lähteä. Ja sit se kävi saman tien mun kimppuun. En mä siinä sitten mitään sanonut, mä pääsin omaan huoneeseen... mä vaan ootin, että alkaa kuorsaus kuulua sieltä viereisestä huoneesta. Ja itte aloin... hain neuvolakortin ja sellaisia asioita, mitä meillä on pakko olla mukana... Ensimmäistä kertaa todella pelkäsin sitä... Me lähettiin aamulla... tehtiin ikään kuin normaalit aamutoimet... olin nostanut jo hiljaa aamulla... rappukäytävään sen laukun, että se ei tajua jos se herää, että mulla on matkalaukku pakattuna. Ja sitten mä otin sen meidän perheen auton, ikään kuin oltais menty päiväkotiin, mutta... tehtiin pieni mutka... Ja tultiin turvakotiin. (h 3) Turvakotien työntekijät katsovat näköalapaikalta asioita ja tilanteita, jotka estävät tai viivyttävät avun hakemista. Työntekijät joutuvat vastatusten erilaisen tiedon puutteen kanssa: väkivaltaa ei tunnisteta; ollaan tietämättömiä siitä, millainen väkivalta ”oikeuttaa” turvakotiin tuloon; turvakodin olemassaolosta ei välttämättä edes tiedetä tai ei ole tietoa siitä, millaiseen paikkaa ollaan tulossa, mitä siellä tapahtuu. Eräs työntekijä käytti ilmaisua: ”Turvakoti-sana on kauheen iso möykky.” Tämä ilmaisu peilaa hyvin mahdollisia turvakotiin kohdistuvia pelkoja. Häpeästä ja pelosta muodostui monille kynnys, joka estää avun hakemisen turvakodista. Monilla pelot liittyvät lastensuojeluun: pelätään huostaanottoa, lasten menettämistä. Nämä avun hakemisen esteet toistuivat lähes poikkeuksetta myös asiakkaiden omissa kertomuksissa. Työntekijät tunnistivat myös kulttuurisia ja yhteisöllisiä tekijöitä, jotka vaikeuttavat sekä väkivallan tunnistamista että avun hakemista (vrt. Hurtig & Leppänen 2012; Hurtig 2013). Avuntarpeen tunnistamisen ja avun hakemisen vastapainona vaakakupissa on erilaisia tekijöitä. Ensimmäinen ja perustavanlaatuinen este avunhakemiselle on paradoksaalisesti se, että avun tarvitsijalla ei ole tietoa väkivallasta, kuten siitä, milloin on kyse väkivallasta tai millainen väkivalta ”oikeuttaa” hakemaan apua. Edellisessä luvussa käsitellyt mielikuvat ja virheelliset käsitykset kertovat psyykkisistä avunhaun esteistä sekä niihin sisältyvistä syyllisyyden ja häpeän tunteista (ks. esim. Nyqvist 2001; Ojuri 2004). Lisäksi aineistossa ilmeni erilaisia konkreettisia ja tunteisiin kiinnittyviä avunhakemisen esteitä. Kodin tilanne ja väkivallantekijään liittyvät asiat toi-
24
mivat tehokkaina avun hakemisen esteinä. Nainen ei esimerkiksi ollut voinut soittaa apua, koska mies rikkoi kännykän tai anasti sen. Erilaiset pelot toimivat myös vahvoina rajoitteina. Esimerkiksi eräs nainen kuvasi, kuinka hänen miehellään oli aseita ja myös kyky raakoihin tekoihin, mikä teki avun haun mahdottomaksi. Myös taloudellinen riippuvuus miehestä, huoli toimeentulosta tai yhteinen omaisuus sai naisen jäämään. (Esim. Nyqvist 2001; Ojuri 2004). Lisäksi pelko vielä pahemmasta tulevaisuudesta, joka seuraisi avun hakemisesta, sai ihmiset jähmettymään paikoilleen (ks. myös Nikupeteri & Laitinen 2013; 2014).
”
Monet naiset sinnittelevät väkivaltaisessa suhteessa, koska tietävät, että asiallinen ero puolisosta ei ole mahdollinen, vaan mitä luultavimmin erosta alkaa kiusaaminen ja vaino. Siinä tilanteessa valitaan mieluummin hetkittäinen rauha kuin jatkuva pelko. On helpompi pärjätä vihollisen kanssa, kun hän on silmän alla. - tarkoitan, että myös ajatus todennäköisestä vainosta saa ihmiset lykkäämään välttämättömiä ratkaisuja ja kärsimään pidempään. (Nimetön 17-7-2013 nettiturvakoti, FB)
Kolmas kokonaisuus ovat avun hakua rajoittavat rakenteelliset tekijät, joihin sisältyvät turvakodin sijainti, maksukäytännöt ja palvelujärjestelmän toimimattomuus. Matkat eivät valtaosalle haastatelluista olleet ongelmallisia. Jotkut olisivat olleet valmiita hakemaan apua kauempaakin. Helpottavaa ja kynnystä madaltavaa oli kuitenkin, kun turvakoti oli samalla paikkakunnalla. Turvakodin sijainti muulla, vieraalla paikkakunnalla herätti huolta arjen hoitumisesta, kuten työssäkäynnin ja lasten koulunkäynnin vaikeutumisesta. Joillekin matkasta oli muodostunut este lähteä turvakotiin:
”
....olisin varmasti menny, jos ois ollu semmonen, paikka lähellä...lähin yhen kaverin luokse. Ja sitte jonkun kerran oon menny vanhempien luokse....on siis sanottu, että turvakoti on, muttase ois sitte ollu liian iso muutos taas meiän arkeen, lasten koulun kannalta ja oman työn ja, kaiken. ( h10)
”
...kyllähän siitä (turvakodista) puhuttiin...Mut kun niitä ei oo täällä lähimainkaan...No sit mä jäin sinne vuokra-asuntoon vaan...et joka ikisessä kau-