja siksi ennemmin vältellään. Surevan auttaminen ja tukeminen koetaan vaikeaksi. Pinnallinen lohduttaminen ja sääli saattavat johtaa siihen, että leski vetäytyy yhä voimakkaammin yksinäisyyteen suremaan (Kangas 1998, Kyyrönen 1983). 81


Loppuarviointi Työotteemme oli koko työskentelyn ajan voimavarasuuntautunut. Sipin perheestä itsestään löytyi monia voimavaroja mm. perheen avoimuus, he kykenivät keskustelemaan vaikeistakin asioista. Voimavaraksi ja heidän selviytymistään helpottavaksi asiaksi voidaan varmasti katsoa myös heidän hengellinen vakaumuksensa. Heillä oli sen myötä myös yhteisö tukenaan. Samoin heillä oli sukulaisia lähellään. Heillä oli taloudellisesti turvallista. Olen halunnut artikkelissani tarkastella Sipin ongelmia trauman ja pitkittyneen surun näkökulmasta. Mahdollista olisi ollut myös tarkastella esimerkiksi masennusta. Valokuvien käyttö osoittautui oivalliseksi työskentelyvälineeksi samoin kuin sukupuun tekeminen. Psykoedukatiivinen työskentely oli mielestäni myös hyödyllistä, perheelle annettiin lähes joka tapaamisella asiatietoa niin surusta, traumasta, lapsen kehityksestä kuin masennuksestakin, mainitakseni muutamia esimerkkejä. Perheen äiti oli varsin vastaanottavainen annetulle tiedolle, vaikka hänellä itselläänkin sitä oli paljon. Sipin tilanteen helpottajana ei voida tietenkään unohtaa myöskään toimintaterapian osuutta. Äidin kyky vastata nuorimman lapsensa tarpeisiin oli varmasti yksi merkittävimmistä tekijöistä surusta selviytymisessä.

82


Lähteet

Balkwell C. (1981) Transition to Widowhood: A review of the literature. Family relations.30,117-127 De Maria R., Weeks G.,Hof L.(1999) .Focused genograms: intergenerational assessment of individuals, couples, and families, Brunner-Routledge, New York, Hove,32-33 Dyregrov Atle (1994). Lapsen suru. Jyväskylä: Gummerus kirjapaino Oy. 13-15,34,100 Erkkilä J.(2003). Musiikkiterapian mahdollisuudet lapsen surussa. Teoksessa Erkkilä, J. Holmberg, T., Niemelä, S., Ylönen, H. Surevan lapsen kanssa, SMS-tuotanto Oy. Helsinki.17-55 Figley, C.R. (1989). Helping traumatized Families.San Francisco:JosseyBass Publishers Heiskanen, T. (2000). Surun myötä kuolleesta läheisestä kasvaa sisäistetty aarre. Mielenterveys 2, 12-16. Holmberg, T.(2003). Leikkiin on kirjoitettu lapsen surun sanat. Teoksessa Erkkilä.J, Holmberg.T, Niemelä.S, Ylönen.H. Surevan lapsen kanssa.SMS-tuotanto Oy.Helsinki.59-74 Kangas, T. (1998). Aikuisen selviytyminen perheenjäsenen odottamattomasta kuolemasta ilman psykologista jälkipuintia. Pro gradu. Tampereen yliopisto.14 Katajisto, Jarno (2004). Luentomoniste 25.5.04 koulutuksessa "Vakavasti traumatisoituneen potilaan tunnistaminen, arviointi ja hoito" 2003-2004. Kyyrönen, K.. (1983). Perhe kasvaa ja kehittyy kriisiensä kautta. Juva: WSOY.179 Mcgoldrick, M. & Gerson, R.(1980). Genograms in Family Assessment New York, W.W Norton. 1-7 Poijula, S. (1999). Lasten traumat ja niiden hoito. Teoksessa Sinkkonen, J., Pihlaja, P.(toim.).Ulos umpikujasta. Miten auttaa tunnehäiriöistä lasta? Porvoo: WSOY.187-193 Surutyö - menetyksen tai menetyksen uhan muuttaminen kasvun lähteeksi. http://www2.hamk.fi/sosiaaliala/ajankohtaista/surutyö.htm (luettu19.6.04) Traumaterapiakeskus http://www.traumaterapiakeskus.com/trauma.htm (luettu 19.6.04) Tuominen, E. (1994). Elämän muutos ja muutoksen hallinta. Helsinki: Eläketurvakeskus.231-233 Wahlberg, K - E., Isohanni, M. Hyvin toimiva perhe. Suomen lääkärilehti. 16/96vsk 51.1786

83


84


Kiukkupeikkoja ja kummahuulia Luovaa, voimavarasuuntautunutta ja ratkaisukeskeistä terapiaa lapsiryhmissä Kotkan Lasten ja nuorten Voimalassa 2001-2004 Pirjo Mäkelä, Lotte Soini, Sirkka Niemelä

85


Kotkan Lasten ja nuorten Voimalan yhtenä toimintamuotona on ollut lasten ja nuorten ryhmämuotoinen kuntoutus ja terapia. Vuosina 2001 - 2004 Kotkassa on toiminut toiminnallinen poikien ryhmä, syömishäiriöisten ryhmä, ylipainoisten poikien ryhmä, sijoitettujen lasten ryhmä, Asperger-lasten ryhmä sekä kahdeksan eri ryhmää, joita on kutsuttu nimellä Luova ryhmä. Luoviin ryhmiin on osallistunut yhteensä 20 lasta, jotka ovat iältään olleet 9-13 -vuotiaita. Osa lapsista on osallistunut useampaan ryhmään. Ryhmän koko on ollut kolme tai neljä lasta, ja ohjaajina on toimineet kaksi terapeuttia. Ryhmät on koottu Voimalassa asioivien perheiden lapsista, joiden on arvioitu hyötyvän ryhmämuotoisesta kuntoutuksesta ja terapiasta. Luovan ryhmän toiminnasta on saatu Kotkassa hyviä kokemuksia ja tuloksia. Ryhmän yleisenä tavoitteena ja tarkoituksena on ollut erilaisin toiminnallisin ja terapeuttisin menetelmin vahvistaa lapsen itsetuntoa ja itsetuntemusta, sosiaalisia taitoja, sekä löytää uusia tapoja ja voimavaroja ratkaista ongelmatilanteita. Ryhmän kautta on voitu tukea ryhmän jäsenten edistymistä omassa kehityksessään. Erityisesti on keskitytty voimavarojen löytymiseen positiivisten ja iloisten asioiden ja toimintojen kautta. Ryhmässä tapahtuvan psykoterapian toteutuminen perustuu Moilasen ym. (2004) mukaan siihen, että ryhmätilanne tarjoaa jäsenille terapeutin ohjauksessa mahdollisuuksia kokea, ymmärtää ja toimia yhdessä muiden kanssa, jotka elävät samaa kehitysvaihetta. Ryhmäterapian parantava voima perustuu myös siihen, että samassa kehitysvaiheessa olevat lapset tai nuoret intuitiivisesti ymmärtävät toisiaan. Ryhmän oma kehitys ja vuorovaikutus antavat ryhmän jäsenille enemmän kuin pelkästään ryhmän jäsenten ja terapeutin väliset vuorovaikutussuhteet sellaisenaan. Ryhmässä mukana oleminen vähentää eristyneisyyttä ja edistää vuorovaikutuksen syntymistä. Ryhmäterapia sopii erityisen hyvin lapsille, joilla on vaikeuksia sosiaalisissa suhteissa. Kun tavoitteena on esimerkiksi lapsen sosiaalisten taitojen vahvistaminen, on mielekästä ja hyödyllistä harjoitella näitä taitoja sosiaalisessa kontekstissa, eli ryhmässä muiden lasten kanssa yksilökäyntien sijasta. Pienten lasten ryhmissä leikillä on keskeinen asema, kun taas isompien lasten ryhmät ovat usein toiminnallisia. Ryhmässä ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemisen tunne eroaa yksilötyöskentelystä. Ryhmässä yksittäinen jäsen saa hyväksyntää ohjaajan lisäksi muilta ryhmäläisiltä. Ryhmän jäsen voi kokea itsetunnolleen merkittävämmäksi sen, että muut ryhmän jäsenet ymmärtävät häntä, kuin sen, että saa ymmärtämystä pelkästään terapeutilta. Ryhmässä on samanaikaisesti monta jäsentä, jotka ovat persoonaltaan 86


erilaisia. Ryhmän jäsenellä on mahdollisuus löytää toinen, joka on samalla “aaltopituudella” kuin hän itse, ja samalla hänellä on mahdollisuus moniin erilaisiin ja rikkaisiin ihmissuhteisiin. Monissa lyhytterapiaryhmissä jäsenet ovat solmineet ystävyyssuhteita, jotka ovat kestäneet kauan sen jälkeen, kun ryhmä on jo loppunut, ja jotka ovat olleet kiistattomasti enemmän avuksi kuin aikaisemmat ammattiauttajat (Sharry, 2001). Ratkaisukeskeisyys, voimavarasuuntautuneisuus ja luovuus Ratkaisukeskeisessä terapiassa painopiste on asiakkaan voimavaroissa sekä asiakkaan osaamisessa ja taidoissa, ei niinkään hänen heikkouksissaan ja puutteissaan. Ongelmia ja vaikeuksia asiakkaan elämässä ei kielletä, mutta ratkaisukeskeinen terapia painottaa sitä keskeistä käsitystä, että jos yritetään saada aikaan muutosta, kannattaa keskittyä voimavaroihin. Kun asiakkaat tekevät muutoksia elämässään tai ratkaisevat ongelmiaan, he tekevät sen voimavarojensa eikä heikkoutensa avulla (Sharry, 2001). Ratkaisukeskeinen lähestymistapa on hyvin sopusoinnussa lapsen ajattelu- ja toimintatapojen kanssa: niissä on samanlaisia elementtejä (Berg & Steiner, 2003). Eräs yhtäläisyys on suhtautumistavassa selityksiin ongelman syistä ja seurauksista. Lapsethan harvemmin pohtivat ja tekevät johtopäätöksiä omien ongelmiensa syistä ja seurauksista. Lapsille ominaista on kokeilla erilaisia tapoja päästä tavoitteeseensa sekä ratkaista ongelmia yrityksen ja erehdyksen kautta. Lapset ovat enimmäkseen kiinnostuneita siitä, miten asiat toimivat käytännön arkielämässä. Samantapaisesti on kehittynyt myös käytännönläheisyyttä korostava ratkaisukeskeinen terapia ja yksittäistapausten kautta johdetut olettamukset siitä, mikä toimii käytännön elämässä ja mikä ei. Ratkaisukeskeisyyden ydinajatuksena voidaankin pitää, että tehdään sitä, mikä toimii. Bergin & Millerin (1994) mukaan ratkaisukeskeisen terapian kolme keskeistä periaatetta, joita he kutsuvat keskeiseksi filosofiaksi, ovat seuraavat: !Jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä! !Kun tiedät, mikä toimii, tee sitä lisää! !Jos se ei toimi, älä jatka sen tekemistä, vaan tee jotakin toisin! Positiivinen palaute, ratkaisukeskeiset kysymykset ja Muksuopin (Furman, 2003) ideat ovat myös auttaneet nostamaan esille myönteisiä asioita ja tapahtumia sekä henkilökohtaisia voimavaroja. Ongelmista puhumisen sijasta ryhmissä on keskitytty tavoitteiden ja toiveiden määrittelyyn ja niiden saavuttamiseen. Näin on luotu toivoa ja 87


autettu lasta uskomaan, että hän on menossa toivottua tavoitetta kohti, vaikka edes pienin askelin. Ryhmässä lapsi ei leimaudu ongelman mukaan, ja hän voi huomata, että jokainen ryhmän jäsen harjoittelee jotakin taitoa. Ryhmissä on käytetty erilaisia luovan terapian menetelmiä, kuten tarinoiden ja esitysten tekemistä, maalaamista, rentoutumista jne. Jokainen ryhmä on ollut erilainen, jolloin eri asiat ryhmän toiminnassa ovat painottuneet. Luovan terapian aloittamisen lähtökohtana on ihmisen vieminen lempeästi tutustumaan eri välineisiin, ja sen jälkeen sen toiminnan painottaminen, mikä tuntuu sopivalta juuri tälle ihmiselle. Toisaalta suunnittelu ja etukäteen miettiminen on tärkeää, toisaalta yhtä tärkeää on se, että näkee yksilön ja ryhmän tarpeet, ja muuttaa tai luopuu valmiista suunnitelmista. Tämä on yksi luovan toiminnan suurimmista haasteista, ja se vaatii ohjaajalta koulutusta ja kokemusta. Kotkassa Luovien ryhmien ohjaamisessa on käytetty ratkaisu- ja voimavarasuuntautuneen työskentelytavan sekä luovan terapian viitekehyksiä. Näiden viitekehyksien yhdistäminen on tuntunut toimivalta tavalta ohjata ryhmää. Lapset yleensäkin ilmaisevat itseään ja kommunikoivat toisten kanssa hyvin paljon toiminnan, visuaalisten mielikuvien, leikkien, pelien ja monien luovien menetelmien kautta. Näin on voitu hyödyntää ja päästää valloilleen niitä resursseja, joita lapsilla jo on. Ryhmissä on käytetty ratkaisukeskeisiä ja luovia menetelmiä, joiden perustana on ollut voimavaraistaa lapsia vahvuuksien ja osaamisen kautta niin, että he saisivat lisää itsevarmuutta sekä luottamusta omiin kykyihinsä ja voisivat kokea myönteisiä, onnistumisen tunteita ja pärjäämistä tavallisissa arkielämän aktiviteeteissaan ja sosiaalisessa kanssakäymisessä muiden kanssa. Luoviin ryhmiin osallistuneet lapset Ja ryhmien toteutuminen Ryhmissä on ollut lapsia, joilla on ollut mm. keskittymisvaikeuksia, pelko- ja ahdistushäiriöitä, muita tunnehäiriöitä ja sosiaalisia vaikeuksia toimia samanikäisten kanssa. Mukana on ollut lapsia, joilla on ollut diagnoosina Aspergerin syndrooma, Silver-Russelin syndrooma ja ADHD. Jotkut ovat olleet perhekoteihin sijoitettuja lapsia, ja osa ryhmiin osallistuneista lapsista ovat olleet erityisoppilaita (mukautettu opetus ja sopeutumattomien opetus). Ryhmää muodostaessa ei niinkään ole kiinnitetty huomiota lasten diagnooseihin, vaan tärkeintä on ollut terapialle asetetut tavoitteet. Keskeistä ja yhteistä näille lapsille on ollut se, että he ovat tarvinneet vahvistusta sosiaalisen kanssakäymisen taitoihin sekä itseluottamuksen ja minäkuvan lujittumiseen. 88


Lasten kanssa työskenneltäessä on aina välttämätöntä tehdä yhteistyötä myös heidän vanhempiensa kanssa (Berg & Steiner, 2003; Selekman, 1997). Vanhemmathan tekevät päätöksen siitä, tarvitseeko lapsi ulkopuolista tukea tai terapiaa. Vanhemmat tai huoltajat ovat lapselle tärkeimmät ja läheisimmät ihmiset, joista lapsi on täysin riippuvainen. Tavallaan asiakkuuksia onkin silloin kaksi; lapsi ja hänen vanhempansa/huoltajansa. Vanhempien lisäksi on usein välttämätöntä työskennellä myös lasta hoitavan verkoston kuten päiväkodin tai koulun kanssa. Osa vanhemmista toivoi lapselleen ryhmämuotoista terapiaa jo ensimmäisellä tapaamiskäynnillään Voimalassa. Osalla lapsista oli ollut jo ennen ryhmään tuloa perhe- ja/tai yksilökäyntejä, joiden perusteella terapeutti yhdessä vanhempien kanssa arvioi, että lapsi voisi jatkossa hyötyä yksilökäyntien sijaan enemmän ryhmäkäynneistä. Lapsen käynnit saattoivat myös jatkua ryhmän jälkeen perheja/tai yksilökäynteinä. Yhteistyötä on tehty myös joittenkin lasten opettajien kanssa. Ne lapset ja perheet, jotka ovat toivoneet lapsilleen ryhmäkuntoutusta ja sitoutuneet siihen, ovat käyneet säännöllisesti ryhmässä. Useimmat vanhemmat ovat kertoneet lasten tulleen ryhmään erittäin mielellään, ja poisjääntejä on ollut vähän. Ryhmät ovat kokoontuneet viidestä kahdeksaan kertaan. Kun tapaamisia on ollut enemmän, ryhmä on ehtinyt kiinteytyä, ja tavoitteita on pystytty paremmin saavuttamaan. Ryhmät ovat kokoontuneet kerran viikossa ilta-aikaan ja kerrallaan ryhmän kesto on ollut ryhmästä riippuen 60-75 minuuttia. Ryhmätilana on käytetty Kotkan Voimalassa olevaa suurinta huonetta, jossa on pöytä ja tuoleja, erilaisia tyynyjä ja patjoja, isoja ja pieniä palloja, CD-soitin, erilaisia lautapelejä, muovailuvahaa, värejä ja paperia, sekä seinillä on paljon lasten ja nuorten piirustuksia ja maalauksia. Huone on tilava, joten se sopii mainiosti ryhmien käyttöön. Vapaassa tilassa voi leikkiä ja oleilla, lattialla on tilaa levittää isojakin papereita maalauksia varten. Ryhmän aloitus Kun vanhempien ja lapsen kanssa on alettu puhua mahdollisuudesta päästä ryhmään, yhdessä on mietitty mitkä ovat tavoitteet juuri tämän lapsen kohdalla. Vanhemmat ja lapset määrittelevät ennen ryhmän alkua asioita/taitoja, joita olisi hyvä harjoitella ryhmässä. Tavoitteina on voinut olla esimerkiksi oppia tulemaan muiden kanssa toimeen tai saada enemmän itseluottamusta. Joku on tullut ryhmään harjoittelemaan, miten olla muiden kanssa joutumatta riitoihin tai miten ilmaista toiveitaan ja ajatuksiaan muille. Lasten terapiatyöskentelyssä vanhempien kanssa tehtävä yhteistyö on ollut olennaisen tärkeässä 89


osassa. Ryhmän ohjaajat ovat työskennelleet vanhempien yhteistyökumppaneina heidän näkemyksiään kunnioittaen ja heidän toivomuksensa huomioiden. Vanhempia on tavattu myös ryhmän loputtua, ja heidän kanssaan on arvioitu ryhmän vaikutusta lapseen. Myös kesken ryhmän on voitu olla yhteydessä vanhempiin, jos on tullut tarvetta. Koko ryhmän ajan ohjaajat ovat olleet valmiita ottamaan vastaan palautetta ryhmästä ja siitä, miten lapsi kokee olonsa ryhmässä. Vanhemmat ovat tavanneet toisiaan eteisessä lapsia tuodessa ja haettaessa, ja välillä keskustelu on ollut hyvinkin vilkasta. Ensimmäinen tapaaminen Kun aikuiset tai lapset tulevat ensimmäisen kerran ryhmään, jännitys voi olla melkoinen, varsinkin jos ei koskaan aikaisemmin ole ollut terapiaryhmässä. Jännityksen aiheita on monia: minkälaisia ovat muut ryhmän jäsenet, miten ohjaajat toimivat, hyväksytäänkö minut ryhmään, mitä ryhmässä oikein tapahtuu jne. Jo ensimmäisestä kerrasta lähtien Luovissa ryhmissä on pidetty kiinni tietyistä rakenteista, joiden toistumisella on luotu ryhmän jäsenille turvallisuutta. Ryhmässä on kokoonnuttu aina aluksi pöydän ääreen syömään jotakin pientä (pipareita, karkkia) ja juomaan mehua. Samalla on kuunneltu jokaisen kuulumiset. Olemme yleensä käyttäneet sellaisia kysymyksiä kuin “Mitä hyvää sinulle on tapahtunut?” tai “Kerro joku asia, mikä on nyt paremmin kuin aikaisemmin”. Olemme halunneet keskittyä nimenomaan niihin hyviin asioihin, joita lapset ovat kokeneet, ja keskusteluilla on haluttu lasten oppivan näkemään niitä hyviä ja voimavaroja antavia asioita, joita heidän elämässään on. Lasten kertomat hyvät asiat saattoivat olla hyvin pieniä asioita, ja ohjaajien tehtävänä on ollut rohkaista lapsia kertomaan niistä lisää. Joku kertoi siitä, että koe oli mennyt paremmin kuin osasi kuvitellakaan, joku kertoi lomasuunnitelmista tai siitä miten oli neuvoteltu kotieläimen hankkimisesta. Joskus tuli myös sellaisia vastauksia kuin “en tiedä”, “en keksi mitään”, “mitään hyvää ei ole tapahtunut”. Kysymystä käytettiin kuitenkin joka kerta alkupiirissä, koska jo pelkkä kysymyksen esittäminen ja sen ajatuksen esille tuominen, että asiat saattavat muuttua parempaan suuntaan, auttavat löytämään voimavaroja ja edistysaskeleita. Myös toisten vastausten kuuleminen auttaa löytämään uusia ilmaisutapoja ja ajattelumalleja. Ensimmäinen tapaamiskerta varataan tutustumiseen, nimien opetteluun ja turvallisuuden tunteen saavuttamiseen. Kaikki, myös ohjaajat, kertovat oman etunimensä ja jotakin hyvää itsestään, esim. jonkun 90


asian jonka osaa, jonkin harrastuksen josta pitää, omasta lemmikkieläimestä tai toiveesta saada sellainen. Omaan etunimeen voidaan muistin tueksi liittää samalla kirjaimella alkava ominaisuus tai vaikkapa eläin. Ryhmälle on voitu keksiä myös oma nimi. Ensimmäisessä tapaamisessa on mietitty ja kirjattu yhdessä myös ryhmän sääntöjä. Jotkut ryhmät ovat varsin kiinnostuneita tekemään sääntöjä, toisille se ei ole niin tärkeää. Ryhmien itselleen laatimat säännöt ovat olleet hyvin erilaisia: ketään ei saa kiusata, joka kerta syödään karkkia, leikitään tiettyjä leikkejä, kuunnellaan toisia, kerrotaan mitä halutaan tai toivotaan jne. Säännöt on pidetty seinällä joka tapaamisen ajan, ja niihin on ajan mittaan voitu lisätä uusia sääntöjä. Tärkeintä on, että kaikilla jäsenillä on turvallinen olo ryhmän aikana, jokaista on kuultu ja kaikki tietävät mitä ryhmässä voi/ei voi tehdä. Ensimmäisellä kerralla on tehty myös listaa toiveista ryhmää kohtaan: mitä lapset toivovat ryhmältä, mitä he haluavat ryhmässä tehdä. Kaikki toiveet, myös ”mahdottomat”, kirjataan paperille. Tällä on tarkoitus jo heti alussa viestittää lapsille, että ryhmä on heitä varten, heidän mielipiteitään ja ajatuksiaan kuullaan ja ne ovat tärkeitä. Lapsille on myös esitelty erilaisia asioita, joita Voimalassa voi tehdä. Usein jo ensimmäisellä kerralla he ovat olleet innokkaita esimerkiksi pelaamaan tai piirtämään. Jännityksen poistamiseen ja hyvän ja onnistuneen tunnelman luomiseen on ollut hyvä valita jokin fyysinen leikki tai toiminta, joista suosituin on ollut Kalaa-leikki. Leikissä heitetään pehmeää palloa, ja keskellä olija yrittää saada sitä kiinni. Hänen saadessaan pallon kiinni pallon heittäjä joutuu keskelle “kalaksi”. Tapaamisen lopuksi on kokoonnuttu uudelleen pöydän ympärille. Olemme kyselleet ja jutelleet siitä miltä ryhmäläisistä on tuntunut, oliko jokin erityisen mukavaa, oliko jokin kurjaa, ja mitä toiveita ryhmän jäsenillä on seuraavaa kertaa varten. Luovaa ja voimavarasuuntautunutta toimintaa “Todellinen maailma on rajattu. Mielikuvituksen maailma on rajaton.” (Jean-Jacques Rousseau) Valmiit ja omatekoiset kuvat ja kortit

Luovissa ryhmissä on käytetty erilaisia valmiita tai omatekoisia kortteja ja kuvia. Kuvien avulla voi ilmaista tunteita, toiveita, tavoitteita ja voimavaroja. Korteissa voi olla erilaisia kuvia tilanteista, maisemista, ihmisistä, eläimistä. Ne eivät ole varsinaisia pelikortteja, eikä niihin liity voittamista tai häviämistä. Niiden tarkoitus on auttaa 91


asioiden tai tapahtumien tai tarinoiden kertomista, löytää uusia näkökulmia sekä lisätä luovuutta ja mukavaa yhdessäoloa. Valmiita korttisarjoja on paljon tarjolla. Jotkut ovat käyttökelpoisempia kuin toiset, joten olemme miettineet jo hankintavaiheessa, mitkä sopivat lasten kanssa työskentelyyn ja mitkä eivät. Olemme käyttäneet sekä Pesäpuu ry:n että Ensi- ja turvakotien liiton julkaisemia kortteja. Monikäyttöisiä ovat olleet mm. Vahvuuskortit, Saga, Mythos, ja Copekortit. Myös postikortit ja omatekoiset kuvakortit ovat olleet käyttökelpoisia. Aikakausilehdistä löytyy paljon erilaisia kuvia eri tilanteista, ihmisistä, eläimistä ja luonnosta. Tärkeää on ollut, että käytettävissä on ollut monenlaisia kuvia ja kortteja eri aihepiireistä. Vahvuuskortit (Pesäpuu ry:n julkaisemat) ovat isoja kortteja, joissa on eläimen kuva ja kirjoitettuna jokin myönteinen ominaisuus. Korteissa lukee “Olen reilu”, “Osaan puolustaa itseäni”, “Osaan kuunnella muita”, “Olen luotettava” jne. Niiden tarkoitus on antaa lapsille mahdollisuus löytää ja kertoa omista ja toisten voimavaroista. Monille lapsille itselleen positiivisia ominaisuuksia kuvaavien korttien valinta ja niitten toisille esitteleminen voi olla jo huikea, uusi kokemus. Ryhmissä Vahvuuskortteja on käytetty mm. niin, että lapset ja ohjaajat ovat valinneet itselleen yhden tai useamman kortin, jotka kuvaavat itsessä olevaa vahvuutta ja kertovat siitä toisille tai ryhmäläiset ovat valinneet toisilleen kortin ja kertoneet toisen vahvuuksista sen avulla. Lapset ovat olleet hyvin taitavia ja osanneet valita toisilleen sopivia kortteja. He myös katsovat ja kuuntelevat tarkkaan, mitä kortteja heille itselleen on valittu ja mitä heistä sanotaan. Joskus jotkut lapset ovat ihastuneet kortteihin niin, että ovat halunneet itselleen mukaan muistoksi kopioita korteista. Myönteisten asioiden ääneen sanominen on edelleen opettelemisen arvoinen asia niin lapsille kuin aikuisillekin. Tarinat

“Mikäli sinussa on tarina, sen on pakko tulla ulos.” (William Faulkner)

Useimmat lapset pitävät kertomuksista ja tarinoista. Tarinoiden kautta he voivat ilmaista omia ajatuksiaan ja tunteitaan, kuten toiveitaan, haaveitaan, pettymyksiään tai pelkojaan. Tarinan sankareihin voi samaistua ja ottaa heiltä esim. oppia, miten asioita voidaan ratkaista. Ryhmässä voidaan yhdessä kokea sekä jakaa tarinan kokemukset ja erilaiset tunteet. Kortit tarjoavat mahdollisuuden harjoittaa mielikuvitusta, pitää hauskaa ja pelata ilman pisteiden laskemista, voittamista ja häviämistä tai taktikointia. Korteilla pelaaminen ei ole mielikuvitus92


kisa vaan tärkeintä on yhteinen leikki ja luovan ilmapiirin syntyminen. Kuvien kirjaimellinen tulkinta ei ole aina tarpeellista ja kuvissa voidaan nähdä myös symboleja tai toiminnan vertauskuvia. Saga- ja Mythos-kortit ( Ensi- ja turvakotien liitto) ovat hyviä apuvälineitä tarinoiden rakentamiseen. Joskus tarinaa on helpompi lähteä kertomaan, kun on kuva, mistä aloittaa. Sattumanvaraisesti tuleva tai tietoisesti valittu kuva voi lisätä ongelmanratkaisutaitoja ja luovuutta tarinan etenemisen myötä. Tapana on ollut istua tyynyillä ringissä lattialla, ja joku ryhmän jäsen on ottanut kortin ja aloittanut “Olipa kerran...”, sitten seuraava ottaa kortin ja jatkaa tarinaa eteenpäin. Ryhmän ohjaajien tehtävänä on ollut tarinoiden kirjaaminen sana sanalta. Kun tarina on päättynyt, se on luettu ääneen. Tarina on kirjattu juuri niin kuin lapset ovat sen kertoneet, eikä ohjaaja ole korjannut lasten ilmaisuja eikä sanontoja. Usein tarinalle on syntynyt myös nimi tässä vaiheessa. Yhdessä tehty tarina on ryhmän jäsenille kokemus; se on oma kokonaisuutensa, mutta samalla siinä näkyy jokaisen jäsenen osuus. Joissakin ryhmissä tarinat ovat nousseet pääteemaksi, ja niitä on työstetty monilla eri tavoilla, mm. piirtämällä tai tekemällä niistä esityksiä. Esitysten myötä tarinoihin tulee koko ajan uusia elementtejä. Ohjaajien sallivuus on tärkeää samalla, kun he huolehtivat ryhmän jäsenten turvallisuuden tunteen säilymisestä. Ryhmän tekemä tarina voi olla esimerkiksi seuraavanlainen: Kultainen sammakko Olipa kerran kultainen sammakko. Eräänä päivänä sammakko näki velhon, jolla oli pitkä valkoinen tukka, punainen kaapu ja ryppyiset kasvot. Velho oli matkalla salaperäiseen linnaan, jossa häntä odotti yllätys. Linnan yllätys oli kaunis rouva, joka oli sokea ja kultainen sammakko palautti sen näön. Mutta kuinka kultainen sammakko pääsi linnaan, jää lukioiden arvoitukseksi. Sammakko olikin tarhasammakko, joka osasi taikoa. Velho nappasi kultaisen sammakon ja meni takaisin omaan kotitorniinsa. Kun tuli ilta, velho ja sammakko lähtivät metsään, jossa he tapasivat kaksipäisen ukkelin. Ton ihmisen lemmikki oli yöpöllö. Ja sitten ne näki käärmeen joka muistutti alastonta naista. Sitten linnasta kuului yhtäkkiä vartijan huuto joka sanoi: Maalaan, maalaan taloa, sinistä ja punasta. Alakerrassa vaimo vietti häitä maalarin kanssa. Mutta nyt siirrytään takaisin tarinaan, jossa velho oli menossa takaisin kotitorniinsa, kultainen sammakko taskussaan. Mutta linnan 93


kellarissapa tapahtui kummia asioita... Siellä asui paha henki, mikä halusi tappaa velhon ja sammakon. Metsässä oli iso puu missä asui lilasilmäinen lehmä. Mutta se ei kuulu tarinaan, josta me nyt voimme kertoa lopun, jossa velho kuoli, mutta sitä ennen iski pahan hengen vapaaksi. Mutta kultainen sammakko hyppäsi pois velhon taskusta ja eli elämänsä onnellisena loppuun asti. Loppu. Tarinan tekivät keväällä 2004 Sauli, 13, Toni, 13, Mirja, 12 ja Matti, 9.

Videokameran käyttö

Ryhmissä on ollut mahdollisuus käyttää videokameraa, ja ryhmäläiset ovat toivoneet esitysten tallentamista. Esityksiä on suunniteltu, sitten harjoiteltu ja lopuksi esitetty ja videoitu. Sen jälkeen nauhoituksia on katsottu yhdessä useitakin kertoja. Kaikki lapset eivät ole aikaisemmin nähneet itseään videonauhalta, ja jo se voi olla lapselle merkittävä kokemus. Video tallentaa kaikki tapahtuneet sekä huonot että hyvät asiat. Ryhmässä emme kommentoi “huonoja” asioita, vaan kiinnitämme huomiota hyviin asioihin ja niihin toimintoihin, jotka ovat sujuneet hyvin. Lapset näkevät itsensä videolta, ja sen myötä myös esitykset hioutuvat aina vain mainiommiksi. Videolta on ollut helppo näyttää onnistumisen kohtia ja sillä tavalla vahvistaa lasten itsetuntoa. Ohjaajan täytyy muistaa arvostaa jokaista erikseen ja koko ryhmän yhteistoimintaa yhdessä. Ohjaajat ovat antaneet palautetta sanomalla ääneen jotakin myönteistä, mitä ovat havainneet. Varsinkin alussa se voi olla hyvin pientä. Samalla kun on vahvistettu lapsen myönteistä käyttäytymistä, on annettu myös kaikille lapsille mallia siitä, miten pieniä positiivisia asioita voi huomata ja antaa niistä palautetta. Ryhmissä on valmisteltu esityksiä niin, että kaikkien ehdotukset aiheista on otettu huomioon. “Mahdottomatkin” aiheet on kirjoitettu paperille. Eräs ryhmä keksi seuraavanlaisia aiheita: “Ritari ja hirviöt”, “Terminaattori ja linnan valloitus”, “Suomalaiset vastaan venäläiset” ja “Sumopainia”. Näistä ryhmä valitsi esitettäväksi ensin “Suomalaiset vastaan venäläiset”, ja sitten “Ritari ja hirviöt”. Jokainen valitsi itselleen mieluisat roolit. Roolien valinnoista neuvoteltiin niin kauan, kunnes kaikki olivat tyytyväisiä. Lapset saattoivat myös kokeilla erilaisia rooleja tai jopa vaihtaa niitä kesken esityksen. Eräs poika halusi kokeilla sekä suomalaisen että venäläisen roolia, ja vaihteli niitä sujuvasti esityksen aikana. Kameran käyttö on hyödyllistä, kun lapsi käyttäytyy huonosti ja käyttää esim. rumia sanoja. Videolta näkee itsensä ja kuulee oman 94


äänensä. Kun itse kuulee, mitä sanoo, sitä ei useinkaan enää halua jatkaa. Monta kertaa ei-toivottu käytös häviää ilman, että ohjaajan täytyy puuttua asiaan ollenkaan. Kun esityksiä suunnitellaan, pidetään kiinni siitä, että kaikki saavat puheenvuoron, kaikkien ehdotukset ovat samanarvoisia ja yhtä tärkeitä. Ohjaajat pitävät huolta siitä, että esitykset ovat sopivia, etteivät ne loukkaa ketään, ja että kaikki mukana olijat voivat nauttia esityksen tekemisestä ja itsensä näkemisestä videolla. Ryhmillä on monenlaisia ideoita ja ehdotuksia, jotka myös muuntuvat ryhmän ideoitten mukaan. Eräs ryhmä ehdotti ja alkoi suunnitella videoesitystä nimeltä “Murhaaja”. Tarina muuntui kuitenkin toiseksi, joka sai nimen “Koira menee eläinlääkäriin”, ja sen sisältö oli pelokkaan ja vastustavan koiran vieminen eläinlääkäriin. Tarina kertoi paljon toisen auttamisesta ja tukemisesta vaikeana hetkenä. Maalaaminen ja piirtäminen

“Taiteen tarkoitus ei ole tuottaa älyllistä, hienostunutta jalostetta, vaan elämää, tiivistettyä, säkenöivää elämää.” (Alain Arias-Misson)

Maalaaminen ja piirtäminen ovat olleet ryhmäläisille hyviä väyliä ilmaista itseään ja tunteitaan. Kun piirtää tai maalaa, voi tulla esille uusia asioita, joita ei keskustelemalla löydy. Värien ja muotojen maailma on lähellä lapsia ja luonnollinen ilmaisukeino lapsille. Tekeminen on mukavaa ja rentouttavaa. Lapsen hyvää itsetuntoa ja iloa lisää valmiitten töitten yhdessä katseleminen ja töistä keskusteleminen. Kauneuden, rumuuden ja puutteellisuuden näkökulmat on työskentelyssä unohdettu. Jokaisen työ on ollut itsessään tärkeä ja arvokas. Monilla ihmisillä liittyy maalaamiseen, laulamiseen ja/tai liikkumiseen sellainen käsitys, etteivät he osaa, ovat niissä huonoja, ja siksi näitä asioita harrastetaan harvoin tai ei ollenkaan. Tämä asenne ja ajatukset voivat olla yhteydessä sellaiseen taidekasvatukseen, jossa piirustuksia arvostellaan sen mukaan ovatko ne “hyviä” vai “huonoja”: niitä laitetaan paremmuusjärjestykseen, ja ulkopuolinen sanoo mikä on hyvää ja mikä ei. Tämä voi innostaa joitakin ihmisiä piirtämään ja maalaamaan lisää, mutta suurin osa ihmisistä vakuuttuu siitä, että heidän ei kannata ruveta maalaamaan tai piirtämään, kun eivät ”osaa”. “Luota siihen pieneen ääneen, joka sanoo: Tämä saattaa onnistua, ja minä kokeilen sitä.” (Diane Mariechild) 95


Luovan terapian viitekehys ja Veda-taideoppien antama suunta ovat olleet ryhmän toiminnan pohjana. Niiden mukaisesti lapsia on rohkaistu tekemään erilaisilla väreillä ja erilaisilla materiaaleilla. Jos ei ole aiemmin työskennellyt väreillä, voi niiden löytyminen synnyttää paljon iloa ja riemua. Vaikka olisikin siinä käsityksessä, ettei osaa, saattaa ryhmässä huomata, että värien kanssa on hauska työskennellä, ja yllättäen huomaa myös osaavansa. Kun luopuu ajatuksesta “en osaa - en siis voi”, vapautuu paljon luovia voimia. Yhdessä on voitu sanoa, mitä työssä on nähty, mutta tulkintoja on vältetty. Ajatuksena on ollut se, että ihminen itse tietää parhaiten, mitä hänen työnsä kuvaa ja hänen oma selityksensä on tärkeä. Taito on oppia näkemään asioita omissa maalauksissaan, ja tämä taito on varmasti hyödyllisempi kuin toisen antama tulkinta. Toinen katsoo työtä aina omien silmiensä ja omien kokemustensa kautta, ja vanha sanonta “kauneus on katsojan silmässä” on tässäkin mielessä täyttä totta. “Olemme kaikki paljon rikkaampia kuin kuvittelemme. Kenenkään meidän elämä ei ole vailla taikaa, sulokkuutta tai voiman läsnäoloa. Sisäiset voimavaramme, jotka usein hyödyntämättöminä tai jopa tuntemattomina tai tiedostamattomina, ovat aarteita, joita kuljetamme mukanamme...” (Julia Cameron)

13-vuotias poika oli aiemmin piirtänyt vain lyijykynällä ja lähinnä tietokoneita. Hän aloitti myös ryhmässä käyttäen pelkästään lyijykynää, mutta innostui sitten kokeilemaan värejä. Lopulta hän maalasi ryhmässä pienen hirmuliskon Sateenkaari-väreillä. Hän oli jo alussa liittänyt sanan “lisko” oman nimensä jatkoksi, kun opeteltiin toisten nimiä. Ryhmissä on käytetty liituja, paksuja puukyniä ja vesivärityyppisiä Sateenkaari-värejä. Paperit ovat olleet erikokoista ja erilaatuista: vesiväritöille akvarellipaperia, isoja paperiarkkeja piirustuksille, sekä ruskeaa paperia isoissa rullissa isoille töille. Värien ja siveltimien laatuun on panostettu, koska luovassa maalaamisessa on tärkeää, että värit toimivat hyvin. Paperia on välillä käytetty kuivana, välillä kosteana “märkää märässä ” -tekniikalla. Taustalla on usein soinut rentoutumismusiikki piirtämisen ja maalaamisen aikana. Musiikki on auttanut lapsia keskittymään. Joskus on ollut vapaata maalaamista, mutta useimmiten ohjaajat ovat suunnitelleet etukäteen, mitä maalataan. Lapset ovat pitäneet siitä, että ohjaajat kertovat, mitä tehdään. Kun on yhteinen aihe, joka liittyy ryhmässä esille nousseisiin asioihin, tekemisen intensiteetti on usein käsin kosketeltava. Kun ohjaajat maalaavat muiden mukana, se antaa 96


mallia esimerkiksi siitä, miten paljon aikaa voi käyttää, eikä kannata yrittää tehdä valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Jos joku tekee nopeasti, hän voi mennä vaikka loikoilemaan patjoille, sillä aikaa kun muut maalaavat. Ryhmässä on harvoin kuulunut puhetta silloin, kun on maalattu; jokainen on keskittynyt omaan työhönsä täysillä. Ryhmissä on piirretty ja maalattu esimerkiksi erilaisia tunteita, toiveita, tärkeitä voimaa-antavia asioita ja muistoja. Monissa ryhmissä kiukku ja vihaisuus ovat nousseet esille, jolloin on piirretty kuvia ”kiukkupeikoista”, noidista, pahanolontuojista yms. Kiukkupeikkojen ja muiden vastaavien hahmojen piirtäminen tekee mahdolliseksi siirtää omia kielteisiä ja hankalia tunteitaan paperille ulkoistaen ne itsestään. Kiukusta ja vihaisuudesta on ollut helpompi alkaa puhua ja käsitellä niitä, kun on ajateltu, että esim. Kiukkupeikko kiusaa minua. Silloin voi helposti siirtyä tekemään suunnitelmia peikon tms. vaikutuksen vähentämiseksi. Ohjaaja on auttanut huomamaan niitä hetkiä, jolloin on mennyt hyvin, ja yhdessä on voitu miettiä miten niitä hetkiä saisi enemmän elämään. Voimalan ryhmähuoneessa on ovi, jonka takana on toinen ovi, ja näiden kahden oven väliin on voinut myös laittaa säilytykseen kiukuntuojat ja muut “kummahuulet”, etteivät ne häiritse kotona tai koulussa. Maalaamisen jälkeen jokainen saa esitellä kuvansa ja kertoa siitä, minkä haluaa. Kuvia ei siis ole tulkittu, mutta niiden yksityiskohdista on keskusteltu. Niiden aiheista ja väreistä on puhuttu, mutta ei siitä ovatko ne hyviä vai huonoja. Koko työn leimaaminen joko hyväksi tai huonoksi tuntuu epäeettiseltä. Paljon mielenkiintoisempaa on katsoa, mitä työssä on ja mitä yksityiskohdat kertovat. Jos on tuntunut, että ryhmässä on suorituspaineita kuvan tekemisen suhteen, lapsia on pyydetty tekemään esim. mahdollisimman ruma kuva, mahdollisimman rumilla väreillä. Tehtävä on usein ilahduttava ja yllättävä, koska harvoin ajatellaan, että tietoisesti yritettäisiin saada aikaan jotakin rumaa ja epämiellyttävää. Lopputuloksena on ollut usein se, että työn tekeminen on ollut hauskaa, ja samalla on huomattu, ettei rumia värejä, eikä rumia maalauksia olekaan. “Ainoastaan sydämellä näkee oikein. Silmä ei näe olennaista.” (Antoine de Saint-Exupery)

Lapset oppivat nopeasti, ja puhe hyvistä ja huonoista töistä on usein loppunut nopeasti. Kaikille kuville on annettu nimi, ja niihin on kirjoitettu, kuka on ne tehnyt ja kuvan valmistumisen päivämäärä. Mukava on ollut huomata, että lapset ovat olleet kiinnostuneita myös toisten lasten tekemistä kuvista, sekä esitelleet niitä mm. vanhemmilleen. Toisten työskentelyn ja töitten huomioiminen on auttanut 97


jakamaan asioita sekä saamaan lisää itseluottamusta siitä, että omat aihevalinnat ovat olleet myös toisille tärkeitä. Eräs poika oli piirtänyt kiukkupeikon, jolla oli yllään tiukka mekko. Poika sanoi mekkoa “tottelevaisuusmekoksi”. Pojalla itsellään oli vaikea noudattaa sääntöjä, ja hän joutui usein tottelevaisuuskysymysten kanssa vastatusten, varsinkin koulussa. Työ herätti muissa innostusta ja vielä seuraavalla kerralla toinen ryhmän jäsen pyysi poikaa tekemään taas “tottelevaisuusmekon”. Aihepiiri oli yhteinen, ja useammalla sen ryhmän jäsenellä oli samanlaisia kokemuksia sääntöjen noudattamisen vaikeudesta. Skidikantti-harjoitukset

Skidikantti on Aila Juvosen lapsille suunnittelema ohjelma, joka vahvistaa itsetuntoa, lisää itseymmärrystä, kehittää kykyä tunnistaa riskitilanteita ja antaa valmiuksia toimia niissä (Juvonen, 1994). Ryhmissä lapsille on opetettu Skidikantti-valmiuksia esimerkiksi koulukiusaamistilanteitten esille tulemisen yhteydessä. Pienessä ja turvallisessa ryhmässä lapset ovat voineet puhua tästä vaikeastakin aiheesta. On voitu vaihtaa kokemuksia erilaisista tilanteista, miettiä yhdessä erilaisia selviytymiskeinoja ja jakaa kokemuksia siitä, mistä on ollut apua ja mistä ei ole ollut. Skidikantti perustuu lapsen kokonaisvaltaiseen ohjaukseen, josta ryhmissä on tehty varsinaiseen riskitilanteeseen liittyvien harjoitusten lisäksi mm. hengitys-, kehon kieli- ja reviiriharjoituksia. Juvosen mukaan hengityksen kautta voidaan oppia hallitsemaan kehoa, kanavoimaan voimaa, rentoutumaan ja käyttämään ääntä monipuolisesti ja tehokkaasti. Kehon kielen harjoituksissa on voitu tunnistaa mm. ristiriitaisia viestejä, ja reviiriharjoitusten tarkoituksena on ollut ihmisen oman alueen tunnistaminen ja kunnioittaminen. Ryhmissä on voitu turvallisesti kokea esim., kuinka lähelle toinen saa tulla, minkä jälkeen hänet on pysäytetty sanomalla tiukasti “Ei!”. Harjoitukset ovat toimineet sekä ennaltaehkäisevinä että eheyttävinä ja uudelleen kohteeksi joutumisen ehkäisijänä lapsille, jotka ovat jo kokeneet esim. kiusaamista. Rentoutuminen

Ryhmissä on myös tehty rentoutumisharjoituksia. Huoneesta on himmennetty valoja, lapset ovat maanneet patjoilla, joskus peittojen alla, ja heille luettu on rentoutumisohjeita. Käytössä on ollut kirja Lohikäärmeiden kesyttäminen (Belknap, 1994), jossa on paljon erilaisia rentouttavia tarinoita lapsille. Rentoutumisen opettelu on monille lapsille uusi asia. Joissakin ryhmissä on ollut vaikeaa saada lapsia 98


rentoutumaan, joissakin ryhmissä lapset ovat toivoneet lisää rentoutumista, ja joskus joku lapsi on nukahtanut rentoutuksen aikana. Rentoutumisen tila on usein oppimisen asia. Rentoutuminen ei välttämättä heti onnistu, eikä mielikuvarentoutuminen ole kaikille ollut helppoa. Rentoutumista kannattaa harjoitella useita kertoja, jotta sen oppisi, koska rentoutumisen taito on voimavara niin lapsille kuin aikuisillekin. Levottomalle ja keskittymisvaikeuksista kärsivälle rentoutuminen voi olla tärkeä apuväline rauhallisuuden ja keskittymisen opettelussa, oppimisvaikeudet voivat helpottua sekä suhtautuminen toisiin lapsiin voi muuttua rauhallisemmaksi. Rentoutumisen instruktio voi olla esim. seuraavanlainen: Valoa pimeään (tavoite: valoisa tunne sisällä) Istu mukavasti ja sulje silmäsi. Katso silmiesi takana olevaan pimeyteen. Kuvittele millainen pääsi on sisältä. Hengitä valoa sinne pimeään. Katso sitä valoa pääsi sisällä. Kuvittele minkälainen rintakehäsi on sisältä. Hengitä valoa sinne pimeyteen. Katso valoa rinnassasi. Kuvittele millainen vatsasi on sisältä. Hengitä valoa sinne pimeyteen. Katso valoa vatsasi sisällä. Nyt etsi sisältäsi paikka, josta pidät eniten. Hengitä lämmintä ilmaa sinne paikkaan. Katso valoa sisälläsi. Kuvittele, että olet sen paikan sisällä. Nauti hiljaa olostasi siellä. Kirjasta: Lohikäärmeiden kesyttäminen, Martha Belknap, 1994

Voimaeläimet

Yksi ryhmissä käytetty teema on ollut voimaeläimet, joilta on voinut saada tukea ja kannustusta erilaisissa tilanteissa. Ben Furmanin mukaan lapsille on luontainen sellainen ajatus, että ihmisellä voi olla näkymättömiä olentoja, jotka auttavat heitä. Lasten lisäksi ajatus on 99


luontainen ihmisille yleensä, sillä kautta aikojen kaikissa kulttuureissa ihmiset ovat saaneet apua ja tukea erilaisilta voimaolennoilta, kuten suojelusenkeleiltä, voimaeläimiltä, haltijoilta ja hyviltä hengiltä. Ratkaisukeskeiseen lähestymistapaan perustuvaan Muksuoppi-menetelmään (Furman, 2003) on otettu idea voimaolennosta, joka auttaa lasta. Voimaolento voi monella tapaa mm. auttaa lasta oppimaan harjoittelemaansa taitoa, antaa lapselle neuvoja, kun tulee ongelmia, ja auttaa lasta kokemaan onnistumisen iloa. Eläimiin liitetään paljon erilaisia ominaisuuksia, positiivisia ja negatiivisia. Eläimet voivat edustaa voimaa, oveluutta, nopeutta, turhamaisuutta, huolehtimista jne. Lapset ovat usein kiinnostuneita eläimistä, ja vaikka perheessä ei olisi eläintä, on voitu puhua siitä, millaisen eläimen haluaisi, jos se olisi mahdollista. Jo ensimmäisellä kerralla etunimien muistamista on helpotettu liittämällä niihin jokin eläin, esim. Mika Marsu, Niklas Nenäapina, Leevi Lisko, Lauri Leijona jne. Lapsia on myös pyydetty miettimään itselleen sopivaa voimaeläintä, jolta he voivat saada tukea ja kannustusta. Voimaeläimistä on tehty myös kuvia ja maalauksia. Eläinteemaan on ryhmässä palattu mm. vahvuuskorttien käytön yhteydessä sekä viimeisellä kerralla, jolloin lapselle on voitu antaa muistoksi pieni pehmoeläin, joka on ollut mahdollisimman lähellä lapsen valitsemaa eläinnimeä tai voimaeläintä. Pelit ja leikit

Erilaiset pelit ovat olleet ryhmissä suosittuja. On pelattu Uno-pelikorttien ja tavallisten lautapelien lisäksi Auttamispeliä (Ravensburger) ja Valovoima-peliä (Pesäpuu ry). Auttamispelissä autetaan itseä ja toisia erilaisissa ongelmatilanteissa apukorttien avulla. Valovoimapelin tarkoituksena on edistää lapsen itsetuntemusta, rohkaista lasta puhumaan ajatuksistaan ja tunteistaan sekä voimavaraistaa lasta. Korttisarjoissa sivutaan myös päihde-, mielenterveys-, väkivalta- ja hyväksikäyttöteemoja. Lapset kertovat tunteistaan ja ajatuksistaan usein helpommin, kun on valmiit kysymykset. Lautapelien vahvuus on siinä, että koko ajan ollaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa; joissakin kilpaillaan, mutta toisaalta myös autetaan toisia. Pelien pelaamisen kautta lapsi on voinut saada myönteisiä ja vahvistavia kokemuksia itsetunnolleen. Peleissä on omat säännöt, joita seurataan. Joskus jotkut ovat yrittäneet oikoa tai huijata, jolloin on mietitty yhdessä, voiko niin tehdä. Suosittuja leikkejä ovat olleet erilaiset palloleikit sekä sokko. Myös keskustelun apuvälineenä on käytetty pieniä hiekkapusseja. Erivärisillä kankailla päällystettyjä hiekkapusseja on heitelty toisille lattialla piirissä istuen. Esim. keltaisen pussin kiertäessä jokainen voi 100


kertoa missä on hyvä, sinisen pussin kiertäessä minkä taidon haluaisi opetella, kukallisen pussin kiertäessä jokainen esitti yhden tai pari toivomusta, jos ihme tapahtuisi jne. Muita aiheita ovat olleet tulevaisuus, ystävyys, lemmikkieläimet, mikä tekee vihaiseksi, mikä onnelliseksi jne. Jokainen sai vuorollaan pussin ja sai sanoa mitä itse halusi kierroksen aiheesta. Lopetuskerta Ryhmien viimeisellä kerralla on haluttu juhlia. Yhdessä lasten kanssa on suunniteltu, mitä juodaan ja syödään (toivomuksina useimmiten limsaa, karkkia, pizzaa) sekä mitä ohjelmaa viimeisellä kerralla on. Lapsille on tarjottu myös mahdollisuutta mennä jonnekin “ulos” esim. syömään pizzaa, mutta toistaiseksi kaikki ryhmät ovat toivoneet juhlien pitämistä omassa tutussa tilassa Voimalassa. Toivotun ohjelman lisäksi olemme muistelleet, mitä ryhmässä on tehty, minkälaista on ollut, mitkä asiat ovat muuttuneet ja miltä nyt tuntuu. Viimeisellä kerralla lapsille on usein ollut jokin pieni lahja. On haluttu, että lapsille jää jokin konkreettinen muisto ryhmästä. Joskus on ollut pieniä eläimiä, jotka ovat liittyneet voimaeläimiin, tai niihin nimiin, joita aluksi keksittiin oman nimen jatkoksi. Joskus on ollut myös avaimenperiä, missä ollut oma nimi ja joku myönteinen ominaisuus. Myös omat työt on saanut silloin ottaa mukaansa. Mitä ryhmä ohjaajilta vaatii Ennen ryhmätapaamisten aloittamista ohjaajina toimivat terapeutit ovat tehneet ryhmäsuunnitelman, jossa on tullut esille mm. perustelut ryhmän perustamiselle, ryhmän tavoitteet, työskentelytavat, tapaamiskertojen määrä ja vanhempien tapaamiset. Tehdyn ryhmäsuunnitelman pohjalta ohjaajat suunnittelivat ja valmistelivat etukäteen jokaisen ryhmätapaamisen. Yhdessä sovittiin, mitä menetelmiä käytetään ja mikä on keskinäinen työnjako toimintojen ohjaamisessa. Ryhmätapaamisen kesto oli ryhmästä riippuen 60-75 minuuttia ja useimmiten siihen sopi kolme tai neljä eri toimintamenetelmää. Suunnittelun pohjana olivat lapsen ja perheen muutostavoitteet, ja suunnittelussa huomioitiin myös lasten esittämät toiveet sekä heidän yksilölliset persoonalliset mieltymyksensä. Ryhmätilanteissa oli tärkeää huomata pienetkin muutokset parempaan, sekä kannustaa ja antaa lapselle palauteta niistä. Ryhmäkerran päätyttyä ohjaajat jäivät keskenään vielä puimaan ajatuksiaan ja huomioitaan ryhmästä, sekä alustavasti virittelemään pohjaa seuraavalle kerralle. Toimintojen ja menetelmien suunnittelussa kullekin kerralle pidettiin tärkeänä avoimuutta ja joustavuutta. Sen vuoksi ryhmäkertojen 101


etukäteissuunnittelu oli enemmänkin väljien raamien luomista, joita sitten ryhmän tilannetekijät saivat luovasti muotoilla. Ohjaajat toimivat aikuisen roolissa toimintaa ja käyttäytymistä seuraavina ja prosessin etenemisestä huolehtivina, sekä myös ryhmän jäseninä lasten kanssa osallistumalla yhdessä heidän kanssaan ryhmän toimintoihin. Kun toimii lasten ryhmien ohjaajana, pitää olla joustava sekä fyysisesti että psyykkisesti. Lapsiryhmän ohjaaja voi nähdä itsensä aktiivisena, mutta silti terapeuttisena työntekijänä. Ohjaaja on mahdollisimman paljon mukana: esim. leikkimässä “Kalaa” tai juoksemassa karkuun kun leikitään “Pimeää”, maalaamassa lattialla, kantamassa vesiä ja pesemässä siveltimiä. Myös henkistä joustavuutta kysytään, kun lapset ilmaisevat itseään yllättävillä tavoilla. Ryhmissä voidaan käyttää yllättäviä ilmaisuja, kirosanoja ja joskus perhetilanteesta tulee esille uusia asioita. Ohjaajat huolehtivat omalta osaltaan myös siitä, ettei ryhmän sääntöjä rikota, ja ryhmässä säilyy turvallisuus. Ohjaajan tehtäviin kuuluu pitää huolta siitä, että ryhmissä on salliva ilmapiiri. Ryhmissä pyrittiin siihen, että keskustelu olisi ollut mahdollisimman vapaata. Kaikki jäsenet olivat tasavertaisia tekemisissään ja sanomisissaan, ja jokaisen mielipide oli tärkeä ja mielenkiintoinen. Lapset kokivat hyvänä, että ryhmähuone oli järjestetty, kun he tulivat: valot sytytetty ja joskus musiikkikin oli soimassa. Myös se, että ohjaajat olivat heitä toivottamassa tervetulleiksi, teki heille hyvän olon. Vanhemmilla saattoi olla joku pieni asia, jonka he halusivat kertoa ennen ryhmän alkua, ja silloin oli hyvä, että ohjaajilla oli aikaa kuunnella myös heitä pienen hetken. Palautetta ryhmistä Lapsilta saatiin ryhmään liittyvää palautetta jokaisella kerralla, kun keskusteltiin ja kyseltiin heidän mielipiteitään sekä toivomuksiaan ryhmätapaamisten sisällöistä. Viimeisellä tapaamiskerralla arvioitiin yhdessä menneitä ryhmäkertoja. Joskus lapset kirjoittivat palautetta lomakkeelle, missä he arvioivat kolmen eri naamanilmeen mukaan, mikä oli mukavaa tai myönteistä, mikä oli ikävää tai kielteistä ja mikä näiden kahden väliltä tai neutraalia. Yhteenvetona lasten kanssa käydyistä keskusteluista ja heidän palautelomakkeistaan voitiin todeta, että lapset kokivat ryhmätapaamiset toimintoineen myönteisinä ja he kävivät mielellään ryhmässä. Kielteistä palautetta ei ryhmäläisiltä yleensä tullut. Ryhmän päättymisen jälkeen pidimme kaikkien vanhempien kanssa erikseen palautekeskustelun, missä molemmat ohjaajat olivat mukana ja missä myös lapset saivat halutessaan olla mukana. Vanhempien 102


kanssa keskusteltiin heidän ajatuksistaan ryhmästä ja sen vaikuttavuudesta, ohjaajat antoivat palautteen ohjaajien näkökulmasta ja yhdessä vielä mietittiin tarvetta mahdollisiin jatkokäynteihin Voimalassa. Yhdessä vanhempien kanssa arvioitiin, miten asetetut tavoitteet saavutettiin, missä asioissa mahdolliset muutokset tapahtuivat ja millä tavoin ne näkyivät lapsen ja perheen arkielämässä. Vanhempien palautteista voidaan yhteenvetona todeta, että ryhmätapaamisista oli ollut hyötyä ja vanhempien mielestä niillä oli ollut myönteinen vaikutus lasten ja koko perheen elämään. Vanhemmat kertoivat havaitsemistaan myönteisistä muutoksista: mm. lapsi oli tullut rohkeammaksi ja aktiivisemmaksi kaverisuhteissa, kotona sisarusten välit olivat parantuneet ja riidat vähentyneet, illalla ei lasta enää pelottanut, lapsi oli ollut rauhallisempi ja tehnyt läksynsä rauhallisemmin, ja lapsi osasi paremmin hallita tunteitaan. Palautteissa on kerrottu myös, että sulkeutunut lapsi on tullut avoimemmaksi ja lapsi, joka jatkuvasti vastasi “en tiedä”, alkoi kertoa, mitä mieltä on asioista. Vain tieteistä ja tietokoneista kiinnostunut poika innostui tarinoista ja saduista, keskittymätön 12-vuotias poika otti tavoitteekseen koulutappelutilanteiden vähentämisen, ja oppi keinoja siihen, eikä enää joutunutkaan niin usein tappeluihin. Opettajan arvio pojan käyttäytymisestä tuki sitä, mitä poika itse kertoi. Hiljainen yksinäinen tyttö maalasi elävänoloisia ja värikkäitä koirankuvia ja alkoi neuvotella perheensä kanssa oikean koiran hankkimisesta. Tyttö, joka ei osannut sanoa, mitä halusi, kertoi tarinoiden ja korttien avulla paljon tarinoita, ja ryhmäläiset alkoivat arvostaa häntä juuri tämän taidon ansiosta. Poika, jolla oli ollut sekä koulussa että kotona paljon aggressioita ja rumia puheita, muuttui ryhmän aikana niin, että vanhemmat pitivät sitä hänen elämänsä rauhallisempana jaksona. Myös ohjaajien näkökulmasta ja tavoitteiden toteutumista ajatellen lapset hyötyivät Luovan ryhmän tapaamisista. Myönteistä palautetta ja kiitosta annettiin lapsille sekä myös vanhemmille. Vanhemmat ovat olleet hyvin sitoutuneita lapsensa terapiaan ja osallistuneet aktiivisesti perhekeskusteluihin. Heidän osallisuudellaan on ollut tärkeä merkitys tapahtuneista myönteisistä muutoksista. Ansio ja kunnia muutoksesta kuuluu usealle henkilölle, erityisesti vanhemmille. Kun vanhempien osallisuudelle annetaan arvoa, niin perheen yhteishenki usein paranee (Bertolino, 1999; Berg & Steiner, 2003). Jotkut perheet ja lapset ovat arvioineet ryhmästä olleen niin paljon iloa ja hyötyä, että lapsi on jatkanut vielä seuraavassakin ryhmässä. Metcalfin (1998) mukaan ihmiset nauttivat olostaan ratkaisukeskeisesti suuntautuneessa ryhmäterapiassa ensisijaisesti sen vuoksi, että 103


siellä heidän on mahdollista löytää paikka sellaisessa maailmassa, missä heidän ongelmansa eivät ole vallassa. Miksi kannattaa ohjata lasten ryhmiä Ohjaajille lasten ryhmien ohjaaminen on sekä hauskaa ja innostavaa että vaativaa ja haasteellista. Lapsissa on paljon elämänvoimaa ja uskoa muutoksiin parempaan suuntaan. Pienessä ja turvallisessa ryhmässä lapsilla on myös toisilleen paljon annettavaa. Yhdessä kokeminen ja harjoitteleminen sekä ajatusten vaihtaminen tuntemuksista ja aikaisemmista kokemuksista siitä, miten on selviydytty erilaisista hankalista tilanteista, auttavat löytämään ja vahvistamaan lapsen omia voimavaroja. Ohjaajille palkitsevaa ja voimia antavaa on huomata miten nopeasti lapset voivat muuttua ryhmän aikana, kun he saavat mahdollisuuden tuoda omia tärkeitä asioitaan esille. Lapset myös pitävät työskentelystä voimavarasuuntaisesti ja ratkaisukeskeisesti, ja he keksivät koko ajan uusia parannuksia ja lisäehdotuksia aikuisten suunnitelmiin. Jokainen ryhmä on ohjaajille uusi kokemus, erilainen kuin aikaisemmat. Se saa mielenkiinnon säilymään ja lisää intoa ryhmien kehittämiseen.

104


Lähteet

Belknap M. (1994) Lohikäärmeiden kesyttäminen. Luovia rentoutusharjoituksia lapsille. TUL-Kuntopalvelut. Berg I.K. & Miller S.D. (1994) Ihmeitä tapahtuu. Helsinki: Lyhytterapiainstituutti Berg I.K. & Steiner T. (2003) Children`s Solution Work. New York: W.W. Norton & Company. Bertolino B. (1999) Ratkaisukeskeinen nuorisoterapia. Helsinki: Lyhytterapiainstituutti Cope, Mythos ja Saga-korttien ohjeet. Ensi- ja turvakotienliitto. www.OH-Cards.com Furman B. (2003) Muksuoppi. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi. Juvonen A. (1994) Skidikantti -Lapsen tie objektista subjektiksi. Lastensuojelun Keskusliitto. Metcalf L. (1998) Solution Focused Group Therapy. New York: The Free Press. Moilanen I., Räsänen E., Tamminen T., Almqvist F., Piha J. & Kumpulainen K. (toim.), (2004) Lasten- ja nuorisopsykiatria. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. Selekman M.D. (1997) Solution-Focused Therapy with Children. New York: The Guilford Press. Sharry J. (2001) Solution-Focused Groupwork. Vahvuus-korttien ja Valovoimapelin ohjeet. Pesäpuu ry. Lastensuojelun erityisosaamisen keskus.

105


106


Perhekuntoutus ja ongelman m채채rittely Lasse Salmi

p el i

107


“Perheterapia”-termiä käytettiin luultavasti ensiksi suuremmin ajattelematta, kun haluttiin erottaa uusi terapian tekemisen tapa vallitsevasta, yksilökeskeisestä terapiamenetelmästä. Esimerkiksi 30 vuotta sitten “perheterapia” merkitsi sitä, että skitsofreenikoksi diagnosoitua ihmistä hoidettiin mieluummin yhdessä muiden perheenjäsenten kanssa kuin yksin (Steve de Shazer 1995). Suomalaisessa perheterapiayhteisössä on perheterapia määritelty seuraavasti: perheterapia on ammatillinen ja tietoinen pyrkimys ja keino tutkia, ymmärtää ja hoitaa perheen sisäisen vuorovaikutuksen ongelmia tai yksittäisillä perheenjäsenillä esiintyviä mielenterveyden häiriöitä ja niiden aiheuttamaa kärsimystä (Aaltonen 1998). Postmoderni perheterapeutti hoitaa siis perhettä ja yksilöä psykoterapeuttisin (psykologisen vuorovaikutuksen) menetelmin ja on terapiassa aktiivisena osapuolena. Perheterapian tavoitteena on perheen sisäisen vuorovaikutuksen muuttuminen sellaiseksi, että se tekee mahdolliseksi yksittäisten perheenjäsenten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin. Alkuperäisessä perheterapeuttisessa tilanteessa asiakkaat saavat tilaisuuden a) oivaltaa miten identifioidun potilaan ja perheen vuorovaikutuskuviot kytkeytyvät toisiinsa, b) nähdä erilaisten keskustelujen kautta läsnä olevien ( ja poissa olevienkin) keskinäiset suhteet uudessa valossa, c) kokea erilaisen vuorovaikutuksen perheterapiaistunnon luoman erityisen sosiaalisen tilanteen kautta, d) jakaa yhteisesti kokemuksen jonkun perheenjäsenen käyttäytymisen muutoksesta (Wahlbeck, Lounavaara-Rintala ja Vuornos 1999). Lasten ja nuorten Voimala-työssä perheterapeuttinen työskentely ei ole itseisarvo eikä edes lähtökohtaisesti toteutettavan terapian ja ohjauksen perusta. Perheterapeuttisen näkökulman hyöty on kuitenkin ohittamaton, kun ottaa huomioon Voimala-kuntoutuksen kohderyhmän eli 5-15 -vuotiaat lapset ja nuoret. Lapsen ja nuoren yksilöpsykoterapia on vaihtoehtona ehdottomasti hyödyllinen terapiastrategia, jos sitä kannattelee läheisverkoston tuki. Lapsen tai nuoren terapeuttisten tavoitteiden erottaminen vanhempien tavoitteista on aina haitallista perheelle ja terapiatyöskentelyn etenemiselle. Esimerkki 10-vuotias lapsi ohjataan Voimala-kuntoutukseen nukahtamisvaikeuksien takia koululääkärin lähetteellä. Ensimmäisellä tavoite-/arviointikäynnillä vanhemmat kertovat olevansa huolissaan lapsen pahasta olosta, joka ilmenee nukkumaanmenoaikana iltaisin. Vanhemmat toivovat, että lapsen paha olo poistuu ja nukahtaminen tulee helpommaksi. Jos terapeuttinen prosessi rakennetaan yksipuolisesti niin, että oletetaan lapsen 108


löytävän uusia keinoja iltaisin pahan olon käsittelyyn, niin perhedynamiikka ja vanhempien kasvatustehtävä syrjäytetään. Vanhempien on tärkeää ymmärtää heti yhteistyön alussa olevansa avainhenkilöitä mahdollisen toivotun muutoksen toteutumisessa. Pahimmillaan lapsen yksipuolinen eteneminen yksilöterapiassa suistaa perheen dynamiikan kaikille perheenjäsenille epäedullisemmaksi, mikäli vanhemmuuden tukemista ei ole integroitu kiinteäksi osaksi terapiaprosessia. Voimala-kuntoutus etukäteen sovituilla 24 käynnin sopimuksella mahdollistaa sekä yksilön, että perheen tavoitteiden samanaikaisen huomioimisen. Noin vuoden kestävä yhteistyö perheen kassa voi pitää sisällään yhdessä suunniteltuja perhe-, yksilö- tai verkostotyön kokonaisuuksia. Yhteistyöprosessin ja perhekuntoutuksen toteuttaminen ja käyntikertojen jako voi näyttää seuraavalta : perhekäyntejä ja/tai verkostotyöskentelyä, joilla varmistetaan yhteiset tavoitteet Käynnit 07-08 vanhempien paritapaamiset Käynnit 09-14 lapsen tai nuoren yksilötyön vaihe Käynnit 15-24 perhekäyntejä, joissa työskennellään tavoitteiden suuntaisesti yhdessä Käynnit 01-06

Perheet joutuvat kohtaamaan monenlaisia ongelmatilanteita lasten ja nuorten kasvatuksessa. Vanhemmuus on muuttunut yhteiskunnan rakenteiden myötä ja perinteisiä vanhempien töitä hoitavat nykyään sujuvasti päiväkodit, koulut, harrastuksien vastuuhenkilöt ja jopa lapsi- ja nuorisotyön erityisammattilaiset. Perheiden ongelmaratkaisutaidot ovat hyvin yksilöllisiä ja joskus yksittäinen perheenjäsen on voimaton muuttamaan näkökulmaansa ja käyttäytymistään ellei koko perhe ole muutoksessa mukana. Jos tarkastellaan perhettä aikajanalla, niin voidaan havaita lukuisia muuttujia perheterapian näkökulmasta. Perhettä ja sen haasteita voidaan tarkastella Carter ja Mcgrolnickin (1980) ajatuksia vapaasti muokaten nykyperheeseen vaikuttavien horisontaalisten tekijöiden ja edellisestä sukupolvesta heijastuvien merkittävien vertikaalisten tapahtumien polttopisteessä esimerkiksi seuraavasti:

109


Systeemitasot yhteisö/suku perhe yksilö

Vertikaaliset tekijät: perhehistoria vanhempien omat nuoruusvaiheet vanhempien parisuhde

Horisontaaliset tekijät: kehitysvaihemuutokset ulkopuoliset rasitustekijät kuten elämänmuutokset ja taloudellinen ahdinko nykyperheen toimintamallit ja ongelmien ratkaisutaidot

Perheterapeutin mahdollisuus olla perheelle avuksi perustuu yhteiseen tiedonkeruuseen, jolle on varattava aikaa prosessista riittävästi. Alkuvaiheen yhteisessä työskentelyssä on mahdollisuus syventää perheen yhteistä käsitystä ja ymmärrystä vaikkapa vanhempien kärjistyneen parisuhteen merkityksestä yleisenä stressitekijänä sekä sen mahdollisesta yhteydestä lapsen tai nuoren oireiluun. Myös tavoitteiden asettelu sekä niiden uudelleenarviointi mahdollistuu paremmin kun huomioidaan perheenjäsenten ja perheen tilanne mahdollisemman monipuolisesti. Terapian ulottuvuudet - pohdintaa perheterapian näkökulmista Kaikki psykoterapiamuodot ovat olleet aikansa tuotteita ja perheterapiassakin on havaittavissa tietynlaisia muotisuuntauksia, jotka kumpuavat ympäröivän yhteiskunnan yksilö- ja perhekäsitysten vuorovaikutuksesta. Siirtyminen modernista perheterapian perinteestä postmoderniin on haastanut perheterapeutit aivan uudella tavalla. Toisen asteen kybernetiikan (roolin muutos passiivisesta tarkkailevasta aktiivisesti osallistuvaksi terapeutiksi) myötä perheterapeuttien osallistuminen terapeuttiseen vuorovaikutusprosessiin on lisännyt enti110


sestään terapeuttien koulutuksellisia ja työnohjauksellisia tarpeita. Joskus on jopa arveltu, että jokainen asiakas on terapeuttinsa viimeksi lukeman kirjan uhri. Tätä hieman yksinkertaistavaa, mutta hauskaa ajatusta voi soveltaa myös terapeutin viimeisimpiin koulutuspäiviin, työnohjaukseen ja niin edelleen. Mielestäni on suorastaan välttämätöntä, että terapeutit reagoivat uusiin näkökulmiin kokeilemalla ja testaamalla niitä käytäntöön. Uudet ja myös uudelleen lämmitetyt terapeuttiset näkökulmat tuovat joskus tullessaan kipeästi kaivattua pientä rakenteellista muutosta, jolloin voi olla mahdollista tehdä yhteistyötä työntekijää ja perhettä tyydyttävällä tavalla. Tässä perhekuntoutusta hahmottelevassa artikkelissani tarkastelen joidenkin perinteisten terapeuttisten näkökulmien ja arkinäkökulman merkitystä ongelman mieltämisen kannalta. Yleisviitekehyksenä on perheterapia ja sen soveltaminen ongelmatilanteissa. Perheen turvautuessa ulkopuoliseen apuun on terapeutin käsityksellä ongelmasta, sen synnystä ja ratkaisemisesta keskeinen merkitys tulevan yhteistyön kannalta. Innostuksen tämän pohdinnan laatimiseen sain Jukka Aaltosen artikkelista (Psykologia, 33, 1998). Ajatusmalli siihen oli puolestaan otettu kanadalaisen Karl Tommin tavasta tarkastella eri perheterapianäkemysten ongelman asettelua ja omaksi haasteekseni muodostui soveltaa aihetta ikuisen noviisin näkökulmasta käytännön perhetilanteeseen. En pyri kattavaan näkökulmien kirjoon, vaan haluan tuoda esille käytännön perhetyön toteuttamisen mahdollisuuksia ja haasteita hieman myös karkeasti provosoiden ja liioitellen. Tämä on ollut tarpeen, jotta näkökulma erottautuisi sinänsä niin hedelmällisistä mutta joskus harmaavivahteisista terapian toteuttamisen tavoista. Artikkelissani haluan tutkia ongelman ymmärtämistä auttajatahon ja perheen välisen vuorovaikutuksen kannalta yhteistyön alkuvaiheessa ja olen koonnut siihen itselleni merkittävämpiä näkökulmia sen kummemmin pohtimatta niiden hierarkiaa tai soveltuvuutta perheterapeuttisen työskentelyn reunaehdoiksi. Tarkastelen perheterapian ja perhekuntoutuksen näkökulmien kirjoa kuvitteellisen akuutin kriisitilanteen avulla. Se on varmasti tuttu kaikille nuorten ja heidän perheittensä kanssa työskenteleville. Perhe Virtasen ongelmatilanne Virtasen perheeseen kuuluu isä, äiti ja kaksi lasta:

111


Jorma 46

Hilkka 45

Pekka 14

Jani 11

Jorma ja Hilkka ovat olleet naimisissa jo 12 vuotta. Perheen elämä on aivan näihin päiviin asti sujunut vanhempien mielestä normaalisti, pieniä vaikeuksia on toki ollut, mutta niistä on selvitty aina omin voimin. Tarinan identifioitu potilas on Jani, jolla on viimeisen vuoden aikana alkanut lisääntyvässä määrin olla pulmia koulussa ja kotona. Koulumenestys on heikentynyt rajusti ja koulun ja kodin säännöt eivät toimi. Janin opettaja on useasti yhteydessä kotiin ja kertoo Janin aggressiivisesta käytöksestä koulutovereitaan kohtaan. Perheen isä Jorma on yrittänyt keskustella pulmista vakavasti jo useaan otteeseen Janin kanssa. Selvittelyt ovat päättyneet usein siihen, että Jani on saanut raivokohtauksen. Perheen äiti Hilkka on yrittänyt miehensä rinnalla kaikkensa hyvällä ja pahalla ja on nyt Janin suhteen neuvoton ja vihainen. Äiti on kantanut huolta erityisesti koulumenestyksestä ja on yrittänyt puhua pojalleen tämän käyttäytymisestä. Koska toivottua muutosta ei ole tapahtunut, vanhemmat ovat alkaneet epäillä kasvattaneensa Janin jotenkin väärin. Jani puolestaan ajattelee, että vanhempien ja luokanvalvojan huoli on turhaa tohotusta. Hän haluaisi vain olla rauhassa ja tavata kavereitaan silloin kun tykkää. Tosin hän on itsekin alkanut jännittää nukkumaanmenoaikoja kotona. Pekka-veljeä ei kiinnosta kotona muu kuin ruoka- ja viikkorahat. Hän hoitaa koulunsa, jotta voi olla kavereiden kanssa mahdollisimman paljon. Janilla ja hänellä ei ole yhteistä kaveripiiriä. Nyt tilanne on vanhempien mielestä sellainen, että he haluavat ulkopuolista apua Janin kasvatukseen. Vanhemmat eivät haluaisi kertoa perheen ulkopuolisille asioistaan, mutta nyt on vaakakupissa Janin tulevaisuus. Koulun kanssa yhteistyö ei ole tuottanut toivottua tulosta. Vanhemmat ovat jakaneet keskenään huolta Janin mahdollises112


ta sairaudesta tai käytöshäiriöstä, joka aiheuttaa pulmat koulussa ja kotona. Tästä lasten hyvin yleisestä ongelmasta he ovat lukeneet melkein päivittäin lehdistäkin. Erilaisia tapoja määritellä Virtasten ongelma Arkiajattelun näkökulma

Hyvin usein ongelmaksi nimetään oireileva tai häiriökäyttäytyvä perheenjäsen. Tässä näkökulmassa käydään huolellisesti läpi kaikki koetut epäkohdat ja hankaluudet, mutta varsinaiset muutokset tai ratkaisut jäävät keskustelun ulkopuolelle. Koska tilanne johtuu yhdestä perheenjäsenestä, hänen on muututtava, jotta elämä helpottuisi. Muut perheenjäsenet tai joskus myös koulu ilmaisevat tavallaan, ettei heillä ole osuutta ongelman synnyssä. Usein syytöksien kohteena ovat myös lapsen kaveripiiri. Kun tätä näkökulmaa soveltaa esimerkkiperheemme tilanteeseen, Janin mahdollisuudet muuttaa käyttäytymistään ovat rajalliset. Hän kokee varmasti asemansa uhatuksi kotona ja koulussa. Palaute, jonka hän saa, liittyy usein negatiivisiin seikkoihin kuten laiminlyönteihin ja myöhästymisiin. Ilmapiiri on yleisesti huono ja vanhempien ja opettajien pyrkimykset puuttua tilanteeseen eivät välttämättä tuota toivottua tulosta. Kielteinen palaute voi eristää Janin luonnollisesta verkostostaan eli koulunkäynnistä. Miksi hän viettäisi enemmän aikaa tai viihtyisi kotona tai koulussa, jos aina puututaan vain epäkohtiin? Tässä tilanteessa on tyypillistä myös yrittää yhä uudelleen ja entistä ponnekkaammin samoja ongelman ratkaisukeinoja. Esimerkiksi perheemme isä Jorma on yrittänyt keskustella Janin kanssa vakavasti ja hän on päättänyt jatkossa panostaa vielä enemmän näihin keskustelutilanteisiin, vaikka niiden tulos on ollut huono. Työskentelyn alkuvaiheessa on usein tarpeen tunnistaa ja tutkia uudelleen kaikkia niitä ratkaisutapoja, joita on yritetty soveltaa Janin tilanteeseen. Tavoitteena on selvittää mistä ei ole ollut apua ja samalla tietenkin mistä on ollut. Työskentelyssä tarjotaan perhesysteemille mahdollisuus muuttaa käyttäytymistään muutosta tukevalla tavalla. Tavoitteena on myös tukea jokaisen sitoutumista samanaikaisesti käsiteltävänä olevaan pulmaan ja yhteisiin ratkaisutapoihin. Biolääketieteellinen näkökulma

Biolääketieteellinen näkökulma näkee ongelman sairautena, jota on 113


hoidettava. Toive siitä, että jollakin olisi lääke ongelmaan, on keskeinen. Ongelma koetaan hyvin usein ulkoapäin tulevaksi tai jonkin häiriötilan aiheuttamaksi. Myös oireen tutkiminen on tärkeää, jotta saadaan diagnoosi hoidon perustaksi. Esimerkkiperheemme Jani saatettaisiin viedä vanhempien toimesta erikoislääkärin tai psykiatrin vastaanotolle. Vanhemmilla voisi taustaoletuksena olla se, että kaikki johtuu Janin kokemasta traumaattisesta tilanteesta tai kysymyksessä on ADHD, Aspergerin syndrooma tai jokin muu kehityksellinen häiriö, joka vaatii hoitoa. Perhekuntoutuksen prosessi voi myös selkeästi tuottaa uutta tietoa lapsen tai nuoren oireiden pohjalta, ja erikoissairaanhoidon palveluihin ohjaus saattaa olla perhettä eniten hyödyttävä konkreettinen välitavoite. Vanhempien ajatus siitä, että ongelman voi ratkaista asiantuntija, voi olla kaksiteräinen. Toisaalta vanhemmat delegoivat osan kasvatusvastuustaan, ainakin hetkellisesti, asiantuntijalle. Jälleen syy tilanteeseen on tausta-ajatuksen mukaisesti Janissa, ja muiden rooli ongelman syntyyn saattaa jäädä tarkastelun ulkopuolelle. Toisaalta Janin vanhemmat ovat huolissaan lapsestaan ja ovat päättäneet tehdä mitä vain tilanteessa tarvitaan. Tämä viesti saattaa hyvinkin tavoittaa Janin tietoisuuden toivotulla tavalla. Usein kriisin akuuttivaiheessa onkin luontevaa, että joku aikuinen ottaa vastuun tilanteesta. Sairauden ja terveyden, kuten normaalin ja epänormaalin määrittely perhetilanteissa on hyvinkin yleistä. Jollei tätä tee hoitava taho, sen tekee perhe itse. Tulkintojen ja näkökulmien moninaisuudessa on muistettava, että ihmisyhteisöissä/perheissä on luonnollista tulkita ei-toivottua tilannetta syyttävillä selityksillä. Mielestäni auttavan tahon ensimmäinen haaste onkin avata syyllisyyden ja syyttelyn kehää, jotta ne pienet muutokset, joihin pyritään mahdollistuisivat. Näkökulman mukaisesti sairaus oireineen edellyttää usein hoitoa ja lääkettä. Janin tilanteessa lääkityksen aloittaminen ainoana vaihtoehtona tuntuu epäasianmukaiselta, mutta se on joskus ymmärrettävä reaktio ja odotus vanhempien taholta. Olemme tottuneet arkiajattelun mukaisesti ainakin aluksi odottamaan, että lääkäri määrää lääkkeen, joka korjaa pulman. Toisaalta on käytännön työssä selvästi nähtävissä, että lastenpsykiatrian ammattilaiset pyrkivät tietoisesti ja onnistuneesti purkamaan nuorten ja heidän perheidensä ennakkoluuloja lääkehoitoa ja yleensä hoitojärjestelmää kohtaan. Biolääketieteellinen ja etenkin neurologinen asiantuntemus on tämän päivän moniammatilliselle perhekuntoutukselle välttämätön. Lastensuojelun näkökulma

Lastensuojelun tehtävänä on vaikuttaa yleisiin kasvuoloihin, tukea huoltajia lasten kasvatuksessa ja toteuttaa yksilö- ja perhekohtaista 114


lastensuojelua. Tähän kuuluvat avohuollon tukitoimet, huostaanotto sekä sijais- ja jälkihuolto (Kansalaisen käsikirja, 2001). Nuoren kohdalla käytetään usein myös käsitteitä “lapsen etu”, “normaalin kasvun ja kehityksen turvaaminen” jne. Lastensuojelu toimiikin parhaimmillaan näiden yleisluontoisten määrittelyjen mukaisesti. On hyvinkin todennäköistä, että jossain vaiheessa Virtaset törmäävät lastensuojelun näkökulmaan, mikäli Janin tilanne huononee koulussa ja kotona. Viranomaiset joutuisivat Janin tilanteessa arvioimaan tarkoin, mitkä keinot olisivat tarpeen, jotta perhe selviäisi haasteistaan. Lastensuojelutyön ikuisena paradoksina on sen pyrkimys varmistaa lapsen hyvinvointi, kun huoltaja ei sitä jostain syystä ole pystynyt toteuttamaan. Mielestäni paradoksi syntyy siitä, että yleensä vanhempi haluaa hyvää lapselleen ja haluaa olla kykenevä kasvattamaan tätä. Asetelma on lähtökohdiltaan epäedullinen yhteistyön kannalta, mutta kaikki lastensuojelutyötä tekevät tietävät, ettei näin aina ole. Toisaalta vanhempien toiveet siitä, että he voisivat luovuttaa hetkeksi vanhemmuuden jollekin “turvalliselle ja luotettavalle” taholle ovat myös lisääntyneet. Lapsen ja nuoren näkökulmasta vanhemmuus on kuitenkin aina jakamaton. Käsittelemällä tietoisesti tätä paradoksia yhteiskeskusteluissa vanhempien kanssa voidaan välttää syyllisyyden ja syyttelyn laajentuminen yhteistyötä ehkäiseväksi kuvioksi. Lastensuojelun ilmoitusvelvollisuus ei ole pulma Voimalan perhekuntoutustyössä, koska lähtökohtaisesti kaikki vanhemmat ovat aktiivisessa roolissa yhteistyössä ja ymmärtävät usein mitä lisäarvoa lastensuojeluviranomainen voi tuoda kokonaisuuteen. Lastensuojelun äärimmäinen keino eli huostaanotto on haastava toimenpide ainakin yhteistyön ja päätöksenteon kannalta. Lynn Hoffman (1982) näki aikoinaan mahdolliseksi, että viranomaiset laillistavat usein yhteiskunnan valtuuttamina perheen stabiilisuuden. Jos Jani on ollut perhesysteemissä vakautta/tasapainoa tuova avainhenkilö, hän mitä todennäköisimmin alkaakin oireilla murrosiässä. Jos tämä oireilu aiheuttaa lastensuojelullisia toimenpiteitä (sijoituksen), niin niiden riskinä on suunnata huomio pelkästään pulmia aiheuttavaan Janiin, jolloin usein vahvistetaan yleistä käsitystä, että hän on syntipukki ja ylläpidetään perhesysteemin muuttumattomuutta. Tässä tilanteessa voi yhteistyö ja yhteisten tavoitteiden löytäminen Janin kanssa olla ymmärrettävästi erityisen haastavaa. Lisäksi on huomioitava että kyseessä on vielä pieni lapsi, joka tarvitsee apua ja aikuisten tukea kasvamisessaan. Hänen ei pidä kantaa vastuuta perheensä hyvinvoinnista tai toivotun muutoksen toteutumisesta. Perhekuntoutuksen tavoitteet voivat kohdentua vanhemmuuden tukemiseen. Käytännössä tämä voi tarkoittaa sitä, että vanhempien 115


kanssa hyvin yksityiskohtaisesti mietitään, miten he olisivat voimavaraisempia vanhemman roolissaan. Työkaluna voi olla esim. vanhemmuuden roolikartta. Psykoanalyyttinen tai psykodynaaminen näkökulma

Psykoanalyyttinen näkökulma tarkastelee ongelmaa perheenjäsenen varhaiseen historiaan liittyvänä. Psykodynaamisille näkemyksille on yhteistä psykoanalyyttiseen teoriaan perustuvat käsitykset tiedostamattoman olemassaolosta, varhaisen vuorovaikutuksen ja kasvuhistorian suhdekokemusten merkittävistä vaikutuksista ihmisen myöhempään elämään (Jung, 1991). Näkökulman mukaisesti nykyhetkessä on hyödyllistä tulkita yksilönkehitykseen liittyviä vääristymiä. Varhaislapsuuden merkitys identiteetin ja myöhempien ihmissuhteiden kannalta on kiistaton, ja alan tutkimustoiminta tuottaa jatkuvasti tärkeää lisävalaistusta erilaisten häiriöiden syistä. Kun tieto häiriöiden syntymekanismeista lisääntyy, kasvaa myös tieto siitä, millainen on yksilön ja perheen kannalta toimiva varhaislapsuuden ihmissuhde- ja vuorovaikutusympäristö. Pidän esimerkkiperheemme tilanteessa psykodynaamisen työskentelyn suurimpana mahdollisena kompastuskivenä ajoitusta. Avun tilaajan eli Janin vanhempien ensisijainen huoli on tässä päivässä. Perhe Virtasen vanhemmat haluavat todennäköisesti konkreettisia vastauksia ja vaihtoehtoja epäedullisen tilanteen katkaisemiseksi. Kun suurin huoli on ohi, sen jälkeen voi ehkä koittaa psykodynaamisen tai sitä painottavan työskentelyn herkkyysaika. Jos perheterapiassa lähdetään liian varhain käsittelemään mahdollisia lapsuusajan traumoja tai varhaisien vuorovaikutuksen häiriöitä, saattaa perhe hämmentyä ja ahdistua lisää. Pelkästään huonosti ajoitetulla perhepuun piirtämisellä voidaan ta-hattomasti tukea perheen kaoottista tilaa. Toisaalta kriisiavun jälkeen psykodynaaminen perhe- tai yksilöterapia saattaa hyvinkin olla toimiva vaihtoehto. Janin vanhempien rajattu psykodynaaminen haastattelu kriisin akuutissa vaiheessa saattaisi tarkoituksettomasti vahvistaa vanhempien käsitystä siitä, että he ovat kasvattaneet lapsensa jollain tavalla väärin. Näkökulmasta riippumatta syyllisyydellä on taipumus estää perhesysteemissä toivottua muutosta ja siksi tämän tunteen ehkäisy ja keventäminen ovat yhteistyön tärkeitä elementtejä. Strukturaalinen näkökulma

Strukturaalinen näkökulma olettaa ongelman liittyvän perheen rakenteeseen. Rankasti Salvador Minuchinin ajatuksia yksinkertaista116


en perhe määritellään luonnollisena ryhmänä, joka on aikojen kuluessa kehittänyt tietyt tavat tai mallit vuorovaikutukselleen ( Sierla, 1999). Siihen liittyvinä rakenteina mainitaan usein valtahierarkia, jonka epäedullinen asetelma voi ilmetä yleisimmin siten, että jompikumpi vanhemmista saattaa olla lapsen asemassa jossakin tilanteessa tai lapsi voi olla vanhemman roolissa. Toisena rakennetta ohjaavana systeeminä on vanhempien keskinäinen komplementaarisuus sekä perheen yksilölliset tavat, sopimukset ja käyttäytymissäännöt, jotka ovat osa perhekulttuuria. Tilanne näiden tekijöiden suhteen saattaa olla perhesysteemin rakenteen toimivuuden kannalta haitallinen ja strukturaalinen perheterapia pyrkiikin sekä osoittamaan nämä rakennepoikkeamat että tarjoamaan samalla kokemusta toisenlaisesta (esim. roolien mukaisesta) rakenteesta. Perheen rakenne ei ole staattinen ja perheen siirtyessä kehitysvaiheesta toiseen voi ongelman merkityskin muuttua. Struktuurisen näkökulman mukaan ongelma piileekin usein siinä, ettei perhesysteemi ole kyennyt siirtymään kehitysvaiheesta toiseen ja terapiassa pyritäänkin lisäämään perheen rakenteiden joustavuutta. Perhe Virtasen ongelman suhteen strukturaalinen lähestymistapa saattaisi ongelman ymmärtämisen näkökulmasta olla sellainen, että tutkittaisiin perheen auktoriteettiasetelmia, Janin kehitystehtävän mukaista toimintaa (kasvaminen ja sen esteet), vanhempien yhteistoimintaa tai perhekulttuuria yleensä. Käytännön esimerkkinä voisi olla vanhempien roolin vahvistaminen aikuisina päätöksentekijöinä. Jani haastaa vanhempansa pelkästään olemalla kasvava lapsi. Hänen elämäänsä ovat tulleet yhtäkkiä myös ihmisyhteisömme mahdollisuudet ja Janin sosiaalinen verkosto laajenee koko ajan. Jani hakee omia rajojaan ja voidaankin olettaa, että hän rakentaa käsityksensä ainakin jossain määrin vanhempiensa suhtautumisen perusteella. Vahvistamalla heidän keskinäistä, täydentävää suhdettaan ja vanhemmuuttaan voidaan Janin ikäkauden mukaista kasvamista tukea parhaalla mahdollisella tavalla. Strateginen näkökulma ja systeeminen näkemys

Strateginen perheterapia näkee ongelman tietynlaisena strategiana, jolla oireen tuottaja pyrkii kontrolloimaan vuorovaikutussuhteita. Ongelma on siis ratkaisuyritys. Kun ihmisillä on tarve ratkaista jokin ongelma, niin ratkaisuyrityksen epäonnistuttua ei pohditakaan käytettyä keinoa, vaan pikemminkin pyritään lisäämään sen intensiteettiä. Tämän kaltaisessa systeemissä jokainen perheenjäsen auttaa toista jonkin erityisen oireen tai jonkin polarisoitavan ongelman välityksellä välttämään oman itsensä kanssa työskentelemistä.(Weeks & L'Abate, 117


1982). Tästä seuraa hyvin usein kielteinen, itseään vahvistava kierre, jonka katkaisemiseen strategisessa perheterapiassa pyritään usein mm. kotitehtävien tai paradoksien avulla. Paradoksilla tarkoitetaan ilmiötä, joka on mahdollinen silloin, kun johdonmukaisista lähtökohdista tehdyn oikean päätelmän tuloksena on ristiriita (Jussi Sierla 1995). Esimerkkiperheemme vanhemmat saattaisivat saada aika yllättäviäkin paradoksaalisia kotitehtäviä. Yksi Janin ja vanhempien välejä kiristävä asia oli huoli koulunkäynnistä sekä koulussa ja kotona ilmenevä aggressiivisuus. Janin vanhemmat ovat aktiivisesti yrittäneet selvittää Janilta, miksi tämä käyttäytyy niin huonosti koulussa ja kotona. Strategisena väliintulona voisi olla esimerkiksi se, että Janin kanssa alettaisiin johdonmukaisesti keskustella siitä, miten hän välttää joutumasta aivan koko ajan vaikeuksiin koulussa. Huomio siirrettäisiin siis ongelmakäyttäytymisen sijasta niihin rakenteisiin, joita Jani käyttää tai voi käyttää, halutessaan itse ehkäistä ei toivottua käyttäytymistään. Tarkoituksena on siis toimia päinvastoin kuin ennen ja hämmentää systeemiä hetkellisesti, jotta se järjestäytyisi uudelleen. Strategisia menetelmiä on kritisoitu sekä liiallisesta ihmisten manipuloinnista että arvostavan asenteen puutteesta. Toisaalta kaikki mokat itse tehneenä olen huomannut, että jos vuorovaikutussuhde asiakkaan kanssa on kunnossa, voi kotitehtävillä ja paradokseilla olla hyödyllisiä vaikutuksia uusien näkökulmien etsimisessä. Tärkeintä ei ole vain muuttaa systeemiä, vaan arvostavalla asenteella etsiä perheen kanssa mahdollisuutta toimia ja ajatella toisin. Mielestäni kotitehtävien ja paradoksaalisten tulkintojen mystinen ihannointi pohjautuu ammattikirjallisuuden raportoimiin ällistyttävän helppoihin ja nopeisiin käänteisiin asiakastyössä. Tarvitsemme toki sankaritarinoita, mutta käytännön työn kannalta on hyvä muistaa, että iso pulma ei välttämättä aina vaadi isoa paradoksia. Systeeminen näkemys perheterapiassa liitetään usein milanolaisen koulukunnan 1970- luvulla kehittämään tapaan tarkastella perhettä ja ongelmaa ja se voidaan nähdä strategista perheterapiaa lähellä olevana terapeuttisena viitekehyksenä. Milanon koulukunnan mukaan ongelma jäsennettiin itse asiassa ongelman ratkaisuna. Ongelma on siis nähtävä myönteisenä osana vuorovaikutussysteemiä ja terapian tavoitteeksi muodostuikin vastaparadoksin laatiminen, jotta ongelmaa ei enää voisi pitää ratkaisuna. Mara Selvini Palazzolin, Luigi Boscolon, Gianfranco Cecchinin ja Giuliana Pratan työ jätti perheterapian historiaan merkittävän vaikutuksen. Systeeminen näkökulma korostaa, että terapian kohteena ei niinkään ole yksittäinen perheenjäsen tai huonosti toimiva perhe vaan perheen 118


“peli”. Virtasten tilanteessa peli saattaisi ilmetä vaikkapa isän ja Janin keskusteluissa, jotka päättyvät poikkeuksetta huonoon lopputuloksen. Perheen isä, äiti ja lapset toimivat yhä uudelleen, ennen keskustelua ja sen aikana kuin etukäteen laaditun käsikirjoituksen ohjaamina. Pelissä mukana olevat henkilöt yrittävät saada hallintaansa perheen säännöt kieltäen samalla yrityksensä (Hoffman, 1982). Pelit voidaan havaita seuraamalla perheen kanssakäymistä. Terapian ensimmäinen askel on tunnistaa käynnissä oleva peli ja jopa rohkaista sitä jatkumaan. Tavoitteena on positiivisten konnotaatioiden, neutraalisuuden, hypoteesien ja kehämäisten kysymysten avulla horjuttaa peliä siten, että se muuttuu yksilöiden kannalta edullisemmaksi. Systeemisen näkökulman mukaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Esimerkkiperheemme Jani saattaisi näkökulman mukaan saada myönteistä palautetta siitä, että on huolta herättämällä tehnyt vanhempiensa yhteistoiminnan ja läheisyyden mahdolliseksi. Janin käytöshäiriöt voidaan tämän lähestymistavan perusteella tulkita pyrkimyksiksi pitää perhe koossa. Tulkintojen ja hypoteesien ei tarvitse olla oikeita; niitä voidaan tarvittaessa vaihtaa, tärkeintä on mahdollistaa perhesysteemin uudelleen järjestäytyminen. Sosiaalisen konstruktionismin näkökulma

Tämän ajatustavan mukaan kokemusmaailmamme on sosiaalinen konstruktio, jossa ns. todellisuus luodaan aina uudestaan vuorovaikutustilanteissa kielen avulla. Tästä seuraa, että ongelma on siis myös konstruktio, joka voidaan rekonstruktoida tarpeen vaatiessa. Aiemmin perheterapiassa nähtiin systeemin muodostavan ongelman, mutta sosiaalisen konstruktionismin myötä ajateltiin ongelman muodostavan systeemin ympärilleen (Holma, 1992). Ratkaisu- ja voimavarakeskeisessä perheterapiassa ongelmaksi koetaan hieman kärjistetysti ongelmasta puhuminen. Ongelma sana määritellään uudelleen ratkaisukeskeisessä viitekehyksessä mahdollisimman nopeasti vaikkapa pulmaksi. Hyvin usein ongelmaksi koetaan myös pulman ratkaisuyritykset, jotka eivät ole tuottaneet toivottua tulosta. Painopiste keskusteluissa pyritään siirtämään perheen voimavaroihin. Kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti tilanteet, joissa perheellä ei jostain syystä ole tai ei ole ollut ongelmaa, ja tavoitteiden luomisen kautta seurataan ja kannustetaan perheen edistymistä. Näkökulman mukaisesti ja Milton H. Ericksonia vapaasti lainaten: ”Perhe tietää ratkaisun ongelmaansa, mutta ei vain itse tiedä tietävänsä sitä” (Haley, 1973). “Olipa kerran mies, joka piti vanhemmille kurssia vanhemmuudesta. Hän oli antanut kurssilleen nimen Kymmenen käskyä vanhemmille, ja 119


luennolle lappoi läheltä ja kaukaa taidoistaan epävarmoja vahempia, jotka halusivat oppia paremmiksi kasvattajiksi. Mies itse ei ollut siihen aikaan naimisissa, eikä hänellä ollut lapsia. Eräänä päivänä hän tapasi unelmiensa naisen ja avioitui. Aikanaan he saivat lapsen. Mies muutti silloin kurssinsa nimeksi Viisi neuvoa vanhemmille. Ajan mittaan pariskuntaa siunattiin toisellakin jälkeläisellä. Mies risti kurssinsa taas uudelleen, ja nyt se oli Kolme pientä vihjettä vanhemmille. Kolmannen lapsensa syntymän jälkeen mies lopetti koko kurssin.” (W. O'Hanlon ja Weiner-Davis 1990) Lapset ja nuoret sekä heidän perheenjäsenensä ovat omien kokemustensa asiantuntijoita ja terapeuteilla puolestaan on asiantuntemusta siinä, miten keskustelulla ja vuorovaikutuksella luodaan muutokseen johtava ilmapiiri ( Bertolino, 1999). Virtaset saattaisivat hyvinkin saada konkreettista apua pulmiinsa törmätessään jossain vaiheessa työntekijään, jonka viitekehys on sosiaalinen konstruktionismi. Silloin kartoitettaisiin perheen onnistumiset ja poikkeukset pulmatilanteissa, tutkittaisiin mahdollisuudet muuttaa epäedullista tarinaa ja luotaisiin jokaiselle perheenjäsenelle selkeä kuva siitä, miten hän voi osallistua pulman ratkaisuun. Narratiivisen perheterapiatyöskentelyynkin sovellettavan työtavan oletus on, että ongelma on ongelmallinen kertomus perheessä. Ja taustaoletuksena pidetään sitä, että perheen todellisuutta kartoittavaa kertomusta voidaan muuttaa ongelman kannalta edullisemmaksi yhdessä perheenjäsenten kanssa. Yksinkertainen yhteenveto Näkökulma

Miten ongelma ymmärretään

Minkä ajatellaan auttavan perhettä

Arkiajattelu

Yksilön käyttäytyminen aiheuttaa ongelman

Yksilön muututtava muuten ratkaisu ulkopuolelta

Biolääketiede

Ongelma on yksilön häiriö tai sairaus

Tutkiminen, hoito, lääkitys

Lastensuojelu

Sosiaalisen huolenpidon ongelma

Vanhemmuuden tuki Lapsen edun selvitys

Strukturaalinen Perheen rakenne on ongelma

Perherakenteen uudistuminen

Strateginen ja Ongelma on ongelman ratkaisuyritys systeeminen

Ongelmakierteen katkaisu/vastaparadoksi

Ongelman muodostama todellisuus

Todellisuuden uudelleenmäärittely Voimavaraistaminen

Sosiaalinen konstruktionismi

120


Perheterapian monet mahdollisuudet perhekuntoutuksessa Perheterapia on koko historiansa aikana ollut jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden terapiamuotojen kanssa. Se on luonut käytännön työhön monta näkökulmaa ja hyvä niin. Suomessakin on siirrytty yksilökeskeisestä työstä yhä enemmän perheiden ja verkostojen kanssa työskentelyyn. Tämä on ollut terapia-alan luonnollista kehitystä viime vuosikymmeninä. Mitään ehdotonta totuutta tai “viisasten kiveä” ei ole ollut olemassa, ja sen seurauksena perheterapia on aina ollut hyvin konstruktiivinen. Kukaan ei myöskään voi todeta perhe Virtasen huolestuneille vanhemmille, että tekemällä näin tai muuttamalla tätä ongelma poistuu. Janin tulevaisuus riippuu suuresta määrästä yksittäisiä muuttujia, jotka kaikki vaikuttavat lopputulokseen riippumatta perheterapeutin interventioista. Luodessaan yhteyttä perheeseen ja sen prosesseihin jokainen terapeutti pyrkii aina valitsemaan parhaan näkökulman ongelmaan. Tietoisesti valittu näkökulma ongelmaan on usein sama kuin perheellä ja terapeutin tehtäväksi jääkin avartaa perheen toimintamahdollisuuksia suhteessa ongelmaan. Työntekijä voi onnistua tehtävässään muutoksen aikaansaamisessa vain, mikäli hän onnistuu liittymään perheeseen ja näin synnyttämään terapeuttisen systeemin ( Sierla, 1999). Ongelman ja pulman ymmärtämisen näkökulmat heijastuvat suoraan terapeutin avoimuuteen. Mitä tiukemmin nämä näkökulmat ovat määriteltyjä ja ennalta pohdittuja, sitä varmemmin terapeutti tulee jossakin vaiheessa työskentelyä mahduttamaan tai pakottamaan perheen prosessit tähän rakenteeseen. Käytännön työn kannalta on kuitenkin tärkeää vaihtaa joustavasti näkökulmaa, jotta terapiaprosessin aikana perheen tarpeet tulisivat monipuolisesti huomioiduksi. Perheterapeutti joutuu usein työssään tahtomattaan paikkaamaan nuoren puuttuvia aikuiskontakteja. Yhteiskunnallisesti katsoen lapsuus on ennen muuta laitostunut. Historian kuluessa on koko ajan yhä enemmän lapsiin liittyviä hoitotehtäviä siirtynyt suvuilta, perheiltä ja vanhemmilta ensin yhteisön muiden jäsenten tehtäviksi ja lopulta yhteiskunnan ylläpitämiin palvelujärjestelmiin (Tamminen, 2004). Tästä selvänä oireena on koulumaailman lisääntyvät viestit huonostija häiriökäyttäytyvistä lapsista. Usein ollaan pitkään tilanteessa, jossa koti saattaa odottaa koulun asettavan lapselle rajat ja koulu taas odottaa vanhempien puuttuvan asiaan tiukemmin. Lapsen perustarpeisiin vastaaminen on siirtynyt ja siirtymässä vanhemmilta ammattihenkilöstölle (Tamminen, 2004). Eettisesti kestävä ammatillinen toiminta pyrkii palauttamaan perus121


tarpeista huolehtimisen vanhemmille aina, kun se vain on mahdollista. Monimuotoinen perhekuntoutus voi parhaimmillaan aktivoida lap-sen tai nuoren ympärillä aikuisen tai aikuisia ja näin mahdollistaa yksilön kasvun ja kehityksen. Artikkeli perustuu kirjoittajan erityistason perheterapiakoulutuksen lopputyöhön “Perheterapian näkökulmat ja perhe Virtasen ongelma” , 2001.

122


Lähteet

Aaltonen, J. (1998) Perheterapia hoitomuotona sekä narratiivisuuden ja sosiaalisen .konstruktionismin toteuttajana. Psykologia 33, 400-407. Aaltonen, Hätönen ja Rinne (1994):Suomalainen perheterapiakoulutus 1978-1994, SMS-tuotanto . Bertolino, B. (1999) Ratkaisukeskeinen nuorisoterapia. Lyhytterapiaintituutti Oy. Haley, J. (1973) Lyhytterapian lähteillä. Lyhytterapiaintituutti Oy. Hoffman, L. (1982) Perheterapia. Systeeminen näkemys. Weilin+Göös . Holma. J. (1992) Modernista perheterapiasta kohti postmodernia? Perheterapia 4/92, 4-11. Insoo Kim Berg (1991) Perhekeskeisen työn opas. Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Jung, C.G. (1991) Kohti totuutta. WSOY Kansalaisen käsikirja: http://www.opas. vn.fi/suomi/kkkfi24.htm O'Hanlon William ja Weiner-Davis Michele (1990) Ratkaisut löytyvät Psykoterapian uusi suunta. Karisto Oy. Rantanen Päivi (1989): Perhenäkökulma nuoren psykosomaattisiin oireisiin. Kaavio: Carter E. ja McGrolnick M., 29.Tampereen yliopisto. Shazer de S. (1995): Ratkaisevat erot. Vastapaino Sierla, J. (1999) Perhe terapiassa vuoropuhelua vuosituhannen vaihtuessa, 246-256. Gummerus. Tamminen, T. (2004) Olipa kerran lapsuus,141.WSOY Vainio S. (toim. 1995):Tarinoita Suomalaisen perheterapian todellisuudesta,79-102 Suomen perheterapiayhdistys. Wahlbeck, Lounavaara-Rintala ja Vuornos (1999): Perheterapeutin osaaminen ja etiikka. Perheterapia 3/2001, 4-5 Weeks, G. R. & L'Abate, L. (1982) Paradoksi Avain muutokseen. Painokaari

123


124


Musiikin ja musiikkiterapian mahdollisuudet voimavarasuuntautuneessa terapiassa Sami Alanne

125


Musiikilla on luontaisia ominaisuuksia, jotka vaikuttaisivat sopivan hyvin voimavarasuuntautuneeseen tai ratkaisukeskeiseen terapiaan. Musiikkiterapian alalla näitä ominaisuuksia on hyödynnetty ja tutkittu eri teoreettisista lähtökohdista, vaikkei yleistä voimavarasuuntautunutta tai ratkaisukeskeistä musiikkiterapiamallia ole toistaiseksi syntynyt. Näin siitäkin huolimatta, että musiikkiterapeutit ovat hyödyntäneet näitä oppeja ja tehneet hyvin samankaltaista työtä. Lisäksi ainakin suomalaiset musiikkiterapeutit ovat saaneet jonkin verran koulutusta niihin. Tässä artikkelissa pyrin reflektoimaan omia ja asiakkaideni kokemuksia musiikin ja musiikkiterapian hyödyntämisestä Lasten ja nuorten Voimala -projektissa. Toimin projektissa musiikkiterapeuttina ja olin mukana kehittämässä toimintaa. Lisäksi tarkastelen voimavarasuuntautunutta työskentelyä musiikkiterapian tradition valossa sekä pohdin, millaisia tehtäviä musiikilla voi olla yhteisöllisessä mielessä. Voimavarasuuntautunut työskentelytapa Voimalassa Voimavarasuuntautuneen toiminnan perusajatuksia ovat asiakas- ja perhekeskeisyys, joka tarkoittaa sitä, että asiakkaat, lapset, nuoret, perhe, ovat aktiivisesti mukana oman kuntoutumisensa suunnittelussa ja toteuttamisessa. Lisäksi yhden lapsen tai perheen hoitoon saattaa osallistua useampia terapeutteja, jolloin vaikkapa vanhempia ohjaa ja tapaa sanallista terapiaa antava terapeutti ja lasta tapaa musiikkiterapeutti. Lisäksi luonteenomaista toiminnalle on aktiivinen yhteistyö koulun sekä lähettävien tahojen kanssa eli verkostotyö. Voimalan henkeä, ajattelua ja yhteisiä Voimala-kokouksia, leimaa varsin postmoderni-ilmapiiri, joka pyrkii etsimään uusia ratkaisuja ja toimintamalleja asiakkaiden kuntoutukseen välttämällä tarkoituksellisesti perinteellisiä, joskus jo kaavamaisia toimintamalleja. Ihanteena on aina kuunnella asiakkaiden toiveita sekä pyrkiä järjestämään lapsen terapia sillä tavoin, kuin se juuri hänelle on mielekästä ja mahdollista. Voimavarasuuntautuneelle ja ratkaisukeskeiselle terapialle tarkoitus ei ole selvittää ja käydä läpi lapsen, nuoren ja perheen menneisyyttä, vaan pikemminkin pohtia, miten nykyisestä tilanteesta päästäisiin eteenpäin, minkä perheessä pitäisi olla toisin, jotta tultaisiin toimeen keskenään, mikä tekisi koulunkäynnin mielekkääksi tai mikä vähentäisi kiukunpurkauksia jne. Tämänhetkisiin elämäntilanteisiin pyritään yhteistyössä perheen, lasten ja nuorten kanssa löytämään konkreettisia keinoja jaksamiseen sekä selviytymiseen niistä ongelmista elämässä, joiden takia Voimalaan on tultu. Tarkoituksena ei pääsääntöisesti ole löytää syytä vaikkapa lapsen käyttäytymiselle (ihmisille on luonteenomaista etsiä kausaalisuhteita omaan elämään126


sä, vaikka niitä ei olisikaan, esimerkkinä tavallinen taikausko). Näin myös terapiassa ja vanhempien ohjauksessa. Monesti Voimalaan tullessa asiakkaalle on jo kokeiltu toisenlaisia terapioita ja hoitotapoja, joissa jostain syystä ei ole päästy eteenpäin tai on tultu umpikujaan. Taustalla saattoi olla esimerkiksi lapsen tai nuoren motivaation puute tavanomaiseen terapiaan. Tällöin Voimalan hyödyntämät luovat toimintamallit, joissa tarpeen mukaan hyödynnetään taiteellisia ilmaisukeinoja, kuten musiikkia ja kuvaa, saattoivat innostaa asiakkaan sitoutumaan terapiaan. Varsinkin aiemmin myös musiikkiterapiaan on usein tultu, kun kaikki muut keinot on jo kokeiltu, ”no, kokeillaan sitten tuota musiikkia; ei se ainakaan tapa…” Lisäksi Voimala-käyntien tarkoitus on olla lyhytaikaisia ja lyhytterapiaa, jolloin terapian enimmäiskesto on vuosi, maksimissaan 24 käyntiä. Tarkoituksena ei ole kuitenkaan käyttää kaikkia käyntejä, mikäli se ei ole tarpeellista. Toisaalta jatkokäyntien hakeminen Kelalta on mahdollista, ja niin tehdäänkin joidenkin asiakkaiden kohdalla, joiden hoidossa käytän musiikkia. Tällaiset lähtökohdat luovat haasteita myös musiikkiterapeutille, jonka koulutus pääsääntöisesti koostuu varsin perinteellisistä psykodynaamisista, humanistisista tai kognitiivis-behavioristisista terapiamalleista. Lisäksi musiikkiterapeutit toimivat usein perinteellisen sairaanhoidon ja vammaiskuntoutuksen laitosten palveluksessa, kuten psykiatrisissa sairaaloissa ja keskuslaitoksissa. Myös perhekeskeinen työ on musiikkiterapian kohdalla varsin uusi alue. Edustan omalta taustaltani psykodynaamista musiikkiterapiaa, joskin siihen on sisältynyt myös vaikutteita humanistisista lähestymistavoista. Omalle ajattelulleni ja toiminnalleni on ollut kuitenkin tyypillistä nähdä monia mahdollisuuksia ja lähestymistapoja terapiaan sekä pyrkiä löytämään ja kokeilemaan uutta asiakkaan yksilöllisten tarpeiden mukaan. Tämän ei pitäisi olla kovin vierasta taideterapialle, joka pyrkii luovaan ilmaisuun. Suomalainen musiikkiterapiakoulutus on ollut myös eklektistä, eri teorioita, psykologisia lähestymistapoja ja tekniikoita yhdistelevää. Näin ollen voimavarasuuntautuneisuus, joksi luonnehtisin omalta kohdaltani työtäni Voimalassa, ei ollut minulle vieras ajatus. Mieleeni tuli varsin nopeasti, miten musiikki voi purkaa erilaisia tunteita, antaa toivoa, luoda uskoa omiin kykyihin ja tuoda iloa ja piristystä surun ja väsymyksen keskellä. Musiikissa itsessään on voimavara; voimavarasuuntautuneen musiikkiterapian on siis lähdettävä musiikista. Musiikkiterapian historia Musiikin terapeuttisella käytöllä on pitkät perinteet ihmiskunnan historiassa: se on ollut osa parantamisriittejä muinaisissa kulttuureis127


sa, jossa liike, tanssi ja musiikki olivat erottamattomasti yhdessä. Esimerkiksi Suomessa lappalaisten keskuudessa shamaanit olivat yhteydessä tuonpuoleiseen noitarummun ja joikumisen avulla. Transsitilassa noidat saattoivat pyytää henkiolennoilta neuvoja tai apua vaikkapa sairauksiin, joita pidettiin pahojen henkien aikaansaannoksina. Suomalaisessa kansanrunoudessa on paljon erilaisia loitsuja, joiden avulla pyrittiin vaikuttamaan käärmeenpuremaan tai saamaan onnea metsästysretkille. Myös esimerkiksi Afrikassa oli samankaltaisia riittejä, joissa musiikin ja tanssin avulla pyrittiin estämään henkimaailmasta tulevat vaarat (Lehikoinen, 1973). Varhaisimpia kirjallisia merkintöjä musiikin terapeuttisesta käytöstä on löydettävissä yli 4000 vuotta vanhoista egyptiläisistä papyrusteksteistä. Raamatussakin kuvataan Daavidia, joka rauhoitti kuningas Saulin raivokohtauksia harpulla soittaen. Antiikin Kreikassa musiikilla ja hoitamisella oli yhteinen jumala Apollo. Platon kirjoitti jo tuolloin, että musiikilla on tärkeä sijansa ihmisen tunne-elämän ja kasvun kehittäjänä. Aristoteles puolestaan ajatteli katharsis-opissaan, että musiikki voi purkaa ihmisen erilaisia tunteita, surua, vihaa jne. Nämä käsitykset musiikista ovat toimivia yhä tänä päivänä niin musiikkiterapian kuin musiikkikasvatuksen kannalta. Joskin musiikin kasvattavat mahdollisuudet ovat olleet hieman hukassa länsimaisen estetiikan ja musiikin teknillisen osaamisen puristuksessa aina näihin päiviin asti. Viime aikoina on kuitenkin herätty korostamaan musiikin käytännön merkitystä ihmiselle, jolloin musiikin nimenomaan katsotaan palvelevan yksilön kasvua, kuuluvan kaikille ja auttavan saamaan hyvän elämän (Regelski, 1996). Antiikin Kreikassa lääkärit käyttivät musiikkia jo systemaattisesti mielenterveysongelmista kärsivien ihmisten hoitoon (Lehikoinen, 1973, Ahonen, 1993). Modernin musiikkiterapian juuret ovat Yhdysvalloissa, jossa vakavista psyykkisistä ongelmista kärsiviä kotiutettuja sotaveteraaneja alettiin toisen maailmansodan aikana kuntouttaa musiikin avulla. Tästä saatujen positiivisten kokemusten myötä perustettiin 1940-luvulla ensimmäisiä yliopistollisia musiikkiterapian koulutusohjelmia, josta voidaan alkaa laskea musiikkiterapian ikää itsenäisenä tieteenä. Joskin tieteen vakiintuminen ja laajempi tunnustaminen vei vielä oman aikansa. Ensimmäinen koulutus Musical Guidance and Therapy oli jo vuonna 1938 University of the Pasificissa (O`Connell, 1990, Ahonen-Eerikäinen, 1998). 1950-luvulla useissa veteraanisairaaloissa hoidettiin sotaveteraaneja, jotka kärsivät esimerkiksi fobioista ja psykooseista (Gaston, 1956, Lehikoinen, 1973, Lehtonen, 1989, Ahonen, 1993, Ahonen-Eerikäinen, 1998). Suomessa järjestelmällinen musiikkiterapiakoulutus aloitettiin vuonna 1973 Sibelius-Akatemiassa, ja samana vuonna perustettiin Suo128


men musiikkiterapiayhdistys r.y. Nykyään musiikkiterapialla on Suomessa oma professuurinsa, taideterapioista ainoana, Jyväskylän yliopiston musiikin laitoksella. Siellä aloitettiin musiikkiterapian poikkeuskoulutus 1984, jossa on voinut suorittaa alan akateemisia tutkintoja aina tohtoriksi saakka. Nykyään Jyväskylän yliopisto vastaa Suomessa musiikkiterapian maisteriohjelmasta ja alan jatko-opinnoista. Suomessa musiikkiterapiaa käytetään paljon vaikeavammaisten lasten ja nuorten kuntoutuksessa sekä psykoterapian erityismuotona lasten ja nuorten psykiatrisissa ongelmissa. Musiikkiterapiaa hyödynnetään laajalti myös aikuisten kuntoutuksessa, niin vammaiskuntoutuksessa kuin psykiatrisessa kuntoutuksessa. Musiikkiterapia voi olla yksilötai ryhmäterapiaa. Musiikkiterapia itsessään on Kelan paljon käyttämä kuntoutusmuoto. Musiikkiterapian sovellusmuodot ovat laajat niin Suomessa kuin ulkomailla ja laajenevat edelleen, esimerkkinä keskoslapset ja koomapotilaat. Musiikkiterapia on nykyään levinnyt ympäri maailmaa niin käytännön työnä kuin yliopistollisena oppiaineena. Ala on myös pitkälle järjestäytynyttä kansainvälisesti (Ahonen, 1993, Erkkilä & Rissanen, 2001, Wigram, Nygaard Pedersen & Bonde, 2002). Musiikkiterapian määrittelyä Musiikkiterapia voidaan määritellä monella tavoin, esimerkiksi psykodynaamisena musiikkiterapiana, jossa yksilön mielensisältöjä pyritään tutkimaan ja antamaan hänelle oivalluksia hänen tarpeistaan, ajattelustaan, tunteistaan, asenteistaan tai ristiriidoistaan. Behavioristinen musiikkiterapeutti puolestaan painottaisi musiikin mahdollisuuksia lisätä ja muotoilla sopivaa käytöstä asiakkaassa ja vähentää huonoksi katsottua käytöstä tai toimintaa. Vai onko musiikkiterapia kasvatuksellista toimintaa, jossa pyritään vastaamaan koulutusohjelman tavoitteisiin lapsen kehityksessä ja oppimisessa heidän tarpeidensa mukaan? (Wigram, Nygaard Pedersen & Bonde, 2002). Musiikkiterapian alueella vaikuttavat samat suuret teoriat kuin psykologiassa, jonka eräänlaisena pikkusisartieteenä sitä voidaan pitää. Musiikkiterapia kehitettiin tieteenä vastaamaan psykologian tutkimuksellisia ja eettisiä vaateita, joita siihen edelleen sovelletaan. Eriytymistä on kuitenkin tapahtunut, koska musiikkiterapia erityistieteenä ja toimintana asettaa omia spesifejä vaateita niin tutkimukselle kuin kliiniselle työlle. Tämä siksi, että musiikkiterapian asiakkaat tai tutkimuskohteet eivät rajoitu pelkästään psykologian alueelle vaan koskevat myös esimerkiksi somaattisia ongelmia. (ks. esim. Wheeler, 1995). Näin ollen yksiselitteisen määritelmän laatiminen ei ole helppoa, vaan musiikkiterapia määrittynee monesti sen kontekstin mu129


kaan, kuka sitä tekee, kenelle ja millaisin tarkoituksin. Yksi yleisistä musiikkiterapian määrittelyistä on: Musiikkiterapia on musiikin tai sen elementtien (rytmi, melodia, harmonia, sointi) käyttöä pätevän ja koulutetun musiikkiterapeutin ohjaamana yksilö- tai ryhmäterapiana. Suunnitellun prosessin tarkoituksena on vuorovaikutuksen, ihmissuhteiden, oppimisen, liikkumisen, ilmaisun, jäsentäminen ja muiden terapeuttisten tavoitteiden tukeminen ja helpottaminen. Päämääränä on kohdata fyysiset, emotionaaliset, psyykkiset, sosiaaliset ja kognitiiviset tarpeet. Musiikki-terapian tarkoituksena on ennaltaehkäisyn, kuntoutuksen ja/tai hoidon kautta kehittää ja/tai palauttaa yksilön kyky saavuttaa tasapaino sekä sisäisesti että ihmissuhteissa - tällöin koko elämänlaatu paranee. (World Federation of Music Therapy, Clinical Practise Commission, 1996, Ahonen-Eerikäinen, 1998, Wigram, Nygaard Pedersen & Bonde 2002)

Tämä sopinee mainiosti myös voimavarasuuntautuneeseen musiikkiterapiatyöskentelyyn, sillä monesti Voimalaan tullessa lapsi ja perhe olivat keskellä jonkinlaista kriisiä ja tarvitsivat apua oman sisäisen tasapainon saavuttamiseksi sekä ihmissuhteiden solmujen aukaisemiseksi kotona ja koulussa. Määritelmässä korostuu myös musiikin merkitys terapian elementtinä, mikä oli monesti keskeistä myös Voimala-käynneissä, joissa käytettiin musiikkia. Nimenomaan se, että musiikki voi olla ei-kielellinen kommunikaation muoto kielellisen rinnalla, on olennaista juuri musiikkiterapialle: sen avulla voi ilmaista jotain sellaista asiaa tai tunnetta, jota ei voi tai osaa sanoa kielellisesti ja samalla jakaa kuitenkin oman kokemuksensa toisen ihmisen, terapeutin, kanssa musiikillisessa improvisaatiossa (Bruscia, 1987, Pavlicevic, 1997, Ahonen-Eerikäinen, 1998). Tällaisessa tehtävässä musiikki oli monesti Voimala-käyntien yhteydessä. Musiikki voimavarana sekä itsen ja ilmaisun kehittäjänä Monet pojista, jotka ohjautuivat minulle ja joiden kanssa sovelsin voimalakäynneillä musiikkiterapiaa ja musiikillisia keinoja kärsivät vaikeuksista puhua ongelmistaan. Tässä mielessä musiikki voi tarjota välineen kommunikaatioon lapsen ja terapeutin välille. Voidaan puhua esimerkiksi kommunikaatiopainotteisesta musiikkiterapiasta niiden lasten ja nuorten kohdalla, joiden Voimala-käyntien yhteydessä pyrittiin kehittämään heidän itsensä ilmaisua ja vuorovaikutusta (ks. Ahonen-Eerikäinen, 1998). Musiikki toimi tällöin tunteiden purkaja130


na ja ei-verbaalisten mielensisältöjen, paineiden, ongelmien, pelkojen yms. asioiden ilmaisun keinona. Tunteet ja asiat, joille ei aina ole löydettävissä edes sanoja lapsen mielessä on mahdollista laittaa musiikilliseen muotoon, jossa ne voidaan jakaa toisen kanssa ja kertoa, että tällainen minä olen. Toinen lapsiryhmä, jota tapasin, kärsi peloista, arkuudesta, alakuloisuudesta, jaksamattomuudesta ja heidän koulumenestyksensä oli mennyt alaspäin. Tällaisten lasten kohdalla musiikki tarjosi väylän näiden tunteiden kohtaamiseen ja ilmaisuun. Yhdessä soittaminen ja vapaa improvisaatio, jossa ei vaadita aiempia musiikillisia taitoja, mahdollistavat onnistumisen kokemukset, synnyttävät kokemuksen ”minä pystyn johonkin!” sekä toivat iloa ja elämyksiä muutenkin. Toisaalta musiikin maailmassa voi turvallisesti kokeilla omia rajojaan ja tutustua itseensä, eri soittimien äänet ja miten niitä soittaa, hiljaa vai kovaa, muunnelleen, leikitellen, purkaen niihin tunteita jne., mahdollistavat pohdintaa siitä, miltä minusta tuntuu, uskallanko soittaa lujaa vai pysyttelenkö aina tutuissa ja turvallisissa raameissa? Musiikki ei esimerkiksi säry, vaikka soittaa kuinka lujaa ja raastavia ääniä, musiikkiin voi näin sijoittaa turvallisesti kaikkein pahimmankin olonsa symbolisessa muodossa. Musiikki voi toimia ns. siirtymäobjekteina nallekarhun ja räsykankaan tavoin, joihin voi purkaa erilaisia tunteitaan symbolisen etäisyyden päästä. Samalla musiikki ja äänet voivat lisätä turvallisuuden ja hallinnan kokemusta. Yksilön musiikillisessa itseilmaisussa voivat tulla esiin samat tavat kokea ja olla ihmisenä kuin muussakin elämässä. Ilmaisussa voivat näkyä yksilön ongelmat ja rajoittuneisuus kohdata joitain tunteita itsessä ja kokeilla uusia asioita. Tunteiden hallitsemattomuus ja itsehillinnän puute voi kuulua konkreettisesti rajuina iskuina ja repivinä ääninä. Musiikkia improvisoidaan samalla tavoin kuin elämääkin, tehdään ratkaisuja, toimitaan, koetaan, jolloin alati jäsentyy ajan ja uusien kokemuksien myötä se, millaiseksi koemme itsemme sekä miten sen esitämme ja kerromme muille. Tässä piileekin muutoksen mahdollisuus myös musiikillisen toiminnan kautta (Winnicott, 1971/1997, Lehtonen, 1986, Bruscia, 1987, Sinkkonen, 1997, Ruud, 1998). Musiikin ja soittamisen avulla kokemus itsestä ja omista tunteista jäsentyy: kun huomaa ja tuntee osaavansa sekä pärjäävänsä jossakin asiassa, saa lisää itseluottamusta muuhun elämään. Nämä onnistumisen kokemukset antavat nimenomaan voimavaroja arkeen ja koulunkäyntiin sekä toivoa, että aina ei kaiken tarvitse tuntua niin mälsältä. Kuvaan ensimmäisessä Kallen tapausesimerkissä yhden tällaisen pojan terapiaa ja Voimala-käyntejä, jossa musiikista ja sen avulla tapahtuneista erilaisista improvisaatioista ja leikeistä lähti alkuun verrattain nopeasti mielialan ja itsetunnon nousu. Toisessa tapausesimerkissä kuvaan Riston voimalakäyntejä. Hän kuului yhteen keskeisimpään 131


asiakasryhmääni Voimalassa, joiden hoidossa käytettiin musiikkia ja musiikkiterapiaa. Tämän poikaryhmän muodostivat sellaiset asiakkaat, joilla oli keskittymisvaikeuksia, jonkinasteista ylivilkkautta, pinna paloi herkästi ja he olivat taipuvaisia aggressiivisuuteen konfliktitilanteissa kotona ja koulussa. Keskittymisvaikeuksien ja ylivilkkauden taustalla saattoi olla neurologinen perushäiriö ADD (Attention Deficit Disorder) tai ADHD (Attention Deficit Hyperactive Disorder). Jälkimmäisessä diagnoosissa ylivilkkautta on enemmän, niin että lapsen katsotaan olevan hyperaktiivinen. Useasti näiden ongelmien taustalla tai yhteydessä oli emotionaalista kehittymättömyyttä, heikkoa itsetuntoa ja alakuloisuutta. Heikko itsetunto ja alakuloisuus voivat olla myös seurausta edellisten ongelmien aiheuttamista ongelmista ihmissuhteissa sekä vaikeuksissa oppia ja pärjätä koulussa. Näiden poikien kohdalla musiikin avulla pyrittiin kehittämään vaihtoehtoisia toimintatapoja sekä itseilmaisun ja vuorovaikutuksen keinoja, niin että paha mieli ei purkautuisi esimerkiksi nujakoina ja lyönteinä toisiin ihmisiin. Musiikillinen ilmaisu esimerkiksi rumpujen soiton muodossa mahdollistaa oman tunteen hallinnan, kun itse voi määrätä voiman ja tahdin, miten soittaa. Tämä auttaa hillitsemään myös omia kiukun tunteita ja kohtaamaan niitä, niin että ne eivät suoranaisesti purkaudu toiseen ihmiseen. Lisäksi tarkoituksena oli kehittää asiakkaiden keskittymiskykyä, koska soittaminen yleensä vaatii luontaisesti keskittymistä siihen, miten soitetaan, miten laitan kädet, jalat ja missä järjestyksessä. Lisäksi täytyy kuunnella, mitä muut soittavat. Mielekäs toiminta, esimerkiksi soittamisen ja musiikin muodossa, voi toimia eräänlaisena kannustimena ja palkitsevana tekijänä yritettäessä keskittyä pidempään ja huolellisemmin. Turvallisessa ilmapiirissä terapeutin kanssa on myös rohkeampi yrittämään ja haastamaan rajojaan ilman musiikillisen epäonnistumisen ja kritiikin pelkoa. Tässä musiikkiterapia ja musiikin terapeuttinen käyttö poikkeavat tavanomaisesta musiikkikasvatuksesta ja musiikin opetuksesta, jossa ensi sijaiset tavoitteet ovat musiikillisia. Terapia voi pitää sisällään musiikin ohjausta ja opetusta, kuten tapahtui joidenkin asiakkaiden kohdalla Voimalassa, mutta ensisijaiset tavoitteet ovat hoidollisia. Tällöin tärkeää on itsensä ilmaiseminen musiikillisesti, ei se, kuinka hyvää se on taiteellisesti arvioiden. Musiikki on eräänlaista leikkiä ja peliä lasten ja nuorten kanssa, joka itsessään on palkitsevaa. Pääosa asiakkaistani tuli käynneille erittäin mielellään, koska he pitivät musiikillisesta toiminnasta. Näin musiikista tuli väylä lasten ja nuorten maailmaan. Kalle kukistaa epäonnistumisen pelkonsa Kalle oli yhdeksänvuotias tullessaan äitinsä tuomana ensimmäiselle 132


Voimala-käynnille. Tapasimme heitä yhdessä lääkärin kanssa. Kallen ongelmina olivat arkuus, jännittäminen ja epäonnistumisen pelko, jotka rajoittivat hänen elämäänsä ja harrastuksiaan. Voimala-käyntien tavoitteiksi asetettiin yhdessä itsetunnon vahvistaminen, rohkeuden löytäminen kohdata uusia tilanteita, epäonnistumisen sietäminen sekä tukeminen harrastuksissa ja kaverisuhteissa. Toimintatavoiksi päätettiin Kallen yksilötapaamiset musiikkiterapian keinoin, äidin tapaamiset ja mahdollisesti ryhmä jatkossa. Ensimmäinen tapaamiskerta musiikkiterapiatiloissa kuvasi melko hyvin Kallen tilannetta, sillä Kalle halusi, että äiti on hänen mukanaan. Hän lisäksi kyseli äidiltä neuvoja, mitä tehdä ja oli ujon ja herkän oloinen. Soittimien kokeiluun ja soittamiseen hän tarvitsi minun ohjaukseni lisäksi äidin rohkaisua. Sitten hän kuitenkin vaikutti innostuvan esimerkiksi kosketinsoittimilla soittamisesta ja totesi sen olleen mukavaa. Näin ollen musiikillisia tapaamisia jatkettiin. Vielä seuraavalla kerralla äiti oli sovitusti mukana, mutta sitten tapasimme Kallen kanssa kahdestaan. Teimme Kallen kanssa erilaisia rytmiharjoituksia djembeillä, jossa toisen piti matkia ja jatkaa toisen tekemää rummutusta, niin että tarkoituksena oli syntyä jatkuva ja elävä yhtenäinen rytmi. Tässä oli mahdollista myös hieman hassutella eri äänillä ja rytmeillä, joita soittimista tai niiden reunoista syntyi. Lisäksi teimme teemallisia improvisaatioita, kuten “aurinkoinen päivä”, “myrsky” tai niin että kehitimme itse eräänlaista tarinaa tai satua, jonka jälkeen kuvasimme keksimiämme tapahtumia eri soittimilla. Kalle soitti esimerkiksi rumpusettiä. Ensimmäisten tapaamisten aikana Kalle vielä säikähti matalia ja kovia ääniä. Hän myös pysytteli muutenkin turvallisilla vesillä musiikissa ja pianolla soitossa, eikä vaihdellut paljoa voimaa ja soittamiaan sävelkulkuja. Tapasimme Kallen kanssa noin kaksi kertaa kuukaudessa tiheyden hieman vaihdellen, joskus tapaamisia oli harvemminkin. Noin kahden kuukauden ja viiden musiikillisen tapaamisen jälkeen hänen soittoonsa alkoi ilmestyä enemmän ilmeikkyyttä, ja hän otti varovaisesti hieman enemmän katsekontaktia. Voimaakin hän jo uskalsi käyttää vähän enemmän, mutta sanallisesti hän oli edelleenkin niukka. Seuraavassa yhteistapaamisessa äiti kertoi, että koulussa oli nyt mennyt mukavasti ja Kalle kertoi äidille enemmän asioista kotona. Lisäksi itsetuntoa oli tullut enemmän. Käyntejä päätettiin jatkaa kevääseen. Tämän jälkeen Kallen musisointiin alkoi tulla enemmän rohkeutta, ja hän alkoi pikku hiljaa olla hieman vapautuneemman oloinen. Hän otti myös enemmän katsekontaktia ja soittoonkin alkoi tulla vuorovaikutusta, niin että hän otti huomioon myös minun soittamiseni. Kevään 133


aikana Kallella oli kaveri mukana terapiassa kolme kertaa, jolloin hän oli rohkeampi ilmaisemaan itseään sekä sanallisesti että musiikillisesti. Hän pelleili, ja he rohkaistuivat kaverin kanssa laulamaan Päivänsäde ja menninkäisen. Yksilötapaamisissakin Kallen soittoon tuli enemmän voimaa ja spontaanisuutta, eikä hän enää niin paljon pohtinut, mitä soittaa seuraavaksi. Toisella kertaa, kun toinen kaveri oli mukana Kalle ja kaveri innostuivat breikkaamaan ja liikkumaan vanteiden kanssa musiikin tahtiin. Kalle oli innokas ja energinen, sekä teki itse aloitteita ja toimi leikin/soiton “johtajana”. Kevään yhteistapaamisessa perheeltä tuli palautetta, että kotona ja koulussa oli mennyt mukavasti ja lisää kavereita oli tullut. Opettaja oli kertonut, että koulussa Kalleen oli tullut itsevarmuutta. Kevään luokkaretkikin sujui kuulemma ongelmitta, mikä olisi aiemmin ollut vaikeata. Viimeisellä tapaamiskerralla Kalle ei halunnut mitään erikoista, kuten karkkia tai jäätelöä, vaan hän halusi vain soittaa. Hän näyttikin suuresti nauttivan soittamisesta, ja musiikki oli iloisen kuuloista. Kallen soittoon ja ilmaisuun esimerkiksi pianolla oli tullut rikkautta, ja hän käytti rohkeasti koko pitkää koskettimistoa hyödykseen. Kalle totesi, että hänellä ei ollut mitään valittamista tapaamisistamme. Kaiken kaikkiaan Kallea ja hänen perhettään tapasimme yhdeksän kuukauden aikana 22 kertaa, joista eniten oli yksilötapaamisia Kallen kanssa musiikin parissa. Sopivaa ryhmää ei hänelle tuona aikana löytynyt, mutta kavereiden vierailut olivat jonkinlaisia ryhmäkertoja, joiden aikana Kalle pääsi kokeilemaan musiikkia ystäviensä kanssa. Silloin sain myös paremman kuvan siitä, millainen hän on kavereidensa parissa. Perhe oli tyytyväinen Voimala-käynteihin ja ne vaikuttivat hyödyllisiltä asetettuihin tavoitteisiin nähden: Kallessa oli selkeästi tapahtunut itsetunnon ja mielialan nousua ja häneen oli tullut lisää rohkeutta kokeilla erilaisia asioita. Kalle ei ollut luonteeltaan ilmeisesti kovin puhelias poika, joten hänen kohdallaan musiikilliset ja toiminnalliset menetelmät vaikuttivat toimivilta ratkaisulta. Musiikin, leikin ja toiminnan avulla hän lienee sai onnistumisen kokemuksia, jotka edesauttoivat suotuisaa kehitystä. Kuvaavaa tästä oli äidin kertoma tapahtuma ensimmäisen musiikillisen tapaamisen jälkeen, kun Kalle oli sanonut äidilleen, että “minä olen hyvä”. Risto harjoittelee keskittymistä Risto tuli Voimalaan äitinsä toiveesta ADD:n, hahmottamisen ja kielellisen alueen erityisvaikeuksien ja tunne-elämän kypsymättömyyden takia. Hän oli yksitoistavuotias, mutta edelleen kovin lapsenomainen ja takertunut äitiinsä. Tämä näkyi ensimmäisillä tapaamisilla, jolloin Risto oli aran oloinen ja halusi tavata minua yhdessä äidin kanssa. 134


Suostuttelun jälkeen hän pystyi kuitenkin tapaamaan minua pian kahdestaan varsin helposti. Riston tilanteeseen vaikutti tuolloin luultavasti osittain äidin tuleva vakava leikkaus, jota hän jännitti. Voimalakäyntien terapiamenetelmiksi valittiin voimavarasuuntautunut toiminta ja erilaiset musiikkiterapian keinot, koska Risto harrasti rumpujen soittoa ja oli kiinnostunut musiikista. Toinen hänen vahvuusalueensa oli liikunnallisuus, joka tuli selkeästi esille terapian aikana. Aluksi kokeilin Riston kanssa musiikin kuuntelua ja mielikuvaharjoituksia, jossa annoin hänelle teeman, josta lähteä kuvittelemaan. Tällaiseen Risto ei oikein jaksanut keskittyä, ja musiikin surullisuus häiritsi. Hänellä vaikutti olevan lyhytjänteisyyttä sellaisissa asioissa, jotka eivät häntä kiinnostaneet. Vaikka huomio siirtyi nopeasti asiasta toiseen, hän ei ollut hyperaktiivinen. Rumpujen soitto, jota hän oli aiemmin harrastanut, kiinnosti häntä, joten päätimme jatkaa tapaamisia. Risto osoittautuikin varsin taitavaksi rumpujen soittajaksi. Harrastus oli vain jostain syystä jäänyt. Tarkkaavaisuus karkaili kuitenkin helposti. Käyntejä jatkettiin niin, että Risto soitti rumpuja ja minä säestin häntä usein sähkökitaralla. Pikku hiljaa soittoon ja kommunikaatioon alkoi tulla enemmän vuorovaikutusta, ja Risto tuli innokkaasti tapaamisiin. Riston soittoon tuli myös enemmän spontaanisuutta, ja hän käytti myös enemmän voimaa. Riston musiikillisissa tapaamisissa käytin musiikkiterapiatekniikkaa, jossa pyrin muuttamaan Riston rumpurytmit tai muun soittamisen aina omien taitojeni avulla hieman valmiimman kuuloiseen musiikilliseen muotoon. Tämä perustui asiakkaan jatkuvaan peilaamiseen, miten hän on huoneessa, millaisia tunnelmia hän välittää jne. Tämä menetelmä on yksi keskeisimpiä musiikkiterapian tekniikoita, jonka kehittivät luovan musiikkiterapian pioneerit Nordoff ja Robbins. Omassa käytössäni tämä tekniikka muotoutui monesti sellaiseksi, että esimerkiksi nuoren rumpujen soiton pohjalta lähti syntymään ikään kuin uusi kappale. Annoin nuorille ohjeeksi vain jatkaa soittamista mielensä mukaan ja kokeilla erilaisia rytmejä, jotka tuntuivat hyvältä. Näin ollen asiakkaalle tuli kokemus ja tunne, että minähän osaan soittaa tai tämähän kuulostaa ihan oikealta musiikilta, vaikka asiakas ei olisi koskaan varsinaisesti soittanut mitään soitinta. Tekniikkaa kuvannee hyvin erään toisen vastaavankaltaisista ongelmista kärsineen pojan ihmettelevät kommentit, että “kenen kappale se oli?” ja “mekö se tehtiin?”. Monille tällainen soittaminen on mielekästä, tuottaa onnistumisen iloa, luo uskoa omiin kykyihin ja kehittää keskittymiskykyä. Tarkkaavaisuuden ja keskittymisen kannalta tekniikka on siitä oivallinen, että improvisoidun oman kappaleen kehittyessä molempien soittajien on seurattava ja otettava huomioon toisen soitto. Näin ollen tekniikka kehittää myös vuorovaikutustaitoja. 135


Koska Risto oli jo varsin taitava rumpujen soittaja, niin soitimme hänen kanssaan myös valmiita, “oikeita” kappaleita, kuten Kuurankukka ja Rasmuksen Chill. Lisäksi Risto kiinnostui soittamaan kosketinsoittimilla kuvionuoteista. Soitimme esimerkiksi kappaletta Meksikon pikajuna, ja huomattavaa oli, että kuvionuoteista soittamiseen Risto kykeni nopeasti keskittymään. Samansuuntaista huomasin myös muilla vilkkailla pojilla. Tässä vaiheessa Riston keskittymiskyky oli jo hieman parempaa ja äidin leikkaus oli ohi. Liikunnalliset leikit ja pelit tulivat lisäksi näihin aikoihin terapiaan ja pelasimme sekä ilmapallolla että jalkapalloa. Kymmenen terapiakäynnin jälkeen parempi keskittymiskyky alkoi näkyä. Esimerkiksi tenniksen pelaaminen ilmapallolla auttoi osaltaan, koska siihenkin tarvitsi tarkkavaisuutta. Yhteistapaamisessa vanhemmat toivat esiin, että vaikka keskittymiskyvyttömyyttä oli, niin se oli vähentynyt äidin sairaalasta pääsyn jälkeen. Risto oli ruvennut myös kuuntelemaan nuorisomusiikkia kotonakin ja idoleita oli tullut, joka kertoi osaltaan iänmukaisesta kehityksestä. Voimala-käyntejä päätettiin vanhempien toivomuksesta jatkaa vanhoin tavoittein, mutta pääpainon ollessa keskittymiskyvyn kehittämisessä. Yhteistapaamisen jälkeiset neljä käyntiä kevään aikana sujuivat edelleen siten, että Risto innostui laajentamaan musiikillista ilmaisuaan ja hän esimerkiksi lauloi. Keskittyminen erilaiseen toimintaan tuntui paranevan kerta kerran jälkeen. Kevään viimeisellä kerralla Risto toi kukkia ja kiitti käynneistä ja kysyi, jatkuvatko nämä syksyllä, kun näistä on ollut hyötyä koulussa. Tapasimmekin sitten vielä koko syyskauden ajan, koska Risto oli jo kesällä odotellut terapiakäyntien jatkumista. Kesä oli äidin mukaan mennyt mukavasti. Risto oli kasvanut kesän aikana ja oli jo isomman pojan oloinen. Syksyn ensimmäisellä kerralla hän oli innokas soittamaan rumpuja ja hän vaihteli rohkeasti erilaisia rytmejä ja soitti voimakkaastikin. Ero oli aikamoinen verrattuna vuotta aikaisempaan arkuuteen, jolloin hän esimerkiksi pelkäsi soittaessaan kuuloaan ja huolehti siitä hieman turhan paljon. Syksyn aikana Riston olemisessa näkyi selkeää jäsentymistä ja hän pystyi paremmin keskittymään yhteen aloittamaansa asiaan. Hän tarvitsi siihen kuitenkin edelleenkin ajoittain tukea. Syksyn tunnelmissa korostui Riston hyväntuulisuus ja hän avautui keskustelemaan myös enemmän sanallisesti. Viimeisellä tapaamiskerralla Risto halusi minun pelaavan oikeasti hänen kanssaan tennistä ja haastoi minut peliin. Näin teimmekin ja viimeiseen tapaamiseen varasimme tennishallista vuoron. Hampaat irvessä ei pelannut kumpikaan ja yhteisestä tenniksen pelaamisesta tuli molemmille mukava tapa lopettaa terapiakäynnit. Viimeisessä vanhempien tapaamisessa, johon Risto ei itse halunnut tulla, puhuttiin, miten oli mennyt ja miten edetä tulevaisuudessa. 136


Vanhemmat näkivät Ristossa tapahtuneen kehitystä ja hän pystyi olemaan jo englanninkielen normaaliluokalla. Myös lapsenomaisuus oli syksy mittaan vähentynyt. Painotin vanhemmille pitkäjänteisen kuntoutuksen tarpeellisuutta Riston kohdalla, vaikka enää ei ilmeistä terapian tarvetta ollutkaan. Sekä Risto että vanhemmat olivat tyytyväisiä Voimala-käynteihin, joita kertyi noin puolentoista vuoden aikana 26 kertaa. Viestitin vanhemmille ja Ristolle, että luultavasti hän voi edelleen parantaa keskittymiskykyään ja kehittyä muillakin osaalueilla. Musiikillista ja liikunnallisista keinoista voi olla jatkokuntoutuksessa edelleen hyötyä, samoin hänen selkeistä sosiaalisista taidoista ja empatiakyvystä, jotka ilmenivät Voimala-käyntien yhteydessä. Musiikki osana yhteisöä ja hoitoverkostoa Työskenteleminen Voimalassa on vaatinut osittain vanhojen toimintatapojeni ja viitekehyksieni uudelleen tarkastelemista. Minun on täytynyt tehdä yhteistyötä tiiviimmin useamman terapeutin kanssa ja lisäksi vielä koko perheen kanssa. Tämä ei ole tavanomaista perinteellisessä musiikkiterapiassa eikä muutenkaan yksilöpainotteisessa terapiassa. Voimavarasuuntautuneisuus ajatuksena on merkinnyt sitä, että lähtökohtana on kunkin lapsen ja nuoren sen hetkinen tilanne heikkouksineen ja vahvuuksineen: tarkoitus ei ole ollut etsiä tiedostamatonta syytä ongelmien takaa tai jotakin väärin opittua tai ymmärrettyä asiaa lapsen kehityksessä. Pääpaino on ollut siinä, mitä voisi tehdä ja kokeilla tässä tilanteessa toisin, jotta elämä, arki tai vaikkapa koulunkäynti sujuisivat. Lisäksi musiikki ja toiminnalliset keinot ovat pyrkineet antamaan uskoa itseen ja toivoa tulevaisuuteen mahdollistaen ajatukset, että minä osaan jotakin, minusta voi tuntua hyvältä. Lähestymis- ja toimintatapoja muutettiin tarvittaessa yksittäisen lapsen/nuoren ja hänen perheensä kohdalla nopeastikin. Tämä vaati sopeutumista ja perinteisen, pelkkien pitkiin hoitoihin perustuvien ajatusten osittaista hylkäämistä ja tavoitteiden uudelleen asettamista. Tärkeää oli myös ajatella, voisiko jonkun muun terapeutin erityisosaamista hyödyntää osana Voimala-käyntejä. Matkan varrella on ollut ilo huomata, että monet valmiit musiikkiterapian tekniikat ja metodit ovat osoittautuneet yhtä toimiviksi voimavarasuuntautuneessakin viitekehyksessä. Ainakaan musiikin ja musiikkiterapian kohdalla käytetyt menetelmät eivät ole täysin sidottuja hyödynnettyyn taustateoriaan, koska olen käyttänyt samanlaisiakin metodeja kuin vaikkapa pitkissä psykodynaamisissa terapioissani. Itselleni on tullut myös omakohtainen kokemus siitä, että sekä pitkät että lyhyet terapiat voivat olla hyödyllisiä ja molempia tarvitaan. Aina terapian ei tarvitse tapahtua yhdessä huoneessa, samassa paikassa, samana päivänä, samaan kellon aikaan, viikoittain ja samanlai137


sin menetelmin. Terapian suunnittelussa voi olla myös luovuutta ja siinä voidaan ottaa huomioon asiakkaan tarpeet, elämäntilanne ja hänen aikataulunsa. Nyky-yhteiskunnassa ja varsinkin länsimaisessa maailmassa musiikilta on monesti viety sen kaikille kuuluva sosiaalinen tehtävä, se miten musiikki voi toimia sosiaalisena yhdistäjänä kulttuurissa ja luoda yhteenkuuluvuutta. Musiikillinen toiminta, ajatus, että jokainen voi laulaa ja soittaa, voi parantaa ihmisten välistä vuorovaikutusta. Erilaiset yhteisölliset projektit, joissa musiikki on mukana, voivat auttaa ymmärtämään toista ihmisryhmää kuten kehitysvammaisia ja integroimaan heidät osaksi koko yhteisöä. Musiikki voi auttaa äärimmäisessä tapauksessa jopa sopimaan konflikteja, esimerkkinä konsertit rauhan puolesta. Musiikki ei ole sidottu vain perinteisiin konserttisaleihin ja kultivoituneelle konserttiyleisölle, vaan sitä voidaan tuoda myös muihin paikkoihin ja tilanteisiin; vaikkapa sairaalaosastolle. Aivan viime aikoina on ruvettukin puhumaan “yhteisöllisestä musiikkiterapiasta” (Community Music Therapy) puhuttaessa tällaisesta musiikin kulttuuria ja yhteisöjä rakentavasta ja elävöittävästä toiminnasta (ks. Pavlicevic & Ansdell, 2004). Siinä musiikkiterapia ei enää toimi vain yhdessä huoneessa, vaan musiikkia viedään esimerkiksi laitosten sisälle ja ihmisten arkeen. Voimavarasuuntautuneessa musiikkiterapiassakin voidaan löytää tämä uusi pyrkimys nähdä ongelmat osana isompaa kokonaisuutta, perhettä, koulua, yhteisöä jne., jolloin niitä ei myöskään pyritä ratkaisemaan vain yksilöstä käsin, kuten on ollut tapana. Tässä mielessä musiikin käyttöä Lasten ja nuorten Voimala-projektissa voidaan pitää joissakin tapauksissa yhteisöllisenä musiikkiterapiana, jossa musiikki, meissä useimmissa olevana luontaisena voimavarana, on tuotu osaksi laajempaa hoidollista verkostoa. Perinteisestä, sairaaloissa ja muissa hoitolaitoksissa tapahtuvasta musiikillisesta yms. harrastus- ja viriketoiminnasta poiketen, yhteisöllinen musiikkiterapia pyrkii terapeuttisen tiedon avulla vaikuttamaan systeemiin itsessään ja elävöittämään sitä. Tällainen toiminta poikkeaa myös pelkästä viihteellisestä toiminnasta, koska siinä musiikilla on ensisijaisesti muut kuin puhtaasti viihdyttävät ja taloudelliset intressit/funktiot, joilla pyritään maksimoimaan voitot. Yhteisöllisessä musiikillisessa toiminnassa musiikillinen ilmaisu ja toiminta lähtevät ihmisistä itsestään pyrkien elävöittämään heitä sisäisesti ja ulkoisesti. Toiminnan tavoitteena on itsensä kehittäminen, kun taas puhtaan viihteen vaikutus on monesti omaa sisäistä maailmaa turruttava ja köyhdyttävä. Tämä artikkeli on pyrkinyt antamaan kuvan siitä, miten musiikkia ja musiikkiterapiaa hyödynnetään Voimalan moniammatillisessa kun138


toutuksessa. Musiikki on mukana perhe- ja verkostotyössä ja osallistuu siten ratkomaan näissä järjestelmissä olevia ongelmia ja antamaan voimavaroja. Musiikilla on yhteisöllinen ja parantava tehtävä, joka merkitsee musiikin tavallista viihdyttävää roolia laajempaa merkitystä. Tähän suuntaan voimavarasuuntautunutta musiikin käyttöä ja musiikkiterapiaa voisi kehittää viemällä musiikkia perheisiin, kouluihin ja yhteisöihin muihinkin tilanteisiin kuin perinteisiin juhlaan ja opetukseen. Musiikki on osa ihmisyyttä ja osa ihmisen luontaisia eheyttäviä ja elävöittäviä prosesseja, jonka merkitystä koko yhteiskuntaa, kulttuuria ja modernia hoitojärjestelmää ajatellen ei ole vielä täysin ymmärretty.

139


Lähteet

Ahonen, H. (1993). Musiikki sanaton kieli. Musiikkiterapian perusteet. Helsinki: Finn Lectura. Ahonen-Eerikäinen, H. (1998). ”Musiikillinen dialogi” ja muita musiikkiterapeuttien työskentelytapoja ja lasten musiikkiterapian muotoja. Joensuun yliopisto, kasvatustieteellisiä julkaisuja N:o 45. Bruscia, K.E. (1987). Improvisational Models of Music Therapy. Springfield-Illinois: Charles C Thomas Publisher. Erkkilä, J. & Rissanen, P. (2001). Taiteet ja kuntoutuminen. Teoksessa Kallaranta, I., Rissanen, P. & Vilkkumaa, I. (toim.), Kuntoutus (523-539). Helsinki: Duodecim. Gaston, T.E. (toim.) (1956). Music therapy 1955. Fifth book of proceedings of the National Association for Music Therapy. Lawrence, Kansas: NAMT. Lehikoinen, P. (1973). Parantava musiikki. Johdatus musiikkiterapian peruskysymyksiin. Helsinki: Fazer. Lehtonen K. (1986). Musiikki psyykkisen työn edistäjänä. Psykoanalyyttinen tutkimus musiikkiterapian kasvatuksellisista mahdollisuuksista. Turun yliopiston julkaisuja, sarja C:56. Lehtonen, K. (toim.) (1989). Musiikki terveyden edistäjänä. Sairaanhoitajien koulutussäätiön julkaisu. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY. O´Connel, A. (1990). Fifty Years of Music Therapy at University of the Pasific. Music Therapy Perspectives 8, 90-92. Pavlicevic, M. (1997). Music Therapy in Context. Music, Meaning and Relationship. London-Philadelphia: Jessica Kingsley Publishers. Pavlicevic, M. & Ansdell, G. (toim.) (2004). Community Music Therapy. London-Philadelphia: Jessica Kingsley Publishers. Regelski, T.A. (1996). Prologemenon to a Praxial Philosophy of Music and Music Education. Musiikkikasvatus. Finnish Journal of Music Education 1(1), 23-38. Ruud, E. (1998). Music Therapy: Improvisation, Communication, and Culture. Gilsum, NH: Barcelona Publishers. Sinkkonen, J. (1997). Musiikin merkitys lapsen kehityksessä. Teoksessa Kaikkonen, M. & Mattila, S. (toim.), Musiikki ja mielen mahdollisuudet (41-53). Sibelius-Akatemian koulutuskeskuksen julkaisusarja, 1. Wheeler, B.L. (toim.) (1995). Music Therapy Research. Quantitative and Qualitative Perspectives. Phoenixville, PA: Barcelona Publishers. Wigram, T., Nygaard Pedersen, I. & Bonde, L.O. (2002). A Comprehensive Guide to Music Therapy. Theory, Clinical Practice, Research and Training. London-Philadelphia: Jessica Kingsley Publishers. Winnicott, D.W. (1971/1997). Playing and Reality. LondonNew York: Routledge.

140


141


142


Kuvia ja kehyst채mist채 Voimavarasuuntautunut taideterapia Daniela Seeskari

143


Tässä kirjoituksessa esittelen joitakin voimavarasuuntautuneen taideterapian keskeisiä ajattelutapoja ja menetelmiä. Havainnollistamismateriaali käsittelee lähinnä syömishäiriöistä kärsiviä nuoria ja taideterapian mahdollisuuksia heidän tukemiseksi. Uudelleenkehystäminen Reframing, asioiden näkeminen uudessa valossa tai tietyn kokemuksen ja siihen kuuluvien tunteiden “uudellenkehystäminen”, on keskeinen käsite narratiivisessa ja ratkaisukeskeisessä terapiatraditiossa. Miten sitä voidaan toteuttaa kuvataideterapeuttisessa prosessissa? Yleisellä tasolla se voidaan nähdä itse prosessin korostamisena kuvan tekemisen yhteydessä; kuvien luominen sisältää kertovan luonteen. Kuvien tekeminen on jatkuva prosessi. Uudet kuvat ja “kertomukset” liittyvät aikaisempiin ja ne muodostavat usein tarinan, jossa samaa teemaa tarkastellaan eri näkökulmista. Nuori anoreksiaa sairastava tyttö voi esimerkiksi kertoa yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteistaan monella tavalla; kuvassa nämä teemat ilmaistaan hyvinkin konkreettisesti samalla, kun kuva saattaa sisältää suuren metaforisen monimuotoisuuden. Kuva tarjoaa mahdollisuuden käsitellä teemaa monella tasolla. Nuori nainen, jolla on suuria ongelmia normaalin syömiskäyttäytymisen löytämisessä, piirtää pastelliliiduilla kuvan hyönteisestä, joka erottuu vihreää taustaa vasten, jossa suuret ruohonlehdet versoilevat kuivasta maasta. Kuva on hyvin jäsennelty ja antaa vaikutelman yksinäisyydestä (tytön oma kommentti) mutta myös ponnistelusta. Siinä löytyy monta teemaa kuten yksinäisyys, kasvillisuus ja etsiminen. Tyttö kuvaa itse hyönteistä ruokaa etsivänä, ja kuinka se on sen ainoa pyrkimys; “sillä ei ole muuta elämää”. Tämän tytön kuvatuotantoa taaksepäin katsoessa voi havaita, että siinä toistuu usein paitsi yksinäisyyden teema kuitenkin myös “kasvun” teema (kasveja, puita, yksinäinen eläin- tai mielikuvitushahmo samalla suuri vaihtelevuus väreissä ja kompositiossa). Miten uudelleenkehystämistä voidaan soveltaa tähän kuvalliseen kertomukseen? Nimenomaan tämä tyttö elää ruokaan ja syömiseen liittyvissä pakkomielteissä, ruokafiksaation vankilassa. Hänen ajatuksensa liikkuvat jatkuvasti ruokaan liittyvissä kysymyksissä; mitä hän saa ja voi syödä. Hän ahdistuu ja kokee syyllisyyttä syömisestä. Tyttö yrittää kaikin tavoin päästä irti ahdistuksestaan erilaisten liikuntamuotojen avulla, jotka hetkeksi vähentävät hänen ahdistustaan. Hänellä on vaikeuksia löytää muita kanavia tämän ahdistuksen lievittämiseksi. Hyönteinen on yhtä kiinnostunut ruuasta, sen etsimiseen menee koko elämä. Yritys laajentaa hieman näkökulmaa hyönteisen elämään 144


sisältää varovaisen kysymyksen siitä, mitä muuta hyönteinen mahtaa pitää tärkeänä - mitä muuta se mahdollisesti etsii. Tyttö ajattelee hyönteisen etsivän ystävää. Hän ei itse ole kovin yksinäinen todellisessa elämässään, vaan hänellä on hyviä ystäviä ja läheiset perhesiteet. Hän on silti kertonut kokevansa itsensä yksinäiseksi ja turvattomaksi, ikään kuin syvemmällä eksistentiaalisella tasolla. Tämä voi olla luonnollinen kehitykseen kuuluva prosessi vaiheissa, jolloin hän on ottamassa tärkeän askeleen kohti itsenäisempää ja vastuullista elämää. Näin teeman uudelleenkehystäminen voi sisältää tässä tilanteessa uuden kuvan tekemisen siitä, miten hyönteinen tai joku muu hahmo eläisi sitten, kun sillä ei enää olisi tätä ainoaa ruokaan liittyvää pyrkimystä. On myös mahdollista kuvata työtä hyönteisestä uudella tavalla; miten kuva muuttuisi, jos löytyisi ystävä (tai hahmo tuntisi itsensä turvalliseksi tai olisi ahdistuksesta vapaa). Tällainen “kehystäminen” voi lisäksi tuoda esille tärkeän arvon, joka liittyy itselleen merkittävään etsimiseen. Tämän voi metaforisesti yhdistää tytön pyrkimykseen löytää itsensä ilman hänen terapiaan tulemisensa syytä syömiseen liittyvää fiksaatiota. Voidaan todeta, että kehys saattaa edellä esitetyn tavoin korostaa hyönteisen pyrkimyksessä arvoa, vaikka sen tie kulkeekin yksinäisyydessä ja aika ajoin vaikeassa ja kuivassa maastossa. Terapian tavoitteena on tällöin tuoda toivoa ulospääsystä ja kertoa maastosta, jossa on turvallista kulkea. Ruotsin Sosiaalihallituksen 1993 julkaistussa raportissa Ett liv av vikt (vapaasti käännettynä Elämän painoarvo) moni asiakas kertoi tällaisen olevan hoidon tärkeimpiä osatekijöitä, “että on olemassa toivoa paremmasta”. Mahdollisuuksien oivaltaminen Uudelleenkehystäminen ei merkitse niiden ongelmien kieltämistä, jotka ovat tietyn vaikeuden taustalla. Tämä ei myöskään tarkoita ahdistuksen ja muiden tunteiden kieltämistä tai jonkinlaista helppoa ongelman uudelleenmäärittelyä. Tavoitteena on kehittää kykyä oivaltaa eri mahdollisuuksia. Syömishäiriöstä kärsiville nuorille tällainen oivallus voi olla hyvinkin arvokas juuri siksi, että he kokevat, että heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin kontrolloida syömistään. Mitä tällainen mahdollisuuksien oivaltamisen kehystäminen sitten antaa terapiaprosessille? Esimerkkitapauksessa voimme katsoa asiakkaan kanssa puolen vuoden aikana syntynyttä kuvallista kertoma-ainesta ja sen teemoja, ja jo tässä keskustelussa asiakas katsoo yksinäistä hyönteistä uusin silmin. Hänen mielestään se näyttää aika tyytyväiseltä, se on ehkä seikkailemassa, ja ympäristökin näyttäytyy turvalliselta ja mukavalta. Asiakas on itse ottanut uuden näkökulman ja hän näkee hyöntei145


sen olemassaolon myönteisemmin. Käymme läpi joitakin muita laadullisia puolia; asiakas pitää hyönteistä suojeltuna mustan värinsä ansiosta, mutta sillä on selvästi aika pehmeä ja avoin “keho”, joka hänen mielestään liittyy myös väriin. Kysymykseen siitä, mitä hyönteinen nyt tässä tilanteessa voisi tarvita, asiakas vastaa: “Rohkeutta!”. Näin asiakkaalle muodostuu silta uuteen teemaan, joka on jo ollut näkyvissä. Se sisältää rohkeuden jättää nykyinen fiksoitunut syömiskäyttäytyminen ja ylikorostunut liikunta, rohkeuden olla oma itsensä ja sanoa mielipiteensä kokematta syyllisyyttä jne. Tarkastettaessa kaikkia prosessin aikana tehtyjä kuvia voidaan nähdä myös, mitä muita muutoksia asiakkaan näkemyksissä ja konkreettisessa ongelmien hallinnassa on tapahtunut. Tässä tapauksessa asiakas on huomannut, että hänen täytyy opetella rentoutumista sekä oppia olemaan vaatimatta täydellisyyttä kaikissa yhteyksissä. Hän aikoo myös konkreettisesti lisätä vapaa-ajanviettoa opiskelun ohella. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista kuvailla lähemmin töiden sisältöä ja laadullisia puolia, mutta mainittakoon kuitenkin kuvissa toistuvasti esiintyvät teemat ja tapahtumat: yksinäisyys, ravinnon etsiminen, ystävien kaipuu, kokonaisvaltainen rentoutuminen ja “elämänkipinän” hetket työskentelyssä. Shirley Riley (1999) kuvaa uudelleenmäärittelyä (reframing) arvokkaana menetelmänä, jolla voidaan muuttaa tilannetta niin, että ongelma ei ole pääasiallinen sisältö asianomaisen käsityksessä itsestään. Kun ongelmaa valaistaan toisenlaisen “linssin” kautta, se menettää otteensa asiakkaan todellisuuskäsityksessä (tai uskomusjärjestelmässä) ja sen merkitys muuttuu. Ongelman merkitys sisältää niitä tulkintoja, päätelmiä, teorioita ja muita fokusointeja, jotka yhdistetään tiettyihin tekoihin ja kokemuksiin. Jos pystyy kokemaan vaihtoehtoisia näkemyksiä ja tulkintoja, terapeuttinen joustavuus lisääntyy. Tämä merkitsee avoimuutta, kertomusta ilman loppupäätelmää, jolloin asiakas voi vapaasti muuttaa tapaansa kokea tilanteensa. Joustavuus on tärkeä ominaisuus omien tunteiden ja ongelmien ymmärtämisessä, ja juuri tämä on usein vaikeaa syömishäiriöön sairastuneelle nuorelle. Tämän vuoksi yksi terapian tavoite voi olla joustavuuden lisääminen. Yllä olevassa esimerkissä, jota valaistiin hieman, oli vain yksi kuva ja siihen liittyviä “avoimia” tulkintoja. Koko syömisongelmaa voidaan myös tulkita erilaisista kehyksistä käsin, esimerkiksi: ! ruumiinkulttuuriin fiksoituneen ajan ongelmana, jossa korostuu epävarmuus ja täydellisyyden vaatimukset ! nuoren tytön pyrkimyksenä yhdistää perhettään syömisensä ympärillä ! kehityskriisinä, joka koskee aikuistumista ja oman vastuun kantamista omasta elämästään 146


Syömishäiriöt osoittavat usein sellaista monimutkaisuutta “syyketjussa”, ettei taustalla olevaa yksiselitteistä tekijää välttämättä löydy. On myös kysymys sairaudesta, joka pahimmassa tapauksessa voi johtaa kuolemaan. Tällaisessa tapauksessa uudelleenkehystäminen on menetelmä, jota on syytä käyttää tarkasti ja tiedostaen. Näistä lähtökohdista on mahdollista lisätä asiakkaan luottamusta ja toivoa mahdollisuuksiinsa parantua. Uudelleenkehystämisessä on kysymys näkökulman valinnasta. Omat tietomme vaikuttavat siihen, miten näemme tarkasteltavana olevan tilanteen, ongelman, tai vaikkapa kuvan (Lakoff & Johnson, 1980, Mattila, 2001). Omat havaintomme ja tekomme ovat myös riippuvaisia näkökulmastamme. Taideterapiassa tällä on monia seurauksia, ja se vaikuttaa osaksi kuvan tulkintaan. Se, miten näemme kuvan ja miten siihen reagoimme, riippuu myös siitä taustateoriasta ja ihmiskuvasta, jonka puitteisiin terapeuttinen työskentelymme nojautuu. Olemme osaksi myös riippuvaisia kyvystämme katsoa kuvaa, ja siitä, mitä kaikkea voimme havainnoida silmiemme edessä avautuvassa, toisen ihmisen luomassa kuvassa. Tämä vaatii joustavuutta ja kuvan tekemiseen liittyvää ymmärrystä sekä kuvatulkintaa, jota jatkuvasti “elävöitetään”. Tästä syystä on tärkeää, että terapia rakentuu taiteellisten prosessien syvään oivaltamiseen omakohtaisten kokemusten ja koulutuksen kautta. Kuvan tekijän oma havaintotapahtuma on myös monivivahteinen prosessi, johon muistiin piirtyneet vaikutelmat, mutta myös aikamme visuaalinen kulttuuri vaikuttavat. Toisen tekemän kuvan laadulliseen ja sisällölliseen maailmaan osallistumiseen tarvitaan kykyä eläytyä yksilön kuvakieleen, aivan kuten verbaalisessa terapiassa täytyy ymmärtää asiakkaan sanallista ilmaisua. Kuvat ja metaforat Mielenkiintoista uudelleenkehystämisessä tai -määrittelyssä on menetelmän suhde metaforiin. Kuvat ovat usein tiettyyn tematiikkaan liittyviä tunteiden ja ajatusten metaforisia ilmaisuja. Kuvametaforat voivat auttaa tilanteeseen tai teemaan liittyvien uusien merkitysten ja näkökulmien löytämistä. Edellä esitetyssä esimerkissä ruokaa etsivä hyönteinen on eräänlainen metaforisia aineksia sisältävä mielikuva tytön tilanteesta. Hyönteinen on hyvin sidottu käyttäytymiseensä. Samalla kuvaa voidaan nähdä koko ongelman eräänlaisena symbolisaationa, joka kertoo elämän olevan pelkkää ruokafiksaatiota tai yksinäisyyttä ja etsimistä - tällaisessa tulkinnassa valittu näkökulma vaikuttaa vahvasti. On olemassa vaara, että tulkitsemiseen liittyy houkutus poimia tulkinta omista teoreettisia näkemyksistä tai että tulkitsija kerta kaikkiaan on oman rajallisen havaitsemiskykynsä armoilla. Tämä voi estää terapeuttia näkemästä asiaa asiakkaan omasta näkökulmasta. 147


Tämän vuoksi prosessissa on tärkeää ongelman valaiseminen niin monipuolisesti kuin suinkin mahdollista. Asiakkaan omaa näkemystä ja kuvailua tulisi kuunnella ja kuvia yhdessä katsottaessa edetä niiden perusteella, havaiten yhdessä kuvaan liittyviä teemoja ja elementtejä. “Reframing” tai uudelleenkehystäminen ja metaforien käyttö ovat jossain määrin samansuuntaisia menetelmiä, joiden avulla tilanne voidaan nähdä tai ymmärtää toisella tavalla. Myös metaforisia kielikuvia sisältävät myytit ja sadut voivat toimia terapeuttisina kehystämismenetelminä. Kuvien avulla on mahdollista nähdä ja kokea välitön metaforinen muutos uudesta näkökulmasta. Terapeutin on oltava tietoinen omien näkökulmiensa merkityksestä. Terapeutin tekemät kysymykset ja kommentit vaikuttavat asiakkaan tapaan muotoilla omia näk��kulmiaan ja oivalluksiaan. Mattilan (2001) mukaan terapiatilanteissa voi olla erilaisia tapoja kuvailla asiakkaan ongelmatilanteita. Käyttämällä erilaisia käsitteitä ja kuvauksia voidaan tilanteessa nähdä erilaisia näkökohtia. Tämän voidaan ajatella koskevan myös kuvan tarkasteluun liittyvää tilannetta niin, että näkökulman valinta vaikuttaa siihen, miten työn ilmaisua ja sisältöä nähdään ja kuvaillaan. Sama pätee myös kuvan materiaalisten ja esteettisten osatekijöiden havaitsemiseen. Terapeutin joko verbaalinen tai nonverbaalinen palaute voi myös olla merkityksellinen siihen nähden, minkä materiaalin asiakas on valinnut, ja minkälaisia esteettisiä laatuja kuva tuo esille (esimerkiksi realistisen tai abstraktin korostuksen). Maclagan (2001) painottaa näitä näkökulmia käsitellessään kuvan katsomisen fenomenologiaa. Tällainen fenomenologinen suhtautuminen voi tarkoittaa, ettei fokusoi katsettaan kuvan “piilevän viestin” paljastamisen tavoitteluun, vaan kuvan luovaan ilmaisuun, joka liittyy asiakkaan tilanteeseen; sekä sen ongelmakohtiin että mahdollisuuksiin. Kuvat voivat yhtä lailla viedä katsetta niin eteenpäin kuin taaksepäinkin ja ne saattavat tosiaan “kuvailla enemmän kuin tuhat sanaa”. Rileyn (1999) mukaan terapeutti voi “kuvakudonnan” (the imagery) avulla tavoittaa asiakkaan oman metaforisen näkemyksen, joka voi olla myös nähtävissä taiteellisessa työskentelytavassa. Nuorten on usein helpompaa välittää kokemuksiaan tällaisen työskentelyn kautta. Samalla narratiivisuus ja dialogi voi vahvistua terapiatilanteessa, kun liikutaan alueella, jolla ei välttämättä ole pakko puhua suoraan asioistaan. Tietty leikkimielisyyskin voi helpottaa vaikeasti tavoitettavien tunteiden ja ongelmien kohtaamista. On olemassa erilaisia käsityksiä tunteiden nimeämisen merkityksestä tai niiden sanallisen tulkinnan tärkeydestä taideterapiassa. Oman käsitykseni mukaan tunteiden tunnistaminen on tärkeä osa terapiaprosessia, mutta kuvat voivat myös korvata sanoja ja muodostaa 148


intuitiivisesti ymmärrettävää kieltä. On kunnioitettava sitä tosiasiaa, että kaikki eivät halua lähestyä kuviaan sanallisesti. Niissä tapauksissa metaforat voivat muodostaa turvallisen sillan; yksinäinen ja hämmentynyt, ruokaa etsivä hyönteinen voi kertoa ahdistuksen ja turvattomuuden tunteista emotionaalisen ravinnon etsimisen tiellä. Kulttuurimme on nykyisin hyvin sanallisesti orientoitunut, mutta on mahdollista, että kuvat ovat voineet välittää syviä tunnekokemuksia kaikkina aikakausina. Tämä on tärkeä näkökohta taideterapiassa esimerkiksi kehitysvammaisille lapsille ja nuorille, joilla on puutteelliset mahdollisuudet käyttää sanallista kanavaa. Kuvat voivat sinänsä merkitä tapaa kommunikoida. Mielenkiintoinen näkökulma kuvien välittämään rikkauteen näkyy eri kulttuureissa ja kielissä, jotka edelleen kirjoituksissaan pohjautuvat kuviin. Kiinan kielessä kärsimystä tarkoittava merkki muodostuu kahdesta “kuvasta”, joista toinen kuvaa tragediaa (tai tuskaa) ja toinen mahdollisuutta, jotain uutta. Monet terapian yhteydessä syntyneet kuvat voivat myös sisältää useita viestejä, vastakohtaisuuksia ja näkökulmia. Havaitsemisen joustavuus, kyky uudelleenkehystämiseen ja samanaikaisiin tulkintoihin merkitsee avoimuutta kuunnella asiakasta. Taideterapia tarjoaa mahdollisuuden tarkastella näitä eri näkökulmia ajallisesti: kuva on olemassa konkreettisena tuotteena, jota voidaan katsoa uudelleen tarpeen tullen. Sisäisten mielikuvien merkitys voi tulla näkyviin kuvien yhteisessä katsomisessa, ja kuvat voivat tulla uudelleen tulkituiksi. On mahdollista huomata aiemmin sivuutettuja merkityksiä, jotka saattavat heijastaa terapiaprosessin esiin tuomia uusia katsantokantoja. Tällaiset kuvien uudelleen tarkastelut voivat lisäksi heijastaa asiakkaan tunnetilojen ja kokemusten muutoksia. Tietyt kuvakertomukset ja yksittäiset kuvat voivat näin välittää asiakkaalle aivan uusia mahdollisuuksia. Nuori nainen voi kuvasarjassaan huomata, kuinka hän on vähitellen saanut otteen “toiseksi puoleksi” kutsumastaan, terveestä puolestaan ja kuinka sen huomaaminen ja kokeminen vähitellen hahmottuu kuvallisesti. Teemat tienviittoina Taideterapiassa tehdyt kuvat sisältävät luonnollisesti hyvin paljon esiintulevia, toisistaan poikkeavia teemoja. Esimerkiksi piirustuksissa ne voivat olla muodoiltaan melko “arkkityppisiä”. Eräs sellainen on nuorten kuvissa esiintyvä luolateema. Luolassa voi katsoa sekä ulos että sisään. Voidaan kysyä, mitä luolassa on, onko luola suojaava vai pelottava paikka ja miten sieltä voisi päästä eteenpäin tai miten sieltä pääsisi ulos. Entä millainen maisema luolan ulkopuolella näkyy? Näin kuvan kertomus laajenee ja saa useampia tulkintoja, joita asiakas myös itse valaisee luomalla uusia kuvia. Tämä on vain yksi esimerkki mah149


dollisuuksien valtavasta kirjosta ja yksi tapa lähestyä omaa olemista ja omia pyrkimyksiä. Kuvat voivat tuoda esille sekä tiettyyn ikävaiheeseen liittyvän tematiikkaan että yksilöllisesti värittyneitä kysymyksiä ja ongelmia. Joillakin nuorilla kestää pitkään ennen kuin he pääsevät vahvasti kulttuurivaikutteisista motiiveista henkilökohtaisempiin aiheisiin. Paljon tietokonepelejä pelaavat lapset saattavat toistaa pelien grafiikkaa loputtomiin, mutta löytäessään sopivaa materiaalia he voivat samalla löytää uusia ja omaleimaisempia ilmaisukeinoja. Tämä on myös näkökohta, joka on mahdollista ottaa terapiassa huomioon. Nuori, joka on kiinnostunut graffitien tekemisestä ja joka tekee terapiassa graffiteihin liittyviä piirustuksia, voi uusien ilmaisujen myötä löytää muita taiteellis-esteettisiä ulottuvuuksia. Hän voi samalla pohtia terapiassa nuorisokulttuuriin ja graffitiin liittyviä laajempia kysymyksiä: huomion saamista ja graffitin suhdetta nuorisokulttuuriin ja joskus nuorisorikollisuuteen. Hänen kanssaan voidaan pohtia myös muita tapoja ilmaista itseään tai tietyn musiikkilajin ja graffitikulttuurin suhdetta. Näistä aiheista olen ainakin itse löytänyt hyvän tien nuoren omaan ajatusmaailmaan ja siten pystynyt rakentamaan luottamusta ja avoimuutta. Joidenkin ulkonäköä ja hoikkuuden ihannetta paljon pohtivien nuorten kanssa näistä aiheista voi puhua kuvien kautta, ja ehkä näin lähestyä ruumiinkulttuuriin ja hoikkuusihanteisiin liittyviä kysymyksiä. Maalauksissa voidaan korostaa myös värien käsittelyä ja niiden käyttöä “tunnetilojen” ilmaisussa. Monet masentuneet nuoret käyttävät esimerkiksi hyvin tummaa ja mustaa väriskaalaa, ehkä violettia ja syvän sinistä tai mahdollisesti muita kylmempiä sävyjä. Nuoren värivalintaa on kunnioitettava, ja se voidaan nähdä luonnollisena ilmaisuna tietyssä kehitysvaiheessa. Mahdollisuus käyttää värien eri vivahteita voi antaa nuorelle mahdollisuuden käsitellä esimerkiksi pimeyttä ja raskautta. Hänen kanssaan voidaan tutkia, minkälaisia varjoja tietyssä valaistuksessa syntyy, mitä mahdollisia vastavärejä löytyy ja mitkä värit saattaisivat dramaattisesti muuttaa kuvan tunnelmaa. Tällaisten “värivaihtelujen” kautta voidaan puhua luonnollisella tavalla tunteiden monimuotoisuudesta, variaatioista ja tilannesidonnaisuudesta, ja se voi olla hyvä tapa käsitellä vaikeitakin asioita. Voidaan ehdottaa myös harjoituksia, joissa tietty väritunnelma tai maisema muuntuu uusien värien avulla. Kuollut, yksinäinen puu routaisessa maassa voi käydä läpi eri vuodenajat; keväästä kesään, syksyyn ja talvisen tunnelman kautta uuteen kuvaan samasta teemasta. Samalla voi lähestyä luonnollisia elämän eri vaiheisiin kuuluvia kiertokulkuja, mutta myös tarkastella konkreettisiin tilanteisiin liittyviä tuntemuksia ja vaihteluja esimerkiksi yksinäisyyden ja läheisyyden kokemuksissa. Tämä on tapa käsitellä metaforisesti tunteiden luon150


nollista vaihtelua. Näiden teemojen kautta voidaan lähestyä masennuksen ja ahdistuksen eri vaiheita ja tapoja hallita vaikeita tunnetiloja. Katse voidaan suunnata aiheisiin, jotka kuvaavat, minkälaista on silloin, kun asiat ovat paremmin kuten vuodenaikana, jolloin yleensä on helpompaa. Voiko tähän tunnelmaan liittyviä myönteisiä mielikuvia mitenkään aktiivisesti lisätä, vaikka kaikki tuntuu harmaalta ja pimeältä? Voidaan myös pohtia eri kausien merkitystä yleensä, ja sitä, kuinka on luonnollista tuntea joskus surua ja apeutta. Kulttuuri, joka korostaa alituista aktiivista ja jatkuvaa “menoa”, voi antaa vääristyneen kuvan: uskotaan, että elämän täytyy olla täynnä virikkeitä ja suorituksia. Terapiassa tämä voidaan asettaa kyseenalaiseksi, ja lapset ja nuoret voivat kokea elämään kuuluvan surullisuuden ja ajoittaisen haluttomuuden luonnollisena asiana. Varsinkin elämän mukanaan tuomiin menetyksiin ja suruun liittyen tämä on tarpeen, ja silloin taideterapia voi olla paikka, jossa saa näyttää näitä tunteita. Uudet ilmaisut synnyttävät uusia tunteita Syömishäiriöisten nuorten kuvissa näkyy usein tietty kehitys, joka osoittaa kuinka yksioikoiset ilmaisut saavat monipuolisempia ja vivahteikkaampia muotoja. Alussa usein toistuva stereotyyppinen ja kaavamainen ilmaisu, esimerkiksi tietty toistuva kuvio, tai kankea ja eloton tyyli ja perspektiivittömyys, muuttuvat rikkaammaksi ja kiinnostavammaksi muotokieleksi. Liikkuvuus, vivahteet, eloisuus ja symboloinnin monimuotoisuus lisääntyy, ja kuvat saavat yleensä yhä ikätyypillisempiä piirteitä oltuaan alussa usein melko lapsellisia. Uusien ilmaisujen löytämistä voidaan pitää taideterapiassa sekä tavoitteena että menetelmänä. Parhaassa tapauksessa muutokset näkyvät fyysisellä tasolla nuoren lisääntyvänä mimiikkana, käden lämpötilassa ja poskien normalisoituneena värinä ikään kuin merkkinä elämäntoimintojen vahvistumisesta. Niin kyyneleet kuin nauru voivat kuulua luonnollisina reaktioina terapiaan ja ne ovat usein vapauttavia kokemuksia. Terapia on kuin matka, joka tehdään yhdessä toisen ihmisen kanssa. Terapeutti ottaa vastaan nuoren viestin: “Tällainen minä olen”. Kuvallinen työskentely voi antaa nuorelle kokemuksia omasta itsestään. Luovuus ja ne hetket, jolloin se on vahvasti läsnä, ovat tärkeitä. Kun ihminen luo jotakin, hän on hetkellisesti hyvin keskittynyt ja läsnä oleva omassa itsessään ja omissa mielikuvissaan. Siinä ei ole kysymyksessä vain itsensä peilaaminen kuvien kautta vaan tilanne, jossa terapeutti voi vahvistaa nuoren olemassaoloa omalla eläytymisellään. Tilanteeseen voi liittyä myös tietynasteinen leikkimielisyys, joka voi sairauden vakavuudesta huolimatta olla tärkeä tekijä terapeuttisessa prosessissa. Monen anoreksiaa sairastavan kuvasarjoissa voi havaita, kuinka ilmai151


su muuttuu kylmästä, tyhjästä, yksinäisestä ja kulissinomaisesta yhä vahvempaan elämän läsnäoloon. Monet nuoret tytöt käyttävät töissään alussa hyvin niukkaa väriskaalaa, jossa yllättävän usein tulee esille erilaiset kylmän turkoosinvihreät tai lilanpunaiset nyanssit, tai sitten synkän musta väri. Nämä värit ovat kaukana lämpimistä ja maanläheisistä väreistä, mutta prosessin aikana ne muuttuvat ja uudet värit valtaavat kuvapinnan. Niitä ovat esimerkiksi vahvan punainen ja voimakkaan vihreä sekä maanläheisemmät ruskeat sävyt. Ne ovat osoitus nuoren laajenevasta värispektristä ja ne voivat samalla tuoda esiin elämänmyönteisemmän tunnelman. Näiden uusien värisävyjen käyttö voi joskus myös osoittaa, että nuoren itsetuhoinen ajattelu on vähentynyt. Samalla materiaalien käytössä ja esteettisessä ilmaisussa voi nähdä suurempaa vaihtelua. Voidaan ehkä ajatella, että tämä on seuraus harjoituksesta, mutta oma käsitykseni on, että kysymys on vastavuoroisesta prosessista. Nuori tutustuu käyttäessään yhä moninaisempaa kuvakieltä myös uusiin itseilmaisullisiin mahdollisuuksiin ja havaitsee samalla paremmin omia tunteitaan ja kokemuksiaan. Myös uudet tunteet, kuten ilo ja tyytyväisyys omasta olemisestaan voivat tulla esiin. Tämä voi puolestaan vahvistaa omaan kasvuun liittyvää luottamusta ja vähentää nuoren pelkoa, ahdistusta ja masennusta. Metaforisesti voidaan ajatella, että terapeutti tarjoaa terapiatilanteessa kaiken tämän materiaalin - värit, saven, erikokoiset paperit - ikään kuin ravintona. Nuori puolestaan valitsee ja ottaa vastaan juuri hänen tilanteessaan sopivaa ravitsevaa materiaalia. Terapeutti voi auttaa nuorta myös löytämään hänelle sopivan tekniikan. Nuori saattaa vähitellen hyväksyä ja uskaltaa ottaa vastaan terapeutin tarjoamaa ravitsevaa materiaalia. Samalla hän oppii käyttämään värejä ja muita materiaaleja yhä vaihtelevammin. Materiaalien tulee luonnollisesti olla laadullisesti niin hyviä, että niiden käytöstä voi myös nauttia. Terapian tavoitteet Syömisongelmainen nuori tarvitsee terapian alussa usein hyvin paljon kannustusta uskaltaakseen ilmaista itseään. Nämä nuoret vaativat itseltään paljon, ja on syytä korostaa, että kuvan tekeminen terapiassa ei ole suoritus vaan pikemmin tapa oppia tuntemaan omia ilmaisumahdollisuuksiaan. Nuori saa kokeilla erilaisia materiaaleja riittävän paljon voidakseen tehdä omia valintoja. Ensimmäisten kuvien perusteella voi samalla muodostaa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten nuori työskentelee eri materiaalien kanssa. Omista mieltymyksistään riippuen hän voi löytää hyvän keinon työstää tiettyä teemaa sopivalla materiaalilla. Ensimmäisten töiden perusteella voi myös saada yleiskuvan nuoren persoonallisesta tavasta ilmaista itseään. Nämä havainnot voivat liittyä puhtaasti kuvallisiin tekijöihin ja esteettisiin laatui152


hin. Kuvia tulee kunnioittaa niiden sisältämien persoonallisten erityispiirteiden vuoksi. Luomalla uusia kuvia nuori voi mahdollisesti löytää itsestään uusiakin piirteitä ja ratkaisuja omaan tilanteeseen. Hän voi vapautua tiukasta itsekontrollistaan ja perfektionistisista vaatimuksistaan ja nauttia tekemisestään. Kuvan tekemisestä voi tulla nautinnollisempaa ja vapautuneempaa, jos nuori voi kokea, että tavoitteena ei ole onnistunut kuva. Tärkeämpää on, että kuvan luominen itsessään on antoisaa. Yleensä usko omien kuvien merkityksellisyyteen lisääntyy nuoren huomatessa, kuinka eri materiaalien avulla saa aikaan erilaisia tunnelmia riippumatta siitä, onko kuva “onnistunut” suppeassa mielessä. Kuvat saavat tällöin myös metaforisempia merkityksiä. Ne voivat syntyä tarkan ja huolellisen työskentelyn tuloksena tai vaikkapa syntyä nopeasti ja leikkimielisen spontaanisti. Muutaman terapiakerran jälkeen kuvia voidaan katsoa yhdessä kaikkia kuvia ja havaita, mitkä teemat ovat erityisesti nousseet esille tai mitkä uudet piirteet tai vivahteet - esimerkiksi jokin uusi väri, muoto tai sisältö - ovat liittyneet mukaan matkan varrella. Taideterapiassa nuoren kanssa voidaan yhdessä asettaa erilaisia tavoitteita. Ne voivat olla osaksi puhtaasti taiteellisia. Niistä voidaan keskustella yhdessä, ja ne voivat liittyä esimerkiksi sopivan materiaalin valintaan tiettyä teemaa varten. Tällöin voidaan ottaa huomioon eri materiaalien antamat mahdollisuudet esimerkiksi valon ja pimeyden tai mustan ja harmaan eri sävyjen tutkimiseen hiilipiirustuksia tekemällä. Nuoren kanssa voi ehkä pohtia minkälaiseen ilmaisuun savi on sopiva materiaali; savessa on maanläheinen tuntu, se on painavaa ja se antaa mahdollisuuden kolmiulotteisuuden tutkimiseen. Värit puolestaan ovat hyvin vivahteikkaita ja ne voivat ilmaista erilaisia tunnetiloja ja tunnelmia. Terapeuttiset tavoitteet voidaan asettaa nuoren itsensä kanssa sellaisiksi, että hän itse ymmärtää niiden sisällön. Nämä tavoitteet voivat liittyä itsetunnon parantamiseen, ilmaisun vapauttamiseen, omien tunteiden ja taipumusten hyväksymiseen sekä omien ratkaisujen löytämiseen vaikeissa tilanteissa. Tavoitteet voivat myös kuvastaa pyrkimystä parempaan itsetuntemukseen ja omien terveellisempien asenteiden löytämiseen. Samalla voidaan pyrkiä vahvistamaan elämään suuntautuvaa uteliaisuutta ja eläytymiskykyä. Taideterapia on yksi mahdollinen tukikeino muiden joukossa. Tavoite on tietysti myös normalisoida sy��miseen liittyvää kontrollia ja käyttäytymistä. Taideterapian tavoitteet liittyvät usein emotionaalisen tasapainon löytämiseen, jonka seurauksena nuoren syömishäiriö voi parantua. Kysymys on pääasiallisesti ahdistuksen ja masennuksen lievittämisestä terapian avulla. Nämä tunteet ovat usein hyvin vahvasti läsnä syömisfiksaatioon taipuvaisella nuorella, ja ne tulee ottaa 153


terapian tavoitteissa huomioon. Taideterapia tähtää nuoren luovien voimavarojen lisäämiseen, jonka myötä hän voi saada kontaktin itsessään olevaan hyvään ja arvokkaaseen. Oma minuus tulee uudella tavalla käyttöön luovuuden kautta. Prosessi onnistuu, kun nuori voi omien kuviensa kautta kokea olevansa suhteessa sekä terapeuttiin että omaan sisäiseen maailmaansa. Hän voi kuvien avulla löytää paljonkin arvokasta ja käyttökelpoista itsessään. Itsehalveksunta ja itsensäkieltäminen ovat vaikeita ongelmia syömishäiriöissä. Niistä vapautuminen on eräs keskeinen tavoite myös taideterapiassa. Nuorella on mahdollisuus kokea oman ainutlaatuisuutensa tekemissään kuvissa. Hahmottamisen, kehystämisen ja työstämisen yhdistäminen Omassa taideterapeuttisessa työskentelyssäni pyrin yhdistämään aktiivista taiteellista hahmottamista ja erilaisia tapoja saavuttaa parempaa itsetuntemusta sekä myös lisäämään asiakkaan omien tunteiden syvempää ymmärrystä. On tärkeää paitsi kuunnella asiakkaan omia pohdintoja kuvistaan myös nähdä kuva omassa yhteydessään, osana jatkuvaa prosessia. Kuvassa heijastuvat tunteet, tunnelmat ja ehkä myös unelmat ja tulevaisuudenhaaveet, jotka voivat osoittaa mihin suuntaan asiakas on matkalla. Itse korostan koko prosessin laatua ja kuvien kertovaa luonnetta. Taiteellinen hahmottaminen voi toimia myös heijastuksena erilaisille tavoille ratkaista ongelmia. Yhtenä esimerkkinä voi mainita erään nuoren pojan, joka jatkuvasti pyyhki pois kaikki tekemänsä tai toistuvasti sotki keskiosan kuvassa. Miten tähän voidaan tarttua ihan puhtaasti taiteellisesta tai kuvan työstämisen näkökulmasta? Mitä merkitystä tällaisella lähestymistavalla voi olla? Voiko sitä kautta mahdollisesti löytää jotain uutta tapaa hahmottaa tiettyä aihetta tai väriä, ja löytyykö sitä kautta uusia ratkaisuja, vaikka niin, että kuvaan tulee uudenlainen rakenne? Keskiosassa toistuvasti peittyvä tai poispyyhitty voi saada toisenlaisen muodon ja mahdollisuuden tulla näkyviin. Anoreksiaa sairastavalla tytöllä kuollut puu, johon hän aina oli tyytymätön, sai uudenlaisen hahmotustavan ja materiaalinkäytön kautta toisenlaista ilmettä, ja puuhun tuli lehtiäkin. Nuori, masentunut ja itsensä hylätyksi kokenut poika sai pitkän tuskailun jälkeen herkästi piirretyt rakastetun kasvot kuvan keskelle. Joskus nuori saattaa palata aina vain uudestaan samaan muotoon kuvatyöskentelyssään. Voiko silloin löytää uutta ilmaisua esimerkiksi yhdistämällä tätä toistuvaa muotoa toisenlaiseen, vaikkapa vastakohtaiseen muotoon, joka tuo kuvaan variaatioita ja jännitettä? Kuva ei yleensä ole puhtaasti “illustratiivinen”, vaan sisältää monta 154


taiteelliselta kannalta kiinnostavaa elementtiä. Näiden havaitseminen mahdollistaa fenomenologisen näkökulman yhdistämisen terapiatyöskentelyyn. On mahdollista korostaa myös puhtaasti aineellisia tekijöitä ja painottaa eri materiaalien mahdollisuuksia kokemuksen kannalta. Maalaaminen vesiliukoisilla väreillä on aivan erilainen kokemus kuin savityöskentely ja kolmiulotteisuuden hahmottaminen. Yhteenvetona voidaan todeta, että uudelleenkehystäminen, metaforisen näkökulman korostaminen ja kuvan fenomenologinen tarkastelu lisäävät taideterapian sovellusmahdollisuuksia. Terapeutin omat käytännön ja teorian kehykset kuvantarkastelun yhteydessä ovat siten monipuolisempia.

155


Lähteet

Lakoff Georg & Johnson Mark, 1980, Metaphors we live by, Chicago, University of Chicago Press Maclagan David, 2001, Psychological Aesthetics, Painting, Feeling and Making Sense, London, Jessica Kingsley Publ. Mattila Antti, 2001, Seeing Things in A New Light, Reframing in Therapeutic Conversation, Dissertation, Helsinki, Kuntoutussäätiö Socialstyrelsen (Ruotsin Sosiaalihallituksen raportti), 1993, Ett liv av vikt (Eämän painoarvo) Riley Shirley, 1999, Contemporary Art Therapy with Adolescents, London, Jessica Kingsley Publ.

156


157


158


Jumin jättö vaiheineen Kristiina Lipponen ja Anne Nordlund

”Ymmärtääkseen itseään ihminen tarvitsee toisen ihmisen, jonka kanssa hän voi määritellä itseään.” Mihail Bahtin

159


Siirin tapauskertomus on kuvaus nuoruuteen liittyvistä jännityksen, sosiaalisten vaikeuksien ja itsen etsimisen tuntemuksista. Siirin matka kulkee ahdistuksen ja erilaisuuden kokemuksen kautta itsen hyväksyntään ja arvostamiseen. Keskusteluja aiheen ympäriltä käytiin Voimalassa kahden eri työntekijän kanssa noin puolentoista vuoden kuluessa. Yhteensä Siiri kävi Voimalassa 20 kertaa. Voimala-tapaamisten lopussa Siiri arvioi käynnit hyvin hyödyllisiksi, eikä kokenut työntekijän vaihtumista hankalaksi. Siirin kanssa työskenneltiin ratkaisukeskeisesti ja voimavarasuuntautuneesti, keskusteluissa oli ajoittain filosofisia ja narratiivisia kysymyksenasetteluja ja lähestymistapoja. Siiri itse kertoi hyötyneensä Voimala-käyntien konkreettisuudesta: tapaamisissa puhuttiin asioista, jotka olivat sillä hetkellä ajankohtaisia, ja etsittiin apua akuutteihin vaikeuksiin. Siiri ei halunnut käydä läpi lapsuuttaan tai perheensä aikaisempia vaiheita, kuten toisessa hänen käyttämässään hoitopaikassa oli haluttu. Ahdistus määrittelee Siirin Tapasimme 17-vuotiaan Siirin ensimmäisen kerran joulun aikaan, kun koulun terveydenhoitaja lähetti erittäin ahdistuneen Siirin kiireellisenä tapauksena Voimalaan. Tullessaan tyttö oli itkuinen ja koki olevansa toimintakyvytön monen käytännön asian suhteen. Hän istui jännittyneenä tuolin etureunalla, ja hänen oli vaikea kertoa asiaansa. Silti hänellä oli kova tarve ja halu saada apua, ja hänen vanhempansa tukivat häntä. Siirillä oli paljon ajankohtaisia stressinaiheuttajia: hän oli muutamaa kuukautta aikaisemmin aloittanut uudessa koulussa toisella paikkakunnalla, ja hänen sisarensa oli joutunut väkivaltarikoksen uhriksi. Alku uudessa koulussa oli mennyt hyvin, mutta muutaman kuukauden kuluttua Siiri oli jämähtänyt pahaan oloon. Sosiaaliset tilanteet olivat Siirille erityisen rankkoja: hän oli niin ahdistunut, ettei pystynyt mielestään olemaan koulussa tai ystäviensä kanssa. Siiri ei tapaamisten alkuvaiheessa osannut kuvata elämäänsä tai oloaan kovin paljoa. Hänellä oli vain yleisesti paha olla, hän oli itkuinen, jännittynyt ja ahdistunut. Hän vertasi itseään sosiaalisesti hyvin taitaviin ja ulospäinsuuntautuneisiin ystäviinsä ja koki huonommuutensa musertavana. Hän ei enää tiennyt, miten käyttäytyä uudessa koulussa uusien kaverien kanssa, ja myös vanhojen kaverien kanssa olo kotipaikkakunnalla oli muuttunut vaikeaksi. Siiri halusi ehdottomasti olla Voimala-tapaamisissa yksin ilman perheenjäseniä ja käydä aluksi juttelemassa lähes kerran viikossa. Ikä ja tematiikka huomioonottaen yksilökäynnit tuntuivatkin luonnolliselta vaihtoehdolta, vanhempien viestejä kuultiin puhelimitse ja Siirin kautta. 160


Normalisointia ja näkökulmia Siirin kanssa lähdettiin liikkeelle normalisoimalla pahaa oloa. Ehdotin Siirille keskusteluissa, että osa hänen kokemastaan epävarmuudesta on myös kasvuun ja kehitykseen kuuluvaa itsen etsimistä. Hän on hakemassa sitä, millainen ihminen haluaa olla. Ulkoiset tapahtumat ovat Siirin tapauksessa kärjistäneet itsen etsinnän ja siihen liittyvät tuntemukset hyvin voimakkaiksi. Puhuttiin elämän tienhaarassa olemisesta ja siihen kuuluvista pohdinnoista ja kysymyksistä. Siiri myönteli osittain itsen etsimiseen ja normalisointiin liittyvää juttelua, mutta se ei muuttanut vahvaa pahanolon tunnetta. Hän tarkkaili jatkuvasti omaa olemistaan ja oloaan, ja vertaisi sitä muihin. Kysyttäessä Siirin oli vaikea löytää poikkeustilanteita, joissa oireet eivät olisi olleet niin voimakkaat. Hyvin pian tuli selväksi, että Siirillä oli selkeä kuva siitä, minkälainen hänen tuli olla, mutta hän ei tässä tilanteessa osannut olla ihannekuvansa mukainen. Työntekijän korvissa ihannekuva kuulosti hyvin rajoittavalta ja ahdistavalta muotilta. Siirillä oli jyrkkä joko-tai -asetelma päässään, hän oli joko sosiaalisesti taitava tai sitten ei. Keskusteluissa pyrittiinkin vastapainoksi virittelemään sekä-että teemoja: voi olla vahva ja heikko yhtä aikaa, voi olla omalla tavallaan pelokas ja rohkea. Siiri pohti asiaa matkan varrella monelta kantilta, mutta sitä ei ollut ihan helppo sovittaa nuoren ihmisen ajatteluun. Jälkeenpäin arvioiden tämä teema oli kuitenkin yksi keskeisistä ajatuksista Siirin matkassa itsensä hyväksyntään. Alkuun Siiri oli niin masentunut ja ahdistunut, että hänen paha olonsa oli melkein käsin kosketeltavana huoneessa. Koska Siiri ei tässä vaiheessa pystynyt tuottamaan kovin monipuolisia mielikuvia eikä aina puhettakaan, tuntui, että minun tuli rauhoitella, kertoa, ettei olo tähän jää. Siiri pystyikin ottamaan rauhoittelun vastaan hetkellisesti, mutta se ei kantanut kovin pitkälle tapaamisten välillä. Tarjoilin keskusteluissa Siirille monenlaisia lähestymistapoja masennuksen ja ahdistuksen kokemukseen. Siirin kanssa yritettiin yhdessä tutkia, minkälainen ajatusmalli hänelle voisi sopia. Keinojen kokeilua Siirillä oli selvä tavoite käynneille, mutta negaation kautta esiintuotu. Siiri halusi, että oireet poistuvat ja että hän voi olla samanlainen kuin kaverinsa. Hän ei osannut juurikaan kuvailla, mitä hänen tavoitetilanteeseen tarkemmin kuuluu tai mitä hän silloin tekee ja miten elää. Tavoite ei konkretisoitunut sellaisella tavalla, että sitä kohden olisi voinut lähteä työskentelemään. Siirille sopiva työskentely tuntui olevan enemminkin “pois jostakin” -mallissa kuin ratkaisukeskeisen oppikir161


jan mukainen “kohti jotain” -asetelma. Asiakkaalle luonteva toimintatapa on syytä hyödyntää, Siirin kanssa lähdettiin siis työstämään sitä, mikä auttaa ja toimii kunkin vaikeuden tai oireen kohdalla, miten oloa helpotetaan ja mitä vaihtoehtoisia tulkintoja tilanteelle voisi olla. Koska Siiri oli monien muidenkin nuorten tapaan suhteellisen vähän ilmaiseva, jäi työntekijälle aktiivisempi vaihtoehtoisten lähestymistapojen tarjoilijan rooli. Tapaamisten alusta asti mietittiin, voisiko Siiri hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, tällä hetkellä hieman jännittyneenä ja sosiaalisesti ei-niin-aktiivisena. Ensialkuun se ei Siirin mielestä ollut mahdollista, hänen oli pakko olla aurinkoinen, helposti ihmisiin tutustuva ja kaikkien kanssa avoimesti jutteleva nuori. Pahaa oloa ei saanut kertoa kenellekään. Pikkuhiljaa tapaamisten myötä hyväksyminen alkoi tuntua mahdolliselta, mutta ajoittain vaikealta. Myöhemmin Siiri kirjoitti: Tiiän, että mun tosiaan pitäis vaan pitää niistä ajatuksista kiinni, että hyväksyn itteni… Välillä saan niistä ajatuksista kiinni, että yritän hyväksyy itteni just tällasena ku oon, mutta välillä tuntuu, että ei oo voimia. Siirin kanssa pohdittiin myös jännityksen sietämistä: miten antaa jännitysoireille lupa tulla, hyväksyä se jollain tasolla, että tässä tilanteessa oloni on tällainen. Ajatus oli Siirille vieras, eikä auttanut häntä juurikaan. Toimivampi oli ajatus siitä, miten keskittyä johonkin itsen ulkoiseen asiaan ja vähentää sitä kautta itsen tarkkailua ja arviointia. Ulkoiseen tekemiseen keskittyminen olikin hyödyllinen tapa Siirille. Onnistumista seurattiin tapaamisissa: esimerkiksi tilanne, jossa Siiri teki koulukaverien kanssa ryhmätyötä kaverin kotona, eriteltiin tarkasti ja mietittiin, miten se sujui niinkin hyvin. Huomattiin, että kun kolme tyttöä istuivat tietokoneella päät yhdessä, Siiri vältti jännitysoireiden ylenpalttisuuden keskittymällä kovasti tehtävään työhön. Tämä oli Siirille ensimmäisiä osoituksia siitä, että hän pystyy toimimaan ja elämään vaikka jännittyneenäkin. Pikkuhiljaa parin tapaamisen jälkeen Siiri koki itsen hyväksymisen ehkä mahdolliseksi ja hyödylliseksi ajatukseksi, mutta silti usein vaikeaksi toteuttaa käytännössä. Sitkeästi Siiri kuitenkin harjoitteli ja kokeili erilaisia lähestymistapoja. Pieniäkin onnistumisia seurattiin, merkille laitettiin esimerkiksi välitunnin vietto puolitutun kanssa ilman liiallista ahdistusta. Vanhat Siirin elämään olennaisesti kuuluvat asiat eli liikunnalliset harrastukset löydettiin myös avuksi ahdistuksen hallintaan. Siiri huomasi lenkkeilyn sopivan tässä vaiheessa hänelle parhaiten. Aikaisemmin 162


harrastamassaan jumpassa hän ei pystynyt käymään, mutta juokseminen ja satunnainen salilla käyminen löytyivät osaltaan avuksi ahdistuksen purkuun. Niitä Siiri hyödynsi hyvin. Halusin korostuneesti puhua Siirin vaikeuksista koko ajan vaiheena, osana kasvua ja muutosta. Näin yritin vahvistaa kuvaa vaikeuksien ohimenevästä luonteesta. Hain myös keskustelua oireiden ja jännityksen hyvästä tarkoituksesta. Itsen pohtiminen on osa nuoren kehitystä, sen etsimistä, minkälainen olen ja millaiseksi ihmiseksi haluan tulla. Stressaavassa elämäntilanteessa Siirin kohdalla itsen tutkiskelun reaktio oli vain hieman ylivirittynyt. Edistyminen etenee Pikkuhiljaa Siirin olo alkoi helpottua. Edistyksen seurannan tueksi keskusteluissa haettiin aina seuraavaa mahdollista askelta edistykselle, tutkittiin konkreettisesti, miten helpomman olon reviiriä voisi kasvattaa. Tutkittiin yhdessä pienintä askelta, joka veisi haluttuun suuntaan, asiaa tai tekemistä, jonka voisi oikeasti tehdä, ja varmisteltiin, ettei yritetä haukata koko kakkua kerralla. Siirillä oli kova halu pois pahoinvoinnista. Välillä Siirin mielestä taisi olla hassua puhua niin yksityiskohtaisesti pienistä onnistumisista, mutta työskentelyn edetessä todettiin, että toimivien keinojen etsiminen oikein suurennuslasilla kannattaa. Ystävien kanssa oleminen oli helpointa aloittaa kahvilla käyden vanhojen kotipaikkakunnan ystävien kanssa. Näin Siiri tekikin, ja taktiikka toimi. Siiri pystyi hyväksymään itsensä vanhojen kaverien seurassa hieman hiljaisempana, kuin hän aikaisemmin oli ollut. Ehkä tämän kautta myös uusien koulukaverien kanssa olo helpottui aikanaan. Tässä vaiheessa Siiri kertoi yllättäen uutena tietona olevansa lähdössä muutaman kuukauden päästä vaihto-oppilaaksi toiselle puolen maapalloa. Tieto oli painanut Siiriä pitkään, ja siitä keskusteleminen helpotti selvästi. Siiri oli luonut päässään tiukan kuvan siitä, millainen vaihto-oppilaan tulee olla: ulospäinsuuntautunut tutustujaihme, joka liikkuu aktiivisesti ikihymy kasvoillan ihmisten keskellä ja vie menestyksellä Suomi-kuvaa maailmalle. Iso osa ahdistuksesta nousi siitä, ettei Siiri kokenut sopivansa tähän muottiin. Onneksi prosessin tässä vaiheessa Siirin oli kuitenkin jo aika helppo luoda uudenlaista, itsensä näköistä kuvaa siitä, minkälainen vaihto-oppilas hän on. Miten juuri hän edustaa maataan ulkomailla, ja selviää vieraassa kulttuurissa, miten hän tutustuu uuden maansa ihmisiin ja toisiin vaihto-oppilaisiin jne. Oma tapa olla olemassa oli jo Siirin maailmassa hyväksytty tässä kohdin. Kevään aikana Siiri kanssa käytiin myös mielenkiintoisia uskonnolli163


sia keskusteluja. Siirin perhe ja lähiympäristö kuuluivat uskonnolliseen lahkoon, johon Siiri ei kokenut kuuluvansa. Siiri koki Voimalassa käydyt keskustelut oman uskon merkityksellisyydestä ja sille tilan saamisesta merkittäviksi. Ehdotin monesti, että Siiri puhuisi jonkun oman seurakuntansa oppia ja uskoa tuntevan henkilön kanssa näistä kysymyksistä, mutta Siiri halusi mieluummin puhua “uskonnoista vapaan” henkilön eli minun kanssani. Jälkeenpäin ajatellen juuri ehkä pitkät uskontofilosofiset keskustelut olivat merkittäviä Siirin edistykselle: niissä Siiri antoi itselleen luvan uskoa erilailla kuin lähipiirinsä. Hän koki oman ympäristöstään poikkeavan vakaumuksensa vahvaksi ja arvokkaaksi, eikä halunnut mennä perheen tarjoamaan muottiin. Siirin rohkeus olla oma itsensä ja omanarvontunto kasvoivat varmasti tätäkin kautta . Rohkeasti maailmalle Kesän korvalla, kun Voimala-tapaamiset päätettiin, Siiri voi mielestään paljon paremmin kuin talvella, ja oli mielellään lähdössä vaihtooppilaaksi. Ero tammikuussa tavattuun tyttöön oli silminnähtävä: Siiri nauroi ja elehti, kertoili elävästi elämästään ja tekemisistään. Helpotus näkyi koko tytön olemuksessa. Myöhemmin Siiri kertoikin seuraavan kesän menneen tosi hyvin, silloin hän koki olevansa oma itsensä ja hän nautti olemassaolostaan. Hyvän kesän jälkeen Siiri lähti vaihto-oppilaaksi, mutta valitettavasti muutaman kuukauden kuluttua oli olo taas huonontunut. Siiri oli yhteydessä työntekijäänsä sähköpostilla, viesteissä kerrattiin talvikauden työskentelyssä löytyneitä keinoja. Olo ulkomailla oli kuitenkin hyvin samankaltainen kuin se tapaamisten aluksi oli, ja tämä ahdisti Siiriä. Nytkin oon miettiny paljon niitä juttuja, mitä käytiin sillon läpi, mutta ehkä kumminkin tarviisin vielä vähän lisäapua. Yleensä aina, kun oon yksin ja mietin asioita, saan ajatukset järjestykseen ja mulle tulee hyvä olo, mutta esim. koulussa olo menee aika vaikeeks. Jotenki tuntuu, että tää menee aina tän saman kaavan mukaan, eka kaikki menee ihan loistavasti, mutta sitten tulee taa jämähdysvaihe, enkä tiiä mitä tekisin... Nyt oon yrittäny urheilla paljon yms., ja se auttaa, mutta ei se oikeen edistä näitä asioita. Mutta suurin ongelma siis on mun vaikee olo. Mua jotenki ärsyttää niin paljon, kun kaikki on tosi hyvin ja haluisin olla onnellinen ja ottaa ilon irti tästä ajasta, mutta nyt vaan taas oon jotenkin jumissa... Ehkä oon myos aika pettyny, kun en ajatellu että mulle tulis näitä ongelmia näin paljon täällä. 164


Siirin kanssa muisteltiin sähköpostin välityksellä ideoita ja ajatuksia, jotka aikaisemman Voimala-työskentelyn aikana olivat auttaneet, ja Siiri saikin siitä tukea, mutta se ei lopulta riittänyt. Takaisin tankkaamaan Joulun aikaan Siiri tuli Suomeen lataamaan akkujaan, ja samalla hän jatkoi Voimalassa toisen työntekijän kanssa. Työskentelyssä lähdettiin silti tietoisesti liikkeelle “ei tietämisen” positiosta; todellisuus muotoutuu kulloisessakin tilanteessa siihen osallistuvien kesken sosiaalisen konstruktionismin mukaisesti. Meidän oli luotava oma, yhteisesti jaettu työskentelytodellisuutemme. Luottamus tuntuikin rakentuvan luontevasti. Ilmava ja mahdollistava työskentelyilmapiiri oli yhteistyömme luottavainen kehys. Annoimme asioiden virrata välillämme; tartuimme niihin juttuihin, jotka kulloinkin tuntuivat tärkeiltä. Tavallisista keskusteluista yhteistyömme erotti terapiaksi suunnitelmallisuus ja tavoitteisuus. Kun joulun alla ensimmäisen kerran tapasimme, Siiri kertoi, että alkuviikot vaihto-oppilaana olivat sujuneet mukavasti, mutta sitten ahdistavat tuntemukset olivat alkaneet vallata yhä enemmän tilaa. Olo oli epävarma, mieliala heilahteli herkästi. Siiri oli kuitenkin päättänyt selvitellä pulmiaan ja palata vielä takaisin vaihto-oppilaaksi. Neljän seuraavan kuukauden aikana Siiri kävi Voimalassa yhteensä kahdeksan kertaa. Asioita työstettiin voimavarakeskeisesti ja hyvin pian kävi ilmi, että Siirin oli helppo hyödyntää mielikuvia ja metaforia. Narratiivisesta näkökulmasta tulikin tällä Voimala-jaksolla keskeinen työskentelymuoto ja Siirille vapautumiskeino kohti omana itsenä olemista. Aloimme rakentaa voimavarakeskeisen ja narratiivisen terapian raameja määrittämällä kontekstia. Mistä oli oikein kysymys ja miten vaikeudet ilmenivät? Aluksi Siiri pelkäsi, että ahdistus ja “outo” olo olivat hänen ominaisuuksiaan, kun ne tuntuivat toistuvan. Ongelmakertomusten kuuleminen myötätunnolla on terapiassa tärkeää, sillä näin päästään kyselemään ja pohtimaan ongelman aiheuttamia haittoja. Keskustelimme myös siitä, mikä viesti ahdistuksella ja ulkopuolisuuden tunteella mahtoi olla. Siiri nimesi pahan olon “jumiksi”. Kysymykseen, mistä huomaisit ettei jumia enää ole, Siiri vastasi: Olis varmempi olo, ei jännittäis asioita, ois rennompi niin et sen huomais olemuksesta. Ei tarviis miettiä olemista, vaan vois lopettaa miettimisen. Vanhemmat ja sisarukset huomais muutoksen siitä, et olisin touhukkaampi ja iloisempi; ystävät siitä, et olisin puheliaampi. 165


Kysymykseen, milloin tämä on tapahtunut, Siiri vastasi: keväällä. (Elettiin siis tammikuuta.) Edellisestä huomaa, miten monella tavalla ongelma eli jumi pilasi Siirin elämää ja ihmissuhteita. NLP-harjoitusta, 6 step reframing, tehtäessä selvisi, että jumin tarkoitus oli itsensä hyväksyminen. Kysyttäessä, mitä toimivampia keinoja itsensä hyväksymiseen voisi löytyä, löytyi vain yksi: rentous. Siiri sai tehtäväksi tarkkailla seuraavien viikkojen aikana, missä, milloin ja miten rentous ilmenee. Aloimme päästä vaihtoehtoisiin tarinoihin. Viikko viikolta, vähä vähältä tilanne helpottui. Siiri harrasti liikuntaa ja espanjan opiskelua, mutta valitti mielekkään tekemisen puutetta: aikaa jäi vielä liikaa sen miettimiseen, että huono olo palaa. Siiri keksi osallistua jännittäjille tarkoitettuun ryhmään, ja se oli hyvin hyödyllinen kokemus. Kesken jäänyt vaihto-oppilasjuttu kuitenkin ahdisti ja Siiri pohdiskeli, milloin pystyisi lähtemään takaisin. Jumi ulkoistetaan Riittävää jumista vapautumista ei siis oltu vielä saatu aikaan. Seuraavaksi käytimme koko terapia-ajan jumin ulkoistamiseen ja pääsimme pohtimaan jumin aiheuttamia haittoja ja hiomaan strategiaa juminvastaisessa taistelussa. Keskeistä oli tutkailla jumin vaikutuksia ja vaihtoehtoja sen voittamiseksi. Monipuolisilla kysymyksillä oli tarkoitus lihottaa vaihtoehtoisia tarinoita toiminnan, tietoisuuden ja suhteiden maisemassa. Liikuimme siis Jerome Bruneria ja Michael Whitea lainatakseni, sekä toiminnan maisemassa (landscape of action) etäisestä historiasta nykyisyyteen ja lähitulevaisuuteen että identiteetin, tietoisuuden maisemassa (landscape of identity/conscioiusness), jossa tarkastellaan pyrkimyksiä, arvostuksia, merkityksiä, toiveita, arvoja jne. Videoin tämän keskustelun psykoterapiakoulutustani varten ja annoin nauhan myöhemmin Siirille. Seuraavassa on poimintoja keskustelustamme: Miten jumi haittaa elämääsi? Jännitän, tunnen itseni ulkopuoliseksi. Halutessaan jumi on tosi inhottava. Siitä seuraa alemmuudentunne. Mitä jumi yrittää saada aikaan? Jumi yrittää saada mut luovuttamaan. Se ärsyttää! Oletko valmis taistelemaan jumia vastaan? Olen! Entäs voitko kuvitella, että jos jumi ei poistu, opit elämään sen kanssa niin, ettei se hallitse sua? En halua että se jää. 166


Siiri kertoi myös vaihto-oppilaaksi palaamisestaan. Nyt aikataulu oli jo lukkoon lyöty: aikaa paluuseen oli enää reilu kuukausi. Siitä syntyikin kysymys, voisiko jumia olla ottamatta mukaan matkalle? Tai jos se lähtee mukaan, voisiko sen “eksyttää” reissussa lopullisesti? Tämä tuntui Siirin mielestä hyvältä idealta. Ulkoistamiskeskustelua seuraavan tapaamiskerran muistiinpanoihin olen merkinnyt “vapaa, välitön tunnelma”. Siiri kertoili nyt kokemuksistaan jännittäjäryhmästä, liikuntaharrastuksestaan, tulevaisuuden unelmistaan sekä tietenkin lähestyvästä matkasta. Katsoimme yhdessä edellisen tapaamisen videonauhan ja Siiri sai psykoterapeuttiopiskelijoilta palautteena useita kirjeitä jumin ulkoistamiseen liittyen. Kirjeet olivat hyvin kannustavia ja voimavaraistavia. Siiri oli kirjeistä iloinen ja halusi näyttää ne kotiväelleen. Viimeinen tapaaminen kului arvioinnin merkeissä. Siiri kertoi, että nyt oli aivan eri olo kuin joulun alla aloittaessamme. Kavereihin oli normaalit välit, välit sisaruksiin olivat lähentyneet, ja kieliopinnot olivat tulleet yhä tärkeämmiksi. Merkittävimpänä muutoksena Siiri piti sitä, että hän oli päässyt selittelystä eroon, eikä enää välittänyt, mitä muut ihmiset hänestä ajattelevat. Kiitin Siiriä motivoituneesta asenteesta terapiaan ja kovasta työnteosta. Siiri suhtautui luottavaisesti ja toiveikkaasti myös koulun jatkumiseen vaihto-oppilasjakson jälkeen. Välivuosi koulusta oli tehnyt hyvää. “Kahden terapeutin loukussa” oleminen ei ollut ollut Siirille paha juttu. Hän oli saanut uusia näkökulmia ja rohkeutta elämiseen. Siirin tarinaa pohtiessa päällimmäiseksi nousee kuva nuoren kasvuprosessista, jossa Siiri halusi eroon “pieniksi käyneistä” suhtautumistavoista. Tilalle hän halusi toimivia keinoja. Otollinen tilanne terapeuttisille keskusteluille siis: kun asiakas itse haluaa muutosta, häntä on helppo houkutella löytämään uusia tulkintoja omille tarinoille. Tärkeää on valinnan vapaus, tilan ja mahdollisuuksien esiin houkuttelu. Ongelmien kehittymiseen liittyvät oletukset näkyvät Siirin tapauskertomuksessa. Se, kuinka ihmiset tuntevat ja toimivat tilanteessa, riippuu siitä, kuinka he konstruoivat tilanteen. Ihmisillä on vahvoja mieltymyksiä siitä, miten he haluaisivat käyttäytyä, nähdä itsensä ja kuinka he haluaisivat muiden näkevän heidät. Siirillä tämä preferred view oli Voimalaan tullessa ihannekuva reippaasta, ulospäinsuuntautuneesta, hyväntuulisesta ja itsevarmasta vaihto-oppilaasta. Hän ahdistui kovasti, kun huomasi toimivansa toisin kuin tämä ihannekuva olisi edellyttänyt tai kun ajatteli toisten näkevän hänet ristiriitaisella tavalla. Hyväksymällä omia ristiriitaisia, epätäydellisiä piirteitään hän muovasi käsitystään itsestään uusiksi. Samalla hän myös löysi itsestään toivomiaan ominaisuuksia! 167


Narratiivisesti ilmaisten: uudelleen kertomalla omia tarinoitaan ihminen tulee koko ajan erilaiseksi. Viimeksi, kun kuulimme Siiristä, hän oli ollut vaihto-oppilasperheensä kanssa viidakkoretkellä, koulunkäynti sujui ja ympärillä riitti kavereita. Jumia ei ollut näkynyt. Jälkisanat terapeuttien yhteistyölle Oli mielenkiintoista heittäytyä kirjoittamaan artikkelia asiakastapauksesta, jossa terapeutit työskentelivät saman asiakkaan ja saman prosessin parissa, mutta eri aikaan. Toisaalta, olikohan prosessi sittenkään sama? Asiakkaalle, Siirille, se varmasti oli samaa kasvuprosessia vähän eri näkökulmista ja eri teemoja painottaen eri ajankohtina. Terapeuteille prosessi oli omansa. Kumpikin meistä oli dialogisessa suhteessa Siiriin ja samanaikaisesti reflektoi sekä omaa toimintaansa, Siirin edistymistä että kokonaisuutta (reflection-in-action). Oikeastaan vasta tämän artikkelin kirjoittaminen yhteistyössä, osin dialogisestikin, on antanut meille molemmille mahdollisuuden Siirin kanssa työskentelyn kokonaisprosessin hahmottamiseen. Olemme päässeet näin hyödyntämään takautuvaa reflektiota (reflection-on-action). Itsereflektio sinänsä on tärkeä kehittymisen väline terapeutille. Kuinka moni terapeutti ehtii arkikiireessä riittävästi pysähtymään asiakasprosessiensa äärelle? Työskentelyn päättyessä, viimeistään loppulausuntoa kirjoitettaessa, tähän on mahdollisuus. Otammeko riittävästi opiksemme omista kokemuksistamme ja asiakkaiden palautteista? Terapeutin työssäkin voidaan puhua asiantuntijuuden kehittymisestä. Asiantuntijuus ei ole pysyvä ominaisuus, joka on kerran saavutettu koulutuksen ja työkokemuksen kautta, vaan pikemminkin toimintatapa: jatkuvaa itsereflektiota ja oppimista eri tilanteissa. Säilyttääkseen asiantuntijuutensa terapeutinkin on siis suostuttava jatkuvaan itsereflektioon ja oppimiseen. Yhteinen pohdiskelu- ja kirjoitusprosessi oli antoisa tässäkin mielessä.

168


Lähteet

Berger, P. ja Luckmann, T. 1994. Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Tiedonsosiologinen tutkielma. Helsinki: Gaudeamus Bertolino, B. 1999: Ratkaisukeskeinen nuorisoterapia opaskirja nuorten kanssa työskenteleville. Mielikirjat, Helsinki. Bourne, E. 1999: Vapaaksi ahdistuksesta työkirja paniikista ja peloista kärsiville. Rikurex kustannus, Helsinki. Bruner, J. 1986. Actual Minds, Possible Worlds. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press. Epston, D. & White, M. 1990. Narrative Means to Therapeutic Ends. New york: W. W. Norton. Eron, J. B. & Lund, T. W. 1996. Narrative Solutions in Brief Therapy. Furman, B. 2002: Perhosia vatsassa Apua pelkoihin, paniikkiin ja ahdistukseen. Tammi, Helsinki. Katajainen, A. Lipponen, K. Litovaara, A. (2003): Voimavarat käyttöön. Duodecim, Helsinki Mattila, A. Brandt-Pihlström, M. & Katajainen, A. (1997). "Elämän tienhaarassa" - Masennus: filosofinen ja ratkaisukeskeinen lähestymistapa, Suomen Lääkärilehti, 52, N:o 9. Mattila, A. 2001: Seeing Things in a New Light Reframing in Therapeutic Conversation. Kuntotussäätiö, Helsinki. O'Hanlon, B. 2003: A Guide to inclusive Therapy 26 Methods to Respectful Resistance-dissloving Therapy. Norton, New York. Schön, D. A. 1983. The Reflective Practitioner: How Professionals Think in Action. New York. Basic Books. Tynjälä, P. 1999. Konstruktivistinen oppimiskäsitys ja asiantuntijuuden edellytysten rakentaminen koulutuksessa. Teoksessa Eteläpelto, A. & Tynjälä, P. (toim.) Oppiminen ja asiantuntijuus. Juva: WSOY.

169


170


Heijastuksia ja havahtumista Eeva Pallaskari

171


Kun katson itseäni, pujahdan tähän maisemaan ja kuljen siinä yllättävän luontevasti. Olen työskennellyt lähes 30 vuotta lasten ja nuorten kanssa toimintaterapeuttina, viimeiset 5 vuotta tietoisesti voimavarasuuntautuneesti peilaten. Huomaan maiseman ympärilläni muuttuvan ja samanaikaisesti siinä on säilynyt jotain tuttua ja pysyvää. Kun katson itseäni, pujahdan tähän maisemaan ja kuljen siinä yllättävän luontevasti. Olen työskennellyt lähes 30 vuotta lasten ja nuorten kanssa toimintaterapeuttina, viimeiset 5 vuotta tietoisesti voimavarasuuntautuneesti peilaten. Huomaan maiseman ympärilläni muuttuvan ja samanaikaisesti siinä on säilynyt jotain tuttua ja pysyvää. Lasten kanssa mietimme usein yhteistyömme alkuvaiheessa, mitä sellaista repusta löytyy, mikä vie eteenpäin. Mistä apua vaikeuden vuoren edessä, ongelmaojan rannalla tai huoliheinikkoon eksyttyä? Menneestä ja koetusta on löydettävissä ajatuksia, puhetta, toimintaa ja kokemuksia, joista saa viisautta kohdata uutta. Kokemukset voi huoletta ottaa mukaan keventämään kulkua. Paljon voi myös jättää taakseen valinnoissa kannattaa olla tarkka. Minne ja miten polku syntyy? Toimintaterapian yleisiä arvoja ja näkemyksiä on löydettävissä hyvin kaukaa historiasta, vaikka toimintaterapian oma historia onkin nuori. Antiikin kreikkalaisten lääkintätaidon jumalan Asklepioksen kerrotaan käyttäneen sekavuustilassa olevien potilaiden rauhoittamiseksi laulua ja musiikkia. Homeros puolestaan kertoo taontataidon jumalasta Hefaistoksesta, joka oli alun perin äitinsä hylkäämä halvaantunut lapsi ja jolle jumalat opettivat käsityöläisen ammatin. Lääketieteen kantaisä Hippokrates (n. 460 - n. 377 eKr.) korosti ruumiin ja psyyken yhteistyötä kaikessa hoidossa ja suositteli sen takia painia, ratsastusta ja työtä potilaille, jotka eivät olleet akuutisti sairaita. Paljon myöhemmin 1500-luvulla neurologi Caelius Aurelius kokeili aktiivisia, portaittaisesti vaativuudeltaan lisääntyviä hoitoja erilaisille halvauspotilaille. Hoitomuotoina oli kankaankudontaa, savitöitä, suutarin- ja räätälintöitä. Ranskalainen tohtori Philippe Pinel vapautti 1800-luvulla mielisairaalan potilaat kahleista ja kirjoitti kirjan, jossa suositeltiin psykiatriseen hoitoon kaikkia sellaisia toimintoja, jotka perustuivat “hyvän moraaliin ja periaatteisiin”. Englannissa kehittyi “moraalisen hoidon” lähestymistapa psyykkisen sairauden problematiikkaan. Erilaisten hoidollisten toimintojen piti liittyä päivittäiseen elämään: puu-tarhatöitä, ompelua, kutomista, taloustöitä jne. Uskottiin, että toiminnallisuus auttaa parempaan itsekontrolliin ja antaa mahdollisuuden sellaisten tapojen kokeiluun, jotka auttavat normalisoitumisessa. Myös erilaiset juhlat ja tilaisuudet, jotka edellyt172


tivät ja samalla myös mahdollistivat normaalia käyttäytymistä, olivat osa hoitoa. 1900-luvun alussa USA:ssa toimintojen käyttö hoidossa kehittyi tavoitteelliseksi. Tohtori Adolph Meyer kollegoineen näki psyykkisten ongelmien olevan ensisijaisesti elämisen ongelmia. Hän korosti inhimillisessä olemisessa tasapainoa työn, leikin, levon ja unen välillä sekä toimintojen rytmisyyttä. Hän näki, että oppiminen, liikunnallisuus ja luovuus ovat toimintoja, jotka auttavat ihmistä osallistumaan ja sitoutumaan ympäristöönsä. Maailmansotien vaikutukset näkyvät toimintaterapian historiassa kun toimintaterapiaa alettiin organisoida sotilassairaaloihin. Kuntoutuksessa vallitsi biomekaaninen lähestymistapa: tarkastelun kohteena oli ihmisen epänormaali käyttäytyminen tai toiminnan häiriö, eikä yksilön kokonaisuus kuten alkuvuosina. Erilaisten harjoitusohjelmien toteuttaminen oli nyt keskeistä toimintaterapeutin työssä. 1960-luvulta lähtien lääketiede kehittyi ja erikoistui yhä pienempiin alueisiin. Niinpä toimintaterapeutitkin spesialisoituivat: esimerkiksi käsiterapeuteiksi, sensorisen integraation, aivovammojen tai palovammojen asiantuntijoiksi. Toimintaterapeutin työ alkoi sisältää yhä enemmän myös kasvatuksellisia ja ennaltaehkäiseviä tekijöitä. Moni terapeutti kritisoi lääketieteellistä mallia ja uskoi, että heidän kuuluu ehkäistä vammoja ja edistää terveyttä yhtä hyvin kuin harjoittaa puutteellisia taitoja. Samaan aikaan alettiin kehittää arviointimenetelmiä ja testata erilaisia harjoitustekniikoita yhteisten teoreettisten perusteiden pohjalta. Suomeen toimintaterapia rantautui 1960-luvulla ja alkoi Kivelän sairaalasta reumapotilaiden ja lastenpsykiatristen potilaiden parissa. Valmistuin Suomen toiselta toimintaterapeuttikurssilta Helsingin Sairaanhoito-opistosta 1975. Se oli aika, jolloin luovuus, luovat toiminnat ja terapiat olivat erityisen kiinnostuksen ja kehityksen kohteena. Myös psykoanalyyttisen lähestymisen esiinmarssi oli vaikuttanut toimintaterapiaan mielenterveystyössä. Työskenneltyäni melkein 30 vuotta toimintaterapeuttina lasten ja nuorten parissa monenlaisissa toimintaympäristöissä, olen saanut vastata monta kertaa kysymykseen: "Mitä on toimintaterapia? Mitä te oikein teette toimintaterapiassa?" Kysyjä on voinut jäädä yhtä ymmälleen, kun olen vastannut: "Me voimme tehdä mitä tahansa, mikä edistää tavoitteen toteutumista". Niin se vaan on. Minulla on koulun toimintaterapiahuoneessa pöytäkoristeena ja oikeastaan pienenä symbolinakin eräältä sisarusparilta vuosia sitten saamani iloisen oloinen klovni, joka makaa rennosti selällään jalat kohti taivasta ja pyörittelee isojen kenkiensä avulla värikästä vanhanaikaista kirjainkuutiota. Sen avulla selitän usein lapsille ja aikuisillekin, että vaikka tavoite koulussa työskennellessämme on koulunkäynnin sujumisessa, toimintaterapiassa ongelmia voidaan lähestyä yllättävillä uusilla tavoilla. Moni lapsi nostaisi klovnin mielel173


lään istumaan ja katseleman maailmaa tutusta vinkkelistä, vaan se ei käy: painopiste on istumiseen hankala ja selkäkin vailla kirjavaa nuttua. On vain uskallettava lähteä vähän erilaiseen, ja pian se tempaakin mukaansa. Toimintaterapiassa ovet voivat olla auki joka suuntaan. Ratkaisu- ja voimavarakeskeiset ajattelumallit ja toimintaterapian arvot ja uskomukset yhdistyvät kokemukseni mukaan aika mutkattomasti arvostavaksi, joustavaksi ja tavoitteelliseksi asiakastyöksi. Pohtiessani toimintaterapian perusolettamuksia ihmisestä, toiminnasta ja ympäristöstä, huomaan yhä uudelleen pysähtyväni: olenko etsimässä filosofista taustamaisemaa toimintaterapialle vai luomassa uusia kehyksiä tutulle maisemalle. Miten ylösalaisin ja päälaellaan voi olla ihan oikeinpäin? Toimintaterapiasta tuttua ainesta kulkee mukanani ja löytyy uudelleen ratkaisukeskeisyydestä. Vertaus matkaoppaan lukemisesta pätee edelleen: on hyvä lukea jotain ennen matkaa. Yhtä hyödyllistä on silmäillä opasta matkan aikana. Matkan jälkeen oppaan asioita tarkastelee aivan eri silmin ja löytää juttuja, joita olisi voinut kohdata matkalla. Niin toimintaterapiassa kuin ratkaisukeskeisyydessä ihmisen olemus nähdään toiminnallisena ainutlaatuisena yksilönä. Jokaisella ihmisellä on oma merkityksensä ja arvonsa. Jokainen voi tehdä valintoja elämässään ja kykenee jollain tavoin osallistumaan muutoksen mahdollistavaan toimintaan. Toiminta organisoi käyttäytymistä ja se muuttuu ja kehittyy niin eri tilanteissa kuin elämänkaaren aikana. Voidaan ajatella, että sekä ihminen että toiminta muovaavat ympäristöä ja myös muotoutuvat ympäristön vaikutuksesta. Ympäristön ja ihmisen välinen vuorovaikutus vaikuttaa siihen millaisia toimintoja ihminen valitsee, miten organisoi toimintansa ja mihin toiminnalla pyritään. Ihmisellä on oikeastaan toiminnallinen “luonne”, toiminta on osa ihmistä. Yksilön hyvinvointi on riippuvainen toiminnasta. Toiminta on myös välttämättömyys sekä yksilön että yhteiskunnan ja kulttuurin kehittymiselle. Ratkaisukeskeisiä työtapoja arvostellaan pinnallisiksi juuri toiminnan tasolla operoimisesta, ikään kuin yksilön toiminta ei olisi osa hänen minuuttaan, arvojaan ja uskomuksiaan. Toiminnan tasolla päästään tuottamaan jotain uutta, muuttamaan joitakin. Vuorovaikutus muuttuu yhteistoiminnaksi, yhteistoiminta tähtää hyvään toimintaan ja kärsimyksen vähentämiseen. Se on kaiken terapeuttisen toiminnan ensimmäinen askel. Häiriöt tai puutteet toimintakyvyssä voivat vaikuttaa monella tavoin ihmisen kokemukseen. Väärä toiminto voi aiheuttaa lisää toimintakyvyn häiriöitä. Kun olemme epävarmoja ongelmatilanteessa, saatamme samanaikaisesti kokeilla useita vastakkaisiakin toiminta- ja ratkai174


sumalleja ja tilanne vain monimutkaistuu. Ympäristön tai omien toimintamahdollisuuksien rajoittuessa tai muuttuessa tarvitaan erityisiä ponnisteluja uudenlaisten toimivien ratkaisumallien löytämiseksi. ”Jos jokin ei toimi, tee jotain muuta”, kuuluu ratkaisukeskeinen peruslause. Ratkaisukeskeisyys vahvistaa toiveikkuutta ja tulevaisuusajattelua. Se mahdollistaa unelman elämisen jossain muodossa jo tänään. Positiiviset mielikuvat luovat positiivista toimintaa, jolloin ongelmat voidaan muuttaa tavoitteiksi ja ratkaisunäkymiksi. Alkuperäisen hyvän tarkoituksen löytäminen vähentää keinottomuutta ja vapauttaa ajattelua ja uusien ajatuspolkujen syntyä. Luottamus ihmisen omaan kykyyn löytää se, mikä hänellä on parasta, vaikuttaa vuorovaikutukseen myös terapiasuhteessa. Toimintaterapiassa toimintaa voidaan käyttää terapeuttisena muutosvoimana. Ratkaisukeskeisyydessä myös sanat ja kieli mielletään toiminnaksi, ne eivät ole vain kommunikaatioväline vaan myös luovat todellisuutta. Mitä enemmän kielen avulla luodaan ja toistetaan myönteisiä kokemuksia ja asioita, sitä vahvemmin ne alkavat elää todellisuudessa. Asiakkaan kokemusmaailma on terapian keskus. Hänellä on oikeus määritellä omat ongelmansa ja tarpeensa, samoin juuri hänellä on kokemusta omasta toiminnastaan. Toimintaterapiassa terapiasuhde on asiakasta aktivoiva yhteistyösuhde positiivisen muutoksen aikaansaamiseksi. Asiakas ja terapeutti eivät työskentele tyhjiössä, ympäristö ja kulttuuri vaikuttavat yksilön tapaan ajatella, tuntea, kommunikoida ja toimia. Ne määrittelevät myös yksilön omia näkemyksiä terveyteen, vajavuuteen ja toiminnalliseen elämään. Ratkaisukeskeiset taustaoletukset lähestyvät terapiaan hakeutuvaa ihmistä samansukuisista oletuksista käsin. Milloin vesi on kristallinkirkasta ja onko toivo höyhenpukuinen? Suhdetta arviointiin olen joutunut työstämään pitkään, koska koen arviointitilanteen olevan aina valtasuhde. Täysin tasavertainen kohtaaminen ei ehkä parhaimmillaankaan ole mahdollinen silloin kun toinen osapuoli tarvitsee apua. Ratkaisukeskeisyyden 5 K:ta: Kunnioitus, Kuuntelu, Keskittyminen, Keveys ja Kärsivällisyys auttavat kuitenkin oikeaan suuntaan. Tietojen keräämisestä ei kuitenkaan ole helppo siirtyä tietämättömyyden kehälle ja antaa tilaa perspektiivin muutokselle. Tällä hetkellä koen, että tärkeää ei ole se, miten minä terapeuttina hahmotan asian, mitä nimiä minä sille annan. Tärkeämpää on löytää asiakkaan tapa käsitellä asiaansa ja päästä yhdessä muuttamaan sitä jollain hyödyllisellä tavalla. Opettelen ihmettelemään, tarkkailemaan 175


ja säilyttämään ihmettelyn. En ole tekemässä tulkintoja vaan avittamassa näkyväksi tekemistä, etsimässä merkityksiä. Toisaalta olen myös havainnut, miten tärkeää on joskus tutkia ja arvioida, ja saada asioille nimi. Nimi tai diagnoosi saattaa mahdollistaa konkreettisen ratkaisujen etsimisen arkeen. Näin on usein esimerkiksi oman toiminnan suunnittelun ja ohjauksen pulmien kanssa kamppailevan lapsen terapiassa. Perinteinen toimintaterapiaprosessi alkaa aina arvioinnista ja arviointi alkaa kartoituksesta, tietojen keräämisestä. Silloin selvitetään asiakkaan aikaisempaa toiminnallista historiaa, elämäntilannetta, muutoksia, rooleja, perhetaustaa, työhistoriaa, koulutusta, vuorovaikutusta, harrastuksia ja ajankäyttöä. Toimintakyvyn arviointi kartoittaa tämänhetkistä tilannetta: taitoja, valmiuksia, vahvoja puolia, kiinnostuksen kohteita sekä toiminnan häiriöitä, puutteita ja esteitä. Arvioinnissa pohditaan ja selvitetään, mitä taitoja ja valmiuksia asiakas tarvitsee nykyisessä elämäntilanteessa. Jotain “vastavirtaa” huomaan toteuttaneeni työssäni aina, koska en ole hankkinut koululle yhtään toiminnallista testiäkään käyttööni. Nykyisin kerään tietoja yhä harkitummin, ja valikoin, mitä haluan kuulla yhteisössä. Pyrin jakamaan edistymiseen liittyviä havaintoja ja palauttamaan ne lapselle tai nuorelle. Jos kuulen asioita, joilla on vaikutusta yhteistyöhömme tai tavoitteisiin, otan ne näkyvästi työskentelymateriaaliksi. On monta tapaa koota tietoja. Ongelman ympärillä on niin paljon muuta: selviytymiskeinoja, voimavaroja, kannustajia, poikkeuksia, ratkaisujen etsimistä, tähtihetkiä, tavoitteita, unelmia jne. Näiden “resurssien” kanssa on aina yhtä turvallista ja lasta arvostavaa lähteä kohtaamaan ongelmallista nykytilannetta ja samalla irtautumaan siitä. Käytän monenlaisia toimintoja arviointina ja ajatuksenani on aina lisätä tai muuttaa lapsen mielikuvia itsestään toimijana. Samalla yritän löytää jotain uutta ongelmatilanteita muuntamaan, keinoja, joita ympäristönkin voi ottaa käyttöön halutun muutoksen toteutumiseksi. Haluan olla utelias ja kiinnostunut yhdessäetsijä. Sellaisen asiantuntijan kaavun tahdon riisua, jolla on arvioinnin perustella tarjottavana ratkaisu tai tavoitteellisen toiminnan selkeä polku. Jos onnistun säilyttämään kouluyhteisössä “tyhjän pään” ja kritisoimatta ihmettelemään ilmiöitä, voin olla tyytyväinen itseeni terapeuttina. Kun vielä jaksan uskoa muutoksen ja edistyksen mahdollisuuteen, positiivisuus lähtee kiertoon ja päivittyy. Ilman jatkuvaa koulutuksen tai työnohjauksen tukea perinteikkään instituution suojissa on helppo melkein huomaamatta kehittyä arvioinnin veteraaniksi ja ohuiden selitysten mestariksi. Toimintaterapiassa yhteinen tavoittelunasettelu alkaa perinteisesti ongelmien tunnistamisesta ja nimeämisestä, jopa syiden etsimisestä. 176


Tavoitteet asetetaan sellaiseen järjestykseen, että niissä voidaan edetä: aluksi pieniä, konkreettisia, helposti savutettavia. Asiakas voi sitoutua tavoitteisiin ja edetä niiden mukaisesti vain, jos hän kokee ne omikseen. “Pienin askelin” edetään myös voimavarasuuntautuneesti. Vähintään yhtä merkityksellistä kuin on saada selville ongelmien laatu ja esiintyvyys, on kuitenkin löytää poikkeukset, ne “helmet”, jotka hyödyntävät voimavarat. Varsinaisen vaikeuden tarkka tunteminen ei ole välttämätöntä ratkaisukeskeiselle työntekijälle. Onko valoisalla kesäyöllä nimeä? Sain koulussa tehtäväkseni auttaa kahta poikaa, joiden yhteistyö ei sujunut ja tämä näkyi kiusaamisena. Molemmat olivat integroituina yleisopetukseen ja kummallakin oli diagnoosi, Peetulla ADHD ja Villellä Asperger. Ensimmäisellä yhteisellä tapaamiskerralla teimme sopimusta tuleville päiville ja konkretisoimme, mitä toimiva kaveruus tarkoittaa käytännössä: mistä sen huomaa ja miltä se tuntuu. Ehdotin seurantaa kahden viikon päähän. Peetu ilmaisi, ettei se olisi mikään juttu: ”Totta kai me pärjätään, sehän sujuu kuin leikki vain…jee!”. Ville harkitsee ja pohtii: ”Sujuukohan se ja mistä sen tietää ja mitä sitten…kaksi viikkoa on kyllä kamalan pitkä aika. Entäs sen jälkeen, kun on kaksi viikkoa pinnistellyt, sitten vasta tulee hirveä yhteenotto”. Selvä, sovimmekin seurannan jo vajaan viikon päähän. Molemmat saivat salapoliisitehtävän: seurata ja laskea onnistuneita yhteistyö- ja toimintatilanteita luokassa ja välitunnilla. Viikon kuluttua kumpikaan ei muistanut annettua tehtävää, pojat totesivat pettyneen oloisena: ”Ei olla huomattu seurata poikkeuksia, kun ei ollut mitään ongelmiakaan!”. Uusi seurantatapaaminen tuli kahden viikon päähän, ja silloin pääsimme sopimuksemme mukaan juhlistamaan onnistunutta yhteistyötä. Kolme viikkoa oli aika pitkä aika selvitä ilman riitoja ja kiusaamista, ja sen kunniaksi pojat leipoisivat kääretortun. Kolme munaa, sokeria, jauhoja, leivinjauhetta, vatkaamista, uuni, yhden miehen patalappuhanskat, kypsyyden arviointia, hillon levitystä, rullaamista ja lopuksi jakaminen kahteen osaan. Toiminnassa oli monia tilanteita, joissa riitaa ja sanomista tuli esiin. Piti päättää yhdessä asioita ja luottaa, että toinen osaa. Työvaiheita ei voinut jakaa tasan, muniakin kun oli pariton määrä! Lopuksi piti vielä jakaa torttu niin, että kumpikin olisi tyytyväinen. 177


Leipominen olikin niin oivallinen menetelmä yhteistyön harjoitteluun, että päätimme jatkaa sitä. Edellytyksenä oli taas kahden viikon yhteiselon sujuminen. Pari viikkoa myöhemmin pojat leipoivat pipareita koko luokalle. Kääretorttu oli paljastanut luokalle poikien projektin, ja luokasta ja opettajasta oli tullut sopimuksen kannustusjoukko. Ja niin kääretortun tavoin poikien yhteiselo lähti rullaamaan kohti loppukevättä. En tiennyt paljoakaan poikien riidoista missään projektin vaiheessa. Prosessia arvioidessa nousee mieleen monia puolia työskentelyssä. Pojat olivat kuin eri maailmoista: toinen vilkas riskinottaja, jolla menee koko ajan lujaa tai sitten vielä lujempaa ja toinen harkitseva älykkö, käytännön tilanteissa hidas, mutta tarkka. Työskentelyä auttoi, kun tunnistin teoriassa heidän tapansa hahmottaa toimintaa ja vuorovaikutusta. Toimintojen arvioinnin avulla pääsin miettimään, mikä tehtävä sisältäisi heidän yhteistyönsä kehittymistä tukevia aineksia. Aluksi käytimme pöytäpelejä; niissä temperamenttierot saivat aikaan epäsuotuisia tilanteita. Toinen riskeeraa ja onnistuu huijaamaankin, toisella onni ei ollut ollenkaan paikalla. Tällaisessa tilanteessa kyllä pääsee näkemään sitä arkea, missä riidatkin syntyvät! Alkuvaiheessa oli kuitenkin tärkeämpää löytää yhdessä onnistumista, saada aikaan yhteistä kivaa. Leipomukset onnistuivat siinäkin tehtävässä mahtavasti, lisäksi kotiväki kehui ja luokkatoverien kade väheni. Alkuarviointini oli tässä tapauksessa erilaista kuin mitä lapsiin erikoistuneena toimintaterapeuttina olisin 10 vuotta sitten tehnyt. Enkä tiedä, olisinko silloin edes uskaltanut tällaisen parin kanssa lähteä etsimään ratkaisua vuorovaikutusongelmiin. Uran nykyvaiheessa ongelma kuitenkin kääntyi (Muksuopin sovellutuksin) taidon metsästykseksi, kannustajia löytyi ja juhlistaminen toimi tavoitteen suuntaisesti. Toteutui toimintaterapian perusajatus terapeuttisen toiminnan luonteesta ratkaisukeskeisin sävelin. Toiminnan prosessin keskeinen elementti on se, että mieli työskentelee toiminnan avulla ja aikana. Toiminta sysää ja virittää liikkeelle ajatuksia, tunteita ja mielikuvia. Toiminta voi antaa niille muodon ja sitoo ajatukset todellisuuteen. Ajattelun, kielen, kokemusten ja toiminnan suhdetta voidaan myös lähestyä hieman eri vinkkelistä: oppiminen on kokemuksellista ja sitoo menneen, olevan ja tulevan. Toiminnan aikana saavutetut omat oivallukset ja mielikuvatyöskentely ovat merkittäviä kokemuksia, jotka vahvistavat ihmisen hallinnan ja selviytymisen tunnetta ja sekava muuttuu reflektoinnin avulla “kokonaiseksi”. Toimintaterapian perusajatus on, että ihmisellä on tarve tutkia ympäristöä, osallistua ja olla vastavuoroisessa suhteessa siihen. Ihmisellä 178


on kykyä, tahtoa ja motivaatiota oppia uusia taitoja ja tarkoituksenmukaisia toimintatapoja, jos hän saa ja löytää siihen sopivia välineitä kuten sopivia toimintamalleja ja riittävästi sosiaalista ja emotionaalista tukea. Toimiessaan ihminen on subjekti - toimija. Ratkaisukeskeisyyden oletukset ihmisen olemuksesta ovat samansuuntaiset ja menetelmä pysyykin mielellään käytännön ja toiminnan tasolla. Sieltä ovat löytyneet parhaat mallit tulokselliseen terapiatyöhön. Ratkaisukeskeinen toimintaterapia edellyttää suuntautumista nykyhetkestä taaksepäin ja eteenpäin. Nykyisyyden olosuhteet on havaittava, jotta niissä voi toimia. Menneisyydestä on hyvä palauttaa tiettyjä tapahtumia ja toimintoja mieleensä, mikä tarkoittaa tarkoituksenmukaisten asioiden muistamista. Sieltä löytyy selviytymisstrategioita, voimavaroja ja poikkeuksia. Kolmanneksi toiminta vaatii suuntautumista tulevaisuuteen, ja se tarkoittaa ajattelemista, kuvittelua, suunnittelua. Toiminta suuntautuu aina ajallisesti eteenpäin. Onkin sanottu, että jokainen käsin tehty esine tai asia on toteutunut haave. Mielenmaailman toiminta ja praktinen olemassaoloa muuttava toiminta yhdistyvät koko ajan. Toimintaterapiassa voidaan käyttää monenlaisia toimintoja, joita analysoidaan ja sovelletaan palvelemaan tavoitteita. Tarkoituksenmukaista on kaikki sellainen rakentava toiminta, johon ihminen käyttää energiaansa ja aikaansa, kuten työ, leikki, opiskelu, harrastukset. Osa on tuottavaa ja välttämätöntä, kuten esim. päivittäiset toimet. Osa taas hyödyttää välillisesti kuten esim. rentoutuminen yksin tai ystävien kanssa. Tarkoituksenmukainen toiminta koostuu tunnistettavista elementeistä ja sisältää useita piirteitä, jotka tekevät siitä terapeuttisen. Milloin voidaan sitten sanoa, ettei jokin toiminta ole terapeuttista? Jos se ei vastaa ja palvele tavoitteita, on syytä miettiä menetelmää uudelleen. On tärkeää arvioida asiaa koko ajan asiakkaan kanssa. Toiminta on terapeuttista niin kauan kuin se vahvistaa asiakkaan toimintakykyä, lisää taitoja, vähentää ongelmia jne. Myöhemmin se voi olla luonnollinen osa elämää. Kukkiiko ruusu sattumalta? Nyt huomaan kuitenkin koko ajan, etteivät ajatukset tarkoituksenmukaisesta toiminnasta ole aina näin yksiselitteisiä. Joskus terapeuttinen toiminta ja tavoite voivat olla kilometrien päässä toisistaan, eikä loogista yhteyttä heti löydy, ellei vaihda rohkeasti näkökulmaa. Ratkaisukeskeisyys on tarjonnut toimivan näkökulman: ongelmat ja ratkaisut eivät välttämättä ole missään loogisessa suhteessa toisiinsa. Alaluokkalaisen Ollin lähete oli tullut koulusta: huonoa käyttäytymistä, läksyt tekemättä ja unohtuneita tavaroita. 179


Tapasin ensimmäisellä kerralla molemmat vanhemmat ja Ollin, silloin puhuimme perheen työnjaosta ja arki-elämästä. Kaikkien mielestä perheen ”moottori ” oli äiti. Hän oli asemaansa yleensä tyytyväinen, vaikka välillä kokikin olevansa liian kiireinen ja vähän stressaantunut kolmen lapsen äiti, joka tuskin ehti alas istahtaa. Ollin toive oli olla esikoisen sijaan kuopus, sillä tämä pääsi Ollin mukaan aina helpoimmalla ja sai eniten huomiota. Keskustelun pohjalta sovittiin, että Voimala-käynnit eivät ainakaan saisi lisätä äidin stressiä eikä Ollin vastuunkantoa, vaan niiden tulisi toimia hengähdyshetkinä. Ne olisivat alku yhdessäololle, jota äiti oletti Ollin kaivanneen. Olli ja äiti päättivät tulla tapaamisiin kaksin, isä kun ei usein päässyt mukaan työasioiden ja pienempien sisarusten hoitojärjestelyjen takia. Äiti ja Olli valitsivat vuorotellen, mitä tehtäisiin yhdessä. Ensin ehdotin joitain tekemisiä, sitten Olli keksi uusia tai halusi tehdä uudelleen jotain kivaksi toteamaansa. Pelasimme, muovailimme, piirsimme ja nautimme mehua, kahvia ja keksejä. Kerran tuli mukaan myös veli. Se oli erilainen tapaamiskerta, siinä veljekset pelasivat lattialla Ollin esittelemää peliä, ja me aikuiset juttelimme miten kotona ja koulussa oli mennyt, mikä toimi, miten se oli saatu aikaan, miten se näkyi arjessa ja miten tämä hyvä jatkuisi. Yritin asetella kysymykset sellaisiksi, että pienten korvien oli hyvä niitä kuulla. Viimeisellä tapaamisella äiti ja Olli toivat mansikoita ja herneitä tuliaisiksi. He olivat ajatelleet jo kesää ja vapautta ja ottaneet siitä mukaan jotain. Yhteiset myönteiset hetket Voimalassa olivat vieneet jo mukanaan tulevaisuuteen. Raivareita oli tullut vain muutama kotona ja ainoastaan aamuisin, koulussa ei lainkaan. Aamukonflikteihin Olli oli keksinyt askeleen eteenpäin: Olli ehdotti, että kun äidillä oli aamuvuoro, äiti menisi edellisenä iltana vähän aikaisemmin nukkumaan. Äidistä se oli ihan toimiva ehdotus. Hän kyllä halusi valvoa lasten nukahtamisen jälkeen, mutta suunnitteli, ettei silloin tekisi mitään järkevää ja hyödyllistä, vaan nauttisi illan omasta hetkestä. Vastaavasti Olli oli tullut eräänä iltana kysymään, milloin äidillä on taas iltavuoro, jotta aamu olisi vähän erilainen. Nyt äiti oli päättänyt tehdä listan työvuoroistaan jääkaapin oveen ja pyrkiä vaikuttamaan työvuoroihinsa siinä määrin, kun pystyi. Perhe oli löytänyt itse omat keinonsa. Voimavarasuuntautuminen mahdollistaa jotain merkittävästi erilaista asiakkaan kohtaamisessa: aina ei ole helppoa antaa asiakkaiden työskennellä ja tehdä itse vähemmän. Ilman ratkaisukeskeisyyttä olisi ol180


lut helppo lähteä tarkastelemaan Ollin perheen isän etäistä roolia tai äidin suurta vastuuta, Ollin alavireisyyttä ja neuvotonta opettajaa. Aikaisemmin olisin myös lähtenyt arvioimaan Ollin ongelmien laatua ja käyttäytymispulmia laajemmin. Tuskin olisin osannut tehdä näkyväksi äidin ja Ollin kanssa sitä hienoista muutosta, joka johti ongelmien ohenemiseen. Enkä olisi uskaltanut pidättäytyä yhdessäolon haaveen toteuttamisessa - tehtäväni oli “vain” tuoda helppouden ja viihtymisen tunnetta ja myönteistä yhdessäoloa terapiatilanteeseen. Tälle perheelle ei voinut tarjota lisää tehtäviä, ne olisivat lisänneet stressiä. Vaatii rohkeutta kuunnella ja kuulla, mikä perheelle sopii. Arvostava kuunteleminen ja perheen tahdissa eteneminen toimi. Ratkaisukeskeisyys ei tarkoittanut sitä, että mennään suoraan tavoitteeseen, vaan päinvastoin, kiireinen perhe saikin mahdollisuuden “istua alas”. Tavoitteellisuus toteutui nyt sen edistämisessä, mitä tarvittiin, eikä suoraviivaisella lisää, enemmän, korkeammalle, paremmin -sektorilla. Voimavarasuuntautunut koulutus antoi minulle luvan tähän luontevaan toimintaan, ilman koulutusta ohjaava ja neuvova työote olisivat varmaan hyökänneet keskusteluihini äidin kanssa. Kun perhe mietti mitä tapaamisissa oli ollut uutta, toimivaa ja heille sopivaa, äiti kertoi, että olimme puhunet asioista niin erilailla kuin he koskaan kotona. Aikaisemmin he olivat todenneet, että tämä ei toimi, näin ei saa tehdä, ja samalla neuvoneet, miten pitää tehdä. Kaikki siis tiesivät mitä Ollilta odotettiin, mutta sen olisi pitänyt vain tapahtua “simpsalapim!”, eikä keinoja tavoitetilaan pääsyyn oltu etsitty. He eivät olleet aikaisemmin pohtineet poikkeuksia, tilanteita, jolloin asiat sujuivat, vain Ollin negatiivinen toiminta oli suurennuslasin alla sekä koulussa että kotona. Uutta oli myös se, että tekemällä jotain ihan muuta, saatiin aikaan toivottua muutosta. Samanaikaisesti Olli, joka oli ilmaissut inhoavansa vastuuta, otti yhä enemmän vastuuta havainnoimalla perheen toimintakuvioita terävästi ja kehittämällä uusia toimivia strategioita. Siihen hänelle myös annettiin mahdollisuus. Ilmapiiri tehokkaassa perheessä oli muuttunut parissa kuukaudessa. Siirtyykö varjo? Narratiivinen työote on tuttua minulle toimintaterapeuttinakin, tosin hieman erilaisena käsitteenä. Toimintaterapian tutkijat osoittivat, että psykososiaalisista ongelmista kärsivät eivät ainoastaan selittäneet elämänsä kulkua tarinan avulla, vaan pyrkivät myös käyttäytymään niin, että suuntasivat elämänsä kertomansa tarinan linjan mukaisesti. Nämä ns. tahtoa ilmentävät kertomukset vaikuttavat sekä itsensä ymmärtämiseen ja käyttäytymiseen. Tutkijat huomasivat, kuinka asiakkaiden toteutumassa oleva toimintaterapia sai merkityksensä sen mukaan, miten se liittyi heidän elämäänsä. 181


Huomaan työssäni usein halun huolehtia ja varmistaa asiakkaan muutosta toivottuun suuntaan hieman enemmän kuin toimenkuvani vaatii. Se edistääkin asioita usein. Yhtä usein kuitenkin huomaan, että muutoksen tie ei ole niin suoraviivainen ja ennakoitavissa. Ratkaisun ja ongelman suhde on monimuotoisempi. Ratkaisujen ei tarvitse liittyä suoraan ongelmiin, joita on tarkoitus ratkaista. Kannattaa keskittyä etsimään asiakkaan omaa vastausta. Koulun oppilashuollon suosittamana toimintaterapiaan tuli Daria, alavireinen, fyysisesti oirehtiva, mutta samanaikaisesti kaikkien mielestä sosiaalisesti taitava maahanmuuttajatyttö. Hän tunsi konkreettisesti olevansa kahden kulttuurin puristuksessa. Hän oli monilapsisen lukutaidottoman yksinhuoltajaäidin nuorin tytär, ja perheensä ainoa, joka oli käynyt säännöllisesti koulua näin pitkään. Äidin ja opettajan lisäksi hänellä ei ollut aikuista tukea suomalaisessa yhteisössä oman kasvunsa ja terveydentilansa pulmissa. Verkostotyöskentely tuntui siksi tärkeältä, ja jo ensimmäisellä kerralla päätimme yhteydenotosta kouluterveydenhoitajaan ja menimmekin sinne yhdessä. Olimme kirjanneet asiat, joista Daria halusi puhua. Käytännössä ilmeni, että Daria pelkäsi seurauksia, jos äiti kuulisi hänen kertoneen vaikeuksistaan. Heidän kulttuurissaan perheen asioista puhuminen vieraille ei ollut suotavaa. Jatkoimmekin varovasti palapelitekniikalla: yhdessä opettajan kanssa suunnittelimme tarvittavaa läksyjenlukuapua. Myös äiti tuli koululle tulkin kanssa ja saimme varmistuksen, että Darialla on äidin "lupa" ja toive jatkaa koulunkäyntiä. Puhuttiin vain siitä, mitä koulunkäynnin onnistumiseksi tarvitaan. Terveydenhoitajan kanssa äiti ja Daria kävivät läpi fyysisiä oireita ja varattiin aika koululääkärille. Yksi Darian pulmista oli pari vuotta sitten aloitettu jalkapalloharrastus, joka isoveljien mielestä ei neitoikäiselle enää ollut oikein sopivaa. Daria pelkäsi, että samalla tavalla kuin veljet estivät leirikouluun osallistumisen, he kieltäisivät jalkapallon. Taikasauvakysymyksellä loimme kaksi videonpätkää: ensimmäisessä tyttöjen jalkapallojoukkueen pelaaja voittopelin päälle tuulettaa juoksemalla ympäri kenttää synnyinmaan lippu käsissä liehuen. Toisessa kuvassa pelaaja kääriytyy lippuun jännittävän matsin tauolla oikeaa energialatausta hakien. Tässä oli ihania unelmia, miten eteenpäin? Minun mieltäni hämmensivät esteet kulttuuriasioissa. Veljet tuntuivat tavoittamattomilta ja asioiden käsittely heidän kanssaan mahdottomalta. Daria itse ratkaisi asian. Unelmakuvassa 182


tyttö juoksi lipun kanssa pelikentällä. Mitä siis unelmasta puuttui? Lippu! Nuori asiakkaani oli yhtäkkiä helpottunut ja ehdotti innokkaasti lipun valmistamista yhdessä. Tuskin olisin itse keksinyt ehdottaa tällaista kaunista suuntaa yhteistyöllemme. Taas kerran havaitsin, miten yksinkertaisia ratkaisuja ei ole helppo nähdä, ja miten pitää varoa, ettei aikuisen ”järki” jähmetä avointa maastoa. Tilan antaminen ja pysähtyminen auttoivat eteenpäin. Lipun suunnittelu ja toteuttaminen alkoi: netistä lipun tiedot ja kuva. Koulumatematiikan avulla lippu suurentui sopivankokoiseksi oikeassa suhteessa. Suunnittelua, alkuvalmisteluja ja sitkeää totista työskentelyä painovärien kanssa - ja muutaman viikon kuluttua noin 120x80 cm lippu oli valmis. Sen valmistumista oli Darian mielestä lähes tuskallista odottaa. Tekemisen keskellä sain kuulla lisää arjesta; Darian kerronta ja perheen tarina sai sävyjä. Nyt kuulin toimivista päivistä, iloisista yhteishetkistä siskojen kanssa, ruokaherkuista, ison siskon ihanista pienokaisista, äidin tavasta luoda perheen henkeä, kaikkien selviytymisestä pakolaisleiriajan jälkeen Suomeen ja Darian aikuisuuden unelmista hoitoalalla. Arvostavassa ilmapiirissä oli mahdollisuus tarkentavin avoimin kysymyksin vaihtaa näkökulmaa niihin merkityksellisiin asioihin, jotka toimivat Darian perheessä voimavarana. Lippu valmistui aikanaan. Nyt jo yläastelainen Daria pelaa edelleen jalkapalloa. Lippu on pingotettu tyttöjen huoneen seinälle ja veljet ovat ihan kateellisia siitä. Jalkapalloasiasta ei ole sitten kevättalven puhuttu. Arvioimme yhdessä myöhemmin, mikä oli ollut hyödyllistä yhteistyössämme. Sain kaksi vastausta: hienoa, että lipusta oli tullut totta ja kotona oli kivempaa. Opettajan rohkaisu ja tuki kouluasioissa ja terveydenhoitajan pienieleinen yhteistyö lääkärin, sosiaalitoimen ja äidin välillä oli myös toiminut. Lipun toteuttamisessa yhdistyi toiminnallisuus ja ratkaisukeskeisyys onnistuneesti. Olimme koko ajan suhteessa siihen, mikä vei asiaa eteenpäin. Työskentely oli todellista, ja tuotti mielihyvää. Daria itse osoitti tavat, miten toimia herkässä verkostossaan, ja hänen toiveitaan kuunneltiin ja arvostettiin. Toiveikkuuden kasvu näkyi myös konkreettisesti: 6. luokan kevään loppukiri ja ilo yläasteelle siirtymisestä. Daria siirtyi vaihtopenkiltä keskikentälle. Voiko aaltoja kalastaa? Lasten kanssa heidän oman toimintatapansa löytäminen on tärkeää. 183


Lasten kieltä ovat puheen lisäksi eleet, ilmeet, katseet, mielikuvitus, leikki ja monet muut asiat, jotka me aikuiset olemme jo unohtaneet. Tarvitsemme herkät korvat ja tarkat silmät havaitaksemme heidän ainutlaatuisuutensa ja vahvistaaksemme heitä löytämään sen hyvän itsessään. Vanhemmat ovat tärkeimmät ihmiset lasten elämässä ja siksi on hyödyllistä työskennellä heidän kanssaan samanaikaisesti. Tämän ja lapsen muun kasvuympäristön aikuisten kanssa toteutuvan suoran yhteistyön olen havainnut merkitykselliseksi. Sillanrakennus on antanut kaikille lisää toiveikkuutta ja iloa ja tuonut esiin positiivisia taitoja ja kykyjä. Ratkaisukeskeisenä toimintaterapeuttina minulle on selkiytynyt, että kielen käyttäminen on jo toimintaa, se on osa yksilöllistä ja yhteisöllistä elämäntapaa. Toiminnan perustana ovat yhteisesti jaetut ymmärrettävät käsitteet. Olen päässyt näkemään, että käyttämällä uudenlaisia kielikuvia ja luomalla toisenlaisia tarinoita voimme muuttaa ihmistä ja maailmaa. Näkökulman vaihtaminen johtaa usein tunnetilan vaihtumiseen ja yleensä kielteisestä myönteiseen. On mahdollista nähdä terapia yhteistyönä: moniäänisenä ja arvoherkkänä. Toiveikkuus, luovuus, elämän tutkiminen, mielikuvat ja metaforat ovat vaikuttaneet vahvasti toimintaterapeutin ammatilliseen polkuuni. Tie on tuttu, mutta tietä on aivan erilaista kulkea. Havaitsen koko ajan jotain uutta ja askellan entistä kevyemmin. Voin muokata toimintaani ja vuorovaikutustani arkipäiväistämättä asiakkaan kokemusta. Sekin on osa arvostavaa ja eettistä työskentelyä. Matkan varrella kukkii upeita kukkia, joista osan tunnistan; humaanisuus, luottamus, vastuullisuus, ilo, dynaamisuus, itsenäisyys, moniarvoisuus muun muassa. On ihmeellistä havaita koko ajan uutta tuttujen asioiden keskeltä ja huomata, että niillä kaikilla on nimi. Havaintojen lisäksi voin keskittyä etsimään; Miten asiat voisivat olla? Mitä voisi olla tämän sijalla? Mistä ihmiset ovat ylpeitä ja arvostavat itsessään? Miten ovat saneet aikaan jotain, miten selviytyneet? Kysymyksille ei löydy loppua. Miten onnellinen olen, että vastasin tämän polun kutsuun ja olen nyt tässä. Se temppuileva klovni minulla on edelleen terapiamatkassa pieniä ihmeitä tekemässä. Tämä kerrottakoon hymyillen jossain aikojen ja aikojen takana: Tie haarautui metsässä, ja minä minä valitsin sen vähemmän kuljetun, ja siksi on kaikki toisin. ( Robert Frost, 1847-1963) 184


Lähteet

Berg, I.K & Steiner, T. (2003): Children´s Solution Work. New York: W.W. Norton Furman, B. (2003): Muksuoppi - ratkaisun avaimet lasten ongelmiin. Tammi Salo-Chydenius, S. (1992): Toimintaterapia mielenterveystyössä: Opetushallitus Tahatonta tohellusta kirja, Tarmio, H. ja Tarmio, J. (1998): Maailman runosydän, WSOY Omat muistiinpanot: Ratkaisukeskeinen työnohjaajakoulutus 20012003, Helsingin kesäyliopisto Omat muistiinpanot: Voimavarasuuntautunut psykoterapiakoulutus 2003-2005, Eeri Partners ja Osuuskunta Toivo

185


186


Lotta ja pelkotohtori Ann-Sofie Lehtinen

187


Tässä tapauskertomuksessa työstetään ratkaisukeskeisesti Muksuoppia hyödyntäen esikouluikäisen pelkoa. Liikkeelle lähdetään tutustumalla lapseen ja perheeseen vahvuuksien ja kivojen asioiden kautta, mutta aika pian käydään käsiksi itse ongelmaan. Lapsen ja perheen tarina vaikeudesta kuullaan ja siihen liitytään, vaikeutta ymmärretään ja normalisoidaan ja sen vaikutuksia perheeseen ja lapseen tutkitaan. Lapsi itse saa piirtää ja kertoa asiastaan. Keskustelussa pyritään hahmottamaan, mitkä asiat ovat erilailla nyt, kun tilanne on vaikea, ja millaisia muutoksia perhe odottaa, jotta tilanne olisi taas hyvä. Puhetapa rakentaa käsitystä vaikean vaiheen ohimenevästä luonteesta, ja luo perheeseen uskoa muutokseen. Lotta kävi eskaria. Seuraavana syksynä hän aloittaisi koulun. Hän oli mielestänsä jo iso tyttö ja hän osasi kaikenlaista. Hän osasi jo vähän lukea ja laskea. Hän viihtyi sekä kavereiden kanssa että yksin. Hän osasi olla yksin pihalla ja nukkui omassa sängyssä. Äiti oli luvannut, että hän saa oman kotiavaimen sitten, kun hän aloittaa koulun. Eskarissa oppi paljon mukavia asioita ja tädit olivat kivoja. Yhtenä päivänä tädeillä oli tärkeää asiaa. He kertoivat, että vaikka useimmat aikuiset ovat mukavia ja luotettavia, niin silti on olemassa myös tuhmia aikuisia. On esim. “namusetiä”, jotka voivat houkutella lapsia mu-kaansa vaikkapa karkeilla. Missään tapauksessa ei saanut mennä ke-nenkään vieraan ihmisen mukaan, vaikka vieras lupaisi mitä kivaa ta-hansa. Eikä ainakaan saanut mennä kenenkään vieraan autoon. Eska-ritädit varoittivat lapsia ihan aiheesta ja lapset ymmärsivät. Lotalle kävi kuitenkin niin, että häntä rupesi pelottamaan aivan kamalasti. Jotenkin se pelko pääsi valloittamaan Lotan mielen. Ensin vanhemmat eivät huomanneet mitään erikoista, mutta sitten he huomasivat, että Lotta ei enää halunnutkaan olla yksin. Enää Lotta ei voinut nukkua yksin omassa sängyssä, ei leikkiä omalla pihalla ilman aikuisen seuraa, ei mennä kavereiden luo. Niin, Lotta ei uskaltanut enää liikkua edes omassa kodissa “ilman henkilökohtaista vartijaa”, kuten isä asian ilmaisi. Kun Lotta ei päästänyt äitiä vessaan niin, että äiti olisi voinut sulkea oven, vanhemmat päättivät, että tilanteeseen täytyy hakea apua. Pelko oli kestänyt jo monta kuukautta eikä näyttänyt yhtään hellittävän, vaikka vanhemmat kuinka yrittivät puhua järkeä Lotalle ja yrittivät auttaa häntä monin tavoin. Tilattiin siis aika pelkotohtorille. Lottakin halusi jotain apua, vaikka häntä ensin aika paljon jännitti. Ensimmäiselle tapaamiselle tulivat Lotta ja isä. Alussa Lotta istui tiiviisti isän sylissä. Kun pelkotohtori pyysi Lottaa piirtämään kuvan pelosta, niin Lotta uskaltautui lattialle ja hän piirsi kuvan isolle paperille. 188


Paperille hän piirsi miehen ja säkin. Mies oli hyvin tyytyväisen näköinen. “Miksi?” “No kun säkissä on lapsi, jonka mies on pyydystänyt”, sanoi Lotta “Olipa se kamala mies.” Ei mikään ihme että Lottaa pelotti. “Voidaanko antaa tälle pelolle nimi”, kysyi pelkotohtori. “No, vaikka Siepparipelko”, sanoi Lotta. “Ahaa, se onkin sopiva nimi tälle pelolle”, sanoi terapeutti. Isäkin katseli kuvaa ja nyökkäsi. “Tiedätkö mitä, Lotta”, sanoi terapeutti. “Nyt kun olet piirtänyt näin hienon kuvan siepparipelosta, ja isä ja sinä olette kertoneet, miten hirveästi tämä siepparipelko häiritsee sinua, niin ehdotan yhtä asiaa. Sovitaanko, että tulet vielä muutaman kerran ja seurataan, miten tämän siepparipelon käy?” Lotta nyökkäsi. “Voihan olla, että pelko on seuraavalla kerralla jo vähän eri näköinen. Mitähän sinun Lotta pitäisi tehdä, jotta Siepparipelko muuttuisi vähän pienemmäksi?” “En minä tiedä”, sanoi Lotta. ”Kun se pelko on koko ajan!” “No onko yhtään sellaista paikkaa, missä voi olla turvassa, mihin pelko ei pääse?” “Joo, eskari ja kummien luona”, sanoi Lotta. “Ahaa, sepä hienoa, että siepparipelko ei pääse sinne”, vastasi terapeutti. Isä kertoi kuitenkin vielä, miten monella tavalla pelko häiritsee koko perheen elämää. Se kahlitsee niin, että kaikki joutuvat elämään siepparipelon ehdoilla. Ennen siepparipelkoa Lotta oli reipas ja peloton, vahvaluonteinen tyttö, mutta nyt hän on ikään kuin kadottanut kaikki taidot olla itsenäinen. On todella rasittavaa ja ahdistavaa, kun Lotta liimaantuu kiinni äitiin tai isään koko ajan. Mikään järkipuhe tai rohkaiseminen ei ole auta eikä lievä pakottaminenkaan. Mitä ihmettä pitäisi tehdä? “Niin, ymmärrän kyllä että tilanne on hankala”, sanoi terapeutti. “Toisaalta uskon, että Lotta on hyvin taitava tyttö ja siitä, mitä olette kertoneet ajattelen, että hän on myös hyvin päättäväinen tyttö.” “Kyllä, sitä hän on”, sanoi isä. “Uskon, että eräs keino karkottaa siepparipelko voi olla se, että Lotta elvyttää kaikkia niintä taitoja ja kykyjä, mitä hän itse asiassa jo osaa. Eikö vaan Lotta, että sinä osaat nukkua omassa sängyssä, sinä osaat leikkiä yksin omassa huoneessa, osaat leikkiä kavereiden kanssa pihalla, osaat antaa äidin mennä yksin vessaan jne.” Lotta nyökkäsi. “Nyt kun tiedetään, mitä kaikkea sinä Lotta jo osaat, niin mitä luulet, voisiko olla niin, että voidaan vähitellen karkottaa siepparipelko, kun 189


näytät sille, mitä osaat ja miten päättäväinen sinä olet?” Lotta nyökkäsi vaikka vähän epävarmasti. “Ehdotan tällaista juttua, että Lotta valitsee jonkun taidon, jota harjoittelee seuraavaa tapaamiskertaa varten ja katsotaan, miten se vaikuttaa siepparipelkoon. Kun sinä Lotta taas osaat sen taidon, vaikkapa antaa äidin mennä yksin vessaan, niin voisitte yhdessä perheen kanssa miettiä, saisitko siitä pienen palkinnon.” Tämä ehdotus tuntui isänkin mielestä hyvältä ja Lotta rupesi miettimään, mitä hän seuraavaa kertaa varten harjoittelisi. Seuraavassa tapaamisessa tutkitaan edistystä ja paneudutaan siihen vaikuttaneisiin seikkoihin. Perhe tuottaa spontaanisti analogian Lotan aikaisemman kasvun vaikeaan vaiheeseen, ja päätetään kokeilla samantapaisia keinoja tässäkin vaiheessa. Vanhemmat tietävät minkälaiset lähestymistavat ovat aikaisemmin toimineet, hyödynnetään siis tätä tietoa. Lotta ja perhe suuntaavat eteenpäin ja tekevät itselleen harjoitusohjelmaa Siepparipelon karkotukseen. He ovat itse aktiivisesti määrittelemässä edistystään. Perhe asettaa kriteereitä onnistumiselle, ja sopii, miten onnistumista juhlistetaan. Muutaman viikon kuluttua Lotta tuli uudelleen vastaanotolle, tällä kertaa äidin kanssa. Lotta oli käynyt perheen kanssa maalla, mutta uuden taidon harjoitteleminen ei ollut sujunut. Lotta oli kyllä äidin mielestä iloisempi, mutta muuten hän oli taantunut ja takertui vanhempiin entistä enemmän. Näytti siltä, että siepparipelko ei ollut niin valmis heti antamaan periksi. Siepparipelko oli tosi sitkeä. Itse asiassa äidille tuli tässä vaiheessa mieleen eräs toinen vaihe Lotan elämässä. Lotalla oli tosi kova uhmaikä kaksivuotiaana. Nykyinen tilanne muistuttaa vähän sitä aikaisempaa tilannetta. “No miten te siitä selvisitte?”, terapeutti keksi kysyä. Äiti kertoi, että Lotta oli silloin jo ollut hyvin päättäväinen ja oli muodostunut jonkinlainen valtataistelu vanhempien ja Lotan välillä. Siitä selvittiin niin, että äidille tuli mitta täyteen. Hän vaan ajatteli että “nyt riittää”, ja sitten ruvettiin elämään enemmän vanhempien ehdoilla. Ja sehän tehosi. “Hieno homma - jos samanlainen asenne auttaisi tässä tilanteessa, niin mitä Lotan pitäisi harjoitella? ” “USKOA ITSEEN ja ROHKEUTTA”, sanoi äiti. Lotta kuunteli vieressä ja sanoi melkein huomaamatta: “Sit kun minä lopetan sen pelon, niin..” “Hyvä Lotta! Mitä ajattelet nyt, mitä haluat harjoitella seuraavaa kertaa varten? ” 190


“No voisin harjoitella sitä, että äiti menee alakerran vessaan, ja jään itse yläkertaan.” “Hyvä idea. Mikähän auttaisi sinua tässä rohkeusharjoittelussa?” “Vaikkapa Turre, pehmokoira.” Jonkin aikaa juteltiin vielä siitä, miten Lotta opettelee lisää rohkeutta. Sitten kun Lotta on harjoitellut vielä muutamia asioita, niin perhe voi yhdessä pitää juhlat. Lotta ehdotti että menevät leivoskahville jonnekin kahvilaan. Se tuntui kaikista hyvältä palkinnolta. Kolmannella tapaamisella Lotalla olikin jo iloisia asioita kerrottavana. Lotta oli ihan oma-aloitteisesti jäänyt nukkumaan vanhempien sänkyyn, kun vanhemmat olivat viereisessä huoneessa. “Mikä auttoi sinua siinä, Lotta? ” ”Tiikeri.” Lisäksi äiti oli saanut mennä yksin vessaan, ja sitten Lotta oli vielä tullut yksin kotiin synttäreiltä. Olipa tapahtunut paljon hyviä asioita. Lotta oli oikein innostunut harjoittelemaan lisää siepparipelon karkoitusjuttuja. Suunniteltiin, mitä Lotta harjoittelisi seuraavaksi. Äiti toivoi, että Lotta voisi olla yksin kotipihalla. Puhuttiin, että ovi olisi alkuun auki, ja äiti voisi kurkistaa välillä ikkunasta. Lisäksi Lotta päätti harjoitella yksin nukkumista omassa huoneessa. Seuraava perjantai oli Lotan mielestä hyvä aloittamispäivä. Lotasta tuntui hyvältä kun hän sai itse suunnitella harjoitusaikataulun. Tällä tapaamiskerralla äiti kertoi, että Lotta oli ollut edelleen iloisempi, ja itkukohtaukset olivat jääneet pois. Vanhempien oli helppo tukea Lottaa ja olla päättäväisempiä hänen suhteensa nyt, kun näkivät tytön voivan hyvin ja pystyivät luottamaan siihen, että Lotta pärjää. Puhuttiin myös siitä, että monesti harjoituspolulla voi tulla esteitä ja takapakkia. Se ei ole vaarallista, vaan tarkoittaa vain sitä, että ikään kuin varmistetaan perusta. Siitä lähdetään sitten vaan uudelleen eteenpäin. Lopuksi juteltiin siitä, mitä Lotta saa palkinnoksi kun siepparipelko on kokonaan karkotettu. Palkinto on oma KOTIAVAIN! Sitä varten kannattaakin jo harjoitella. Kun on oma kotiavain niin on jo ihan reipas ja rohkea tyttö. Neljännellä tapaamisella oli lisää hyviä uutisia. Vanhemmat kertoivat, että oli eletty ihan normaalia elämää. Lotta ei enää tarvinnut vartijaa kotona. Hän leikki pikkusiskon kanssa omassa huoneessa. Äiti saattoi olla missä vaan talossa. Eli kotona sisällä ei ollut ongelmia. “Loistavaa! Kyllä oli mukava kuull,a miten hyvin Lotta ja koko perhe olivat edistyneet.” Terapeutti kysyi vielä Lotalta, mitä Lotan pitäisi vielä osata, jotta saisi kotiavaimen. Lotta vastasi, että pitäisi olla yksin 191


ulkona ja nukkua yksin omassa sängyssä. Tämä yksin nukkuminen omassa sängyssä tuntui olevan vielä hieman vaikea asia. “Mikähän auttaisi Lottaa tässä asiassa? Mitä Lotta itse ajattelet?”, kysyi terapeutti. Lotta suunnitteli, että hän voisi nukkua makuupussissa niin, että isä odottaisi vieressä olevassa ruokailutilassa ja tottakai tiikerikin olisi mukana makuupussissa. “Ihan hyvä suunnitelma.” “Miltähän Siepparipelko tänään näyttää?” Lotta piirsi. “Jaa, aika surkealta näyttää. Siepparipelon taitaa käydä huonosti.” Viidennelle ja viimeiselle tapaamiselle Lotta ja vanhemmat tulivat hyvin tyytyväisinä. Lotta oli saanut KOTIAVAIMEN ja SIEPPARIPELKO OLI HÄVINNYT. Sitä ei tarvinnut edes enää ajatella. Lotta oli harjoitellut todella hienosti, ja vanhemmat olivat olleet hyvänä, päättäväisenä tukena. Lotta piirsi vielä siepparipelon. Mitä kuvassa näkyi? Siinä oli pettyneen näköinen mies, jolla oli tyhjä pussi maassa. Sieppari tajusi nyt, ettei saa ketään siihen pussiin ja sen on aika lopullisesti lähteä. Lopuksi Lotta piirsi vielä kuvan palkinnosta eli avaimesta, jonka hän pahaksi onneksi oli unohtanut kotiin. Mutta ei se mitään. Kuvasta tuli hieno. Keskustelussa vanhempien kanssa siitä, mikä terapiassa auttoi, nousivat esiin seuraavat kohdat: 1. Vanhemmat tarttuivat ongelmaan, ja päätettiin hakea ulkopuolista apua. 2. Hyväksyttiin Siepparipelon olemassaolo. 3. Lotta sai asettaa omat tavoitteet, ja edettiin niiden mukaan. 4. Lotan voimavarat, päättäväisyys ja sitkeys käytettiin hyväksi taitojen uudelleenopettelussa. 5. Vanhemmat oivalsivat, että oli kyse myös jonkinlaisesta valtataistelusta. 6. Siepparipelon karkotusharjoitukset olivat hauskoja ja palkitsevia.

Siepparipelon karkottamiseen tarvittiin yhteensä viisi tapaamista, aikaa kului neljä kuukautta ensimmäisen ja viimeisen tapaamisen välillä. Suurin muutos tapahtui toisen ja kolmannen tapaamisen välillä. Terapiassa lähdettiin oletuksesta, että asiakkaalla on tarvittavat voimavarat ja ratkaisut ongelmiinsa. Terapeutin tehtävä on toimia oppaana niin, että asiakas löytää oman polkunsa, omiin voimavaroihinsa 192


nojautuvan tavan saavuttaa hyvä lopputulos. Terapeutti alleviivaa edistysaskeleet, toimii kannustajana ja auttaa uudelleensuuntautumisessa. Asiakas tekee tyÜn omien tavoitteidensa saavuttamiseksi.

193


194


Positiivinen psykologia ja ratkaisukeskeist채 reflektointia Kristiina Lipponen ja Antti Mattila

195


Positiivinen psykologia Positiivinen psykologia on yhdysvaltalaisen psykologin Martin Seligmanin aloitteesta vuosituhannen vaihteessa käynnistynyt psykologian uusi osa-alue. Positiivinen psykologia pyrkii tutkimaan ihmisen vahvuuksia ja se pyrkii löytämään keinoja ihmisen onnellisuuden lisäämiseen. Tutkimus on jo nyt antanut paljon viitteitä siitä, että ihmisen onnellisuus ei ole kiinni vain geeneistä ja hyvästä tuurista, vaan sitä voidaan lisätä. Positiivisen psykologian piirissä pyritään kehittämään tapoja ennalta ehkäistä psykologisten ongelmien syntyä, mm. kehittämällä ihmisten luonteen vahvuuksia ja hyveitä. Positiivinen psykologia pyrkii täydentämään perinteistä psykologiaa, joka on keskittynyt tutkimaan ihmisen puutteita, vajavaisuuksia, heikkouksia ja oireita. Positiivinen psykologia ei ole neuvoton ihmisten kriisien ja kärsimystenkään suhteen. Positiivisen psykologian piirissä uskotaan, että yksi parhaista tavoista auttaa kärsiviä ihmisiä on kiinnittää huomiota positiivisiin asioihin. Uskotaan, että ihmisen hyveet ja vahvuudet voivat toimia puskurina tai rokotuksena psykologisia ongelmia ja häiriöitä vastaan. Uskotaan myös, että usein paras tapa voittaa ihmisen heikkoudet on vahvuuksien vahvistaminen. Ratkaisukeskeisiä huomautuksia Ratkaisukeskeiselle terapeutille positiivisen psykologian perusideat tuntuvat hyvin tutuilta. Ratkaisukeskeisesti suuntautunut työntekijä on tottunut etsimään ihmisen vahvuuksia, taitoja ja kykyjä, jotka auttavat käsillä olevan tilanteen selvittelyssä. Puhutaan ratkaisu- tai onnistumispuhetta, etsitään hyvää elämää, pohditaan sitä, mikä on juuri siinä ainutkertaisessa tilanteessa olennaista, jotta voi voida hyvin. Vahvuuksien varaan rakentaminen on keskeinen elementti ratkaisukeskeisessä työskentelyssä. Työntekijä auttaa kysymyksillään asiakasta löytämään hänellä ehkä jollain muulla elämänalueella olevia taitoja tai vahvuuksia, joita voisi hyödyntää käsillä olevan tilanteen selvittämisessä. Keskusteluissa haetaan poikkeustilanteita eli kohtia, joissa ongelma ei ole ollut ongelma, ja kartoitetaan tällaisen tilanteen syntyyn vaikuttaneita tekijöitä. Työntekijä auttaa asiakasta paikantamaan ehkä uinuviakin kykyjään, joita hän on käyttänyt tilanteen helpottamisessa. Olennaista on työntekijän usko siihen, että asiakkaalla itsellään on asian hoitamiseen tarvittavat kyvyt ja taidot. Ratkaisukeskeisessä työskentelyssä keskustelun konkretisoiminen on olennaista: haetaan isojakin ylätason taitoja ja ominaisuuksia, mutta ne pyritään tuomaan myös konkretian tasolle, eli pohditaan miten tämä kyky auttaa sinua tässä käsillä olevassa tilanteessa? Miten tämän taidon avulla voit helpottaa oloasi tässä vaiheessa? Miten tämän 196


tilanteen selvittäminen hyödyttää sinua tulevaisuudessa? Onnellisuutta lisää? Positiivinen psykologia

Martin Seligman vetää kirjassaan Authentic Happiness (2002) yhteen positiivisen psykologian reseptin ihmisen onnellisuuden lisäämiseksi. 1. Pyritään lisäämään positiivisia tunteita menneisyyttä, nykyisyyttä ja

tulevaisuutta kohtaan. Näin voidaan saavuttaa Miellyttävä elämä (Pleasant Life). 2. Pyritään lisäämään omia luonteen vahvuuksia ja hyveitä hyödyntävää toimintaa, ts. lisää Flow-kokemuksia. Näin voidaan saavuttaa Hyvä elämä (Good Life). 3. Pyritään käyttämään omia luonteen vahvuuksia ja hyveitä itsekkäitä pyrkimyksiä suurempiin tarkoituksiin. Näin voidaan saavuttaa Mielekäs elämä (Meaningful Life). 4. Kaikkia näitä kolmea lisäämällä voimme elää Täyttä elämää (Full Life). Ihmisen kukoistamisen tutkijat Keyes & Haidt (2003) puolestaan antavat seuraavanlaisen reseptin hyvän elämän saavuttamiseksi: 1. Ota elämän haasteet vastaan, pyri kääntämään epäonnistumiset ja

vastukset voitoksesi. 2. Pyri kehittämään ihmissuhteitasi. 3. Etsi tyydytystä luovuudesta. 4. Katso omaa napaasi pidemmälle

ja etsi pysyväpää mielekkyyttä, tyydytystä ja viisautta elämässä toisten auttamisesta. Ratkaisukeskeisiä huomautuksia

Elämänohjekokoelmien tai viisauslauselmien listaaminen on pohjimmiltaan vierasta ratkaisukeskeiselle ajattelulle, joka perustuu jokaisen tilanteen ainutkertaisuuden arvostamiseen. Positiivisen psykologian listaukset ovat silti arkipäivässä esiin nousevia ajatuksia ja havaintoja ratkaisukeskeiselle työntekijälle. Uudelleenmäärittely on olennaisesti ratkaisukeskeiseen ajatteluun kuuluva taito, ja sitä taitoa positiivisenkin psykologian onnellisuusreseptit edellyttävät. Ratkaisukeskeisen työntekijän ammattitaitoon kuuluu löytää asioille uusia merkityksiä, nähdä mahdollisuuksia ja löytää vaihtoehtoja. Työskentelyn myötä asiakkaat kertovat usein itse oppineensa käyttämään samaa kykyä; he osaavat löytää muita mah197


dollisia selityksiä tilanteelleen, he löytävät uusia näkökulmia asioihinsa. Hyödylliset näkökulmat ovat usein myönteisiä, ja ne mahdollistavat asian eteen toimimisen tavalla tai toisella. Positiivinen psykologia nostaa esiin ihmisen kuulumiseen yhteisöön, ja sitoo syvemmän onnellisuuden toisten hyväksi toimimiseen. Ratkaisukeskeinen menetelmä ei tee tätä yhtä selkeästi, tai ainakin menetelmän tätä koskevat ajatukset tuntuvan usein jäävän vähemmälle huomiolle. Työskentelyn tavoitetta määriteltäessä ratkaisukeskeinen menetelmä hakee kyllä motivaatiota sosiaalisesta verkostostakin. Asiakkaalta kysytään, miten hänen tavoittelemansa asia hyödyttää hänen itsensä lisäksi hänen läheisiään ja ehkä laajempaakin kokonaisuutta. Tämän uskotaan lisäävän motivaatiota: kun työskentelen raittiuteni eteen, mahdollistaa se perheelleni ja työyhteisölleni monia asioita. Tavoitteen saavuttamisen painoarvo kasvaa, kun asiakkaan kanssa käydään yhdessä läpi mihin kaikkiin asioihin ja ihmisiin se vaikuttaa myönteisesti. Sirkulaarisilla kysymyksillä vahvistetaan myös asiakkaan kokemusta siitä, miten hänen tekonsa ja toimensa vaikuttavat ihmisiin hänen ympärillään. Ratkaisukeskeinen menetelmä painottaa ihmisen vastuullisuutta omasta hyvinvoinnistaan, ja itsekeskeisyyden korostumien ehkäisemiseksi on sosiaalinen aspekti tärkeätä jatkuvasti pitää mukana työskentelyssä. Mitä vahvuuksia meidän tulisi vahvistaa? Positiivinen psykologia

Positiivisen psykologian piirissä on pyritty kehittämään häiriökeskeisten DSM-IV ja ICD-10 luokitusten sijaan luonteen vahvuuksiin perustuvaa luokittelua, jonka lähtökohtana ovat luonteen hyveet rohkeus, viisaus, kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rakkaus ja transsendenssi. Näiden hyveiden alle sijoittuvat sitten 24 luonteen vahvuutta. On myös kehitetty testejä, joiden avulla jokainen voi seuloa esiin omat vahvat alueet, joita edelleen vahvistamalla ja kehittämällä voi lisätä omaa onnellisuuttaan ja saada vastustuskykyä ongelmia ja psykologisia häiriöitä vastaan. Nuo eri hyveiden piiriin kuuluvat 24 luonteen vahvuutta ovat: ROHKEUS: urheus, sitkeys, rehellisyys, elämänhalu OIKEUDENMUKAISUUS: reiluus, johtajuus ja kansalais- /alaistaidot KOHTUULLISUUS: itsehillintä, nöyryys, anteeksianto, käytännöllinen viisaus VIISAUS: uteliaisuus, oppimishalu, arvostelukyky, luovuus, avarakatseisuus RAKKAUS: rakkaus, ystävällisyys, tunneäly

198


TRANSSENDENSSI:

kauneuden arvostaminen, kiitollisuus, optimismi,

huumorintaju, usko Ratkaisukeskeisiä huomautuksia

Hyveiden määrittelyn kohdalla tulee ehkä selvimmin esiin ratkaisukeskeisen teorianmuodostuksen ero positiiviseen psykologiaan. Positiivinen psykologia pyrkii muodostamaan koko ihmisen elämän kattavan teorian, ratkaisukeskeinen työskentelytapa taas on syntynyt tutkimalla käytännössä minkälainen työskentelyote on hyödyllinen terapiaan tulleiden asiakkaiden kannalta. De Shazer on toistuvasti todennut, ettei ratkaisukeskeisyydellä ole teoriaa, kyse on toimivista keinoista työskennellä asiakkaiden kanssa. Siksi ratkaisukeskeisyys ei sisällä oletuksia tai valmiita vastauksia ihmisen elämään olennaisesti kuuluvista asioista. Ratkaisukeskeisyys on ne kysymykset, joilla asiakasta autetaan löytämään juuri hänen elämänsä merkittävät vahvuudet. Koska ratkaisukeskeisyys ei pyri olemaan kokonaisteoria ihmisestä tai ihmisen kehityksestä, sillä ei ole hyveiden kaltaisia luetteloita siitä, mitä ominaisuuksia itsessään kannattaisi kasvattaa. Positiivisen psykologian tutkimusten luettelut hyveistä ja luonteen vahvuuksista ovat silti hyvin tuttua luettavaa ratkaisukeskeiselle terapeutille. Juuri näitä ominaisuuksia ja taitoja työntekijä asiakkaistaan keskusteluissa löytää, ja näitä hyödynnetään vaikeuksien kanssa taisteltaessa. Ratkaisukeskeinen työskentely uskoo, että nämä vahvuudet on saatava esiin ihmisen oman kertomuksen ja kokemuksen kautta, ulkoapäin määriteltyinä ne eivät ehkä ole samalla tavalla yksilön oikeaksi kokemia hänen luonteenpiirteitään ja niiden hyödyntäminen käytännössä voi tuntua hankalalta. Positiivisen psykologian kokoamat luonteen vahvuudet voitaisiin tarpeen mukaan muotoilla taidoiksi, joita voisi lähteä harjoittelemaan vaikka Muksuopin mukaisesti ja voittaa sitten niiden avulla elämässä eteen tulevia vaikeuksia. Käytännöllinen ratkaisukeskeinen sovellus positiivisen psykologian yleisistä ohjenuorista? Optimismi Positiivinen psykologia

Optimismi luonteen vahvuutena positiivisen psykologian mukaan sisältää myös toiveikkuuden ja tulevaisuuteen suuntautumisen. Optimismin ydin on odotus, että tulevaisuudessa tapahtuu hyviä asioita ja halu työskennellä niiden toteuttamiseksi. Kyse on tulevaisuuteen suuntautumisesta. Tutkimusten mukaan optimistinen elämänasenne tuo mukanaan mo199


nia hyötyjä, mm. sinnikkyys ongelmien ratkaisussa, menestystä monella elämän alueella (mm. akateeminen maailma, urheilu, työelämä, politiikka), suosiota sosiaalisissa suhteissa. Myös fyysinen terveys on parempi, elämä on pidempi, on vähemmän ahdistusta ja masennusta. Positiivista psykologiaa on myös kritisoitu siitä, että liiallisen optimismin vaaroja on väheksytty, mm. hoitoon hakeutuminen voi viivästyä, sekä siitä, että ns. “defensiivisen pessimismin” hyödyllisyyttä (esim. tarkka valmistautuminen esiintymisiin) joillekin ihmisille on väheksytty. Ratkaisukeskeisiä huomautuksia

Ratkaisukeskeisyys on olennaisesti työskentelyä myönteisen tulevaisuuden kanssa, hyvän elämän tavoittelua. Keskusteluissa luodaan myönteistä tulevaisuudenkuvaa, jota kohti edetä. Työskentelyn tavoitteena on löytää konkreettisia asioita, joita asiakas voi tehdä edetäkseen haluamaansa suuntaan. Pienten edistysaskelien suunnittelulla ja niiden tarkalla seurannalla rakennetaan ja ylläpidetään uskoa muutokseen ja hyvään tulevaisuuteen. Positiivinen psykologia liikkuu ehkä vähän yleisemmällä tasolla kuin käytännön tapahtumista puhuva ratkaisukeskeisyys. Ratkaisukeskeinen myönteisyys ja tulevaisuuspainotteisuus ei tarkoita sitä että kaikki olisi kaunista ja hyvää kunhan vain oikein myönteiset näkökulmat löydetään. Ennemminkin kyse on mustavalkoisten asetelmien purkamisesta. Keskusteluilla haetaan harmaan sävyjä, kohtia, joissa tilannetta voi muuttaa hieman paremmaksi. Myönteisyys on hyvän tulevaisuuden kuvan säilyttämistä, siihen uskomista, ja sen näkemistä, mihin itse voi vaikuttaa kuvan toteuttamisessa. Käytännöllinen viisaus Positiivinen psykologia

Jo Aristoteleelta periytyvä fronesiksen hyve, eli käytännöllinen viisaus on yksi luonteen vahvuuksista positiivisen psykologian ohjelmassa. Kyseessä on kyky arvioida oikein elämään ja toimintaan liittyviä asioita, kyky ajatella jokapäiväisen elämän valintoja reflektiivisellä, tietoisella ja käytännöllisellä tavalla. Kyse on myös monien päämäärien yhteensovittamisesta ihmisen elämässä. Toisaalta käytännöllistä viisautta tarvitaan ohjaamaan toisten hyveiden soveltamista ainutkertaisissa tilanteissa. Käytännöllisen viisauden osa-alueita ovat: 1. Tilanteiden tarkkanäköinen ymmärtäminen. 2. Päämäärien ja tavoitteiden pohdinta ja yhteen sovittaminen. 200


3. Sopivien keinojen etsiminen päämäärien saavuttamiseksi.

Ratkaisukeskeisiä huomautuksia

Fronesis on varmasti taitoa, jota vaaditaan jokaiselta ihmissuhdetyön ammattilaiselta. Ratkaisukeskeisen työntekijän on helppo nähdä fronesiksen tarpeellisuus, juuri näitä asioitahan koko ratkaisukeskeinen työskentely on. Hyvällä syyllä voi arvailla, että fronesis on jotain, mitä ratkaisukeskeinen työskentely parhaimmillaan kasvattaa asiakkaassakin. Käytännössä näyttää ja kuulostaa siltä, että ratkaisukeskeinen työskentely tähtää hyvän elämän, onnellisuuden ja kukoistamisen (eudaimonia) edistämiseen asiakkaan elämässä, vaikka tällaisia ulkoapäin määriteltyjä “tavoitteita” menetelmässä ei tunnetakaan. Resilience Positiivinen psykologia

Elämässä tarvitsemme siis kykyä selvitä vastoinkäymisistä ja kääntää ne tavalla tai toisella voitoksemme (resilience). Ainakin jokaisesta eteemme tulevasta tilanteesta voi ottaa oppia. Jo stoalainen filosofi Seneca totesi, että “onnettomuudet antavat hyveelle mahdollisuuden”. Psykologit Ryff & Singer (2003) ovat tutkineet “post-traumaattista kasvua”, jolla he tarkoittavat juuri vaikeista elämän kokemuksista seuraavaa hyötyä. Tällaista kasvua on tutkimuksissa todettu tapahtuneen mm. seuraavilla elämän aluella: Uudenlainen käsitys itsestä: a. Ihminen voi tuntea itsensä vahvemmaksi ja itsevarmemmaksi selviydyttyään “tulikokeesta”. b. Itsetunto voi vahvistua, kun sitä toden teolla koetellaan.

1.

2.

Oman haavoittuvuuden ja kuolevaisuuden tunnistaminen, mikä voi auttaa elämään täydempää elämää ja tarttumaan hetkeen (Carpe Diem). Osaa arvostaa elämää enemmän kuin ennen.

3.

Muutokset ihmissuhteissa Läheisemmät suhteet läheisiin ihmisiin Läheisten ihmisten suurempi arvostaminen Avoimuus ihmissuhteissa lisääntyy Tunneilmaus lisääntyy

a. b. c. d.

201


4. Elämän filosofia muuttuu.

a. Voi ottaa elämän rennommin. b. Tietää paremmin mikä on elämässä tärkeää. c. Spirituaalisuus lisääntyy. 5. Voi oppia näkemään itsensä selviytyjänä, eikä vain uhrina.

Ratkaisukeskeisiä huomautuksia

Nämä ovat kaikki näkökulmia, joita ratkaisukeskeinen työntekijä kuulee asiakkaaltaan. Ratkaisukeskeinen työntekijä saattaa ehkä kysyä: “Monet vastaavaa kokeneet ovat kertoneet minulle oppineensa vaikeasta vaiheestaan mm. seuraavia asioita… ovatko tällaiset ajatukset sinulle tuttuja?” Mutta työntekijä on kokoajan varma siitä, että jokaisen yksilön kokemus on ainutlaatuinen, ja vain asiakas voi olla oman tilanteensa asiantuntija. Kriisin ollessa akuutissa vaiheessa on luonnollisesti tärkeää, että asiakkaalle syntyy tunne, että hän on tullut kuulluksi ja saanut kertoa rankoista kokemuksistaan. Tilanteen helpottuessa tulevat työskentelyssä esille vaikeudesta syntyneet hyvät puolet, opit ja kehitysaskeleet. Kaikki nämä kokemuksen eri puolet valottuvat hyvin ratkaisukeskeisessä työskentelyssä (mm. Dolan 1991). Kritiikkiä Positiivinen psykologia

Positiivista psykologiaa on kritisoitu mm. seuraavilla tavoilla: 1. On väitetty, että se jättää liian vähälle huomiolle koko vanhan “negatiivisen psykologian” tutkimustulokset. Seligman (2002) ja muutkin alan tutkijat (esim. Chang & Sanna, 2003) kuitenkin korostavat, että tämä uusia tutkimusalue vain täydentää vanhaa psykologiaa, eikä pyri sen tilalle. 2. Positiivisen psykologian näkemystä hyveistä on moitittu pinnalliseksi, koska esim. Aristoteleen korostamaa käytännöllisen viisauden eli fronesiksen keskeistä roolia hyveiden joukossa ei ole huomattu. On myös kritisoitu sitä, että positiivisen psykologian edustajat eivät ole nähneet ns. defensiivisen pessimismin hyödyllisyyttä joillekin ihmisille. Esimerkiksi Norem (2003) on useissa kirjoituksissaan painottanut, että huolellinen valmistautuminen esim. esiintymistilanteisiin ja varautuminen vastoinkäymisiin (ts. defensiivinen pessimismi) auttaa tutkimusten mukaan monia ihmisiä vähentämään ahdistuneisuutta ja voi olla siten hyödyllinen asenne. Monet positiivisen psykologian 202


edustajat ovat suositelleet optimistisen asenteen opettamista kaikille. Ratkaisukeskeinen terapia

Innostumattomuus patologian tutkimisesta on myös ratkaisukeskeiseen menetelmään kohdistettu kritiikki. Menetelmän ydinkohtia on usko siihen, että ihmiset voittavat vaikeutensa voimavaroillaan eivätkä heikkouksillaan. Menetelmä perustuu myös näkemykseen yksilön tilanteen ainutkertaisuudesta, jolloin diagnoosi kertoo kulloisenkin asiakkaan asiasta hyvin vähän. Henkinen tai filosofinen taso on perinteisessä ratkaisukeskeisessä kirjallisuudessa jäänyt vähemmälle huomiolle (poikkeuksena Simon 1996). Ratkaisukeskeinen menetelmä on kuitenkin syntynyt kuvauksena asiakastyössä toimivista keinoista, siksi se ei sisällä pohdintaa asioiden synnyistä ja seurauksista työntekijän eikä asiakkaankaan kannalta. Työtekijälle syntyy kokemuksia ja näkemyksiä oman työnsä filosofisista ulottuvuuksista nopeasti, mutta menetelmän kirjallisuus ei tällaista keskustelua tunne. Suomalaiset versiot ratkaisukeskeisyydestä sisältävät paljon syvällistäkin pohdintaa. Narratiivisuuden, arvostavan haastattelun ja filosofisen praktiikan käytännöistä on suomalaiseen ratkaisukeskeiseen ajattelumalliin tarttunut paljon vaikutteita, joissa pohditaan isoja elämään liittyviä kysymyksiä ja arvoja ja haetaan tätä kautta tietä eteenpäin arkielämän vaikeuksissa. Ratkaisukeskeisen ajattelun sekä-että -maailma mahdollistaa negatiivisenkin olemassaolon ehkä paremmin kuin jotkut tulkinnat positiivisesta psykologiasta. Ratkaisukeskeinen myönteinen ajattelu hakee juuri yksilölle sopivia toiminta- ja ajattelumalleja, ja joidenkin kohdalla parhaiten tuntuvat sopiva negatiivisen sävyiset näkökulmat. Ratkaisukeskeisen työskentelyn avulla surulliseenkin kuvaan voidaan luoda myös muita sävyjä, sekä-että -maailmaa, mutta pahoja asioita ei tarvitse saada näkymättömiksi. Ratkaisukeskeistä näkökulmaa on kritisoitu paljon siitä, ettei menetelmä puhu tunteista. Menetelmän luojat ovat vastanneet kritiikkiin (Miller ja de Shazer 2000), mutta selkeämpiä vastauksia löytyy Eve Lipchikiltä ja Andrew Turnellilta. He kuvavaat ratkaisukeskeisen terapian tapaa osoittaa empatiaa ja keskustella tunteista tarkan kuuntelun ja asiakkaan oman kielen ja tavoitteen hakemisen kautta. Menetelmän kirjallisuudessa ei tunneta otsikkoja tyyliin “tunteiden käsittely”, mutta kaikki ainekset hyvään ja asiakkaan maailmassa tapahtuvaan työskentelyyn löytyvät menetelmän yksinkertaisista perusajatuksista. Positiivinen psykologia puhuu eri tunteiden korostamisesta ja uusien tunteiden synnyttämisestäkin, ratkaisukeskeinen menetelmä tarjoaa tähän ehkä käytännön välineitä. 203


Suositeltavaa kirjallisuutta Positiivinen psykologia

Carr, A. (2004) Positive Psychology. NY: Brunner-Routledge. Chang, E.C. & Sanna, L.J. (toim.) (2003) Virtue, Vice, and Personality. Washington, D.C. APA. Keyes, C.L.M. & Haidt,J. (2003) (Toim.) Flourishing. Positive psychology and the Life Well-Lived. Washington,D.C.: APA. Norem, J.K. (2003) Pessimism: Accentuating the Positive Possibilities. Teoksessa Chang & Sanna, (91-104) Peterson, C. & Seligman, M.E.P.(2004) Character Strengths and Virtues. A Handbook of Classification. Oxford: Oxford University Press. Seligman, M.E.P. (2002) Authentic Happiness. London: Nicholas Brealey. Snyder, C.R. & Lopez, S. (2002) Handbook of Positive Psychology. New York: Oxford University Press Ratkaisukeskeinen terapia

Berg, I. K. Steiner, T. (2003) Children's Solution Work. New York: Norton Furman, B. (2003): Muksuoppi - ratkaisun avaimet lasten ongelmiin. Tammi Dolan, Y (1991) Resolving Sexual Abuse: Solution-Focused Therapy and Ericksonian Hypnosis for Adult Survivors. New York: W W Norton & Company Lipchik, E. (2002) Beyond Technique in Solution-Focused Therapy: Working with Emotions and the Therapeutic Relationship. The Guilford Press Miller, G. and de Shazer, S. (2000) Emotions in solution-focused therapy. Family Process, 39: 5-23 Simon, D. (1996) Crafting Consiousness Through Form. SolutionFocused Therapy as a Spiritual Path. teoksessa Handbook of Solution-Focused Brief Therapy. (toim) Scott D. Miller, Mark Hubble, Barry L. Duncan. Jossey-Bass Psychology Turnell, A. Lipchik, E. The Role Of Empathy In Brief Therapy: The Overlooked But Vital Context. ANZJFT vol 20 no 4 pp177-182

204


voimalakirja