__MAIN_TEXT__
feature-image

Page 1

Auli Ojuri Merja Laitinen

Turvakoti

työnä

Selvitys Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten turvakotityön sisällöistä ja vaikutuksista


Shutterstock/Chamille White

Kirjoittajat YTT Auli Ojuri väkivaltatyön projektien päällikkö, turvakotityön kehittämispäällikkö ja tutkija-kehittäjä vuosina 1996–2013 Ensi- ja turvakotien liitto ry YTT, dosentti Merja Laitinen professori Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta

Ensi- ja turvakotien liitto ry, 2015 ulkoasu ja taitto: Hanna Hauta-aho kielenhuolto: Essi Lehtinen ISBN 978-951-9227-78-8 Selvitys on tehty Osuuskunta Tradeka-yhtymän yhteiskuntavastuurahoituksella.


Sisällys Kirjoittajat ....................................................................................... 2 Esipuhe ........................................................................................... 4 Johdanto ..........................................................................................5

1

Naisiin kohdistuva väkivalta yhteiskunnallisena ja ammatillisena kysymyksenä........... 6

1.1 Väkivallan tunnistaminen ja ratkaiseminen...................... 8

1.2 Naisiin kohdistuvasta väkivallasta Suomessa................ 10

1.3 Turvakotityö osana auttamisjärjestelmää........................ 13

1.4 Selvityksen perustana olevat aineistot ja niiden käyttö..... 15

2

Turvakoti väkivaltatyön auttamisympäristönä......................................................17

2.1 Tieto ja turvakotityön saavutettavuus..............................18

2.2 Väkivallan kokemuksen tilannearvio ja avunhaun päätöksenteko............................................ 22

2.3 Turvakotityö väkivaltaerityisenä työnä............................ 27

2.4 Turvakotityö lasten kokemusten ja tarpeiden kohtaajana.......................................................32

2.5 Turvakotityön toimintaympäristöt ja palvelujärjestelmä asiakkaan selviytymisen tukena......... 35

Johtopäätökset ja turvakotityön 3 kehittämisehdotukset................................................... 42 Lähteet ......................................................................................... 46


Esipuhe

Vuoden alusta tuli voimaan laki, joka siirsi turvakotien rahoituksen valtion vastuulle. Lakimuutoksen tarkoitus on varmistaa, että turvakoti on jatkossa jokaisen ulottuvilla asuinpaikasta riippumatta. Turvakotiverkostossa on edelleen alueellisia katvealueita. Lakimuutos on myönteinen, mutta ei riittävä askel. Valtion talousarviossa olevat kahdeksan miljoonaa euroa eivät riitä vielä nykyisen turvakotiverkoston rahoittamiseen, saati uusien turvakotien perustamiseen. Lisätalousarviossa tarvitaan yli kolmen miljoonan lisäys, jotta nykytilanne saadaan turvattua. Jatkossa valtion tulee varautua 14 miljoonan euron resurssiin turvakotitoiminnalle, jotta turvakodit saadaan jokaisen ulottuville. Vasta silloin Suomi on vastannut Istanbulin sopimuksen edellyttämiin sitoumuksiin. Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten ylläpitämät 12 turvakotia muodostavat pääosan Suomen turvakotiverkostosta. Turvakotipalvelujen kansalliset laatusuosituksen pohjautuvat pitkälti liiton väkivaltatyön laitos- ja avopalveluiden laatukriteereihin. Liitossa on lähes 40 vuoden kokemus turvakotitoiminnasta ja perhe- ja lähisuhdeväkivaltaan liittyvästä erityisosaamisesta. Tämän osaamisen tulee jatkossakin olla rakentuvan verkoston ydin. Liiton osaamisen hyödyntäminen on viisautta tulevaisuudessakin, vaikka THL uuden lain mukaan ottaa rahoitukseen liittyvän koordinaatiovastuun. Väkivaltatyö perustuu ihmisoikeuksien ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen. Turvakoti tarjoaa fyysisen suojan lisäksi psykososiaalista tukea väkivallan haavoittavien seurausten kohtaamisessa. Väkivaltatyöhön erikoistuneiden työntekijöiden lisäksi turvakodeissa muutosta tukevat vertaisuus ja vertaisryhmät. Lapsia autetaan, kaikkia osapuolia kuullaan ja tilannetta tuetaan kokonaisvaltaisesti. Turvakoti työnä -selvitys analysoi turvakotitoiminnan nykytilanteen. Se nostaa esille asiakkaiden kokemukset saadusta avusta ja tuesta erittäin myönteisinä. Turvakotien tarve ja tärkeys tulevat vakuuttavasti esiin. Selvitys kertoo myös, miten apua tarvitsevat aikuiset ja lapset saavuttavat turvakodit ja avopalvelut ja miten apu vaikuttaa. Esiin nousee myös, mitkä asiat estävät turvakotiin lähtöä, miten turvakotitoimintaa ja sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmää pitäisi kehittää. Ensi- ja turvakotien liitto kiittää lämpimästi selvityksen tekijöitä, professori YTT Merja Laitista ja liitossa pitkään väkivaltatyötä tehnyttä kehittämispäällikkö YTT Auli Ojuria tärkeästä vaikuttamista ja kehittämistä tukevasta raportista. Kiitos kuuluu myös edelliselle liiton toimitusjohtajalle Ritva Karinsalolle ja liiton työntekijöille, jotka antoivat aikaansa ja osaamistaan selvitykselle. Selvitys ei olisi ollut mahdollinen ilman haastateltuja asiakkaita ja työntekijöitä, lämmin kiitos heille ajasta ja asiantuntemuksesta. Kiitämme myös Osuuskunta Tradeka-yhtymää lahjoituksesta, joka on mahdollistanut selvityksen tekemisen. Ensi- ja turvakotien liitto toivoo, että selvitys vauhdittaa keskustelua turvakotitoiminnasta ja sen kehittämisestä ja että selvitys herättää päättäjät turvakotitoiminnan ja siihen liittyvien avopalvelujen toimintaedellytysten turvaamiseen.

Riitta Särkelä toimitusjohtaja Ensi- ja turvakotien liitto

4


Johdanto

Tämä raportti kuvaa Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten turvakotityön ja siihen liittyvien avopalvelujen sisältöjä ja niiden vaikutuksia erityisesti siitä näkökulmasta, miten ne vastaavat asiakkaiden avuntarpeisiin. Selvityksessä etsitään vastauksia siihen, miten turvakotityö ja asiakkaan avuntarpeet kohtaavat, ja mikä on turvakotityön paikka osana palvelujärjestelmää ja väkivaltatyön kokonaisuutta. Lopuksi pohditaan myös sitä, miten turvakotityötä tulisi kehittää osana palvelujärjestelmää. Raportti nojaa ajatukseen väkivallasta moniulotteisena yhteiskunnallisena kysymyksenä, joka vaatii poliittisia ja ammatillisia ratkaisuja. Väkivallan teot ja kokemukset haastavat ympärillä olevia ihmisiä, yhteisöjä, yhteiskuntaa ja auttamiskäytäntöjä. Yhteiskunnalliset ja poliittiset linjaukset, kulttuuriset käsitykset ja ammatilliset teoriat muodostavat vuorovaikutteisen kokonaisuuden, joka määrittää paitsi yksilöllisiä väkivaltakokemuksia, myös autetuksi tulemisen mahdollisuuksia. Väkivalta vaatii yksilö-, yhteisö- ja yhteiskuntaulottuvuuksien tunnistamista. (Hurtig & Laitinen 2006; Hurtig & Nikupeteri & Laitinen 2014.) Tarkastelu kohdentuu kolmannen sektorin, Ensija turvakotien liiton jäsenyhdistysten turvakotien, tekemään väkivaltaerityiseen työhön. Se pyrkii osaltaan vastaamaan niihin haasteisiin, joita lähi- ja perhesuhteissa tapahtuva, erityisesti naisiin koh-

distuva parisuhdeväkivalta asettaa palvelujärjestelmälle, eri auttajatahoille ja työntekijöille ongelman ratkaisemiseksi ja ehkäisemiseksi. Tältä pohjalta lähestymme väkivaltaa kokemuksellisena kysymyksenä, yhteiskunnallista puuttumista vaativana ja erilaisia professionaalisia ratkaisuja edellyttävänä ilmiönä. Käytämme raportissa rinnakkain lähi- ja parisuhdeväkivallan käsitteitä, koska ne muodostavat ilmiöinä turvakotityön keskeisen kohteen. Kun turvakotityötä tarkastellaan asiakkuuden näkökulmasta, siinä korostuu naisiin kohdistuva väkivalta. Käsite korostaa väkivallassa läsnä olevia sukupuolten välisiä suhteita, vallan ja kontrollin dynamiikkaa sekä osapuolten erilaisia toiminnan mahdollisuuksia ja rajoja, jotka ovat sidoksissa yhteiskunnallis-kulttuurisiin rakenteisiin (Ronkainen 1998; Keskinen 2010). Avaammekin ensimmäisessä pääluvussa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa yhteiskunnallisena ja ammatillisena kysymyksenä. Tuomme myös esiin selvityksen pohjana käytetyt aineistot. Toisessa pääluvussa jäsennämme turvakotia väkivaltatyön auttamisympäristönä. Pohdimme tietoa ja turvakotityön saavutettavuutta, väkivallan kokemuksen tilannearviota ja avunhaun päätöksentekoa. Lisäksi kuvaamme turvakotityötä väkivaltaerityisenä työnä sekä turvakotityön toimintaympäristöjä ja palvelujärjestelmää asiakkaan selviytymisen tukena. Pohdinnassa kokoamme selvityksen havainnot ja esitämme muutamia kehittämisehdotuksia.

5


Shutterstock/Artem Furman

Suomalaisista naisista noin joka kolmas on kokenut kumppanin tekemää fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa.

6


1

Naisiin kohdistuva väkivalta yhteiskunnallisena ja ammatillisena kysymyksenä

7


1.1 Väkivallan tunnistaminen ja ratkaiseminen

Suomea sitovat kansainväliset sopimukset Väkivalta on globaali ongelma ja ihmisoikeuskysymys. Tästä huolimatta väkivaltaa tulkitaan ja siihen reagoidaan eri tavoin. Aika, paikka, kulttuuri, asenteet, arvot ja normit – kontekstuaalinen, sosiaalinen ja juridinen järjestys – määrittävät siihen suhtautumista. Väkivallan kohtaamisesta tekee vaikeaa myös se, että siihen kietoutuu aina myös kysymys pahasta (vrt. Hurtig & Laitinen 2006, 12–13). Nämä tulkinnat ja reagointitavat haastavat väkivallan tunnistamiseen ja ratkaisemiseen kohdentuvaa yhteiskunnallista ja ammatillista työtä. Väkivaltatyö perustuu ihmisoikeuksien ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen. Ideologisesti työ sitoutuu kansainvälisesti ja kansallisesti hyväksyttyihin perus- ja ihmisoikeuksiin. (Vrt. Pohjola 2006, 42.) Naisiin kohdistuvan väkivallan kysymyksissä ja hoito- ja palvelujärjestelmien kehittämisen vaateissa Suomea velvoittavat ja ohjeistavat monet kansainväliset sopimukset. Suomi on sitoutunut noudattamaan YK:n ihmisoikeuksien julistusta ja ihmisoikeussopimuksia, jotka painottavat yksilöiden oikeutta vapauteen ja turvallisuuteen sekä kieltävät kidutuksen, epäinhimillisen ja halventavan kohtelun. Naisten ihmisoikeuksien kannalta merkittävin kansainvälinen sopimus on YK:n naisten syrjinnän poistamista koskeva CEDAW sopimus (Convention on the Elimination of All Forms of Discriminations Against Women 1979). Suomi ratifioi tämän niin sanotun naisten oikeuksien sopimuksen vuonna 1986. Kansainvälisistä suosituksista huolimatta Suomen toiminta väkivaltakysymyksissä on ollut puutteellista. Suomi on saanut toistuvasti huomautuksia CEDAW-komitealta. Huomautukset ovat koske-

8

neet riittämätöntä lainsäädäntöä, turvakotien riittämätöntä määrää, riittämättömien rahoitus- ja henkilövoimavarojen kohdentamista väkivallan ehkäisemiseen ja uhrien auttamiseen sekä väkivaltatyön koordinoinnin puutetta. Puutteiden vuoksi CEDAW-komitea edellyttää, että Suomi toimittaa jälleen lisäraportin väkivallan vastaisen työn edistymisestä vuoden 2016 helmikuuhun mennessä. (CEDAW 2014.) Euroopan neuvoston jäsenvaltiot hyväksyivät toukokuussa 2011 Istanbulissa naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskevan yleissopimuksen. Tämä Istanbulin sopimus on historiallinen, se on ensimmäinen nimenomaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja perheväkivaltaa sääntelevä Euroopassa sovellettava kansainvälinen sopimus. Suomi oli ensimmäisten sopimuksen allekirjoittaneiden maiden joukossa. Sopimus on kuitenkin vielä ratifioimatta, eli kansallinen sitoutuminen sopimukseen puuttuu (tilanne 30.11.2014). (UM 2013; Nousiainen & Pentikäinen 2013, 455.) Tilanteesta huolestuneena Amnesty Internationalin Suomen osasto laati pääministerille osoitetun kirjelmän (4.3.2014), jossa vaadittiin hallitusta vastaamaan viipymättä Istanbulin sopimuksen Suomelle asettamiin velvoitteisiin. Kirjelmän allekirjoittajina olivat muun muassa Ensi- ja turvakotien liitto ja monet muut järjestöt.

Kansallinen toiminta ja toimintaohjelmat väkivallan ehkäisemiseksi Suomessa 2000-lukua voidaan nimittää perhe- ja lähisuhdeväkivaltaohjelmien aikakaudeksi. Väkivallan ehkäisyn periaatteet ja toimenpidesuositukset ja -ohjeet olivat pitkään hajautettuina useampaan kansalaisten turvallisuuteen ja väkivallan vähentämiseen liittyvään ohjelmaan ja määräaikaisiin


hankkeisiin. Nyt toimenpiteet on koottu naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelmaan (2010–2015). Ohjelma sisältää yhteensä 66 toimenpide-ehdotusta naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi. Hallitusohjelmien myötä väkivaltakysymysten hallinnointi ja toteutusvastuu on jakaantunut eri ministeriöihin: ππLähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisemisen toi-

mintaohjelma 2004–2007 (STM) ππKansallinen väkivallan vähentämisohjelma 2007–

2008 (OM) ππSisäisen turvallisuuden ohjelma 2008–2015 (SM) ππKansallinen lapsiin kohdistuvan kuritusväkivallan

vähentämisen toimintaohjelma 2010–2015 (STM) ππNaisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen

on ollut riippuvainen kuntien ostositoumuksista. Turvakotipalveluja ja niiden rahoituspohjaa onkin leimannut epävakaus. (Ojuri 2013, 8–9; Ulkoasiainministeriö 2013.) Lainsäädännön uudistamisessa on myös pyritty huomioimaan väkivallan uhrien tilanteet ja avun tarpeet aiempaa paremmin. Tästä ovat tuoreimpina esimerkkeinä 1.1.2014 voimaan astunut Laki rikoslain muuttamisesta (879/2013), jolla lisättiin rikoslakiin uusi vainoamista koskeva rangaistussäännös (25 luvun 7a §). Myös Hallituksen esitys eduskunnalle sosiaalihuoltolaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (HE 164/2014 vp) sisältää huomion perhe- ja lähisuhdeväkivallasta tuen ja palvelujen tarvetta vaativana asiana. Tuen tarjoamisen kysymyksiin liittyy lisäksi Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi turvakodeista ja valtion varoista maksettavasta korvauksesta turvakotipalvelun tuottajalle (HE 186/2014).

ohjelma 2010–2015 (OM,STM,SM,UM) ππKansallinen sosiaali- ja terveydenhuollon kehit-

tämisohjelma KASTE sisältää yhtenä toiminnan tavoitteena lähisuhde- ja perheväkivallan vähentämisen 2012–2015 (STM) ππNaiset, rauha ja turvallisuus -toimenpideohjelma,

joka kohdentuu naisten turvallisuuteen liittyen kysymysten tarkasteluun ja niiden parantamiseen Suomessa 2012–2016 (UM) Kansallista väkivallan ehkäisytyötä on tehty monella saralla, mutta työtä luonnehtii koordinoimattomuus, projektiluonteisuus ja resurssipula. Väkivallan ehkäisytyö on ollut käytännössä toimintaohjelmien ja hankkeiden limittäistä ja peräkkäistä jatkumoa. Sosiaali- ja terveysministeriön koordinoima lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisyn poikkihallinnollinen virkamiestyöryhmä pyrkii hahmottamaan työn kokonaisuutta, mutta sen resurssit ovat tehtävään riittämättömät. Julkinen palvelujärjestelmä ei ole kyennyt vastaamaan riittävästi väkivaltaa kokeneiden palvelutarpeisiin. Väkivaltatyö onkin ollut pääosin järjestöjen vastuulla. Työtä on tehty projektimuotoisesti Rahaautomaattiyhdistyksen (RAY) tuella, jolloin järjestötoimijat ovat voineet hakea ja saada RAY:ltä hankerahoitusta kehittämistoimintaan. Tämä on merkinnyt rahoituksen ja työn jatkumisen epävarmuutta. Huomattavaa on, että RAY ei rahoita laitostoimintaa, joten turvakotityön rahoitus

Tutkimustieto on tukenut vahvasti väkivaltakysymysten tunnistamista ja niihin puuttumista sekä erilaisten toimenpideohjelmien laatimista. Suvi Ronkaisen (1998) analyysi väkivaltatutkimuksen katvealueista loi suuntaviivoja monitieteiselle sukupuolittuneen ja sukupuolistuneen väkivallan tutkimukselle Suomessa. Tutkimustiedon tuottamista ovat mahdollistaneet sen jälkeen Suomen Akatemian suunnattu rahoitus Valta, väkivalta ja sukupuoli (2001–2004), EU:n Daphne ohjelmat sekä valtakunnalliset tohtorikoulut, kuten Sosiaalityön ja sosiaalipalvelujen tutkijakoulu (Sosnet). Meillä on tällä hetkellä paljon tutkittua tietoa, esimerkiksi väkivallan eri muodoista ja sen suhteista, uhrien kokemuksista ja avun tarpeista sekä ammattikäytännöistä. Väkivallassa lähellä olevien ja kokemuksiin pohjautuva tieto tuo esiin sitä, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu ja millaisissa tilanteissa ihmiset elävät. (Ks. Metteri 2012.) Siksi on paikallaan kysyä, miten tuota tietoa hyödynnetään konkreettisesti kansallisessa väkivallan vastaisessa työssä?

9


1.2 Naisiin kohdistuva väkivalta Suomessa

Edellä mainittu Euroopan neuvoston naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan vastainen yleissopimus (Istanbulin sopimus) (Ulkoasiainministeriö 2013) koskee kaikkia perheväkivallan uhreja, sukupuolesta riippumatta. Se korostaa kuitenkin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, sillä naiset ja tytöt ovat erityisen, heidän sukupuoleensa liittyvän väkivallan uhreja ja usein hyvin haavoittuvassa asemassa (ks. Notko 2011). Tämän raportin lähtökohtana on näkemys lähisuhteissa tapahtuvasta väkivallasta vakavana sosiaalisena, eettisenä ja juridisena kysymyksenä. Kun tarkastellaan tilastojen ja tutkimusten tuottamaa tietoa, lähisuhdeväkivalta hahmottuu vahvasti sukupuolittuneena ilmiönä. Esimerkiksi poliisin tietoon tullut parisuhteissa tapahtuva väkivalta kuvaa paitsi kokonaisuudessaan ongelman laajuutta, myös sen sukupuolittuneisuutta (taulukko 1).

Vuonna 2011 naisiin kohdistuva puolison tekemä väkivalta 12 tappoa 22 tapon yritystä 101 törkeää pahoinpitelyä 2 918 pahoinpitelyä 1 341 lievää pahoinpitelyä Yhteensä 4 394

Vuonna 2011 miehiin kohdistuva puolison tekemä väkivalta 6 tappoa 16 tapon yritystä 86 törkeää pahoinpitelyä 1 074 pahoinpitelyä 526 lievää pahoinpitelyä Yhteensä 1 708

Taulukko 1. Naisiin ja miehiin kohdistuva puolison tekemä väkivalta vuonna 2011 (Poliisin tietoon tullut rikollisuus 2011.)

10

Tilasto kuvaa edelleen Maritta Husson (1994) kaksikymmentä vuotta vanhaa havaintoa siitä, että koti ja perhesuhteet ovat naisille kaikkein vaarallisimpia. Tätä tietoa vahvistavat kansalliset uhritutkimukset. Vuonna 1997 parisuhteessa elävistä naisista puolisonsa fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai uhkailun kohteeksi joutui 22 prosenttia. Vuonna 2006 valmistui uusi tutkimus miesten naisiin kohdistamasta väkivallasta: tilanne yleisyyden osalta oli ennallaan ja erityisesti seksuaalinen väkivalta oli ajateltua yleisempää (Heiskanen & Piispa 1998; Piispa & Heiskanen & Kääriäinen & Siren 2006). Samaa tietoa toistaa vuoden 2010 väkivaltakokemuksia kartoittava tutkimus, jonka mukaan ”naiset joutuvat perheväkivallan kohteeksi paljon useammin kuin miehet” (Sirén & Aaltonen & Kääriäinen 2010, 16.)

Väkivallan muoto

Miehet % Naiset % Miehet % Naiset %

1980

1980

2009

2009

Fyysinen väkivalta

9,3

6,4

5,9

6,3

Perheväkivalta (vert.kelp kysymys)

0,1

0,9

0,5

1,1

Fyysinen perheväkivalta

0,0

1,5

0,4

0,9

Taulukko 2. Väkivallan kohteeksi joutuneet 1980 ja 2009 (% 15–74-v. väestöstä) (lähde: Siren, Aaltonen, Kääriäinen 2010, taulukko 6 sivu 16.)


Euroopan unionin perusoikeusviraston julkaisema laaja, 28 jäsenvaltiota kattava tutkimus tuottaa puhuttelevaa tietoa naisiin kohdistuvasta väkivallasta (Violence against women 2014). Tutkimuksessa selvitettiin naisiin kohdistuvan väkivallan yleisyyttä ja väkivallan laatua. Jokaisesta maasta haastateltiin 1500 18–74-vuotiasta naista, kaikkiaan 42 000. Tutkimuksen mukaan suomalaisista 18–74-vuotiaista naisista 30 prosenttia on kokenut nykyisen tai entisen kumppanin tekemää fyysistä ja/tai seksuaalista väkivaltaa 15 vuotta täytettyään. Kaikkiaan 43 prosenttia naisista on kokenut kumppaninsa taholta psykologista väkivaltaa. Tähän on sisällytetty henkisen väkivallan lisäksi myös kontrollointi ja kiristys. Suomalaisten naisten väkivaltakokemusten yleisyydestä kertoo se, että Suomi on yksi kolmesta Euroopan maasta, joissa edellä mainittua väkivaltaa kokeneita on eniten, 30 prosenttia. Euroopan keskiarvo on 22 prosenttia. Suomalaiset naiset kokevat paljon myös muun kuin kumppanin tekemää fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa (33 %). Naiset joutuvat myös raiskausten uhriksi huomattavasti useammin kuin miehet. Vuonna 2013 poliisin tietoon tullut rikollisuus kuvaa ilmiön sukupuolittuneisuutta. Huomiota herättävää on myös, miten monet alle 18-vuotiaat joutuvat tekojen kohteiksi (taulukko 3). Naiset 0– yli 75v

574

Joista Miehet naiset 0– alle 18v yli 75v

168

12

Joista miehet alle 18v

7

Taulukko 3. Poliisin tietoon tullut rikollisuus 2013: raiskausrikokset (lkm).

Lähes 30 prosentissa poliisin tietoon tulleista raiskausrikoksista uhri on alle 18-vuotias. Sukupuolistuneen väkivallan käsite nostaa esiin myös valtasuhteet sukupolvien välillä ja siten lapset ja nuoret väkivallan erityisinä uhreina. Tytöt ja pojat ovat niin olemuksensa kuin asemansa puolesta varsin suojattomia erityyppiselle väkivallalle, haavoittuvia sen seurauksille ja kyvyttömiä ratkaisemaan tilanteita (esim. Eskonen 2005; Överlien & Hyden 2009). Suomessa joutuu vuosittain sairaalahoitoon 300 pahoinpideltyä lasta ja kuolee noin 10 lasta (Oikeusministeriö 2013). Vuonna 2013 poliisin tietoon tuli 5504 epäiltyä pahoinpitelyrikosta, joissa asianomistaja oli alaikäinen. Epäilyjä lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista oli 1953. Ilmoitukset ovat pitkällä aikavälillä lisääntyneet. (Fagerlund ym. 2014, 121.)

Vuoden 2012 nuorisorikollisuuskyselyn mukaan (Rikollisuustilanne 2013) suurin osa nuorten kokemasta väkivallasta on toisten nuorten tekemää. Kyselyn mukaan 15–16-vuotiaille tyypillisintä oli joutua sisaruksen tekemän väkivallan kohteeksi (25 %). Seuraavaksi yleisimmät tekijät nuorten kohtaamassa väkivallassa olivat kaverit ja muut tutut nuoret. Aikuisten ja erityisesti muiden kuin omien vanhempien nuoriin kohdistama väkivalta oli harvinaista. Nuorista 8 prosenttia ilmoitti kyselyssä väkivallan tekijäksi oman vanhemman tai äiti- tai isäpuolen. Poliisiammattikorkeakoulun ja Nuorisotutkimusseuran julkaisemassa lasten väkivaltakokemuksia käsittelevässä tutkimuksessa (Fagerlund ym. 2014) tuli esille, että lapsiin kohdistuva väkivalta on yhä yleisempää ja hyväksyttävämpää kuin aikuisiin kohdistuva väkivalta (N=11 364 lasta). Lasten pahoinpitelyt, niiden yritykset ja uhkailu ovat vähentyneet 2000-luvulla, samoin ikätovereiden välinen väkivalta. Jotakin lievää fyysistä väkivaltaa vanhempiensa taholta raportoi kokeneensa elämänsä aikana 9-luokkalaisista joka viides. Henkiseksi väkivallaksi kyselyssä oli luokiteltu murjottaminen, puhumasta kieltäytyminen, haukkuminen, nälviminen, kiroilu, esineiden heittäminen sekä väkivallalla uhkaaminen. Lievä väkivalta ja kuritusväkivalta sisälsivät muun muassa tukistamisen, läimäyttämisen ja vakava väkivalta nyrkillä ja esineellä lyömisen, potkaisemisen, aseella uhkaamisen ja sen käyttämisen. Henkinen väkivalta on vähentynyt hiukan, mutta se on kuitenkin melko yleistä edelleen. 9.-luokkalaisista henkistä väkivaltaa oli kokenut 28 prosenttia (vastaava osuus 2008 oli 40 %), kuudesluokkalaisista henkistä väkivaltaa oli elämänsä aikana kokenut 26 prosenttia, lievää väkivaltaa 11 prosenttia ja vakavaa väkivaltaa 1 prosentti. Kuvio 1. Lapsiuhritutkimuksen tuloksia: 9. luokkalaisten perheessä kokema väkivalta vuosina 2008 ja 2013 (Fagerlund ym. 2014, 48–49) Vakava väkivalta Henkinen väkivalta Lievä väkivalta tai kuritusväkivalta 0 5 10 15 20 25 30 35 40 45 2014

2008

11


Tytöt raportoivat henkisen ja lievän väkivallan kokemuksia enemmän kuin pojat. Kyselyssä 6.-luokkalaiset kokivat oman ilmoituksensa mukaan väkivaltaa harvemmin kuin 9-luokkalaiset. Myös suurempi osuus vanhempien taholta koetusta väkivallasta ajoittuu teini-ikään. Vanhempien lapsiinsa kohdistaman väkivallan väheneminen vuodesta 2008 vuoteen 2013 näkyy sekä äitien että isien kohdalla. 9.-luokkalaisista noin viidennes oli nähnyt perheenjäseneen kohdistunutta väkivaltaa ja seitsemän prosenttia fyysistä väkivaltaa. Yleisimmät vastaajien näkemät väkivallanteot olivat sisaruksiin kohdistunutta väkivaltaa, äitiin kohdistunutta väkivaltaa raportoitiin hieman useammin kuin isään kohdistunutta väkivaltaa. (Fagerlund ym. 2014, 49.) Suurehkolla osalla lapsista ja nuorista oli sellaisia väkivaltakokemuksia, joista he eivät olleet kertoneet kenellekään. Väkivaltakokemusten käsittelemisessä vanhemmat ja lapselle tärkeät läheiset ovat avainasemassa, myös luotettavien ammattilaistahojen tunnettuus ja saavutettavuus ovat tärkeitä. (Fagerlund ym. 2014, 125.) Väkivalta loukkaa ihmisoikeuksia, erityisesti kolmannen artiklan mukaista tavoitetta, että kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Se haavoittaa fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti (esim. Husso 2003; Ojuri 2004). Lisäksi väkivallalla on yhteiskunnallisia seurauksia. Väkivaltaongelma ja sen hoitamatto-

muus tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Vuonna 2001 tehdyn tutkimuksen mukaan pelkästään parisuhdeväkivallasta aiheutuvat suorat kustannukset ovat vuositasolla noin 90 miljoonaa euroa. (Heiskanen & Piispa 2002). Rikoksentorjuntaneuvoston 2014 tilastojen mukaan Suomessa aiheutuu kustannuksia yleisesti väkivallasta noin 850 miljoonaa euroa vuodessa. Ne syntyvät tuotannon menetyksistä ja uhrin kokemien vammojen ja haittojen hoidosta. Arviota lähisuhde- ja perheväkivallan kustannuksista voidaan myös hakea norjalaisesta tutkimuksesta vuodelta 2012. Sen mukaan lähisuhdeväkivallasta aiheutuu vuositasolla yhteiskunnalle jopa yli 700 miljoonan euron (6 Mrd NOK) kustannukset. Suurimmat kulut aiheutuvat väkivallan aiheuttamista poissaoloista työstä. Poliisin, oikeuslaitoksen, terveydenhuollon ja uhripalveluiden osuus kustannuksista on noin 2–2,4 Mrd NOK. (Rasmussen ym. 2012.) Väkivalta on vahvasti myös kulttuurisidonnainen ongelma. On kyse siitä, miten väkivaltaa ja sen seurauksia selitetään ja määritellään, missä väkivaltaa nähdään, kenet tunnistetaan uhriksi ja miten hänen avuntarpeensa määrittyy (esim. Clarke 2011; Keskinen 2011; Hurtig 2013). Kulttuuriset merkitykset ja niihin kiinnittyvät asenteet tulevat näkyviksi ja niitä käytetään perheessä, läheisverkostossa ja paikallisessa elämänpiirissä sekä ammatillisissa kohtaamisissa.

Shutterstock/Suzanne Tucker

12


1.3 Turvakotityö osana auttamisjärjestelmää

Lähisuhde- ja perheväkivalta on usein yksityisissä tiloissa tapahtuva, parisuhteeseen liittyvä ilmiö. Se kohdataan kuitenkin monilla julkisilla areenoilla, useiden eri auttamisorganisaatioiden työssä (esim. Nyqvist 2001; Keskinen 2005a; 2005b; Lindqvist 2009; Nietola 2011; Husso ym. 2012; Björninen 2014). Väkivaltatyötä tekevät palvelujärjestelmän eri instituutiot voidaan Keskisen (2005a) mukaan jaotella yleisiä palveluita tarjoaviin ja väkivaltaerityisiin organisaatioihin. Esimerkkejä yleisiä palveluita tarjoavista organisaatioista ovat poliisi, terveydenhuolto ja sosiaalitoimi. Poliisin ja myös oikeuslaitoksen työhön sisältyvät väkivallan tekojen käsittely ja niiden rikosoikeudellinen selvittely. Terveydenhuolto vastaa väkivallan seurauksena syntyneiden vammojen hoidosta, mielenterveyspuoli väkivallan aiheuttamien psyykkisten oireiden hoidosta. Sosiaalitoimi kohtaa väkivallan akuuteissa perheväkivaltatilanteissa ja niiden monien seurausten ja vaikeuksien myötä, joita väkivalta aiheuttaa. Yleisiä palveluita tarjoavissa organisaatioissa väkivalta on yksi ongelma-alue muiden ongelmien ja tehtävien joukossa. Väkivaltaspesifit organisaatiot, kuten turvakoti, keskittyvät väkivaltaa kokeneiden ja väkivallan tekijöiden kanssa työskentelyyn. (Keskinen 2005.) Yleisiä palveluita tarjoavilla organisaatioilla on omat perustehtävänsä, jotka määrittyvät niiden omien säännösten perusteella. Näin ollen väkivaltatyö ei ole niiden ominta tai ainoaa toiminta-aluetta. Turvakotityön fokus ja perustehtävä kiinnittyvät selkeästi väkivaltaan. Kokonaisuudessaan väkivaltaerityisen osaamisen palvelujen kokonaisuus muodostuu turvakodeista (kriisityö) ja väkivaltatyön avopalveluista. Keskeistä on näiden saumaton yhteistyö, jotta asiakas saa riittävän pitkäkestoista ja kokonaisvaltaista apua. THL:n selvityksen mukaan Suomessa oli kaikkiaan 26 turvakotipalvelua tarjoavaa tahoa vuonna 2013 (Mäkelä & Ewalds 2014, 4–5). Kuntien

tai kuntayhtymien vastuulla olevia turvakoteja oli seitsemän, yksityisiä palvelujen tuottajia oli viisi ja kolmannen sektorin ylläpitämiä oli 14. Turvakotitoiminta on Suomessa siten suurimmalta osin järjestöjen vastuulla, pääosin turvakotiverkosto koostuu Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten ylläpitämistä turvakodeista (12). Lisäksi joillakin kunnilla on väkivaltaa kokeneille niin sanottuja turva-asuntoja, joissa ei ole tarjolla palveluja tai ammatillista apua. Tämä selvitys kohdentuu Ensi- ja turvakotien liiton ylläpitämiin turvakoteihin. Ensi- ja turvakotien liitolla ja sen turvakotityötä tekevillä jäsenyhdistyksillä on yli 35 vuoden kokemus turvakotityöstä. Turvakodit sijaitsevat eri puolella Suomea, pohjoisin on Rovaniemellä. Turvakodit on tarkoitettu perhe- tai lähisuhdeväkivaltaa tai sen uhkaa kokeneille, jotka tarvitsevat tilapäisesti turvaa asumiseen sekä tukea väkivallasta selviytymiseen. Turvakodeissa auttaminen on väkivaltaerityistä. Turvakodit tarjoavat väkivaltaa kokeneille ympärivuorokautisen ammattilaisten läsnäolon, kriisiapua ja selviytymisen tukea sekä vertaistuen. Niiden rinnalla Jussi-työ tarjoaa kriisiapua, terapeuttista keskusteluapua, neuvontaa ja ohjausta miehille, jotka haluavat ehkäistä tai lopettaa väkivallan käytön lähisuhteissaan ja tarvitsevat apua kriisinsä selvittämisessä. Väkivalta vaatii moninäkökulmaista työskentelyä, jossa huomioidaan eri osapuolten toimijuus ja tarpeet. Vuonna 2014 Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten turvakodeissa oli asiakkaita yhteensä 2190, heistä miehiä 55, naisia 987 ja lapsia 1 148. Vuosittain Ensi- ja turvakotien liiton ylläpitämissä turvakodeissa on vanhemman kanssa yli 1000 lasta ja avopalveluissa noin 400 lasta. Suurin osa lapsista on vauvaikäisiä tai leikki-ikäisiä. Viidesosa lapsista on ollut turvakodissa kerran aikaisemmin.

13


Turvakodissa olleista lapsista viidesosa on joutunut myös itse fyysisen väkivallan kohteeksi. (Ensija turvakotien liiton tilastojärjestelmä.) Kuntien tiukka taloustilanne vaikeuttaa erityisesti lasten pääsyä avopalveluihin. Avopalvelut antavat lapsille pitkäkestoista tukea kriisistä selviytymisen jälkeen ja se on usein välttämätöntä lapsen terveen kasvun ja kehityksen vuoksi. Turvakodeissa on vuosittain vain hyvin vähäinen määrä yli 10-vuotiaita lapsia ja nuoria. Väkivaltatyön osaamisen ja laadun takeeksi ja ylläpitämiseksi Ensi- ja turvakotien liiton laitosja avopalveluihin on laadittu laatukriteerit, jotka päivitettiin vuonna 2013 (voimaan 2014 alusta). Näihin liiton kriteereihin pohjautuvat THL:n vuonna 2013 julkaisemat ensimmäiset kansalliset turvakotityön laatusuositukset, joiden laatimisessa Ensi- ja turvakotien liitto oli tiiviisti mukana. Laatukriteereillä on haluttu yhdenmukaistaa väkivaltatyön palveluiden laatua, tukea väkivaltatyön suunnittelua ja seurantaa sekä tehdä väkivaltatyön palveluista mahdollisimman läpinäkyviä ja selkeitä asiakkaille. (Ensi- turvakotien liiton vuosikertomus 2013.) Valtakunnalliset tilastot piirtävät seuraavanlaista kuvaa turvakotiasiakkuudesta (vuonna 2014): ππAsiakkaat ovat tyypillisimmillään pienten lasten

äitejä: aikuisasiakkaista 35 % on alle 30-vuotiaita ja lapsista vauvaikäisiä (alle 2-vuotiaita) on kolmasosa. ππTulosyyksi yli 90 % asiakkaista ilmoittaa hen-

kisen väkivallan, yli 70 % fyysisen väkivallan ja 18 % seksuaalisen väkivallan. ππ65 % viipyy turvakodilla alle kaksi viikkoa. ππ37 % tulee turvakotiin omasta aloitteestaan. ππ30 % tulee sosiaaliviranomaisen ja 7 % polii-

sin ohjaamana. ππ Joka neljäs käyttää asiointikielenään muuta kuin

suomen kieltä. (Ensi- ja turvakotien liiton vuosikertomus 2014).

14

Turvakodit sijaitsevat eri puolella Suomea, pääosin Etelä- ja Länsi-Suomessa. Katvealueita turvakotipalvelujen osalta ovat erityisesti Itä- ja PohjoisSuomen harvaanasutut alueet (ks. myös yleisesti turvakotitilanteesta Mäkelä & Ewalds 2014). Perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa kokevat tai sen uhan alla elävät ovat eriarvoisessa asemassa riippuen siitä, missä päin Suomea he asuvat. Etäisyydet lähimpään turvakotiin voivat olla pitkät. Lisäksi kuntien taloudellinen tilanne ja tietous väkivallasta ovat määrittäneet, ovatko avuntarvitsijat päässeet turvakotiin ja onko heillä ollut mahdollisuus käyttää palveluita ja turvakodin tarjoamaa tukea riittävästi – niin kauan tai niin usein, kuin väkivallasta selviytyminen vaatii. Se, miten yhteiskunta kantaa vastuuta ja vastaa väkivaltaa kokeneiden avuntarpeisiin, on ollut pitkälti luettavissa kuntien ostopalvelupolitiikasta; siitä onko ja kuinka pitkäksi aikaa väkivallan uhreille on myönnetty maksusitoumuksia turvakoteihin. Turvakotitoiminta, sen toteuttaminen ja kehittäminen ovat parhaillaan suuressa muutoksessa. Sosiaali- ja terveysministeriö aloitti turvakotipalveluiden valtakunnallistamishankkeen, johon liittyen THL selvitti turvakotipalveluiden tarpeen eri puolilla Suomea (Mäkelä & Ewalds 2014). Hallitus antoi 4.12.2014 eduskunnalle esityksen laiksi valtion varoista maksettavasta korvauksesta turvakotipalveluiden tuottajalle (HE186/2014). Turvakotien toiminnan kannalta on hyvä, että valtion vastuu turvakotien rahoituksesta kirjataan lakiin. Lähisuhde- ja perheväkivalta rikkoo Suomessa monien ihmisten elämää ja hyvinvointia. On välttämätöntä, että valtio ottaa vastuuta tällaisen väkivallan ehkäisystä ja väkivallan uhrien auttamisesta kiinnittämällä poliittista ja oikeudellista huomiota erilaisten palvelujen tarjoamiseen. Väkivallan uhrien näkökulmasta turvakotityön merkitys osana auttamisjärjestelmää on kaksitasoinen: ne tarjoavat fyysisen suojan väkivallalta ja niiden henkilökunnalla on erityistä asiantuntijuutta väkivaltaerityiseen työhön.


1.4 Selvityksen perustana olevat aineistot ja niiden käyttö

Selvitys pohjautuu Ensi- ja turvakotien liiton työntekijöiden keräämään laadulliseen aineistoon. Aineistonkeruu suunniteltiin työryhmässä, jonka jäseninä olivat Ritva Karinsalo, Sari Laaksonen, Leena Marila-Penttinen, Miia Pitkänen ja Veli-Matti Toikka raportin kirjoittajien lisäksi. Aineiston keräsivät Leena Marila-Penttinen ja Veli-Matti Toikka lukuun ottamatta verkkoaineistoa, jonka keräsi Emmi Juutilainen. Raportin ensisijaisen aineiston muodostavat Ensija turvakotien jäsenyhdistyksissä tehdyt asiakashaastattelut (N 22). Ne avaavat väkivallan uhrien kokemuksia ja avuntarpeita: sitä, miten turvakodit auttavat; millainen apu väkivallasta selviytymisen tukemisessa on ollut merkityksellisintä ja vaikuttavinta ja onko asiakkaan suhtautumisessa väkivaltaan tapahtunut muutosta työn myötä. Lisäksi haastattelut tuottavat tietoa siitä, miksi asiakas on hakeutunut turvakotiin ja mikä tai mitkä olivat hänen lähtöpäätökseensä vaikuttaneet tekijät. Haastatteluissa tiedusteltiin myös turvakotiin tulon helppoutta tai vaikeutta eli mahdollisia esteitä sekä käsityksiä ja mielikuvia turvakodista. Haastateltavista 20 oli naisia ja 2 miehiä. Haastateltavien suhde kuvaa hyvin turvakotien asiakasprofiilia. Lapsia haastatelluilla oli kaikkiaan 53, yhdellä haastatellulla ei ollut lapsia. Valtaosaltaan haastatellut asettuivat 24–47 vuoden ikähaarukkaan. Kolme oli noin 60-vuotiaita. Tätä aineistoa täydentävät jäsenyhdistysten työntekijöiden ja hallinnon edustajien haastattelut (N 30). Ne tuottavat tietoa turvakotipalveluiden riittävyydestä, saavutettavuudesta, asiakastyön kokemuksista ja työn vaikutuksista sekä yhteistyöstä muun palvelujärjestelmän kanssa. Viimeksi mainittua teemaa tarkennettiin kolmella sidosryhmähaastattelulla, jotka kohdentuivat pääkaupunkiseudun sosiaali- ja kriisipäivystyksiin.

Koska haastatteluissa nousivat vahvasti esiin turvakoteihin ja väkivaltaan ja sen uhreihin liittyvät mielikuvat ja käsitykset, aineistoa täydennettiin verkkoaineistolla. Verkkokeskusteluja koottiin kaikkiaan seitsemältä keskustelupalstalta: Nettiturvakoti ja sen Facebook- sivu, Vauva.fi, Kaksplus. fi, Tukinet, Naisten Linjan Jaa salaisuus -kampanja ja Facebook-sivu. Niiltä koottiin systemaattisesti useampia viestejä sisältävät keskusteluketjut, joissa käsiteltiin turvakotiselvityksen teemoja. Verkkoaineisto kerättiin vuoden 2014 tammikuun ja toukokuun välisenä aikana ja se sisältää 208 viestiä. Lisäksi Ensi- ja turvakotien liiton nettiturvakodin verkkoauttajilta (N 4) tiedusteltiin, miten turvakoti ja sen palvelut tulivat esiin chat-keskusteluissa, tiedettiinkö niistä ja tuliko keskusteluissa esiin turvakotiin hakeutumiseen liittyviä esteitä tai mielikuvia. Kaikkiaan Ensi- ja turvakotien liiton Nettiturvakodin palveluiden osana on toteutettu kahdenkeskisiä tukikeskusteluja eli chatteja vuonna 2014 noin 50. Haastatteluaineisto on litteroitu kokonaisuudessaan. Kaikkiaan tekstimuotoinen aineisto sisältää 340 liuskaa. Aineiston analyysissä on hyödynnetty aineistolähtöistä teemoittelua ja sen tulkinnallisessa luennassa on hyödynnetty sekä sosiaalitieteellisen väkivaltatutkimuksen tuottamaa tietoa että käytännön väkivaltatyön tuntemusta. Aineiston analyysi ja tulkinnat pohjautuvat kirjoittajien tiiviille vuoropuhelulle. Selvityksen aineistojen keruussa, käytössä, säilytyksessä ja raportoinnissa on noudatettu Tutkimuseettisen neuvottelukunnan hyvän tieteellisen käytännön ohjeita.

15


Shutterstock/ChameleonsEye

�

16

Turvakotiin tulon kynnystä voidaan madaltaa oikealla ja helposti saatavalla tiedolla.


2

Turvakoti väkivaltatyön auttamisympäristönä

17


2.1 Tieto ja turvakotityön saavutettavuus

Turvakotityön avun saavutettavuudessa on kyse siitä, miten helppo väkivaltaa kokevan on hakeutua saamaan apua. Saavutettavuus sisältää aineiston teemat liittyen palveluita ja väkivaltaa koskevaan tietoon, tietämiseen, mielikuviin ja asenteisiin. Ne vaikuttavat merkittävästi turvakotien tarjontaan ja saatavuuteen liittyvien tekijöiden ohella (turvakotien sijanti ja niiden määrä) siihen, hakeeko väkivallan uhri apua. Aineistoja läpileikkaa huomiota herättävällä tavalla tietämättömyys väkivallasta ja sen seurauksista, turvakotipalveluista, palvelujärjestelmästä ja oikeudesta saada tukea erilaisissa väkivaltatilanteissa. Tietämättömyys, virheelliset käsitykset ja ympäristön asenteet näkyvät aineistossa syinä siihen, että väkivaltaa kokeneet eivät hae apua tai päätöksenteko turvakotiin lähtemisestä lykkääntyy. Merkittävä syy on myös turvakodin asiakkuudesta seuraavan leimaantumisen pelko. Ihmisillä on erilaisia mielikuvia turvakodeista ja niiden palveluista, palveluiden saatavuudesta ja vaikutuksista. Mielikuvat vaikuttavat merkittävästi siihen, hakeeko väkivaltaa kokenut apua turvakodista. Turvakotiin liittyvien mielikuvien syntyyn, ja myös niiden muuttumiseen vaikuttavat monet tekijät. Mielikuvat ovat yhteiskunta- ja kulttuurisidonnaisia, niihin vaikuttavat kulttuurisesti värittyneet ja yhteiskunnan arvottamat ja normittamat käsitykset väkivallasta ja siitä, miten tämä ongelma kohdataan. Esiin nousevat muun muassa kysymykset siitä, onko kyseessä yksilön vai yhteiskunnan ongelma tai miten paljon väkivallan ”hoidossa” painottuvat taloudelliset versus inhimilliset auttamisen arvot. (Esim. Ronkainen 2001; Ronkainen & Näre 2008.) Mielikuvaan turvakodista, sen palveluista ja ”oikeudesta” niihin vaikuttivat naisten käsitykset väkivallasta ja omasta itsestään väkivallan osapuolena. Näiden käsitysten taustalla vaikuttavat

18

naisten sisäistämät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ajattelutavat, arvot ja normit naisesta, äidistä ja perheestä. Nämä olivat olleet turvakotiin lähdön esteinä:

...Oli...sitä mahdollisuutta (turvakotia) tarjottu...mut meillä enimmäkseen oli sitä henkistä väkivaltaa. Ja mä en sit oikein ymmärtänyt, kun mä aina syyllistin, et se on minussa se vika...Ja sit mä ehkä pidin sitä turvakotiin lähtemistä, ja ajatusta et mä lähtisin, niin kauheen nolona. Ja epäonnistumisen merkkinä. Kun mä oon aina halunnu niinku elää normaalia elämää ja olla normaali ihminen. Kunnollinen kansalainen...niin siinä tavallaan se ero muuttu, et okei, mä oon sitä pohjasakkaa...siis pohjasakka on alkoholisteja ja huumeidenkäyttäjiä... ja työtävieroksuvia ihmisiä, ketkä haluaa elää sosiaalituilla ja keinottelee kaikkien tukien varassa eikä yritä yhtään itse....Se (mielikuva) on kai tän yhteiskunnan tuotos sitten. ( h 1)

...Mulle soiteltiin useampaan otteeseen, että mene turvakotiin. Mulla oli aina semmonen kynnys, että enhän mä voi... että miten niin tää on väkivaltaa? Silloin mä en vielä hyväksyny sitä, mä en tienny, mä en tajunnu, että meillä oli ollut väkivaltaa, vaikka jonkun verran oli myös lyöntejä ollu mutta sehän oli ”vain”, sehän oli vain jotain pientä...olikohan toisaalta se (suurin syy, ettei mennyt turvakotiin), et mä uskoin, että mun syy oli tää kaikki. Mä en voinu tehdä sitä miehelle, että herranen aika, mikä häpeä hälle tulee, että hänen vaimonsa joutuu lähteen lasten kans turvakotiin...Et enhän mä voinu lähteä, että sinne menee vain, jos sulla on hätä. Jos sä saat turpaan, niin sä meet sinne. (h 21)


Jotenkin mä ehkä ajattelin sitä sellaisena paikkana, että meillä ei ole vielä niin iso hätä, että me tarvittaisiin sellaista. Että se on sitten, kun meidät ajetaan pois kotoa. Että se on semmoisille ihmisille, jotka ajetaan pois kotoa, tai hankeen tai johonkin. Että pitää olla vielä isompi hätä päästäkseen turvakotiin. (h 6)

Pitkään, tosi pitkään, mä kannoin syyllisyyttä siitä, että mä olin asettanu isot, isommat lapseni siihen asemaan, et joudutaan lähtemään omasta kodista pois... Samaan aikaan mä koin syyllisyyttä siitä, että mä rikon vauvan perheen ennen ku se on edes syntyny. Mä koin syyllisyyttä siitä, et mä oon tehny väärän valinnan. (h 15)

Mitä kunnollinen perhe tekee turvakodissa? Monettako kertaa? Kauanko taas menee, että äiti sinne palaa? Vikaa on äidissä, että on noin huonon isän lapsillee valinnut. (”Just” 1.5.2011 Kaksplus)

Mielikuvista rakentuu helposti keskeinen osa ihmisen todellisuutta. Esimerkiksi käsitys henkisen väkivallan ”väkivallattomuudesta” voi olla väkivaltaa kokeneen todellisuutta, kunnes joku purkaa kyseisen uskomuksen (Ojuri 2004, 42). Ympäristön asenteet ja reagoimattomuus voivat tehdä myös sen, että vakavaa fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa sisältäviä tekoja ei nimitetä väkivallaksi. Tämä tulee ilmi esimerkiksi eronjälkeistä vainoa käsittelevässä tutkimuksessa (Nikupeteri & Laitinen 2013). Erilaisten uskomusten ja myyttien purku on keskeistä turvakodissa tehtävässä työssä, jossa vaikutetaan asiakkaiden väkivaltakäsityksiin. Sen ohella, että naiset ovat rakentaneet kielteisiä mielikuvia omasta itsestään, he ovat voineet rakentaa niitä myös muista väkivaltaa kokeneista, jolloin he samalla luovat turvakotiin ja sen asiakkaisiin liittyviä kielteisiä mielikuvia. Myös verkkokeskusteluaineiston tuo esiin, miten kannanotot ja kommentit voivat ruokkia asiakkaita koskevia negatiivisia mielikuvia. Turvakodin asiakas saattaa leimautua vähemmän kunnolliseksi kansalaiseksi ja jollain lailla muita huono-osaisemmaksi, kuten edellä olevat aineisto-otteet havainnollistavat. Verkkokeskusteluissa myös arveltiin, että turvakotien keskeistä asiakaskuntaa ovat siellä vakituisesti, vähän väliä käyvät perheet. Turvakotiasiakkaita koskevat leimaavat mielikuvat nostavat turvakodin

kynnyksen korkeaksi niin aikuisille kuin lapsille. Negatiiviset mielikuvat voivat tuottaa ahdistusta koetun väkivallan lisäksi.

...alkoholi, repaleinen perhe, huonosti kasvatetut lapset...mulla oli se, että tämmöset, huonommassa asemassa olevat, jotka ei pärjää, jotka on sosiaalituella... on kaikkea tämmöstä..alkoholia just, sairautta... että kun se (turvakoti) on enne ollu semmonen, hävettävä tavallaan. (h 21)

Koska mul oli tietysti ennakkoluuloja tätä taloakin kohtaan, minkälaisii täällä voi olla, lapset voivat olla häiriintyneitä, äidit voivat olla todella pelottavia, koska on sitä väkivaltaa kokenut, tai toisia masennuspotilaita, niin kun mä itse olen.. . Mut se oli se kynnys jo tänne tulla, et minkälaisia ihmisiä täällä on. (h 7)

...Mummon luona on lasten kannalta varmasti parempi olla kuin turvakodissa, jossa jaetaan huoneita todella, todella huonossa kunnossa olevien naisten ja lasten kanssa. Mä menisin ennemmin ihan minne tahansa, kun veisin lapseni sellaiseen paikkaan. Siellä on ne naiset, jotkaei oikeesti pääse muualle. Miten turvalliselta paikalta lasten kannalta se susta kuulostaa? (”d” 5.4.2009 Kaksplus)

Ja varsinkin tämä vanhempi poika muisti hyvin...että sehän oli suuri järkytys ja shokki, että tämmöiseen paikkaan. Että eihän tämmöiseen paikkaan voi tämänikäisenä tulla (15 v.?). koki olevansa liian vanha tällaseen paikkaan. Siinä oli lapsilla se häpeä. Kaikilla. Että me ollaan niinku enskalla. Että kun kaveri kuuleepi...Että se oli niin hirveä häpeä, että me ollaan enskalla. (h 5)

Nämä samat mielikuvat todentuvat myös Susanna Takalan (2013) verkkoaineistoanalyysissä, jossa hän tarkasteli sukupuolistunutta väkivaltaa koskevia merkityksiä. Aineisto ilmensi 95-prosenttisesti puhetta, joka yksilöllistää väkivallan ja siirtää vastuun sen tapahtumisesta naiselle. Naisten vastuuta selitettiin keskusteluissa 1) naiseuteen ja naisten irrationaaliseen käyttäytymiseen liittyvillä tekijöillä, 2) naisen rakkauden tunteilla ja riippuvuudella väkivallan tekijästä, 3) naisen käyttäytymisellä, joka traumatisoi miestä ja provosoi väkivaltaa,

19


4) sen korostamisella, että myös naiset ovat parisuhdeväkivallan tekijöitä 5) sillä, että naiset eivät tee päätöstä väkivaltaisesta suhteesta irtautumisesta. Vaikeasti purettava mielikuva on myös naisten käsitys pärjäämisen pakosta. Ajatukset siitä, että ”kyllä tämä selviää” tai ”pärjäisinkö kuitenkin itse, lähdenkö turhaan turvakotiin?”, itsesyytöksillä lisättynä, selättivät naisten ajatukset avun hakemisesta turvakodista. Pärjäämisen eetos saa näin parisuhteessaan väkivaltaa kokeneen naisen taistelemaan selviytymisestään, vaikka sodasta muodostuisikin taistelu kaikkien puolesta ja häntä itseään vastaan. Samalla naisen yksilöllinen minä liukenee ”kollektiiviseksi minäksi” elämään ja taistelemaan perheenä ja perheen säilymisen puolesta. (Ojuri 2004, 34, 96.) Normatiiviset käsitykset ja ajatukset hyvän äidin ominaisuuksista, tehtävistä ja olemuksesta pitävät naiset kiinni väkivaltaisessa suhteessa. Noin puolella turvakodissa olleista asiakkaista ei ollut ennen asiakkuuttaan käsitystä tai ennakkoajatusta turvakodista: siitä, millaista siellä on tai miten turvakoti toimii käytännössä. Joillekin turvakodin asiakkaista ajatus turvakodista oli ollut täysin vieras. Siitä ei ollut myöskään syntynyt minkäänlaista mielikuvaa:

...ehkä joku elämänpiiri, mitä ei hirveesti edes halunnut ajatella...ehkä mulla oli sellainen ajatus, että tosi hyvä, että on turvakoteja...ei mulla mitään konkreettista, mä en tuntenut ketään, joka olisi ollut turvakodissa. Mulla ei tullut mieleen yhtään tarinaa turvakodeista. Ei mulla ollut niihin mitään kosketuspintaa. Ainut vaan, että mä muistan ajatelleeni, kun sen lapsen kanssa siitä olen ohi mennyt, että mun pitäisi oikeastaan olla tuolla. (h 3)

Siis mä tiesin, et semmosia paikkoja on, mut en mä ollu ikinä oikeestaan siis sillä lailla ajatellu. Mul ei ollu mitään mielikuvaa. Mä vaan tiesin, et se nyt on tällä hetkellä se paikka, mihin me kuulutaan, ja se on ainoo vaihtoehto kodille, koska mulla ei oo mitään verkostoja, mul ei oo perhettä, mul ei oo mitään eikä ketään, kenen luokse mä olisin voinu mennä...Tiesin, et semmonen paikka on, ja se on sitä varten, jos ei kotona voi olla, ja sillä selvä. (h 15)

20

Eräs haastatelluista asiakkaista oli kuullut sanan ”turvakoti” joskus aikanaan, muttei tiennyt, mitä se tarkoittaa. Jos hänellä olisi ollut tieto turvakodista ja sinne hakeutumisen mahdollisuudesta, niin hän olisi hakenut sieltä apua paljon aiemmin, ”ja oltais monelta murheelta säilytty.” Jotkut asiakkaat olivat hankkineet turvakotitietoutensa televisio-ohjelmasta tai netistä, ja he olivat saaneet käsityksen siitä, että turvakotiin voi mennä ja siellä on turvassa, ja sinne voi mennä kuka tahansa, joka kokee kotonaan väkivaltaa tai sen uhkaa. Turvakoti miellettiin myös paikaksi, johon voi mennä akuutissa tilanteessa. Tarkempia tietoja asiakkailla ei ollut esimerkiksi siitä, mitä olo turvakodissa maksaa, kuinka kauan siellä voi olla, minkälaista turvakodissa on, miten turvakodissa ollaan ja mitä siellä tehdään. Turvakoti saattoikin olla aluksi asiakkaan mielikuvissa ”semmonen hajuton ja mauton paikka”. Oikean tiedon puute luo rajallisia mielikuvia turvakodeista ja niiden mahdollisuuksista auttaa ja pahimmillaan tietämättömyys luo vääriä mielikuvia ja estää avun hakemisen:

Ja ajattelin, että olen turvassa. Mutta siinä tuli kaikki muut ajatukset, silloin ekalla kerralla varsinkin, se pelko lasten menettämisestä, ja ei oikein tiedä, että mitä multa odotetaan ja miten mun pitää olla. Miten mä todistaisin oman äitiyteni. Ja semmonen nakersi sitä turvallisuuden tunnetta. (h 6)

Niin, ja millaisia paikkoja nuo turvakodit on? Hirvittää lähteä sellaiseen pienen vauvankin kanssa. (”kookos3 h 19.7.2013 Suomi 24) (Turvakodit) ”kyseenalaista hommaa, en minä ainakaan haluaisi olla siellä, jos joitakin vapaaehtoisia pyörii nurkissa. Miten on vaitiolovelvollisuus...Entä rikosrekisteritausta?... (asiakaskatoa luvassa, 8.10.2010 Suomi24)

Mut tosiaan kyl mulle ehdotettiin turvakotia (mummo ehdotti)...Mut siinä vaiheessa mä oli niin et miten mä sinne turvakotiin meen ja mistä mä löydän turvakodin?...Ja sit se että kun mä en tienny et minkälainen se on se systeemi siellä, niin se oli mulle niin hämärä, niin mä en, mulle siinä kohtaa kaikki tuntematon oli kamalaa.


Shutterstock/Ruslan Guzov

Niin se ei tuntunu turvalliselta, vaikka on turvakoti, niin se koko ajatus siitä ei tuntunu turvalliselta. (h 19) Verkkoaineiston keskusteluissa, jotka liittyvät negatiivisiin mielikuviin turvakodeista, pohdittiin paljon äitiyden arviointia turvakodissa ja lasten huostaanottoa. Aineistosta tosin sai vaikutelman, että verkkokeskusteluissa sekoittuivat ensikodit ja turvakodit. Esimerkkeinä keskusteluista muutama ote: Kirjoittaja oli todennäköisesti lukenut lehtijutun, jossa nainen on mennyt turvakotiin pienen lapsensa kanssa, mutta apu onkin kääntynyt häntä vastaan. Avun saamisen sijaan hän sai osakseen kyttäystä. Lapsi otettiin kiireellisesti huostaan, koska lähestymiskiellossa oleva isä on väkivaltainen. Kommentoija on samaa mieltä: jos menee tekemään ilmoituksen parisuhdeväkivallasta, niin lapsi otetaan huostaan. Ja sitten ihmetellään, miksei niitä ilmoituksia tehdä. Eräs keskustelua kommentoiva kertoo parisuhdeväkivaltaa kokeneesta ystävästään, jota uhattiin lapsen huostaanotolla, koska palasi toistuvasti miehensä luo. Sosiaaliviranomaiset antoivat kaksi vaihtoehtoa: lapsen huostaanotto tai äiti lapsen kanssa turvakotiin. Ystävä valitsi jälkimmäisen, eikä tullut mitään ongelmia lastensuojelun kanssa. Keskustelun jatkuessa esitetään, että on sinisilmäistä kuvitella huostaanottojen olevan aina perusteltuja ja vain lapsen parhaaksi. Kommentoinnissa myös varoitetaan naisia hakemasta apua turvakodeista, koska sieltä on niin helppo siepata lapset millä verukkeella hyvänsä ja olot ovat sellaiset, että terveempikin ihminen romah-

taisi. Verkkokeskustelu oli välillä varsin kovasanaista. Näkemysten ja kokemusten paikkansapitävyydestä ei myöskään voida esittää todisteita. Keskustelun sävyyn arvattavasti vaikuttaa osaltaan netin näkymättömyyden ja nimettömyyden tarjoama suoja keskustelijalle. Turvakoteja koskeviin mielikuviin ja virheellisiin käsityksiin voidaan vaikuttaa tiedolla. Tiedon antaminen ja sen myötä oikeiden mielikuvien luominen on ensiarvoisen tärkeää, jotta avuntarvitsijat löytävät turvakodin palvelut. Tietoa tarvitaan siitä, keitä varten turvakodit ovat, miten niihin pääsee, millaista siellä on, millaista apua ja palveluita ne tarjoavat. Lisäksi myytit ja pelot, erityisesti lastensuojelun ja huostaanoton pelko vaativat murtamista – vahvaa vastapuhetta. Tietoa on oltava helposti saatavilla ja jaossa ihmisten arjen ympäristöissä, kuten esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, kouluissa ja vapaa-ajan instituutioissa ja erilaisissa sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköissä. Tiedon ja tiedottamisen tulee olla ajantasaista ja jatkuvaa, nykyistä monipuolista mediaa ja sen tarjoamia keinoja hyödyntävää. Näin tavoitetaan myös sellainen potentiaalinen avuntarvitsija, jolle turvakoti on ”hajuton ja mauton” paikka, mutta joka kuitenkin tarvitsisi apua. Tämä saa pohtimaan kysymystä tiedosta, sen tuottamisesta sekä tiedon jakamisen vastuista. Vastuuta näistä asioista ei voi kantaa mikään yksittäinen taho, vaan tiedon lisääminen ja väkivaltaan ja sen uhreihin liittyvien asenteiden muuttaminen edellyttävät laaja-alaista yhteistyötä.

21


2.2 Väkivallan kokemuksen tilannearvio ja avunhaun päätöksenteko

Aineisto toistaa sosiaalitieteellisten väkivaltatutkimusten havaintoja siitä, että itseen kohdistuvan väkivallan arvioiminen ja sen perusteella avun hakemisesta päättäminen on vaikeaa (Nyqvist 2001; Husso 2003; Ojuri 2004). Turvakodeista haetaan harvoin apua ensimmäisten väkivaltakokemusten jälkeen. Valitettavasti useimmiten takana ovat pitkäaikaiset kokemukset erilaisesta väkivallasta. Myös Alavuon (2010) selvityksessä, jossa hän haastatteli 15 Ensi- ja turvakotien liiton väkivaltatyön palveluista apua saanutta naista ja viittä väkivaltatyöntekijää, korostui miten vaikeaa väkivallan tunnistaminen on ja miten salakavalasti väkivalta pahenee. On paradoksaalista, että väkivallan vakavoituessa uhrin ja joskus myös lähiympäristön toleranssi ja siten avun haun kynnys kasvaa. Tässä selvityksessä kaksi kolmasosaa haastatelluista kertoi kokeneensa kumppaninsa taholta fyysistä väkivaltaa. Lähes kaikilla oli kokemuksia erilaisesta henkisestä väkivallasta (mm. alistamista, eristämistä, uhkailua, vähättelyä). On myös muistettava, että fyysinen väkivalta haavoittaa aina myös henkisesti. Päihteet tai alkoholi olivat usein mukana väkivaltatilanteissa. Aineisto kuvaa väkivallan aiheuttamaa ahdinkoa, josta selviytyäkseen ihmiset olivat tehneet useita irtiottoyrityksiä. Haastateltujen pääasiallinen turva aineistossa olivat sukulaiset, joiden luokse he olivat paenneet. Tämä ratkaisu ei aina ollut mahdollinen, sillä haastateltavat eivät halunneet mennä sukulaistensa luokse, koska he pelkäsivät ratkaisun saattavan läheiset vaaraan tai he ajattelivat, ettei sukulaisten koti tarjoa riittävää suojaa väkivallantekijältä. Aineisto kertoi myös siitä, ettei läheisten apu riitä väkivallasta irtautumiseksi. Se voi tarjota väliaikaisen helpotuksen, mutta ei lopullista ratkaisua ongelmaan. Esimerkiksi yksi haastatelluista oli joutunut tekemään useita äkkilähtöjä evakkoon äidin ja siskon luo. Lopulta

22

sisko päätti, ettei tilanne muutu paremmaksi hänen avullaan. Hän selvitti turvakotimahdollisuuden ja pakotti siskonsa lähtemään sinne. Vaikka väkivaltaa kokenut nainen vastusti turvakotiin lähtöä suuresti, hän totesi myöhemmin, että tämä oli ”parasta, mitä sisko on tehnyt.” Oma-aloitteisesti hän ei olisi ratkaisua tehnyt. Kokonaisuudessaan väkivallan tilannearvioon ja päätökseen avun hakemisesta vaikuttivat vuorovaikutteisessa suhteessa väkivallasta saatu tieto, asiakkaiden omat tahtotilat, sukulaiset ja viranomaiset. Turvakotiin lähteminen havainnollistuu aineistossa pääsääntöisesti pitkänä, vuosia kestäneenä prosessina:

” ”

...me 20 vuotta oltiin yhessä ja 17 vuotta siitä oli yhtä helevettiä sitten ja loppuaika varsinkin... Jouduin (hälyyttämään poliisin). (h 9)

ja isä käyttäytyi uhkaavasti siinä. Ja ajoi minut pihalle, koiran ja nuorimman, puolivuotiaan, kanssa. Ja mie hoksasin... että mulla on puhelin. Kerrankin mulla on puhelin. Yleensähän sellaisessa tilanteessa hän otti kortin pois... että mie en sais niinku hälyytettyä apua... ja rikkoikin niitä kännyköitä. Mutta silloin... mie ajattelin, että nyt tuli mitta täyteen... mun pitää saada apua tähän tilanteeseen. Ja soitin sitten poliisit... poliisilaitoksen sosiaalityöntekijä ehdotti, että lähdettäisiin turvakodille lasten kanssa...13 vuotta oltiin oltu naimisissa, ja koko ajan oli se väkivalta... Mutta mä olin jotenkin kypsynyt siihen ajatukseen, että tämän on pakko loppua. Ja olin valmis vastaanottamaan turvakotipaikan. (h 6)


...varmaan viidestä kymmeneen kertaan ...mä sit soittelin. Sit oli vaan yhden kerran, että nyt mä lähden, ja sit mä pakkasin pelit ja pensselit, ja lähdettiin muksujen kanssa. Mutta silloin huomasi, ettei ollut kuitenkaan tarpeeksi valmistautunut siihen... ehkä aika ei vain ollut kypsä siihen... Että ei ei oikeasti tajunnut, kuinka karseata oli se kotitouhu. (h 14)

...kyl se vaatii tietyn kynnyksen ylityksen ennen kun sinne lähtee. Ei se nyt oo ensimmäinen paikka minne lähtee. (h 16)

Lopullinen päätös turvakotiin lähdöstä, kynnyksen ylitys, vaati naisilta sitä, että tilanne oli lopulta ”kypsä”, ”mitta tuli täyteen” tai oli mahdollista lähteä. Lähtöön saattoi kirvoittaa vaaratilanne, mutta lähtö ei välttämättä edellyttänyt akuuttia väkivaltatilannetta, vaan lähtö tehtiin harkitusti ja suunnitellusti (ks. Nyqvist 2001, 166). Nopeat ratkaisut olivat harvinaisia. Yhden asiakkaan kohdalla ”se riitti se yks kerta”, kun väkivalta muuttui myös fyysiseksi (h 15). Monelle haastatelluista turvakotiasiakkaista viimeisen sysäyksen lähteä turvakotiin antoivat lapset, heihin kohdistuva väkivalta tai sen uhka ja huoli heidän selviytymisestään. Yhdessä tapauksista avovaimon päihteiden käytöstä johtuva henkinen väkivalta ja siitä erityisesti lapselle aiheutuva turvattomuus sai miehen lähtemään lapsensa kanssa turvakotiin.

En ihan itteni takia, mutta pojan takia kun hän kävi pojan päälle... se päätös sitten siihen lähtemiseen tuli tästä että menee lasten elämä pilalle... anto sitten sen viimesen sysäyksen lähteä. (h 9)

...eniten mä huomasin, miten mun lapset kärsi siinä... Vanhin ei enää tullut huoneestaan vekka... mua jotenkin sysäsi eteenpäin, että mä en halua enää, että mun muksut kärsii. Ihan sama, kärsinkö itse, mutta ne ei uskalla enää elää. (h 14)

...mä tein sen päätöksen oikeestaan yhessä yössä... mä mietin vaan, että se on ainoo oikee ratkasu. Ja ennen kaikkee lasten takia ja sitte mä olin seittemännellä kuulla raskaana... Sanoin lapsille, et ”nyt lähetään kauppaan”, ja sitte me lähettiin

kauppaan, mulla oli kassissa henkilöpaperit ja kaikki perustarpeellinen. Lähettiin kauppaan ja sillä reissulla soitin sitte turvakotiin, ja sieltä löyty meille paikka ja, sit mentiin.” (h 15)

Se viimenen juttu oikeastaan oli sitten se, että tää mun avomies otti lasten tileiltä, kun oli mun rahaa laitettu lasten tileihin... ni hän otti sen itsellensä... Ja sit oli vielä semmonen tapahtuma... vanhin tytät X oli löytäny semmosen melodican... hän otti sen, riuhtasi väkivalloin, että mun tytärtäni sattui käteen... Ja oli muutenkin hyvin aggressiivisen ja väkivaltaisen oloinen... Se oli se viimeinen niitti. (h 7)

Naisen (äidin) havahtuminen lapsen hätään ja väkivallan ja sen todistajana olemisen vahingolliset vaikutukset lapseen muodostuvat naisen muutosja selviytymisprosessin käynnistymisen lähtökohdaksi (Ojuri 2004, 114; Nikupeteri 2014). Kaikilla asiakkailla oli jonkinlaista tietoa turvakodeista, mikä auttoi sinne hakeutumisessa. Joillakin oli turvakotikokemusta omasta lapsuudestaan. Osa oli saanut tietoa viranomaisilta, kuten neuvolasta, sosiaalityöntekijöiltä tai kriisipuhelimesta. Tietolähteinä olivat toimineet myös ystävät tai sukulaiset. Jotkut olivat hakeneet tietoa netistä tai saaneet sitä lehdistä, televisio-ohjelmasta tai mainoksesta terveysaseman ilmoitustaululla.

...varmaan olin netistä tai jostain että joku turvakoti. Ja soitin sitten että tämmöinen tilanne että mä en vaan jaksanu kuunnella sitä möykkää sitten ei lapset herää ja muuta. Siinä aamupäivän sitä tilannetta seurasin ja ja mää totesin että nyt me sitten lähettiin. Et siin ei ollu mitään semmosta akuuttia siinä kohtaa hätää, mut vaan piti, ettei lasten tartte nähdä ja kuunnella sitä ja ite sitten oli jotenkin poikki. Se oli vaan tietty raja tuli täyteen ja totesin sen, että nyt me muuten lähettiin. ( h 16)

...Ja kun samaan aikaan sieltä neuvolasta oli sanottu, mitä sieltä turvakodista oli sanottu, että sun pitää mennä sinne ennen kuin se vauva syntyy. Sitten se on paljon vaikeampaa. Silloin mä päätin, että mä en hyväksy enää yhtään kertaa... Ja sitten samana iltana mä sanoin tälle mun miehelle, että mä kävin siellä terapeutilla, ja se sanoi näin, että jos vielä kertaakaan tapahtuu, niin sun täytyy

23


lähteä. Ja sit se kävi saman tien mun kimppuun. En mä siinä sitten mitään sanonut, mä pääsin omaan huoneeseen... mä vaan ootin, että alkaa kuorsaus kuulua sieltä viereisestä huoneesta. Ja itte aloin... hain neuvolakortin ja sellaisia asioita, mitä meillä on pakko olla mukana... Ensimmäistä kertaa todella pelkäsin sitä... Me lähettiin aamulla... tehtiin ikään kuin normaalit aamutoimet... olin nostanut jo hiljaa aamulla... rappukäytävään sen laukun, että se ei tajua jos se herää, että mulla on matkalaukku pakattuna. Ja sitten mä otin sen meidän perheen auton, ikään kuin oltais menty päiväkotiin, mutta... tehtiin pieni mutka... Ja tultiin turvakotiin. (h 3) Turvakotien työntekijät katsovat näköalapaikalta asioita ja tilanteita, jotka estävät tai viivyttävät avun hakemista. Työntekijät joutuvat vastatusten erilaisen tiedon puutteen kanssa: väkivaltaa ei tunnisteta; ollaan tietämättömiä siitä, millainen väkivalta ”oikeuttaa” turvakotiin tuloon; turvakodin olemassaolosta ei välttämättä edes tiedetä tai ei ole tietoa siitä, millaiseen paikkaa ollaan tulossa, mitä siellä tapahtuu. Eräs työntekijä käytti ilmaisua: ”Turvakoti-sana on kauheen iso möykky.” Tämä ilmaisu peilaa hyvin mahdollisia turvakotiin kohdistuvia pelkoja. Häpeästä ja pelosta muodostui monille kynnys, joka estää avun hakemisen turvakodista. Monilla pelot liittyvät lastensuojeluun: pelätään huostaanottoa, lasten menettämistä. Nämä avun hakemisen esteet toistuivat lähes poikkeuksetta myös asiakkaiden omissa kertomuksissa. Työntekijät tunnistivat myös kulttuurisia ja yhteisöllisiä tekijöitä, jotka vaikeuttavat sekä väkivallan tunnistamista että avun hakemista (vrt. Hurtig & Leppänen 2012; Hurtig 2013). Avuntarpeen tunnistamisen ja avun hakemisen vastapainona vaakakupissa on erilaisia tekijöitä. Ensimmäinen ja perustavanlaatuinen este avunhakemiselle on paradoksaalisesti se, että avun tarvitsijalla ei ole tietoa väkivallasta, kuten siitä, milloin on kyse väkivallasta tai millainen väkivalta ”oikeuttaa” hakemaan apua. Edellisessä luvussa käsitellyt mielikuvat ja virheelliset käsitykset kertovat psyykkisistä avunhaun esteistä sekä niihin sisältyvistä syyllisyyden ja häpeän tunteista (ks. esim. Nyqvist 2001; Ojuri 2004). Lisäksi aineistossa ilmeni erilaisia konkreettisia ja tunteisiin kiinnittyviä avunhakemisen esteitä. Kodin tilanne ja väkivallantekijään liittyvät asiat toi-

24

mivat tehokkaina avun hakemisen esteinä. Nainen ei esimerkiksi ollut voinut soittaa apua, koska mies rikkoi kännykän tai anasti sen. Erilaiset pelot toimivat myös vahvoina rajoitteina. Esimerkiksi eräs nainen kuvasi, kuinka hänen miehellään oli aseita ja myös kyky raakoihin tekoihin, mikä teki avun haun mahdottomaksi. Myös taloudellinen riippuvuus miehestä, huoli toimeentulosta tai yhteinen omaisuus sai naisen jäämään. (Esim. Nyqvist 2001; Ojuri 2004). Lisäksi pelko vielä pahemmasta tulevaisuudesta, joka seuraisi avun hakemisesta, sai ihmiset jähmettymään paikoilleen (ks. myös Nikupeteri & Laitinen 2013; 2014).

Monet naiset sinnittelevät väkivaltaisessa suhteessa, koska tietävät, että asiallinen ero puolisosta ei ole mahdollinen, vaan mitä luultavimmin erosta alkaa kiusaaminen ja vaino. Siinä tilanteessa valitaan mieluummin hetkittäinen rauha kuin jatkuva pelko. On helpompi pärjätä vihollisen kanssa, kun hän on silmän alla. - tarkoitan, että myös ajatus todennäköisestä vainosta saa ihmiset lykkäämään välttämättömiä ratkaisuja ja kärsimään pidempään. (Nimetön 17-7-2013 nettiturvakoti, FB)

Kolmas kokonaisuus ovat avun hakua rajoittavat rakenteelliset tekijät, joihin sisältyvät turvakodin sijainti, maksukäytännöt ja palvelujärjestelmän toimimattomuus. Matkat eivät valtaosalle haastatelluista olleet ongelmallisia. Jotkut olisivat olleet valmiita hakemaan apua kauempaakin. Helpottavaa ja kynnystä madaltavaa oli kuitenkin, kun turvakoti oli samalla paikkakunnalla. Turvakodin sijainti muulla, vieraalla paikkakunnalla herätti huolta arjen hoitumisesta, kuten työssäkäynnin ja lasten koulunkäynnin vaikeutumisesta. Joillekin matkasta oli muodostunut este lähteä turvakotiin:

....olisin varmasti menny, jos ois ollu semmonen, paikka lähellä...lähin yhen kaverin luokse. Ja sitte jonkun kerran oon menny vanhempien luokse....on siis sanottu, että turvakoti on, muttase ois sitte ollu liian iso muutos taas meiän arkeen, lasten koulun kannalta ja oman työn ja, kaiken. ( h10)

...kyllähän siitä (turvakodista) puhuttiin...Mut kun niitä ei oo täällä lähimainkaan...No sit mä jäin sinne vuokra-asuntoon vaan...et joka ikisessä kau-


pungissa, olis pakko lailla määrätä, että siellä on jonkunlainen turvakoti. Eikä vaan joku hotellihuone, mihin törkätään yksin. (h11) Verkkokeskusteluaineistossa oli myös paljon keskustelua ja kyselyjä turvakodeista ja muun muassa turvakotiin menemisen esteistä:

...Eikä ne turvakotien palvelut ole mitään palveluita, jos niitä joutuu hakeman rahattomana ja sieluverillä melkein kahdensadan kilometrin päästä. Ja niin se vain maalla on, kaikki sosiaalipalvelut toimivat virka-aikana. Viikonloput ja yöt ei toimi kuin päivystävä lääkäri ja poliisi, nekin ovat siellä viidenkymmenen kilometrin päässä. Eli apua pitäisi osata hakea hyvissä ajoin. Jos et omillasi pärjää, niin siinäpä olet sitten nyrkkeilyssäkin korvikkeeena. (Einiinhyvääitee 14.10.2013 Suomi24)

...ja itselläni ei ollut mitään paikkaa mihin mennä ei ketään sukulaisia tms. olisi vaan pitänyt älytä lähteä turvakotiin mutta sekin oli 100 km päässä. (”Toisen ketju ap” 22.12.2013 Kaksplus)

Keskusteluissa myös kannustettiin voimakkaasti menemään turvakotiin pitkistäkin matkoista huolimatta:

Uhkaukset on otettava vakavasti. Niin vakavasti, että mä veisin lapseni pois paikkakunnalta turvakotiin vaikka Ivaloon asti...joka tapauksessa naisen kannattaa ottaa yhteyttä turvakotiin. Turvakotilaiset on koulutettu tämäntyyppisiin tilanteisiin. (”hmm” 17.8.2011)

Menee sitten lähimpään turvakotiin vaikka olis 500 km matkaa. (”w” 17.8.2011 Kaksplus)

Aineiston sisältämät pohdinnat turvakodin maksuista kertovat siitä, kuinka vähäistä tai epämääräistä maksuja koskeva tieto on. Huolestuttavaa on se, että monelle juuri maksuista johtuva epätietoisuus muodostui merkittäväksi esteeksi hakeutua turvakotiin. Pohdinnat siitä, kuinka paljon ja kuka maksaa, vaikuttivat päätöksiin:

” ”

Sekin mua aika paljon mietitytti, kun oltiin täällä...niin kuka tän kustantaa, tän kaiken? (h1)

...mietin, lähdenkö mä turhaan turvakotiin. Pärjäisinkö kuitenkin itse....sitten se syyllisyys, kun ajatteli, kun ajatteli, että olenko mä itse ajanut itsenisiihen tilanteeseen, että käyttäytyy tuolla tavalla...Ja sitten tietty se rahotusjuttu, että jos sen itse joutuu maksamaan. Mäkin olin silloin töissä, että...ei se ihan ilmaista ole. (h 13)

Verkkoaineistossa sisälsi runsasta keskustelua turvakodin maksuista. Eräs keskustelija kysyi, maksaako turvakodissa oleminen ja viittaa toisaalla keskustelupalstaa olevaan väitteeseen 70 euron vuorokausihinnasta. Kommentoija toteaa laitoshoidon olevan aina kallista. Keskustelun aloittaja kertoo, ettei ole itse menossa, mutta tapaa työssään silloin tällöin naisia, joita kehottaa hakeutumaan turvakotiin. Hän ei ole ikinä kuullut, että olisi maksullista ainakaan asiakkaille. Hän pohtii myös, että montakohan kertaa kotona otetaan turpaan sen takia, ettei ole varaa mennä turvakotiin? Hän myös kysyy: ”Eihän tämä ole totta?” Kommentoija epäilee, että ei maksaisi, koska nuorilla äideillä ei olisi siihen muuten varaa. Hän arvelee, että maksaa ehkä kunnalle/yhteiskunnalle, mutta ei asukkaalle. Yksi kommentoijista kertoo, että joku hänen läheisistään oli ollut turvakodissa pari viikkoa. Hän olisi ollut pidempäänkin, mutta se oli tullut liian kalliiksi. Hän oli työssäkäyvä, keskituloinen ja hänellä oli omaisuutta jonkin verran. Hän ajatteli myös, että taloudellisesti huonossa asemassa oleva saa jotain tukia maksuihin. Nimimerkillä sossu kirjoittava toteaa, että totta kai maksaa, mutta vähävaraiset voivat hakea maksuihin tukea sosiaalitoimesta. Raha, eli kysymys maksusitoumuksesta, oli keskeinen teema kaikissa työntekijähaastatteluissa. Aineisto tuo esiin, että kuntien käytännöt maksusitoumusten myöntämisessä vaihtelevat. Vaihtelu näkyy siinä, kuinka paljon ja pitkäksi aikaa maksusitoumuksia myönnetään ja peritäänkö asiakkaalta omavastuuosuus. Asiakkaat joutuvat nykykäytännön mukaan väistämättä eriarvoiseen asemaan riippuen asuinpaikastaan. Jos esimerkiksi pieneltä paikkakunnalta hakeutuu iso perhe turvakotiin, kunnan sosiaalimenoihin voi tulla iso lovi, jos turvakotijakso on pitkä. Seuraus voi pahimmillaan olla, että maksusitoumuksia myönne-

25


Shutterstock/Igor Stepovik

tään nihkeämmin muille tarvitseville ainakin jonkin aikaa. Maksusitoumuskäytännöt vaihtelevat kunnittain. Ilman lapsia tulevalle maksusitoumus voidaan myöntää lyhyemmäksi ajaksi kuin perheelliselle. Parhaimmassa tapauksessa maksusitoumus voidaan myöntää useammaksi viikoksi. Maksusitoumuksia voidaan myös jättää myöntämättä. Esimerkiksi jos asiakas on ollut turvakodissa useampia jaksoja, maksava taho ei suostu enää maksamaan uutta jaksoa. Palkkatyössä käyvä asiakas, jolla ei ole oikeutta toimeentulotukeen, joutuu maksamaan omavastuuosuuden. Omavastuuosuus vaihtelee kunnittain. Esimerkiksi Oulussa omavastuuosuus oli keväällä 2014 aikuiselta runsaat 30 euroa vuorokaudessa, lapselta sitä ei peritty. Helsingissä omavastuuosuus oli 35 euroa yksin tulevalta asiakkaalta ja 45 euroa perheeltä, ulkopaikkakuntalaisilta muutaman euron enemmän. Omavastuuosuuksista voi kertyä asiakkaalle maksettavaksi suuri summa, esimerkiksi kuukauden jakso voi Helsingissä maksaa perheeltä 1 350 euroa. Tämä on paljon, kun siihen lisätään muut taloutta rasittavat menot, kuten aiemman asunnon vuokra, laskut ja mahdollisen uuden asunnon hankintakulut. Usein on niin, että selviytyäkseen väkivallan uhri voi tarvita useampia turvakotijaksoja tai pitkäaikaista turvakodissa oloa. Tämä käytäntö ei ole väkivallan vuoksi apua tarvitsevien näkökulmasta katsottuna kohtuullinen, eikä se kohtele asiakkaita tasavertaisesti. Kokonaisuudessaan aineistojen tuottama tieto liittyen väkivallan kokemuksen tilannearviointiin ja avun haun päätöksen tekemiseen herättävät pohtimaan sitä, miten väkivaltaan liittyvän avunhaun kynnystä saisi matalammaksi. Miten väkivallan uhrin vastuuta toimimisesta ja pärjäämisestä vaikeassa tilanteessa voisi keventää?

26


2.3 Turvakotityö väkivaltaerityisenä työnä

Aineistosta piirtyy kuva turvakotityöstä väkivaltaerityisenä työnä, mihin työn merkitys asiakkaiden näkökulmasta kulminoituu. Auttamisen pohja turvakodeissa on työntekijöiden väkivallan ja väkivaltatyön erityisasiantuntijuus. Turvakoti tarjoaa fyysisen suojan lisäksi psykososiaalista tukea väkivallan haavoittavien seurausten kohtaamisessa. Haastateltavat nostivat keskeisimmäksi auttavaksi asiaksi turvallisen ihmisen läsnäolon, sen, että turvakodissa työntekijät olivat läsnä koko ajan. Tämä tarve liittyy väkivallan aiheuttamaan suureen turvallisuuden vajeeseen ja pelkoihin:

” ”

(kriisitilanteessa selviämisessä auttoi) Ihmiset, nää työntekijät. Se, että joku oli läsnä. Ja just se, että oli paikassa, josta tiesi, ettei tarvitse pelätä. (h 1) Ekanakin oli tosi tärkeetä se, että sie olit siellä turvassa... mie en ollut yksin se, jonka piti huolehtia turvallisuudesta, vaan mie tiesin, että siellä on ne työntekijät ja kaikki... pystyi alkaa itteään parantaan, kun tiesi, että on tällainen paikka. (h 5)

Aineistossa korostuu tuen ja avun antaminen vuorovaikutteisena kohtaamisena. Siihen sisältyy emotionaalinen tuki, jossa ihminen hyväksytään omana itsenään. Ihmistä kuunnellaan ja kannustetaan hänen omaa kokemustaan, tietoaan ja tilannettaan ymmärtäen (Ks. Jokinen 2008, 117; Hurtig, Nikupeteri & Laitinen 2014). Parhaimmillaan työntekijöiden kanssa käydyistä keskusteluista välittyi asiakkaille työntekijän ymmärrys ja aito kuunteleminen, jotka olivat selviytymisen kannalta avainasemassa:

...ne keskustelut siitä, että tämä on väärin, mitä mä olen kokenut. Että mulla on oikeus saada apua... (h 6)

...kaikki apua, mitä sieltä sai niin oli korvaamatonta... se keskusteluapu oli ehkä eniten mulle, et mä sain, ihan milloin vaan mennä ja puhuu...ja mua kuunneltiin ja neuvottiin...(h22)

...se tieto siitä, että sä et oo yksin et koko ajan on joku läsnä, kenelt voi sit kysyy apua ja neuvoa.... Kyl niis keskusteluista työntekijöitten kanssa oli hirveesti hyötyä... se oli semmosta melkein monologia et mä vaan oksensin sitä tavaraa itsestäni ulos ja yritin järkeistää, mitä on tapahtunu...ja he autto mua tajuumaan, et se on henkistä väkivaltaa ja mä oon eristetty ja alistettu. Et lähti hahmottumaan sit se et mitä siin suhtees on tapahtunu, joka luonnollisesti vaikutti sit vahvistavasti siihen eropäätökseen...Niin sen asian ymmärtäminen ja sit päätökses pysyminen, oli semmosii mihin mä sain siellä tosi paljon tukea sitte. (h 15)

Tuki ja apu määrittyivät vahvasti myös asianajoksi (ks. Jokinen 2008, 118). Työntekijät asettuivat asiakkaan puolelle ja veivät hänen asioitaan eteenpäin muussa palvelujärjestelmässä. Tähän sisältyi ensinnäkin oikeudellisissa asioissa – rikosilmoitusten tekemisessä, lähestymiskieltojen hakemisessa tai avioeron vireillepanossa – auttamista. Toiseksi asianajoon sisältyi tuki arjen sujuvuuteen liittyvissä asioissa, kuten asumis- ja toimeentulokysymyksissä. Aineisto havainnollistaa, miten väkivalta voi tehdä ihmisestä toimintakyvyttömän. Naiset tarvitsivat tällöin apua kädestä pitäen, koska väkivalta oli rapauttanut heidän kykynsä toimia rationaalisesti omien etujensa puolesta (ks. Nyqvist 2001, 184).

..että tuntui, että sain antaa ne ohjat niille ihmisille [ammattilaisille]. Että mitä nyt pitää tehdä. Kun ite oli jotenkin tavallaan ihan avuton...tai tuntui, että oli

27


saanut vain sen ponnistuksen, että tultiin tänne. Niin sitten tuntui vain, että kaikki menee hienosti ja voi luottaa, että ne ihmiset tietää, mitä nyt pitää tehdä. (h 3)

...kun oli muutenki niinku sillai aika rikki niin...täältä sai semmosta henkistä apua ja kaikkea, että kyllä minun piti niinku mustaa valkoselle laittaa, että mä pystyin toimihin...että ”sää meet ensinnä tuonne” eli oikeusaputoimistohon...ja sitten meet hakeen työttömyyspäivärahaa...ja sosiaalitoimistoon... (h 9)

Tuen ja avun tarjoamisessa oli myös merkityksellistä se, että väkivaltaerityinen työ ei ollut pelkästään keskittymistä väkivaltaan ja sen aiheuttamiin traumaattisiin kokemuksiin. Turvakodissa olo on vain kapea siivu ihmisen elämässä: 65 prosenttia turvakotiasiakkaista viipyi turvakodissa alle kaksi viikkoa (Ensi- ja turvakotien liiton vuosikertomus 2014). Kokonaisvaltainen työskentelyote, joka huomioi ihmisen elämäntilanteen kokonaisuuden, tuotti ihmisille kokemuksen huolenpidosta ja luottamuksesta:

...Mut jotenkin täällä se ammattitaito, mikä näil ihmisil tääl on, se on niin huippuluokkaa... Hirvee huolenpito ja, todella, mennään siihen ihmisen maailmaan, jokaisen ihmisen maailmaan. Hyvin huolehtivaisia. (h 7) (Kriisissä selviytymisessä ovat auttaneet)...”Turvakodin henkilökunnan asiantuntemus... on helppo puhua mistä asiasta vaan. Eikä pyöritä pelkästään sen kriisin, ympärillä... vaan puhuttiin ihan kaikista asioista... mä olen saanut niistä tosi hyvän tukiverkon... Koko henkilökunnan vilpittömyys, että he oikeasti haluavat auttaa. Eikä tehnyt sitä sen takia, että heidän on pakko työskennellä jossain. (h 13)

Kokonaisvaltainen työote sisältää myös vahvaa erityisyyttä. Työntekijän on toisaalta tarkalleen tiedettävä, mitä väkivalta ilmiönä tarkoittaa erilaisissa tilanteissa, mitä se tuottaa ja miten tällöin on toimittava. Toisaalta erityisyyteen kuuluu se, että työntekijä rohkenee asettumaan ei-tietämisen tilaan, jolloin hän asennoituu nöyrästi ja asiakasta kunnioittavasti, häntä lukien. Tällainen työskentelysuhde nojaa vastavuoroisuudelle: ratkaisuja et-

28

sitään ja löydetään vähitellen yhdessä. Asiakkaan on mahdollista valita hetki ja tapa, jolloin hän kykenee vastaanottamaan ja sisäistämään tietoa:

Mut että ei kukaan tuputtanu eikä tyrkyttäny sillä lailla että ”kuuntele nyt”... ne koko aika katto, että millä fiiliksellä mä oon... että jos mä en jaksa tommosesta asiasta puhua, niin kyllä ne lopetti sen heti sitte. ( h 8)

Ja mua ei koskaan painostettu puhumaan ja kertomaan omaa tarinaani, vaan jotenkin se henkilökunta olemalla läsnä ...ja ehkä, kun se oli niin kodinomainen paikka. Kun mä tunsin oloni niin turvalliseksi siellä, niin siellä ei voinut olla avautumatta ja kertomatta. (h 13)

Vastavuoroisen työskentelyn merkittävin anti on se, että sillä pystytään vaikuttamaan asiakkaan väkivaltaymmärrykseen. Yksi turvakotien perustehtävistä on väkivaltatietouden antaminen. Oikea tietoisuus väkivallasta on tärkeä auttamistyön edellytys sekä kriisityössä että selviytymistä tukevassa työssä, ja se on merkittävää myös väkivallan ehkäisyn näkökulmasta. Haastatteluissa asiakkaat kertoivat siitä, miten saatu tieto muutti heidän ajatteluaan väkivallasta ja siihen suhtautumista:

(käsitys) muuttui aika paljonkin. Mä sain sellaisen kansion... siellä oli aika hyvin... kun väkivaltaahan on niin monenlaista muotoa... Niin se avas aika paljon mun silmiä, että missä tilanteessa mä oon niinku oikeasti ollut. Ja mä oon ollut sokee, enkä ole tajunnut mitään. Ja vaan syyttänyt itteäni, että mussa on se vika, ja yrittänyt muuttua koko ajan... Siis väkivaltaa ei saa koskaan tapahtua, ei missään muodossa mun mielestä... ennen mä oon ollut sellainen, että mä sallin, että mulle saa sanoa ja tehdä ihan mitä vaan. Ja mä pyytelen anteeks sitten ja... mut nyt mää oon tajunnut, että mäkin oon varmaan arvokas ihminen. Että muakin pitää kohdella kunnolla, niinku mä teen muille. (h 1)

Kaikki nämä nämä taloudellinen väkivalta, ja seksuaalinen ja fyysinen ja henkinen ja sosiaalinen, kaikki nämä väkivallan muodot. Kyllä ne varmaan silloin turvakotiaikana tuli... Mä oli ehkä etukäteen ajatellut, että on vain fyysistä ja henkistä


väkivaltaa... Eli tietynlaiset silmälasit tuli päähän...Ja tavallaan turvakotiaikana, kun näki niitä ihmisiä, eri ikäisiä, eri näköisiä, eri kokoisia... niin tajusi, että kuka tahansa ns. normaalin näköinen nainen voi olla sellaisessa tilanteessa.” (h 3)

...tuli selkeemmin esille nämä asiat, totuudenmukaiset asiat. Kun sitä itse on eläny semmoses pimennossa, niin semmonen herätys oikeen, että näille asioille voi tehdä, pitää tehdä jotain...hoitoa tarvitsee myös paljon isä... ( h7)

...siel oli semmonen juliste seinällä... missä luki kaikki väkivallan muodot... ja se oli semmonen naps, et nyt mä tiedän, mist täs on kysymys... mitä mulle on tehty... se on ollu semmonen ahaa-elämys... Entistä ehdottomampi oon sen suhteen et ei onnistu. Ja sit se, myöskin semmonen että tämmösestäki voi selvitä. Et se on ihan hirveen tärkeetä, et on tommosia paikkoja, mitä sä saat ponnistettuu sen uuden alun. ( h 15)

Haastateltavien kerronnassa kuului moniulotteinen muutos. Se oli ensinnäkin puhetta tiedollisesta muutoksesta liittyen väkivaltaan ja sen eri muotoihin: myös henkinen väkivalta ymmärrettiin ja nimettiin väkivallaksi. Toiseksi se oli puhetta emotionaalisesta muutoksesta. Emotionaalinen muutos merkitsi pelon ja turvattomuuden hälvenemistä sekä oman syyllisyyden ja poikkeavuuden tunteiden vähentymistä. Kolmanneksi puheessa välittyi toiminnallinen muutos. Väkivaltaa kokeneet eivät enää hyväksyneet alistavaa ja väkivaltaista käyttäytymistä ja joissakin tapauksissa tämä merkitsi eropäätöstä väkivaltaisesta parisuhteesta:

” ”

...se oli sitten tämmöinen ponnahuslauta tähän lähtemiseen... muuten kai olisin siellä. (h 9)

...mulla oli sellainen tilanne, että halusin ottaa eron miehestäni. Eikä ollut muuta mahdollisuutta, kuin lähteä turvakotiin. Jos olisin sukulaisiin mennyt, niin mä tiedän, että se olisi kahdenpäivän kuluessa hakenut minut pois sieltä... Tämä oli sitten kolmas kerta, ennen kuin sitten onnistuin kunnolla... jos tuollaista paikkaa ei olisi, niin jukoliste mie olisin siellä samassa elämässä edelleen. (h 5)

...se, mikä oli tässä turvakotiasiassahan ratkaiseva hyöty, oli se, että jos mä olisin yrittänyt erota ilman turvakotiin menemistä, niin se ei vaan yksinkertaisesti olisi koskaan onnistunut. (h 3)

Muutosta tukevat vertaisuus ja vertaisryhmät. Turvakotityössä vertaisryhmät ja vertaisuus ovat merkittäviä työvälineitä ja -muotoja (ks. Hokkanen 2014). Vertaisryhmien tunnuspiirteitä ovat ryhmän jäsenten kokemusten samankaltaisuus, oman tarinan jakaminen toisten kanssa, vertaisuus ja osallisuus. Kaksi viimeksi mainittua ovat merkittäviä väkivallan kohteeksi joutuneiden vertaisryhmissä, sillä ne vaikuttavat suuresti ihmisen selviytymiseen. Ryhmissä syntyy sosiaalista pääomaa ja kokemus siitä, että minä kuulun johonkin ja olen tarpeellinen. Ryhmätoiminta mahdollistaa kokemuksen osallisuudesta, jonka väkivalta on rapauttanut. (Mehtola 2012, 7–8.) Turvakodin arjen mahdollistama vertaisuus, omien kokemusten jakaminen toisten kanssa ja kokemukset siitä, että on muitakin saman kohtalon kokeneita ja että voi itse saada ja antaa tukea, olivat haastatelluille erittäin tärkeitä asioita selviytymisen kannalta:

” ”

Tavallaan tiesi, että ei oo yksin, että täällä on paljon muitakin. Ja muutkin selviytyy. Ja että ittekin selviytyy. Ja olihan se silleen puhdistavaa puhua. (h 1) ...yleisesti ottaen se (vertaistuki) on hirveän tärkeää...Se on niin mahtava huomata, että helkatti, ihan oikeasti näin ne ajattelee, jotka on samassa tilanteessa. Näin ne ajattelee muutkin, yhtä idiootisti... Sitten aina tulee vähän sellainen itsetunnon kohotus, että vitsi... ei se ollutkaan niin se asia. (h 5)

Meil oli siis tosi hyvä porukka silloin täällä... me ollaan edelleenki kavereita. Tosin kaikki asuu eri paikkakunnilla, mutta pietään jollain lailla yhteyttä koko ajan... saatiin semmosta oikein kunnon tukea toisiltammekin sitte siinä. (h 8).

...ja sitten tietenkin autto, muiden asukkaiden kanssa juteltiin... vaihdettiin tarinoita... jos olisin joutunut jossain yksin olemaan, niin, jaa-a. Siinä olis niin sanotusti pää hajonnut varmaan... semmonenkin

29


tuli, että ne mun ongelmat ei välillä tuntunut niin isoilta. Et, kun kuunteli muiden juttuja... itse asiassa oon vielä joihinkin yhteydessä tänä päivänäkin, et on jatkunut yhteydenpito. (h 22)

...se ymmärrys siit omast tilanteest laajeni, et tajus et ookkaan niin erilainen ja enhän mä ookaan ainoo. Ja et nää ihmiset ymmärtää mua, ne on eläny itte sen saman ja mua ei tarviikkaa hävettää se, et mä oon päätyny turvakotiin raskaana puolen vuoden liiton jälkeen...et tää vois tapahtuu kenelle tahansa muullekki... (h 15)

Vertaisuus toteutui joissakin turvakodeissa myös ammatillisesti ohjatuissa vertaisryhmissä. Ne toimivat vertaisuuden kokemisen ja jakamisen paikkoina. Niissä mahdollistuivat vastavuoroiset ihmissuhteet ja kokemus osallisuudesta. Ryhmät tarjosivat areenan, jossa auttaminen oli horisontaalista ja vastavuoroista:

....meillä oli hyvä ryhmähenki siinä. Siinä pystyi puhumaan tosi avoimesti kyllä siinä paljon tehtiin sellaisia ryhmätöitäkin, mutta kaikkein parasta oli se puhuminen... Mie muistan, että katoin sillä tavalla ylöspäin, kun oli 5 vuotta sitten eronnut äiti. Että voi kun mie olisin jossain vaiheessa tuossa tilanteessa!... mie niinku ihaillen kuuntelin niitä juttuja. Yksi nainen oli, jolla ei ollut lapsia, mutta tosi rankkaa väkivaltaa. Sitten oli semmoinen, joka oli... juuri hakeutunut turvakotiin. Eli vielä minua alempana, että sitten minulla oli jotain annettavaa hänelle. Tai kaikillahan meillä oli toisillemme annettavaa... ja pystyi puhumaan kaikista asioista... Kyllä mie varmaan pistäisin sen ihan ykköseksi (toipumisessa ja selviytymisessä) (h 6)

...Ja sitten se (nainen) sano niinku, että se oli siitä ryhmästä saanut niin paljon voimaa... että se oli pistänyt sen miehen pihalle... Että siitä on ollut apua, kun me ollaan jokainen kerrottu omia kokemuksia. (h 14)

”Hyvä ryhmähenki” ja ”avoimesti puhuminen” ilmentävät vertaisryhmän tärkeää elementtiä arvostavaa vuorovaikutusta, joka tarkoittaa myös erilaisuuden hyväksymistä. Toista voi ymmärtää kuulemalla hänen tarinansa ilman tulkitsemista tai leimaamista. Väkivaltaa kokeneiden naisten ryhmä muodostuu oman kokemuksensa asiantuntijoista.

30

Kokemukset väkivallasta voivat olla erilaisia. Tällöin ryhmä tarjoaa vertaisuuden ohella peilin tunnistaa väkivalta ja sen eri muodot ja tarkastella erilaisia selviytymisen tapoja. Ryhmä voi muodostua myös samanlaista väkivaltaa kokeneista (esim. vainotut). Tällöin ryhmä mahdollistaa vertaisuuden ohella tiettyihin erityistilanteisiin sopivien selviytymiskeinojen pohdinnan. (Natunen 2012, 20–21; Ojuri 2013, 22.) Väkivaltaa kokeneiden tilanteet ja avuntarpeet ja kyky vastaanottaa apua ovat erilaisia ja vaihtelevat eri aikoina. Esimerkiksi avun tarpeet voivat vaihdella sen myötä, ollaanko pahimman kriisin keskellä vai jo matkalla kohti selviytymistä. Turvakotien toimintatapojen on kyettävä vastaamaan hyvinkin erilaisiin tarpeisiin. Tämä näkyi hyvin myös vertaisryhmätoiminnassa. Siinä missä se oli jollekin parasta auttamista, joku toinen ei sitä kaivannut tai halunnut.

En välttämättä lähtis (vertaisryhmään). Mä olen semmonen, että kerron niille, keille mä haluan. Ja mitä haluan. Että mä en välttämättä lähde puimaan kaikkea pilkuntarkkaan ihan kelle tahansa, tai kaikille. Kyllä mä aina vähännvalitsen ja sen mukaan, että miltä itsestä tuntuu. Että haluanko mä nyt puhua tästä asiasta vai en. (h 2)

Must tuntuu et mä oon sen verran selville vesille päässy ite, et mulle riittää se Kilpola (avoyksikkö), ja se et mä oon prosesssoinu niitä asioita ite...ja mä oon semmonen, että aika aikaansa kutakin ja sitten täytyy vaan ruveta rakentamaan eteenpäin. Ja sitä mä oon ihan systemaattisesti tehny. (h 16)

Moni turvakodin asiakkaista puhui toisaalta siitä, kuinka merkitykselliseksi selviytymisen tueksi turvakodin mahdollistama vertaisuus muodostui turvakodista lähdön jälkeen, yhteydenpitoa jatkettiin ja kokemuksia vaihdettiin edelleen:

Meillä on se meijän oma vertaistuki , mikä me silloin kriisihetkellä rakennettiin, ja se kantaa edelleenkin, että jokainen on mennyt elämässä eteen päin ja muuta, mut et edelleenki sitte...Edelleen meit on neljä äitiä...ja me jaetaan jotain semmosta, mitä ihan jokainen ei keskenään jaa. (h 15)


Asiakkailta tiedusteltiin myös, mitä he mahdollisesti olisivat kaivanneet lisää turvakotiajalla. Suuri osa ei olisi kaivannut mitään saamansa avun lisäksi, asiakas oli saanut kaiken tarvitsemansa avun tai enemmän kuin osasi odottaakaan. Muutama olisi halunnut enemmän aikaa keskusteluille, myös lapsen kanssa. Joillekin muodostui ongelmaksi se, että lemmikkiä ei voinut viedä turvakotiin. Kiistatta voidaan kuitenkin todeta tämän aineiston perusteella, että asiakkaiden kokemukset saadusta avusta ja tuesta olivat erittäin myönteisiä ja turvakotien tarve ja tärkeys tulivat vakuuttavasti ilmi. Sama toistui työntekijöiden aineistossa. Työntekijät nostivat keskeisiksi auttaviksi asioiksi asiakkaan turvakodissa saaman turvallisuuden kokemuksen, johon vaikuttaa työntekijän jatkuva paikallaolo.

Läsnäolo mahdollistaa vastavuoroisen keskustelun, joka voi tuottaa asiakkaalle kokemuksen kuulluksi ja uskotuksi tulemisesta. Lisäksi väkivaltaerityinen työ on tärkeä osa perheen arjen vakauttamista. Tärkeää työntekijöiden näkökulmasta oli myös se, että lapsia autetaan ja kaikkia osapuolia kuullaan. Lisäksi he nostivat esiin tiedon erittäin suuren merkityksen: ”Täällä herätään.” Sen sijaan verkkoaineistossa, jossa kirjoitettujen kuvausten perusteella oli sekä turvakodissa olleita että sellaisia, jotka eivät itse olleet käyttäneet turvakotienpalveluita, esiintyi varsin voimakasta kritiikkiä ja torjuvaa suhtautumista turvakotipalveluihin. Tätä voivat osaltaan selittää keskustelujen anonyymiys ja ei-kasvokkaisuus. Keskustelijat voivat tarkoituksella provosoida ja kertoa mielipiteitä, joita he eivät kasvotusten kertoisi. Siksi verkkokeskusteluissa voi tulla esille mielipiteitä, joita ei kerrota haastattelututkimuksissa. (Hakala & Vesa 2013, 224.) Se, millaisesta posititiosta ja millaisella kokemustaustalla kukin kirjoittaja tekstinsä on tuottanut, jää kuitenkin arvailujen varaan. Tästä syystä päädyimme käsittelemään verkkoaineiston mielikuvien ja käsitysten yhteydessä.

31

Shutterstock/Frenzel

Vertaistuen ”ansiot” auttamisen muotona on todettava merkittäviksi asiakkaan selviytymisen näkökulmasta. Se on mahdollistanut monelle voimaantumisen, myönteiset muutokset oman elämän hallinnassa. Voimaantuminen on puolestaan mahdollistanut asiakkaan valtaistumisen, toimijuuden ottamisen ja toisin toimimisen. (ks. Ojuri 2013).


2.4 Turvakotityö lasten kokemusten ja tarpeiden kohtaajana

Keskeinen ulottuvuus turvakotityössä on lasten kanssa työskentely. Turvakotien lapsityössä lasta autetaan selviytymään näkemästään tai kokemastaan väkivallasta työskentelemällä hänen kanssaan lapsilähtöisin menetelmin ja tukemalla vanhemmuutta. Lapsiasiakkaita oli vuonna 2014 kaikkiaan 1148, kolmasosa heistä oli alle 2-vuotiaita. (Ensi- ja turvakotien liiton vuosikertomus 2014.) Haastatellut kertoivat lapsissa työskentelyn seurauksena tapahtuneista myönteisistä muutoksista, esimerkiksi siitä, miten lapsen painajaiset olivat loppuneet tai lapsi oli saanut iloisuutensa takaisin ja levottomuus, aggressiivisuus, pelokkuus ja sulkeutuneisuus vähenivät.

...hänellä oli kans tapaamisia sen lapsityöntekijän kanssa...kyl äkkii huomas siellä ollessa, et miten sen mun tyttären olemus muuttu...hänestä tuli paljon ilosempi ja pirteempi ja reippaampi silleen. (h 22)

Lapsen auttaminen on erittäin tärkeää paitsi hänen itsensä kannalta (Eskonen 2004; Nikupeteri & Laitinen 2014) myös siksi, että lapsella on merkittävä osuus naisen (äidin) väkivallasta selviämisen prosessissa (ks. Ojuri 2004). Ensi- ja turvakotien liitto on kehittänyt väkivaltaa kohdanneiden lasten auttamista turvakotityössä systemaattisesti yli 15 vuotta. Turvakotityön alkuvaiheessa työskentely oli vahvasti perhekeskeistä. Lapsi nähtiin vanhempien jatkeena, eikä lapsen kanssa käsitelty väkivaltakokemuksia. Väkivallasta ei puhuttu lasten kuullen, eikä lapsilta kysytty väkivallasta. Lasten hyväksi toimittiin kuitenkin monin eri tavoin, lapsia hoidettiin, ruokittiin ja heidän kanssaan leikittiin. Lapsen jättäminen työskentelyn ulkopuolelle tehtiin lapsen suojaamisen näkökulmasta, koska väkivallasta puhumisen ajateltiin vahingoittavan lasta. (Tiainen & Hokkanen 2010, 27.)

32

Lapsen aika -projekti alkoi Ensi- ja turvakotien liitossa vuonna 1997 (Oranen 2001). Projektin myötä syntyi lapsityön käsite ja lapsen kanssa tehtävälle väkivaltatyölle alettiin määritellä sisältöä ja toimintatapoja. Perheväkivaltasalaisuuden rikkomista alettiin pitää tärkeänä myös lapsen näkökulmasta. Aikuiskeskeinen ajattelu muuttui ja työskentelyssä huomioitiin, että myös lapsi tarvitsee apua perheväkivallan käsittelyyn. Lapsen oikeudet ja lapsilähtöisyys työskentelyn lähtökohtina vahvistuivat. Lapsia alettiin työskentelyssä kohdata ryhmissä ja yksilöinä. Lapsia varten kehitettiin omia työvälineitä ja lapsi sai itselleen oman työntekijän. Kolmannessa ja neljännessä vaiheessa vuodesta 2005 eteenpäin lapsityöstä tuli entistä systemaattisempaa ja sitä alettiin tehdä myös avopalveluna. Lasten kanssa tehtävän väkivaltatyön määrä kasvoi. Lapsi nostettiin tietoisesti työskentelyn keskiöön ja lapsella oli oma subjektiasema työskentelyssä. Työskentelyssä korostui lapsen turvallisuus ja lapsi alettiin nähdään perheväkivallan kokijana, joka tarvitsee myös itselleen lapsentasoisesti tuotettua tietoa ymmärtääkseen omia väkivaltakokemuksiaan ja perheensä tilannetta. Lapsen kanssa tehtävällä väkivaltatyöllä on omat laatukriteerit, jotka määrittävät työskentelyn sisältöä. Vanhemmuustyö vahvistaa lapsen kanssa työskentelyn vaikuttavuutta. (Tiainen & Hokkanen 2010; Pitkänen 2014.)


Shutterstock/Monkey Business images

Lapsen kanssa tehtävän väkivaltatyön vaiheet Lapsi työskentelyn jatkeena

Lapsityön paikkaa raivaamassa

Lapsi asiakkaana

Lapsi keskiössä

1980 ➜π

1997–2004

2005 ➜

2010 ➜π

• Työskentely aikuiskeskeistä • Lapsi nähdään perhesuhteiden kautta • Perheväkivalta nähdään aikuisten välisenä ongelmana • Lapsi on työskentelyn ulkopuolella: ruokaa ja leikkiä • Lapselle ei anneta tietoa, ajatuksena lapsen suojeleminen

• Lapsen oikeus osallisuuteen itseään koskevissa asioissa vahvistuu • Lapsi tietoinen perheväkivallasta – näkemys vahvistuu • Lapsi nähdään perheväkivaltatilanteissa yhtenä osapuolena • Traumatietoisuus • Työskentely lapsen kanssa alkaa

• Lapsilähtöisyys • Lapsi aktiivinen toimija

• Lapsen turvallisuus työskentelyn keskiössä

• Lapsen väkivaltakokemukset työskentelyn keskiössä

• Työmenetelmissä kehollisuus, hoivaelementit ja vakauttaminen

• Tietoa lapselle

• Vanhemmuustyö vahvistamaan lapsen kanssa työskentelyä

• Lapsen oma asiakkuus: oma työntekijä, oma aika ja tila, kirjaukset ➜ lapsen selviytymisen tukeminen

• Lapsityöllä on yhteinen sisältö ja laatu

Kuvio 2. Lapsen kanssa tehtävän väkivaltatyön vaiheet (kolme ensimmäistä vaihetta Tiainen ja Hokkanen 2010 ja neljäs vaihe Miia Pitkänen 2014).

Lapsen kokemusten kuuleminen ja niiden äärelle asettuminen on tärkeä lähtökohta lapsen kanssa tehtävässä väkivaltatyössä (esim. Eskonen 2005). Vanhemmuustyö vahvistaa lasten auttamista. Haastavassa tilanteessa vanhemman voi olla vaikea ymmärtää, että aikuisten välillä tapahtuva väkivalta heijastuu ja vaikuttaa aina myös lapseen. Työskentelyssä vanhemman kanssa tarkastellaan väkivallan vaikutuksia lapseen ja tuetaan pitämään yllä lapsen näkökulmaa väkivallan poistamista tavoittelevissa ratkaisuissa. Lapsen selviytymiskeinojen tukeminen muun muassa taidetta apuna käyttävillä menetelmillä, leikin ja toiminnallisten tehtävien kautta on työskentelyssä keskeistä (vrt. myös Nikupeteri & Laitinen 2014). Lapsi ja työntekijä tekevät yhdessä turvasuunnitel-

man. Myös alle 3-vuotiaiden lasten kanssa tehtävää lapsityötä on kehitetty ja rakennettu työmallia vauvaikäisten lasten ja heidän vanhempiensa kanssa työskentelylle tilanteissa, joissa perheessä on väkivaltaa. Vanhemman voinnin vakauttamien on tärkeä osa lapsen auttamista. Ennakoitava arki ja aikuisen johdonmukainen toiminta lisää lapsen turvallisuuden kokemusta. Lapsen auttaminen turvakodissa on kohtaamistyötä, jossa keskeistä on vakauttavan arjen tarjoaminen lapselle, arjen ilot yhdessä lapsen kanssa, leikki ja työntekijän täydellinen läsnäolo, sensitiivisyys sekä turvallisena aikuisena oleminen. Lapsen selviytymistä tukee luottamus työntekijään ja työntekijän mahdollisuus tuoda esille lapsen näkökulmaa. Työtä tehdään yhteistyössä aikuisten

33


työntekijöiden kanssa, usein myös lastensuojelun ja muiden ammatillisten toimijatahojen kanssa. Aineisto muistuttaa kuitenkin siitä, että lapsinäkökulman huomioiminen vaatii tietoista työtä ja lapsierityisiä ratkaisuja, jotta perheväkivaltatilanteissa lapsen näkökulma ei huku aikuisten asioiden alle (esim. Överlien 2010; 2011). Perheväkivallan keskellä elävällä lapsella ei ole samankaltaista mahdollisuutta suojata itseään väkivallalta kuin aikuisilla. Lapsen avun saaminen ja oikeus väkivallattomaan lapsuuteen on aina aikuisen toiminnan varassa. Lapsen hyvinvointia ja selviytymistä tukeva vanhemmuustyöskentely merkitsi asiakkaille eri asioita. Naisille tärkeintä oli vahvistus omasta riittävyydestä äitinä. Vanhemmuuden tukeminen koettiin myös varmistuksen saamisena sille, että väkivallasta huolimatta on kyennyt selviytymään äitinä. Toisille tärkeää oli tuen ja neuvojen saaminen siihen, miten lasten kanssa pitäisi toimia kriisitilanteessa. Myös keskustelut ja konkreettiset neuvot vanhemmuuteen olivat tärkeitä. Jollekin merkittävää tukea oli se, että hän sai levätä, kun työntekijät huolehtivat lapsista.

...sain siihenkin (vanhemmuuteen) tukea tosi paljon... et siinä oli epävarmuus siitä, että miten mä kykenen yksin hoitamaan lasta... mutta sain siihenkin työkaluja niin sanotusti. (h 22)

...mulle tuli varmuus siitä, että mä oonkin hyvä äiti. Koska mitään muutahan mä en ole halunnut olla, kuin hyvä äiti. Ja sit kun joku ulkopuolinen ammattilainen kertoo, että mä oon hyvä äiti, että mä oon hoitanut asiat semmosen sotkun keskellä, niin se tuntuu aika hyvältä. (h 1)

...enemmänkin vielä tukea sillä lailla, että sinä et ole huono äiti, vaikka sinä välillä jätät lapset hoitoon... Että kukaan ei pidä huonona äitinä, eikä ohimennenkään tai vihjaisekaan siihen suuntaan. Yleensäkin sellaiset, jotka ovat eläneet väkivaltaisessa suhteessa, niin heistä tulee sellaisia sanojen välistä lukijoita... Mutta hirveesti kattoo täällä työntekijöidenkin eleitä ja ilmeitä, että onko kaikki nyt tosissaan... Että mitä tuokin nyt ihan oikeasti tarkoittaa, etsii sanojen välistä, että mitä sieltä löytyy. (h 6)

34

Aineisto tuo esiin sen, että väkivaltatyö vaatii äitiyteen liittyvien myyttisten käsitysten purkamista. Äidilläkin on oikeus olla joskus heikko ja apua tarvitseva. Naisen selviytymisen kysymys saattaa jäädä kokonaan sivuun, mikäli naisen tarpeita tarkastellaan pelkästään äitiyden ja siitä selviytymisen kautta. (Ojuri 2004, 99, 189.) Tutkimukset ovat osoittaneet, kuinka tärkeää turvakotityössä on huomioida väkivaltaa kokeneen naisen oma prosessi, sille on raivattava tilaa. Äidin kanssa työskentelyn pohjana on äidin kohtaaminen naisena. Tämä tarkoittaa kriisityössä muun muassa turvakotiin tulon tilanteen jälkipurkua, tietoa väkivaltailmiöstä ja liittymistä toisiin naisiin, joilla on samoja kokemuksia. Nainen voi kulkea oman kivun kohtaamisen kautta lapsen näkemiseen. Toisaalta lapsen tilanteen ja hädän näkeminen voi avata naiselle uusia mahdollisuuksia nähdä myös oma tilanteensa. (Pohjoisvirta 2001, 149; ks. myös Ojuri 2004.)


2.5 Turvakotityön toimintaympäristöt ja palvelujärjestelmä asiakkaan selviytymisen tukena

Aineistot kuvaavat vahvasti väkivaltatyön luonnetta monialaisena ja -ammatillisena työnä, sillä väkivalta aiheuttaa monenlaisia avun- ja palveluntarpeita. Asiakkaiden ja työntekijöiden haastatteluissa turvakotityö hahmottuu osana laajempaa toimintaympäristöä ja palvelujärjestelmää. Tämän kokonaisuuden toimivuus vaikuttaa asiakkaan avun saamiseen ja selviytymiseen. Ennen turvakodin asiakkaaksi tuloaan väkivaltaa kokeneet naiset olivat turvautuneet tai ohjautuneet sosiaalija terveydenhuollon eri palveluihin. Myös poliisin interventiot olivat monille tuttuja. Sosiaalitoimen, lastensuojelun ja perheneuvolan interventiot olivat keskeisimpiä psykososiaalisia palveluita, joista naisilla oli palvelukokemuksia. Terveydenhuollon auttamisjärjestelmässä neuvola, sairaala, terveyskeskus ja sen päivystys olivat naisten avunsaantipaikkoja. Tämä voi osaltaan kertoa siitä, miten vaikeaa miesten on hakea apua lähisuhteissa koettuun väkivaltaan. Haastatellut kuvasivat laajasti sitä, miten palvelujärjestelmä, sen eri auttajatahot, kohtasivat heidän kokemuksensa lähisuhdeväkivallasta ja miten palvelujärjestelmä tuki heidän selviytymistään. Turvakotien väkivaltaerityisiä palveluita käyttää vain hyvin pieni osa väkivaltaa kokeneista. Tätä selittävät palveluiden puute ja kyvyttömyys hakea apua. Apua haetaan useimmiten, ja etenkin väkivaltaongelman alkuvaiheessa, julkisen palvelujärjestelmän eri auttajatahoilta. (Nyqvist 2001; Ojuri 2004.) Tämä aiheuttaa ongelmia uhrien tunnistamisessa ja kokemusten nimeämisessä (ks. Notko ym. 2011; Husso ym. 2012). Sektoroituneen palvelujärjestelmän on helppo tunnistaa esimerkiksi toimeentuloasiakkaiksi, päihteiden käyttäjiksi tai pitkäaikaistyöttömiksi nimeämänsä asiakkaat. Sen sijaan parisuhdeväkivallan tai perheväkivallan uhrit omana viiteryhmänään ovat hankalia järjestelmämme kannalta. Heidän auttamisena lankeaa monelle palvelujärjestelmämme sektorille ja or-

ganisaatiolle asettumatta minkään julkisen sektorin auttajatahon pääasialliseksi tehtäväksi. Vastuu auttamisesta kuuluu ikään kuin kaikille ja samalla ei kenellekään. (Ojuri 2004, 157.) Suurimman vastuun lähisuhdeväkivallan seurausten hoidosta kantavat eri järjestöt. Väkivaltatyö tarvitsee onnistuakseen eri ammattilaisten yhteistä ymmärrystä ja yhdessä tekemistä. (myös Ewalds 2011, 152–153.) Toimivan yhteistyön tarve korostuu siksi, että kukin ammattilainen tarkastelee väkivaltaongelmaa omaan ammatilliseen tietoonsa ja perustehtäväänsä nojautuen. Poliisi, oikeusviranomaiset ja terveyden- ja sosiaalihuollon ammattilaiset yrittävät kukin ratkaista yksittäistä siivuaan asiakkaan ongelmallisesta tilanteesta. Myös saman toimialan sisällä eri ammattilaiset katsovat asiakkaan tilannetta omasta näkökulmastaan. Siten tulkinnat voivat vaihdella esimerkiksi lastensuojelun, aikuissosiaalityön ja päihde- ja mielenterveystyön toimijoiden kesken. Pahimmillaan moninkertaiset ja vaihtuvat tulkinnat kadottavat asiakkaan ongelmallisen tilanteen kokonaisuuden. Ne näkyvät aineistossa asiakkaan pilkkoutumisen kokemuksina. Eräs nainen kuvasi, miten tämä pitkittää toipumista (h 10). Usein kyse on siitä, että organisaation käytäntöjen ja toimintatapojen noudattaminen estää asiakaslähtöisyyden toteutumisen. Kun asiakkaan avunhakua tarkastellaan suhteessa palvelujärjestelmään, aineistossa toistuvat puutteellisen tiedon, väärien asenteiden ja mielikuvien aiheuttamat avunhaun esteet. Myöskään ammattilaiset eivät ole näille immuuneja. Kulttuuriset stereotypiat ja kulissit ohjaavat asiakkaan tilanteen tulkintaa ja siihen liittyvää päätöksentekoa (ks. Hurtig & Nikupeteri & Laitinen 2014). Seuraavat naisten kokemukset kertovat kohtaamattomuudesta ja kielteisestä asennoitumisesta, jotka johtuvat siitä, että auttajalla ei ole riittävästi

35


ymmärrystä väkivallasta ilmiönä ja väkivallasta selviytymisen prosessista:

...ja poliisit sano mulle siinä tilanteessa hienosti, että tää on nyt ensimmäinen kerta ku heidät kutsutaan paikalle ja he tuli nopeesti, mut että jos näitä tulee useempi kutsu niin valitettavasti heidän tää reaktiovauhti hiljenee, koska jos monennenkymmenennen kerran kutsutaan paikalle ja silti mennään edelleen siihen suhteeseen niin...se on valitettavaa mut näin yleensä käy. (h 19)

...tiesin, et sit voi olla ettei oo mitään kontrollia enää, niin sitte yritin saada apuu poliisilta, ja hätäkeskuksesta sanottiin vaan, että ei me ketään lähetetä, et pitää olla tilanne päällä. No sitte kun alko... oli ilta ollu semmonen et hä oli käyttäytyny aika sekavasti ja sit koitin päivällä soittaa, et mä haluaisin avaimet tolta mieheltä takaisin, et aloin pelkäämään, sanottiin, et he ei tuu turvaustehtäviin...Soitin taas hätäkeskukseen, et nyt se lähti mun kämpille...Mut ei, ei vieläkään lähetetty ketään...Siel oli semmonen työntekijä, joka sit sano, et sä oot soittanu tänne ennenkin, ja ei me ketään lähetetä. Sun olis pitäny tehä rikosilmotus. Emmä tiiä, mis välis sen ois ehtiny tehdä, enkä tajunnu, et pitää tehä rikosilmotus...Sit mä olin ihan siin järkyttyny et mitä mä nyt, että onks mun pakko mennä hakattavaks sinne kämppään, et sit on tilanne päällä, ja siitäkö mä saan soitettua poliisit. (h 20)

Sit hän joutui vankilaan...ja nyt vuosi sitten hän vapautui sieltä. Ja uhkailut jatkui ihan saman tien uudestaan. Ja hän antoi ihan konkreettisia päivämääriä meille, että milloin hän tulee tappamaan meidät. Mä yritin hakea poliisilta apua ja sieltä sanottiin, että ei ole mitään tehtävissä. Mies on kärsinyt tuomion ja aloittaa puhtaalta pöydältä... Ja sitten kun mä kävin poliisiasemalla...että teenkö mä uutta rikosilmoitusta tai lähestymiskieltoa, niin poliisit oli sitä mieltä, että voinhan mä tehdä, mutta ei he suosittele. Että mä saatan vain provosoida XX:ää tekemään enemmän juttuja. Poliisit tavallaan kehoitti mua viemään oman turvallisuuden ja mun oikeudet, että pitää vaan kestää ja hyväksyä, mitä se tekee. (h 13)

36

Väkivaltaongelmaan puuttumisen mahdollisuudet ovat vähäiset myös silloin, kun avuntarvitsija ei uskalla puhua asiasta tai potentiaalinen avun tarjoaja ei osaa tunnistaa ongelmaa tai ei rohkene tarttua siihen (ks. Hurtig & Nikupeteri & Laitinen 2014). Tämä problematiikka tuli vahvasti esiin aineistossa:

...tää meidän neuvolatäti oli hyvin järkyttynyt. Kun soitin sille ja varasin ajan kolmivuotisneuvolaan... niin kerroin sitten, että oon turvakodissa. Niin hän oli niin järkyttyny, että ikinä ei ois voinu uskoa, että perheessä on mitään... ja sit kun mä menin sinne, niin se sano, et hän kävi vielä lukemassa viimeisimmän lääkärikäynnin.... ja siellä oli että ”perheessä kaikki hyvin”. Et se tuli niinku täytenä shokkina hänelle. Ja mä olisin monta kertaa halunnut puhua siellä neuvolassa, mutta kun mies on joka kerta mukana. Kun tää neuvolatätikin sitten kysy, että minkä takia mä en oo puhunu mitään... Niin mitä sitten siihen, kun mennään neuvolaan ja neuvolatäti kysyy, että miten menee, ja mies vastaa: ”hyvin! Ei oo mitään.” Niin ei sitä kehtaa alkaa jyräämään toista siinä sitten, että älä viitti valehdella. (h 1)

Neuvolassa olin vähän puhunut siitä että, et kaikki ei tunnu olevan ihan hyvin ja mul on hirveen paha olo ja paha mieli koko ajan, mut et, ei oikeestaan sillä lailla selkeesti. (h 15)

...en hakenut apua mistään, vaikka olisi pitänyt. Mutta mä en tiennyt, että mihin mä ottaisin yhteyttä... kun enhän mä uskaltanut kellekään mitään puhua. (h 2)

Aineisto-otteet havainnollistavat merkittävää asiaa väkivaltatyön vaikuttavuudessa. Tilanne on haasteellinen, kun autettava on neuvoton ja työntekijä ei kykene tunnistamaan väkivaltaa ja sen vaikutuksia. Tällöin vastuu jää asiakkaalle. Tuloksena on, että ongelmaan ei puututa ja tarvittava apu jää saamatta. Aineistossa nämä tilanteet havainnollistuvat erilaisina kohtaamattomuuden kokemuksina:

...mä olin varmaan niin sekaisin päästäni, et mun ois pitäny ite älytä lähtee lääkäriin. Kun se toinen poliisi se sano vaan sillä lailla, että sitten lääkäriin, jos on tarvis. No en mä tienny et onks mun tarvis jos


mul on otsa ja poski ja kaula vihreenä ja käsi vihreenä...mä olin niin paljon sekaisin. (h 11)

...Sit mä soitin taas poliisit ja lähin pakoon ulos...ja minä koitin selittää että kun se on tehny jo aikaisemmin tommosta (lipsutelllut mattopuukkoa), ja nyt se huitelee ton puukon kanssa tuolla ja muuta. Poliisi sano vaan, että sopikaa vaan nyt riitanne ja menkää nukkumaan. Mä sanoin et kun ei ei ollu mitään riitaa, ei ollu edellisellä kerrallakaan mitään riitaa...mä en uskalla jäädä. Sit se kysy vaan et mihis te sitten meette...Sitten se poliisi soitti...poliisin sosiaalipäivystäjälle...ja sit sieltä sanottiin että ottaa mulle taksin sitten ja tonne hotelliin. Siellä mä oli yli kaks viikkoo siellä hotellissa yksin. (h 11)

Väkivallan uhreilta odotetaan helposti vahvaa toimijuutta ja vastuullisuutta. Yhteiskunta kantaa heikosti vastuuta uhrin haavoittuvuudesta ja turvaamisen tarpeesta. (Ronkainen 2001; Ronkainen & Näre 2008; Laitinen 2011, 69.) Autetuksi tulemisen näkökulmasta on keskeistä se, että ihmistä kuullaan nojautuen hänen omiin lähtökotiinsa ja perusteluihinsa. Valitettavan usein tämä asiakaslähtöisyyden perusajatus unohtuu väkivaltaa kohdanneen ihmisen kohdalla, ja auttamisen perustaksi tulevat auttamisorganisaation totutut pelisäännöt ja toimintatavat. Näistä nousevat kaavamaiset ratkaisut sopivat huonosti väkivaltatyöhön:

Sitten rupes sosiaalitoimisto sanomaan, et ne ei enää maksa niitä maksuja sinne (hotelliin)...se hommas sitten jostain tuolta semmosen ainoon vapaan asunnon, niin sinne mut pistettiin asukiks... Nyt oli pakko muuttaa takas kotiin, koska sosiaalilautakunnan puolelta oli tää ajatus, että joko mun on heti erottava, et mä saan puolet siitä talosta ja rupeen sillä elämään. Että sieltä ei ylimääräistä tipu, kun mä omistan sen talon puolikkaan. Mut sehän ei käy yks kaks. Nyt mä pärjäsin just ja just, kun mul oli ne säästöt. (h 11)

...et on pitäny olla ite hirveen aktiivinen. Mä oon käyny ilmasessa asianajajan neuvonnassa... Sit oon rikosuhripäivystyksestäkin tietysti koittanu kysellä... yhdellä asianajajalla kävin, niin siit meinas tulla 250 lasku, pelkästä konsultaatiosta, vaik oltiin puhuttu oikeusavusta... Sit mä jouduin

kysymään jonkun toisen asianajajan neuvoo, et miten tämmösen laskun saa peruttua... tosi hankalaa, et kun on kaikkee tapahtunu ikävää ja sit pitää viel tällasii selvittää...Kyl sitä jo harkitsi jossain vaiheessa, et pitääkö vaan peruu syytteet, et jos ei jaksa enää henkisesti tommosta prosessia... (h 20) Väkivaltaa kokeneen tuen tarve vaihtelee kriisivaiheessa ja sen jälkeen. Siihen vaikuttavat muun muassa koettu väkivalta, ihmisen omat resurssit sekä saatavissa oleva tuki. Siinä missä toinen käyttää turvakotiajan toipumiseen ja lepäämiseen, toinen voi alkaa jo piankin suunnittelemaan tulevaisuutta:

...mä vietin sen turvakotiaikani hyvin aktiivisena elikkä mä siinä turvakotijaksolla järjestin meidän asuntoasiat, järjestin avioeroasiat, järjestin tyttäret perheneuvolaan, hankin itselleni terapeutin... järjestin tämän kaiken turvakodista käsin, itse... mun onni on se, että mä oon pystyvä, mut et sit on paljon niitä, jotka ei pysty. (h 15)

Väkivallasta selviytyminen on kuitenkin usein pitkä prosessi, mikä sivuutetaan helposti moniammatillisessa yhteistyössä. Syinä ovat esimerkiksi, että toimijat eivät ymmärrä väkivallasta selviytymisen dynamiikkaa, he siirtävät vastuuta toisille toimijoille tai että he pitävät taloudellisia arvoja päätöksenteossa inhimillisiä arvoja painavampina. Aineisto kertoo, että valitettavan usein palvelujärjestelmän resurssit ja ymmärrys eivät ulotu tukemaan väkivallasta selviytymistä kriisivaiheen jälkeen.

...alkuvaiheessa mä olin tosi tyytyväinen kaikkeen (lastensuojelun työhön)... Lastensuojelu sano, että älä anna lapsia isälle. Mut mies teki siitä syytteen lastensuojelul poliisin kautta, ja siis poliisin ja lastensuojelun toiminnasta, että kun ei ollu näin sanotusti syytä, että miks ne kieltää isää tapaamasta. Sen jälkeen lastensuojelu on ottanut ylempään tahoon itse yhteyttä, ja aina kaikki vähääkään huoltajuuskiistaan liittyvät asiat, ”me emme ota kantaa huoltajuuskiistoihin”. Elikä lastensuojelu on pessyt kätensä, tästä kaikesta... He tietävät, että lapsia käytetään hyväksi, henkisesti, he eivät tee mitään. ...mulle sysättiin se kaikki vastuu, jos minä olen sitä mieltä, että isän luona lapset eivät ole turvassa... niin minä päätän, että lapset eivät mene sinne, kukaan ei mua tukenut siinä, että älä anna tai ihan oikein

37


teet... mut mulle vaan sanottiin, että no sinähän se lähihuoltajana päätöksen teet... Ei todellakaan uskalleta ottaa kantaa. (h 21) Aineisto kertoo, että väkivallan uhrin ei ole useinkaan helppo saada apua selviytymiseensä kriisivaiheen – esimerkiksi turvakodista lähtemisen – jälkeen. On vähän tahoja, kuten matalan kynnyksen paikkoja, joista uhri voi saada tukea selviytymiseensä (Väänänen 2011, 110). Moni väkivallan uhri varmasti jakaa erään haastatellun naisen kannanoton siitä, kuinka ”jonkun pitäis tavallaan pitää huolta ja sillä lailla kannatella eteenpäin”. Hän toivoi myös jatkumoa ja yhteistyötä eri auttajatahojen kesken. Sillä vaikka muistioita ja dokumentteja kirjoitetaan, niin ihmisten vaihtuessa joutui aina aloittamaan alusta samat tarinat (h 16). (Myös Nyqvist 2001; Ojuri 2004) Parhaimmillaan eri ammattilaiset muodostavat toimivan palveluketjun, jossa asiakkaan tilanteen ongelmanratkaisu etenee. Haastateltujen asiakkaiden palvelukokemukset vaihtelivat. Monelle esimerkiksi sosiaalityöntekijä, lastensuojelun työntekijä, perheterapeutti, neuvolan työntekijä, kriisikeskustyöntekijä tai poliisilaitoksen sosiaalityöntekijä oli ollut se, joka kannusti tai ohjasi hakemaan apua turvakodista. Tällöin haastateltavat liittivät ammattilaisiin paljon myönteisiä merkityksiä. He kokivat tuen, neuvot, ohjauksen ja konkreettisen saattamisen turvakotiin merkittävänä työnä silloin, kun väkivalta tai sen uhka oli olemassa. Ammattiauttajien rooli oli ensiarvoisen tärkeä. Heidän myötään väkivaltaongelma nimettiin, se julkistui, ja auttamisprossin ja samalla selviytymisprosessin alkaminen mahdollistui. Aineisto sisältää tapausesimerkin sidosryhmäyhteistyöstä pääkaupunkiseudun sosiaali- ja kriisipäivystysten kanssa. Niiden työntekijöiltä kysyttiin kontakteista turvakotiin, turvakotien merkityksestä ja heidän näkemystään yhteistyön hyödystä asiakkaan ja oman työn näkökulmasta. Sosiaali- ja kriisipäivystysten yhteydet turvakotiin olivat hyvin säännölliset. Päivystykset tiedustelivat turvakodeista vapaita paikkoja, motivoivat ja ohjasivat asiakkaita menemään turvakotiin ja pohtivat asiakkaiden tilannetta yhdessä turvakotien henkilökunnan kanssa. Turvakodit puolestaan ottivat yhteyttä sosiaali- ja kriisipäivystykseen usein tehdessään lastensuojeluilmoituksia ja neuvotellessaan niistä. Kriisipäivystyksille yhteistyöstä turvakotien kanssa

38

oli hyötyä, sillä ne ovat erittäin tärkeä jatko päivystysten lyhytkestoiselle kriisityölle:

Kun me ollaan päivystys...vaan seuraavaan päivään...tai sitte jos on viikonloppu...meidän työn kannalta se (turvakotiin meno) merkitsee sitä, et jos hän menee kaverille tai hotelliin, niin voi olla, et se on helpommin uudestaan meidän asiakkaana samassa tilanteessa...pääsee niinku enemmän eteen päin siin asian käsittelyssä, jos hän menee turvakotiin... (h 28)

...ku pääsee sinne (turvakotiin) turvaan ja rauhalliseen tilaan ja on kenen kans käydä asia läpi niin voi rauhas pohtia ja kartoittaa sitä omaa tilannetta. Semmoses puhelinkeskustelus, mis ihminen on kotona, niin ei pystytä samaan millään tavalla. Ja tietenkin se turva, turvallisuusnäkökulma. (h 27)

Kriisityöntekijät kokivat turvakodin kanssa tehtävän yhteistyön paitsi lisänä myös helpotuksena omalle työlleen. Turvakodissa käydään asiakkaan kanssa tarvittavat ja usein aikaa vievät keskustelut, joiden myötä päästään asiakkaan kannalta parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun:

(turvakotityön hyöty)...se poistaa multa sen tilanteen, et mun täytyis miettiä, esimerkiks lastensuojelullisest näkökulmast et onks sen lapsen turvallist olla siel kotona. Ku mä saan perheen sinne (turvakotiin), niin mä tiedän, et se äiti ja lapsi on turvattu, ja mun ei tarvi siin hetkes tehä enempää toimenpiteit...mä tiedän, et siellä tehään työskentely sen asiakkaan kanssa, ja sitte se oma sosiaalityöntekijä, joka tuntee sen perheen, niin se ehtii tarttumaan siihen tapaukseen, sen turvakodin kans yhteistyössä. Eli silloin se, päivystyksellisesti tehty semmonen, muutenhan me jouduttais ihan hirveesti miettiin, ja voi jopa johtaa kiireellisiin sijoituksiin, jotkut tilanteet. (h 27)

Kriisityöntekijät olivat omassa työssään kiinnittäneet huomiota erityisryhmien tarpeisiin perheväkivalta- ja turvakotityössä. He toivat esiin ikääntyneiden, vammaisten, lapsettomien pariskuntien ja sateenkaariperheiden palveluiden ja heidän erityistarpeisiinsa perehtymisen riittämättömyyden. Esille tuli myös eri toimijoiden yhteistyön tehostaminen


esimerkiksi päihde- ja väkivaltatyössä. Turvakodit koettiin erittäin tärkeäksi osaksi muuta palvelujärjestelmää. Niiden olemassaolo on ”korvaamaton, uniikki tukitoimi”. Myös muu aineisto kertoo, että turvakotiasiakkaiden kokemuksiin autetuksi tulemisesta vaikuttaa suoraan tai välillisesti laaja yhteiskunnallinen toimintaympäristökokonaisuus. Turvakotityöhön suodattuvat yhteiskunnalliset arvot, käsitykset, säännökset, normit ja rakenteelliset ehdot (vrt. Pohjola 2009). Turvakodit eivät ole irrallisia ja erillisiä auttamisorganisaatioita. Turvakotityö ja sen vaikuttavuus liittyvät muun palvelujärjestelmän kokonaisuuteen, moniammatillisen yhteistyön toimivuuteen sekä siihen, miten toimintaympäristössä poliittinen päätöksenteko, sen arvot ja ammatillinen työ kohtaavat. Yksi keskeinen kysymys on, miten auttamistyön ja talouden arvot kilpailevat ja todentuvat kunnallispoliittisessa päätöksenteossa. Työskentelyn vastavuoroisuus ilmenee siinä, että asiakkaat eivät olleet avuntarvitsijoina pelkästään väkivallan viemiä ajopuita, vaan päinvastoin reagoivat ongelmaan monin tavoin. Suhde asiakkaiden ja toimintaympäristön välillä rakentuu viime kädessä siitä, miten sosiaalinen ympäristö vastaa väkivallan kokijoiden toimijuuteen ja tarpeisiin. (Nyqvist 2001.) Siihen, tulevatko asiakkaat autetuiksi ja miten heitä autetaan, vaikuttaa merkittävällä tavalla myös turvakotien lähitoimintaympäristö. Sitä säätelee hallinnollinen kehys, johon kuuluvat toiminnanjohtajat, johtokunnat tai hallitukset. Ne ohjaavat toimintaa ja sen sisältöjä päätöksillään. Toiminnanjohtajat ovat omassa roolissaan näköalapaikalla toisaalta asiakastyön ja toisaalta turvakodin toimintaympäristön ja muun palvelujärjestelmän suuntaan. Turvakotiyhteisössä heillä on kosketuspinta asiakkaisiin työntekijöiden kautta. Näin heillä on ymmärrys asiakastyöstä, sen tavoitteista, vaikutuksista ja vaatimuksista. Johdon tehtäväaluetta on turvakodin toiminnasta ja työn laadusta vastaaminen sekä ”ulkopolitiikasta” huolehtiminen, kuten vastuu toimintaedellytysten luomisesta, kehittämistyöstä ja vaikuttamistoiminnasta. Turvakotien johtokuntien tai hallitusten toimintaa ohjaavat yhdistysten säännöt. Niiden tehtävä on huolehtia yhdistyksen toiminnan suunnittelusta, kehittämisestä, ohjaamisesta ja valvonnasta ja luoda yleiset linjat turvakotityölle. Johtokuntien

tehtävä on lisäksi huolehtia taloudellisista ja muista toimintaedellytyksistä, työn kehittämisen resursseista sekä vaikuttamistoiminnasta turvakotityön tunnetuksi tekemiseksi. Johtokuntien jäsenet ovat eri yhteiskunnallisten alojen toimijoita, jotka ovat vapaaehtoisina mukana turvakotitoiminnassa. Tästä positiosta käsin he voivat avata ikkunaa muun yhteiskunnallisen toiminnan suuntaan, jakaa tietoa turvakotitoiminnasta ja sen merkityksestä niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta, ja tällä tavoin vaikuttaa myös turvakotien toimintaedellytyksiin. Toiminnan- ja puheenjohtajien näkemykset siitä, mikä asiakasta turvakodissa auttaa, olivat hyvin yhtenäisiä. He toivat esiin että turvallisuus, ympärivuorokautinen ja vuorovaikutteinen ammatillinen apu, käytännöllinen tuki ja neuvonta asioiden hoidossa, vertaistuki sekä työskentely väkivallan eri osapuolien kanssa, muodostavat yhdessä kokonaisuuden, joka auttaa. Merkittävänä haasteena näyttäytyi raha eli epätietoisuus maksajista, kysymykset maksusitoumusten pituudesta ja omavastuisiin liittyvät ongelmat. Ne hankaloittivat turvakotiin hakeutumista ja pääsyä lähes kaikkien toiminnanjohtajien mielestä. Vähintään yhtä huomionarvoinen asia toiminnanja puheenjohtajien mielestä oli tiedon puute: tarve tuottaa ja jakaa tietoa turvakotien monipuolisista palveluista, niiden sisällöstä ja merkityksestä. Tiedon puute vaikuttaa muun palvelujärjestelmän toimijoiden haluun ja mahdollisuuksiin ohjata asiakkaita turvakotiin. Tietoa ja tiedotusta lisäämällä päästäisiin oikomaan mahdollisia vääriä asenteita ja mielikuvia siitä, miten turvakodeissa toimitaan. Yhdellä paikkakunnalla turvakodilla oli kokemusta siitä, että terveystoimi ei ollut tiennyt, millaisissa tilanteissa turvakoti on oikea paikka. Palvelu oli sekoitettu mielenterveyspalveluihin. Suurena haasteena ilmeni tiedottaminen turvakotityöstä ja sen sisällöistä. Turvakodit pitävät tarvetta tiedottaa työstä ja sen sisällöstä jatkuvasti suurena haasteena. Tilannetta vaikeuttaa, että resursseja tiedottamiseen on vähän. Turvakotityön lähiympäristöön sisältyvät myös turvakodin työntekijät. He ovat luonnollisesti asiakkaan kannalta avainhenkilöitä. He ovat väkivaltatyön osaajia. Turvakodin työntekijän merkitystä asiakkaan auttajana ja tukijana voi havainnollistaa Habermasin hahmottelemista järjestelmä- ja elämismaailman näkökulmista (ks. Peura-Kapa-

39


nen & Raijas & Lehtinen 2010). Voidaan puhua kahdesta eri maailmasta, joissa väkivaltaa kokenut elää ja joihin työntekijä pyrkii toiminnallaan vaikuttamaan helpottaakseen näiden maailmojen kohtaamista. Toinen näistä maailmoista on yhteiskunnan, julkisen vallan ja palvelujärjestelmän muodostama järjestelmä eli systeemimaailma, toinen on ihmisen yksityiselämän, arjen todellisuuden ja erilaisten sosiaalisten yhteisöjen elämismaailma. Järjestelmämaailman systeemit asettavat ihmisen, tässä tapauksessa väkivallan uhrin, erilaisiin rooleihin, kuten kansalaisen, asiakkaan tai potilaan rooleihin. Näiden maailmojen välinen suhde voi muodostua ongelmalliseksi: järjestelmämaailma pyrkii systeemeillään vaikuttamaan elämismaailmaan. (Ks. Peura-Kapanen & Raijas & Lehtinen 2010.) Vaikka vaikutukset on tarkoitettu myönteisiksi, ne voivat olla riittämättömiä tai jopa elämismaailmalle haitallisia. Esimerkiksi palvelujärjestelmä ei kohtaa tarvitsijaansa tai tarvittava lainsäädäntö on puutteellinen. (Vrt. Ojuri 2013, 18.) Turvakodin työntekijä toimii elämismaailman ja systeemimaailman rajalla helpottaen näiden maailmojen kohtaamista. Toiminnan keskiössä on työntekijän taito, jossa yhdistyy väkivaltaosaaminen ja palvelujärjestelmän tuntemus. Turvakotityön myönteisiä vaikutuksia havainnollistavat työntekijöiden kokemukset onnistumisesta työssään. Asiakkaan kohtaamiseen, hänen elämänsä muuttumiseen ja uuden elämän alkamiseen kiteytyivät myös työntekijöiden kokemukset siitä, että he olivat onnistuneet työssään:

...ylipäätään se semmonen asiakkaan kohtaaminen, et tullaan itkuisena ja jotenkin häpeillen, ja sit kun näkee sen, että kun mä monesti sanon asiakkaalle, että tää ei oo sun syy, ja sua ei saa kohdella näin, niin se helpotus siitä, että tää ei oo mun vika...että mua uskotaan. Ja että näkee, et sille asiakkaalle tulee semmonen olo, et täällä voin puhua, ja että täällä mut kohdataan ihmisenä. ( h 24)

...sitte palas (äidille) semmonen elämänilo...Ja tietenkin niille lapsille...sitte elämänhalu pikkuhiljaa...löysivät semmosta yhteistä arkea ja yhteistä mukavaa oloa, joka ei ollu koko ajan semmosta pelossa ja pelon

40

kierteessä elämistä, mitä he ei välttämättä ite myöskään tunnistaneet. ( h 23)

...kyl se lähtötilanne on aina semmonen monesti haikee, et täält (turvakodista) on joskus vähä vaikee lähtee...sitä on ite kauheen tyytyväinen, et on saatu asiat eteenpäin ja et on uutta elämää, ja on asiat järjestyksessä sillee et on mihin lähtee, uuteen, niin se on totta kai positiivista. (h 23)

Työntekijöiden haastatteluissa korostui, kuinka tärkeää tiimimuotoinen työskentely on väkivaltatyössä. Työ on vaativaa niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisesti. Väkivalta herättää myös kohtaajissaan vahvoja tunteita, sijaistraumatisoitumista, avuttomuutta ja epätietoisuutta. Nämä edellyttävät yhteistä reflektointia, tilannearviointia ja päätöksentekoa. Yhdessä tiiminä toimiminen ja siinä onnistuminen oli työntekijöille erittäin merkittävää:

...Sitten istutaan tiimissä ja mietitään et miten me tämän asiakasperheen kanssa toimitaan, ja etsitään se punainen lanka, ja sitten kun päästäänkin siihen, mikä on ajateltu, että olisi mahdollisimman hyvä ratkaisu, ja mihin on myös asiakas tyytyväinen. Ne on niin monimuotoisia silloin ne ongelmat, kun me joudutaan tekemään tiimissä tällanen saman linjan veto. Sitte kun se onnistuu, niin se on varmaan sitä parasta palautetta. (h 23)

Kyllä sitten työryhmästäki saa palautteen. Joku on kuullu jonkun jutun, minkä on hoitanut, sitä tullaan antamaan positiivinen palaute, että hoidit muuten sen hyvin. (h 23)

...myös onnistumisen iloa sitte, että jos me työtiiminä jollaki lailla ollaan saatu hyvin ohjattua tai ollaan työskentely saatu jotenkin sillä lailla sujumaan, että tässä meiän työporukassa on hyvä tehä tätä työtä. Ainakin ite kokee jotenki, että on semmonen onnistumisen tunne. (h 25)

Turvakotityössä voidaan hyödyntää turvakodin laitos- ja avopalveluita, moniammatillisuutta ja eri väkivaltatyöntekijöiden ominta osaamista, joka voi painottua naisten, lasten tai miesten kanssa tehtävään työhön. Tällöin osaaminen ja tieto-taito kumuloituvat. Tällainen työskentely, jossa työntekijät luottavat ja tukeutuvat toisiinsa ja jakavat


osaamistaan, on luettava turvakodeissa tehtävän väkivaltatyön merkittäväksi eduksi. Elina Björninen (2014) on osuvasti todennut, että ei pelkästään asiakkaiden luottamus työntekijöihin tai toisinpäin, vaan myös työntekijöiden luottamus toisiinsa on jopa edellytys työtapojen kehittämiselle ja verkostoissa tehtävälle moniammatilliselle työlle. Asiakastyön ohella työntekijöille on palkitsevaa myös kokemus onnistuneesta yhteistyöstä muun palvelujärjestelmän kanssa. Toimivalla yhteistyöllä on suuri merkitys myös auttajalle:

...välttämättä sitte tuolla lastensuojelussa tai viranomaiset tai joku yhteistyötaho ei ymmärrä sitä väkivaltaa ja sitä, että mitä se työskentely on. Et saa jonkun tietyn sivun sinne sitä ymmärrystä lisää tai muuta, niin sitte jotenki tulee se olo, että on jollaki lailla onnistunut siinä työssä. (h 25).

Tällä tavoin väkivaltatietoisuus lisääntyy ja väkivaltatyön kehittyminen mahdollistuu turvakodin toimintaympäristössä ja muussa palvelujärjestelmässä. Eri toimijoiden välinen yhteistyö, joka aiemmin on ehkä ollut lähinnä satunnaista yhteydenpitoa, kuten asiakkaan tai hänen tietojensa vaihtamista, voi muuttua yhteiseksi työksi, jossa yhdessä pohditaan väkivaltailmiötä, sen hoitoa ja ehkäisyä (vrt. Ojuri 1997). Kokonaisuudessaan turvakoti ja muu väkivaltatyön auttamisympäristö tarjoavat tilan väkivallasta selviytymiselle. Selviytyminen on irtaantumista väkivaltaisesta suhteesta ja tietoisuuden heräämistä osallisuudesta omaan elämään ja omiin valintoihin. Selviytymisessä on kysymys asiakkaan kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin saavuttamisesta. Tämä tarkoittaa väkivallan aiheuttamien häiritsevien oireiden ja seurausten poistumista, turvallisuuden kokemusten lisääntymistä ja omanarvontunnon palautumista. (Väänänen, 2011, 109.)

41


Shutterstock/npdesignde

” 42

Turvakotityö auttaa asiakasta silloin, kun turvakotijakso on riittävän pitkä ja nivoutuu kiinteästi väkivaltaerityisiin avopalveluihin.


3

Johtopäätökset ja turvakotityön kehittämisehdotukset

43


Turvakoti on erittäin merkittävä toimija väkivaltatyössä, kun sitä katsotaan asiakkaiden kokemusten (asiakashaastattelut) ja heidän väkivallasta selviytymisensä näkökulmista (työntekijöiden ja muiden toimijoiden haastattelut) (ks myös. Alavuo 2010) Suvi Ronkainen ja Sari Näre (2008, 16–17, 19) ovat jäsentäneet turvallisuus-käsitteen ulottuvuuksia. Käsite saa ulottuvuudet ”security” ja ”safety”. Security määrittyy turvaksi ja turvaamisen käytännöiksi. Safety puolestaan suojaksi luottamuksellisissa vuorovaikutussuhteissa. Väkivaltaa kohdanneet naiset tarvitsevat vahvaa suojaamista, turvallisuutensa rakentamista. Usein yhteiskunta vastaa tarpeeseen turvaamisen käytännöillä, erilaisilla ammattilaisten toimenpiteillä: vartioinnilla, rangaistuksilla, uhrien velvoittamisella suojautumaan tai turva-asunnoilla, jotka eivät riitä tuottamaan suojaa, koska väkivaltaerityinen työ jää pois. Turvakotityö on esimerkki palvelusta, jossa yhdistyvät turva ja turvaamisen käytännöt sekä väkivallalta suojaamiseen ja siitä selviämiseen liittyvä psykososiaalinen ja moraalinen työ. Turvakoti vastaa lähtökohtaisesti väkivallan uhrien avuttomuuden, turvattomuuden ja pelon kokemuksiin. Se auttaa katkaisemaan väkivallan, vakauttaa arjen ja antaa pohjan väkivaltakokemusten käsittelylle ja perustan selviytymiselle (ks. myös Turvakotityön kansalliset laatusuositukset 2013). Tämä todentuu seuraavien asioiden kautta: ππTyöntekijät ovat läsnä koko ajan ja heillä on

ammatillinen osaaminen ja taito huomioida väkivallan psyykkiset, emotionaaliset, sosiaaliset ja fyysiset vaikutukset sekä niiden aiheuttamat muuttuvat avuntarpeet. ππTyöskentelyote perustuu ihmisoikeuksiin ja asiak-

kaan elämän kokonaisvaltaiseen kohtaamiseen. Sen kulmakiviä ovat luottamus, huolenpito, ymmärrys ja vastavuoroisuus.

lasta ja erityisesti sen eri muodoista, mikä auttaa asiakasta ymmärtämään kohtaamiaan tilanteita ja kokemuksiaan moniulotteisesti sekä nimeämään ne väkivallaksi. ππTyöntekijät tarjoavat tuen asiakkaan päätöksen-

teolle moraalisesti latautuneissa, ristiriitaisissa tilanteissa. ππTyöskentelymenetelmät ja -tavat ovat moninai-

sia ja ne taipuvat asiakkaiden/ asiakasperheiden jäsenten erilaisiin tarpeisiin. ππTurvakodin mahdollistama vertaistuki ja ver-

taisryhmät ovat erittäin tärkeitä autetuksi tulemisessa. ππTyöskentely tuottaa kokemuksen tavallisuudes-

ta, normaaliudesta ja arvokkuudesta ihmisenä. ππTurvasuunnitelmat tehdään suhteessa asiakkaan

elämäntilanteeseen ja muutoksiin kyetään reagoimaan nopeastikin. Selvityksessä korostuu se, että turvakotien toiminta ja vaikuttavuus kiinnittyvät muun palvelujärjestelmän kokonaisuuteen, ja se, että toimivan palvelujärjestelmän ja asiakkaan avunsaannin kannalta keskeisiä tekijöitä ovat moniammatillinen yhteistyö ja yhteistyöosaaminen. Kysymykset vastuusta ja asiakkaan aseman ja tilanteen parantamisesta tulee jakaa eri toimijoille, joilla on omalla (osaamis)alueellaan kykyä ja valtaa toimia asioiden muuttamiseksi ja parantamiseksi (vrt Björninen 2014). Kokonaisuudessaan aineisto muistuttaa siitä, että lähisuhdeväkivallan uhrien elämän oikeudet ovat pikälti muiden säädeltävissä ja ne todellistuvat erilaisissa palvelujärjestelmäkohtaamisissa, joissa väkivaltaa koskeva tieto käynnistää neuvotteluja niin vastuista kuin oikeuksista (Hurtig & Leppänen 2012; Hurtig & Nikupeteri & Laitinen 2014).

ππTyöntekijöillä on vahva palvelujärjestelmäosaa-

minen. Työntekijät tuntevat palvelujärjestelmän ja osaavat toimia siinä (rinnalla kulkeminen ja tukeminen erilaisissa palveluissa asioimisessa: esim. rikosilmoituksen teko, lähestymiskiellon hakeminen, avioeron vireillepano, asunnon etsiminen, toimeentulotuen haku ja lasten tapaamisten ja huollon järjestäminen). ππKeskeistä työssä on tiedon lisääminen väkival-

44

Väkivallan haavoittavuus ja monenlaiset seuraukset edellyttävät erilaisia palveluja, joiden joukossa turvakotityö on erittäin keskeinen, koska turvakodeissa on väkivaltatyön erityisosaaminen. Samalla se, että väkivalta tunnistetaan ja se osataan kohdata, on merkittävä osaamisen vahvistamisen haaste eri koulutustasoilla (peruskoulutus, ammatillinen erikoistumiskoulutus, täydennyskoulutus) ja eri toimialoilla (varhaiskasvatuksessa, kouluissa,


sosiaali- ja terveydenhuollossa, poliisi- ja oikeuslaitoksessa). Palvelujärjestelmässä työskentelevien täytyy ymmärtää, milloin peruspalvelut riittävät auttamaan ja vastaavasti milloin tarvitaan väkivaltatyön erityisasiantuntijuutta. Lisäksi paikallisissa toimintaympäristöissä täytyy poliittisesti ja ammatillisesti ”puhua auki” työn jaot ja vastuut. Näennäinen auttaminen ei riitä. Keskeinen kysymys on, miten poliittisessa päätöksenteossa arvotetaan auttamistyön ja talouden arvot. Oikea-aikainen, oikeanlainen ja riittävän pitkään jatkuva apu ovat väkivaltaa kokeneen kohtaamisen ja hänen selviytymisensä edellytyksiä. Väkivallan kohtaamisesta aiheutuvia kustannuksia ei tule arvioida vain lyhyellä aikavälillä. Hoitamaton väkivalta tulee yhteiskunnalle kalliiksi (inhimillinen ja sosiaalinen kärsimys, siirtyvät ja muuttuvat hoito- ja palvelutarpeet, työstä poissaolot ja työkyvyttömyys). Turvakotityö auttaa asiakasta silloin, kun turvakotijakso on riittävän pitkä ja nivoutuu kiinteästi väkivaltaerityisiin avopalveluihin. Avopalvelut ovat keskeinen tuki väkivallasta selviytymisen prosessissa. Avopalvelujen monipuolisuus (keskustelutuki, erilaiset vertaisryhmät, säännöllisen yhteydenpidon mahdollisuus, terapiakäynnit, tuettu asuminen) tukee selviytymistä. Väkivaltatyö vaatii monenlaisten erojen tunnistamista. Se edellyttää sensitiivisyyttä erilaisten väkivallan kokijoiden tunnistamiselle ja väkivaltaan puuttumista erilaisissa tilanteissa ja suhteissa. Siihen sisältyy myös eri osapuolten sukupuolisensitiivinen auttaminen, ikäsensitiivinen auttaminen (lapset, ikääntyneet), erityisryhmien (kuten maahanmuuttajat, vammaiset) tarpeiden huomioiminen ja kulttuuristen ja yhteisöllisten tekijöiden huomioimisen. Erityisesti lasten näkemykset ja kokemukset vaativat erityistä herkkyyttä. Aineistot osoittavat, miten helposti lapset ja heidän yksilölliset kokemuksensa ja tarpeensa tulevat sivuutetuiksi (myös Eskonen 2004; Överlien 2011; Nikupeteri & Laitinen 2014).

Turvakotityön kehittämisen kysymyksiä ππMiten turvakotityötä voidaan kehittää osana

palvelujärjestelmää, koska se ei ole irrallinen ja erillinen auttamisorganisaatio?

kivallasta ja miten siltä pohjalta voidaan vahvistaa vastavuoroisuutta ja yhteistyöosaamista väkivaltatyössä? ππMiten lisätään, laajennetaan ja syvennetään

tiedon tuottamista ja jakamista väkivallan eri muodoista, turvakodeista ja niiden työn sisällöistä? Miten tiedon tuottamisessa ja välittämisessä voidaan hyödyntää entistä paremmin uudet viestinnän mahdollisuudet (verkko; sosiaalinen media) siten, että ne tavoittavat laajasti kansalaiset, palvelujärjestelmän toimijat, ammattilaiset ja opiskelijat? ππMiten taataan jatkuva koulutus väkivaltakysy-

myksissä (asiantuntijuus) ja väkivaltatyön osaamisen vahvistamisessa (erityisasiantuntijuus)? ππMiten mahdollistetaan ja varmistetaan turvako-

tityön sisällöllinen kehittäminen esimerkiksi seuraavilla osa-alueilla: ›› turvakodit väkivaltatyön palvelukeskuksina,

joiden on mahdollista tarjota kokonaisvaltaista tukea; sisältää laitos- ja avopalvelut sekä tiiviit yhteydet muuhun palvelujärjestelmään ›› erityyppisten avun tarpeiden joustava huo-

mioiminen (yksilökohtainen työ, erilainen ryhmämuotoinen työskentely) ›› turvakodin saavutettavuus ja eri ikäryhmien

(lapset, nuoret, aikuiset, ikääntyneet) tarpeiden huomioiminen turvakotityön sisällöissä, erityisesti lasten kanssa tehtävän väkivaltatyön edelleen kehittäminen ›› sensitiivinen työskentely, joka huomioi yk-

silöiden erilaisuuden (esim. sukupuoli, vammaisuus) ja yksilöiden elämään liittyvät yhteisölliset tekijät (esim. uskonto, kulttuuri) sekä kokijoiden että tekijöiden näkökulmista. Vaikka selvitys kohdentui väkivallan kokijoiden näkökulmaan, väkivallan tekijöiden kanssa tehtävän työn edelleen kehittäminen on merkittävä asia väkivallan vastaisessa työssä. ›› kokemusasiantuntijuuden huomioiminen,

ππMiten palvelujärjestelmässä voidaan saavuttaa

asiakaslähtöinen palvelujen suunnittelu.

eri toimijoiden kesken jaettua ymmärrystä vä-

45


Lähteet

Alavuo, Kati (2010) Puhu nyt. Älä vaikene kuoliaaksi. Otavamedia. Ensi- ja turvakotien liitto. Helsinki. https://ensijaturvakotienliitto-fi.directo.fi/puhu-nyt/ Björninen, Elina (2014) ”- herranjumala – näitähän on sitten nurkat täynnä näitä naisia, että ei nää nyt oo suinkaan ainoot.”. Väkivaltaa kokeneen naisen kohtaamisen merkityksiä yhteiskunnallisille toimijoille. Pro gradu -tutkielma. Sosiaalityö. Lapin yliopisto. Rovaniemi.

Hurtig, Johanna & Laitinen, Merja (2006) Varjojen jäljillä. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (eds.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljillä. 2nd revised edition. PS-kustannus. Jyväskylä, 192–198. Hurtig, Johanna & Leppänen, Mari (toim.) 2012: Maijan tarina. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana. Kirjapaja. Helsinki. Husso, Marita (1994) Parisuhdeväkivalta ja pahoinpidelty ruumis. Teoksessa Heinämaa Sara & Näre Sari (toim.) Pahan tyttäret. Sukupuolitettu pelko, viha ja valta. Gaudeamus. Helsinki, 130–144.

CEDAW (2014) Committee on the Elimination of Discrimination against Women: Concluding observations on the seventh periodic report of Finland 2014.

Husso, Marita (2003) Parisuhdeväkivalta. Lyötyjen aika ja tila. Vastapaino. Tampere.

Clarke, Chris (2011) The Paradoxical Approach to Intimate Partner Violence in Finland. International Perspectives in Victimology 6 (1), 9–19.

Husso, Maritta & Virkki, Tuija & Notko, Marianne & Holma, Juha & Laitila, Aarno & Mäntysaari Mikko (2012) Making Sense of Domestic Violence Intervention in Professional Health Care. Health and Social Care in the Community 20 (4), 347–355.

Convention on the Elimination of All Forms of Discriminations Against Women 1979 Ensi- ja turvakotien liiton tilastojärjestelmä. Ensi- ja turvakotien liiton vuosikertomus 2013. Ensi- ja turvakotien liitto ry. Helsinki. Ensi- ja turvakotien liiton vuosikertomus 2014. Ensi- ja turvakotien liitto ry. Helsinki. Eskonen, Inkeri (2005) Perheväkivalta lasten kertomana: Miten ja mitä lapset kertovat terapeuttisissa ryhmissä perheväkivallasta? Acta Universitatis Tamperensis 1107. Tampere University Press. Tampere. Euroopan union perusoikeusvirasto (2014) Violence against women: an EU-wide survey. Euroopan unionin perusoikeusviraston julkaisuja. Ewalds, Helena (2011) Miten työskennellään yhdessä? Teoksessa Hannus, Riitta & Mehtola, Sirkku & Natunen, Luru & Ojuri, Auli (toim.) Veitsen terällä. Naiseus ja parisuhdeväkivalta. Ensi- ja turvakotien liiton raportti 13. Kariston kirjapaino Oy. Hämeenlinna, 146–158. Fagerlund, Monica & Peltola, Marja & kääriäinen, Juha & Ellonen, Noora & Sariola, Heikki (2014) Lasten ja nuorten väkivaltakokemukset. Lapsiuhritutkimuksen tuloksia. Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 110. Poliisiammattikorkeakoulu. Tampere. Hakala, Salli & Vesa, Juho (2013) Verkkokeskustelut ja sisällön erittely. Teoksessa Laaksonen, Salla-Maaria & Matikainen, Janne & Tikka, Minttu (toim.) Otteita verkosta. Verkon ja sosiaalisen median tutkimusmenetelmät. Vastapaino. Tampere, 216–244. HE 164/2014 vp. Hallituksen esitys eduskunnalle sosiaalihuoltolaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. HE 186/2014. Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi valtion varoista maksettavasta korvauksesta turvakotipalvelun tuottajalle. Heiskanen, Markku & Piispa, Minna (1998) Usko, toivo, hakkaus. Kyselytutkimusmiesten naisille tekemästä väkivallasta. Tilastokeskus SVT, Oikeus 12. Helsinki. Heiskanen, Markku & Piispa, Minna (2002) Väkivallan kustannukset kunnassa. Viranomaisten arviointiin perustuva tapaustutkimus naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen kustannuksista Hämeenlinnassa vuonna 2001 Sosiaalija terveysministeriön selvityksiä 2002:6. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki. Hokkanen, Liisa (2014) Autetuksi tuleminen. Valtaistavan sosiaalisen asianajon edellyttämät toimijuudet. Acta Universitatis Lapponiensis 278. Lapin yliopisto. Rovaniemi. Hurtig, Johanna (2013) Taivaan taimet: Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Vastapaino. Tampere.

46

Jokinen Arja (2008) Sosiaalityö tukena ja kontrollina aikuisten kohtaamisissa. Teoksessa: Juhila Kirsi , Jokinen Arja: Sosiaalityö aikuisten parissa. Vastapaino. Tampere. Keskinen, Suvi (2005a) Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Sukupuoli, valta ja kielelliset käytännöt. Tampere University Press. Tampere. Keskinen, Suvi. (2005b). Commitments and contradictions: linking violence, parenthood and professionalism. In M. Eriksson, M. Hester, S. Keskinen, & K. Pringle (Eds.), Tackling men’s violence in families: Nordic issues and dilemmas (pp.31– 48). Policy Press. Bristol. Keskinen, Suvi (2010) Sukupuolistunut väkivalta. Teoksessa Tuija Saresma, Leena-Maija Rossi & Tuula Juvonen (toim.) Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino. Tampere, 243–254. Keskinen, Suvi (2011) Troublesome differences – dealing with gendered violence, ethnicity, and race in the Finnish welfarestate. Journal of Scandinavian studies in criminology and crime prevention 12 (2), 153–172. Laitinen, Merja (2011) Naiseuden narratiivit. Teoksessa Hannus, Riitta & Mehtola, Sirkku & Natunen, Luru & Ojuri, Auli (toim.) Veitsen terällä. Naiseus ja parisuhdeväkivalta. Ensi- ja turvakotien liiton raportti 13. Kariston kirjapaino Oy. Hämeenlinna, 55–76. Laki rikoslain muuttamisesta (879/2013) Lindqvist, Raija (2008) Parisuhdeväkivallan kohtaaminen maaseudun sosiaalityössä. Jyväskylä studies in education, psychology and social research. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä. Mehtola, Sirkku (2012) Vertaisuus ja osallisuus. Teoksessa Ojuri, Auli (toim.) Vertaisryhmä. Väkivaltaa kokeneiden naisten osallisuuden ja voimaantumisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liitto. Helsinki, 6–9. Metteri, Anna (2012) Hyvinvointivaltion lupaukset, kohtuuttomat tapaukset ja sosiaalityö. Acta Universitatis Tamperensis 1778. Tampere University Press. Tampere. Mäkelä, Varpu & Ewalds, Helena (2014) Selvitys turvakotipalveluiden nykytilasta ja tarpeesta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). Helsinki. Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelma. (2010) Sosiaali- ja terveysministeriö. Julkaisuja 2010:5. Yliopistopaino. Helsinki. Natunen, Luru (2012) Mitä tulisi ottaa huomioon – ryhmän tarpeet. Teoksessa Ojuri, Auli (toim.) Vertaisryhmä. Väkivaltaa kokeneiden naisten osallisuuden ja voimaantumisen tukeminen. Ensi- ja turvakotin liitto. Helsinki, 20–21. Nietola, Vuokko (2011) Väkivaltatyö asiantuntija yhteistyönä. Ammatillinen lisensiaattitutkimus. Yhteisösosiaalityön erikoistumisala. Sosiaalitieteiden laitos. Turun yliopisto.


Nikupeteri Anna (2014) naisiin kohdistuva eron jälkeinen vaino – Naisten kokemuksia auttamis- ja oikeusjärjestelmästä. Väitöskirjatutkimuksen käsikirjoitus. Julkaisematon käsikirjoitus. Nikupeteri, Anna & Laitinen Merja 2013: Vaino naisiin kohdistuvana eron jälkeisenä lähisuhdeväkivaltana Naistutkimus – Kvinnoforskning 26(2), 29–43. Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2014: Children’s Everyday Lives Shadowed by Stalking: Post-Separation Stalking Narrated by Finnish Children and Women. Violence & Victims. Accepted (8/2014) to publish Volume 30(5) or 30(6). Notko, Marianne 2011: Väkivalta, vallankäyttö ja vahingoittuminen naisten perhesuhteissa. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 406. Jyväskylän Yliopisto. Jyväskylä. Notko, Marianne & Holma, Juha & Husso, Maritta & Virkki, Tuija & Laitila, Aarno & Merikanto, Juhani & Mäntysaari, Mikko (2011) Lähisuhdeväkivallan tunnistaminen erikoissairaanhoidossa. Duodecim 2011:127, 1599–1606. Nousiainen, Kevät & Pentikäinen, Merja (2013) Väkivallan vastaisen sopimuksen kivinen ratifiointi Suomessa. Oikeus 2013 (4) 455–462. Nyqvist, Leo (2001) Väkivaltainen parisuhde, asiakkuus ja muutos. Prosessiarviointi parisuhdeväkivallasta ja turvakotien selviytymistä tukevasta asiakastyöstä. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 28. Ensi- ja turvakotien liitto. Helsinki. Oikeusministeriö (2013) Selvityksiä ja ohjeita 32/2013. 8-vuotiaan lapsen kuolemaan johtaneet tapahtumat. Oikeusministeriö. Helsinki. Ojuri, Auli ( 1997) Ikkuna turvakotiin. Selvitys turvakotien toimintaedellytyksistä. Ensi-ja turvakotien liiton raportti 11. Ensija turvakotien liitto. Helsinki. Ojuri, Auli (2004) Väkivalta naisen elämän varjona. Tutkimus parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten elämänkulusta ja selviytymisestä. Acta Universitatis Lapponiensis 77. Lapin yliopisto. Rovaniemi.

Poliisin tietoon tullut rikollisuus (2013) raiskausrikokset (lkm). Tilastokeskus. Rasmussen, Ingeborg & Strom, Steinar & Sverdrup, Sidsel & Vennemo, Haakon (2012) Samfunnsokonomiske kostnader av vold i naere relasjoner. Vista analyse AS. Rapport 2012/41. Oslo. Rikollisuustilanne (2013) Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 266. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Helsinki. http://www.optula.om.fi/material/attachments/optula/julkaisut/ tutkimuksia-sarja/VfwyB59Ll/266_Rikollisuustilanne_2013_2014. pdf (Luettu 17.12.2014) Rikoksentorjuntaneuvosto 2014. Väkivallan ehkäisyn strategiat. http://www.vakivalta.rikoksentorjunta.fi/fi/index/ vakivallanehkaisy/vakivallanehkaisynstrategiat.html (Luettu 26.11.2014) Ronkainen, Suvi (1998) Sukupuolittunut väkivalta ja sen tutkimus Suomessa. Tutkimuksen katveet valokeilassa. Naistutkimusraportteja 2/1998. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki. Ronkainen Suvi (2001) Sukupuolistunut väkivalta ja uhriutumisen paradoksit. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 2001, 38, 139–151. Ronkainen Suvi & Näre, Sari (2008): Intiimin haavoittava valta. Teoksessa Sari Näre & Suvi Ronkainen (toim.) Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikkaa. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 7–40. Vastapaino. Tampere. Sirén, Reino & Aaltonen, Mikko & Kääriäinen, Juha (2010) Suomalaisten väkivaltakokemukset 1980–2009. Kansallisen uhritutkimuksen tuloksia. Tutkimustiedonantoja 103. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Helsinki. Sosiaali- ja terveysministeriö (2012) Sosiaali- ja terveydenhuollon kansallinen kehittämisohjelma 2012–2015 (KASTE). Takala, Susanna (2013) Olemuksellista pahuutta vai suunnatonta epäoikeudenmukaisuutta? Sukupuolistunutta väkivaltaa koskevat merkitykset internetkeskusteluissa. Sosiaalityön Pro gradu -tutkielma. Lapin yliopisto. Rovaniemi.

Ojuri, Auli (2013) ”Toivo ja tulevaisuus takaisin. Miina – väkivaltaa kokeneiden nasiaten osallisuuden ja voimaantumisen tukeminen -projekti (2008–2012). Työpapereita 4/2013. Ensi- ja turvakotien liitto. Helsinki.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2013) Turvakotipalveluiden kansalliset laatusuositukset. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen raportteja 11/2013.

Oranen, Mikko (2001) Perheväkivallan varjossa. Lapsen aika projekti. Ensi- ja turvakotien liitto. Helsinki.

Tiainen, Anne & Hokkanen, Reetta (2010) Elävä päiväkirja. Tampereen ensi- ja turvakoti ry:n lapsityön polku. Tampereen ensi- ja turvakoti ry. Tampere.

Peura-Kapanen, Liisa & Raijas, Anu & Lehtinen, AnnaRiitta (2010) Velkatunneli. Takuusäätiön asiakkaiden selviytymiskokemuksia. Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisuja 3/2010. Tampereen Yliopistopaino. Tampere.

Turvakotityön kansalliset laatusuositukset (2013) Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Ohjaus 11/2013. Helsinki.

Piispa, Minna & Heiskanen, Markku & Kääriäinen, Juha & Siren, Reino (2006) Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Julkaisuja 225. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Helsinki. Pitkänen Miia (2014) Lapsen kohtaama perheväkivalta, Julkaisematon koulutusmateriaali 16.12.2014. Pohjoisvirta, Riitta (2001) Projekti turvakotityön kehittäjänä. Teoksessa Ojuri, Auli (toim.) Hukasta kukkaan. Naisen tie väkivallasta selviytymiseen. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu 29. Ensi- ja turvakotien liitto. Helsinki, 141–158. Pohjola, Anneli (2002) Pahan säikeitä auttamistyössä. Teoksessa Laitinen, Merja & Hurtig, Johanna (toim.) Pahan kosketus. Ihmisyyden ja auttamistyön varjojen jäljillä. PS-kustannus. Jyväskylä, 42–62. Pohjola, Anneli (2009) Tabut auttamisen paradoksina. Teoksessa Laitinen, Merja & Pohjola, Anneli (toim.) Tabujen kahleet. Vastapaino. Tampere, 69–89.

Ulkoministeriö (2013) Naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen voimaansaattamista valmistelleen työryhmän mietintö. Helsinki. Violence against women – an EU-wide survey. Main results. 2014. Luxembourg: Publications Office of the European Union. http://fra.europa.eu/sites/default/files/fra-2014-vaw-surveymain-results-apr14_en.pdf Överlien, Caroline (2010) Children Exposed to Domestic Violence: Conclusions from the Literature and Challenges Ahead. Journal of Social Work 10(1) 80–97. Överlien, Caroline (2011) Abused women with children or children of abused women? A study of conflicting perspectives at women›s refuges in Norway. Child & Family Social Work, 16(1), 171–80. Överlien, Caroline & Hydén Margaret (2009) Children’s actions when experiencing domestic violence. Childhood 16, 479–496.

Poliisin tietoon tullut rikollisuus (2011) Naisiin ja miehiin kohdistuva puolison tekemä väkivalta vuonna 2011. Tilastokeskus.

47


Asemamiehenkatu 4 A 00520 Helsinki puh. (09) 4542 440

Shutterstock/Naufal MQ

www.ensijaturvakotienliitto.fi www.turvakoti.net

Profile for Ensi- ja turvakotien liitto

Turvakoti työnä  

Selvitys Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten turvakotityön sisällöistä ja vaikutuksista. Apu on tehokasta, mutta avun hakeminen va...

Turvakoti työnä  

Selvitys Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistysten turvakotityön sisällöistä ja vaikutuksista. Apu on tehokasta, mutta avun hakeminen va...

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded

Recommendations could not be loaded