__MAIN_TEXT__

Page 1

u TRispektii v ra verk ko Toimittanut tuulia kovanen ja miia pitkänen

Tuulia Kovanen ja Miia Pitkänen (toim.)

Kuvat: kauhajoen kuvataidekoulun oppilaiden maalaamia

Artikkelikokoelma. Näkökulmia nuorten

Näkökulmia nuorten

kohtaamaan perhe- ja

kohtaamaan perhe- ja

lähisuhdeväkivaltaan

lähisuhdeväkivaltaan


Piirrokset ja maalaukset ovat Etelä-Pohjanmaan Ensi- ja turvakotiyhdistys ry:n Turvaverkko-pilotin nuorten työstämiä


sisältö

Näkökulmia nuorten kohtaamaan perhe- ja lähisuhdeväkivaltaan

Eväät elämään ilman väkivaltaa Minna Rytkönen

Lasten ja nuorten näkemykset kuritusväkivallasta Sari Lepistö, Riikka Hynynen

Sisarusten välinen väkivalta Miia Pitkänen

Väkivalta nuorten seurustelusuhteissa Tuulia Kovanen

Monikulttuuristen nuorten ryhmätoiminta Rovaniemellä Kaija Salmirinne

Turvaa verkosta Emmi Juutilainen

Rispektii. Näkökulmia nuorten kohtaamaan perhe- ja lähisuhdeväkivaltaan Toimittajat Tuulia Kovanen ja Miia Pitkänen • Kielenhuolto: Jutta Helenius • Ulkoasu ja taitto: Rohkea Ruusu, Kristina Sarivaara Piirrokset ja maalaukset: Etelä-Pohjanmaan Ensi- ja turvakotiyhdistys ry:n Turvaverkko-pilotin nuoret Julkaisija: Ensi- ja turvakotien liitto • Artikkelikokoelma on tehty Raha-automaattiyhdistyksen tuella. ISBN: 978-951-9227-74-0

3


lukijalle

Nuorella on oikeus väkivallattomaan elämään, rispektiin Jokainen nuori on arvokas ja ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi

Nuorten kohtaama väkivalta ylittää harvoin uutiskynnystä tai pääsee julkiseen keskusteluun. Keskustelut nuorten kanssa ja kurkistus netin keskustelupalstoille todistavat, että ilmiö on kuitenkin osa monen nuoren arkea. Nuoret kohtaavat väkivaltaa kotona, kaverisuhteissa, seurustellessaan, koulussa, vapaa-ajallaan, mediassa ja netissä. Osalle nuorista väkivallan kohtaaminen on arkea. Nuorten syrjäytyminen ja pahoinvointi ovat yleisemmin huomion kohteena. Mikä merkitys väkivallalla on tässä? Huonovointisuuden ketjuun väkivalta tuo oman lenkkinsä. On mahdotonta voida hyvin, harrastaa, nukkua tai keskittyä kouluun, jos elämä on turvatonta. Väkivalta kapeuttaa nuoruutta ja nuoren oikeuksia. Nuoruus ikävaiheena on muutoksen ja myllerryksen aikaa. Se on myös monien mahdollisuuksien maailma. Nuoruus ei rajoitu vain murrosikään, vaan se ulottuu lapsuudesta aikuisuuteen. Tämä artikkelijulkaisu vastaa tarpeeseen lähestyä väkivaltailmiötä nuorten kokemuksista ja maailmasta käsin. Julkaisu on osa Raha-automaattiyhdistyksen rahoittamaa Turvaverkko-hanketta (2011–2014). Hankkeen tavoitteena on ollut ehkäistä nuorten kohtaamaa perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa sekä levittää tietoa ilmiöstä nuorille ja nuorten parissa toimiville aikuisille ja vanhemmille. Nuorten osallisuus ja voi-

maantuminen ovat olleet hankkeen keskeisiä toimintaperiaatteita. Etelä-Pohjanmaan Ensi- ja turvakotiyhdistys ry:n Turvaverkko-pilotissa nuoret ovat työstäneet taideteoksina ajatuksiaan turvallisesta ja turvattomasta perhe-elämästä, väkivallasta nuorten silmin sekä aikuisten puuttumisesta väkivaltaan. Tämä artikkelijulkaisu tuo sinun silmillesi nuorten tekemät kuvat ja heidän omat ajatuksensa väkivallasta. Väkivallan ilmiöihin näkökulman tarjoavat ammattilaisten artikkelit, ja monissa niistä nuorten ääni on vahvasti läsnä. Lisäksi julkaisu tekee näkyväksi YK:n lapsen oikeuksien sopimusta (LOS) väkivallan vähentämisessä. Suomessa lapsen oikeuksien sopimus tuli voimaan vuonna 1991. Usein nuoren omat mahdollisuudet lopettaa väkivalta ovat vähäiset. Aikuisella on tärkeä mahdollisuus palauttaa rispekti nuoren elämään. Väkivallan varjosta on mahdollista päästä pois. Ensimmäinen askel on nuoren kohtaaminen. Jokainen nuori on arvokas ja ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Tuulia Kovanen ja Miia Pitkänen

5


Minulla on oikeus näkemyksiini, kuulluksi tulemiseen ja osallisuuteen minua koskevissa asioissa! Lapsen oikeuksien sopimuksen 12. artikla edellyttää val­tioi­ den varmistavan, että lapsi tai nuori saa ilmaista näkemyksiään ja että näkemyksille annetaan painoa. Lapsi tai nuori kykenee muodostamaan näkemyksiä ja on oikeutettu ilmaisemaan näitä kaikissa itseään koskevissa asioissa. Lainsäädäntö lasten ja nuorten kuulemiseksi ei pelkästään riitä, lasten ja nuorten on oltava myös tietoisia oikeuksistaan. Mahdollisuus tämän oikeuden toteutumiseen rakentuu lapsuuden perhesuhteissa. Perherakenne, jossa on tilaa lapsen ja nuoren näkemyksille, rohkaisee osallistumaan yhteiskunnassa laajemmin. Valtion vastuulla on lainsäädännöllä ja toimilla luoda tila nuorten näkemyksille ja osallistumiselle yhteiskunnassa. Väkivalta haastaa tämän oikeuden. Mahdollisuus omien näkemysten ilmaisemiseen on kapeampi, jos nuori ei voi kokea itseään arvokkaaksi. Myös lievä väkivalta on riittävää viemään tämän oikeuden nuoren ulottumattomiin. Artikkelit: Eväät elämään ilman väkivaltaa Minna Rytkönen


Minna Rytkönen, TtT, tutkija Kuopion kaupunki, perusturvan ja terveydenhuollon palvelualueet, tutkimusyksikkö

1

Eväät elämään ilman väkivaltaa

J

okaisella lapsella ja nuorella tulisi olla oikeus ja mahdollisuus oppia selviytymään elämässään ilman väkivaltaa. Väkivallalla tarkoitetaan toiseen tahallisesti kohdistuvaa fyysistä väkivaltaa, kuten lyömistä, potkimista, puremista tai esineellä heittämistä. Vakavaksi väkivalta luokitellaan silloin, kun teko johtaa tai todennäköisesti voi johtaa vakaviin seurauksiin tai kuolemaan. Väkivaltaan turvaudutaan herkästi silloin, kun keinot ja resurssit omien tunteiden purkamiseen, ongelmien ratkaisemiseen ja tavoitteiden saavuttamiseen eivät riitä. Tosin väkivalta voi olla myös yhteisöön kuuluva tapa toimia ja kommunikoinnin muoto, mihin yhteisö reagoi. Nuorten tekemä väkivalta on yllättävän yleisenä varsin huolestuttava ilmiö. Nuorten väkivallan vähentäminen on tavoitteena useissa kansallisen tason ohjelmissa. Souranderin työtovereineen (2006) tekemän tutkimuksen mukaan vuonna 1981 syntyneistä miehistä 7 prosentilla oli rikosrekisterimerkintä syyllistymisestä väkivallantekoon 16–20-vuotiaana. Oman ilmoituksensa mukaan 15–16-vuotiaista nuorista 13 prosenttia oli syyllistynyt väkivaltaiseen tekoon kyselyä edeltävän vuoden aikana (Salmi 2013, 233). Väkivallan uhriksi joutumisen kokemukset ovat yleisempiä. Esimerkiksi viimeisimmän kansallisen rikosuhritutkimuksen mukaan (Siren, Danielsson & Kiviniemi 2013, 3) 15–24-vuotiaista nuorista noin 17 prosenttia oli vuoden aikana joutunut fyysisen väkivallan kohteeksi. Elonheimon ja kumppaneiden (2009) tutkimus osoitti, että valtaosa eli kaksi kolmesta tietyn ikäryhmän

8

tekemistä rikoksista oli samojen henkilöiden tekemiä. Yleensä tähän noin 3 prosentin ryhmään kuuluvat nuoret vastaavat myös kaikkein vakavimmista väkivallanteoista. Nuorten, alle 21-vuotiaiden tekemiä henkirikoksia oli vuonna 2012 yhteensä 7, mikä on noin 8 prosenttia kaikista kyseisenä vuotena tehdyistä henkirikoksista (Lehti & Kivivuori 2013, 25). Väkivaltaa tehneen nuoren perusmuotokuva näyttäytyy moniongelmaisena. Suomessa vakavia väkivallantekoja tehneistä nuorista noin kahdella kolmesta on tunnistettu tekohetkellä vakavia sosiaalisia ja emotionaalisia ongelmia (Hagelstam & Häkkänen 2006, Lehti 2007, 65). Yleisimmät nuorten sosioemotionaaliset vaikeudet ilmenevät käyttäytymis- tai persoonallisuushäiriöinä (täysikäisillä), päihdeongelmina sekä sisäiseen itsehallintaan liittyvinä ongelmina. Noin viidenneksellä on todettu vaikeuksia tuntea empatiaa, syyllisyyden tai häpeäntunteita (Lindberg ym. 2009). Useimmilla nuorista vaikeudet ovat alkaneet jo varhain lapsuudessa. Mitä aktiivisempaa ja vakavampaa rikoksiin syyllistyminen on, sitä varhaisemmin alkaneita ja monimuotoisempia nuorten ongelmat ovat. (Farrington & Loeber 2000.) Tyypillinen vakavaan väkivaltaan syyllistynyt tekijä on nuori noin 20-vuotias mies, jonka elämäntapaa luonnehtii runsas päihteiden käyttö ja epäsäännöllinen arki ilman työ- tai opiskelupaikkaa (esim. Lehti 2007, Aaltonen ym. 2008). Nuorella on ollut käytösongelmien vuoksi vaikeuksia sekä kotona että koulussa. Hän on syntynyt perheeseen, jossa


vanhemmuutta ovat kuormittaneet eriasteiset sosiaaliset vaikeudet, kuten sosiaalisen tuen puute, epäsäännöllinen työelämä, taloudelliset huolet, päihdeongelmat, aikuisten väliset ristiriidat ja erot (esim. Hagelstam & Häkkänen 2006, Lehti 2007). Vanhempien henkilökohtaisten resurssien vähäisyys ja psyykkinen kuormittuneisuus on heijastunut lapsen ja aikuisen välillä vuorovaikutuksen ongelmina sekä ankarana tai epäjohdonmukaisena kasvatuksena. (Rutter ym. 2006). Näistä lähtökohdista käsin nuoren kouluvalmiuksiin liittyvät sosiaaliset ja tunnetaidot ovat jääneet heikoiksi, mikä on heijastunut häiritsevänä ja aggressiivisena käyttäytymisenä koulussa. Käyttäytymisvaikeudet ovat johtaneet edelleen koulunkäyntivaikeuksiin ja toverisuhdeongelmiin. Nuoren vakavat käytös- ja kouluvaikeudet heikentävät vanhempien kasvatuksellista otetta nuoreen. Heikko ohjaus ja valvonta vahvistavat entisestään nuoren ajautumista epäsosiaaliseen kaveripiiriin, missä päihteiden käyttö, rikoksiin syyllistyminen ja väkivalta kuuluvat osaksi ryhmän toimintaa. (Dodge ym. 2008.) Tämä artikkeli perustuu syksyllä 2013 valmistuneeseen väitöstutkimukseeni (Rytkönen 2013). Tutkimuksen kohteena oli vakavan väkivallanteon tehneiden nuorten (n=30) sosioemotionaalisen terveyden kehitys varhaislapsuudesta nuoruusikään koti- ja koulukontekstissa. Tiedot on koottu nuorten mielentilatutkimusasiakirjoista sekä sosiaali- ja terveydenhuollon potilas- ja asiakasasiakirjoista. Tutkimuksen lähtökohtana oli ajatus siitä, että sosioemotionaaliset valmiudet ovat väkivaltaisen käyttäytymisen kääntöpuoli (vrt. Keltikangas-Järvinen 2010). Prevention näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että väkivallan vähentämisessä ensisijaista on vahvistaa ja tukea lasten ja nuorten sosioemotionaalisen terveyden kehitystä. Pystyäksemme paremmin tukemaan lasten ja nuorten sosioemotionaalista terveyttä meidän on ymmärrettävä, miten ja millaisissa olosuhteissa se kehittyy.

Sosioemotionaaliset taidot hyvän elämän eväinä Sosiaaliset taidot ja tunnetaidot ovat tärkeitä elämässä selviytymisen taitoja. Niiden avulla lapsi tai nuori pystyy toimimaan sekä itsensä että yhteisönsä kannalta mielekkäällä tavalla. Sosioemotionaaliset taidot ovat sosioemotionaalisen terveyden perusta. Sosioemotionaalinen terveys on kykyä säädellä tunteita ja ilmaista niitä tarkoituksenmukaisesti, solmia ihmissuhteita, kommunikoida toisten kanssa raken-

Sosiaaliset taidot ja tunnetaidot ovat tärkeitä elämässä selviytymisen taitoja. Niiden avulla lapsi tai nuori pystyy toimimaan sekä itsensä että yhteisönsä kannalta mielekkäällä tavalla.

tavasti, toimia jäsenenä erilaisissa ympäristöissä sekä saavuttaa itselle tärkeitä sosiaalisia ja materiaalisia tavoitteita yleisesti hyväksyttävillä tavoilla. Nämä kyvyt mahdollistavat lapselle ja nuorelle eväät elämään ilman väkivaltaa. Hyvät sosiaaliset taidot ja tunnetaidot ehkäisevät väkivaltaista käyttäytymistä. Lapsen kyky oppia hallitsemaan omia tunteita, ymmärtää toisten tunteita ja kommunikoida toisten kanssa syrjäyttävät tarpeen käyttää väkivaltaa (esim. Fonagy 2003, Tremblay 2007). Sosioemotionaaliset taidot edistävät tekijöitä, kuten itseluottamusta, itsearvostusta, osallisuutta sekä menestymistä toverisuhteissa ja koulussa (Salmivalli 2008, 25-34, Guerra & Bradshaw 2008), jotka puolestaan edistävät vastuullisia valintoja ja vaikuttavat myönteisesti kehityskulkujen suuntaan (Pulkkinen ym. 2002). Sosiaalisten taitojen ja tunnetaitojen perusta rakentuu varhaislapsuuden aikana. Niiden oppiminen alkaa heti syntymästä ja ne kehittyvät vaiheittain läpi koko ihmisen elämänkulun. Lapsen varhaisia vuosia pidetään tärkeimpinä sosiaalisten taitojen ja tunnetaitojen kehittymisen kannalta. (Thompson 2006, 25.) Kouluiän saavuttaminen ja koulun aloittaminen ovat merkittäviä vaiheita lapsen kehityksen suunnan kannalta (Bronfenbrenner 2002, 236). Koulu yhdenmukaistaa lapsiin kohdistuvia odotuksia ja vaatimuksia ja sietää yksilöllistä vaihtelua vähemmän kuin varhaislapsuuden ympäristöt (vrt. Riitaoja 2013). Tiedetään, että huolestuttavan kehityskulun riski kasvaa merkittävästi, jos lapsi ei kouluikään mennessä ole saavuttanut alustaviakaan itsensä hallitsemiseen, sääntöjen ja ohjeiden noudattami-

9


seen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyviä valmiuksia (esim. Dodge ym. 2008). Puutteet sosioemotionaalisissa taidoissa heikentävät lapsen mahdollisuuksia sopeutua koulun arkeen, solmia toverisuhteita ja saada myönteisiä onnistumisen kokemuksia oppijana, kaverina, pienenä koululaisena ja yhteisön jäsenenä. Sosioemotionaalisten valmiuksien puutteet ennakoivat lapsen käyttäytymisongelmia, heikkoa koulusuoriutumista ja vaikeuksia kaverisuhteissa. (Denham ym. 2003, Hay ym. 2004.) Ongelmia kasaava kierre on valmis, kun puutteellisten taitojen korostuessa lapsen mahdollisuudet niin sosiaalisten taitojen, tunnetaitojen kuin varsinaisten kouluaineiden oppimiseen kapenevat (Dodge ym. 2008). Sosiaalisten taitojen ja tunnetaitojen oppimisen kannalta tärkein konteksti on lapsen ja aikuisen välinen vuorovaikutussuhde ja erityisesti siihen liittyvä tunnesuhteen laatu. Aikuisen ja lapsen välinen vuorovaikutus on tärkein konteksti, jossa ja jonka vaikutuksen tuloksena sosiaaliset taidot ja tunnetaidot kehittyvät (Bronfenbrenner 2002, 224). Kehitystä aktivoiva ja suuntaava toiminta lapsen ja aikuisen välillä tapahtuu vuorovaikutuksessa. Vuorovaikutuksen välityksellä lapsi omaksuu yhteisön arvoja ja normeja sekä oman roolinsa ja paikkansa yhteisön jäsenenä (Maccoby 2000).

On lapsia ja nuoria, jotka myönteisillä piirteillään ja taidoillaan herättävät luontaisesti ympäristössään myönteisiä reaktiota ja saavat näin osakseen runsaasti sosioemotionaalisia taitoja vahvistavaa myönteistä palautetta.

10

Vuorovaikutus on kuin peili, jonka kautta lapsi muodostaa käsitystä itsestään ja ympäristöstään, omista kyvyistään sekä siitä, miten arvokkaaksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi hän itsensä kokee. Sosioemotionaalisten taitojen kehittymisen kannalta on tärkeää, että lapsen tai nuoren lähellä olevat merkitykselliset aikuiset näkevät lapsen tai nuoren myönteiset piirteet ja taidot ja edelleen reagoivat niihin. Laadukkaassa vuorovaikutussuhteessa aikuisen tehtävänä on luoda turvallinen, kannustava ja lämmin ilmapiiri, jonka tiedetään edistävän sosioemotionaalisia taitoja, itseluottamusta ja oppimista. (Pulkkinen 2002, 141–143.) Kaikille lapsille ja nuorille ei avaudu yhtäläisiä mahdollisuuksia oppia elämässä selviytymisen kannalta tärkeitä taitoja. On lapsia ja nuoria, jotka myönteisillä piirteillään ja taidoillaan herättävät luontaisesti ympäristössään myönteisiä reaktiota ja saavat näin osakseen runsaasti sosioemotionaalisia taitoja vahvistavaa myönteistä palautetta. Vastaavasti esimerkiksi herkästi tyytymättömyyttä osoittava, toistuvasti uhmakas, aggressiivinen tai passiivinen lapsi tai nuori voi herättää aikuisessa kielteisiä tunteita, kuten turhautuneisuutta tai vihamielisyyttä lasta kohtaan. Tämä puolestaan voi merkittävästi vähentää lapsen mahdollisuuksia kehitystä aktivoiviin kannustaviin ja palkitseviin vuorovaikutuskokemuksiin. Yksilöllisten piirteiden lisäksi erilaiset kehitykselliset tekijät, kuten kognitiiviset heikkoudet, neurologisperäiset itsesäätelyn vaikeudet (esimerkiksi ADHD) ja sosiaalisten tilanteiden ymmärtämiseen ja tulkintaan liittyvät vaikeudet (esimerkiksi Asperger) voivat merkittävästi haitata lapsen kykyä mielekkääseen vuorovaikutukseen toisten kanssa. Yhtälailla aikuisen yksilölliset piirteet ja resurssit sekä ympäristöjen olosuhteet ja rakenteet vaikuttavat siihen, millaiseksi vuorovaikutus lapsen ja aikuisen välillä muodostuu. Tiedetään, että esimerkiksi parisuhdeongelmat tai kuormittava työelämä vaikuttavat kielteisesti vanhemman kykyyn ylläpitää myönteistä vuorovaikutusta lapsen kanssa (esim. Neitola 2011). Tosin tiedetään myös, että kielteisten kokemusten vaikutusten voimakkuus on riippuvainen kokijan ominaispiirteistä. Esimerkiksi on todettu, että temperamentiltaan vaikeat, heikosti itseään hallitsevat, herkästi ärtyvät ja stressaantuvat lapset ovat muita lapsia haavoittuvampia vuorovaikutuksesta saaduille kielteisille kasvatuskokemuksille ja ympäristön epävakaudelle. Toisaalta on myös osoitettu, että kielteisille vaikutuksille herkemmät lapset reagoivat myönteisiin kokemuksiin herkemmin kuin muut lapset. (esim. van Zeijil ym. 2007, de Haan ym. 2009.)


Sosioemotionaalisen terveyden kehitysmahdollisuuksia Tarkastelen vakavia väkivallantekoja tehneille nuorille avautuvia sosioemotionaalisen terveyden kehittymisen mahdollisuuksia. Näkökulma kohdistuu nuorten yksilöllisiin ominaispiirteisiin ja kehityksen kontekstia kuvaaviin laadullisiin ominaispiirteisiin (Kuvio 1). Tutkimuksen tuloksena tunnistettiin viisi sosioemotionaalisen terveyden kehityskulkua, jotka olivat hallitsematon, syrjäytyvä, tasapainoileva, ajautuva ja kriisiytyvä kehityskulku. Kullakin viidellä kehityskululla nuorten käyttäytymisestä oli tunnistettavissa sille tyypillinen laadullinen ominaispiirre. Hallitsemattomalla kehityskululla se oli kontrollittomuus, syrjäytyvällä estyneisyys, tasapainoilevalla avoimuus ja välittömyys, ajautuvalla tasaisuus ja mukautuvuus sekä kriisiytyvällä kontrollia tavoitteleva piirre. Tutkimuksessa tunnistetuilla yksilöllisillä ominaispiirteillä oli keskeinen merkitys siinä, millaisina ja mihin suuntaan kehityskulut etenivät. Ominaispiirteet kuvasivat nuorten

tapaa ilmaista tunteita ja käyttäytymistä, joka heijastui edelleen siihen, kuinka nuoret sopeutuivat ympäristön odotuksiin ja vaatimuksiin, hallitsivat elämäntapojaan ja olivat kanssakäymisessä vertaisten kanssa. Asiakirjoista tunnistetut ominaispiirteet kertovat siitä, millaisten piirteiden kautta nuoret tulivat aikuisten silmissä nähdyksi. Edelleen ne heijastuivat siihen, miten aikuiset suhtautuivat kotona ja koulussa nuoreen ja millaisia kasvatuksellisia käytäntöjä he toteuttivat nuoren kanssa. Näistä yhdessä muodostui kehityksen laadullista kontekstia kuvaava kasvatusilmapiiri. Sekä nuorten yksilölliset ominaispiirteet että aikuisten suhtautuminen nuoreen kotona ja koulussa esiintyivät vastavuoroisessa suhteessa toisiinsa nähden. Tässä esittämäni kuvaukset nuorten kehityskuluista ovat yksinkertaistettuja ja esimerkinomaisia esityksiä. Ne havainnollistavat sitä, miten yksilöllistä käyttäytymistä ja vuorovaikutuksen laatua kuvaavien piirteiden avulla nuorten kehitysmahdollisuuksia voidaan ymmärtää osana kehityskulkujen kokonaisuutta.

Kuvio 1. Vakavia väkivallantekoja tehneiden nuorten sosioemotionaalisen terveyden kehittymisen mahdollisuuksia määrittävät tekijät

Kehityskulku

Käyttäytymistä kuvaava ominaispiirre

Suhtautuminen nuoreen kotona ja koulussa

Kasvatusilmapiiri

Hallitsematon

Kontrolliton

Hankala lapsi, kouluyhteisön häirikkö

Epävarma Leimaava

Syrjäytyvä

Estynyt

Alistettu lapsi Etäiseksi jäänyt oppilas

Ankara Etäinen

Tasapainoileva

Avoin ja välitön

Kodin pikkuihminen Opettajan suojatti

Laiminlyövä Vakaa ja välittävä

Ajautuva

Tasainen ja mukautuva

”Hyvä lapsi” Oppilas muiden joukossa

Arkinen Neutraali

Kriisiytyvä

Kontrollia tavoitteleva

Luotettu lapsi Lahjakas oppilas

Luottava Kannustava

11


12


Kehityksen kontekstit Hallitsemattomalla kehityskululla kontrollittomasti käyttäytyvä lapsi tai nuori nähtiin kotona hankalana ja koulussa häirikkönä. Jo ennen kouluikää nuorilla (n=11) ilmeni vakavia vaikeuksia noudattaa ohjeita ja sääntöjä ja tulla toimeen toisten kanssa. Nuorten käyttäytymiselle oli tyypillistä rohkeus, uteliaisuus, elämyshakuisuus ja voimakkaat tunteenpurkaukset. Nuorten yliaktiivinen, arvaamaton, estoton ja aggressiivinen tapa ilmaista itseään heijastuivat nuorten käyttäytymiseen sopeutumattomuutena kodin ja koulun odotuksiin ja vaatimuksiin, varhain kouluiässä alkaneina itsestä piittaamattomina elämäntapoina (päihteet, rikollisuus ja ilkivalta) sekä keinottomuutena vertaisten kanssa. Nuorten käyttäytymisvaikeuksien taustalla oli tarkkaamattomuus- ja yliaktiivisuushäiriöön viittaavia oireita. Yleisesti kodin kasvatusilmapiirille oli tyypillistä epävarmuus, johon yhdistyivät vanhempien neuvottomuus kasvattajina ja epäjohdonmukaiset kasvatuskäytännöt. Hankalan lapsen rooliin liittyi keskeisesti se, että vanhemmilla oli vaikeuksia nähdä nuoressa myönteisiä piirteitä. Kasvatustilanteissa vanhemmat menettivät lapsen kanssa malttinsa. Näissä tilanteissa vihamielisyys purkautui nuorta kohtaan esimerkiksi ärtyisyytenä, vihaisuutena, töykeytenä tai aggressiivisuutena. ”Kaiken kaikkiaan äiti tuntuu lopen väsyneeltä ja hermostuneelta lapseen, eikä tunnu näkevän hänessä mitään hyvää. Kysyttäessä äiti pystyy tuomaan jotakin myönteistä esille, mutta sitten jälleen puhe kääntyy ikäviin asioihin. Lapsi istuu hiljaa ja kyyneleet valuvat hänen silmistään.” (perheneuvolan työntekijän näkemys, nuori 9 v.) Nuoret tulivat herkästi syrjäytetyksi perheensä arjesta. Hankalina heitä ei esimerkiksi otettu mukaan perheen yhteiseen vapaa-ajan viettoon tai he saivat vanhemmiltaan sisaruksiinsa nähden huomattavasti vähemmän myönteistä huomiota. Rajusti normeista poikkeavan käyttäytymisensä vuoksi nuoret tulivat koulussa leimatuiksi häirikköoppilaiksi. Esimerkiksi alakouluikäistä nuorta saatettiin kuvata ”tunnottomaksi rikolliseksi”, ”kouluyhteisön terroristiksi” tai ”koko koulun ongelmaksi”. Suhtautuminen nuoreen oli ongelmakeskeistä ja ohjaus rangaistuksiin perustuvaa. Yleisesti leimaavaan kasvatusilmapiiriin liittyi opettajien kuormittuneisuus ja koulujen puutteelliset resurssit nuoren ohjaamiseen, valvontaan ja tukemiseen.

”Opettaja on aivan loppu, työniloa ei ole, eikä voimia enää omille lapsille. Kaikki aika menee nuoren järjestyksessä pitämiseen, eikä hän sittenkään tottele. Hän terrorisoi koko koulua.” (perheneuvolan työntekijän näkemys keskustelusta opettajan kanssa, nuori 8 v.) Syrjäytyvällä kehityskululla estyneesti käyttäytyviin nuoriin (n=3) suhtauduttiin kotona alistavasti ja koulussa etäisesti. Nuorten käyttäytyminen muuttui koulun alkaessa reippaasta lapsesta sulkeutuneeksi. Eräs opettaja kuvasi ekaluokkalaista lasta tämän olevan ”jotenkin lukossa”. Koulussa nuoria pidettiin poikkeavina erityisesti rajoittuneen tunneilmaisunsa vuoksi, jota kuvattiin ilmeettömyytenä, tunneköyhyytenä ja tunteettomuutena. Nuorten käytöksestä paljastui toisaalla välinpitämättömyyttä ja toisaalla passiivista uhmaa. Sopeutuminen kodin ja koulun odotuksiin ja vastuisiin näyttäytyi irrallisena, johon liittyviä käyttäytymistä kuvaavia piirteitä olivat salakavaluus, epäluotettavuus ja lyhytjänteisyys. Kanssakäyminen vertaisryhmässä oli varautunutta. Nuorten aggressiivisuus näyttäytyi koulussa yksittäisinä ja yllättävinä väkivaltaisuuksina. Varhaisten kouluiän päihdekokeilujen saattelemana elämäntapojen hallinnan vaikeudet nuoruusiässä konkretisoituivat vakavana päihteidenkäyttönä. Sekä kotona että koulussa nuoret näyttivät tulleen ohitetuiksi tuntevina ja kokevina yksilöinä ja lapsina. Kotona nuorten rooli perheessä määrittyi alistetun lapsen näkökulmasta. Kodin kasvatusilmapiirille oli tyypillistä ankara kurinpito, johon liittyi toistuva kuritusväkivalta. Kouluiän alussa alkanut ja vuosia kestänyt isien tai isäpuolten väkivaltainen ja vähättelevä asenne nuoreen oli jättänyt katkeruuden ja vihantunteita isää, mutta myös äitiä kohtaan, joka oli sallinut väkivallan tapahtua. ”Menneestä elämästään nuori on miettinyt, että isäpuolen alistava asenne ja kurinpito ovat vaikuttaneet paljon. Ajattelemallakaan hänelle ei tullut mieleen, mitä hyvää oli kotoa saanut.” (nuoren kertomus) Koulussa opettajien kokema vaikeus luoda kontaktia nuoreen ja näkemys nuoresta torjuvana heijastui heidän toiminnassaan rutiininomaisena, muodollisena ja varsin persoonattomana suhtautumistapana nuoreen. ”Nuoreen oli vaikea saada kontaktia, vaikutti salaperäiseltä. Hän oli ehkä uhmakkaampi kuin muut.” (alakoulun opettajan näkemys)

13


Erityisesti opettajien kuvauksissa kiinnitti huomiota se, ettei niistä välittynyt myötätuntoa tai ymmärrystä nuorta kohtaan huolimatta siitä, että koulussa oltiin tietoisia nuorten kotonaan kohtaamasta kuritusväkivallasta. Tasapainoilevalla kehityskululla avoimesti ja välittömästi itseänsä ilmaisevia nuoria (n=7) kuvattiin iloisiksi, hyväntuulisiksi, elämänmyönteisiksi ja vilkkaiksi, mutta pikaistuksissaan myös aggressiivisiiksi. Varhaislapsuudesta alkaen nuorten kehitys eteni vaihtelevasti ”tasapainoillen” hyvinä ja huonoina jaksoina. Jo kouluiässä, ajoittain varsin vakavina näyttäytyvistä sopeutumisvaikeuksista huolimatta (esimerkiksi karkailu, varastelu, päihteiden käyttö), nuoret osoittivat valmiuksia toimia turvallisessa ympäristössä sen odotusten ja vaatimusten mukaisesti. Koulussa nuoret hakivat turvallista ja luottamuksellista suhdetta aikuiseen. Heillä oli kykyä vastaanottaa tukea ja välittämistä sekä osoittaa myönteisiä tunteita toisia kohtaan. Kouluikäisinä nuoret oppivat pärjäämään sosiaalisesti myös ikäistensä kanssa. Nuoruusikään mennessä nuorten elämäntilanne vakavoitui runsaan päihteiden käytön ja rikoksiin syyllistymisten myötä. Varhaislapsuudesta alkaen nuorten kotiolot olivat erittäin vaikeat vanhempien vakavien päihdeongelmien ja siitä seuranneiden huolenpitoon ja kasvatukseen liittyvien laiminlyöntien vuoksi. Kotona vanhemmat suhtautuivat nuoriin

Ensimmäisestä luokasta lähtien kouluympäristö tarjosi nuorelle vakautta ja välittämistä. Opettajat suhtautuivat nuoriin suojelevasti.

14

pikkuihmisinä. Nuoret eivät saaneet olla lapsia, vaan heidät jätettiin selviytymään ilman aikuista. Kouluiässä nuoret toimivat tukena vanhemmalleen ja perheelleen. He ottivat vastuuta kodin arjesta laittamalla ruokaa, käymällä kaupassa, hoitamalla sisaruksiaan, kantamalla huolta perheensä jäsenistä tai suojelemalla äitejään väkivaltaisilta miesystäviltä ”Äidin tilanne painaa nuoren mieltä. Hän kantaa vastuuta äidistä ja kodista. Pelkää, että jos lähtee pois (lastenkotiin) äidin tilanne muuttuu vielä hullummaksi, äiti ryyppäisi vielä enemmän ja hävittäisi kodin.” (lastensuojelun työntekijän kuvaus, nuori 15 v.) Päihdekeskeisen elämäntavan seurauksena vanhemmat ohittivat lastensa tarpeen hoivaan ja huolenpitoon, vakauteen ja turvallisuuteen, leikkiin ja yhdessäoloon. Laiminlyöntien vuoksi nuoret (n=6) olivat olleet sijoitettuna jo ennen kouluikää, mutta vain kaksi nuorista lopulta sai pysyvän kodin sijaisperheestä. Nuorten elämä sijaisperheissä meni hyvin, kunnes murrosiässä nuoren perusturva sijaisperheissä järkkyi perheiden elämää kohdanneiden muutosten (avioero, sijaisvanhemman kuolema) myötä. Ensimmäisestä luokasta lähtien kouluympäristö tarjosi nuorelle vakautta ja välittämistä. Opettajat suhtautuivat nuoriin suojelevasti. Nuorten vaikeistakin käyttäytymisongelmista huolimatta opettajat ilmaisivat pitävänsä nuoresta ja näkivät heidät myönteisten piirteidensä valossa. Nuoret hakivat aktiivisesti opettajistaan turvallista aikuista. Opettajat puolestaan vastasivat tähän suhtautumalla nuoreen ymmärtävästi ja myötätuntoa osoittaen. ”…välillemme syntyi luottamus. Yritin panna rajoja ja osoittaa välittämistä.” (alakoulun opettajan näkemys) Nuorten kyky ottaa tukea vastaan näkyi koulussa heidän ajoittain varsin myönteisenä käyttäytymisenään ja yritteliäisyytenään koulutyössä. Ajautuvalla kehityskululla käytökseltään tasaisia ja mukautuvia nuoria (n=6) pidettiin kotona lähtökohtaisesti ”hyvinä lapsina ja nuorina”, jotka kodin ulkopuolella tekivät ”kaikkea kiellettyä”. Koulussa suhtautuminen nuoriin oli neutraalia. Nuorten kehitys eteni verraten normaalina varhaislapsuuden ja kouluiän, kunnes murrosiässä kaveripiiri vaihtui ja nuoret ajautuivat rikosten pariin. Muutos heijastui kielteisenä myös koulutyöhön. Samanaikaisesti kotien


arkista kasvatusilmapiiriä, mihin liittyi perinteinen kasvatus ja vanhemmuus, heikensivät erilaiset perheen elämää kuormittavat tekijät. Tällaisia olivat esimerkiksi vanhempien avioero, vanhemman epäsäännöllinen työ tai sisaruksen erityisen tuen tarve. Vanhempien kasvatusote nuorista herpaantui, ja nuori ikään kuin huomaamatta vaihtoi vapaa-ajan harrastuspiirit epäsosiaalisiin piireihin. ”Nuori oli 15 vuotta kuin mallilapsi, tuli toimeen kaikkien kanssa, harrasti urheilua ja oli tasapainoinen. Tuntuu uskomattomalta, että sama poika on lehtiotsikoissa.” (vanhemman näkemys) Kouluiässä nuoret olivat aktiivisia ryhmässä harrastajia ja toveriporukassa viihtyviä. He mukautuivat hyvin ikäistensä seuraan, eikä heidän käytöksensä koulunkäyntiongelmia lukuun ottamatta murrosiässäkään herättänyt erityistä huomiota tai poikennut oppilasjoukosta. Koulussa nuoriin suhtauduttiin neutraalisti oppilaana muiden joukossa. ”Nuori oli mielestäni normaali, vilkas ja eloisa poika. Tulin hänen kanssaan hyvin toimeen. Pääsääntöisesti hän noudatti pelisääntöjä ja kaverisuhteet olivat kunnossa.” (alakoulun opettajan näkemys). Kriisiytyvällä kehityskululla vahvasti itsekontrolliin taipuviin nuoriin (n=3) suhtauduttiin kotona luottavaisesti. Opettajat näkivät nuorissa akateemista ja taiteellista lahjakkuutta. Lapsuudesta alkaen nuorten emotionaalinen perusta näyttäytyi hauraana. Kehitys kriisiytyi murrosiän kynnyksellä, mikä ilmeni nuorten vakavantyyppisinä mielialaongelmina ja itsetuhoisuutena. Samaan aikaan nuorten käyttäytymisessä tapahtui muutos kiltistä ja tunnollisesta käyttäytymisestä kapinoivaan, normeja ja auktoriteetteja kyseenalaistavaan käyttäytymiseen. Kapinointiin liittyi filosofistyyppinen pohdiskelu ja alakulttuureihin (esimerkiksi saatananpalvonta) tutustuminen ja niihin liittyvien toimintatapojen omaksuminen. Koko kehityskulun ajan nuorten käyttäytymiselle oli ominaista pyrkimys kontrolliin. Pienestä pitäen nuorilla oli taipumusta perehtyä syvällisesti asioihin ja tavoitella hyviä suorituksia. Vastaavasti heillä oli suuria vaikeuksia kestää epäonnistumisia ja pettymyksiä esimerkiksi koulutyössä, harrastuksissa tai ihmissuhteissa. Nuoret korostivat itsenäisyyttä ja kyvykkyyttä, mihin iän myötä liittyi myös rohkeuden, älykkyyden ja mystisyyden ihannointia. Vaikka nuorten tunne-elämä ailahteli voimakkaasti, pintakäytökseltään

16

Samaan aikaan kotien kasvatus­ ilmapiiriä heikensivät erilaiset perheen elämää kuormittavat asiat, kuten vanhempien avioero, vanhemman epäsäännöllinen työ tai sisaren tai veljen erityisen tuen tarve.

nuoria kuvattiin tyyniksi ja rauhallisiksi. Murrosiässä nuoret ilmaisivat pahaa oloaan ulospäin varsin näkyvästi esimerkiksi pukeutumistyylillään tai taiteellisin keinoin dramaattisissa kuvissa, teksteissä tai esityksissä. Nuoreen luottavat vanhemmat näkivät hänet omatoimisena, fiksuna ja kyvykkäänä lapsena ja nuorena. Vanhemmat kuvasivat suhdettaan nuoreen avoimeksi ja vastavuoroiseksi ja siihen liittyi myös keskusteleva ilmapiiri. ”Nuori oli omatoiminen ja hieman pikkuvanha, rehellinen, kiltti ja miellyttävä juttukaveri. Suhde vanhempiin on ollut toverillinen, luottamuksellinen suhde.” (vanhemman näkemys) Toisaalla nuoren ja vanhemman välisissä suhteissa ilmeni piirteitä riippuvuudesta. Nuorilla riippuvuuteen liittyi vanhempaan kohdistuvaa tarvitsevuutta, tyytymättömyyttä ja vaille jäämisen tunteita. Nuoria kuvattiin yksin viihtyviksi, mutta he kokivat itsensä yksinäisiksi. Koulussa nuoret hakeutuivat aikuisen seuraan ja opettajat antoivat nuorille heidän hakemaansa huomiota. Opettajien suhtautuminen nuoreen oli kannustavaa. He kävivät nuorten kanssa syvällisiä keskusteluja, vastuuttivat pieniin tehtäviin tai antoivat esimerkiksi lisämateriaalia nuoren mielenkiinnonkohteiden tueksi. ”Nuori oli nopeaälyinen ja reipas. Hänelle saattoi luottaa tehtäviä, kun tiesi että hän osaa. Hän oli ns. opettajan oikea käsi.” (alakoulun opettajan näkemys)


Mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien kehiä Vakavia väkivallantekoja tehneiden nuorten kehityskuluilla on tunnistettavissa mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia, jotka suuntaavat sosioemotionaalisen terveyden kehitystä. Seuraavassa esitän tulosten tulkintaan perustuvan yhteenvedon vastavuoroisten prosessien muodostamista mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien kehistä. Nuori tulee nähdyksi ja kohdatuksi kielteisten piirteidensä valossa. Tällöin nuorten ulospäin suuntautunut jatkuva häiritsevyys herättää aikuisissa kielteisiä tunteita nuorta kohtaan, mikä heijastuu aikuisten kielteissävytteisinä suhtautumistapoina nuoriin. Nuoren saamat vuorovaikutuskokemukset ja niiden kautta nuorelle heijastuva käsitys itsestään poikkeuksellisen mahdottomana häirikkönä jättää niukasti tilaa myönteisten piirteiden vahvistumiselle. Nuori ohitetaan tuntevana ja kokevana lapsena. Nuoria alistava ja ankara kotikasvatus vahvistaa nuoren sulkeutuneisuudeksi ja passiiviseksi uhmakkuudeksi rakentunutta suojamuuria. Muurin sisäpuolella nuori on vaikeasti aikuisten saavutettavissa. Hän jää väkivaltakokemustensa ja tunteidensa kanssa yksin, ilman ymmärrystä ja tukea. Nuori tulee nähdyksi tukea tarvitsevana, tuntevana ja kokevana yksilönä, mutta jää kohtaamatta lapsena kodin arjessa. Päinvastaiset mahdollisuudet avautuvat nuorille, jotka avoimina, välittöminä ja luottavaisina herättävät aikuisissa myötätuntoa ja halua auttaa. Päihdeperheiden lapset ovat kasvaneet herkät tuntosarvet päässä taitaviksi selviytyjiksi arvaamattomien aikuisten epävakaassa maailmassa. Nuorilla on sosioemotionaalisia vahvuuksia, kuten kykyä ottaa vastuuta, tulla toimeen ihmisten kanssa ja kommunikoida tunnetasolla. He osaavat hyödyntää taitojaan erilaisissa ympäristöissä. Aikuiset näkevät ja tukevat nuorten vahvuuksia, mutta samalla he myös nojautuvat niihin. Nuoret saavat keskusteluapua ja tukea kodin ulkopuolelta, mutta perheensä arjessa he jäävät yksin selviytymään. Yrityksistään huolimatta nuoret eivät löydä paikkaansa ja kykene kiinnittymään yhteiskuntaan. Tasapainoilu erilaisten maailmojen välillä päättyy sinne, mikä omassa perheessä on tullut nuorille tutummaksi. Nuori tulee nähdyksi yhteisön jäsenenä, mutta jää kohtaamatta yksilönä. Tasainen ja mukautuva, virran mukana kulkeva nuori ei juuri herätä ympäristössään huomiota tai vahvoja reaktioita. Suurissa ryhmissä tällaiset nuoret katoavat herkästi massaan ja jäävät näkymättömiksi

yksilöinä. Perheen elämää ja siten myös nuoren tasapainoa horjuttavat elämäntapahtumat, kuten vanhempien avioero, eivät välttämättä näy nuoresta päällepäin. Kun nuorelta huomataan kysyä, mitä kuuluu, nuori on jo ehtinyt vanhempiensa otteen ulottumattomiin. Nuori tulee nähdyksi myönteisesti erityisenä, mutta hän jää kohtaamatta ”tavallisena lapsena”. Tunnolliset, lahjakkaan oloiset ja taitavasti aikuisten kanssa seurustelevat lapset ja nuoret poikkeavat massasta. He herättävät aikuisissa arvostusta ja halua kannustaa nuorta hyviin suorituksiin. Nuoret tulevat nähdyiksi itsenäisinä ja erityislaatuisina, mikä ruokkii suorituksiinsa ylikriittisesti suhtautuvan nuoren tarvetta itsensä korostamiseen ja eroa vertaisista. Palautteen kääntöpuolena on vaara sellaisen vinon minäkuvan vahvistumisesta, johon ei kuulu epäonnistuminen tai keskinkertaisuus. Käsitys nuoresta itsenäisensä, ikäistään kypsempänä lapsena peittää nuoren sisäisen epävarmuuden, riittämättömyyden ja yksinäisyyden tunteet. Nuori jää selviytymään yksin.

Kehityskuluille voimavaraksi Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus ja mahdollisuus saavuttaa resursseihinsa nähden riittävät sosiaaliset ja emotionaaliset valmiudet. Nämä ovat tärkeitä, jotta lapsi kykenee toiminaan ja suoriutumaan elämästä itselleen mielekkäästi sopusoinnussa ympäristön kanssa. Sosioemotionaalisen terveyden kehitysmahdollisuudet kulminoituvat siihen, millaisena kehitysvaihettaan edustavana yksilönä ja yhteisön jäsenenä lapsi tai nuori tulee kulloinkin nähdyksi ja kohdatuksi. Kehitystä ei tueta ongelmista käsin, vaan vahvuuksien kautta. Nähdyksi tulemisen konteksti on kohtaaminen, jossa yhdistyvät toisen kunnioittaminen ja arvostaminen, kiinnostus ja kuunteleminen sekä ymmärretyksi tulemisen ja yhteisen jakamisen kokemus. Väitän, että kohtaaminen on tärkein universaali prevention muoto nuorten sosioemotionaalisen terveyden edistämisessä ja edelleen väkivallan ja syrjäytymisen ehkäisemisessä. Avainasemassa ovat lapsen arjessa toimivat tiedostavat aikuiset, jotka kykenevät näkemään lapsen pintakäytöksen läpi ja kohtaamaan tämän kokemusten tasolla. Jokainen aikuinen voi omalta osaltaan pyrkiä varmistumaan, että näin tapahtuu kun hän kohtaa lapsen ja nuoren työssään, kotonaan tai vapaa-aikanaan.

17


Kirjallisuus Bronfenbrenner U. (2002) Ekologisten järjestelmien teoria. Teoksessa Ross Vasta (toim.) Kuusi teoriaa lapsen kehityksestä. Kuopio: UNIpress, 221–288. Denham S. A., Blair K. A., DeMulder E., Levitas J., Sawyer K., Auerbach-Major S. & Queenan P. (2003) Preschool emotional competence. Pathway to social competence? Child Development 74, 238–256. Dodge K. A., Greenberg M. T. & Malone P. S. (2008) Testing an idealized dynamic cascade model of the development of serious violence in adolescence. Child Development 79(6), 1907–1927. Elonheimo H., Sourander A., Niemelä S., Nuutila A-M., Helenius H., Sillanmäki L., Ristikari T. & Parkkola K. (2009) Psychosocial correlates of police-registered youth crime. A Finnish population-based study. Nordic Journal of Psychiatry 63, 292–300. Farrington D. & Loeber R. (2000) Epidemiology of juvenile violence. Child and Adolescent Psychiatric Clinics of North America 9(4), 733–748. Fonagy P. (2003) Towards a developmental understanding of violence. British Journal of Psychiatry 183, 190¬–192. Guerra N. G. & Bradshaw C. P. (2008) Linking the prevention of problem behaviors and positive youth development: core competencies for positive youth development and risk prevention. New Directions for Child and Adolescent Development 122, 1–117. de Haan A. D., Prinzie P. & Dekovic M. (2009) How and why children change in aggression and delinquency from childhood to adolescence: moderation of

over-reactive parenting by children personality. Child Psychology and Psychiatry 51(6), 725–733. Hagelstam C. & Häkkänen H. (2006) Adolescent homicides in Finland: Offence and offender characteristics. Forensic Science International 164, 110–115. Hay D. F., Payne A. & Chadwick A. (2004) Peer relations in childhood. Journal of Child Psychology and Psychiatry 45, 84–108. Keltikangas-Järvinen L. (2010) Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot. WSOY, Helsinki. Kuorelahti M., Lappalainen K. & Viitala R. (2012) Sosioemotionaalinen kompetenssi ja osallisuuden kokemus. Teoksessa Jahnukainen M (toim.) Lasten erityishuolto ja -opetus Suomessa. Tampere: Vastapaino, 277–297. Lehti M. (2007) Nuoret ja henkirikollisuus 1980–2004. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 78. http:// www.optula.om.fi/material/ attachments/optula/julkaisut/ tutkimustiedonantoja-sarja/5k1Np14Ex/TTA78_Lehti_2007. pdf. Viitattu 10.11.2013. Lehti M. & Kivivuori J. (2013) Henkirikokset. Teoksessa Rikollisuustilanne 2012. Rikollisuus ja seuraamusjärjestelmä tilastojen valossa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 264. Helsinki, 15–51. Lindberg N., Laajasalo T., Holi M., Putkonen H., Weizmann-Helenius G. & Häkkänen-Nyholm H. (2009) Psychopathic traits and offender characteristics – a nationwide consecutive sample of homicidal male adolescents. BMC Psychiatry 9: 18. http://www.biomedcentral.com/1471-244X/9/18. Viitattu 10.11.2013.

Neitola M. (2011). Lapsen sosiaalisen kompetenssin tukeminen – vanhempien epäsuorat ja suorat vaikutustavat. Kasvatustieteiden tiedekunta. Väitöskirja. Annales Universitatis Turkuensis C 324. Turun yliopisto. Pulkkinen L. (2002) Mukavaa yhdessä. Sosiaalinen alkupääoma ja lapsen sosiaalinen kehitys. Jyväskylä: PS-Kustannus. Pulkkinen L., Nygren H. & Kokko K. (2002) Successful

development. Childhood antecedents of adaptive psychosocial functioning in adulthood. Journal of Adult Development 9, 251–165. Riitaoja A-L. (2013) Toiseuksien rakentuminen koulussa. Tutkimus opetussuunnitelmista ja kahden helsinkiläisen alakoulun arjesta. Helsingin yliopisto, käyttäytymistieteiden tiedekunta, opettajankoulutuslaitos. Tutkimuksia 346. Helsinki. Rutter M., Kim-Cohen J. & Maughan B. (2006) Continuites and discontinuites in psychopathology between childhood and adult life. Journal of Child Psychology and Psychiatry

47(3/4), 276–295. Rytkönen M. (2013) Kehityskulkuja ja väliintuloja. Ekologinen näkökulma vakavan väkivallanteon tehneiden nuorten sosioemotionaalisen terveyden kehitykseen. Dissertations in Health Sciences. Publications of the University of Eastern Finland, Kuopio. Salmi V. (2013) Nuorisorikollisuus. Teoksessa Rikollisuustilanne 2012. Rikollisuus ja seuraamusjärjestelmä tilastojen valossa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 264. Helsinki, 223–239. Salmivalli C. (2008). Kaverien kanssa. Vertaissuhteet ja sosiaalinen kehitys. Juva: PS-Kustannus.

Siren R., Danielsson P. & Kivivuori J. (2013) Suomalaiset väkivallan ja omaisuusrikosten kohteena 2012. Kansallisen uhritutkimuksen tuloksia. Oikeuspoliittinen tutkimus­laitos. Verkkokatsauksia 28/2013. http://www.optula.om.fi/ material/attachments/optula/ julkaisut/verkkokatsauksia-­ sarja/5UFBrKW1f/verkko_28. pdf. Viitattu 8.11.2013. Sourander A., Elonheimo H., Niemelä S., Nuutila A., Helenius H., Sillanmäki L., Piha J., Tamminen T., Kumpulainen K., Moilanen I. & Ahlmqvist F. (2006) Childhood predictors of male criminality: a prospective population-­ based follow-up study from age 8 to late adolescence. Journal of American Child and Adolescent Psychiatry 45(5), 578–586. Thompson R. A. (2006) The development of the person: Social understanding, relationships, conscience, self. Teoksessa Eisenberg N., Damon W. & Lerner R.M. (toim.) Handbook of Child psychology. Social, emotional and personality development. Vol 3. New Jersey: Wiley, 24–98. Tremblay R. E. (2007) The development of youth violence: An old story with new data. European Journal of Criminal Policy Res 13, 161–170. van Zeijl J., Mesman J., Stolk M. N., Alink L. R. A., van IJzwndoorn M. H., Bakermans-Kranenburg M. J., Juffer F. & Koot H. M. (2007) Differential susceptibility to discipline: The moderating effect of child temperament on the association between maternal discipline and early childhood externalizing problems. Journal of Family Psychology 21(4), 626–636.


20


Minulla on oikeus väkivallattomaan elämään! Lapsen oikeuksien sopimuksen 19. artikla määrittää, että lasta ja nuorta on suojeltava kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, vahingoittamiselta, pahoinpitelyiltä, laiminlyönniltä, välinpitämättömältä tai huonolta kohtelulta sekä hyväksikäytöltä. Artikla puolustaa lapsen ja nuoren tasavertaista ihmisoikeutta sekä oikeutta henkilökohtaiseen koskemattomuuteen. Valtion vastuulla on estää nuoriin kohdistuva väkivalta kaikissa muodoissaan. Valtion tehtävänä on lainsäädännöllä, hallinnollisilla, sosiaalisilla ja koulutuksellisilla toimilla varmistaa, että tämä oikeus voi olla nuorelle totta. Nuoren kunnioittamista on, että väkivaltaa ei hyväksytä ollenkaan. Väkivalta on monimuotoista, ja sitä voi kasautua saman nuoren elämään kodissa, koulussa ja kaverisuhteissa. Nuoren rankaiseminen väkivallalla, nöyryyttämällä, uhkaamalla tai ivaamalla; nuoren jättäminen yksin ja altistaminen väkivallan näkemiselle, sen uhalle tai pelolle; lyöminen ja kaikki muutkin väkivallan muodot jättävät aina jäljen.

Artikkelit: Lasten ja nuorten näkemykset kuritusväkivallasta Sari Lepistö & Riikka Hynynen Sisarusten välinen väkivalta Miia Pitkänen Väkivalta nuorten seurustelusuhteissa Tuulia Kovanen

21


Sari Lepistö, TtT, Yh Pirkanmaan sairaanhoitopiiri, post doc -tutkija Tampereen yliopisto, terveystieteiden yksikkö Riikka Hynynen, TtK, TtM -opiskelija Tampereen yliopisto, terveystieteiden yksikkö

2

Lasten ja nuorten näkemykset kuritusväkivallasta – nuorten ajatuksia syistä ja seurauksista Kuritusväkivalta osana perheväkivaltaa Perhettä on perinteisesti pidetty turvan ja huolenpidon lähteenä, mutta tutkimusten mukaan sillä on myös kielteisiä vaikutuksia (Butchart ym. 2006). Suomessa lasten ruumiillisen kurituksen kielto saatiin lakiin vuonna 1984 (Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 361/1983), mutta lasten pahoinpitelyyn puuttuminen on ollut lain voimaantulonkin jälkeen yllättävän vaikeaa (Sariola 2008). Suomessa ruumiillinen kuritus eli kuritusväkivalta on lapsen pahoinpitelyä, joka usein luokitellaan lieväksi pahoinpitelyksi (Sosiaali- ja terveysministeriö 2010). Suomen laissa lukee seuraavasti: ”Lasta tulee kasvattaa siten, että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti. Lapsen itsenäistymistä sekä kasvamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen tulee tukea ja edistää.” (Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 361/1983.) Tavoitteena on, että kuritusväkivaltaan suhtaudutaan vähintään yhtä kielteisesti kuin aikuisten parisuhdeväkivaltaan ja että mahdollisimman harva lapsi ja nuori joutuisi kohtaamaan kuritusväkivaltaa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2010.) Kuritusväkivaltaa eivät edelleenkään kaikki suomalaiset miellä rikokseksi, ja se saatetaan nähdä jopa suotavana kas-

22

vatuskeinona (Ellonen ym. 2008). Unicefin ”Kuritus ei kasvata” -kampanjan (2011) mukaan joka neljäs suomalainen hyväksyy kuritusväkivallan. Asennetta ruumiillista kurittamista kohtaan on kysytty molemmin puolin lain voimaantuloa, ja 1981 yhteensä 47 prosenttia vastaajista hyväksyi ruumiillisen kurituksen. Vuonna 1985 eli lain voimaantulon jälkeen vielä 43 prosenttia hyväksyi ruumiillisen kurituksen. Seuraavan kerran näitä asenteita on kysytty vasta 2004, ja tällöin 23 prosenttia naisista ja 45 prosenttia miehistä yhä hyväksyi kurituksen. Vuonna 2006 tehdyn uusimman kyselyn mukaan naisista 23 prosenttia ja miehistä 36 prosenttia hyväksyy yhä ruumiillisen kurituksen, joten muutos on ollut oikeaan suuntaan, mutta hidasta. (Sariola 2008.) Kuritusväkivalta on osa perheväkivaltaa, vaikkakin kuritusväkivaltaa voi olla myös perheen ulkopuolella, esimerkiksi koulussa tai päiväkodissa. Käsitteellä perheväkivalta on vakiintunut asema suomalaisessa keskustelussa. Suomessa käytettyä perheväkivaltakäsitettä vastaavat englanninkielisessä kirjallisuudessa useimmiten termit family violence ja domestic violence. Käytössä on myös tarkempia ilmauksia, kuten domestic abuse (kaltoinkohtelu), johon kuuluu laiminlyönti (neglect), henkinen väkivalta (emotional abuse),


fyysinen väkivalta (physical abuse) ja seksuaalinen väkivalta (sexual abuse). (Krug ym. 2005; Nyqvist 2001.) Perheen sisäisissä ihmissuhteissa ilmenevä väkivaltaisuus on tyypillistä puolisoiden välillä. Muita perheväkivallan muotoja ovat vanhempien lapsiin kohdistama väkivalta, lasten vanhempiin kohdistama väkivalta ja sisarusten keskinäinen väkivalta. (Korkeela-Leppälä 2001; Oranen 2001 & 2004; Nyqvist 2001.)

lähes puolet vastanneista nuorista oli kokenut vanhempien heihin kohdistamaa psyykkistä väkivaltaa ja lievää fyysistä väkivaltaa. Vakavan fyysisen väkivallan kokeminen oli tätä vähäisempää. Nuoret kokivatkin henkiseksi väkivallaksi fyysisen väkivallan pelon. Lisäksi perheväkivallalla oli vaikutusta siihen, miten nuori suhtautui ruumiilliseen kuritukseen. Ruumiillista kuritusta piti välttämättömänä jossakin tilanteissa 27 prosenttia nuorista.

Perheväkivalta tutkimusaiheena on ajankohtainen ja yhteiskunnallisesti tärkeä, sillä se aiheuttaa runsaasti inhimillistä kärsimystä sekä kuormittaa palvelujärjestelmiä. Suomessa perheväkivalta koskettaa varovaisten arvioiden mukaan 17 prosenttia suomalaisista lapsista (Dufva 2001). Kansain­ välisesti kuitenkin arvioidaan, että vain 10 prosenttia kaltoinkohtelusta tulee viranomaisten tms. tietoisuuteen (Gilbert ym. 2009). Suomessa 2006 tehdyn kyselyn mukaan 97 prosenttia vastaajista suhtautui torjuvasti väkivallan käyttöön parisuhderiidoissa, mutta vain 42 prosenttia vastusti ehdottomasti lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Väkivaltaan puuttumisen ensimmäinen askel on ilmiön tunnustaminen eli lapsiin kohdistuvan väkivallan mieltäminen arkiajattelussa väkivallaksi siinä missä aikuisiinkin kohdistuvan väkivallan. Vakava fyysinen väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö tunnustetaan Suomessa jo melko yleisesti kielletyksi, mutta sen sijaan kuritusväkivaltaa ei aina mielletä väkivallaksi. Myös nuorten laiminlyönti tulisi tunnustaa yhdeksi väkivallan muodoksi. (Humppi & Ellonen 2010.)

Keskeisiä lasten ja nuorten pahoinpitelyä ylläpitäviä tekijöitä on kuritusväkivallan salliminen kasvatustarkoituksessa. Tutkimukset tuovat esiin myös häilyvän rajan ruumiillisen kurituksen ja kaltoinkohtelun välillä. Osa fyysisestä kaltoinkohtelusta nähdään kurituksena ja siten sitä pidetään hyväksyttävänä. Sosiaali- ja terveysministeriöllä on kansallinen lapsiin kohdistuvan kuritusväkivallan vähentämisen toimintaohjelma vuosille 2010−2015. Toimintaohjelman tavoitteena on, että kukaan lapsi ei joutuisi kohtaamaan kuritusväkivaltaa, vaan voisi kasvaa myönteisessä, hellässä ja ymmärtävässä sekä osallistavassa ilmapiirissä. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2010.)

Lepistön (2010) tutkimuksen mukaan nuoret tuottavat hyvin monipuolisen kuvan kokemastaan perheväkivallasta. Tulokset osoittavatkin, että nuorten kokema perheväkivalta on yhä suhteellisen yleistä, vaikka laki kieltää ruumiillisen kurituksen. Perheissä, joissa vanhemmat käyttivät väkivaltaa, nuori joutui useammin myös todistamaan perheenjäsenten välistä väkivaltaa. Tulosten mukaan nuorista 12 prosenttia oli nähnyt isän ja äidin välistä perheväkivaltaa. Sekä äidin että isän käyttämä perheväkivalta oli yleistä, sillä

Tässä artikkelissa perehdytään kuritusväkivaltaan ja siihen läheisesti liittyviin käsitteisiin lasten ja nuorten näkökulmasta. Artikkelissa paneudutaan systemaattisen kirjallisuuskatsauksen (myöhemmin katsaus) tuloksiin lasten ja nuorten kokemasta kuritusväkivallasta perheessä. Lisäksi artikkelissa tarkastellaan aineistoa nuorten kokemasta perhe- ja kuritusväkivallasta, joka on kerätty Lepistön (2010) väitöskirjaan. Katsaus tehtiin vuonna 2011, ja sen tiedonhaussa etsittiin lasten ja nuorten kokemuksia kuritusväkivallasta. Tutkimustiedon vähyyden vuoksi katsaukseen otettiin mukaan myös tutkimuksia, joissa on tutkittu yli 29-vuotiaiden kokemuksia lapsuuden kuritusväkivallasta. Katsauksen analyysiin otetuissa tutkimuksissa uhrien keski-ikä oli kuitenkin alle 29 vuotta. Lepistön (2010) tutkimusaineisto koottiin nuorilta sekä määrällisin että laadullisin menetelmin. Kyselyn aineisto kerättiin syksyllä 2007

Vakava fyysinen väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö tunnus­ tetaan Suomessa jo melko yleisesti kielletyksi, mutta sen sijaan kuritusväkivaltaa ei aina mielletä väkivallaksi.

23


yhden suomalaiskunnan yhdeksäsluokkalaisilta. Kyselytutkimukseen osallistui kunnan 2 122:sta ikäluokan oppilaasta 1 393. Tutkimukseen osallistuneista nuorista 1 028 kertoi kokeneensa perheväkivaltaa.

Väkivalta ja sen tutkiminen Aika, paikka ja kulttuuri vaikuttavat siihen, mitä pidetään väkivaltana (Kallio & Tupola 2004; Paavilainen & Pösö 2003). On vaikea määritellä väkivallan rajaa ei-väkivallasta. Suomessa tiettyä tekoa voidaan pitää lapsen fyysisenä pahoinpitelynä, ja toisessa kulttuurissa samaa tekoa voidaan pitää lapsen sosiaalistamisena omaan traditioon. Eri kulttuurien ja yhteiskuntien välillä normi- ja arvojärjestelmät vaihtelevat. (Paavilainen & Pösö 2003.) Väkivalta on mahdollista ajatella myös jatkumona väkivallattomuudesta hyvin raakaan väkivaltaan (Lepistö 2010), jolloin väkivalta voi olla hyvin monimuotoista. Väkivaltaa voidaan jaotella esimerkiksi fyysiseen, psyykkiseen ja seksuaaliseen väkivaltaan. Fyysinen väkivalta tai pahoinpitely on kivun sekä tilapäisen tai pysyvien toiminnan vaikeuksien aiheuttamista. Psyykkinen pahoinpitely on toimintaa, joka vaarantaa lapsen henkistä hyvinvointia ja kehitystä. Seksuaalinen väkivalta on useimmiten ruumiillista pahoinpitelyä, joka kohdistuu sukupuolielimiin tai sukupuolisiin tunnusmerkkeihin. Seksuaalista väkivaltaa ovat myös lapsen altistaminen seksuaalisille ärsykkeille tai lapsen käyttäminen julkaisuissa, jotka ovat epäsiveellisiä. (Paavilainen & Pösö 2003.) Väkivaltaa voidaan tutkia väkivallan tekijän tai uhrin, miehen, naisen ja lapsen näkökulmasta (Paavilainen & Pösö 2003). Suomessa tehdyt rikosuhritutkimukset koostuvat lähinnä aikuisväestöstä (Ellonen ym. 2008). Lapsiin ja nuoriin kohdistuvan väkivallan yleisyyttä on Suomessa tutkittu rekisteritutkimusten lisäksi lapsiuhritutkimuksilla, nuorisorikollisuus- ja kouluterveyskyselyillä (Humppi & Ellonen 2010). Lapsiin kohdistuvan väkivallan tutkimuksessa on keskitytty siihen, millaisia vaikutuksia väkivallalla on lapsen kehitykseen ja myöhempään käyttäytymiseen (Paavilainen & Pösö 2003). Lapsiin kohdistuvat uhritutkimukset poikkeavat luonteeltaan aikuisiin kohdistuvista tutkimuksista. Suurin osa lapsiuhritutkimuksesta perustuu kyselylomakkeeseen, jolloin lapsen täytyy olla niin varttunut, että hän pystyy täyttämään kyselyn. Väkivaltakokemusten kysyminen suoraan lapsilta

24

on kuitenkin luultavasti luotettavampaa kuin esimerkiksi huoltajalta lapsiinsa kohdistaman väkivallan kysyminen. (Ellonen ym. 2008.) Lapsen omia kuvauksia ja näkemyksiä väkivallasta ei ole kuitenkaan usein pidetty kiinnostavana (Paavilainen & Pösö 2003). Lapsen ajatuksia kuritusväkivallan hyväksymisestä pitäisikin tutkia (Gershoff 2002). On valitettavaa, että lapsen ääni katoaa aikuisten äänten sekaan ja yhteiskunnan instituutioita, kuten perhettä, päivähoitoa ja koulua, kuunnellaan paljon helpommin kuin lasta (Söderholm 2004).

Lasten ja nuorten kaltoinkohtelu Kaltoinkohtelu sisältää fyysisen, psyykkisen ja seksuaalisen väkivallan, hoidon laiminlyönnin (Paavilainen & Pösö 2003) sekä lisäksi lapselle sepitetyn tai aiheutetun sairauden. Kaltoinkohtelun osa-alueet liittyvät usein toisiinsa. Psyykkistä eli emotionaalista kaltoinkohtelua on kaikissa osa-alueissa mukana. (Söderholm 2004.) Rinnakkaiskäsitteenä kaltoinkohtelulle on pahoinpitely (Paavilainen & Pösö 2003). Lapsen ja nuoren kaltoinkohtelu perheessä tarkoittaa ”lapsen vanhempien tai huoltajan tekemää, alle 18-vuotiaan lapsen fyysistä tai emotionaalista kaltoinkohtelua, laiminlyöntiä tai seksuaalista hyväksikäyttöä.” (Flinck ym. 2007). Kaltoinkohtelu on siten ikään kuin yläkäsite, joka sisältää lapseen ja nuoreen kohdistuvat kielteiset tekemisen tai tekemättä jättämisen eri muodot (Paavilainen & Pösö 2003). Kaltoinkohtelun määritelmän kriteerinä on, että toiminta on lapselle tai nuorelle vahingollista. Fyysistä kaltoinkohtelua on helpompi määritellä kuin emotionaalista kaltoinkohtelua, sillä emotionaalisen kaltoinkohtelun ja normaalin kasvatuksen välille on joskus vaikeaa vetää rajaa. (Sinkkonen 2004.) Emotionaalinen kaltoinkohtelu on toimintaa, jossa lapsesta tai nuoresta vastuulliset aikuiset antavat toistuvasti kuvan, ettei hänestä välitetä ja että hän on kelvoton. Aikuinen voi myös antaa lapselle tai nuorelle kuvan, että hän on tärkeä vain, jos hän tyydyttää aikuisten mieltymyksiä. Emotionaalisen kaltoinkohtelun vaikutuksia voidaan havaita niin vuorovaikutuksen, käyttäytymisen kuin keskushermoston tasolla. (Sinkkonen 2004.) Kuritusväkivaltaan liittyy aina emotionaalinen kaltoinkohtelu (Flinck ym. 2007). Fyysistä kaltoinkohtelua ovat taas teot, jotka johtavat vammaan, esimerkiksi nyrkillä iskeminen, potkiminen ja polttaminen. Kuritusväkivalta voi muuttua fyysiseksi kaltoinkohteluksi.


Fyysinen kaltoinkohtelu voi olla jopa kuritusväkivallan tulos. (Gershoff 2002.)

Kuritusväkivalta Suomessa on kuritusväkivalta-käsitteen asemasta aiemmin käytetty ruumiillista kuritusta tai ruumiillista rankaisemista. Lastensuojeluliiton ehdotuksesta otettiin käyttöön käsite kuritusväkivalta 2000-luvulla. Uudella käsitteellä haluttiin selkeyttää eroa kasvatuksen ja väkivallan välillä. (Sosiaalija terveysministeriö 2010.) Ajoittain näkee vieläkin käytettävän käsitettä ruumiillinen kuritus. Kuritusväkivaltaa on muun muassa läpsiminen, töniminen, luunapit, tukistaminen, piiskaaminen ja muut väkivaltaiset teot. ”Kuritusväkivalta on toimintaa, jolla aikuinen pyrkii fyysistä ylivoimaa käyttäen aiheuttamaan lapselle kipua tai epämukavan olon mutta ei fyysistä vammaa, rangaistakseen, tai säädelläkseen lapsen käyttäytymistä” (Sosiaali- ja terveysministeriö 2010.) Myös Straus ja Donnelly (2005) määrittelevät kuritusväkivallan lapsen käytöksen korjaamiseksi tai kontrolloimiseksi fyysisen voiman avulla, jonka tarkoituksena on aiheuttaa lapselle kipua, mutta ei kuitenkaan vammaa. Gershoff (2002) puolestaan määrittelee kuritusväkivallan fyysisiksi teoiksi, jotka eivät johda merkittävään fyysiseen vammaan. Toisaalta kuritusväkivaltana voidaan pitää kaikkea fyysistä kuritusta lasta ja nuorta kohtaan, reaktiona huonoon käytökseen (Zolotor & Puzia 2010). Uusin Lastensuojelun Keskusliiton (Sariola 2012) tekemä asennekysely toi esiin, että suhtautuminen kuritusväkivaltaan on kehittynyt myönteiseen suuntaan. Mielenkiintoista oli, että suhtautuminen vaihteli käytetyn termin mukaan. Suhtautuminen oli kielteisintä kysyttäessä suoraan väkivalta-termiä käyttäen. Lievän tai kohtuullisen kuritusväkivallan hyväksyi 8–14 prosenttia jossain määrin, kysyttäessä ruumiillista kuritusta sen hyväksyi 10–17 prosenttia ja kun kysyttiin tukistamisen tai luunapin antamisen hyväksymistä, jopa 29–39 prosenttia hyväksyi sen. Suhtautuminen muuttuu, kun puhutaan väkivallasta, mutta teko ei muutu miksikään.

Miten lapsia ja nuoria kuritetaan ruumiillisesti? Lapsien ja nuorien kuritusväkivalta on hyvin erilaista lievästä väkivallasta ankaraan. Heitä kuritetaan kädellä, esineellä, kylmällä tai kuumalla vedellä, potkitaan, poltetaan,

26

estetään hengitysteitä toimimasta vapaasti, pakotetaan laittamaan suuhun epämiellyttävän makuista ainetta, sidotaan ja pakotetaan olemaan epämukavissa asennoissa tai paikassa. (Bluestone 2005; Brown & Johnson 2008; Chang ym. 2006; Dobbs 2007; Dobbs ym. 2006; Hester ym. 2009; Irfan & Cowburn 2004; Krugman ym. 1992; Millichamp ym. 2006; Owen 2004; Sanapo & Nakamura 2011; Saunders & Goddard 2008; Vlasis-Cicvaric ym. 2007; Woodward & Fergusson 2002; Youssef ym. 1998.) Tavallisimpia kuritusväkivallan tekoja ovat muun muassa selkäsauna, läimäyttäminen, nipistäminen, tukistaminen, korvien vääntäminen ja esineellä lyöminen (Lepistö 2010; Zolotor & Puzia 2010). Ankaraan kuritusväkivaltaan voidaan luetella polttamisen ja tukehduttamisen lisäksi muun muassa potkiminen, piekseminen sekä mahdollisesti myös lyöminen kovalla esineellä (Runyan ym. 2010). Vaikka lapsia yleensä kuritettaisiin lievemmillä kuritusväkivallan muodoilla, he saattavat joskus joutua kokemaan myös ankarampaa väkivaltaa (Mathurin ym. 2006). Vanhempien välillä on eroa kuritusväkivallan käytön tiheydessä ja voimassa. Kuritusväkivaltaa voi olla useita kertoja viikossa tai harvoin, esimerkiksi kerran vuodessa. Väkivalta voi olla lievä selkäsauna tai ankaraa kepillä hakkaamista. Kuritus voi olla myös useita läimäytyksiä tai vain yksi läimäytys. Vanhemmat ovat myös tilanteessa eri tavalla emotionaalisesti kiihtyneitä, ja he saattavat yhdistää kuritusväkivaltaa muunlaiseen kuritukseen. Kuritusväkivalta voi olla säännöllinen osa lapsen tai nuoren kuritusta, jolloin vanhempi suunnittelee ja kontrolloi tilannetta, eikä tilanteeseen liity vanhemman vahvoja tunteita. Tällöin lapsi tai nuori saattaa hyväksyä kuritusväkivallan paremmin kuin tilanteessa, jossa kuritusväkivalta voi olla viimeinen oljenkorsi vanhemmille. Vanhemmat ovat tällöin turhautuneita ja vihaisia, jolloin myös lapset ja nuoret saattavat reagoida pelokkaasti tai vihaisesti vanhempiinsa. Vanhemmat ovatkin mitä luultavimmin vahvojen tunteiden, kuten vihan, vallassa heidän käyttäessään kuritusväkivaltaa. Kuritustilanteessa vanhempien ja lasten käytös määräytyy tilannetekijöiden, luonteenpiirteiden, iän, temperamentin sekä perherakenteen mukaan. (Gershoff 2002.) On tärkeää ymmärtää, että kuritusväkivallan teot vaihtelevat myös eri maissa ja yhteisöissä (Runyan ym. 2010). Kuritusväkivalta on kielletty laissa ainoastaan 12 prosenttia maailman maista (Zolotor & Puzia 2010). Suomessa kuritusväkivalta määritellään lieväksi väkivallaksi, mutta joissakin


Kuritusväkivalta on toimintaa, jolla aikuinen pyrkii fyysistä ylivoimaa käyttäen aiheuttamaan lapselle kipua tai epämukavan olon, mutta ei fyysistä vammaa, rangaistakseen tai säädelläkseen lapsen käyttäytymistä.

muissa maissa kuritusväkivaltaan voidaan sisällyttää myös ankaraa väkivaltaa. Kuritusväkivallan määritteleminen tiettyjen tekojen perusteella onkin ongelmallista kuritusväkivallan kulttuurisidonnaisuuden ja monimerkityksellisyyden vuoksi. On vaikea jakaa fyysisiä tekoja kuritusväkivallan ja fyysisen pahoinpitelyn välillä. (Straus & Donnelly 2005.)

Miksi lapsia ja nuoria kuritetaan ruumiillisesti? Kuritusväkivallan yksittäisiä riskitekijöitä on vaikea tunnistaa (Ellonen ym. 2008), vaikka tekijöitä on tutkittu paljon.

Riskitekijöitä, jotka johtavat kuritusväkivaltaan, voidaan nähdä muun muassa vanhemmassa, lapsessa, perheessä, sosiokulttuurisessa kontekstissa, tulo- ja koulutuseroissa, rodussa ja etnisyydessä, uskonnossa ja uskonnollisuudessa sekä maantieteellisessä alueessa (Gershoff 2002). Lepistön väitöskirjatutkimuksessa kysyttiin avoimella kysymyksellä nuorten ajatuksia kolmesta tärkeimmästä syystä, miksi käyttää ruumiillista kuritusta. Ruumiillisen kurituksen hyväksyvät selitykset jakautuivat lapseen, aikuiseen ja vuorovaikutukseen liittyviin tekijöihin. Lapseen liittyviä py-

27


syviä ominaisuuksia olivat muun muassa, että lapsi on kauhukakara, kiusaa muita tai on muuten vaarallinen, ärsyttää tai kiukuttelee, ei kunnioita vanhempiaan, on itsepintainen tai on ”tyhmä” (152 mainintaa). Lapsen ohimeneviä käyttäytymisen piirteitä olivat tottelemattomuus, väärin tekeminen, huono käytös, puheen uskomattomuus, alkoholin, huumeiden tai tupakan käyttö ja kouluvaikeudet (612). Aikuiseen liittyviä tekijöitä olivat vanhempien kasvatustarkoitukset (495), aikuisen persoonallisuus (245), vanhempien halu osoittaa valtaansa (49), vanhempien sosiaalistumishistoria eli omat kokemukset lapsuudessa (117), aikuisen viha lasta kohtaan (108), vanhempien stressi (223), aikuisen suuttuminen (253) ja vanhempien alkoholin- tai huumeidenkäyttö (212). Lisäksi mainittiin vuorovaikutustekijöitä, kuten riidat, perheen ongelmat ja kotiintuloaika (49). Katsauksen tuloksien mukaan kuritusväkivaltaan vaikuttavat kulttuuriin, kurittajaan sekä lapseen liittyvät seikat. Lapsesta johtuvat tekijät koostuivat lapsen aggressiivisuudesta muita kohtaan, epäsopivasta käytöksestä, epäsopivasta puheesta, huonoista koulutuloksista, tottelemattomuudesta ja lapsen ymmärtämisestä väärin. Lapsen epäsopiva käytös, aggressiivisuus muita kohtaan ja tottelemattomuus olivat suurimmat syyt kurittaa lasta (Brown & Johnson 2008; Dodds 2007; Dobbs & Duncan 2004; Hester ym. 2009; Sanapo & Nakamura 2011; Saunders & Goddard 2008). Lapsen epäsopiva käytös oli tuhmana olemista, varastamista vanhemmilta, meluamista, talon järjestyksen häiritsemistä sekä rahan pyytämistä (Brown & Johnson 2008; Dobbs & Duncan 2004; Hester ym. 2009; Sanapo & Nakamura 2011; Saunders & Goddard 2008). Aggressiivisuus oli muiden lyömistä ja satuttamista, yleistä väkivaltaisuutta muita kohtaan, tappeluita sekä sisarusten itkettämistä (Dobbs 2007; Dobbs ym. 2006; Dobbs & Duncan 2004; Hester ym. 2009; Sanapo & Nakamura 2011). Tottelemattomuus oli puolestaan itsepäistä ja tottelematonta käytöstä (Dobbs

& Duncan 2004; Hester ym. 2009; Sanapo & Nakamura 2011). Lasta kuritettiin myös, koska hän puhui epäsopivasti, sai huonot koulutulokset tai hänet ymmärrettiin väärin (Hester ym. 2009; Irfan & Cowburn 2004; Krugman ym. 1992; Millichamp ym. 2006; Owen 2004; Sanapo & Nakamura 2011). Lapsen epäsopiva puhe oli aikuisten puheen keskeyttämistä merkityksettömällä tai epäkunnioittavalla tavalla (Sanapo & Nakamura 2011), vastaamista takaisin ja valehtelemista (Hester ym. 2009). Katsauksessa kuritusväkivallan johtuminen kurittajasta tarkoitti sitä, että vanhempien tietyt ominaisuudet aiheuttivat kuritusväkivaltaa, että vanhemmat kiihtyivät väkivaltatilanteessa ja että aikuiset unohtivat lyödyksi tulemisen tunteen (Millchamp ym. 2006; ; Sanapo & Nakamura 2011; Saunders & Goddard 2008). Vanhempien tietyt ominaisuudet koostuivat vanhempien luonteenpiirteistä ja äkkipikaisesta luonteesta, alkoholismista (Millchamp ym. 2006) sekä vanhempien tavasta lievittää kireyttään lyömällä (Saunders & Goddard 2008). Vanhempien kiihtyneisyys väkivaltatilanteessa rakentui vanhempien vihaisesta tai turhautuneesta tunteesta, vanhempien maltin menetyksestä sekä vanhempien käytöksen kontrolloimattomuudesta (Sanapo & Nakamura 2011; Saunders & Goddard 2008). Kulttuurista johtuvat tekijät sisälsi puolestaan ajatuksen, että kuritusväkivalta kuuluu lapsen kasvatukseen. Kuritusväkivaltaa käytetään lastenkasvatuskeinona (Brown & Johnson 2008), opettamaan lapselle oikean ja väärän eroa sekä kuritusväkivallan siirtymiseen sukupolvelta toiselle (Saunders & Goddard 2008). Kuritusväkivallan perinne on ollut Suomessa vahva (Kallio & Tupola 2004). Myös esimerkiksi Yhdysvalloissa osa lainsäätäjistä, mediasta ja tieteellisistä julkaisuista puolustaa yhä kuritusväkivaltaa lastenkasvatuskeinona ja väheksyy ei-väkivallattomia keinoja (Straus 2001). Kuritusväkivalta

Kuritusväkivallasta aiheutuu fyysisiä seurauksia, käytöksen muuttumista, kielteisiä vaikutuksia läheisiin ihmissuhteisiin ja tunnereaktioita.

28


onkin Yhdysvalloissa laillista ja sosiaalisesti hyväksyttävää (Straus & Donnelly 2005). Kulttuurilliset tekijät tulevat toisaalta esiin myös lapsen mielipiteissä, joihin vaikuttavat vahvasti aikuisen ja kulttuurin mielipiteet. Yhteiskunnassa tai perheessä vallalla oleva ajatus, että kuritusväkivalta on oikeutettua ja että kuritusväkivalta johtuu lasten käytöksestä, vaikuttaa myös lasten kokemuksiin ja ajatuksiin kuritusväkivallasta. Lapsien ja nuorten ajatuksiin vaikuttavat paljon sosiaalistuminen yhteiskunnan ja perheen arvoihin ja ajatuksiin. Lepistön (2010) tutkimus puolestaan osoitti, että perheväkivallan todistaminen oli yhteydessä väkivallan kokemiseen ja eri väkivallan muodoilla oli merkitsevä yhteys toisiinsa. Väkivaltaa kokeneet nuoret suhtautuivat myönteisemmin kuritusväkivallan käyttöön.

Minkälaisia seurauksia kuritusväkivallasta on lapselle ja nuorelle? Tutkimusten mukaan on selvää, että väkivallalle altistuminen on vakava riskitekijä kehitykselle. Perheväkivallan vaikutus lapsen ja nuoren elämään riippuu lapsen iästä ja sukupuolesta, väkivallan määrästä, kestosta, toistuvuudesta, laadusta ja vakavuusasteesta, läheisyydestä ja riippuvuudesta tekijään, suojaavien tekijöiden määrästä ja laadusta sekä muiden mahdollisten riskitekijöiden samanaikaisuudesta. Väkivallan aiheuttamat traumakokemukset vaikuttavat lapseen ja nuoreen suoraan, ja toisaalta väkivallan keskellä eläminen vaikuttaa perheen aikuisten kykyyn toimia vanhempina. Väkivallan kielteiset vaikutukset lapsen ja nuoren kehitykseen välittyvätkin osittain vanhemmuuden ongelmien kautta. Lisäksi fyysiset, emotionaaliset ja käyttäytymishäiriöt vaihtelevat sen mukaan, missä kehitysvaiheessa lapsi on teon tapahtuessa. (Dubowitz 2002; Oranen & Laaksamo 2003; Turner ym. 2006; Upola 2006.)

Kuritusväkivalta voi aiheuttaa lapsen ja nuoren kehitykseen monia ongelmia. Kuritusväkivalta saattaa lisätä aggressiivisuutta sekä aiheuttaa vanhemman ja lapsen suhteeseen epäluottamusta. Kuritusväkivalta haittaa lapsen tai nuoren tunteiden kehittämisen hallintaa, ja hänestä voi tulla uhmakas. (Pulkkinen 2003.) Kuritusväkivallalla saattaa olla vanhempien toivomia vaikutuksia kuritusväkivallan aikana ja välittömästi sen jälkeen, mutta tätä pitemmällä aikavälillä kuritusväkivallan vaikutukset eivät juuri onnistu muuttamaan lapsen ja nuoren käytöstä paremmaksi (Gershoff 2002).

Väkivallan kielteiset vaikutukset lapsen ja nuoren kehitykseen välittyvätkin osittain vanhemmuuden ongelmien kautta. Kuritusväkivalta voi aiheuttaa lapsen ja nuoren kehitykseen monia ongelmia.

Lepistön väitöskirjatutkimuksessa nuorilta kysyttiin ruumiillisen kurituksen seurauksia. Kurituksen seurauksia pidettiin valtaosaltaan kielteisinä. Kielteisiä seurauksia olivat fyysiset vammat ja kipu (198 mainintaa), traumat (445), psyykkiset vaikeudet (kuten ahdistus, levottomuus, arkuus, masentuneisuus; 430), muita kielteisiä seurauksia (kuten ikävät muistot, itsetunto-ongelmat, luottamuksen puute ja ongelmat sosiaalisissa suhteissa; 133), pelko vanhempia kohtaan, luottamuksen menettäminen tai turvattomuus (235), viha vanhempia kohtaan (15), aggressiivisuus ja pienempien kiusaaminen (279), tavan jatkuminen seuraavaan sukupolveen (99), pako tilanteesta eli karkaaminen kotoa tai avun etsimisen viinasta (13) sekä vanhempien uhmaaminen (10). Myönteisiksi seurauksiksi mainittiin, että kuritus kasvattaa henkisesti ja opettaa kestävyyttä (20), lisää vanhempien kunnioitusta (15) sekä opettaa, että on tehnyt väärin tai opettaa tottelemaan (193). Katsauksen mukaan kuritusväkivallasta seurasi fyysisiä seurauksia, käytöksen muuttumista, kielteisiä seurauksia läheisiin ihmissuhteisiin ja tunnereaktioita. Fyysiset seuraukset koostuivat lukuisista oireista ja vammoista. Oireita ja vammoja olivat fyysinen kipu, punoitus ja arkuus, mustelmat, kuhmut, ruhjeet, haavat, tajuttomuus, tärähdykset,

29


Puuttumisen ensimmäinen askel on ilmiön tunnustaminen eli lapsiin ja nuoriin kohdistuvan väkivallan mieltäminen arki­ ajattelussa väkivallaksi siinä missä aikuisiinkin kohdistuvan väkivallan.

näön menetys toisesta silmästä, murtuneet luut, lääketieteellisen hoidon tarvitseminen ja ylipäänsä erilaiset fyysiset vammat (Bluestone 2005; Brown & Johnson 2008; Dobbs 2007; Dobbs & Duncan 2004; Millchamp ym. 2006; Saunders & Goddard 2008; Youssef ym. 1998). Myös pysyvä vammautuminen mainittiin (Youssef ym. 1998). Lapset ja nuoret voivat reagoida kuritusväkivaltaan monin eri tavoin (Mulvaney & Mebert 2010). Katsauksessa todettiin lapsen käytöksen muuttuvan kuritusväkivallan seurauksena. Käytöksen muuttuminen merkitsi sekä sääntörikkomuksia että käytöksen muuttumista paremmaksi. Käytöksen muuttuminen tarkoitti sekä kielteisiä (Dobbs 2007; Dobbs ym. 2006) että myönteisiä muutoksia (Dobbs

30

& Duncan 2004). Kuritusväkivallasta oli kielteisiä seurauksia läheisille ihmissuhteille, mikä ilmeni kostonhaluna ja kielteisinä tunteina kurittajaa kohtaan. Kostonhalu kohdistui sekä vanhempia että sisaruksia kohtaan (Dobbs 2007; Dobbs ym. 2006) ja yleisesti kostonhaluna (Sanapo & Nakamura 2011). Kielteisiä tunteita kurittajaa kohtaan olivat pelko, viha ja inho vanhempaa kohtaan (Dobbs 2007; Dobbs ym. 2006; Saunders & Goddard 2008). Lapset saattoivat tuntea vihaa vanhempaa kohtaan, mutta uskalsivat näyttää sitä vain muita kohtaan (Dobbs ym. 2006). Kuritusväkivallan uhreilla ilmeni erilaisia tunnereaktioita. Tunnereaktiot koostuivat kielteisistä tunteista, tunteenpurkauksista ja järkytyksestä. Lapset tunsivat vihaa, surua, emotionaalista kipua, hylkimistä, kiukkua, yksinäisyyt-


tä, surullisuutta, pahaa mieltä, häpeää, pelkoa, ärtymystä, alemmuuden tunnetta, alakuloisuutta, turvattomuutta, pelkoa siitä, että tulee uudestaan lyödyksi, ja yleisesti erilaisia tunteita (Bluestone 2005; Brown & Johnson 2008; Dobbs 2007; Dobbs ym. 2006; Sanapo & Nakamura 2011; Saunders & Goddard 2008). Lapset saattoivat purkaa tunteitaan itkien (Dobbs 2007; Dobbs ym. 2006). Lapset kokivat muun muassa häpeää ja alemmuuden tunnetta sekä surua ja alakuloisuutta. Kuritusväkivalta voikin lopulta johtaa alentuneeseen itsetuntoon ja lisääntyneeseen masennukseen (Mulvaney & Mebert 2010). Lapsilla oli myös aggressiivisia tunteita, kuten vihaa, kiukkua, ärtymystä, inhoa sekä kostonhalua. Nämä tunteet voivat johtaa aggressiiviseen käytökseen. Lasten tuntema kostonhalu ja aggressiiviset tunteet voivat kertoa siitä, että lapset ovat kokeneet kuritusväkivallan epäoikeudenmukaiseksi. Kuritusväkivallan on todettu lisäävän niin lyhyellä kuin pitkällä aikavälillä käytöksen aggressiivisuutta. Lapset oppivat, että joissakin tilanteissa on oikeutettua ja hyväksyttävää aiheuttaa kipua toisille, koska heillekin aiheutetaan kipua. (Paolucci & Violato 2004.) Lapset saattavat kokea, että kuritusväkivalta on epäoikeudenmukaista (Steely & Rohner 2006) ja että he eivät ansaitse sitä (Erkman & Rohner 2006). Katsauksen avulla todettiin kuritusväkivallan aiheuttavan kielteisiä seurauksia läheisille ihmissuhteille. Kuritusväkivalta vähentää ylipäänsä kiintymystä (Mulvaney & Mebert 2010). Lapset, jotka kokevat heidän vanhempiensa jatkuvasti satuttavan heitä kuritusväkivallalla, alkavat pelätä vanhempiaan ja katkeroitua heitä kohtaan. Tämä puolestaan murentaa luottamusta ja läheisyyttä lapsen ja vanhemman välillä varhaisessa lapsuudessa. (Gershoff 2002.) Gershoffin (2002) meta-analyysin mukaan vanhemmalla, tilannetekijöillä sekä lapsella on osansa kuritusväkivallan seurauksiin. Kaikki lapset, jotka kokevat kuritusväkivaltaa, eivät tule aggressiivisiksi tai rikollisiksi. Kuritusväkivallan seurauksien määrittämisen ongelma näkyy siinä, että esimerkiksi poikia kuritetaan enemmän kuin tyttöjä. On kuitenkin vaikea sanoa, kuritetaanko poikia enemmän, koska he ovat aggressiivisia, vai onko aggressiivisuus poikien kuritusväkivallan tulos. (Gershoff 2002.) Gershoffin (2002) mukaan vanhempien mielestä kuritusväkivallan tärkeimpänä tarkoituksena on lopettaa lapsen huono käytös välittömästi. Suurin osa tutkimuksista, jonka tarkoituksena on tutkia yhteyttä kuritusväkivallan ja

Lapset, jotka kokevat vanhempiensa jatkuvasti satuttavan heitä kuritusväkivallalla, alkavat pelätä vanhempiaan ja tuntea katkeruutta heitä kohtaan.

lapsen tottelevaisuuden välillä, ei kuitenkaan havainnoi välittömiä kuritusväkivallan seurauksia ja mahdollista lapsen välitöntä tottelevaisuutta. Tutkijoiden välillä ei ole myöskään yksimielisyyttä siitä, pitäisikö tutkimuksissa arvioida ainoastaan vanhempien tekoja vai myös vanhempien tekojen vaikutuksia lapseen. Kehityspsykologisten tapahtumien syy-seuraussuhteet ovat ongelmallisia. (Sinkkonen 2004.)

Pohdinta Huolimatta siitä, että YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista kieltää kaiken lapsiin kohdistuvan ruumiillisen ja henkisen väkivallan, vahingoittamisen, pahoinpitelyn, laiminlyönnin, välinpitämättömyyden, huonon kohtelun sekä hyväksikäytön, ei kaikkea tätä pidetä väkivaltana. Väkivallan kokemisessa tulisi kuitenkin lähteä siitä, että jokainen voi määritellä kokemuksensa ja sen, minkä kokee väkivallaksi. Satunnaista tai yksittäistä vihanilmaisua, puhumattomuutta tai rumaa sanaa ei useinkaan pidetä väkivaltana, mutta jos se on toistuvaa, se saattaa olla hyvinkin väkivaltaista vallan käyttöä. On tärkeä tunnistaa, että eri osapuolet voivat kokea ja kuvata perheväkivaltaa eri tavoin. Lepistön (2010) tutkimuksessa nuoret kuvasivatkin, että aina ei pahinta ole lyönti, vaan lyönnin odottaminen.

31


Kuritusväkivalta voidaan nähdä ihmisoikeuskysymyksenä. Lapsil­ la ja nuorilla on yhtäläiset oikeudet fyysiseen koskemattomuuteen ja väkivallattomuuteen kuin aikuisillakin.

Tutkimustulokset vahvistavat, että perheväkivallan näkeminen ja kuritusväkivallan kokeminen ovat vakavamman perheväkivallan riskitekijöitä. Perheväkivallalla eriasteisena on suuri vaikutus nuoren hyvinvointiin ja riskikäyttäytymiseen. Nuorten ja perheiden kanssa työskentelevien tulisikin kiinnittää huomiota jo väkivallan lievempiin muotoihin kielteisen kehän katkaisemiseksi. Puuttumisen ensimmäinen askel on ilmiön tunnustaminen eli lapsiin ja nuoriin kohdistuvan väkivallan mieltäminen arkiajattelussa väkivallaksi siinä missä aikuisiinkin kohdistuvan väkivallan. Vakava fyysinen väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö tunnustetaan Suomessa jo melko yleisesti kielletyksi, mutta sen sijaan kuritusväkivaltaa ei aina mielletä väkivallaksi. Myös laiminlyönti tulisi tunnustaa yhdeksi väkivallan muodoksi. Ilmiön tunnustamisen ohella olennaista on ilmiön tunnistaminen eli sen määritteleminen, mikä käytännössä on väkivallaksi tunnustettua toimintaa. Tämä edellyttää avointa keskustelua kaikesta väkivallasta, sen tunnusmerkeistä ja vaikutuksista. Lasten ja nuorten näkökulmasta erityinen vastuu puuttumisesta on vanhemmilla ja perheväkivallan yhteydessä usein viranomaisilla. Viranomaisten rooli korostuu, sillä lapsi tai nuori harvoin on aktiivinen avunhakija perheen ongelmiin. (Humppi & Ellonen 2010.) Tähän työntekijät tarvitsevat tukea niin työyhteisöltään kuin esimiehiltäänkin sekä yhdessä sovittuja toimintamalleja. Kuritusväkivallan pitkäaikaisseurauksista on paljon tutkimustietoa, vaikkakin syy- ja seuraussuhteiden varmistaminen on ongelmallista (Straus 2001). Huolimatta runsaasta tutkimustiedosta kuritusväkivallan seurauksista uhrien näkökulma on jäänyt vähälle huomiolle. Lepistön tutkimuksessa (2010) ei kartoitettu väkivallan seurauksia, mutta ruumiillisen kurituksen seurauksia nuoret miettivät avoimen kysymyksen muodossa ja toivat esiin myös väkivallan yleistymisen ja siirtymisen sukupolvelta toiselle. Yleensä

32

kuitenkin yksittäinen ihminen, lapsi tai nuori itse, vanhempi tai heidän kanssa työskentelevä, näkee vain yksittäisen tapahtuman. Olisi kuitenkin syytä pysähtyä miettimään tapahtumien ketjua. Tietoa voidaan hyödyntää myös käsitteellisesti (Kylmä & Juvakka 2007). Kuritusväkivallan käsitteeseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Kuritusväkivalta käsitteen rinnalla käytetään edelleen muun muassa ruumiillista kuritusta ja ruumiillista rangaistusta. Suomalaisessa tutkimuksessa on huomioitava kuritusväkivallan monimuotoisuus ja kulttuurisidonnaisuus. Tutkimuksen tasolla tunnutaan myös vähättelevän kuritusväkivaltakokemuksia erottamalla ne fyysisestä kaltoinkohtelusta. Suomessa määritellään kuritusväkivalta toiminnaksi, joka ei aiheuta fyysisiä vammoja, joita fyysinen kaltoinkohtelu puolestaan aiheuttaa. Tällaisella ajattelutavalla vähätellään muita kuin fyysisiä seurauksia, vaikka tiedetään, että henkiset seuraukset saattavat olla jopa vahingollisempia kuin fyysiset. Kuritusväkivalta saattaa todellisuudessa olla fyysisen kaltoinkohtelun määritelmän mukaista fyysisiä vammoja aiheuttavaa. Joissakin kuritusväkivaltatutkimuksissa onkin otettu mukaan fyysiseksi kaltoinkohteluksi luokiteltavaa väkivaltaa. Voisiko fyysinen kaltoinkohtelun määritelmä sisältääkin niin lievän kuin ankaran fyysisen väkivallan ja siten myös kuritusväkivallan? Täten kuritusväkivallan kielteisyys kasvaisi myös tutkimuksen tasolla. Tämä voisi vaikuttaa kielteisiin asenteisiin myös yleisesti yhteiskunnassa. Kuritusväkivalta voidaan nähdä ihmisoikeuskysymyksenä. Lapsilla ja nuorilla on yhtäläiset oikeudet fyysiseen koskemattomuuteen ja väkivallattomuuteen kuin aikuisillakin. Valitsemalla tutkimuksen näkökulmaksi lasten ja nuorten näkökulma voidaan osaltaan vahvistaa heidän oikeuksiaan.


Kirjallisuus

Bluestone C. 2005. Personal disciplinary history and views of physical punishment: Implications for training mandated reporters. Child Abuse Review 14, 240–258.

Hester M., He J. & Tian L. 2009. Girls’ and boys’ experiences and perceptions of parental discipline and punishment while growing up in China and England. Child Abuse Review 18, 401–413.

Brown J. & Johnson S. 2008. Childrearing and child participation in Jamaican families. International Journal of Early Years Education 16, 31–40.

Humppi S-M. & Ellonen N. 2010. Lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö. Tapausten tunnistaminen, rikosprosessi ja viranomaisten yhteystyö. Tampere, Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksia 40.

Butchart A., Phinney A., Mian M. & Fürniss T. 2006. Preventing child maltreatment: a guide to taking action and generating evidence. World Health Organization and International Society for Prevention of Child Abuse and Neglect. http://whqlibdoc.who.int/publications/2006/9241594365_eng.pdf. Viitattu 6.8.2008.

Irfan S. & Cowburn M. 2004. Disciplining, chastisement and physical child abuse: Perceptions and attitudes of the British Pakistani community. Journal of Muslim Minority Affairs 24, 89–98.

Chang IJ., Pettit RW. & Katsurada E. 2006. Where and when to spank: a comparison between U.S. and Japanese college students. Journal of Family Violence 21, 281–286. Dobbs T. 2007. What do children tell us about physical punishment as a risk factor for child abuse? Social Policy Journal of New Zealand 30, 142–162. Dobbs T. & Duncan J. 2004. Children´s perspectives on physical discipline: A New Zealand example. Child Care in Practice 10, 367–379. Dobbs T., Smith A. & Taylor N. 2006. “No, we don’t get a say, children just suffer the consequences”: Children talk about family discipline. The International Journal of Children´s Rights 14, 137–156. Dubowitz H. 2002. Child neglect: Outcomes in highrisk urban preschoolers. Pediatrics 109, 1100–1107. Dufva V. 2001. Mikä lapsella hätänä? Perheväkivalta koulun henkilöstön näkökulmasta. Helsinki, Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 25. Ellonen N., Kääriäinen J., Salmi V. & Sariola H. 2008. Lasten ja nuorten väkivaltakokemukset. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 87 / Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 71. http://www.poliisi.fi/poliisi/poliisioppilaitos/home.nsf/files/lapsiuhritutkimus_raportti/$file/lapsiuhritutkimus_raportti.pdf. Viitattu 3.10.2008. Erkman F. & Rohner R. 2006. Youths´ perceptions of corporal punishment, parental acceptance, and psychological adjustment in a Turkish metropolis. Cross-Cultural Research 40, 250– 267. Flinck A., Merikanto J. & Paavilainen E. 2007. Lasten fyysisen pahoinpitelyn tunnistaminen ja siihen puuttuminen yliopistollisessa sairaalassa. Hoitotiede 19, 163–173. Gershoff E. 2002. Corporal punishment by parents and associated child behaviors and experiences: A meta-analytic and theoretical review. Psychological Bulletin 128, 539–579. Gilbert R., Widom CS., Browne K., Fergusson D., Webb E. & Janson S. 2009. Burden and consequences of child maltreatment in high-income countries. The Lancet 373, 68–81.

Kallio P. & Tupola S. 2004. Lapsen fyysinen pahoinpitely. Teoksessa: Söderholm A., Halila R., Kivitie-Kallio S., Mertsola J. & Niemi S. (toim.) Lapsen kaltoinkohtelu. Helsinki, Kustannus Oy Duodecim, 87–101. Korkeela-Leppälä T. 2001. Naisen ambivalenssi perheväkivaltaa sisältävässä parisuhteessa. Teoksessa: Ojuri A. (toim.) Hukasta kukkaan. Naisen tie väkivallasta selviytymiseen. Helsinki, Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 29, 25–52. Krug E., Dahlberg L., Mercy J., Zwi A. & Lozano R. (Eds.) 2005. World report on violence and health. Geneva, World Health Organization. Krugman S., Mata L. & Krugman R. 1992. Sexual abuse and corporal punishment during childhood: a pilot retrospective survey of university students in Costa Rica. Pediatrics 90, 157–161. Kylmä J. & Juvakka T. 2007. Laadullinen terveystutkimus. Helsinki, Edita Publishing Oy. Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 361/1983. http:// www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1983/19830361. Viitattu 5.1.2012. Lepistö S. 2010. Nuorten kokema perheväkivalta. Malli hyvinvoinnista ja selviytymisestä. Akateeminen väitöskirja. Tampere, Acta Universitatis Tamperensis 1552. Mathurin M., Gielen U. & Lancaster J. 2006. Corporal punishment and personality traits in the children of St. Croix, U.S. Virgin Islands. Cross-Cultural Research 40, 306–324. Millichamp J., Martin J. & Langley J. 2006. On the receiving end: Young adults describe their parents’ use of physical punishment and other disciplinary measures during childhood. Journal of the New Zealand Medical Association 119, 13–26. Mulvaney M. & Mebert C. 2010. Stress appraisal and attitudes towards corporal punishments as intervening processes between corporal punishment and subsequent mental health. Journal of Family Violence 25, 401–412. Nyqvist L. 2001. Väkivaltainen parisuhde, asiakkuus ja muutos. Helsinki, Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 28.


Oranen M. (toim.) 2001. Perheväkivallan varjossa. Raportti lapsikeskeisen työn kehittämisestä. Helsinki, Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 30.

ma 2010–2015. Helsinki, Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 7. http://www.stm.fi/julkaisut/nayta/_julkaisu/1537947. Viitattu 2.11.2010.

Oranen M. 2004. Lapsi ja perheväkivalta. Teoksessa: Söderholm A., Halila R., Kivitie-Kallio S., Mertsola J. & Niemi S. (toim.) Lapsen kaltoinkohtelu. Helsinki, Duodecim, 128–152.

Steely A. & Rohner R. 2006. Relations among corporal punishment, perceived parental acceptance, and psychological adjustment in Jamaican youths. Cross-Cultural Research 40, 268–286.

Oranen M. & Laaksamo E-M. 2003. Lapsikeskeinen väkivaltatyö turvakodeissa. Teoksessa: Paavilainen E. & Pösö T. (toim.) Lapset, perhe ja väkivaltatyö. Helsinki, WSOY, 237–258.

Straus M. 2001. New evidence for the benefits of never spanking. Society 38, 52–60.

Owen S. 2004. Corporal punishment experiences and attitudes in a sample of college students. Psychological Reports 94, 348–350. Paavilainen E. & Pösö T. 2003. Lapset, perhe ja väkivaltatyö. Helsinki, WSOY. Paolucci E. & Vialotto C. 2004. A Meta-Analysis of the published research on the affective, cognitive, and behavioral effects of corporal punishment. The Journal of Psychology 138, 197–221. Pulkkinen L. 2003. Lapsuusiän kasvatusilmapiiri ja aikuisiän sosiaalinen toimintakyky. Duodecim 119, 1801–1803. Runyan D., Shankar V., Hassan F., Hunter W., Jain D., Paula C., Bangdiwala S., Ramiro L., Muñoz S., Vizcarr B. & Bordin I. 2010. International variation in harsh child discipline. Pediatrics 126, 701–711. Sanapo MS. & Nakamura Y. 2011. Gender and physical punishment: the Filipino children’s experience. Child Abuse Review 20, 39–56. Sariola H. 2008. How historical attitudes to violence to children were changed. http://www.childrenwebmag.com/articles/child-care-social-issues/how-historical-attitudes-to-violence-to-children-were-changed. Viitattu 13.8.2008. Sariola H. 2012. Kuritusväkivaltaa koskevat asenteet ja lapsiin kohdistuvan väkivallan kehitystrendejä Suomessa. Lastensuojelun Keskusliiton Taloustutkimuksella teettämän kyselyn tulokset. http://www.lskl. fi/tiedottaa/tiedotusvalineille/tiedotteet/tiedotteet_2012/yha_harvempi_hyvaksyy_kuritusvakivallan.2550.news. Viitattu 24.9.2013. Saunders B. & Goddard C. 2008. Some Australian children’s perceptions of physical punishment in childhood. Children & Society 22, 405–417. Sinkkonen J. 2004. Lapsen emotionaalinen kaltoinkohtelu. Teoksessa: Söderholm A., Halila R., Kivitie-Kallio S., Mertsola J. & Niemi S (toim.). 2004. Lapsen kaltoinkohtelu. Helsinki, Kustannus Oy Duodecim, 75–86. Sosiaali- ja terveysministeriö. 2010. Älä lyö lasta! Kansallinen lapsiin kohdistuvan kuritusväkivallan vähentämisen toimintaohjel-

Straus M. & Donnelly M. 2005. Theoretical approaches to corporal punishment. Teoksessa: Donnelly M. & Straus M. Corporal punishment of children in theoretical perspective. USA, New Haven, Yale University Press, 3–7. Tampereen yliopiston elektroninen aineisto. http://helios.uta.fi:2079/lib/tampere/docDetail.action?docID=10170859. Viitattu 20.1.2012. Söderholm A. 2004. Johdanto. Teoksessa: Söderholm A., Halila R., Kivitie-Kallio S., Mertsola J. & Niemi S. (toim.) Lapsen kaltoinkohtelu. Helsinki, Kustannus Oy Duodecim, 10–15. Turner HA., Finkelhorn D. & Ormond R. 2006. The effect of lifetime victimization on the mental health of children and adolescents. Social Science and Medicine 62, 13–27. UNICEF ”Kuritus ei kasvata” -kampanja 2011. http://www.unicef.fi/ kurituseikasvata. Viitattu 20.1.2012. Upola S. 2006. Kokemuksia Lapin keskussairaalan perhe- ja verkostokeskeisestä työskentelymallista. Teoksessa: Antikainen J. & Taskinen S. (toim.) Seksuaalisesti hyväksikäytettyjen lasten ja lapsia hyväksikäyttäneiden nuorten hoito. Helsinki, Stakes, 174–182. Vlasis-Cicvaric I., Prpic I., Boban M. & Korotaj Z. 2007. Children’s reflections on corporal punishment. Public Health 121, 220–222. Woodward L. & Fergusson D. 2002. Parent, child and contextual predictors of childhood physical punishment. Infant and Child Development 11, 213–236. Youssef R., Attia M. & Kamel M. 1998. Children experiencing violence I: Parental use of corporal punishment. Child Abuse & Neglect 22, 959–973. Zolotor A. & Puzia M. 2010. Bans against corporal punishment: A systematic review of the laws, changes in attitudes and behaviours. Child Abuse Rewiev 19, 229–247.


Miia Pitkänen Kehittämispäällikkö, VTL Ensi- ja Turvakotien liitto ry

3

Sisarusten välinen väkivalta ”Sisarussuhteissa se on enemmän henkilökohtaisempaa”

Lyön, potkin, tukistan, puren siskoani yhä harvemmin. Kadun aina mitä teen, mutta liian myöhään. Siinä vaiheessa joudun pitämään sitä käsistä kiinni, ettei se tee mitään mulle. Olen 14-vuotias ja sisko on 5 vuotta nuorempi. Hävettää kiusata niin pientä.” (Ote Meidän Perhe -lehden keskustelupalstalta)

Sisarusten välinen väkivalta piiloutuu Sisarusten välistä väkivaltaa on tutkittu ja ilmiötasolla määritelty Suomessa vähän. Kuitenkin voimme olettaa, että myös suomalaisissa sisarussuhteissa ilmiö on olemassa yhtä vankasti kuin perheväkivalta perhesuhteissa. Sisaruussuhde on usein elämään liittyvistä ihmissuhteista pitkäaikaisin. Parhaimmillaan sisarussuhde on lapselle merkittävä tukipilari, pahimmillaan vakava kehityksellinen uhka, jonka vuoksi voi kadottaa oman arvokkuuden tunteensa. Sisarussuhteen vääristyneet valtarakenteet luovat kontekstin väkivallan eri muodoille. Seuraukset ovat merkittäviä lapsen senhetkisessä elämäntilanteessa ja ne heijastuvat usein pitkälle aikuisuuteen.

36

Sisarusten välillä ilmenevä väkivalta on muodoltaan fyysistä, henkistä tai molempien muotojen samanaikaista tai vuoroittaista ilmenemistä. Väkivalta ilmenee myös toisen omaisuuden vahingoittamisena, varastamisena, seksuaalisena väkivaltana tai netissä tapahtuvana kiusaamisena ja väkivaltana. Sisarusten välistä väkivaltaa pidetään erityisenä perhesuhteissa tapahtuvan väkivallan muotona, koska sitä lähestytään normalisoinnin muodossa (Caspi 2012, 113). Sisarussuhteessa ilmenevä väkivalta määrittyy helposti normaalina sisarusten välisenä nahisteluna, johon vanhemmat eivät


puutu ja jonka tunnistaminen on haastavaa myös ammattilaisille. Lasten ajatellaan olevan vähemmän tietoisia normeista sekä seurauksista ja käytökseltään impulsiivisempia. Kuitenkin tutkimustieto osoittaa sisarusten välisen väkivallan olevan seurauksiltaan vakava väkivallan muoto (Finkelhor 2006). Ilmiönä sisarusten välinen väkivalta jää helpommin tunnistamatta, koska sisarussuhteet rakentuvat perheen yksityisyydessä. Perheen sisäinen vuorovaikutusilmapiiri ja valtasuhteet muodostuvat perheenjäsenten välillä ja niissä tapahtuvat, vaurioittavat toimintatavat rakentuvat asteittain. Sisarusten välinen väkivalta piiloutuu helposti perheen yksityisyyteen. Turvallisen lapsuuden näkökulmasta on välttämätöntä, että myös sisarusten välisen väkivallan muodot tunnistetaan. Yhtä tärkeää on ymmärtää sisarussuhteessa tapahtuvan väkivallan traumatisoiva vaikutus lapsen ja nuoren kehitykseen.

Aineistona haastattelut Ensi- ja turvakotien liitossa on systemaattisesti kehitetty lasten kanssa tehtävää väkivaltatyötä 1990-luvun loppupuolelta. Vuonna 2011 käynnistyi RAY:n rahoittama Turvaverkko-projekti, jossa keskityttiin erityisesti kehittämään nuorten kanssa tehtävää väkivaltatyötä. Etelä-Karjalan perhetyön kehittämisyhdistys ry toteutti pilotin, jonka tavoitteena oli tarkentaa sisarusten välisen väkivallan ilmiötä. Kuvaamisessa hyödynnettiin ammattilaisten sekä lasten ja nuorten haastatteluaineistoa. Tässä artikkelissa kuvataan pilotin aineistojen avulla sisarusten välisen väkivallan sisältöä, jotta ilmiö havaittaisiin paremmin ja tieto aiheesta lisääntyisi. Artikkelin aineistot muodostuvat nuorten ryhmäkeskustelusta, ammattilaisten fokusryhmähaastattelusta ja Meidän Perhe -lehden keskustelupalstan sisällöstä. Nuorten ryhmähaastattelu toteutettiin keväällä 2013. Neljä 8. -luokkalaista tyttöä ja neljä poikaa keskusteli fokusryhmänä sisaruudesta ja siihen liittyvästä väkivallasta. Ryhmäkeskusteluaineiston avulla tarkasteltiin, miten nuoret määrittelevät sisaruussuhteessa ilmenevän väkivallan. Nuoret nostivat keskustelussa esille myös muita heidän mielestään ilmiöön läheisesti liittyviä teemoja: kaveruuden, nettimaailman ja koulun. Ryhmähaastatteluun osallistuvilla nuorilla ei tarvinnut olla omaa kokemusta sisaruussuhteessa koetusta väkivallasta.

Ammattilaisten fokusryhmähaastattelu toteutettiin keväällä 2012. Haastatteluun osallistui kahdeksan lasten ja perheiden parissa työskentelevää ammattilaista: mm. väkivallan tekijöiden työntekijä (aikuistyö), lastensuojelun sosiaalityöntekijä, turvakodin työntekijä, sosiaaliohjaaja poliisista, nuorisopsykiatrian sairaanhoitaja ja koulukuraattori. Ammattilaisten fokusryhmähaastattelussa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset kuvasivat, miten sisarusten välinen väkivalta näkyy lasten ja nuorten kanssa tehtävässä työssä sekä miten perhettä voidaan auttaa. Auttamisessa korostui erityisesti ilmiön tunnistamisen haastavuus ja nimeämisen tärkeys, jotta myös vanhemmat ymmärtäisivät sisarussuhteessa ilmenevät väkivallan vaikutukset.

Kummassakin haastattelutilanteessa käytettiin väljää kysymysrunkoa, jossa keskeisimmät kysymykset olivat seuraavat: • Minkälaisia kielteisiä asioita sisaruussuhteeseen voi liittyä ja mikä koetaan väkivallaksi? • Miten aikuisten tulisi huomioida ja puuttua sisarusten välillä ilmenevään väkivaltaisuuteen?

Molemmat haastatteluaineistot teemoitettiin sisällön analyysin menetelmällä. Aineistot nauhoitettiin haastattelutilanteissa ja litteroitiin ilman tunnistetietoja (nimeä, asuinpaikkaa tms. henkilöllisyyden paljastavaa tietoa). Haastattelutilanteessa kerrottiin, että haastattelun sai keskeyttää milloin tahansa ja että haastateltavia ei voinut tunnistaa aineiston raportoinnista. Aineiston raportoinnissa häivytettiin kaikki mahdolliset tunnistettavat tekijät. Ammattilaiset saivat kommentoida oman haastattelunsa teemoittelua, ja nuorille annettiin mahdollisuus ennen artikkelin julkaisua lukea ja kommentoida ryhmäkeskustelusta artikkeliin nostettuja tuloksia. Netin keskustelupalstoista aineistoksi valikoitui Meidän Perhe -lehden keskusteluketju Perheväkivalta sisarusten kesken, joka on käyty aikavälillä 2007 – 2011. Keskusteluketjussa sisarusten välistä väkivaltaa kokeneet nuoret ja aikuiset kuvasivat erityisesti sisarussuhteessa ilmenneen väkivallan seurauksia ja sen ilmenemisen muotoja (Meidän perhe -lehden keskusteluketju). Keskustelupalstan sisältöä käytettiin kokemuksellisen tiedon kuvaamiseen, palstan sisältöä ei analysoitu samalla tavoin kuin haastatteluaineis-

37


toja. Seuraavissa kappaleissa tarkennetaan haastatteluaineistojen sekä aikaisempien tutkimusten valossa sisarusten välisen väkivallan kuvaa.

Sisaruus kasvuolosuhteena Sisaruudessa rakentuu monia ihmissuhteisiin liittyviä tärkeitä taitoja: opitaan jakamista, toisen huomioimista, empaattisuutta, välittämistä, hellyyttä, rakkauden osoittamista ja vastaanottamista. Jokaisessa sisaruussuhteessa on myös pettymyksiä ja oman mielen pahoittamista, suuttumusta, ärtymystä, vihaisuutta, ehkä myös katkeruutta, kateutta tai syyllisyyttä. Sisaruus jatkuu aikuisuuteen, ja usein roolit, suhteen myönteisyys tai siihen liittyvät haasteet heijastuvat elämään pitkään (ks. Kaulio & Svennevig 2006). Sisaruutta ei voi itse valita, mutta sen varassa kasvetaan ja kehitytään olosuhteissa, joiden laatua määrittävät sisarusten välinen vuorovaikutus, valta- ja tunnesuhde. Lapsi tarvitsee aikuisen apua oppiakseen hallitsemaan haastavia tunteitaan. Aikuisen tehtävänä on osoittaa raja sallitulle. Pieni lapsi ei osaa arvioida, voiko hän vihaa osoittaakseen lyödä lapiolla tai tönäistä. Aikuisen tulisi asettaa raja myös ei-fyysisille tunteiden ilmaisuille. Toisen mitätöiminen tai nöyryyttäminen sanallisesti saa sisarusta vahingoittavan muodon, jos aikuinen ei puutu tilanteeseen. Haasteena on rajan asettamisen kohta. Lähtökohtana on lapsen oikeus myös sisaruussuhteessaan saada osakseen hyväksyntää, lapsen oikeus väkivallattomuuteen sekä ruumiilliseen koskemattomuuteen. Sisarusten välisen väkivallan tunnistamista haastaa sisaruuteen kuuluva aggressio, jota sisarussuhteessa on aina tietyissä muodoissa ja jolla on myös myönteisiä vaikutuksia. Sisarusten välinen aggressio (sibling aggression) jakaantuu eri luokkiin. Sisarusten välisessä kilpailussa tavoitteena ei ole toisen osapuolen fyysinen tai psyykkinen satuttaminen. Kilpailu saattaa myös tukea lapsen kognitiivisia taitoja ja olla hyödyllistä. Kilpailulla on kielteisiä vaikutuksia jos se kohdentuu siihen, miten arvokkaita sisarukset ovat vanhemmilleen. Toinen luokka muodostuu sisarusten välisistä konflikteista, jotka voivat vahvistaa sisarusten välistä suhdetta, kun konflikteja osataan ratkaista rakentavasti. Nämä kokemukset siirtyvät hyviksi voimavaroiksi myöhempiin ystävyys- ja parisuhteisiin. Sisarusten välisten konfliktien käsittelemisessä vanhemmilla on keskeinen merkitys rakentavien ratkaisukeinojen löytämisessä. Jos konflikteja ei kyetä ratkaisemaan ja lapsen keinovalikoimaan jää esimerkiksi

40

malli konfliktien ratkaisemisesta huutamalla tai heittämällä tavaroita toista päin, voi seurauksena olla käyttäytymisen ongelmia, jotka näkyvät laajemmin lapsen ihmissuhteissa. Vakavin muoto sisarusten välisestä aggressiosta on väkivalta ja pahoinpitelyt, jotka sisältävät vallankäyttöä ja toisen vahingoittamista. Väkivalta ilmenee fyysisenä, henkisenä tai seksuaalisena sekä epäsuorana aggressiona, mm. toisen ulkopuolelle jättämisenä sosiaalisista suhteista ja perättömien huhujen levittämisenä. Väkivallalla ja pahoinpitelyillä ei ole koskaan lapsen tai nuoren kehitystä tukevia elementtejä. (Caspi 2012, 6–11). Aikuisen vastuullisena tehtävän on huolehtia, että sisaruussuhteessa kumpikaan osapuoli ei tule toisen kaltoinkohtelemaksi. Sisarusten välisen suhteen valta-asetelmaa tulisi korjata tasa-arvoiseksi ja estää väkivallan ilmenemistä. Kulttuurissamme ja kasvatusideologioissa voi kuitenkin elää ajatus lapsen omasta kyvystä selviytyä valtakamppailusta tavalla, jonka seuraukset ovat lapselle vakavia. Sisarusten välinen väkivalta saatetaan hyväksyä kasvatuksellisessa tarkoituksessa, ja pahimmillaan lapsi jää yksin, ilman aikuisen tukea, selviytymään häneen kohdistuvasta väkivallasta. ”Luulisin että jos ikäero ei ole kovin montaa vuotta, niin siinähän nahistelevat, se kuuluu sisaruuteen. Tietysti, jos aikuinen lapsi huitelee pinnasänky-ikäistä, niin on jo aihetta puuttua, mutta jos 18- ja 15-vuotias tappelevat, niin se on ihan normaalia. Sisarusten kuuluukin itse setviä keskinäinen nokkimisjärjestys ja opetella toimimaan toistensa kanssa. Se on oivaa opetusta elämää varten.” (Ote Meidän Perhe -lehden keskustelupalstalta) Sisarusten välisen väkivallan yleisyydestä saa kuvaa lapsiuhritutkimuksesta (Ellonen 2008), jonka tutkimusaineistossa joka viidennessä pahoinpitelytapauksessa tekijäksi ilmoitettiin sisko tai veli. Lasten ja nuorten kotonaan näkemissä fyysisissä väkivallanteoissa sisarukseen kohdistuneessa väkivallassa tekijänä oli ollut 14 prosentissa veli ja 10 prosentissa sisko. Sari Lepistön kyselytutkimuksessa (2010) vastaajista 25 prosenttia kertoi sisarusten välisestä väkivallasta. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen nuorten rikoskäyttäytymistä ja uhrikokemuksia koskevassa tutkimuksessa näkyi, että tytöt kokevat enemmän sisarusväkivaltaa kuin pojat ja että tyttöjen kohdalla sisarusten välisen väkivallan kokeminen on yleisempää kuin kaverisuhteisiin liittyvä väkivalta. Tytöistä lähes kolmasosa (29 prosenttia) oli kokenut väkivaltaa sisaruksen taholta ja kaverisuhteissa 13 prosenttia. Tun-


temattoman nuoren tekemää väkivaltaa oli kokenut vain 3 prosenttia tytöistä. Pojilla lähes yhtä yleistä oli kaverin tekemä väkivalta (22 prosenttia), sisaruksen toteuttama väkivalta (20 prosenttia) sekä jonkun muun tutun nuoren tekemä väkivalta (18 prosenttia). (Salmi 2012, 26–27.) USA:ssa tehdyssä yli 2 000 puhelinhaastattelua sisältäneessä aineistossa noin 35 prosenttia lapsista oli joutunut edellisen vuoden aikana sisaruksensa väkivallan kohteeksi. Sisarusten välillä ilmeni eniten väkivaltaa 6–9 -vuotiaiden

lasten ikäryhmässä. (Finkelhor 2006.) Suomalaisissa tutkimuksissa sisarusten välistä väkivaltaa on tarkasteltu yleisimmin osa-alueena, joka liittyy muuhun perhesuhteissa tapahtuvaan väkivaltaan. Näissä tutkimuksissa lasten tai nuorten kohtaaman sisarusten välisen väkivallan yleisyys vaihtelee kymmenestä prosentista lähes kolmasosaan vastaajista. Sisarusten välisen väkivallan yleisyyttä tulisi tarkastella selkeämmin omana väkivallan luokkana, jotta sen vaikutukset ja sisällöt eivät häviäisi muuhun lasten ja nuorten kohtaamaan väkivaltaan.

Aikuisen vastuullisena tehtävänä on huolehtia, että sisaruussuhteessa kumpikaan osapuoli ei tule toisen kaltoinkohtelemaksi.

Sisaruus suojaa ja satuttaa Sisaruus on pitkäkestoisena perhesuhteena lapselle ja nuorelle tärkeä emotionaalisesti sekä kehityksellisesti. Suhteen läheisyys mahdollistaa suojan ja turvan, mutta toisaalta läheisyys tekee väkivallasta erityisen vahingoittavaa. Sisarusten välisen väkivallan tunnistamisen tärkeyttä korostaa väkivallan vaikutusten vakavuus. Lasten keskinäinen väkivalta kroonistuu, koska uhrit ovat usein jatkuvasti ja tiiviisti yhteydessä väkivaltaa käyttävän sisaruksen kanssa (Finkelhor 2006). Väkivalta ilmenee sisarusten välillä fyysisenä väkivaltana, kuten lyöminen, potkiminen, raapiminen, pureminen, tukistaminen, nipistäminen, sekä monimuotoisena henkisenä väkivaltana. Henkinen väkivalta on haukkumista, mitätöimistä, vähättelyä, arvostelua, sisaruksen mustamaalaamista vanhemmille tai kavereille, ulkopuolelle jättämistä tai puhumattomuutta. Väkivalta ilmenee myös materiaalisena väkivaltana, tavaroiden luvatta ottamisena (vaatteet,

raha, päiväkirja, korut, mopo), varastamisena ja lemmikin kiusaamisena tai pahimmillaan lemmikin kuoleman tuottamisena. Sisarusten välisen väkivallan muotona on myös seksuaalinen hyväksikäyttö eri tavoin: seksuaalisen kehityksen arvosteleminen, koskettelu, pakottaminen seksuaalisiin tekoihin sekä altistaminen seksuaalisille materiaaleille, esimerkiksi videoille tai kuville. Sisarusten välinen väkivalta toteutuu myös kaverisuhteissa ja verkkomuotoisesti netissä tapahtuvana kiusaamisena perättömiä tietoja tai kuvia levittämällä, hyljeksimällä tai nolaamalla. Väkivaltatilanteissa uhrius ja tekijyys voivat rakentua moninaisesti. Väkivalta voi ilmetä sisarusten välillä yhdensuuntaisena tai molempiin suuntiin, jolloin kummankin sisaruksen tarkoituksena on vahingoittaa toisiansa. Perheissä,

41


Henkinen:

Fyysinen:

Haukkuminen, nimittely, vähättely, mustamaalaaminen, huomiotta jättäminen, puhumattomuus, ulkopuolelle jättäminen, dissaaminen

Kiinnikäyminen, läpsiminen, tukistaminen, lyöminen, sylkeminen, tappeleminen

Materiaalinen: Omaisuuden vahingoittamista, varastamista: tavarat, vaatteet, meikit, lelut, raha, bensa, mopo, lemmikki...

Nettiväkivalta/kiusaaminen: Perättömien tai väärien tietojen tai kuvien levittäminen esim. Facebookissa

Seksuaalinen: Seksuaalisille materiaaleille altistaminen (laulut, kuvat, videot), koskettelu, masturboiminen toisen nähden

Kuvio 1. Sisarusten välisen väkivallan ilmenemismuodot (ammattilaisten fokusryhmähaastattelun jäsennys)

42


joissa on useita sisaruksia, väkivalta saattaa esiintyä ja siirtyä sisarusten ketjussa lapselta toiselle: vanhin sisaruksista on väkivaltainen keskimmäistä kohtaan ja keskimmäinen nuorinta sisarusta kohtaan. Joskus sisarusten väliseen väkivaltaan liittyy myös lapsen väkivaltaisuus vanhempaa kohtaan. (Caspi 2012, 5, 206.) Lasten aggressio on usein impulsiivisempaa ja hillitsemättömämpää kuin aikuisten, jolloin se aiheuttaa enemmän ahdistusta ja vakavia seurauksia. Sisarusten välisessä väkivallassa uhri on vaarassa traumatisoitua koska toistuvat hyökkäykset luovat jatkuvan turvattomuuden ilmapiirin. (Finkelhor 2006.) Pahimmillaan väkivallan seuraukset ulottuvat lapsen ja nuoren elämän kaikille tasoille. Perhesuhteissa tapahtuvan väkivallan todistamisen on todettu olevan yhteydessä koulunkäyntiin, kiusatuksi tulemiseen ja omaan kiusaamiseen, sosiaalisiin suhteisiin sekä ystävyyssuhteiden luomiseen (Lepistö 2010). ”Olin isoveljieni uhri ja sillä oli peruuttamattomat seuraukset käsitykseeni elämästä ja ihmisistä. Veljet olivat minua isompia ja voimakkaampia. Vaikka panin tosi lujaa hanttiin, en voinut heille paljon mitään. Meillä kotona vallitsivat viidakon lait eli vahvin voittaa. Tämä vei uskoni ihmistenhyvyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja etenkin perhe-elämään niin, että jäin vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Oma lapsuuteni oli niin kurja, etten halua samaa kohtaloa kenellekään. Mitä olisi pitänyt tehdä? Perheessä olisi pitänyt olla edes jonkinlaiset säännöt. Vanhempien olisi pitänyt kertoa veljille, että he toimivat väärin, ja henkisellä ja fyysisellä väkivallalla olisi pitänyt olla seurauksia. Mutta meidän annettiin vain kasvaa. En pidä edelleenkään yhteyttä lapsuudenperheessäni muihin kuin isään ja äitiin. Ja turha luulla, että hoitaisin heitä, kun ovat vanhoja. Eivät hekään pitäneet minusta huolta, joten saavat sitä mitä tilaavat.” (Ote Meidän perhe -lehden keskustelupalstalta) Sisaruussuhde rakentuu osana perheen kokonaisuutta. Perhesuhteet voivat sisältää haasteita, jotka lisäävät sisarusten välisen väkivallan riskiä. Perhedynaamisesta näkökulmasta on havaittu, että vanhempien keskinäinen väkivaltainen malli näkyy myös sisarusten välillä. Toisaalta sisaruus on suoja, joka tukee lasten selviytymistä tarjoamalla läheisyyttä ja turvaa (Paavilainen 1998).

Lasten aggressio on usein impulsiivisempaa ja hillitsemättömämpää kuin aikuisten, jolloin se aiheuttaa enemmän ahdistusta ja vakavia seurauksia.

näkyvät lasten lähisuhteissa lyömisenä ja fyysisenä väkivaltana sisarusta tai aikuista kohtaan, haukkumisena, nimittelynä, huutamisena ja muina henkisen väkivallan muotoina, joita lapsi on omaksunut perheen aikuisten väliltä (Koivistoinen 2009, 84). Perheen aikuisten välinen väkivalta voi aiheuttaa sisarusten välille katkeruutta siitä, kuka on altistunut eniten väkivallalle tai joutunut itse suoran väkivallan kohteeksi (Koivistoinen 2009, 79). Sisarusten ikä, sukupuoli, toimintaroolit ja selviytymiskeinot väkivaltatilanteissa vaikuttavat väkivallan kokemiseen eri tavoilla. Oman kokemuksen vertaaminen sisaruksen kokemuksiin saattaa herättää kateutta ja näkyä väkivaltana sisarusta kohtaan. Perheväkivaltatilanteissa on tärkeää huomioida aina myös sisarusten välisen väkivallan mahdollisuus sekä kartoittaa lapsen ja nuoren oma kokemus koetusta väkivallasta. Jos sisaruussuhteessa ilmenevä väkivalta jatkuu pitkään, se eskaloituu ja muuttuu seurauksiltaan erittäin vakavaksi. Henkisen väkivallan vaikutukset ovat kaikissa muodoissaan lapsen ja nuoren kehitykselle merkittäviä. Itsetunnon murentuminen ja traumatisoituminen sisaruussuhteessa ilmenevän väkivallan vuoksi on riskitekijä, josta saattaa seurata koko eliniän kestäviä vaikutuksia. Vakavimmillaan sisarusten välinen väkivalta päättyy henkirikokseen ja kuolemaan.

”Se lähtee tuhoamaan paljon siitä ympäriltä” Perheen aikuisten välisessä suhteessa ilmenevä väkivalta ja perheen vuorovaikutus- ja tunneilmapiiri saattaa siirtyä lasten suhteisiin väkivaltaisena vallankäyttönä, puheena ja tekoina. Perheen aikuisten väkivaltaiset käyttäytymismallit

Kehittämispilotin haastatteluissa tarkasteltiin sisarussuhteeseen liittyviä kielteisiä asioita ja väkivallan määrittymistä. Nuorten ryhmäkeskustelussa tuli esille, että sisaruudesta on helpompaa kuvata myönteisiä asioita. Sisarus voi tuntua

43


Toiminta, joka ei tapahdu kummankin sisaruksen suostumuksella, on väkivaltaa.

kaverilta, yhdessä voi tehdä paljon asioita ja yhdessäolo on kivaa. Sisaruutta kuvattiin varmemmaksi, luotettavammaksi ja pitkäkestoisemmaksi suhteeksi verrattuna ystävyyssuhteeseen. ”Jos tulee jotakin riitaa, niin kaverisuhde saattaa katketa, mut sisaruus säilyy.” (Nuorten ryhmäkeskustelu) Tärkeänä seikkana tuli esille, että sisarussuhteessa jaetaan itselle tärkeitä asioita, iloja ja murheitakin. Nuorten pohdinnoissa korostui, että kaverisuhteissa toisen musta­ maalaamista on enemmän kuin sisarussuhteessa. Toisaalta sisaruus on niin läheistä, että on helppo tunnistaa, mihin kohtaan satuttaa, ja loukkaaminen on henkilökohtai­ sempaa. ”Kun sisarukset on niin läheisiä ja ne tietää ne omat heikot kohdat ja osaa loukata sanallisesti paremmin kuin joku puolituttu kaveri, ja se ei oo kivaa.” (Nuorten ryhmäkeskustelu) Nuorten keskustelussa korostui, että väkivallaksi on helppo nimetä lyöminen ja fyysinen väkivalta. Henkisen väkivallan muotojen tunnistaminen oli nuorille haastavampaa. Loukkaaminen ja kateus nousivat esille erityisesti sisaruuteen liittyvinä ilmiöinä. Kaverisuhteissa ulkonäön haukkuminen, nimittely, leimaaminen, itsetunnon murentaminen ja pelkoa aiheuttavat asiat määrittyivät henkisenä väkivaltana. Erityisesti henkisen väkivallan tunnistaminen on myös vanhemmille haastavaa. Toisen vähättelyä, mustamaalaamista ja huomiotta jättämistä voi perhesuhteissa tapahtua ilman, että sitä nähdään väkivaltana. ”Isosiskoni käytti lähinnä henkistä väkivaltaa. Sain koko lapsuuden ja nuoruuden kuulla siskoltani miten ruma ja huono olen. Hampaani...voi hirvitys miten harottavat ne onkaan....

44

puhumattakaan nenästäni, kertakaikkiaan liian suuri. Rintani, niin pienet ja onnettomat ettei mitään toivoa että joku poika tai mies minut huolisi minut! Vanhempani eivät uskoneet kun kerroin ja lopulta aloin uskoa, ettei syy olekaan siskossani, vaan minä vaan kertakaikkiaan olen niin onneton.” (Ote Meidän Perhe -lehden keskustelupalstalta) Henkinen väkivalta murentaa itseluottamusta ja omaa arvokkuuden tunnetta. Tytöt saattavat kokea henkisen väkivallan selkeämmin väkivallaksi kuin pojat (ks. Hannola ym. 2013), mutta toisaalta myös poikien olisi tärkeää tunnistaa henkinen väkivalta eri muodoissaan ja saada tietoa sen vaikutuksista. Fyysistä väkivaltaa ei koskaan ilmene ilman henkistä väkivaltaa. Lyöminen, potkiminen, repiminen ja muut fyysisen väkivallan muodot sisältävät aina pelkoa ja uhkaa aiheuttavia elementtejä, jotka ovat henkistä väkivaltaa. Sisaruussuhteessa fyysisesti uhkaava käyttäytyminen aiheuttaa väkivallan kohteelle tilanteiden välttelyä, jatkuvaa varuillaan olemista ja ennakointia, joka nostaa stressitasoa ja jonka vaikutukset pitkäkestoisena näkyvät myös aivojen kehityksessä. Hyvässä sisarussuhteessa erimielisyydet ja ristiriitatilanteet ratkeavat rakentavasti ja ilman henkilökohtaista satuttamista. Ammattilaisten haastattelussa korostui aikuisten velvollisuus asettaa raja sallitulle. Toiminta, joka ei tapahdu kummankin sisaruksen suostumuksella, on väkivaltaa. ”Jos toinen kokee teot loukkaavana, ahdistavana, omaa toimintaa rajoittavana, se on väkivaltaista ” (Ammattilaisten fokusryhmähaastattelu) Väkivalta voidaan nähdä palkitsevana, koska reaktion saa välittömästi. Myös väkivaltaviihteen sekä pelien merkitys hämärtää lasten ja nuorten näkemystä fyysisestä väkivallasta ja vaikeuttaa asettumista toisen asemaan. (Ammattilaisten


fokusryhmähaastattelu.) Väkivallan seuraukset ovat yhteydessä väkivallan muotoon, sen kestoon ja ilmenemiseen. Perhesuhteiden tulisi tarjota lapselle suojaa ja turvallisuutta. Jos väkivalta ilmenee lapsen läheisimmissä suhteissa, sen vaikutukset ovat laajoja. ”Se on ainakin yhtä vahingoittavaa kuin mitä tahansa väkivalta ja siihen tulee vielä se elementti, kun tekijä on läheinen…tuki ja turva, johon liittyy voimaannuttavia, vahvistavia elementtejä ja tällaisen ihmisen taholta tulee… Sen vuoksi juuri se on niin tuhoavaa. Kun se pääsee yli sellaisten rajojen, aikuisten puuttumatta, se lähtee tuhoamaan paljon siitä ympäriltä.” (Ammattilaisten fokusryhmähaastattelu) Jos perhesuhteissa ilmenevä väkivalta hyväksytään, oma arvokkuuden tunne vähenee ja lopulta mitätöityy. Väkivalta muuttuu siedettäväksi osaksi elämää, ja seurauksena voi olla eristäytyminen, sulkeutuminen ja itsensä näkymättömäksi tekeminen. Tutkimuksissa sisarusten välisen väkivallan on todettu aiheuttavan ahdistuneisuutta ja sairastuttavan masennukseen. Sisarussuhteessa koettu väkivalta myös lisää yksinäisyyden tunnetta ja itsesyytöksiä. Väkivallan kokeminen

näkyy lapsen tai nuoren käyttäytymisen ja keskittymisen ongelmina sekä erilaisina haasteina lapsuuden ja aikuisuuden ihmissuhteissa. Sisaruussuhteessa koettu väkivalta voi altistaa kaverisuhteissa tapahtuvalla väkivallalle, myöhemmälle väkivaltaisuudelle tai riskille päätyä seurustelusuhteeseen, jossa joutuu uudelleen väkivallan kohteeksi. (Caspi 2012, 13; Kettrey & Emery 2006.) Väkivallan rinnalla on kuitenkin tärkeää muistaa, että sisaruudessa on myös paljon lapsen kehitystä tukevia ja vahvistavia rakennusaineita. Hyvä sisaruus kannattelee sekä suojaa lasta ja nuorta monin eri tavoin.

Kontekstina perhe Ammattilaisten haastattelussa korostui sisarusten välisen väkivallan yhteys perheen kokonaistilanteeseen. Sisarusten välisen väkivallan nähtiin ilmentävän perheen kokonaistilannetta, jossa on monia päällekkäisiä elämää kuormittavia tekijöitä. Jokaisella perheenjäsenellä on oma kokemuksensa, ja erityisen haastavaa on, jos jokainen kokee olevansa tilanteessa uhri. Perheen vuorovaikutuksen ja tunneilmapiirin kannalta korostuu tunteiden nimeämisen ja tunnistamisen merkitys. Perhesuhteissa ilmenevien tunteiden tunnistaminen vahvistaa myönteistä tunneilmapiiriä, kun kielteisiin tunteisiin ei jäädä kiinni. Tunteiden käsittelylle

45


on luotu turvallinen mahdollisuus ja niiden merkitys ymmärretään rakentavasti. Perhesuhteet rakentuvat aina systeemisesti. Perheen aikuisten keskinäisellä suhteella ja sen laadulla nähtiin merkitystä sisaruussuhteen laadulle. ”Toisen ihmisen arvostus ja kunnioitus aikuisten välillä heijastuu lapsiin” (Ammattilaisten fokusryhmähaastattelu) Haastavassa perhetilanteessa perhesuhteiden hierarkkisuus saattaa sekoittua ja aikuisten rooliin kuuluvaa vastuuta siirtyä lasten keskinäisiin suhteisiin. Sisarusten keskinäisessä suhteessa voi ilmetä kasvatuksellisia tehtäviä, määräilyä ja rajojen asettamista.

”Meidän talossa 3 vuotta vanhempi sisko määräili ja tarvittaessa fyysisesti ojensi minua miten haluaa. Sitten minä ehdin murrosikään ja kasvoin hyvin äkkiä siskokullan kiinni ja lihasvoima meni heittämällä ohi. Sen jälkeen kun minä olen lopettanut painit ja raapimiset ihan vain pakottamalla toisen lattiaan ei ole enää hirveästi tarvinnut (fyysisesti) vääntää. Nyt vuosia myöhemmin en näe mitään syytä siihen, että minua olisi erikseen pitänyt suojella siskon raapimisilta, lyömisiltä ja potkimisilta. Vaikka sillä olisikin haavat, mustelmat ja pari sairaalareissua säästänytkin.” (Ote Meidän Perhe -lehden keskustelupalstalta)

Vanhemman valmius puuttua sisarusten väliseen väkivaltaan mahdollisimman varhain on tärkeää. Toisen mitätöiminen tai nimittely on riittävä syy rajata sisarusten välistä vuorovaikutusta.

46


Perheen aikuisten epäjohdonmukaisuus sisarusten kohtelussa aiheuttaa kateutta tai kilpailua lasten välille ja saa jopa väkivaltaisia piirteitä. Myös perheessä käytetty kuritusväkivalta voi kohdistua vain tiettyyn sisarukseen ja siirtyä lasten keskinäisiin suhteisiin väkivaltaisuutena. ”Vanhemmat piti kovaa kuria meille vanhemmille selkäsaunaa yms. sitten kun pikkuveli syntyi ja kasvoi hänellä ei ollut kuria eikä kuritusta. Samat asiat mistä meille tuli selkään veljelle ei. Suorastaan kiusasi minua ja sen annettiin tapahtua. Tämä johti katkeruuteen ja kerran, siis yhden ainoan kerran löylytin pikkuveljeni kun vanhemmat oli poissa. Annoin selkäsaunana ja siihen loppui pikkuveljen kiusanteko.” (Ote Meidän Perhe -lehden keskustelupalstalta) Vanhemman valmius puuttua mahdollisimman varhain sisarusten väliseen väkivaltaan on tärkeää. Toisen mitätöiminen tai nimittely on riittävä syy rajata ja aktiivisesti suunnata sisarusten välistä vuorovaikutusta molempia osapuolia arvostavaan suuntaan. Perhesuhteiden muutokset ovat erityisiä kohtia, joissa tulisi tarjota välineitä ja tukea arvostavan ja myönteisen ilmapiirin rakentumiselle. Uusperheissä sisaruussuhteet rakentuvat uudenlaisista lähtökohdista, ja ammattilaisten kuvauksissa tuli esille tilanteita, joissa sisarukset asuivat eri vanhempien luona sisarusten välisen väkivallan vuoksi. Myös yksinhuoltajuus saattaa haastaa vanhempaa ja viedä huomiota pois sisaruussuhteen myönteisyydestä. Haastavissa elämäntilanteissa apu omaan jaksamiseen ja arkeen ennaltaehkäisee tilanteen pahenemista, mutta jo alkanutta väkivallan kierrettä se harvoin katkaisee ilman erityisesti väkivaltaan kohdentuvaa huomiota. Perheen kokemalla stressitasolla on todettu yhteys sisarusten välisen väkivallan ilmenemiseen (Caspi 2012; Hardy 2001). Erityisen haastavaa sisarusten välisen väkivallan tunnistaminen on, jos perhesuhteissa on aikuisten välistä väkivaltaa, jonka vaikutukset aina heijastuvat myös lapsiin. Myös vanhemman päihde- tai mielenterveysongelma vaikeuttaa vanhemman jaksamista havaita ja puuttua sisarusten välisen suhteen epäkohtiin. Ammattilaisten haastattelussa korostui, että hyvin harvoin palveluihin ohjaudutaan sisarusten välisen väkivaltaisuuden vuoksi, mutta tarkasteltaessa perheen kokonaistilannetta ja tuen tarvetta esille nousee myös sisarusväkivalta (ks. myös Caspi 2012, 88). Lapsiperheiden palveluissa on tärkeää huomioida, että perheen haastava tilanne saattaa sisältää myös sisarusten välistä väkivaltaa. Siksi on tärkeää osata tunnistaa erityisesti henkisen väkivallan muotoja ja seurauksia.

Väkivallan aiheuttamat traumakokemukset vaikuttavat lapseen ja nuoreen suoraan, ja toisaalta väkivallan keskellä eläminen vaikuttaa perheen aikuisten kykyyn toimia vanhempina.

Nuorten ryhmäkeskustelussa korostui perheen tärkeä merkitys. Nuoret kuvasivat, että on koko perheen asia asettaa raja sisarusten väliselle normaalille nahistelulle ja väkivallalle, mutta myös nuorten ääni on otettava huomioon. ”On aikuisten tehtävä puuttua, mutta ei ne aikuiset voi mennä suoraan sanomaan, että nyt tehdään näin.” (Nuorten ryhmäkeskustelu) Perheessä ilmenevä arvostus ja kannustus näkyivät tärkeänä asiana myös nuorille. Nuoret korostivat, miten tärkeää on että kotoa voi saada myönteistä huomiota. ”Miulla on kavereita, jotka sanoo, et ne haluis olla meidän perheessä, koska meillä on vanhemmat, jotka kannustaa, vaik en mie näekkään niitä välttämättä joka päivä, niin silti sieltä tulee aina jotakin positiivista, et sinulla on kiva paita tänään…” (Nuorten ryhmäkeskustelu) Sisarusten välinen väkivalta rakentuu perhesuhteissa. Lasten näkökulmasta erityisen haastavaa on perheen aikuisten kyvyttömyys tunnistaa väkivallan raja. Lapsi ja nuori joutuvat hyväksymään aikuisen valitseman rajan turvallisuuden toteutumisesta perheessä. Sisaruussuhteessa ilmenevä väkivalta asettuu helposti osaksi perheen kuormittavaa tilannetta ja häviää näkyvämpien ongelmien alle. Lapsi ja nuori

47


Aikuisten vastuulla on, ettei sisarusten väliseltä väkivallalta suljeta silmiä.

voi pitää väkivaltaa normaalina sisaruuteen kuuluvana asiana (ks. Hannola ym. 2013, s. 25). Lapsen ja nuoren omat mahdollisuudet puuttua kokemaansa väkivaltaa ovat rajalliset ja aina alisteiset aikuisten toiminnalle. Perheen hyvä vuorovaikutusilmapiiri ja turvallisuutta edistävät myönteiset kasvatuskäytännöt ehkäisevät tehokkaimmin väkivaltaa.

Auttamisen tavat ja mahdollisuudet: ”Kunhan ei suljeta silmiä!” Lasten ja perheiden kanssa työskentelevät ammattilaiset neuvolassa, päivähoidossa ja koulussa ovat avainasemassa väkivallan tunnistamisessa. Lasten keskinäinen väkivalta hämärtyy helposti aggression normalisoinnin ja hyväksymisen vuoksi (Caspi 2012; Finkelhor 2006;Hardy 2001). Lasten välillä on hyväksyttävämpää kuin aikuissuhteissa, että voimaa käytetään tavoilla, jotka aiheuttavat kipua ja seurauksia. Kuitenkin myös lasten keskinäisten suhteiden tulisi olla täysin väkivallattomia. Väkivallan ehkäisemisen ja puuttumisen näkökulmista on tärkeää, että ammattilaisilla on tietoa sisarusten välisen väkivallan ilmiöstä ja taustoista. Tiedon lisäksi tarvitaan asioiden puheeksi ottamista. Ammattilaisten haastattelussa korostui, että ammattilaisilla on oltava rohkeutta kysyä asioista luontevasti ja avoimesti, sillä tällöin myös rohkeus kertoa vahvistuu. Väkivallasta kertominen on haastavaa, koska ilmiöön liittyy syyllisyyttä ja häpeää. Sisarusten välisen väkivallan keskellä alkaa uskoa omaan syyllisyyteensä ja hyväksyä väkivallan, jota perheen aikuiset eivät rajaa. Jos ammattilaiset vahvistavat tätä kokemusta ohittamisella ja väkivalta-aiheen välttämisellä, väkivallan seuraukset voivat ulottua lapsuuden lisäksi pitkälle aikuisuuteen. ”Ydin sisarusten välisessä väkivallassa ja kaikessa lasten kohtaamassa väkivallassa on se miten aikuiset toimivat,

48

mikä on aikuisen malli, missä kohtaa aikuiset rajoittavat, missä kohtaa puuttuvat ja miten aikuiset kykenevät tarjoamaan turvaa.” (Ammattilaisten fokusryhmähaastattelu) Sisarusten välisen väkivallan kohteena oleva lapsi voi sulkeutua ja eristäytyä tai toisaalta hakea huomiota aggressiivisuudella. Lapsen tai nuoren käyttäytymisen ymmärtäminen edellyttää luottamuksellista suhdetta aikuisen kanssa. Nuoret kertoivat ryhmäkeskustelussaan koulussa olevan aikuisia, joille on mahdollista kertoa avun tarpeestaan. Nuoret kokivat, että opettaja, kuraattori tai terveydenhoitaja, jonka kanssa tulee toimeen, osaa auttaa, jos on kohdannut väkivaltaa. Yhtenä auttamisen kanavana nuoret nimesivät internetin, josta on helppo hakea itse tietoa ja apua myös vaikeiksi koettuihin asioihin. Väkivaltatilanteissa lapsen ja nuoren omat selviytymiskeinot aktivoituvat tukemaan väkivaltakokemusten käsittelyä. Tyttöjen ja poikien välillä on havaittu eroa perheväkivaltakokemusten selviytymiskeinoissa (Lepistö & Paavilainen 2011). Tytöillä toimimattomien selviytymiskeinojen käyttäminen on yleisempää kuin pojilla, joilla korostuvat vahvemmin sosiaaliset selviytymiskeinot. Toimimattomista selviytymiskeinoista eniten käytettyjä olivat toiveikas ajattelu, itsesyytökset, läheisiin ihmissuhteisiin sitoutuminen tai asioiden pitäminen salassa. Toimivista selviytymiskeinoista nuorilla yleisimpiä olivat keskittyminen myönteisiin asioihin, rentouttavien harrastusten etsiminen, työskentely aktiivisesti asioiden puolesta, fyysinen virkistäytyminen ja keskittyminen ongelmanratkaisuun. Sosiaalisista selviytymismenetelmistä yleisimmin käytetty oli sosiaalisen tuen etsiminen. Ammatillista apua nuoret hakivat vähän. (Lepistö & Paavilainen 2011, 221–233.) Myös sisarusten välinen väkivalta aktivoi lapsen ja nuoren selviytymiskeinoja, jotka voivat olla myönteisiä tai haitallisia. Lapsen ikä, väkivallan kesto, muoto ja laatu sekä lapsen läheis- ja perhesuhteiden mahdollisuus suojata väkivallalta ja sen vaikutuksilta vaikuttavat lapsen selviytymiseen. Lapsi tai nuori saattaa pystyä omien selviytymiskeinojensa avulla käsittelemään väkivaltakokemustansa, mutta usein pitkäkestoisesta väkivallasta on haasteellista päästä selviytymisvaiheeseen ilman ammatillista apua. Sisarusten välisen väkivallan katkaisussa tarvitaan apua väkivallan loppumiseen ja sisarussuhteen korjaamiseen. Jos työskennellään vain väkivallan loppumiseksi, voi seu-


rauksena olla sisarussuhteen katkeaminen. Mikäli yritetään korjata vain sisarussuhdetta myönteisemmäksi, väkivalta saattaa jatkua eri muodossa. Auttamisessa on tärkeää tarkastella väkivallan laatua ja muotoa, tekojen vakavuutta ja tiheyttä sekä arvioida väkivallasta aiheutuneita seurauksia sekä väkivallan aiheuttamaa pelkoa. Väkivallan aiheuttamaa pelkoa voi arvioida kysymällä lapselta ja nuorelta, aiheuttaako sisaruksen seuraan jääminen ilman aikuisia tai muita läsnäolijoita hänelle pelkoa. Lapsen ja nuoren kanssa voi myös laatia turvasuunnitelman, joka eroaa perheväkivaltatilanteissa tehtävistä turvasuunnitelmista siten, että se tehdään mahdollisuuksien mukaan yhdessä perheen ja vanhempien kanssa. Turvasuunnitelmassa käydään läpi se, miten väkivallasta pystyy kertomaan vanhemmalle, mistä akuutissa tilanteessa saa apua, minne voi mennä turvaan ja miten vanhemmat voivat ennaltaehkäistä väkivallan toteutumista. (Caspi 2006, 89–92, 115). Perheväkivallan osalta korostuu se, miten tärkeää on, että asioista kysytään lapsilta ja nuorilta suoraan. Nuori voi etsiä apua muihin ongelmiin kuin perheväkivaltaan, koska avun hakeminen väkivaltaongelmaan on vaikeaa. Aikuisten tulee tarjota lapsille ja nuorille aktiivisesti tukea ja mahdollisuuksia puhua ongelmista. (Lepistö 2010, 98–99). Yhtä tärkeää on pysähtyä kuuntelemaan silloin, kun lapsi tai nuori ottaa väkivallan itse puheeksi. Ammattilaisten ryhmähaastattelussa painottui tärkeänä aikuisen läsnäolo silloin, kun nuori haluaa kertoa asioistaan. Avoimuuden ja rohkeuden lisäksi auttaminen usein edellyttää moniammatillista yhteistyötä

kodin, koulun sekä sosiaali- ja terveydenhuollon eri toimijoiden kesken. ”Puhutaan asiasta rohkeasti, ei jäädä hyssyttelemään, keskustellaan, käydään asioita läpi. Mietitään ratkaisukeinoja, autetaan eteenpäin ja otetaan tarvittaessa yhteyttä muihin ammattitahoihin.” (Ammattilaisten ryhmähaastattelu) Sisarusten välisen väkivallan tunnistaminen perheissä ja peruspalveluissa on tärkeää väkivallan ennaltaehkäisyä. Lasten ja nuorten kohtaamassa väkivallassa erityisen tärkeää on lapsen kuulluksi tuleminen ja eri toimijoiden tietoisuus toisistaan. Moniammatillinen yhteistyö korostuu erityisesti tilanteissa, joissa perheen kokonaistilannetta kuormittavat samanaikaisesti useat tuentarvetta aiheuttavat tekijät. Väkivalta voi piiloutua perheessä näkyvämpien haasteiden, kuten päihde- tai mielenterveysongelmien, sisälle ja jäädä havaitsematta. Sisarusten välinen väkivalta häviää myös lapsen tai nuoren oireisiin, vetäytymiseen tai aggressiivisen käyttäytymisen ongelmiin. Pahan olon syynä voi olla sisarusten välinen väkivalta, jota ei ole tunnistettu. Perhesuhteissa ilmenevä väkivalta on usein salaisuus, joka avautuu ulkopuolisille vasta tilanteen jatkuttua hyvin pitkään. Jokaisella lapsella on kaikissa perhesuhteissaan oikeus väkivallattomuuteen. Ammattilaisen rohkeus kysyä voi olla ratkaiseva käänne lapsen turvallisuuden näkökulmasta. Aikuisten vastuulla on, ettei sisarusten väliseltä väkivallalta suljeta silmiä.

Avoimuuden ja rohkeuden lisäksi auttaminen usein edellyttää moniammatillista yhteistyötä kodin, koulun sekä sosiaali- ja terveydenhuollon eri toimijoiden kesken.

49


Jokaisella lapsella on kaikissa perhesuhteissaan oikeus väkivallattomuuteen.

Kirjallisuus Caspi J. (2012) Sibling aggression. Assesment and treatment. Springer, New York. Ellonen N. (2008) Lasten ja nuorten väkivaltakokemukset. Poliisiammattikorkeakoulun raportteja, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja. Finkelhor D. et al. (2006) Kid’s Stuff: The Nature and Impact of Peer and Sibling Violence on Younger and Older Children. Child Abuse and Neglect (December 2006): Vol. 30, No. 12, pp. 1401–21. Hannola E., Honkanen H. & Korhonen S. (2013) Väkivalta sisaruussuhteissa – Ihana, kamala sisaruus. Opinnäytetyö Saimaan ammattikorkeakoulu, sosiaalialan koulutusohjelma, Lappeenranta. Hardy M. (2001) Among Siblings: A retrospective Study. Journal of Family Violence, vol. 16, issue 3, pp. 255–268. Kaulio P. & Svennevig H. (2006) Sisaruus – Rakkautta, vihaa, kateutta. Minerva. Kettrey H. & Emery B. (2006) The Discourse of Sibling Violence. Journal of Family Violence, vol. 21, issue 6, pp. 407–416.

Lepistö S. (2010) Nuorten kokema perheväkivalta, malli hyvinvoinnista ja selviytymisestä. Tampereen yliopisto, hoitotieteen laitos. http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/66653/978-951-44-8223-6.pdf?sequence=1. Viitattu 4.1.2013. Lepistö S. ja Paavilainen E. (2011) Tyttöjen ja poikien erilainen selviytyminen perheväkivallasta. Janus vol. 19 (3) 2011, s. 221–237. Meidän Perhe -lehden keskustelupalsta Perheväkivalta sisarusten kesken http://www.meidanperhe.fi/keskustelu/561946/ketju/_perhevakivalta_sisarusten_kesken. Viitattu 3.1.2013. Paavilainen E. (1998) Lasten kaltoinkohtelu perheessä: perheen toiminta ja yhteistyö perhettä hoitavan terveydenhoitajan kanssa. Acta Universitatis Tamperensis 604. Tampereen yliopisto, Tampere. Salmi V. (2012) Nuorten rikoskäyttäytyminen ja uhrikokemukset 2012. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 113. http://www.optula.om.fi/material/attachments/optula/julkaisut/tutkimustiedonantoja-sarja/CVAKVdrHD/tta_113_Salmi.pdf. Viitattu 17.8.2013.

Koivistoinen K. (2009) Sisarussuhteen merkitys perheväkivallalle altistuneelle lapselle. Pro gradu -tutkielma, Kuopion yliopisto, Sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan laitos.

51


Tuulia Kovanen Suunnittelija, KM Ensi- ja turvakotien liitto ry

4

Väkivalta nuorten seurustelusuhteissa Nuorten seurusteluväkivalta on maailmanlaajuinen ilmiö. Silti sitä on tutkittu verrattain vähän. Mitä olisi tärkeää tietää nuorten seurustelusuhteista, miten seurusteluväkivaltaan pitäisi puuttua ja miten asiasta voisi puhua nuorten kanssa? Vaikka nuorten seurustelusuhteet ovat usein lyhyempikestoisia ja näin myös väkivalta suhteissa ei useinkaan jatku vuosia, ovat väkivallan seuraukset vakavasti otettava tosiasia.

Seurustellessa ei satuteta.

Seurustelu, mitä se on? Perhosia vatsassa, ihastumista, ensimmäisiä suudelmia ja uusia kokeiluja. Nuoret heittäytyvät seurustelusuhteisiin täysillä, he uskaltavat elää hetkessä. Seurustelua ei kuitenkaan ole helppoa lokeroida, ja ihmiset määrittelevät seurustelun eri tavoin. Nuoret elävät kokeilujen aikaa, ja esimerkiksi ystävyyden ja seurustelun raja voi olla häilyvä. Nuorten seurustelusuhteet ovat usein lyhytkestoisia, mutta sitäkin merkittävämpiä. Nuoret saattavat pitää uusien kokemusten hankkimista tärkeämpänä kuin vakavaa seurustelusuh-

52

detta. Vuoden 2007 Kouluterveyskyselyn mukaan peruskouluikäisistä tytöistä 27 prosenttia ja pojista 9 prosenttia ilmoitti seurustelevansa vakavasti. Vastaavat luvut lukioikäisillä tytöillä olivat 40 prosenttia ja pojilla 24 prosenttia. (Kouluterveyskysely 2007.) Tytöt ja pojat korostavat seurustelukumppanin tärkeimpinä ominaisuuksina luotettavuutta ja rehellisyyttä. Myös vuorovaikutuksen laatua pidetään tärkeänä. Nuoret odottavat seurustelultaan turvallisuutta ja uskollisuutta. Mukavaa yhdessäoloa, yhteistä aikaa ja tunteiden jakamista pidetään myös tärkeinä asioina seurustelusuhteissa. Seurustelukumppanin kanssa halutaan rakentaa yhteistä maailmankuvaa. (Näre 2005, 136–146.) Nuoret hakevat käyttäytymiselleen ja toiminnalleen kaiken aikaa peilauspintoja ympäröivästä maailmasta. Kuka minä olen? Millainen minä olen? Osaanko täyttää ympäristön odotukset ja vaatimukset? Nuoruus on herkkä vaihe, ja itsetunnon kehittymisen kannalta keskeistä on ympäristön reagointi ja sallivuus. (Aaltonen 2012, 111.) Ystävien merkitys ja mielipiteet korostuvat nuorten seurustelusuhteissa. Seurustelukumppanilla voi olla vaikutusta nuoren sosiaaliseen asemaan ystäväpiirissä sekä ystävien arvostukseen. Ystävien vaikutus seurustelukokeilujen aloittamisikään ja kumppanin valintaan on merkittävä. Seurustelusuhteet ja -kumppanit ovat usein ystävien arvostelun ja tarkkailun kohteena, ja ystävillä on suuri sanavalta varsinkin, jos suhdetta ei pidetä hyväksyttävänä. (Niemi 2010, 49–51.) Muiden ihmisten


puuttuminen nuorten seurustelusuhteisiin saattaa luoda sosiaalista painetta, ja varsinkin juoruilulla voi olla vakavia seurauksia. Seurustelusuhteen päättyessä oman pettymyksen ja surun lisäksi nuori voi kohdata julkista nöyryytystä ystäväpiirissään. Nykyään Internet on nuorille helppo ja tavallinen tapa kokeilla, ihastua ja löytää seurustelukumppani. Internetissä ulkonäköpaineet eivät rajoita tai ole esteenä ihastumiselle. Netissä nuoret saattavat kokea ihastumisentunteen voimakkaampana ja syvällisempänä kuin tosielämässä. Kuitenkin pettymyksen tunne ja suru suhteen päättymisestä voi olla yhtä vaikea kokemus, tapahtui se sitten Internetissä tai tosielämässä. (Aaltonen 2012, 110.)

Uhkailua, repimistä ja alistamista ”Olen siis 19-vuotias nainen, joka käyttäytyy ajoittain aika väkivaltaisesti. Kerron ensiksi mun eksästä. Meille tuli riitaa hänen luonaan keväällä ja aloin sitten tönimään häntä kovasti, niin että hän horjahteli. Haukuin häntä kovin sanoin, otin käsistä ja kiskoin paidasta, kun hän yritti lähteä tilanteesta pois. Estin häntä, tönin ja potkin lisää ja löin avokämmenellä häntä poskelle aika montakin kertaa. Lopulta hän lähti pois ja jäin itkemään hänen kotiinsa. En tajunnut vielä tuossa, että toimin väärin ja vielä parin päivänkin jälkeen mietin, että hän ansaitsi sen.” (Mua pelottaa! Ote Demi-lehden keskustelupalstalta) Ensimmäisten seurustelukumppaneiden kanssa harjoitellaan yhdessä olemisen taitoja ja parisuhteen pelisääntöjä,

Nuori voi ajatella, että seurustelukumppani haluaa pitää hänet itsellään ja viettää kaiken aikansa hänen kanssaan. Nuoren on kuitenkin vaikeaa ymmärtää, missä menee raja normaalin ja väkivaltaisen käytöksen välillä.

ja nuoret rakentavat kuvaa itsestä miehenä tai naisena. Seurustelussa ollaan mukana koko sydämellä, ja rakastuneena kumppanin väkivaltaisuutta voi olla vaikeaa erottaa. Väkivallan tunnistaminen on vaikeaa aikuisille, ja ainakin yhtä vaikeaa se on nuorille. Esimerkiksi kumppanin mustasukkaisuus voi tuntua nuoresta imartelevalta, sillä tulee tunne, että toinen todella välittää. Nuori voi ajatella, että seurustelukumppani haluaa pitää hänet itsellään ja viettää kaiken aikansa hänen kanssaan. Nuoren on kuitenkin vaikeaa ymmärtää, missä menee raja normaalin ja väkivaltaisen käytöksen välillä. Seurusteluväkivallassa, kuten myös perhe- ja lähisuhdeväkivallassa, väkivallan muodot ovat moninaiset ja monimutkaiset. Väkivalta ei tarkoita pelkästään ruumiillista väkivaltaa, vaan tekijä käyttää tavallisesti rinnakkain useita erilaisia keinoja hallitakseen väkivallan kohdetta. On tyypillistä, että väkivalta alkaa vähitellen. Lähisuhteissa tapahtuvalla väkivallalla on kuitenkin taipumus toistua ja raaistua. Nuorten seurustelusuhteet poikkeavat aikuisten parisuhteista kestoltaan. Nuorten seurustelu on usein lyhyempikestoista ja harvemmin kumppanin kanssa asutaan samassa taloudessa. Tämä ei kuitenkaan vähennä väkivallan vakavuutta ja sen seurauksia nuoren kasvulle ja kehitykselle.

53


Nuorten seurustelusuhteissaan kohtaama väkivalta voi ilmetä monin eri tavoin. Fyysinen väkivalta on harvoin niin spontaania ja hallitsematonta kuin luullaan. Väkivallankäyttäjä ei yleensä menetä itsensä hallintaa pahoinpitelyn hetkellä. On tärkeää muistaa, että pahoinpitely on väkivaltaa, vaikka se ei jättäisikään näkyviä jälkiä. Usein väkivallan käyttäjä suuntaa pahoinpitelynsä niin, että väkivallan aiheuttamat jäljet peittyvät vaatteiden alle. Henkinen väkivalta vahingoittaa ihmisen tunne-elämän kehitystä. Henkisen väkivallan tarkoitus on murentaa uhrin luottamus omaan itseensä, omiin tuntemuksiinsa ja omaan käsityskykyynsä. Väkivalta saattaa alkaa huomaamattomasti ja se voi olla sanallista tai sanatonta. Muiden väkivallan muotojen, kuten fyysisen, seksuaalisen ja taloudellisen väkivallan, voidaan katsoa sisältävän aina myös henkistä väkivaltaa.

Seksuaalisella väkivallalla tarkoitetaan ei-haluttua, pakottavaa seksuaalista käyttäytymistä. Seksuaalinen väkivalta ei rajoitu ainoastaan raiskaukseen. Vuoden 2013 Kouluterveyskyselyn mukaan jopa 61 prosenttia peruskouluikäisistä tytöistä ja 46 prosenttia peruskouluikäisistä pojista on kokenut eri tilanteissa seksuaalista häirintää joskus tai toistuvasti. Seksuaalisella häirinnällä tarkoitettiin kyselyssä häiritsevää seksuaalista ehdottelua tai ahdistelua tai seksuaalisuutta loukkaavaa nimittelyä. Peruskouluikäisistä tytöistä 20 prosenttia ja pojista 9 prosenttia on kokenut eri tilanteissa seksuaalista väkivaltaa joskus tai toistuvasti. Lukioikäisistä tytöistä 23 prosenttia ja pojista 6 prosenttia on kokenut eri tilanteissa seksuaalista väkivaltaa joskus tai toistuvasti. Vastaavat luvut ammattikoulussa opiskelevista tytöistä ovat 33 prosenttia ja pojista 11 prosenttia. Seksuaalisella väkivallalla tarkoitettiin kyselyssä vastentahtoista intiimiä koskettelua, seksiin painostamista tai pakottamista tai maksun tarjoamista seksistä. (Kouluterveyskysely 2013.)

Henkinen väkivalta

Fyysinen väkivalta

Seksuaalinen väkivalta

Uhkailua: ”Jos sä et tottele mua sun koiras kärsii!”

Lyömistä

Ahdistelua

Vähättelyä: ”Sä näytät noissa vaatteissa ihan lehmältä!”

Potkimista

Lähentelyä

Vaatteista repimistä

Ei-toivottua koskettelua

Tönimistä

Seksuaalisille materiaaleille tai välineille altistamista ilman suostumusta

Pelottelua: ”Mä tiedän susta kaiken ja sä löydät sen netistä!” Syyllistämistä: ”Se oli sun syy, et mä jouduin repimään sua vaatteista!” Pakottamista ja painostamista: ”Kaikki muutkin tekee sitä!” Eristämistä ja kontrollointia: ”Tuut sitten suoraan mun luo koulusta!”

Tukistamista Sitomista Kuristamista

Pakottamista epämiellyttäviin seksuaalisiin tekoihin Pakottamista seksiin Raiskaus

Alistamista ja nöyryyttämistä: ”Sä et oo mitään!”

Kuvio 1. Henkinen, fyysinen ja seksuaalinen väkivalta seurustelusuhteissa (Kovanen & Pitkänen 2012).

54


Henkisen, fyysisen ja seksuaalisen väkivallan lisäksi nuorten seurustelusuhteissaan kohtaama väkivalta voi olla taloudellista väkivaltaa, vainoa tai nettiväkivaltaa. Taloudellisella väkivallalla tarkoitetaan kumppanin varojen käytön valvomista ja rajoittamista. Taloudellinen väkivalta voi jatkua myös suhteen loputtua esimerkiksi yhteisen omaisuuden tuhoamisella. Taloudellinen väkivalta on harvinaista nuorten seurustelusuhteissa. Vainoaminen on toistuvaa ja häiritsevää seuraamista ja yhteyden ottamista. Nämä toimet aiheuttavat pelkoa ja voivat kohdistua myös nuoren perheeseen, läheisiin tai ystäviin. Vainoamiseen kuuluu myös rikoksen tunnusmerkit täyttäviä uhkaavia ja väkivaltaisia tekoja. Jos seurustelusuhteessa on väkivaltaa, on mahdollista, että se muuttuu suhteen päätyttyä vainoamiseksi. Vainoamista voivat olla myös valheiden ja keksittyjen juttujen levittäminen, omaisuuden tuhoaminen, pelottelu, uhkailu, väkivalta, seuraaminen sekä tarkkailu.

56

Nettiväkivalta ja teknologian hyödyntäminen on viime vuosina yleistynyt väkivallan välineenä. Erilaista teknologiaa ja sosiaalista media hyödyntämällä on mahdollista häiritä tai uhkailla seurustelukumppania. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi kumppanin salasanan hakkerointia, käynnykkätietojen katsomista, nettikiusaamista tai vakoilemista sosiaalisessa mediassa. Digitaalinen seurusteluväkivalta nuorten keskuudessa on viime vuosien aikana lisääntynyt, ja teknologian hyödyntäminen väkivallan välineenä on yhä tavallisempaa. Nuoret liikkuvat sujuvasti sosiaalisessa mediassa ja osaavat käyttää erilaista teknologiaa hyväkseen. Internetin ja sosiaalisen median hyödyntäminen seurustelusuhteissa väärin tarkoituksin on myös helpompaa ja vaivattomampaa nuorille.


• Ulkonäön arvostelua • Syrjintää ja ulossulkemista • Haukkumista • Asiattomien kommenttien kirjoittamista • Ikävien kuvien lataamista nettiin

Tytöt kohtaavat seurustelusuhteissaan yleisimmin työntämistä, ravistelua tai avokämmenellä lyömistä. Pojat kohtaavat näiden lisäksi potkimista tai hakkaamista. Kaikkein vakavimmat väkivallan teot kohdistuvat yleensä tyttöihin. Toteutuneen väkivallan lisäksi nuoret voivat kokea väkivallan uhkaa tai väkivallalla uhkailua seurustelusuhteissaan. (Niemi 2010, 76–80.) Rikosuhripäivystyksen Nuoriku-hankkeen toteuttaman seurusteluväkivaltakyselyn (2013) mukaan nuoret kokevat seurustelusuhteissaan huomattavasti enemmän henkistä väkivaltaa kuin fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa (Vaaranen-Valkonen 2013). Nuorten olisikin tärkeää oppia tunnistamaan henkisen väkivallan muodot seurustelusuhteissaan. Henkisen väkivallan tunnistaminen ja tutkiminen on haastavaa, koska tekoa ei välttämättä mielletä väkivallaksi, koska näkyviä vammoja ei synny.

Miksi minä?

Kuvio 2. Nettiväkivallan ilmenemismuotoja (Kovanen & Pitkänen 2013).

Tilastot kertovat Nuorten rikoskäyttäytyminen ja uhrikokemukset 2012 -tutkimuksen mukaan 5 prosenttia tytöistä ja 3 prosenttia pojista on kokenut viimeisimmän vuoden aikana nykyisen tai entisen seurustelukumppanin harjoittamaa fyysistä väkivaltaa. (Salmi 2012, 26–27). Luvut ovat verrattain pieniä, mutta tärkeää on havaita, että tässä on kysytty ainoastaan fyysisen väkivallan kokemuksia. Mannerheimin lastensuojeluliiton Isä-hankkeen varusmiehille teettämä kysely (2013) nostaa esiin nuorten jäsentymättömät ajatukset parisuhteesta. Parisuhteen pelisäännöt ovat monille vielä vieraat, ja ne vaativat keskustelua ja pohtimista. Useiden kyselyyn vastanneiden nuorten seurustelusuhteissa ilmenee kaltoinkohtelua sekä fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Kumppanin mitätöinti ja nöyryytys kuuluvat joka toiseen suhteeseen, ja joka kolmannessa seurustelukumppania uhkaillaan, kiristetään, määrätään ja pakotetaan. Kyselyyn vastanneista joka neljännen mielestä seurustelusuhteessa on sallittua käydä kumppaniin fyysisesti käsiksi. Lisäksi 23 prosenttia kiristää tai lahjoo kumppaninsa seksiin useimmiten tai joskus. (Vuorenmaa 2013, 11–16.)

”Nyt on pariin kertaan uhannut tappaa itsensä. Kyselee että enkö tajua, miksi haluan hänen tappavan itsensä ja miksi käsken hänen tappaa itsensä. EN tosiaan käske enkä halua. Haluan normaalin eron... Ahdistaa koko tilanne ja hänen syyttelynsä. Jätkä on tällä hetkellä juuri armeijassa. Huutaa puhelimessa että miks ooon näin vitun itsekäs ja miksi haluan että hän kuolee. …Tää tuntuu musta ihan törkeen pahalta.” (Mitä teen?? jätkä ei suostu eroamaan ja uhkaa tappaa itsensä. Ote Demi-lehden keskustelupalstalta.) Kuka vain voi joutua seurusteluväkivallan uhriksi. Väkivalta ei katso ikää, sukupuolta, seksuaalisuutta, eettistä, taloudellista tai uskonnollista taustaa. Seurustelusuhde voi olla vakava tai kepeämpi, pitkäkestoinen tai lyhytkestoinen. Seurusteluväkivaltaa kokevat samassa määrin tytöt sekä pojat. Tilastojen valossa tyttöjen kokema seurusteluväkivalta näyttää kuitenkin yleisemmältä. Poikien kokema väkivalta jää vielä näkymättömämmäksi poikien häpeillessä tilannettaan. (Vaaranen-Valkonen 2013.) Tyttöjen poikiin kohdistama väkivalta hyväksytään helpommin. Ajatellaan, että heikommassa asemassa olevan väkivaltaisuutta ei pidetä yhtä tuomittavana. Levottomat Tuhkimot (2011) -tutkimuksen mukaan tyttöjen asenteet väkivaltaan ovat samansuuntaisia. Tutkimukseen osallistuneiden tyttöjen keskuudessa pojan lyöminen koettiin sallituksi. Perusteluiden mukaan pojat ovat isompia ja vahvempia, ja lyöminen ei satu heitä samalla tavalla kuin esimerkiksi tyttöjä. Tyttöjen mukaan poikien tyttöihin kohdistamat lyönnit eivät kuitenkaan ole sallittuja. (Gjerstad 2011, 92.)

57


Tytöt kertovat seurusteluväkivallasta useammin kuin pojat. Tanskalaisen tutkimuksen mukaan noin 10 prosenttia tytöistä ja 4 prosenttia pojista on kokenut fyysistä seurusteluväkivaltaa. Alle 20-vuotiaat tytöt joutuvat useammin seurusteluväkivallan uhreiksi kuin esimerkiksi 20–24-vuotiaat. Seurusteluväkivaltaa ilmenee useimmiten suhteissa, joissa seurustelu on kestänyt alle kuusi kuukautta. Erityisen suuri riski on nuorilla tytöillä, joilla on vain vähän kokemuksia seurustelusta. (Frederiksen M.L. & Helweg-Larsen,K. & Schütt, N.M. 2008, 3–4.)

Väkivallan ympäröiminä elävät nuoret sietävät väkivaltaa omissa suhteis­ saan useammin kuin muut nuoret.

kokemuksilta. Kodin ja perheen ongelmat ovat yhteydessä nuorten seurusteluväkivaltakokemuksiin. (Niemi 2010, 88–92.) Vanhempien välisellä väkivallalla tai vanhempien lapsiinsa kohdistamalla väkivallalla on myös yhteys nuorten seurusteluväkivaltakokemuksiin. Lapsena ja nuorena kotona koettu väkivalta näyttäisi vaikuttavan erityisesti tyttöjen kohtaamaan seurusteluväkivaltaan. Perhetaustan lisäksi nuorten ystäväpiirillä on vaikutusta seurustelusuhteessa koettuun väkivaltaan. Ystävien asenteet ja mielipiteet vaikuttavat nuorten omaan asenteeseen väkivallan hyväksymiseen ja käyttämiseen. (Frederiksen, Helweg-Larsen & Schütt 2008, 4.) Nuorten omalla riskikäyttäytymisellä on havaittu olevan vaikutusta seurustelusuhteessa koettuun väkivaltaan. Nuorena aloitetut seksuaalikokeilut ja välinpitämättömyys ovat yhteydessä seurusteluväkivaltakokemuksiin. Alkoholin ja muiden päihteiden käyttö ja kokeilut ovat yleisempiä seurusteluväkivaltaa kokeneilla nuorilla samoin rikosten tekeminen. Tutkimusten mukaan seurusteluväkivallalla on yhteys riskialttiiseen elämäntyyliin. (Niemi 2010, 92–94.) Seurusteluväkivalta näyttää olevan osa kasautuvaa huono-osaisuutta.

Väkivalta jättää aina jäljen Ongelmat kotona saattavat vaikuttaa ja altistaa nuorta väkivallalle seurustelusuhteissa. Nuori voi myös oppia väkivaltaisen käytösmallin vanhemmiltaan. Vanhempien kasautuvat ongelmat vievät heidän huomiotaan ja vanhemmat saattavat jättää nuoren käytöksen ja avunpyynnöt huomioimatta. Vanhemmat, jotka ovat kiinnostuneita ja tietävät enemmän lastensa elämästä, voivat puuttua nuorten ystäväpiiriin ja rajoittaa riskikäyttäytymistä. Saattaa myös olla, että vanhempien tuki jo sinällään suojaa nuoria seurusteluväkivallan

Seurusteluväkivalta näyttää olevan osa kasautuvaa huono-osaisuutta.

58

Nuorten seurustelusuhteet ovat lyhytkestoisia ja kokeilujen määrä korvaa monilla laadun. On kuitenkin tärkeää huomata, että väkivaltakokemuksilla, vaikka ne olisivatkin lyhytkestoisia, saattaa olla kauaskantoiset vaikutukset. Seurusteluväkivallan vaikutukset nuoreen voivat olla moninaiset. Fyysisten vammojen lisäksi väkivallalla on psyykkisiä vaikutuksia. Seurusteluväkivallan seurauksena nuori kokee masentuneisuutta, ahdistuneisuutta, hänen turvallisuuden tunteensa saattaa heikentyä tai nuorelle voi kehittyä syömishäiriö. Väkivallan psyykkiset vaikutukset saattavatkin olla tuhoisampia ja pitkäkestoisempia kuin fyysiset vammat. (Niemi 2010, 81–83.) Väkivallalla on myös kognitiivisia vaikutuksia. Nuoren kehitys saattaa viivästyä ja oppiminen hidastua. Vaikutukset näkyvät jopa aivojen kehityksessä. Väkivallan vaikutukset saattavat myös jäädä piiloon, kun oireet eivät ole selkeitä ja suoraan nähtävissä. Nuori saattaa olla sulkeutunut tai eristäytyä ulkopuolisesta maailmasta.


Väkivalta rajoittaa nuoren elintilaa ja oman elämän hallintaa. Väkivaltaan liittyy usein häpeää, pelkoa ja salailua.

Seurustelukumppanin väkivallan kohteeksi joutumisella on nuorelle tuhoisampia seurauksia kuin tuntemattoman väkivallanteon uhriksi joutumisella. Tytöt raportoivat useammin seurusteluväkivallan psyykkisistä vaikutuksista. Nuoret tytöt kärsivät surullisuudesta, masentuneisuudesta, hermostuneisuudesta ja itsetuhoisista ajatuksista. Pojat taas raportoivat useammin unihäiriöistä ja itsetuhoisista ajatuksista. ( Frederiksen, Helweg-Larsen & Schütt 2008, 5.) Väkivalta rajoittaa nuoren elintilaa ja oman elämän hallintaa. Väkivaltaan liittyy usein häpeää, pelkoa ja salailua. Väkivaltakokemukset ja niiden seuraukset seurustelusuhteissa voivat olla erittäin vakavat. Huonot ja satuttavat kokemukset ruokkivat nuoren kokemusta arvottomuudesta sekä lisäävät epäluottamusta ja pelkoa ympäröivää maailmaa kohtaan. Myös riski joutua uudelleen väkivallan kohteeksi kasvaa. Traumatisoiva kokemus saattaa heikentää nuoren kykyä tunnistaa uhkaavia tilanteita.

Uskalla puhua Aikuisten ja nuorten on tärkeää muistaa, että seurusteluväkivalta on rikos. Aikuisella on velvollisuus puuttua asiaan sen havaitessaan. Jokaisella nuorella on oikeus elää ilman pelkoa ja nauttia seurustelusuhteestaan. Väkivaltakokemukset vaikuttavat nuoreen ja lisäävät riskiä joutua väkivallan uhriksi myös seuraavissa suhteissaan. Seurusteluväkivalta on ongelma, johon tulisi aina puuttua.

Nuorten on vaikeaa puhua seurusteluväkivallasta, ja näin myös avun hakeminen koetaan haastavaksi. Asiasta puhutaan helpommin kavereille kuin esimerkiksi omille vanhemmille. Rikosuhripäivystyksen seurusteluväkivaltakyselyssä (2013) tulokset olivat samansuuntaisia. Nuoret kertovat seurusteluväkivallasta kavereilleen tai vaikenevat asiasta kokonaan. Vain yksittäisissä tapauksissa nuori kertoo asiasta vanhemmilleen tai jollekin muulle aikuiselle. (Valkonen-Vaaranen 2013.) Kaverin auttaminen vaikeassa tilanteessa voi tuntua pelottavalta ja kuormittavalta. Nuorten kanssa on hyvä käydä keskustelua seurustelun pelisäännöistä ja väkivallan vaikutuksista nuoreen sekä miettiä esimerkiksi yhdessä, miten apua tarvitsevaa ystävää voisi auttaa. Turvaverkko-hankkeen Lappeenrannan pilotissa kahdeksannen luokan oppilaat kokosivat seuraavia ohjeita huonosti voivalle ystävälle:

• Älä satuta itseäsi • Puhu tunteistasi ja ajatuksistasi luotettavalle aikuiselle • Älä lannistu • Nuku ja syö hyvin • Asioilla on tapana järjestyä!

Väkivallan kierre on tärkeää saada katkaistuksi, ja siihen voidaan vaikuttaa nimeämällä ja tunnistamalla väkivalta. Jo pienillä sanoilla ja teoilla on merkitystä nuorelle, joka elää väkivallan keskellä. (Marila-Penttinen 2012, 4.)

Kuvio 3. Ohjeet ystävälle (Kovanen 2012)

59


Seurusteluväkivaltakokemuksista puhuminen on ensimmäinen askel kohti turvallisuutta ja selviytymistä.

Nuoren on helpompi auttaa ystäväänsä ja käsitellä myös omia tunteitaan, kun asia on hänelle tuttu ja siitä on keskusteltu yhdessä turvallisen aikuisen kanssa. Vaikeasta asiasta kertominen ja puhuminen ystävän kanssa saattaa tuntua helpommalta, koska tilannetta on vaikeaa sanoittaa. Nuorten on usein myös vaikeaa tunnistaa väkivallan merkit omassa seurustelusuhteessaan. Nuori saattaa kokea olevansa ainut, jolla on vastaavia kokemuksia, ja häpeän tunne on näin suuri. Seurusteluväkivaltaa on mahdollista ehkäistä puhumalla asiasta ja näin lisäämällä nuorten sekä aikuisten tietoa ja tietoisuutta ilmiöstä. Aikuisten on tärkeää keskustella nuorten kanssa parisuhteen pelisäännöistä. Tuomalla aihetta yleiseen keskusteluun ja lisäämällä nuorten tietoa aiheesta myös asian puheeksi ottaminen helpottuu. Nuoren on helpompi kertoa omista kokemuksistaan, kun hänellä on tunne, että asiasta on turvallista puhua ja hän ei ole kokemuksensa kanssa yksin. Väkivallasta puhuminen saattaa tuntua vaikealta myös aikuiselle. Vaikeneminen tuntuu helpommalta kuin asioiden ääneen sanominen. Väkivalta ja siihen liittyvät kokemukset herättävät ahdistuksen tunteita. Tilanteisiin halutaan löytää ratkaisu heti. Aikuinen saattaa kokea osaamattomuutta tai pelätä, ettei osaa auttaa nuorta oikealla tavalla. On kuitenkin tärkeää muistaa, että väkivallasta puhumiseen tai nuoren kuuntelemiseen ei tarvitse olla asiantuntija tai tietää kaikkea väkivallasta. Kuunteleminen ja nuoren todesta ottaminen ovat jo iso asia. Väkivallan puheeksi ottaminen viestii nuorelle, että asiasta on sallittua puhua. (Marila-Penttinen 2012, 6–8.) Mitä nuoret ajattelevat auttamisesta? Nuoret korostavat perheen ja ystävien merkitystä ja heidän tietoisuuden tärkeyt-

60

tä seurusteluväkivaltaa kohdanneen nuoren auttamisessa. Nuorten mukaan tietoa aiheesta pitäisi lisätä, jotta auttaminen olisi helpompaa ja toisaalta myös avun hakeminen helpottuisi. Nuorten olisi myös tärkeää tietää mikä on seurustelusuhteissa sallittua ja mikä ei. Näin heidän olisi helpompi tunnistaa hälyttävät merkit omissa seurustelusuhteissaan. Myös nuorille suunnatut palvelut ja niiden helppo saatavuus auttaisivat nuoria pääsemään nopeammin avunpiiriin sekä löytämään apua väkivaltaiseen seurustelusuhteeseen. Nuoret pitävät tärkeänä, että seurusteluväkivallasta puhutaan ja ilmiön näkyvyyttä lisätään. (Frederiksen, Helweg-Larsen & Schütt 2008, 8.) Kun nuori uskaltautuu ja rohkaistuu puhumaan seurustelustaan ja sen haasteista aikuiselle, on tärkeää olla aidosti läsnä. Nuoren torjuminen tilanteessa voi saada hänet sulkeutumaan, ja tilanteeseen voi olla vaikeaa tai lähes mahdotonta palata. Seurusteluväkivallan kohteeksi seurustelusuhteessa voi joutua kuka vain. Aikuisten on tärkeää olla tietoisia ilmiöstä ja omalla esimerkillään kertoa nuorille, ettei väkivalta missään muodossa ole sallittua. Nuoret aloittavat seurustelun ja seurustelukokeilut yhä nuorempina. Riski joutua seurusteluväkivallan uhriksi on sitä suurempi, mitä nuorempi ja kokemattomampi nuori on. Seurusteluväkivallan seuraukset ovat usein kauaskantoisia ja erittäin vakavia. On tärkeää, että vanhemmat sekä nuorten parissa työskentelevät aikuiset ovat aidosti kiinnostuneita nuorista ja nuorten elämästä. Kun suhde aikuiseen koetaan luottamukselliseksi ja turvalliseksi, on nuoren myös helpompi avautua omista tunteistaan. On tärkeää tuoda ilmiö nuorten keskusteluun ja tehdä siitä asia, josta on sallittua puhua. Seurusteluväkivaltakokemuksista puhuminen on ensimmäinen askel kohti turvallisuutta ja selviytymistä. Otetaan seurusteluväkivalta puheeksi!


Kirjallisuus Aaltonen, J. (2012) Turvataitoja nuorille. Opas sukupuolisen häirinnän ja seksuaalisen väkivallan ehkäisyyn. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Opas 21/2012. Demi-lehden keskustelupalsta. Mitä teen?? jätkä ei suostu eroamaan ja uhkaa tappaa itsensä. http://www.demi.fi/keskustelut/suhteet/ mit%C3%A4-teen-j%C3%A4tk%C3%A4-ei-suostu-eroamaan-ja-uhkaatappaa-itsens%C3%A4#.Uudx8Ps8KUk. Viitattu 7.8.2013. Demi-lehden keskustelupalsta. Mua pelottaa! ☹. http://www.demi.fi/ keskustelut/suhteet/mua-pelottaa#.UlunGz89WRE. Viitattu 14.10.2013. Frederiksen, M. L., Helweg-Larsen, K. & Schütt, N. M. (2008) Dating violence in Denmark, English Summary. National Institute of Public Health, University of Southern Denmar & Ministry of Gender Equality, http://www.si-folkesundhed.dk/upload/english_summary-dating_violence_in_denmark.pdf. Viitattu 19.8.2013. Gjerstad, E. (2011) Levottomat Tuhkimot -tutkimus tyttöjen väkivaltaisuudesta. http://www.nfg.fi/modules/system/stdreq.aspx?P=2&VID=default&SID=394639541547953&A=open:news:item:290&S=1&C=30950. Viitattu 16.10.2013. Kouluterveyskysely (2013). http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/tilastot/vaestotutkimukset/kouluterveyskysely. Viitattu 25.10.2013. Kouluterveyskysely (2007). http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/tilastot/ vaestotutkimukset/kouluterveyskysely. Viitattu 25.10.2013. Kovanen, T. (2012) IhanaKamalaSisaruus/Kaveruus -lopputapahtuma 10.12.2012, diashow. Ensi- ja turvakotien liitto ry. Kovanen, T. & Pitkänen, M. (2012) Nuoret ja väkivalta -kaavio. Ensi- ja turvakotien liitto ry.

Marila-Penttinen, L. (2012) Uskalla puhua väkivallasta -kolme tapaa käsitellä perheväkivaltaa yläkoulussa. Helsinki: Ensi- ja turvakotien liitto ry. http://ensijaturvakotienliitto-fi-bin.directo.fi/@ Bin/2abc8481f8bfc3d6683c38ce44b3cf84/1381742570/application/ pdf/3617481/Uskalla_puhua_v%C3%A4kivallasta_k%C3%A4sikirja. pdf. Viitattu 14.10.2013. Niemi, J. (2010) Seurusteluväkivalta nuorten kokemana, Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 89/2010. Tampere: Poliisiammattikorkeakoulu. Näre, S. (2005) Styylaten ja pettäen. Luottamuksen ongelma ja postindividualismi nuorten sukupuolikulttuurissa. Helsinki: Yliopistopaino. Salmi, V. (2012) Nuorten rikoskäyttäytyminen ja uhrikokemukset 2012, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 113. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. http://www.optula.om.fi/ material/attachments/optula/julkaisut/tutkimustiedonantoja-sarja/ CVAKVdrHD/tta_113_Salmi.pdf. Viitattu 7.8.2013. Valkonen-Varaanen, N. (2013) ”Ei mulla oikeen ole ketään kenen kanssa puhua tommosesta aiheesta…” Rikosuhripäivystyksen nuorten hankkeen seurusteluväkivaltaan liittyvän teemaviikon tuloksia. http://nuoret.riku.fi/seurusteluvakivalta/. Viitattu 19.8.2013. Vuorenmaa, M. (2013) Raportti MLL:n Isä-hankkeen ja puolustusvoimien yhteistyöstä. Mannerheimin lastensuojeluliitto. http:// varsinaissuomenpiiri-mll-fi-bin.directo.fi/@Bin/0c5b24d75e522cc5bae49cbe33136426/1390900358/application/pdf/277963/Raportti%20Is%C3%A4-hankkeen%20ja%20puolustusvoimien%20yhteisty%C3%B6st%C3%A4.pdf. Viitattu 25.10.2013.

Kovanen, T. & Pitkänen, M. (2013) Nuorten kehittämispäivä ja Turvaverkko-hankkeen ohjausryhmä 11.4.2013, muistiinpanot. Ensi- ja turvakotien liitto ry.

61


62


Minulla on oikeus apuun ja selviytymiseen! Väkivallan jälki voi olla laastaroitavissa tai loppu­ elämän arpena. Nuorella on oikeus saada itselleen apua ja tukea selviytymiseensä. Lapsen oikeuksien sopimuksen artikla 19 edellyttää valtiolta suojelu- ja ehkäisytoimina koulutusta ammattilaisille väkivallan tunnistamiseksi, tiedotusta ja kampanjointia lasten ja nuorten oikeudesta suojeluun sekä väkivallan raportointia ja tutkimusta. Selviytymisen näkökulmasta tärkeää on oikeus terveydenhuoltoon ja palveluihin. Lapsen oikeuksien sopimuksen artikla 39 edellyttää, että väkivaltaa kokeneen nuoren toipuminen tulee järjestää ympäristössä, joka edistää terveyttä, itsekunnioitusta ja ihmisarvoa. Nuorten oikeus saada itselleen apua ei toteudu tasa-arvoisesti. Alueellisesti on isoja eroja mahdollisuuksissa hakea palveluita, jotka on tarkoitettu erityisesti väkivaltaa kokeneille nuorille. Myös koulujen ja kuntien peruspalveluiden resurssit eroavat toisistaan. Nuorten auttamisessa ja selviytymisen tukemisessa verkkomuotoiset palvelut ovat tärkeitä. Verkkoauttaminen ei ole sidottu aikaan tai paikkaan. Verkkoauttaminen myös madaltaa avun hakemisen kynnystä, koska auttajan ja autettavan välinen suhde rakentuu verkon kautta. Väkivaltaan liittyy häpeä ja syyllisyys. On vaikea tunnistaa omaa oikeuttaan apuun, kun käsitys omasta arvokkuudesta väkivallan vuoksi puuttuu. Vanhemman, läheisen, ystävän ja ammattilaisen merkitys on suuri, jotta ensimmäinen askel kohti selviytymistä voi tulla otetuksi. Nuoruuteen liittyvät unelmat ja toiveet voi löytää uudelleen. Artikkelit: Monikulttuuristen nuorten ryhmätoiminta Rovaniemellä Kaija Salmirinne Turvaa verkosta Emmi Juutilainen

63


Kaija Salmirinne Kotona tehtävän työn vastaava ohjaaja Alvari-perhetyö® Maahanmuuttajatyö sosionomi (AMK) Lapin ensi- ja turvakoti ry

5

Monikulttuuristen nuorten ryhmätoiminta Rovaniemellä Yhdessä kestävämmäksi, vahvemmaksi ja kyvykkäämmäksi.

Tässä artikkelissa kuvataan Lapin ensi- ja turvakoti ry:n toteuttamaa ryhmätoiminnan kehittämisprosessia. Ryhmätoiminta oli suunnattu perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa kokeneille monikulttuurisille nuorille. Olemme kehittäneet työmuotoja vastaamaan maahanmuuttajataustaisten asiakkaiden sellaisiin tarpeisiin, jotka näkyvät arjessa ja viivästyttävät kotoutumista. Tällaiset tarpeet syntyvät traumaattisista perhe- ja lähisuhdeväkivallan kokemuksista. Turvaverkko-hankkeen (2011–2014) mukana pääsimme kehittämään Lapin ensi- ja turvakoti ry:n väkivaltatyön osaamista maahanmuuttajanuorten kanssa. Ryhmätoimintaa kehittäneeseen työryhmään kuuluivat Maahanmuuttajatyön ohjaajat Johanna Marjomaa, Annina Hautala, Anna Mikkonen ja Ari Puumala. Vuosina 2012–2013 yhdistyksessämme keskityttiin kehittämään väkivaltatyön osaamista. Kehittämistyössä pyrittiin turvallisuuteen ja vakauttavaan työotteeseen eri-ikäisten asiakkaiden kanssa, joiden kokemusmaailmaan liittyy väkivaltaa tai trauman aiheuttama tapahtuma. Koulutuksen

64

jälkeen työntekijöillä on valmiudet tunnistaa traumaattisia kokemuksia, puuttua ja auttaa yksilöitä ja perheitä psyykkistä pitkäkestoista stressiä aiheuttavissa tai traumatisoivissa elämäntilanteissa. Yhdistyksemme perustehtävän yhtenä osa-alueena on ehkäistä väkivaltaa ja lievittää sen seurauksia. Väkivaltatyön keskiössä ovat olleet lapset, naiset ja miehet. Väkivaltaa kohdanneita nuoria ei ole aiemmin autettu suunnitelmallisesti. Myös Lapin Maahanmuuttostrategia 2017 -toimenpidekokonaisuudessa kiinnitetään huomiota erityistä tukea tarvitsevien ryhmien auttamiseen. Tällaisia ryhmiä ovat esimerkiksi traumatisoituneet, ilman huoltajaa Suomessa asuvat sekä luku- ja kirjoitustaidottomat. Ryhmien tarpeiden kokonaisvaltainen huomioiminen edellyttää sitä, että palveluita ja tukitoimenpiteitä käytetään monipuolisesti ja verkostoyhteistyötä tehdään tiiviisti. (Lapin maahanmuuttostrategia 2017, 23–25.) Erityisosaamisen kehittämiselle oli Lapin maakunnassa tilaus.


Nuoruus on mahdollisuus Kehittämistoiminta perustui seuraavaan ymmärrykseen: •

Nuoruus itsenäistymisen kehitystehtävineen on nuorelle mahdollisuus puhua kokemastaan perhe- ja lähisuhdeväkivallasta tai traumaattisista kokemuksistaan.

• On tärkeää, että nuori tulee kuulluksi. • Voimme tukea nuorta ajattelumallien ja itsetuntemuksen uudelleen rakentumisessa antamalla tarvittavia rakennusvälineitä sekä keinoja, joiden avulla aikuisuuteen voi kas vaa turvallisuuden ja toivon tunteen vallitessa.

Väkivaltaa kokeneelle nuorelle on saattanut kehittyä itsestään hyvinkin kielteisiä ajattelumalleja, mm. ajatuksia, että minua ei voi kukaan auttaa, minussa on jotain vialla tai että minua ei rakasteta ja minun on ansaittava rakkaus. (Punkanen 2013.) Ihmisen aivojen päätöksentekoon ja itseymmärrykseen liittyvät tärkeät otsalohkot jatkavat kypsymistään ainakin 25 ikävuoteen, joskus jopa 30 ikävuoteen asti. Lapsuuden kasvuoloissa koetun pitkäkestoisen stressin, henkisen ja fyysisen pahoinpitelyn sekä laiminlyönnin tai yksittäisen traumakokemuksen on todettu muokkaavan lapsen tai nuoren aivoja pitkäaikaisesti. (Danya 2003, 67–114.) Nuorisolain mukaiset ohjeet ja oikeudet kuuluvat alle 29 vuotiaille (Finlex 27.1.2006/72, 2§). Rovaniemen Turvaverkko-pilotin kehittämistyön työryhmässä nousi huoli Suomeen alaikäisinä yksin tulleista maahanmuuttajanuorista. Nämä nuoret miehet olivat saaneet Rovaniemeltä kuntapaikan 18 vuotta täytettyään. He olivat kertoneet asioidessaan Maahanmuuttajatoimistossa kokevansa yksinäisyyttä sekä syrjässä olon tunteita, ja heillä oli hankaluuksia keskittyä elämässään esimerkiksi suomen kielen opiskeluun tai koulunkäyntiin. Monilla mainituista oli univaikeuksia, alakuloa ja epämääräisiä kipuja kehossaan. Suomeen tulo yksin paeten sekä oman perheen jättäminen epävakaisiin oloihin lähtömaahan ovat olleet heille traumaattinen kokemus.

Ihmisen aivojen päätöksentekoon ja itse­ymmärrykseen liittyvät tärkeät otsalohkot jatkavat kypsymistään ainakin 25 ikävuoteen, joskus jopa 30 ikä­vuoteen asti. (Danya 2003, 67–114)

Turvaverkko-hankkeen tukemana yhdistyksemme vastasi Maahanmuuttajatoimiston esittämiin huoliin. Sitouduimme ideoimaan ja kehittämään ryhmämuotoista menetelmää monikulttuuristen nuorten psykososiaalisen hyvinvoinnin tueksi. Kohdataksemme haastavissa elämäntilanteissa olevia nuoria tarvitsimme turvalliset ja luottamusta herättävät olosuhteet väkivallasta ja traumakokemuksista puhumiselle. Huomioimme nuorten tarpeet toimintaan ja aktiviteetteihin tekemällä toiminnasta dynaamisen vuorottelemalla keskustelua ja toimintaa. Ryhmänohjaamisen kehittämisen kysymys oli: ”Miten tulemme puhumaan monikulttuuristen nuorten kanssa perhe- ja lähisuhdeväkivallasta sekä traumakokemuksesta ja kunniasta?”

Dialogisuus ja narratiivisuus ryhmätoiminnassa Kehitettyä ryhmätoimintaa selittää konstruktivistinen ryhmän ohjaus. Tällainen ryhmä antaa ryhmän jäsenille mahdollisuuden osallistua mielekkääseen toimintaan, joka jollakin tavalla saa heidät tuntemaan kestävämmäksi, vahvemmaksi ja kyvykkäämmäksi osallistumaan sosiaaliseen elämään. Ihmisen kielteinen kuvaus itsestään ja elämästään kertoo siitä, että hän kokee itsensä riittämättömäksi, toivottomaksi ja voimattomaksi. Kielteisistä ajattelumalleis-

65


ta voidaan päästä eroon hankkimalla mahdollisuuksia, jotka vahvistavat oppimisen ja sosiaalisen elämän osallistumisen kokemuksia. (Peavy 1999, 160–162.) Konstruktivistisen ryhmätoimintamme keskeiset periaatteet olivat seuraavat: dialogisuus, narratiivisuus, kehotietoisuus ja vakautuminen sekä kahden kulttuurin välinen dialogi. Periaatteet mahdollistivat sen että ryhmätoiminnassa oli turvallista puhua perhe- ja lähisuhdeväkivallasta. Dialogisuuden luomisessa keskeinen edellytys on ryhmän kaikkien jäsenten kokemusten ja ajatusten kuulluksi tuleminen. Ohjaajan tehtävänä on omilla teoillaan auttaa ryhmää ja ryhmäläisiä saavuttamaan moniäänisyys. Hän ohjaa ryhmää kohti yhteisten uusien oivallusten ja ulottuvuuksien saavuttamista. (Seikkula & Arnkil 2009, 30–31.) Dialogisuus ryhmänohjauksessa sopii hyvin ryhmätoimintaan.

Dialogisuuden perusajatuksena on, että

* * * * * *

etsitään vuoropuhelun keinoin yhteistä maaperää ei nousta vuoropuhelussa toisen (osapuolen) yläpuolelle kuunnellaan empaattisesti ja avoimin mielin sekä valppaana yritetään minimoida omien ennakkoluulojen vaikutus ymmärtämisessä kuunnellaan myös sitä, mikä jää sanomatta sekä sanatonta viestintää oletetaan että kunnioittava kuuntelu voi saada aikaan myönteisen muutoksen ihmisessä. (Peavy 1999, 86–89.)

Peavyn (1999) mukaan tunteakseen itsensä sosiaalisessa elämässä suhteellisen hyvinvoivaksi, vakaaksi ja kyvykkääksi ihmisellä on oltava johdonmukainen elämäntarina, jota hän jatkuvasti elämän kuluessa tarkistaa. Narratiivi eli tarina on ihmisten keskinäisen viestinnän perusväline, jota käytetään arjessa. Tarina syntyy esimerkiksi siitä, kun vastaa ystävänsä kysymykseen ”Mitä kuuluu?”. On hyvä muistaa, että kertoja kertoo tarinan joitakin puolia ja kuulemme vain osan tai katkelman laajemmasta tarinasta.

Ryhmänohjaaja voi kuulla seuraavanlaisia tarinoita: Kukistamistarinoita: Miten ihminen kokee olosuhteiden, toisten ihmisten tai molempien määräävän hänen toimintaansa.

Ongelmakeskeisiä tarinoita: Ihmisen kokema huoli tai vaikeus on tarinan keskeinen teema.

Tulevaa minuutta käsitteleviä tarinoita: Toivon, pyrkimysten, unelmien tai mahdollisuuksien ilmaisu.

Vaihtoehtoisia tarinoita: Tarinoita, joissa esitetään uusia, parempia tai erilaisia vaihtoehtoja ihmisen ensin kokemalle tarinalle. Nämä ovat tarinoita, joissa ihminen saa käyttöönsä uusia voimavaroja, tekee suunnitelmia, kokeiluja, osoittaa rohkeutta, tarkistaa näkemyksiä, kerää voimia, kehittää taitojaan tai kykyjään tai pystyy osallistumaan sosiaaliseen elämään entistä enemmän. Tarinat muodostavat mutkikkaan kokonaisuuden ja ne ovat alati muuttuvia ja eläviä. Tärkeintä tarinoissa on, että ne määrittävät, keitä me olemme, ohjaavat meitä kulttuurisessa ja sosiaalisessa elämässä ja että tarkistamme tarinoita jatkuvasti.

Vakauden tunne syntyy hyvästä itsetuntemuksesta.

66


Omasta elämästä kertominen sellaisena, kuin se tapahtuu, aukaisee uusia näkökulmia.

Toivoa paremmasta elämästä, ratkaisusta tai minuudesta on silloin, kun kuvaamme elämämme uudestaan uusia sanoja ja uutta minuutta muodostavien tarinoiden avulla. Oman elämän kertominen sellaisena kuin se tapahtuu, aukaisee mahdollisuuden nähdä uusia näkökulmia. Ihminen voi toimia uudella tavalla, tuottaa enemmän ja parempia tuotteita ja jopa alkaa käyttää kehoaan eri tavalla. (Peavy 1999, 102–104.)

stressi tai trauma voi aiheuttaa kehoon ylivireystilan, jähmettymisen tai alivireystilan. ”Niin kauan kuin kehomme tuntee olonsa turvalliseksi, aivomme vastaanottavat uutta informaatiota ja luovat uutta todellisuutta. Silloin kun juutumme traumamuistoon, kadotamme kykymme uuden tiedon vastaanottamiseen ja jumiudumme elämään mennyttä todellisuutta yhä uudestaan ja uudestaan”. (Punkanen 2013.)

Narratiivien syntymiseen ryhmässä tarvitaan reflektiivisyyttä. Avoimuuden lisääminen edistää ryhmän keskustelussa moniäänisyyden syntymistä ja uusien näkökulmien esille saamista. Siihen, miten olemme maailmassa ja omissa lähisuhteissamme, vaikuttavat vaihtelevasti edeltävät sukupolvet ja niissä kuuluvat vahvat tai meille tärkeät äänet. Reflektiossa on myös mahdollista edistää sellaista puhetta, joka ilman ohjaajien tai ryhmäläisten myötävaikutusta ei ole vielä mahdollista, esimerkiksi puhuttaessa jostakin kipeästä tai pelottavasta asiasta. Reflektio ja merkityksien sekä tunteiden yhdessä jakaminen auttaa myös oppimaan epävarmuuden sietämistä, kuitenkin niin, että toivon tunne säilyy. (Haarakangas 2008, 89–96.)

Vakauden tunne syntyy hyvästä itsetuntemuksesta. Traumasta muistuttavassa tilanteessa tai muutoin kuormittavassa tilanteessa ihminen kykenee rauhoittamaan itseään ja säilyttämään ajattelu- ja toimintakyvyn. Lisäksi vakautumiseen kykenevä on turvallisessa suhteessa elämisympäristössään, esimerkiksi kotona perheen parissa, koulussa, ystävien kanssa, työssä tai yksin ollessaan. Monet maahanmuuttajanuoret ovat kertoneet, että jokin asia esimerkiksi koulun opettajassa estää häntä kuuntelemasta opetusta. Tässä voi olla kyse jostain traumaa muistuttavasta laukaisijasta, jota nuori ei ole pystynyt tunnistamaan, mutta johon hän reagoi kehollisesti.

Kahden kulttuurin välinen dialogi Kehon ja mielen yhteys Kehon ja mielen yhteyden tietoinen pohtiminen ja liittäminen omiin kokemuksiin turvallisessa ilmapiirissä synnyttää vakautumisen tunteen. Ihminen on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa mielen havainnoidessa ja tulkitessa kehollisia tuntemuksia (Haarakangas 2008, 165.) Ihminen pyrkii järjestämään omat sisäiset kokemuksensa aistien ja havaintojen, tunteiden, ajatusten, liikkeen sekä kehon sisäisten tuntemuksien kehässä. Pitkäkestoinen

Ottamalla toimintaan mukaan yhdistyksessä työskentelevä kriisityöntekijä ja väkivaltatyöntekijä saatiin aikaan keskustelua kulttuuriin liittyvistä käytänteistä ja tavoista, jotka liittyvät väkivaltakokemuksiin sekä traumakokemukseen. Työntekijät kertoivat miten he auttavat väkivaltaa tai trauman kokenutta ihmistä. Kahden kulttuurin dialogissa ryhmänohjaajien on mahdollista luoda ryhmän dialogiin moniäänistä pohdintaa osallistujien kulttuurisista tavoista.

67


Kulttuurissa voi olla sellaista, joka loukkaa ihmisoikeuksia tai on meidän kulttuurimme näkökulmasta katsottuna tuomittavaa, esimerkiksi kunniaväkivalta, silpomi­ nen tai eristäminen. (Korpela & Peräaho 2012, 4–5.)

Ryhmätoiminnassa otimme huomioon sen, että samaan kulttuuriin kuuluvat nuoret tulevat yhteisöllisestä kulttuurista, jossa perheen ja suvun merkitys on usein suuri. Yhteisöllisyys tarkoittaa myös sääntöjä, sosiaalista kontrollia ja painetta, joiden ajatellaan turvaavan yksilöä ja säilyttävän perinnettä ja kulttuuria. Kulttuurissa voi olla sellaista, joka loukkaa ihmisoikeuksia tai on meidän kulttuurimme näkökulmasta katsottuna tuomittavaa, esimerkiksi kunniaväkivalta, silpominen tai eristäminen. (Korpela & Peräaho 2012, 4–5.) Ryhmätoiminnan aikana saimme kokemusta keskustelussa esille nousseesta oman kunnian puolustamisesta väkivaltaa käyttäen. Ryhmätoiminnassa tuli mahdolliseksi kuulla myönteisessä dialogissa toisenlaiset kulttuuriset käsitykset ja todellisuudet sekä ymmärtää että ne ovat myös muuttuvia. Tärkeää on perheeltä saatu ”lupa” olla ryhmässä. Se vapauttaa nuoren syyllisyydestä ja huolesta, mitä oma perhe ajattelee hänen osallistumisestaan ryhmätoimintaan.

Tulkki - dialogin mahdollistajana Ryhmätoiminnassa keskustelun kannalta elintärkeää oli tulkin paikalla oleminen ja hänen pysymisensä omassa roolissaan. Dialogiseen ryhmänohjaukseen tulkkaus tuo

Puhuja puhuu

Kuulija vastaa puheellaan sekä puhujalle että tulkille. Kuviossa 1 esitetty toistuu useita kertoja ryhmätoiminnan aikana ja muodostaa useita ajattelun kenttiä. Dialogisen oh-

Tulkki kuuntelee • kuulee • ajattelee • kääntää

Kuvio 1. Tulkki dialogin mahdollistajana ajattelun kentissä.

68

haasteita. Tulkilla on oltava vankka ammattitaito ja monipuolinen sanavarasto molemmista kielistä. Kun käytämme tulkkausta yhteisen keskustelun mahdollistamiseksi, emme voi olla täysin varmoja toisen kertomasta. Usean ”sisäisen keskustelun läpi” kulkee kaikki, mitä keskustelussa sanomme.

Kuulija • kuuntelee • vastaa


jauksen tavalle tämä asettaa haasteita dialogin jatkumisen näkökulmasta. Miten pystyä huolehtimaan siitä, että kuulee itse kaiken mitä sanotaan ja että kaikki osallistujat saavat puhua? Ryhmän ohjaajien ja osallistujien on haettava vahvistusta kuuntelulle sanattomasta viestinnästä ja jäsennettävä sekä rytmitettävä puhetta siten, että asiat tulevat selkeästi esitettyä. Liittyminen toisen puheeseen muodostuu haasteeksi, kun ryhmäläinen joutuu kuunnellessaan odottamaan vuoroaan. Toisaalta tulkkaus antaa aikaa kuunnella omaa sisäistä puhettaan ja antaa aikaa liittyä toisen puheeseen.

”Lauan -ryhmä” - Nuoresta mieheksi kahden kulttuurin keskellä Ensimmäinen toiminnallinen ryhmä oli tarkoitettu nuorille yksin maahan tulleille kurdimiehille. Tavoitteena oli tukea osallistujien psykososiaalista hyvinvointia ja kotoutumista. Ryhmätoiminnassa nuoret saivat rakennettua itselleen tulevaa minuutta käsitteleviä tarinoita sekä vaihtoehtoisia tarinoita elämänsuhteissaan toimimisesta. Toivo lisääntyi heidän elämässään.

Lauan - ryhmään osallistui nuoria kurdimiehiä, jotka olivat kaikki tulleet Suomeen alaikäisinä ja yksin ilman vanhempia. Lauan tarkoittaa suomeksi nuorta, hentoa, ja se oli nuorten itsensä valitsema nimi ryhmälle. Ryhmän toiminnan tavoitteet olivat ehkäistä ryhmän osallistujien yksinäisyyttä ja syrjäytymistä, innostaa heitä mielekkään tekemisen pariin sekä keskustella väkivaltakokemuksista ja tehdä ilmiöstä tietoinen. Lisäksi vahvistettiin tietoisuutta oman psyykkisen hyvinvoinnin tukemisesta ja annettiin tietoa olemassa olevista auttamisjärjestelmistä. Kutsuimme vierailevia asiantuntijoita kertomaan ja herättämään keskustelua nuorten elämää koskettavista aiheista. Toiminnallisilla menetelmillä aktivoimme nuoria kahdensuuntaiseen kotoutumiseen sekä saamaan onnistumisen kokemuksia, oman mielen vahvistumiseen ja tutustumaan Rovaniemen kaupungin tarjoamiin harrastusmahdollisuuksiin.

Ryhmäkeskustelut Vierailevat asiantuntijat: Miestyönkeskus: Nuoresta mieheksi kasvaminen kahden kulttuurin keskellä Martta-liiton kouluttaja: Raha- ja talousasiat

Toiminnalliset menetelmät Harrastustoiminnoissa käyminen: Biljardi: Leppoisa yhdessä olo, juttelu Keilaaminen: Onnistumisen kokemukset ja toisten kannustaminen Seinäkiipeily: Omien rajojen testaaminen. Rohkeuden ja pelon -tunteiden kanssa työskentely. Itsetunnon myönteinen rakentuminen. Vertaisuus. Voimaannuttava valokuva-työskentely. Kuka minä olen? Elokuva-ilta. Pahat pojat. Puhetta väkivaltakokemuksista. Palautereflektio. Hyvää ruokaa ja palautekeskustelu yhteisestä toiminnasta.

Kuvio 2: Lauan-ryhmän sisällöt

69


Ryhmä oli avoin ryhmä, johon pystyi liittymään myöhemminkin. Kokoonnuimme kevään 2012 aikana kerran viikossa. Ryhmän säännöllisyydellä pyrimme edistämään poikien sitoutumista toimintaan ja madaltamaan heidän osallistumiskynnystään. Osallistujia oli ryhmäkertojen mukaan vaihtelevasti 2-7, ja keskiarvo oli 5 osallistujaa. Nuoret olivat iältään 18–22 -vuotiaita. Paikalla oli aina kaksi ohjaajaa ja pääsääntöisesti myös tulkki. Huomioimme osallistujien mahdolliset traumakokemukset pitämällä kokoontumiskertojen rakenteen jokaisena kertana samana. Ohjaajina loimme välittömän ilmapiirin saaden kaikki tuntemaan itsensä tervetulleiksi. Osallistujien saapuessa tarjosimme teetä ja kahvia sekä pientä purtavaa, joita yhteisen jutustelun lomassa söimme. Sen jälkeen kokosimme tuolit piiriin ja aloitimme kuulumisten vaihdon. Kuulumiskierroksen jälkeen siirryimme päivän teeman käsittelyyn. Sama kaava toistui jokaisena kokoontumiskertana. Miestyönkeskuksen työntekijöiden vieraillessa ryhmässä saimme kahden kulttuurin välisen dialogin avulla ryhmän keskustelemaan väkivallasta ja kunniasta henkilökohtaisina näkemyksinä ja kokemuksina. Keskustelu vastasi sisällöltään myös kahden kulttuurin integroimisen sekä kotoutumisen tarpeisiin. Ryhmässä puhuttiin väkivallasta ja kunnian puolustamisesta, kahden kulttuurin mieheydestä, parisuhteessa olosta ja perheestä sekä lapsuuden väkivaltakokemuksesta. Vuoropuhelussa pystyttiin huomioimaan toisenlaiset kulttuuriset käsitykset ja todellisuudet sekä ymmärtämään myös, että ne ovat muuttuvia, kun rakennettiin myönteistä dialogia kulttuurisista käytänteistä ja tavoista kulttuurin sisällä.

Miestyöntekijät kuvaavat ryhmässä tapahtunutta vuoropuhelua seuraavasti. Yksi ryhmäläisistä kysyi, mitä suomalaisena miehenä tekisit, jos joku yrittäisi iskeä vaimoasi yökerhossa silmiesi alla. ”Tappaisitko miehen?” tai ”Hyökkäisitkö miehen päälle?” Kun työntekijä sanoi, että ”En tappaisi. Tilanteesta riippuen käyttäisin puhetta, poistuisin tilanteesta tai vakavassa tilanteessa kutsuisin poliisin ja ääritilanteessa, esimerkiksi jos henkeä tai koskemattomuutta uhattaisiin, puolustaisin puolisoani fyysisesti”. Tämä puhe aiheutti ryhmäläisissä hämmennystä ja pään pyörittelyä. Keskustelu miehisestä kunniasta syntyi reflektoivassa kahden kulttuurin dialogissa, jossa molemmille käsityksille oli tilaa. Ryhmäläiset halusivat kuulla esimerkkejä miehenä olemisesta Suomessa, koska suomalaiset, miespuoliset kaverit ja

Ryhmän ohjaajien kokemukset ohjauksesta vahvistavat ajatusta siitä, että dialogisuuden ja toiminnan vuorottelulla nuorten psykososiaalista hyvinvointia saadaan lisätyksi. tuttavat puuttuivat heidän elämästä. Vertailut eri kulttuurien mieheydestä olivat molemmin puolin hyvin provosoivia, mutta vuoropuhelun edetessä ryhmäläiset ryhtyivät pohtimaan ääneen sitä, mitä ottaisivat mukaan omasta kulttuuristaan sekä suomalaisesta kulttuurista ja mitä asioita miehen malleista ottaisivat omaan elämäänsä. Kun kysyimme ryhmäläisiltä ”Oletteko nähneet tai kokeneet lapsuudessanne väkivaltaa?”, he nauroivat kysymykselle. Kysymys oli heille siinä määrin itsestään selvä. Kuitenkin ne ryhmäläiset, jotka tähän vastasivat, sanoivat ääneen, että eivät käyttäisi väkivaltaa omassa kodissaan. Ryhmässä puhuttiin myös parisuhteista, naisen kunnioituksesta ja perheen rooleista. Miehen malleja ja rooleja avasimme käytännön esimerkeillä. Suurta hupia ryhmässä aiheutti, kun miestyöntekijä kertoi aamulla tiskanneensa ja vaihtaneensa kolmet vaipat lapselleen. Yksi ryhmäläisistä poikkesi muista. Hän luki ja kirjoitti avoimesti runoja sekä puhui rakkaudesta. Hänelle naljailtiin ja naurettiin, mutta kuitenkin hänet hyväksyttiin mukaan omana itsenään. Omalla esimerkillään hän sai muutkin puhumaan rakkaudesta pehmeiden arvojen mukaisesti. Ryhmäläisille oli tärkeää saada olla, mennä ja kulkea vapaana nauttien elämästä. Monilla oli kuitenkin jo selvästi mietittynä toivoa tuovaa tarinaa elämälleen. Yhteistä kerrotuissa tarinoissa oli se, että tulevaisuus on mahdollisuus. Ryhmän ohjaajien kokemukset ohjauksesta vahvistavat ajatusta siitä, että dialogisuuden ja toiminnan vuorottelulla nuorten psykososiaalista hyvinvointia saadaan lisätyksi.

71


Uusien aktiviteettien löytyminen paikkakunnalta ja niihin tutustuminen auttaa ryhmäläisiä jatkossa selviytymään paremmin yksinäisyyden ja tylsyyden tunteista. Ryhmän kokoontumiset olivat turvallisia tilaisuuksia, joihin saattoi tulla ja rauhassa puhua mieltä kuormittavista asioista. Vertaistuen merkitys ryhmän sisällä kasvoi voimakkaaksi sekä pettymysten että onnistumisten keskellä. Osallistujat tunnistivat omia voimavarojaan ja kokivat niiden lisääntyneen. Vastavuoroinen dialogi auttoi kaikkia ryhmän jäseniä ymmärtämään erilaisia kulttuurisia asioita ja niihin sopeutumista. Osallistujat keskustelivat avoimesti omasta elämästään. He kysyivät toisiltaan syvällisiä ja henkilökohtaisia kysymyksiä. ”Kaipaatko äitiäsi?”, Haluatko vielä nähdä äitisi?”, ”Mistä haaveilet?”.

Yhteistä kerrotuissa tarinoissa oli se, että tulevaisuus on mahdollisuus.

Avoin ryhmämalli sekoitti ryhmädynamiikkaa uusien osallistujien tullessa ryhmään. Olisimme saaneet vietyä keskustelua syvemmälle, jos ryhmä olisi ollut muodoltaan suljettu ja osallistujien luottamus toisten seurassa puhumiseen olisi kasvanut.

nimeksi ”Afgaanityttöjen maailma”, koska he kokivat, että afgaanikulttuurissa tyttönä oleminen on erilaista kuin missään muussa kulttuurissa. Tämä ajatus oli mielessämme koko ryhmän toiminnan ajan, ja palasimme tähän myöhemmin keskustelujen aikana.

Osallistujat kertoivat viimeisellä ryhmäkerralla palautteenaan, että he olivat saaneet mukavaa ajanvietettä tylsään elämään, he olivat löytäneet uusia urheilumahdollisuuksia sekä kokeneet yhdessä olemisen kavereiden kanssa ja hieman erilaisen keskustelun mukavaksi.

Ryhmätoiminta rakennettiin samalla tavalla kuin Lauan - ryhmässä keskustelun ja toiminnan vuorotellessa. Keskustelujen sisältö vaihteli teeman mukaan. Toisinaan tytöt halusivat kysyä neuvoa muilta ryhmäläisiltä oman elämänsä asioihin. Ohjaajina teimme tällöin tilaa keskustelulle ja siirryimme teemaan vasta myöhemmin kuljettaen tyttöjen kertomaa aiheen mukana. Toiminnalliset ryhmätapaamiset tukivat keskusteluissa käsiteltyjä aiheita, mutta toisaalta ne myös kevensivät ryhmän ilmapiiriä.

Afgaanityttöjen maailma – kasvaminen kahden kulttuurin keskellä Toinen ryhmä oli tarkoitettu perheensä kanssa Suomeen tulleille nuorille tytöille, joilla on taustallaan lähisuhde- ja perheväkivaltakokemuksia. Afgaanityttöjen maailma -ryhmän toiminnan teemat olivat turvallinen kasvaminen kahden kulttuurin keskellä, identiteetin rakentuminen (hyvä itsetunto), eheytyminen (oma tarina) sekä vakautuminen (mieli ja keho). Ryhmään osallistui viisi iältään 17–23 -vuotiasta nuorta naista. Osallistujat olivat tulleet Suomeen perheensä kanssa. Ryhmän nuorilla oli väkivaltakokemuksia elämässään. Ryhmän muodoksi valitsimme suljetun ryhmän, koska muistissamme oli edellisen ryhmän kokemukset avoimen ryhmän tuomista haasteista luottamuksen ja dialogin synnyttämiselle sekä ylläpitämiselle. Tytöt valitsivat ryhmän

72

Ryhmän suunnittelussa päätimme kehittää osaamistamme dialogin synnyttämiseen ryhmätoiminnan ohjaamisessa. Tavoittelimme keskustelevaa ilmapiiriä sekä osallisuuden että kuulluksi tulemisen kokemuksen aikaansaamista. Tavoitteena oli myös, että osallistujat saavat luotua uusia toivoa sisältäviä tarinallisia näkökulmia omaan elämäänsä. Lisäksi tavoittelimme sitä, että osallistujat oppivat kuuntelemaan omaa kehon ja mielen yhteyttä ja tavoittamaan vakautumisen tunnetta.


Afgaanityttöjen maailma -ryhmän sisällöt: 1.

Miksi olemme koolla. Tutustuminen. Miten ryhmä toimii ja ryhmässä olemisen periaatteet, tavoitteet ja mitä teemme. Ryhmän sääntöjen laatiminen yhdessä ja niihin sitoutuminen.

2.

Retki Kammille. Ryhmäytyminen, Me-henki ja yhteinen keskustelu siitä, mitä toimintaa osallistujat toivovat.

3.

Elämänpuun tekeminen. Osallistujien oman sisäisen dialogin avaus. Uudet tarinat.

4.

Tanssillinen ryhmäliikuntatunti. Omaan kehoon tutustuminen.

5.

Kriisikeskuksen työntekijä vierailulla. Omasta työstä kertominen, millaisissa asioissa hän auttaa. Kriisit ja niiden vaikutukset mieleen ja kehoon. Mahdollisuus kahden kulttuurin väliseen dialogiin.

6.

Vierailu hevostallilla. Uuden kokemuksen avulla omien rajojen kokeilu. Rohkeuden ja pelon -tunteiden kohtaaminen. Onnistumisen kokeminen ja itsetunnon vahvistuminen. Mahdollisuus kuulla ratsastustallin pitäjän oma tarina. Mahdollisuus kahden kulttuurin dialogiin kulttuurisista käytännöistä. Eläinten hoito – muistelua omasta kotimaasta. Uudet tarinat.

7.

Dialogin syntyminen. Ryhmäkeskustelun aihe nousi osallistujien omasta tarpeesta. Kehon rentoutus.

8.

Vierailu kauneushoitolassa. Itsestä huolehtiminen. Tietoa terveellisestä ruokavaliosta. Tietoa kauneudenhoidosta ja välineistä. Jokaisen oma hetki kasvohoidossa.

9.

Elämänpuu-työskentely jatkuu. Tietoinen oman sisäisen dialogin jatkaminen omista itselle jollakin tavalla merkityksellisistä ihmisistä nykyisin. Uudet tarinat.

10. Yhteinen koko päivän kestävä retki Ouluun. Uuden kokeminen ja tutkiminen. Uusien näkökulmien avaus kokemusmaailmaan.

11.

Yhteisen toiminnan ja kokemusmaailman muistelu ja reflektio keskustellen. Moniäänisyys ja kuulluksi tuleminen. Yhteinen tarina.

Kuvio 3. Afgaanityttöjen maailma -ryhmän sisällöt

73


Kunnioittava puhetapa - Kuulluksi tuleminen

Tarinoissa näkyy omien voimavarojen tunnistaminen ja uusien näkökulmien sekä voimavarojen löytyminen. Auttamismenetelmän jäljillä Afgaanityttöjen maailma -ryhmän keskeinen tulos oli dialogin syntyminen sekä narratiivien käyttö uuden minuuden kasvussa ja voimavarojen löytymisessä. Tässä luvussa saavat tilaa afgaanityttöjen äänet. Keräsimme heiltä palautteen viimeisen kokoontumiskerran aikana. Paikalla oli tulkki. Keskustelun helpottamiseksi ja ajan riittävyyden varmistamiseksi olimme laatineet etukäteen kysymykset, joihin haluaisimme tyttöjen vastaavan. Asetelma oli seuraava: ohjaaja kysyi – tulkki käänsi – osallistujat vastasivat. Toinen ohjaajista kirjasi vastaukset paperille. Seuraavissa luvuissa kuvataan palautteissa esille nousseita teemoja.

Dialogisuutta edistävä ilmapiiri ja ympäristö Kohtaamisille varattiin aikaa. Tilan sisustamiseen käytettiin aikaa miellyttävän ympäristön luomiseksi. Ryhmätilassa kaikki istuivat samalla tasolla, mukavasti ja epävirallisesti. Ryhmäkerroilla oli aina jotain pientä tarjottavaa kauniisti esille laitettuna. Toiminta suunniteltiin siten, että sen avulla saimme luotua turvalliset ja luottamusta herättävät olosuhteeet omasta elämästä sekä väkivallasta ja traumakokemuksista puhumiselle. Merkitykselliseksi asiaksi palautekeskusteluissa nousi, että nuoret olivat kokeneet ryhmätilan ja tarjoilun sekä kiireettömän tunnelman auttavan heitä keskustelemaan toistensa kanssa, luomaan hetkestä ainutkertaisen sekä rakentamaan identiteettiään. (Seikkula & Arnkil 2009, 91.) ”Tarjoilut ovat olleet hyvät. Erityisesti valkosipulipatonki ja kuivatut karpalot.” ”Säännöt ovat olleet selvät alusta alkaen; toista kuunnellaan ja kunnioitetaan.”

74

Ryhmän aloituksesta lähtien ohjaajat kiinnittivät huomiota kaikki osallistujat huomioivaan puhetapaan (Seikkula & Arnkil 2009, 91). Puhetavalla saavutettiin se, että osallistujat rohkaistuivat ja olivat myöhemminkin aktiivisia. ”Ryhmäläiset ovat kuunnelleet, mutta en ole varma ovatko aina ymmärtäneet. Ohjaajat ovat varmasti kuunnelleet ja ymmärtäneet.” ”Tuntuu siltä, kuin ohjaajat olisi tunnettu jo vuoden tai kaksi. Ilmapiiri on ollut leppoinen. Aina odotin torstaita, jotta pääsee ryhmään.” ”Ohjaajat ovat pitäneet kiinni säännöistä ja olleet järjestelmällisiä.” ”Ohjaajat ovat kunnioittaneet jokaista ryhmäläistä. Sitä kautta opimme itsekin kunnioittamaan itseämme ja olemaan parempia muille.”

Pohtiva asenne omiin ja toisen käsityksiin – Toivon tarinat Reflektiivinen tapa olla ryhmässä toimi vuorovaikutusmallina, jonka avulla avoimuus lisääntyi. Osallistujat saivat aineksia omaan sisäiseen puheeseensa ja löysivät itsestään voimavaroja. Reflektio ja merkityksien sekä tunteiden yhdessä jakaminen auttoi sietämään epävarmuutta, kuitenkin niin, että toivon tunne lisääntyi. Toisten kokemusten ja vierailijoiden tarinoiden kuuleminen kahden kulttuurin dialogissa on auttanut osallistujia muodostamaan itselleen uutta minuutta rakentavia sekä vaihtoehtoisia tarinoita. Tarinoissa näkyy omien voimavarojen tunnistaminen ja uusien näkökulmien sekä voimavarojen löytyminen. Reflektion avulla nuoret saivat myös välineitä ja keinoja ajattelumallien ja itsetuntemuksen uudelleen rakentumisessa. Näiden ”Toivon tarinoiden” avulla aikuisuuteen kasvaminen on helpompaa. ”Ryhmä on antanut erilaisia näkökulmia omiin asioihin. On ajatellut asioita, joita ei ole aiemmin ajatellut. Tieto ja palaute on ollut hyödyllistä. Ryhmässä käytetty aika on ollut hyödyllistä ja mukavaa. Kotona aika menee hukkaan. Ryhmässä on ollut paikka, jossa purkaa asioita, joita muuten kantaisi sisällä. Ryhmä on tuonut rauhaa. Ryhmässä on oppinut tuntemaan omia heikkouksia ja vahvuuksia”


”Olen oppinut uusia asioita Suomen kulttuurista. Elämänpuu- työskentelyn avulla opin näkemään ketkä elämäni ihmiset ovat tärkeitä ja ketkä ei, ja minkälainen vaikutus heillä on ollut minun elämään.” ”Minä uskon yrittämiseen.”

että ikävien asioiden muisteleminen aiheuttaa stressiä, joka tuntuu koko kehossa. Kehon ja mielen yhteyteen liittyvien keskustelujen jälkeen teimme yhdessä rentoutumisharjoituksia. Keskustelun ja toiminnan vuorottelulla pyrimme saamaan ryhmään yhteistä kehityskulkua, joka tuki osallistujien psyykkisen ja fyysisen itsetuntemuksen lisääntymistä, omaa ajattelua ja kulttuuristen käytänteiden pohdintaa.

”Itseluottamukseni on heikko, mutta olen vahvistumassa.”

Mielen ja kehon yhteistyö – vakautumisen tunne Nuoret osallistujat puhuivat omasta elämästään, tunnistivat tunteiden ja ajatusten vaikutuksia kehossaan ja oppivat elämään omien kokemustensa kanssa ”tässä ja nyt”. Osallistujat kertoivat epämääräisestä levottomuudesta ja ahdistuksesta, joka näkyi heidän päivittäisessä elämässään. Tällöin liitimme keskusteluun näkökulman siitä, että aiemmat vakavat tapahtumat vaikuttavat nykyisiin fyysisiin tuntemuksiin. Pohdimme yhdessä, minkälaisia tapoja kullakin on rauhoittaa kehoa ja mieltä sekä purkaa huonoa oloa. Tytöt puhuivat ryhmätapaamisten aikana epäsuorasti menneistä tapahtumista tai väkivallan kokemuksista. He kertoivat,

Ratsastamisen ja tanssitunnin avulla pyrittiin jokaisen omaan keholliseen kokemukseen ja siihen, miten omaa kehoa voi hallita ja kokea onnistumisen tunteen. Kehon hallinnan kokemus on lisännyt voimavaroja ja antanut osallistujille tunteen siitä, että on vahva ja kyvykäs. Yksi osallistujista oli oivaltanut, että käsillä tekeminen keskusteltaessa olisi tuonut hyvää oloa. ”Ryhmän toiminnat ovat olleet mukavia, erityisesti ratsastus. Ohjaajan kannustamana uskalsin.” ”Rentoutushetket ovat olleet todella hyviä.” ”Istumisen lisäksi olisi hyvä, että käsille olisi jotain tekemistä keskustelujen aikana.”

75


Vertaistuen saaminen ja toivon lisääntyminen tärkeää ”Yhdessä kestävämmäksi, voimakkaammaksi ja kyvykkäämmäksi” -ryhmätoiminta kehittyi auttamismenetelmäksi, jolla voidaan auttaa perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa tai traumaattisia tapahtumia kokeneita monikulttuurisia nuoria. Kuulluksi tulemisen kokemus ja toivon tarinoiden saaminen itselle auttavat heitä kotoutumaan Suomeen kahden kulttuurin keskellä. Ryhmätoiminta on auttanut osallistujia olemaan aktiivisina toimijoina omassa elämässään huolimatta heidän vakavista stressi- ja traumakokemuksistaan. Dialoginen ajattelu- ja toimintatapa ryhmätoiminnassa avaa turvallisen väylän pohtia vakavia kokemuksia ja huolia. Osallistujalla on mahdollisuus kuulla omaa sisäistä puhettaan turvallisessa tilassa luottamuksellisessa ilmapiirissä. Keskusteleva ilmapiiri sekä osallisuuden että kuulluksi tulemisen kokemus lisäsivät osallistujien niin psyykkistä kuin fyysistäkin turvallisuuden tunnetta. Toisten kokemusten ja vierailijoiden tarinoiden kuuleminen on auttanut osallistujia muodostamaan itselleen uutta minuutta ja vaihtoehtoja rakentavia tarinoita, joissa näkyy omien voimavarojen tunnistaminen ja löytyminen sekä uusien näkökulmien avautuminen. Ryhmän ohjaajien ja osallistujien yhteisen reflektion sekä vertaistuen avulla nuoret saivat tarvitsemiaan ohjeita ja neuvoja. Näiden avulla aikuisuuteen kasvaminen on helpompaa. Nuorta on tukenut se, että hän on pohtinut sellaisia asioita joko ääneen tai itsekseen, joita on ollut muutoin

yksin vaikeaa ajatella. Ryhmätoiminnan avulla osallistujat oppivat lisäksi kuuntelemaan omaa mieltään ja kehoaan ja tavoittamaan vakautumisen tunnetta. Turvaverkko-hankkeen aikana olemme kysyneet itseltämme: ”Miten tulemme puhumaan monikulttuuristen nuorten kanssa perhe- ja lähisuhdeväkivallasta sekä traumakokemuksesta ja kunniasta?” Keskustelu kulttuuriin liittyvistä käytänteistä ja tavoista, jotka liittyvät väkivaltakokemuksiin sekä traumakokemukseen, käynnistettiin luomalla kahden kulttuurin dialogi. Tämän avulla ryhmän osallistujat saadaan pohtimaan kulttuurisia tapojaan, jolloin muutosta ja tahtoa toimia toisin, esimerkiksi väkivallattomasti, voi syntyä. Toiminnan kautta saavutetuissa voimaannuttavissa kokemuksissa syntyy mahdollisuus kokea itsensä kyvykkääksi, vahvemmaksi ja kestävämmäksi. Lisäksi ryhmätoiminnassa keskitytään tässä ja nyt -tilanteessa ajatteluun ja kokemiseen. Se, mitä joskus on tapahtunut, on tapahtunut juuri tietylle ihmiselle. Tärkeää on, mitä hän ajattelee siitä nyt ja miten hän pystyy elämään elämäänsä huolimatta tapahtuneesta. Identiteetti muovautuu itsestä käsin siten, että se auttaa toimimaan omissa elämänsuhteissa turvallisesti, kyvykkäästi ja kestävästi. Tämän jälkeen arvostaa myös omaa kehoaan ja osaa tunnistaa omat rajansa ja voimavaransa.

Kirjallisuus Danya, G. 2003. Lasten pahoinpitelyn ja laiminlyönnin vaikutukset aivoihin – kirjallisuuskatsaus. Teoksessa Sinkkonen, J. & Kalland, M. (toim.) Varhaiset ihmissuhteet ja niiden häiriintyminen. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Punkanen, M. 2013. Kehityksellinen trauma: Kehotyöskentelyn mahdollisuudet lasten ja nuorten kanssa tehtävässä vakauttamistyöskentelyssä. Luento Turvaverkko-hankkeen työkokouksessa 29.5.2013. Handout.pdf.

Finlex 27.1.2006. www.finlex.fi. Viitattu 22.10.2013.

Peavy, R. V.1999. Sosiodynaaminen ohjaus. Konstruktivistinen näkökulma 21.vuosisadan ohjaustyöhön. Helsinki: Työministeriö. Psykologien Kustannus Oy.

Haarakangas, K. 2008. Parantava puhe. Helsinki: Hakapaino. Korpela, M. & Peräaho, K. 2012. Kulttuureista ja konflikteista. Taustatietoa ja työkaluja koulujen arkeen. Helsinki: Tyylipaino Oy. Petäjämaa, M. Lapin maahanmuuttostrategia 2017. Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. Rovaniemi: Kopijyvä Oy.

76

Seikkula, J. & Arnkil, T. 2009. Dialoginen verkostotyö. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.


Olen oppinut, ett채 vaikka pelk채채n, minulla on rohkeutta tehd채 haluamiani asioita.

77


Emmi Juutilainen Verkkoauttamisen kehittäjä Ensi- ja turvakotien liitto ry

6 Turvaa verkosta Väkivaltaa kokeneiden nuorten verkkoauttaminen Chat-huone, kolmekymmentä minuuttia aikaa ja perheväkivaltaa tai seurustelu­ väkivaltaa kokenut, anonyymi nuori. Kuinka häntä voidaan auttaa kohti väkival­ latonta elämää? Monin tavoin. Tärkeää on luoda onnistunut kohtaaminen, jossa nuori kokee tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi, ymmärtää arvonsa ja oikeutensa sekä rohkaistuu hakemaan apua lähipiiristään tai reaalimaailman palveluista.

Nuorille suunnattujen verkkopalvelujen määrä on kasvanut Suomessa merkittävästi 2000-luvulla. Pelkästään Nuorille suunnatun verkkotyön foorumissa (NuSuVeFossa) on 30 toimijaa tai hanketta, joiden työntekijät ja vapaaehtoiset keskustelevat nuorten kanssa joko omilla sivustoillaan tai kaupallisten toimijoiden verkkoyhteisöissä (muun muassa IRC-galleria, Demi-lehti ja goSupermodel). Yhä useammassa järjestössä verkkotyö on juurtunut osaksi muuta auttamistyötä, ja tämä on omalta osaltaan edistänyt verkkopalvelujen erikoistumista. Vaikka jokainen verkkotyöntekijä on valmis kohtaamaan nuoren kaikkine kysymyksineen, voi nuori kääntyä myös suoraan tiettyyn aihealueeseen erikoistuneen verkkopalvelun tai verkkotyöntekijän puoleen. Näitä aiheita ovat muun muassa läheisten

78

aikuisten päihteidenkäyttö, rikosasiat, mielenterveysongelmat ja perhe- ja lähisuhdeväkivalta, jossa nuoria auttaa Ensi- ja turvakotien liiton ylläpitämä Nettiturvakoti (www. turvakoti.net). Nettiturvakodissa nuoria autetaan eri lähtökohdasta kuin esimerkiksi nuorten keskustelualustojen verkkonuorisotyössä. Heli Parikan ja Merja Saukon mukaan verkkonuorisotyössä ylipäätään on tarkoitus tarjota turvallisia ja luotettavia kohtaamisia (2012b, 16). Nettiturvakodista haetaan apua tiettyyn ongelmaan. Keskustelun aiheet sekä Nettiturvakodin keskustelupalstalla että kahdenkeskisessä chatissa ovat rajoittuneet perhe- ja lähisuhdeväkivaltaan. Nettiturvakodin verkkoauttamisella on sen sijaan yhtymäkohtia nuorisososiaalityöhön. Sen keskiössä ovat erityisesti lastensuo-


Nettiturvakodissa nuoria autetaan eri lähtökohdasta kuin nuorten keskustelualustojen verkkonuorisotyössä.

jelulliset näkökulmat ja nuoren kasvuympäristön riski- ja suojaavat tekijät, joista merkittävimpiä ovat ihmissuhteet (Hämäläinen ym. 2008, 165). Väkivaltaa kokeneet nuoret jäävät helposti varsinaisten väkivaltapalveluiden ulkopuolelle. Vaikka muu perhe saisikin apua, nuoret eivät välttämättä hae apua väkivaltatyön palveluista. Vaikka 13–17-vuotiaat nuoret joutuvat useammin perhe- ja lähisuhdeväkivallan kokijoiksi kuin pienemmät lapset, ovat he aliedustettuina turvakotien palveluissa (Penttilä 2012, 3.) Muun muassa tämän vuoksi on tärkeää, että väkivaltaa kokeneita nuoria voidaan tavoittaa ja auttaa matalan kynnyksen verkkopalveluissa, kuten Nettiturvakodissa. Ensi- ja turvakotien liiton tekemää verkkotyötä voisi luonnehtia väkivaltatyöksi verkossa, jonka erityispiirteitä on tuotu esiin vuonna 2012 valmistuneessa ja lajissaan ensimmäisessä opinnäytetyössä ”Verkossa tehtävä väkivaltatyö – Työntekijöiden kokemuksia” (Kyrö 2012). Verkkoauttamisella tarkoitetaan tässä artikkelissa ensisijaisesti Nettiturvakodin kahdenkeskistä chat-palvelua, mutta siihen voi kuulua myös neuvontaa Nettiturvakodin omalla keskustelupalstalla ja muualla netissä sekä ryhmächattien ja moniammatillisten nettiryhmien ohjaamista. Tässä artikkelissa nuorten verkkoauttamista ja sen edellytyksiä, mahdollisuuksia ja haasteita käsitellään niiden arvojen avulla, jotka Ensi- ja turvakotien liitto on määritellyt väkivaltatyön laatukriteereissä (Ensi- ja turvakotien liitto 2013). Nämä ovat turvallisuus, kunnioittaminen, asiakkaan osallisuus, luotettavuus ja toivon luominen. Lisäksi nuorten

verkkoauttamista peilataan Ensi- ja turvakotien liiton väkivaltatyöhön ja sen hyviksi havaittuihin käytäntöihin. Artikkelissa nuorista puhuttaessa tarkoitetaan noin 14 – 25-vuotiaita. Ikäryhmästä nuorimmat hakevat Nettiturvakodista apua pääosin vanhempien välisen väkivallan näkijöinä tai suoraan heihin kohdistuvan väkivallan kokijoina, ja vanhemmat seurusteluväkivallan kokijoina. Verkkotyö ja väkivaltatyö verkossa ovat suhteellisen tuoreita toimintamuotoja, eikä kaikkia väkivaltatyön käytäntöjä voi soveltaa verkkoauttamiseen. Väkivaltatyön laatukriteerit luovat kuitenkin vakaan pohjan verkkoauttamiselle ja väkivaltatyölle verkossa. Nuorten verkkoauttamisessa on otettava myös huomioon kohderyhmän erityisyys. Liiton väkivaltatyötä lähestytään lapsen näkökulmasta, ja tässä artikkelissa luodaan siis suuntaviivoja lapsierityiselle väkivaltatyölle verkossa.

Padot auki kahdenkeskisessä chatissa Ensimmäiset askeleet verkkoauttamisessa otettiin vuonna 2001, jolloin väkivallan kaikkia osapuolia (kokijoita, tekijöitä sekä lapsia ja nuoria) auttava Nettiturvakoti avattiin. Myös lapset ja nuoret löysivät sivuston jo tuolloin ja he lähettivät neuvontapalveluun huolensa, jotka liittyivät vanhempien uhkaavaan käyttäytymiseen, runsaaseen alkoholinkäyttöön ja fyysiseen kurittamiseen (Karjalainen 2006, 111). Jo tuolloin pelkästään kysymyksen lähettämisen ajateltiin olleen itsessään terapeuttinen prosessi. Kysymyksen lähettäminen saattoi olla ensimmäinen kerta, kun kukaan ulkopuolinen sai tietää ongelmasta (Karjalainen 2006, 111.)

79


Vuonna 2011 Nettiturvakoti uudistettiin ja neuvontapalvelu vaihtui reaaliaikaiseen chattiin. Erityisesti lapsia ja nuoria varten sivustolle tuli flash-tekniikalla toteutettu kaupunkinäkymä, jonka eri paikkoja klikkailemalla voi saada lisätietoa väkivallasta, sen vaikutuksista ja auttavista palveluista: erityisesti turvakodista. Nuori voi myös tehdä hahmoeditorilla perheenjäsenistään kuvan, joka voi auttaa häntä kertomaan väkivaltakokemuksistaan kasvokkaisissa palveluissa. Menetelmää käytetään esimerkiksi turvakodeissa ja muissa väkivaltapalveluissa lapsen tai nuoren kanssa työskenneltäessä. Kaikilla Nettiturvakodin teknisillä ja visuaalisilla toteutuksilla sekä nuorten omilla tietosivuilla ja testeillä pyritään

madaltamaan nuoren kynnystä kertoa väkivallasta esimerkiksi chat-palvelussa, josta voi varata nimettömänä kahdenkeskisen keskusteluajan verkkoauttajan kanssa. Nettiturvakodin verkkoauttajat ovat Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten väkivaltatyöntekijöitä eri puolelta Suomea, joten palvelua toteutetaan täysin ammattilaisvoimin. Kahdenkeskisen chat-keskustelun kesto on ollut 30 minuuttia, mutta vuonna 2013 tehdyn uudistuksen ansiosta verkkoauttaja voi antaa myös pidempiä aikoja aina kahteen tuntiin asti. Keskustelun kesto luo joka tapauksessa tietyt rajat auttamistyölle. Sosiaalialalla lyhyt kohtaaminen on vuorovaikutuksen kannalta haastavaa, sillä siinä vaaditaan taitoa kohdata asiakas hetkessä, asiakkaan ehdoilla ja hä-

Nuoret kaipaavat yhä enemmän aikuisten läsnäoloa ja ammattilaisten kohtaamista vuorovaikutteisten palveluiden välityksellä (Ukkola 2012, 2).

80


nen tunnetiloja sekä asenteitaan tulkiten (Ukkola 2012, 21). Omat rajoitteensa tuo myös se, että chat-keskustelusta puuttuu nonverbaalinen viestintä, kuten ilmeet ja eleet. Nettiturvakodin verkkoauttajat ovat arvioineet, että chat-keskustelu ei kuitenkaan eroa merkittävästi kasvokkain tehtävästä väkivaltatyöstä. He myös näkevät erittäin hyvänä sen, että esimerkiksi nuoret saavat helposti apua sieltä, missä muutenkin liikkuvat eli internetistä. Verkkoauttajat pitävät verkossa tehtävän väkivaltatyön tärkeimpinä tehtävinä väkivaltatiedon levittämistä ja ohjausta tarvittaviin palveluihin, sekä sen mahdollistamista, että apua hakevat voivat tulla kuulluksi ja purkaa ajatuksiaan sekä tuntojaan nimettömänä ja kasvottomana. (Kyrö 2013, 42, 48.)

Väkivallan puheeksi ottamista ei voi välttää siksi, että nuorten on vaikea puhua vaikeista asioista ja niistä tulee paha mieli.

Auttavan aikuisen läsnäoloa arvostetaan EUKids Online -tutkimuksen (2010) mukaan 96 prosenttia suomalaisista 9–16-vuotiaista lapsista ja nuorista käyttää nettiä kotona, ja 57 prosentilla heistä on nettiyhteys omassa huoneessaan. Tiedonhaun ja koulunkäyntiin liittyvän työn lisäksi nettiä käytetään myös sosiaalisen kanssakäymisen välineenä, mikä korostuu suomalaisten lasten ja nuorten netinkäytössä muihin eurooppalaisiin lapsiin ja nuoriin verrattuna (Väestöliitto 2013.) Sosiaalinen kanssakäyminen ei rajoitu pelkästään keskusteluihin kavereiden tai muiden samanikäisten kanssa etenkään, jos nuori kantaa harteillaan murhetta, josta hän ei kykene tai halua jutella edes kavereidensa kanssa. Nuorten kanssa tehtävässä ammattityössä onkin huomattu, että nuoret kaipaavat yhä enemmän aikuisten läsnäoloa ja ammattilaisten kohtaamista vuorovaikutteisten palveluiden välityksellä (Ukkola 2012, 2). Nuorille suunnatuissa verkkopalveluissa yleisiä keskustelunaiheita ovat koulu, harrastukset, ystävät ja niiden puute, mutta myös vaikeat asiat, kuten syömishäiriöt, masennus ja perheväkivalta. Verkkotyötä tekevän terveydenhoitajan mukaan nuoret toivovat, että vastuu puheeksi ottamiseen ei olisi heillä. Terveydenhoitajan mukaan he eivät edes löydä sanoja, joten nuoret ovat tyytyväisiä, kun heiltä kysytään asioita (Parikka & Saukko 2012b, 18–19.) Tämä oleellinen huomio liittyy myös väkivalta-asioihin ja niiden puheeksi ottamiseen. Olipa verkkopalvelu tai verkkoyhteisö mikä tahansa, työntekijöiden ja mahdollisten vapaaehtoisten olisi hyvä olla tietoisia väkivallan tunnusmerkeistä, väkivaltaa kokeneen nuoren eri rooleista perheessä sekä tämän selviytymiskeinoista.

Väkivallan tunnusmerkkejä voi olla muun muassa syömisen ja nukkumisen vaikeudet, aggressiivisuus, ahdistuneisuus ja sulkeutuneisuus. Väkivaltaa kokeneen nuoren eri rooleja perheessä ovat seuraavat: huolehtija, väkivallan kokijan uskottu, väkivallan tekijän uskottu, väkivallan tekijän apulainen, täydellinen lapsi, sovittelija tai syntipukki. Nuoren selviytymiskeinoja väkivallasta ovat muun muassa siihen liittyvien tunteiden ja ajatusten poissulkeminen, uppoutuminen musiikkiin tai tietokonepeleihin ja unelmointi väkivallantekijälle kostamisesta. (Oranen & Keränen 2006, 63–69.) Väkivallan puheeksi ottamista ei voi välttää siksi, että nuorten on vaikea puhua vaikeista asioista ja niistä tulee paha mieli. Vaikka paha olo tulisikin, se ei vahingoita lasta. Se, että perheväkivaltaan ei puututa, sen sijaan vahingoittaa (Oranen & Keränen 2006, 83.) Kuten myös jäljempänä kerrotaan, nuori voi kertoa väkivallasta vasta, kun on varmistunut vastapuolen kestävän sen kuulemisen. Nettiturvakodissa on päädytty kahdenkeskiseen chat-palveluun erityisesti siksi, että mahdollisuus keskustella väkivallasta anonyyminä on merkittävää paitsi aikuisille, myös nuorille asiakkaille. Nuoret pitävät erityisesti netin mahdollistamaa nimettömänä käytävää keskustelua tarpeellisena, ja netissä voidaan tavoittaa myös niitä nuoria, jotka eivät halua, uskalla tai osaa hakeutua ammattilaisten puheille reaalimaailmassa (Ukkola 2012, 2). Halu keskustella nimettömänä voi selittyä sillä, että nuoren itsetunto on vielä kehittymässä ja se on herkkä (Kuusisto 2010, 25).

81


Nuorta voi kannustaa tekemään turvasuunnitelman. Jos keskusteluaikaa on riittävästi, suunnitelman voi tehdä yhdessä verkkoauttajan kanssa.

Kaiken takana on turvallisuus Väkivaltatyötä verkossa tehtäessä turvallisuus liittyy käytössä olevaan tekniikkaan, verkkoauttajan työympäristöön, chat-keskustelujen tavoitteisiin sekä asiakkaan turvallisuuden tunteen luomiseen, jota verkkoauttaja voi chat-keskustelussa vahvistaa. Vaikka nuori liikkuu ja keskustelee netissä luontevasti, ei aroista ja niinkin kipeästä asiasta kuin väkivallasta puhuminen ole kuitenkaan itsestäänselvyys. Verkostososiaalisuus eli kännykän tai tietokoneen välittämä vuorovaikutus voi tarjota mahdollisuuden ilmaista arkoja ja intiimejäkin asioita, mutta se ei riitä turvaamaan sosiaalista turvallisuuden tunnetta etenkään kaikkein nuorimmille (Ukkola 2012, 35). Chat-keskustelussa turvallisen tilan luominen alkaa siitä, että verkkoauttaja varmistaa työtilansa häiriöttömyyden ja nettiyhteytensä toimivuuden. Nettiturvakodissa turvallisuus on koko verkkopalvelun kivijalka. Keskustelut käydään nimimerkillä, ja Nettiturvakoti ei kerää asiakkaista mitään henkilö- tai yhteystietoja. Yhteys Nettiturvakotiin on SSL-salattu ja sivustolla on niin sanottu nopea poistuminen (sivu hävitetään näkyvistä välittömästi ja käyttäjä siirtyy Googlen hakusivulle). Sivustolla kerrotaan myös, kuinka selaimen sivuhistoria tyhjennetään. Ensi- ja turvakotien liiton lapsityössä on huomattu, että lapsen tulkinta turvallisuudesta on merkittävä edellytys sille, että hän voi puhua väkivaltaan liittyvistä ajatuksista ja kokemuksistaan. Turvallisuuden kokemus rakentuu useista eri tasoista. Etenkin fyysistä väkivaltaa ja sen uhkaa kokeneen lapsen kanssa työskenneltäessä ensimmäinen edellytys on tieto siitä, että turvakodissa todella ollaan turvassa väkivallalta. Lapsen täytyy myös saada kokemus työntekijän turvallisuudesta, mikä syntyy siitä, että lapsi huomaa työntekijän kestävän hänen kertomuksensa ahdistusta ja tuskaa. (Oranen 2001, 81—82.) Nettiturvakodin chat-keskusteluille on tyypillistä, että myös asiakkaat puhuvat väkivallasta hyvin suoraan. Erityisesti nuorille verkkoauttaja on usein ensimmäinen ihminen, jolle nuori kertoo väkivallasta. Työntekijä voi lisätä turval-

82

lisuuden tunnetta kertomalla heti keskustelun alussa, että on chat-huoneessa nuorta varten ja on valmis puhumaan hänen kokemuksistaan. Nuoren tulee antaa määritellä itse keskustelun rajat, ja häntä ei saa johdatella liian isojen kysymysten tai teemojen äärelle (Pitkänen 2013). Kuten muussakin lasten ja nuorten kanssa tehtävässä väkivaltatyössä, keskustelun tavoitteena on väkivallan katkaiseminen nuoren elämässä. Verkkotyössä tähän tavoitteeseen pyritään ensisijaisesti kartoittamalla hänen sosiaalista verkostoaan ja rohkaisemalla nuorta kertomaan väkivallasta jollekin luotettavalle ja turvalliselle aikuiselle. On myös tärkeä kertoa nuorelle väkivallasta sen eri muotoineen sekä nuoren oikeudesta väkivallattomaan elämään. Nettiturvakodin kokemusten mukaan etenkään henkistä väkivaltaa ei tunnisteta. Lisäksi sitä myös vähätellään. Verkkokeskustelun etuja on, että tietoa voi jakaa helposti linkkien avulla. Tämän ei saa kuitenkaan antaa häiritä itse keskustelua ja horjuttaa nuoren tunnetta verkkoauttajan läsnäolosta. Linkattavien sivujen sisältöjä on myös hyvä avata paitsi chat-keskustelussa, myös esimerkiksi keskustelupalstoille vastattaessa. Tämä viestii kunnioituksesta nuorta kohtaan: olen kuullut sinua, vastaan nyt vain sinulle ja olen täällä juuri sinua varten. Nuorta voi kannustaa tekemään turvasuunnitelman tai jos keskusteluaikaa on riittävästi, sen voi tehdä yhdessä verkkoauttajan kanssa. Jos nuoren kanssa keskustelee useamman kerran tai verkkoauttaja ohjaa esimerkiksi pidempiaikaista nettiryhmää, voi turvallisuuden tunnetta lisätä ja nuoren selviytymistä tukea turvapaikkaharjoituksella. Harjoituksessa nuorta ohjeistetaan luomaan mielikuva turvallisesta ja rentouttavasta paikasta, johon hän voi ajatuksissaan mennä, kun olo tuntuu ahdistavalta. Koska verkkokeskustelussa juuri kirjoitettu kieli saattaa rohkaista nuorta jäsentämään omaa tilannettaan, voi nuorelle myös ehdottaa työntekijän kanssa käydyn verkkokeskustelun tallentamista tai tulostamista ja sen hyödyntämistä verkon ulkopuolella (Parikka & Saukko 2012b, 15).


Väkivaltaa ei hyväksytä missään muodossa eikä kehenkään kohdis­ tuneena. Turvallisuus on väkivaltatyössä sekä työskentelyn edellytys että sen tavoite. Turvallisuus edellyttää turvallista työympäristöä, jossa asiakas ja työntekijä voivat käsitellä väkivaltaa. Tavoitteena on rakentaa elämä ilman väkivaltaa. (Ensi- ja turvakotien liitto 2013.)

83


Onnistunut kohtaaminen verkossa madaltaa kynnystä hakea apua myös kasvokkaisista palveluista.

Nettiturvakodissa on huomattu, että mitä rankempi aihe on, sitä vaikeampi siitä on nuoren puhua. Nuori voi olla useammassa chatissa linjoilla, mutta sanomatta sanaakaan. Ensimmäiset lauseet voivat olla: ”minun ei kuuluisi olla täällä”. Vaikeus keskustella voi johtua traumatisoitumisesta, mikä vaikuttaa niin lasten kuin aikuistenkin kommunikointiin ja tapaan olla vuorovaikutuksessa. Lapsi voi haluta unohtaa tapahtuneen ja vältellä siksi puhumista (Keränen & Oranen 2006, 71). Keskustelu traumatisoituneen nuoren kanssa verkossa on haastavaa, ja tällöin turvallisuuden tunteen luominen ja vahvistaminen sekä herkkä työote on äärimmäisen tärkeää. Nuoren on myös tärkeää tietää, että hän voi tulla milloin vain keskustelemaan uudestaan. Ensisijaisesti nuorta tulee kuitenkin rohkaista hakeutumaan kasvokkaisiin palveluihin. Online-terapian eettisyyden uhista ja mahdollisuuksista kirjoittaneen Katriina Aaltosen (2003) mukaan asiakas voi esimerkiksi edetä liian nopeasti avautumalla, ja pelkästään tekstiin perustuvassa kommunikaatiossa väärinymmärryksen riski on suuri (Aaltonen 2003, 33). Kaikessa verkkotyöskentelyssä on muistettava, että se ei saa vaarantaa nuoren tilannetta tai lisätä hänen turvattomuuttaan. Tämä korostaa palveluohjauksen merkitystä etenkin kertaluontoisessa ja lyhyessä chat-keskustelussa, joka ei

84

mahdollista traumatyöskentelyä. Näin ollen esimerkiksi väkivaltakokemusten yksityiskohtainen käsittely chat-keskustelussa voi lisätä nuoren turvattomuuden tunnetta ja jättää hänet hyvin epävakaaseen tilaan keskustelun jälkeen. Tämänkaltaisia rajauksia on tehty myös muiden palveluntarjoajien keskuudessa. Varhaisen puuttumisen ja nuoren ongelmia ennaltaehkäisevien työmuotoja verkkoon kehittäneen Vespa-hankkeen mukaan on jopa eettisesti kyseenalaista soveltaa edellä mainittuja työmuotoja tilanteissa, joissa epäillään pitkäkestoisen ammattiavun, kuten terapian, tarvetta (Marjeta 2011, 32). Verkkotyöhön liittyvistä haasteista ja tarvittavista rajauksista huolimatta on hyvä muistaa, että puolen tunnin mittainen chat-keskustelu voi olla nuorelle silti todella merkittävä. Se voi tarjota ensimmäisen kokemuksen siitä, että on tullut kuulluksi ja ymmärretyksi väkivaltakokemuksensa kanssa. Se voi saada nuoren havahtumaan siihen, että se mitä hän on kokenut, on todellakin väkivaltaa ja se täytyy saada loppumaan. Työntekijän ja asiakkaan onnistunut vuorovaikutussuhde on chat-keskustelussa täysin mahdollinen. Siinä asiakas saa tietoa, tukea ja neuvontaa, oppii ymmärtämään omia ja toisten tunteita ja olemaan aktiivinen toimija omissa asioissaan ja muutoksen toimeenpanemisessa (Ukkola 2012, 22). Ennen kaikkea onnistunut kohtaaminen verkossa madaltaa kynnystä hakea apua myös kasvokkaisista palveluista, mikä korostaa verkkotyön merkitystä. Myönteiset ja henkilökohtaiset kokemukset tietyn ammattiryhmän työntekijän, kuten sosiaalityöntekijän, kohtaamisesta madaltavat nuoren kynnystä hyödyntää erilaisia sosiaali- ja terveysalan palveluita (Marjeta 2011, 45). Nuoren täytyy vain saada luottamus siihen, että puhumisen seurauksena turvallisuus lisääntyy, eikä vähene (Oranen 2001, 84).


Tavoitteena kunnioittava kohtaaminen

Asiakkaan kanssa työskenneltäessä otetaan huomioon hänen erityisyytensä eli hänen tilanteensa, henkilöhistoriansa ja -taustansa sekä tarpeensa. Työskente­ lyssä toimitaan asiakkaan omista lähtö­ kohdista ja edellytyksistä käsin. (Ensi- ja turvakotien liitto 2013.) Nuorten parissa tehdyn tutkimuksen mukaan viisi tekijää houkuttelevat nuorta puhumaan verkossa vaikeistakin asioista:

* * * * *

Verkossa voi toimia omilla ehdoilla ilman aikuinen-lapsi-valtasuhdetta. Anonyymiys antaa vapauden omasta kehonkuvasta ja sen luomasta identiteetistä. Verkkokeskustelussa on mahdollisuus miettiä ja reflektoida rauhassa omia asioita.

Verkkokeskustelussa on huomioitava myös nuoren ikä ja kielellisen kehityksen taso. Tämän vuoksi on hyvä kysyä jo keskustelun alussa, haluaisiko nuori kertoa, minkä ikäinen hän on. Nuoren kanssa keskusteleminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että aikuisen täytyisi käyttää nuorekasta kieltä. Verkkoauttajan tulee kuunnella nuorta välittävänä aikuisena, ei kaverina. On tärkeää käyttää nuorelle tuttuja käsitteitä ja sanoja (Pitkänen 2013). Verkkoauttajan on myös hyvä tietää, että nuori kommunikoi eri tavalla kuin aikuinen ja hänellä on myös oma tapansa kertoa haastavista asioista. Mitä vakavampi nuoren puheenaihe on, sitä tarkemmin tulee miettiä, mihin hän pyrkii tuodessaan asian tai kysymyksen esiin. Oman mielipiteen tyrkyttämistä ja johdattelua tulee välttää. (Parikka & Saukko 2012a, 6, 7.) Väkivallasta kertominen verkkokeskustelussa tai vaikka keskustelupalstalla voi jo sinänsä olla nuorelle suuri askel, joten siitä kannattaa aina antaa hänelle myönteistä palautetta. Nuoren kertomukseen tulee myös suhtautua aina lähtökohtaisesti totuutena, vaikka verkon tarjoama anonymiteetti mahdollistaa myös sepitettyjen uhri- tai sankaritarinoiden luomisen (Parikka & Saukko 2012b, 19). Todellisten kokemusten torjuminen voi olla nuorelle erittäin vahingollista, ja hänellä voi olla entuudestaan tällainen kokemus esimerkiksi keskustelupalstoilta tai reaalimaailmasta.

Verkkokeskustelu luo tunteen yksityisestä tilasta ja vähentää pelkoa omien asioiden leviämisestä lähipiiriin.

Verkko tarjoaa ylipäätään lisää tilaa omien asioiden käsittelyyn. (Parikka & Saukko 2012a, 6.)

Etenkin, kun keskustelunaiheena on niinkin arka aihe kuin väkivalta, on äärimmäisen tärkeää, että verkkotyöntekijä kunnioittaa nuoren tahtoa ja oikeutta jatkaa keskustelua hänen omilla ehdoillaan ja määrittelemissään rajoissa. Nuoren kunnioitus näkyy myös siinä, että työntekijä antaa tilaa kaikenlaisille ajatuksille, mielipiteille ja tunteille sekä kunnioittaa ennen kaikkea hänen omaa tietoaan ja kokemustaan. Lisäksi nuoren tunteita väkivallan tekijää (vanhempi, sisarus, seurustelukumppani tai joku muu läheinen) kohtaan on kunnioitettava. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta tämä henkilö on usein nuorelle vielä erittäin rakas.

86

Nuoren kertomukseen tulee suhtautua aina lähtökohtaisesti totuutena, vaikka verkon tarjoama anonymiteetti mahdollistaa myös sepitettyjen uhri- tai sankaritarinoiden luomisen (Parikka & Saukko 2012b, 19).


Luotettavuus ja osallisuus: pohja lastensuojelutyölle verkossa

Luotettavuus väkivaltatyössä tarkoittaa työn läpinäkyvyyttä ja avoimuutta: asiak­ kaille kerrotaan väkivaltatyön työkäytän­ nöistä ja käytettävistä työmenetelmistä, ja ne perustellaan. Asiakastyössä luo­ tettavuus näyttäytyy luottamuksellisena asiakassuhteena. Työntekijä noudattaa salassapitovelvollisuutta koskevia lakeja ja asetuksia. Väkivaltatyössä asiakkaan osallisuus on yksi työn lähtökohdista, ja asiakkaan voimaantuminen ja toimijuu­ den vahvistuminen yksi työn tavoitteista. Väkivaltatyötä tehdään kumppanuudes­ sa asiakkaan kanssa. Osallisuus ja toimi­ juus toteutuvat jokaisella ihmisellä yksi­ löllisesti: väkivallasta selviytyminen on jo sinänsä osallisuutta omaan elämään ja toimijuuden lisääntymistä. (Ensi- ja turva­ kotien liitto 2013.) Väkivaltatyön taustalla olevat käsitykset perheväkivallasta, lapsesta ja lapsen suojelemisesta ovat muuttuneet merkittävästi viime vuosikymmenien aikana ja vaikuttaneet lapsen osallisuuteen. Väkivaltatyön alkuvaiheissa lapsi nähtiin vanhempien jatkeena, eikä väkivaltakokemuksia käsitelty hänen kanssaan. 2000-luvulla lapselle on muodostunut oma asiakkuus, johon kuuluu myös mahdollisuus yksilötyöskentelyyn (Tiainen ja Hokkanen 2010, 8). Sekä kokijana että sivustaseuraajana väkivallalle altistunut lapsi tarvitsee apua samalla tavalla kuin aikuinen. Lapsen oikeus olla osallinen ja tulla kuulluksi häntä koskevissa asioissa on myös kirjattu lapsen oikeuksien sopimukseen (Oranen & Keränen 2006, 63.)

Myös lapsilähtöinen väkivaltatyö verkossa alkaa osallisuuden ymmärtämisestä ja sisäistämisestä sekä työntekijöiden, että koko palvelun tasolla. Nettiturvakoti voi antaa mahdollisuuden väkivaltakokemusten purkamiseen ja käsittelyyn, jos nuorella ei ole ollut tähän mahdollisuutta omassa arjessaan. Verkkopalvelu poistaa myös epätasa-arvoisuutta, joka liittyy palvelujen maantieteelliseen jakautumiseen, ja voi olla merkittävä apu etenkin syrjäseuduilla asuville nuorille. Kahdenkeskisen chatin lisäksi väkivaltakokemuksia voi työstää myös suljetussa ryhmässä, mikä mahdollistaa viiveellisen keskustelun, reaaliaikaisen ryhmächattailun tietyn joukon kesken sekä ennen kaikkea vertaistuen. Nuoren osallisuus ja kumppanuus työntekijän kanssa konkretisoituu erityisesti silloin, jos työntekijä päätyy tekemään esimerkiksi chat-keskustelun perusteella nuoresta lastensuojeluilmoituksen. Lastensuojelulain (2007/417) perusteella myös verkkotyöntekijöillä on ilmoitusvelvollisuus alaikäisistä ja huolta herättäneistä lapsista ja nuorista. Velvollisuus verkkotyössä tulee myös huomioida, koska verkossa ilmi tullut lastensuojelullinen huoli on yhtä vakavasti otettava kuin kasvokkaisessakin työssä (Parikka & Saukko 2012a, 9). Ilmoitusvelvollisuus koskee myös alaikäiseen kohdistuneita rikoksia. Verkkotyössä luotettavuus ja osallisuus liittyvät vahvasti yhteen. Verkkopalvelusta apua hakiessaan nuorella on tarve keskustella luotettavan aikuisen kanssa, ja luottamusta pyritään myös vahvistamaan esimerkiksi chat-keskustelun aikana. Myös Nettiturvakodin verkkoauttajia sitoo vaitiolovelvollisuus, mutta vallitsevan lainsäädännön, kuten lastensuojelulain, edellytyksin. Tämä kerrotaan Nettiturvakodin keskustelusäännöissä. Jos asia tulee puheeksi, on nuoren kanssa oltava rehellinen sen suhteen, missä menevät vaitiolovelvollisuuden rajat. Nuorille suunnatun verkkotyön foorumin (NuSuVeFon) jäsenenä Ensi- ja turvakotien liitto on sitoutunut noudattamaan yhteistyöverkoston yhdessä luomia eettisiä periaatteita, lastensuojeluilmoituksen ohjeistusta sekä suositusta lastensuojeluilmoitusprosessin menettelytavoista. Niissä on myös huomioitu nuoren osallisuus: tilanteen käsittely nuoren kanssa on erittäin tärkeää, ja nuorta voidaan tukea ja opastaa ottamaan itse yhteyttä lastensuojeluun tai lastensuojeluilmoituksen sisältö voidaan näyttää nuorelle etukäteen.

87


Tehty lastensuojeluilmoitus voi olla ennen kaikkea mahdollisuus apuun ja nuoren tarvitsemiin palveluihin.

88


Nuoren osallisuutta on lisäksi painotettu Nettiturvakodissa toimivien verkkoauttajien omissa ohjeistuksissa. Ohjeistuksen mukaan on ensisijaista pyrkiä käsittelemään tilannetta lapsen tai nuoren kanssa tässä ja nyt -vuorovaikutuksessa chat-keskustelun aikana. Tavoitteena on, että verkkoauttaja voisi tehdä lastensuojeluilmoituksen yhteistyössä nuoren kanssa, mikä tarkoittaa käytännössä, että hän kertoo henkilöllisyytensä tai ainakin paikkakuntansa. Työntekijä voi myös tarjoutua soittamaan nuorelle. Yhteistyö on myös lapsen edun mukaista avunsaannin kannalta. Vaikka lastensuojeluilmoituksen voi tehdä myös anonyymistä nuoresta, on hänen henkilöllisyytensä selvittäminen haastavaa. Nuoren IP-osoitteen voi selvittää vain poliisi, ja tämäkään ei välttämättä johda siihen, että nuoren henkilöllisyys saataisiin tietoon. Nuoren anonyymiys voi rohkaista häntä puhumaan avoimemmin väkivallasta, mutta lastensuojelun näkökulmasta se vaikeuttaa jatkotoimenpiteiden suunnittelua ja toteuttamista. Lastensuojeluilmoituksen tekeminen yhteistyössä nuoren kanssa on kuitenkin mahdollista erityisesti silloin, jos verkkoauttajalla on mahdollisuus antaa tietoa lastensuojelusta ja sen eri muodoista sitä pelkäävälle nuorelle. Työntekijän on myös hyvä perustella, mistä syystä huoli on herännyt, sekä korostaa lastensuojelun auttavan nuorta. Nettiturvakodin kokemusten mukaan nuorilla on lastensuojelua kohtaan hyvin vahvoja ennakkoluuloja, samoin kuin väärää tietoa. Tässäkin verkkoauttaja voi olla merkittävässä asemassa oikean ja rohkaisevan tiedon antajana. On tärkeää korostaa lastensuojeluilmoituksen merkitystä lapsen ja nuoren avun saamisen näkökulmasta. Tehty ilmoitus voi ennen kaikkea olla mahdollisuus apuun ja nuoren tarvitsemiin palveluihin.

Toivon avulla eteenpäin

Väkivaltatyössä pyritään herättämään luottamusta ja toivoa väkivallattomaan elämään ja elämänhallintaan. Tavoittee­ na on vahvistaa asiakkaan voimavaroja, itseluottamusta, kykyä huolehtia itsestä ja omista rajoista, jotka edistävät väki­ vallasta selviytymistä. Asiakasta ilah­ duttavien ja energiaa antavien asioiden huomaaminen voi lisätä hänen luotta­ mustaan tulevaan. (Ensi- ja turvakotien liitto 2013.)

Väkivaltatyötä sijoitettujen nuorten parissa tehneiden Pia Marttalan ja Anu Huovisen mukaan väkivallan paradoksi on, että huono kohtelu muuntuu tunteeksi omasta huonoudesta (Huovinen & Marttala 2013). Tällöin nuorelle pelkästään sen kuuleminen, että hänessä ei ole mitään vikaa, voi olla hänelle hyvin voimaannuttavaa. Verkkotyössä nuorelle tulee antaa myönteistä palautetta jo siitä, että hän on uskaltautunut kertomaan väkivallasta joko keskustelupalstalla, nettiryhmässä tai kahdenkeskisessä chatissa. Tällöin nuori on ottanut jo ensimmäisen askeleen, ja häneen kannattaa valaa uskoa itseensä myös seuraavien askelien ottamiseksi. Ne vievät kohti väkivallan puheeksiottoa reaalimaailmassa. Kun nuoren kanssa keskustelee chatissa useamman kerran tai kyseessä on netissä toimiva vertaisryhmä, voi tehtäväksi antaa esimerkiksi tulevaisuuskuvien suunnittelun. Tämä voi rohkaista nuorta näkemään elämän ilman väkivaltaa ja myös suuntaamaan rohkeammin sitä kohti.

Nuorelle pelkästään sen kuuleminen, että hänessä ei ole mitään vikaa, voi olla hyvin voimaannuttavaa.

89


Auttamisen rajatut ja rajattomat mahdollisuudet Nettiturvakodissa verkkoauttajat ovat väkivaltatyön ammattilaisia, joten heillä kaikilla on ammattitaitoa kohdata väkivaltaa kokenut nuori ja tehdä lastensuojeluun liittyviä toimenpiteitä. Verkkoauttajista osa työskentelee lasten ja nuorten kanssa myös varsinaisessa työssään esimerkiksi turvakodissa, ja tämä on suuri etu, mutta ei edellytys nuorten verkkoauttamiselle. Työntekijältä nuorten verkkoauttaminen edellyttää ennen kaikkea aitoa halua olla verkossa nuorta varten, herkkää työotetta ja sen huomioimista myös kirjoitettaessa, tietoa palveluverkostosta, nuoren erityisyyden tiedostamista sekä intoa oppia lisää esimerkiksi nuorten tavasta kommunikoida. Työntekijän on myös hyvä sietää epävarmuutta, joka kuuluu verkkoauttamisessa työn luonteeseen. Nuori voi va-

90

rata chat-ajan, mutta ei saavukaan paikalle. Hän voi tulla paikalle, mutta ei sano keskustelussa sanaakaan. Mikä mahdollisesti merkittävintä: verkossa käydyn keskustelun jälkeen työntekijällä ei ole mitään takeita siitä, että nuori hakeutuu ja pääsee reaalimaailman palveluiden piiriin. Monelle nuorelle riittää kuitenkin tieto paikasta, johon voi mennä ja ottaa yhteyttä, jos tilanne ei helpota (Marjeta 2011, 50.) Edellä kuvattu tieto voi olla helpottava myös työntekijälle, joka voi helposti kantaa huolta nuoresta, josta ei välttämättä enää koskaan kuule chat-keskustelun jälkeen. Työntekijän on lisäksi hyvä pitää mielessään, miksi nuoret hakeutuvat heille suunnattuihin verkkopalveluihin. Neuvojen kysymisen ohella yleisiä syitä ovat yksinkertaisesti aikuisen tarjoaman tuen puute ja tarve keskustella luotettavan aikuisen kanssa. Pelkästään tämä voi riittää, mikä korostaa chat-palvelun merkitystä nuorta voimaannuttavana ja tuke-


Olipa keskustelupalsta tai verkkopalvelu mikä tahansa, tärkeintä on, että nuoren hätähuuto kuullaan ja siihen vastataan.

vana vuorovaikutuskanavana. Motivoiminen, tukeminen ja ratkaisujen pohtiminen yhdessä kuuluvat palvelun luonteeseen, ja ne ovat myös ainoita keinoja, jos nuori ei ole halukas hakemaan apua muualta kuin verkosta (Parikka & Saukko 2012b, 19). Alaikäisistä on kuitenkin mahdollista tehdä lastensuojeluilmoitus myös verkkotyössä ja tällöin velvollisuus nuoren henkilöllisyyden selvittämisestä siirtyy poliisille. Nettiturvakodissa nuorten verkkoauttamisen pääpaino on ollut kahdenkeskisessä chatissa, ja arviolta noin yksi neljästä keskustelijasta on 14–25-vuotias nuori. Nuorten verkkoauttamisen laajentamisen mahdollisuuksia on paljon. Nuoria voidaan auttaa myös avoimissa tai suljetuissa ryhmächateissa tai teemoitetuissa ja kestoltaan rajatuissa nettiryhmissä. Verkkoauttajat tai Nettiturvakodin koordinaattori voivat tehdä yhteistyötä muiden palveluntarjoajien kanssa ja jalkautua heidän mukanaan nuorten suosimiin verkkoyhteisöihin. Nuorten osallistamisen mahdollisuuksiakin on syytä kartoittaa. Esimerkiksi Pelastakaa Lapset ry:n Netari-toiminnassa on kehitetty apuohjaajatoimintaa, jonka tarkoituksena on ollut lisätä nuorten osallisuutta verkkopalvelujen kehittämisessä ja toteuttamisessa. Apuohjaajatoiminnasta on saatu hyviä tuloksia, ja nuoret ovat auttaneet työntekijöitä ymmärtämään verkkoyhteisöpalvelujen logiikkaa nuorten näkökulmasta (Marjeta 2011, 34.)

Nettiturvakodissa on saatu hyviä kokemuksia verkko­ vapaaehtoisuudesta, jota pilotoitiin keväällä 2013. Verkko­ vapaaehtoiset saivat koulutusta esimerkiksi siitä, kuinka keskustelupalstoille vastaamalla väkivaltaa kokenutta nuorta voidaan tukea ja rohkaista hakemaan apua. Verkkovapaaehtoisten jalkautuminen Nettiturvakodin ulkopuolisille keskustelupalstoille, kuten Suomi24-sivustolle, näkyi myönteisesti Nettiturvakodin kävijämäärissä. Vertaistuen voima tuli puolestaan ilmi syksyllä 2013 Tukinetissä järjestetyssä Rikkinäiset-ryhmässä, joka kokosi yhteen vanhempien päihteidenkäytön, perheväkivallan tai muiden ongelmien vuoksi haastavassa elämäntilanteessa eläviä nuoria. Olipa keskustelupalsta tai verkkopalvelu mikä tahansa, tärkeintä on, että nuoren hätähuuto kuullaan ja siihen vastataan. Kunpa voisimme tietää, mitä sinulle kuuluu nyt, nimimerkillä ”Fucked up” Nettiturvakodin keskustelupalstalle kirjoittanut nuori. ”Isäni raivoaa jokaikisestä asiasta, huutaa päin naamaa, tai jos kaikki ei tapahdu heti niin kuin pitää, hän tukistaa raivoisasti. Olen myös jokapäivä kotona neljän seinän sisällä , teen sitä mitä käsketään, muuten ei oikeen hyvin käy. Mihinkään en ikinä pääse, kaverit lähti sen takia. Kotona ei oo yhtään turvallinen olo, aina pitää olla varuillaan. Asiasta en ole kenellekkään kertonut.. Vielä ainakaan.” (Fucked up, ote Nettiturvakodin keskustelupalstalta ja nuorten keskustelualueelta, ketjusta ”Isän raivo”)

91


Kirjallisuus Aaltonen K. (2003) Internet ja mielenterveystyö. Pohdintaa eettisistä periaatteista. Suomen mielenterveysseuran raporttisarja 2/2003. http:// www.mielenterveysseura.fi/files/70/internet_ja_mielenterveystyo.pdf. Viitattu 20.11.2013.

Marjeta A-L. (2011) Kohtaamisen keinoja kehittämässä. Kuvauksia ja kokemuksia moniammatillisesta nuorille suunnatusta verkkotyöstä. Verkkonuorisotyön valtakunnallinen kehittämiskeskus, julkaisuja 1/2011. Aksidenssi Oy. Helsinki 2011.

Ensi- ja turvakotien liitto (2013) Väkivaltatyön laitos- ja avopalvelutyön laatukriteerit. Perhe- ja lähisuhdeväkivallan ehkäisy ja hoito.

Oranen M. (toim.) (2001) Perheväkivallan varjossa. Raportti lapsikeskeisen työn kehittämisestä. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 30. Nykypaino Oy. Helsinki 2001.

Huovinen A. & Marttala P. (toim.) (2013) Puheenvuoroja väkivallasta ja sijaishuollosta. Pelastakaa Lapset ry:n julkaisuja 21. K-Print 2013. Hokkanen R. & Tiainen A. (2010) Elävä päiväkirja. Tampereen ensi- ja turvakoti ry:n lapsityön polku. Tampereen ensi- ja turvakoti ry. Eräsalon Kirjapaino Oy. Tampere 2010. Hämäläinen J., Laukkanen E. & Vornanen R. ( 2008) Nuorisokasvatus, nuorisososiaalityö ja nuorisopsykiatria nuorten hyvinvoinnin edistämisessä. Teoksessa Autio M., Eräranta K. & Myllyniemi S. (toim.) Polarisoituva nuoruus? Hakapaino Oy. Helsinki. Karjalainen R. (2006) Nettiturvakoti – uusi tapa auttaa. Teoksessa Perhe- ja lähisuhdeväkivalta, auttamisen käytäntöjä. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 35. Karisto Oy. Hämeenlinna 2006. Keränen E. & Oranen M. (2006) Lasten auttaminen. Teoksessa Perhe- ja lähisuhdeväkivalta, auttamisen käytäntöjä. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 35. Karisto Oy. Hämeenlinna 2006. Kuusisto N. (2010) Nuorille suunnatut nettiauttamispalvelut. Opinnäytetyö, hoitotyön koulutusohjelma. Laurea-ammattikorkeakoulu 2010. http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2010093013341. Viitattu 20.11.2013. Kyrö T. (2013) Verkossa tehtävä väkivaltatyö, työntekijöiden kokemuksia. Laurea-ammattikorkeakoulu 2013. https://www.theseus.fi/handle/10024/61711. Viitattu 20.11.2013. Nettiturvakodin keskustelupalsta, nuorten keskustelualue, keskusteluketju ”Isän raivo”. https://www.turvakoti.net/site/?lan=1&mode=forum&topic_id=1&thread_id=174. Viitattu 20.11.2013. Marila-Penttinen L. (2012) Uskalla puhua väkivallasta - kolme tapaa käsitellä perheväkivaltaa yläkoulussa. Helsinki: Ensi- ja turvakotien liitto ry. https://ensijaturvakotienliitto-fi-bin.directo.fi/@ Bin/02223aee9b6c50e086e752ec26efa1f5/1390904626/application/ pdf/3617481/Uskalla_puhua_v%C3%A4kivallasta_k%C3%A4sikirja. pdf. Viitattu 20.11.2013.

Parikka H. & Saukko M. (2012a) Opas nuorille suunnatun moniammatillisen chat-palvelun järjestämisestä. Lasten ja nuorten verkkososiaalipalvelut (Vespa) – osahanke. Etelä-Suomen Lapsen ääni – kehittämisohjelma, Helsingin sosiaalivirasto. http://www.lapsenaani.fi/VERKKOPALVELUT/VESPA2/mll_chatopat_final.pdf. Viitattu 20.11.2013. Parikka H. & Saukko M. (2012b) Lasten suojelu ja digitaalinen media, tietoa ja näkökulmia ammattilaisille ja kasvattajille. Lasten ja nuorten verkkososiaalipalvelut (Vespa) –osahanke. Etelä-Suomen Lapsen ääni – kehittämisohjelma, Helsingin sosiaalivirasto. http://www. lapsenaani.fi/VERKKOPALVELUT/VESPA2/Lasten_suojelu_ja_digitaalinen_media_2012_verkkojulkaisu.pdf. Viitattu 20.11.2013. Pitkänen M. (2013) Lapsi väkivallan varjossa. http://www.sosiaaliportti.fi/File/227a9fd9-591f-469d-b9d5-ed1704fbcfed/Lapsi+v%C3%A4kivallan+varjossa+Miia+Pitk%C3%A4nen+06062012.pdf. Viitattu 20.11.2013. Pitkänen M. (2013) Lapset, väkivalta ja auttaminen. Diashow verkkovapaaehtoisten koulutukseen. Ensi- ja turvakotien liitto ry. Ukkola S. (2012) Virtuaalinen vuorovaikutus verkkonuorisotyössä. Pro gradu -tutkielma, sosiaalityön koulutusohjelma. Lapin yliopisto 2012. http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/74645/Ukkola.Sari.pdf?sequence=1. Viitattu 20.11.2013. Väestöliitto.fi, Netti nuorten elämässä. http://www.vaestoliitto.fi/ vanhemmuus/tietoa_vanhemmille/murrosikaisten-vanhemmat/tietoa/ netti_ja_media2/netti/. Viitattu 20.11.2013.


93


Auttajan huoneentaulu

1. 2. 3. 4. 5.

Ole läsnä ja kiinnostunut

Kuuntele, mitä nuori kertoo

Kuule aidosti

Älä vähättele tai suurentele

Älä selittele.

95


Kirjoittajaluettelo Riikka Hynynen TtK, TtM-opiskelija Tampereen yliopisto, terveystieteiden yksikkö Emmi Juutilainen verkkoauttamisen kehittäjä, Ensi- ja turvakotien liitto ry Tuulia Kovanen KM, suunnittelija, Ensi- ja turvakotien liitto ry Sari Lepistö TtT, Yh Pirkanmaan sairaanhoitopiiri, post doc -tutkija Tampereen yliopisto, terveystieteiden yksikkö Miia Pitkänen VTL, kehittämispäällikkö, Ensi- ja turvakotien liitto ry Minna Rytkönen TtT, tutkija, Kuopion kaupunki, perusturvan ja terveydenhuollon palvelualueet, tutkimusyksikkö Kaija Salmirinne sosionomi (AMK), Kotona tehtävän työn vastaava ohjaaja, Alvari perhetyö ®, Maahanmuuttajatyö, Lapin ensi- ja turvakoti ry

96


Teosluettelo 1. Persus. Mikael Vainionpää (kansikuva). 2. Mustelma. Essi Vaarasto (sivu 2). 3. Hiuskarvan varassa. Reetta Aittokallio (sivu 4). 4. Loukussa. Jenna Rahkola (sivut 6-7) 5. Kenen syy. Sanna Kuja-Halkola ja Emmi Latva-Panula (sivu 12) 6. Jotakin hyvää. Jukka Korpela (sivu 15). 7. Naama. Teemu Pääkkönen (sivu 19). 8. Yksin kadulla. Suvi Kuivanen (sivu 21-22). 9. Persus. Mikael Vainionpää (sivu 25). 10. Todellisuus piilossa. Milla Pitkämäki (sivu 27). 11. Nimetön. Laura Autio (sivu 30) 12. Hyvä paha uni. Nelli Antila (sivu 33). 13. Lintuemo. Suvi Kuivanen (sivu 38-39). 14. Tukahdutettu valo. Zsuzsanna Berki (sivu 45). 15. Paha Käsi. Nimimerkki Julia (sivu 46). 16. Sepon perhe. Antti Heinola, Valtteri Ristiluoma ja Ville Siirtola (sivu 50). 17. Me. Nimimerkki Julia (sivu 55). 18. Älä katso taakse. Niklas Majamäki (sivu 56). 19. Pistä vastaan turvattomuudelle. Petra Nevala (sivut 62-63). 20. ?. Jesse Huhtasaari (sivu 70). 21. Me. Nelli Yli-Talonen (sivu 75). 22. Autiotalo. Nimimerkki Hilma (sivu 77). 23. Turvaton olo. Anni Mäkireinikka (sivu 80). 24. Pidä huolta. Katri Hakola (sivu 83). 25. Ikuisia ystäviä. Aleksandra Mäki-Filppula (sivu 85). 26. Tunteiden kiemura. Fanni Mäki-Filppula (sivu 88). 27. Nimetön. Ahmed Nazari (sivu 90). 28. Hyvä voi muuttua pahaksi. Emilia Pohjola (sivu 94).

97

Profile for Ensi- ja turvakotien liitto

Rispektii. Näkökulmia nuorten kohtaamaan perhe- ja lähisuhdeväkivaltaan  

Nuoret kohtaavat väkivaltaa kotona, kaverisuhteissa, netissä, koulussa ja seurustellessaan. Osalle nuorista se on arkea. Rispektii kertoo ti...

Rispektii. Näkökulmia nuorten kohtaamaan perhe- ja lähisuhdeväkivaltaan  

Nuoret kohtaavat väkivaltaa kotona, kaverisuhteissa, netissä, koulussa ja seurustellessaan. Osalle nuorista se on arkea. Rispektii kertoo ti...