Elo 2011 - 1 by elolehti

1/2011

Sisältö 3

Päätoimittaja Onnellista ja tasa-arvoista uutta vuotta 2011!

Puheenjohtajalta Kiitos kiltavuodesta!

Ellenin kolumni

Gutta cavat lapidem – pisara kovertaa kiveä

Tasa-arvoviikko avarsi maailmankuvaa

Saida suonion artikkeli tasa-arvoviikolta

10 Viiksettömän tunnustukset

herra huu rikkoo rajoittuneita sukupuolimääritelmiä

Helsingin energialla on suunta selvillä

Kirkkovenekapina

Otollista

”Tonttu-ukot hyppii hei, mut’ elämä on kidutusta, ikävää ja kovin synkkää…”

Jenni Leiniäisen raportti ekskusta

havaintoja epätasa-arvoisesta ympäristöstämme

JULKAISIJA: Aikuiskasvatuksen Kilta ry PL 9 00014 Helsingin Yliopisto PAINOPAIKKA: Kopijyvä Oy PAINOS: 100 kpl ELO NETISSÄ: aikuiskasvatuksenkilta.com

PÄÄTOIMITTAJA: Saida Suonio TAITTO: Kirsi Kalliomäki KANNEN KUVA: Kirsi Kalliomäki KILLAN LOGO: Kirsi Kalliomäki OTA YHTEYS: saida.suonio@helsinki.fi

Päätoimittaja

Onnellista ja tasa-arvoista uutta vuotta 2011!

Vaikka uusi vuosi onkin jo aluillaan, palaamme kuitenkin vielä hetkeksi jouluun, joka on toinen tämän lehden teemoista. Joulun valitseminen vuoden vaihteen jälkeen ilmestyvään lehteen ei suinkaan johtunut päätoimittajan lomailusta vaan siitä harkitusta seikasta, että joulua pohtivan ja myös kyseenalaistavan lehden täytyykin olla tyylikkäästi myöhässä. Toinen teema on tasa-arvo, joka tuntuu vuodesta toiseen ajankohtaiselta. Lähdetään liikkeelle tasa-arvon käsitteestä. Tasa-arvoklinikka tiivistää hyvin perusperiaatteen: sen mukaan tasa-arvo ”tarkoittaa jokaisen ihmisen yhtäläisiä mahdollisuuksia tehdä valintoja, kehittyä työssään sekä tulla kohdelluksi ja palkituksi siinä ilman asenteellisia tai rakenteellisia rajoituksia, jotka johtuvat sukupuolesta, iästä, kansallisuudesta tai muuhun henkilöön liittyvästä syystä”. Lisäksi ”tasa-arvoon kuuluu sukupuolten tasa-arvon ohella myös yhdenvertaisuus, eli syrjimättömyys iän, etnisen taustan, kielen, uskonnon, vakaumuksen, vammaisuuden tai sukupuolisen suuntautumisen perusteella”. (Tasa-arvoklinikka.fi.) Entä joulu sitten? Toisille se on kristinuskon mukaisesti Jeesuksen syntymäjuhla, jota vietetään hartaasti esimerkiksi kirkossa hiljentyen. Toisille

joulu sen sijaan on muutama ilmainen vapaapäivä kristittyjen hölynpölyn ansiosta, yhdessäoloa rakkaiden kanssa tai vain hyvä tekosyy shoppailuun. Joillekin se kuitenkin voi olla myös pahin muistutus yksinäisyydestä tai ikävistä muistoista.

Mikä tasa-arvoa ja joulua sitten yhdistää? Mielestäni ainakin yksi merkittävä asia: kristinusko. Wikipedia tosin huomauttaa, että ”joulussa ovat yhdistyneet kristillinen juhla, muinainen roomalainen saturnaliajuhla sekä Euroopan pohjoisten kansojen maatalousvuoden päättäjäis- ja keskitalven juhla (yule)” ja lisäksi ”Suomessa vanha vuodenvaihteenjuhla kekri.” Voimme kuitenkin varmasti olla samaa mieltä joulun nykyisestä kristillisestä vireestä. Tasa-arvoon kristinusko liittyy taas siten, ettei ihmisillä uskonnollisiin perusteluihin vedoten edelleenkään ole samoja oikeuksia yhteiskunnassa. Esimerkit löytyvät helposti vuoden 2010 lehtiä lukemalla. Keskustelupalstoilla on väännetty kättä niin koulujen joulujuhlien virsien laulannasta kuin myös suuren homokeskustelun siivittämänä sukupuolineutraalista avioliittolaista.

Agnostikkona kirjoitan joulun pienellä enkä usko sen kristilliseen sanomaan. En usko myöskään joulupukkiin enkä siihen, että lapsille on hyväksyttävää siitä valehdella. En pidä joulun kulutushulluutta hyvänä enkä joulukinkun syöntiä eettisenä. Uskon kuitenkin jokaisen oikeuteen valita vakaumuksensa ja arvomaailmansa. Joululahjaksi vuonna 2011 toivon yhteiskuntaa, jossa tasa-arvo ja yhdenvertaisuus toteutuisivat entistä paremmin. Siinä onkin myös meille aikuiskasvattajille haastava tehtävä! Toivotankin kaikille onnellista ja entistä tasa-arvoisempaa vuotta! Kiitos myös vuoden 2010 AKK:n hallitukselle uurastuksesta ja onnea tulevalle hallitukselle. Tästä lehdestä saamme kuitenkin vielä lukea vuoden 2010 hallituksen puheenjohtajan tervehdykset. Saida Suonio, päätoimittaja

Puheenjohtajalta

Kiitos kiltavuodesta! Vaikkakin vuosi ja Killan hallitus on jo ehtinyt vaihtua, niin kirjoitan vielä viimeiset puheenjohtajan terveiset teille kiltalaisille. Kiltavuosi 2010 oli täynnä touhua ja mahtavia uusia kokemuksia. Toisaalta vuosi oli myös hieman raskas kaikkine järjestelyineen ja organisointeineen. Kuten olen jo aiemmin maininnut, niin jokainen kiltavuosi on tekijöidensä näköinen, eikä toista samanlaista tule. Niin oli viimekin vuonna. Saimme paljon aikaan, mutta paljon jäi myös tekemättä tai tekisin toisin näin jälkiviisaana. Mutta on myös sellaista, jota en muuttaisi mistään hinnasta. Olen erityisen tyytyväinen viime vuonna tehtyyn fuksitoimintaan. Tuutorit ja Killan omat fuksivastaavat viestittivät Killan ilosanomaa onnistuneesti fuksien keskuuteen heti ensitapaamisesta lähtien. Fuksit ovatkin lähteneet innolla mukaan Killan toimintaan, ja jopa hallitukseen asti. Hienoa! Uusia jäseniä tarvitaan aina lisää, ja mikäs sen mukavampaa kuin saada ihmiset kiinnostumaan järjestötyöstä jo opintojensa alkumetreillä. Toinen asia, jota pidän viime vuonna onnistuneena, on yhteydenpito Suomen muiden kasvatustieteilijöiden kanssa. Vuoden aikana ehdimme tavata toisiamme Specian järjestämillä ainejärjestöpäivillä, kasvatustieteilijäristeilyllä ja super-sitseillä. Kaikista näistä tapahtumista näyttäisi muodostuneen jo perinteitä. Hienoa sekin! Joensuun Kassoksen kanssa meillä oli oma illanvietto marraskuussa. Nämä tapahtumat olivat enemmän tai vähemmän itse organisoituja, mutta ei pidä unohtaa esimerkiksi kasvatustieteen päiviä, joissa on mahdollista tavata myös muita kasvatustieteilijöitä. Viime vuonna toimintamme painopiste ei keskittynyt niinkään ekskuihin tai seminaareihin. Tässä olisikin vinkki uudelle hallitukselle tätä vuotta ajatellen.

Ekskut ja seminaarit ovat kuitenkin tärkeä osa Killan toimintaa työelämän ja opiskelun linkittäjänä. Kannattaa myös aina toivoa hallitukselta ekskukohteita ja seminaariaiheita. Lisäksi kannustaisin uutta hallitusta aktiivisempaan yhteistyöhön muiden järjestöjen tai vaikka Specian kanssa. Uusi hallitus on parhaillaan asettumassa uomiinsa ja suunnittelemassa kuvioitaan tämän vuoden varalle. Sen enempää tietämättä voisin väittää, että tämän vuoden yksi suurimmista projekteista on Killan vuosijuhlat tulevana syksynä. Niiden järjestäminen vaatii paljon työtä ja auttavia käsiä kaivataan. Näistä juhlista tulee varmasti vuoden kohokohta, enkä malttaisi odottaa! Lämmin kiitos vielä teille kaikille edellisestä kiltavuodesta. Nyt olen jättäytynyt hallituksesta ja aion keskittyä enemmän opintoihini. Odotan kuitenkin innolla kaikkia Killan tulevia tapahtumia, joissa aion jatkossakin käydä ahkerasti. Mukavaa kevättä kaikille! Jenni Leiniäinen Vuoden 2010 hallituksen puheenjohtaja 5

Ellenin kolumni

Gutta

cavat lapidem

– pisara kovertaa kiveä

Istutaanpa nyt rauhassa alas ja mietitään,

surkeaan tulokseen vaikutti se, etteivät

mitä ihmettä tarkoittaa tasa-arvo. Kuka on

suomalaislapset syö tarpeeksi hedelmiä

tasa-arvoinen ja kenen kustannuksella?

ja vihanneksia!! Onko se tasa-arvon mit-

Koska sitä sitten ollaan tasa-arvoisia?

tari, kuinka paljon vihanneksia koululaiset

Hmm… Hankalaa, ainakin minusta. Itse

syövät? Voisinkin kanditutkielmassani

käsitän tasa-arvon osana yhdenvertaisu-

selvittää yliopiston tasa-arvon toteutumis-

utta, jossa ihmiset kohdataan ja heitä ko-

ta tutkimalla yliopisto-opiskelijoiden vihan-

hdellaan ihmisinä - ilman ennakkoluuloja

nesten ja hedelmien syöntiä. Näin teen!

tai muita noitavainoja. Kaikki eivät ilmeis-

estikään käsitä tasa-arvoa näin, asiasta

tästä kaikesta yli ja mietitään hetki, mitkä

on myös paha lähteä tappelemaan, sillä

asiat aiheuttavat epätasa-arvoa ja syr-

jokaisella on oikeus käsittää asiat omalla

jintää. Julmin ja typerin asia, joka ei ole

tavallaan. Kuitenkin silmiini pisti Helsingin

koskaan aiheuttanut mitään hyvää, on

Sanomien uutinen 3.12.2010 Unicefin las-

ennakkoluuloisuus. Joo, joo… ennak-

ten hyvinvoinnin tasa-arvotutkimuksesta,

koluulot syntyvät automaattisesti eikä niitä

jossa juhlistettiin sitä, kuinka OECD-ma-

voi estää, blaa, blaa, tiedetään. Mutta

ista Suomi on lasten koulutuksen tasa-

voimme kuitenkin taistella niitä vastaan,

arvon kärkimaa. Surprise!! Suomessa

ottaa selvää asioista ja tutustua erilaisiin

peruskoulu on pakollista! Parhaat naurut

ihmisiin. Ennakkoluuloisuuteen vaikut-

ja pienen paniikkikohtauksen sain kom-

tavat vahvasti stereotypiat tietyistä ihmis-

mentista, jossa todettiin Suomen pär-

ryhmistä. Ovatko kaikki suomalaiset tai

jäävän huonoiten terveydessä. Tähän

valkoihoiset siten myös samanlaisia?

Jos nyt kuitenkin yritetään päästä

Myönnän, olen myös itse ennakkoluuloi-

Koen ennakkoluuloisuuden olevan lähinnä

nen ja teen sen avulla usein luonneana-

pelkoa silloin kun ei ole uskallusta muut-

lyysin ennakkoluulon kohteestani. Annan

taa omaa ajatteluaan.

esimerkin tästä vastuuttomasta ja moraa-

lisesti tuomittavasta käytöksestäni:

kielinen lause: Gutta cavat lapidem – pis-

vihaan turkiksia, joten vihaan ihmisiä,

ara kovertaa kiveä, jolla tarkoitan pienien

jotka käyttävät niitä. Jos näen turkista

tekojen merkitystä isojen asioiden muut-

käyttävän ihmisen (joka jostain syystä

tamiseksi. Ei se itsensä haastaminen niin

usein sattuu olemaan keski-ikäinen

pelottavaa ole, eihän? Ollaan rohkeampia.

Otsikkonani on mahtava latinan-

nainen), koen tämän kyseisen henkilön olevan synnynnäisesti paha, verrattavissa

Ellen Randelin

Hitleriin. Koska koen, ettei kukaan, joka on edes jollain tasolla mieltynyt eläimiin, niihin pikku karvakasoihin, voi käyttää turkista, jos hän ei ole täysi sadisti. Joskus humalapäissäni antauduin jopa huutelemaan hävyttömyyksiä rouvalle, joka oli kävelyttämässä koiraansa minkkiturkissa.

Mutta asiaan. Ennakkoluulot ovat

mielestäni suurin este, että päästäisiin edes lähelle tasa-arvoista yhteiskuntaa. Meidän tulisi haastaa itsemme aina, kun havaitsemme ajattelumme lähentelevän ennakkoluuloisuutta. Meidän tulisi olla rohkeita hyväksymään ihmiset ihmisinä, ei heidän uskontonsa, etnisyytensä, seksuaalisen suuntautumisensa, sukupuolensa, vammaisuutensa, sairautensa tai minkään muunkaan rasittamana.

Tasa-arvoviikko avarsi maailmankuvaa Viime vuonna tasa-arvoviikko järjestettiin

Ensimmäisen päivän aiheena oli sukupuo-

uudelleen 2-4.11. käyttäytymistieteiden

li, ja se houkuttelikin paikalle mukavasti

laitoksen tasa-arvotyöryhmän toimesta.

ihmisiä. Keskustelua käytiin niin naistut-

Pääasiassa opiskelijajäsenet olivat

kimuksesta, kasvatuksessa kuin queer-tut-

hääräämässä tälläkin kertaa. Itsekin olin

kimuksestakin. Toisena päivänä käsiteltiin

mukana sekä ideoimassa, järjestelemässä

ikää, esteettömyyttä ja sitä, minkälaiseksi

että toteuttamassa viikkoa. Tasa-arvo-

“oikeanlainen” opiskelija oletetaan. Kol-

viikolla järjestettiin tasa-arvokahviloita,

mantena päivänä käsiteltiin muun muassa

joihin sai tulla Minervan kirjaston eteen

työelämää, opiskelijoille suunnattuja pal-

kuuntelemaan tunnin välein alkavia alus-

veluita sekä häirintää.

tuksia ja osallistumaan halutessaan keskusteluun. Myös kahvia oli tietysti tarjolla.

Vaikka tiesinkin, että olimme onnistuneet

Toivottavasti myös ensi vuonna riittää

saamaan mahtavia ihmisiä alustajiksi,

intoa ja tekijöitä järjestämään tasa-arvo-

hämmentävää oli silti se, kuinka paljon

viikkoa, sillä silmiä avaavia kokemuksia

keskusteleminen heidän kanssaan avarsi

tarvitaan, jotta jokainen osaisi nähdä

jälleen maailmankuvaani. Varsinkin kes-

omaa napaa kauemmas. Pitää myöskin

kustelut esteellisyydestä jäivät mietityt-

muistuttaa itseään, että tasa-arvo- ja yh-

tämään. Kun omilla jaloilla pääsee, korvilla

denvertaisuusasiat eivät edisty ilman pa

kuulee ja silmillä näkee, ei tule välttämättä

nostusta. Jo herättelevä keskustelu omas-

ajatelleeksi, että joku toinen ei ehkä ole-

sa lähipiirissä tekee tasa-arvotaistelijan!

kaan yhtä etuoikeutettu. Vaatii esimerkiksi valtavasti mielikuvitusta (tai taksin), jotta pääsee pyörätuolilla ylös Siltavuorenpen-

Saida Suonio

kereelle.

Viiksettömän tunnustukset “Missä ton rinnat on?” “Runkkaatko sä käteen vetäen?” “Kumpi sä oikein olet?” Häh?! Yläkoulu oli kivaa aikaa. Olin jo alakoulun loppuvaiheessa alkanut ymmärtää, että jotain outoa on nyt meneillään. Ennen tuota ongelmaa ei ollut. Muille lapsille oli riittänyt, että leikittiin samoja leikkejä. Ei heitä ollut kiinnostanut, että minulla oli veljen vanhat vaatteet päällä ja lyhyet hiukset. Sukupuoleni oli ollut sekä minulle että heille irrelevantti. Yläkoulussa outous paljastui helvetiksi. Yksilönä oleminen ei enää riittänyt - piti olla myös jotain sukupuolta. Valikoima oli kapea ja väkivaltainen: tyttö tai poika. Eikä ihan minkälainen tahansa tyttö tai poika. Piti olla tietynlainen. Valinta ei tapahtunut ilman itkua, mutta helppo se oli. Poikahan ei voinut olla, koska jalkojen välissä ei koreillut kyrpää. Tyttömäinen tyttöys, täältä tullaan! Kuinka tytöksi tullaan? Ainakin hiusten pitää olla pitkät, joten siili piti kasvattaa pois. Ehkä rintaliivit tulisi myös omistaa, vaikka rintoja ei ollutkaan. Seppälästä onneksi löytyi topattuja. Pitää käyttäytyä tietyllä tavalla, sellaisella hallitulla ja alistuvalla. Eli ole hiljaa! Älä ääntele kuten ennen. Vedä vatsaa sisään, jotta kylkiluut näkyvät. Näin alistut. Osoitat tottelevasi. Muut eivät pidä yritystäsi tarpeeksi vakuuttavana. Täytyy yrittää kovempaa. Tervetuloa anoreksia.

Sinä auttaisit minua olemaan todellinen tyttö. Neuvot minut toimivampien tapojen äärelle ja änget sormesi kurkkuuni juuri sitä kaivatessani. Kiitos. Tuhosit nuoruuteni etkä edes onnistunut tekemään minusta tyttöä. Ainoastaan sekasikiön, jonka muut jättivät rauhaan, koska yksikin väärä sana olisi laittanut luodin aivojen läpi. Pelleily tyttönä jatkui lukioon asti. Ihmiset ympärillä olivat kasvattaneet jo muutamia aivosoluja teini-iän jäädessä taakse ja sukupuolivalikoiman kapeus alkoi hieman purkautua. Voit olla tyttö, vaikka et näyttäisikään samalta kuin kaikki muut! Voisitko olla poika, vaikka kulkuset eivät helisekään? Kokeillaan. Kuinka pojaksi tullaan? Ympärille katseleminen ja monkey-see-monkey-do -asenne vie yllättävän pitkälle. Itselläni se johti machoidiootin syntymiseen. Käytökseltäni olin sovelias, vaikka sisällä jylläsi pahemman luokan sovinistisika. Peiliin katsoessa alkoi itkettää. Ei tämäkään toiminut. Luovutan. En jaksa normeja. Katsokoot minua outona. Meikkaan, vaikka käytän miesten kauluspaitaa. Käyn miesten vessassa, vaikka minua yritetään häätää muualle. En käytä rintaliivejä, vaikka saankin sen takia häveliäitä katseita.

Sitten törmään pelastajaani. Termiin, joka määrittelee minut. Transgenderi – henkilö, joka ei identifioidu mieheksi eikä naiseksi. Siinä! Tuo minä olen! Kävelen polleana kadulla. Minullakin on nyt termi. Määritelmä, joka takaa sen, että voin olla kokonainen yksilö taas. Yleistä on, ettei kukaan tiedä saati ymmärrä, mitä transgenderi tarkoittaa. Monet ovat kuvitelleet minun olevan intersukupuolinen. Harvemmin jaksan korjata. Ainakaan eivät ajattele minun olevan mies tai nainen. Myöhempi tarkastelu nuoruuteni sukupuolisekametelisoppaan näyttäytyy minulle täysin päättömänä. Kaikki vaikutukset tulevat ulkopuolelta. Miksi oli niin vaikeaa istua alas ja kysyä itseltään: ”Mitä kuuluu? Miltä tuntuu? Älä välitä siitä, mitä muut sanovat sinulle. Mitä sinä koet olevasi?” Vastaus olisi teininä ollut sekava ja valheellinen, koska sukupuolinormit roikkuivat minusta kuin omenat puusta. Ne hallitsivat kaikkea: sitä, kuinka muut määrittivät minua, mutta vielä pahemmin sitä, kuinka itse määritin itseni. Uskoin todella olevani tyttö ja tämä uskomus alkoi särkyä vasta kun tajusin, ettei ole pakollista olla masentunut ja itsemurhaa pohdiskeleva. Vuodet kuluivat, teini-ikä vaihtui varhaiseen aikuisuuteen ja tuli omenapuun aika keventää itseään. Jotkut omenat karisivat helpommin kuin toiset, joitain on saanut vetää irti kynsin ja hampain. Tuskinpa niitä kaikkia koskaan saakaan irti. Sen ihmiset ja yhteiskunta takaavat. Niin voimakkaasti sukupuolinormit meissä kaikissa yhä roikkuvat.

Jos nyt istun alas ja kysyn itseltäni, millaiseksi koen itseni, voisin vastata monella eri tavalla. Olen ystävä, rakastaja, lapsi, sisarus, filosofi, vegaani, realistinen utopisti. Ennen kaikkea kuitenkin Huu, yksilö. Vastaukseeni ei kuulu sukupuoleen liittyviä termejä, ellei tiettyjä negaatioita lasketa. Olen ei-nainen ja ei-mies. Inhoan negaation kautta määrittelemistä ja varsinkin siihen pakottamista. Kaikkein eniten inhoan kuitenkin ihmisiä, jotka eivät hyväksy negaatioita vaan vaativat jotain positiivista määrittelyä. Koska rakastan viiksien koskettelua ja nautin niistä esteettisesti, käytän niitä analogiana sukupuoli-identiteetille.

Olet siloposkinen ja olet onnellinen. Astut huoneeseen, jossa kaikilla muilla on viikset. Tämä saattaa jäädä sinulta huomaamatta, koska viikset eivät välttämättä ole sinulle yksinkertaisesti kovin tärkeitä. Miksi olisivat? Sinulla ei ole viiksiä. Olet silti onnellinen. Tuntuisi absurdilta määritellä itsensä ei-viikselliseksi, aviikselliseksi. Eikä tässäkään vielä kaikki. Muut miettivät, mikä on viiksiesi todellinen laita. Missä ne ovat? Millaiset ne ovat? Sinua ei kohdata yksilönä ennen kuin jonkin sortin selko viiksiesi tilasta on saatu. Toteat, ettei sinulla ole viiksiä. What’s the big deal? ”Ei ole mahdollista!”, muut toteavat. ”Kaikilla on viikset.” Tilanne eskaloituu ja sinua hermostuttaa. Lopulta luovutat. Et jaksa vääntää huoneessa olevien viiksellisten kanssa. Kaivat takataskusta tekoviiksesi ja lättäät ne paikalleen. ”Toverit, kas tässä sen näette! Tällaiset minun viikseni ovat. Voimmeko nyt jatkaa?” Muut myhäilevät ja siirrytte eteenpäin. Sinulla on viikset, joten olet yksilö. Selvisihän se. Haluaisin, ettei minua pakotettaisi määrittelemään itseäni transgenderiksi – varsinkaan tilanteissa, joissa sukupuolen ei kuuluisi olla millään tavalla relevantti. Haluaisin, että ihmiset kykenisivät näkemään sukupuolen kontekstina, joka ei ulotu kaikkiin ihmisiin. Haluaisin, ettei

minun ihmisarvoni olisi kiinni sukupuolesta. Jos sukupuoleni puuttuminen ahdistaa sinua, se on sinun ongelmasi, ei minun. On väkivaltaista pakottaa ihminen kantamaan tekoviiksiä mukanaan kaikkialle. Sukupuolinormeista luopuminen tai edes niiden vaikutuksien minimalisoiminen on vaikeaa ja saattaa tuntua monille mahdottomalta tehtävältä. Monilla myös nousee viha pintaan. Tämä on reaktio, jota olen aina jaksanut ihmetellä muissakin kuin sukupuoleen liittyvissä aiheissa. Viha tuntuu kumpuavan siitä, että koetaan oma identiteetti uhatuksi – ikään kuin se, että minut ja muutamat muut voitaisiin katsoa yksilöiksi, repisi keneltäkään viiksiä päästä. Jokainen voi minun puolestani pitää viiksensä. Kuten sanoin, koen ne itse asiassa kauniiksi monella eri tasolla. Sanoin myös olevani realistinen utopisti. Tajuan, kuinka mahdottomalta ehdotukseni kuulostaa. Tajuan, kuinka vaikea ihmisten on edes ymmärtää sitä, että on olemassa jotain muutakin kuin miehiä ja naisia. Näin ollen yrittänen ehkä vielä turauttaa itselleni pari haiventa nenän alle. Jos se ei onnistu, menen ostelemaan tekoviiksiä. Vaikka se vähän itkettääkin. Herra Huu

Suuntaa antavia käsitteitä Transihmiset (sateenvarjotermi) - transsukupuoliset, transgenderit ja transvestiitit: Transsukupuolisten sukupuoli-identiteetti ei täsmää syntymässä määriteltyyn sukupuoleen. Transgenderit eivät identifioidu sukupuoli-identiteetiltään miehiksi eivätkä naisiksi. Transvestiitit omaavat tarpeen ilmaista itseään vastakkaisen sukupuolen roolissa kuin mitä itse kokevat olevansa. Intersukupuoliset eivät ole fyysisiltä ominaisuuksiltaan yksiselitteisesti miehiä eivätkä naisia. Lisätietoa: http://www.transtukipiste.fi/

Eksku

Helsingin Energialla on suunta selvillä Keskellä Kamppia kohoava Sähkötalo saattaa usein jäädä ihmisiltä huomaamatta. Rakennuksen ohi kiirehditään metroon, viereiseen kauppakeskukseen ostoksille tai Tennispalatsiin elokuviin. Kiltalaiset päättivät kuitenkin antaa aikaa tälle Alvar Aallon suunnittelemalle rakennukselle ja kävivät tutustumassa, mitä sen uumenista löytyy. Emme kuitenkaan pysähtyneet kahville tai käyneet lääkärintarkastuksessa, vaan suunnistimme suoraan kolmanteen kerrokseen, jossa avautuivat Helsingin Energian pääkonttorin ovet. Siellä meitä oli vastassa henkilöstön kehittämispäällikkö Leena Nuuttila sekä hr–suunnittelija Heidi Tuomaala. Nyt oli aikaa juoda kahvikupponen ja syödä tarjolla olleita kanaleipiä, mutta emme me sen takia tulleet. Tarkoituksena oli tutustua muuta-

man tunnin aikana Helsingin Energian, tuttavallisemmin Helenin, henkilöstönkehittämistoimintaan. Kasvatustieteilijätaustaiset Nuuttila ja Tuomaala kertoivat meille perustietoja organisaatiosta, mutta pääpaino oli strategialähtöisessä osaamisen johtamisessa. Osaamisen ja johtamisen kehittäminen perustuu Helenillä IIP -kehittämismalliin. IIP on lyhennys sanoista ”Investors in People”. IIP:n avulla pyritään parantamaan organisaation suorituskykyä ja se perustuu kolmeen pääperiaatteeseen: suunnitteluun, toteutukseen ja arviointiin. Helenillä nähdään, että IIP:n avulla he lisäävät tuottavuutta ja saavat osaamispääomansa esiin. Toisin sanoen he ymmärtävät, miten asiat liittyvät toisiinsa.

Kuva: Helsingin Energia

Jatkuva parantaminen niin johtamisen kuin henkilöstön kehittämisen osa-alueilla on edellytys IIP:n toiminnalle. IIP toimiikin osaamisen ja johtamisen tukena. – Toimintamallin perusajatus on se, että meillä on suunta jo selvillä, mutta kukkulalle kiipeäminen on vielä haasteena, selventää Nuuttila.

IIP:n kolme periaatetta IIP koostuu siis kolmesta pääperiaatteesta: suunnittelusta, toteutuksesta ja arvioinnista. Nämä muodostavat keskenään syklin, ja jokainen toiminto seuraa toista jatkumon lailla. Suunnitteluvaiheessa lähtökohtana on liiketoimintastrategian sisäistäminen. Nuuttilan mukaan tämä tarkoittaa käytännössä sen ymmärtämistä: ”Miksi teen työtäni?”. Tärkeiksi tekijöiksi muodostuvat myös oppimis- ja kehittämisstrategiat, joiden tehtävänä on tukea organisaation tavoitteiden saavuttamista. – Ei pidä unohtaa, että kehittyminen on myös itse työ, Nuuttila tähdentää. Henkilöstöjohtamisen periaatteiden hallitseminen takaa kaikille yhdenvertaiset kehittymismahdollisuudet. Johtamisen periaatteiden selkeän määrittelyn ja ymmärryksen kautta esimiehet saavat avaimet osaamiseen, jota he tarvitsevat johtaakseen ja kehittääkseen henkilöstöä tehokkaasti. Seuraavassa vaiheessa keskitytään organisaation suorituskyvyn parantamiseen käytännössä. Suunnitelmien toteuttamiseksi esimiehet johtavat ja kehittävät henkilöstöä aktiivisesti. Henkilöstön työpanosta organisaatiolle arvostetaan ja siitä annetaan tunnustusta. Päätöksentekoon osallistamalla ja valtuuttamalla pyritään rohkaisemaan työntekijöitä vastuunottoon. Näitä periaatteita noudattamalla henkilöstö oppii ja kehittyy tehokkaasti. Tärkeä osa IIP –prosessia on toiminnan arviointi. Organisaation suori14

tuskykyä mitataan ja arvioidaan eri mittareiden avulla. Tarkoituksena on saada konkreettisesti selville, mitä on saavutettu. Mittauksilla pystytään myös todistamaan henkilöstöön investoinnin positiivinen merkitys organisaation suorituskykyyn. – Henkilöstön kehittäminen on hömppää ja pehmoilua niin kauan, kunnes todistamme, että henkilöstöön panostamisesta on oikeasti hyötyä, Nuuttila huomauttaa. Lisätietoa IIP:stä http://www.investorsinpeople.co.uk http://www.laatukeskus.fi

Energia-alan monitoimitalo Helsingin Energia kuuluu energiayritysten kärkijoukkoon. Heleniläiset pyrkivät ratkaisemaan 400 000 asiakkaansa monipuoliset energiatarpeet ekotehokkaasti, toimintavarmasti ja taloudellisesti. Organisaatiossa työskentelee kaiken kaikkiaan n. 1500 henkilöä, joista suurin osa toimii energiantuotannon tai kunnossapidon tehtävissä. Työntekijöiden koulutustausta on yleisimmin tekninen, ja 72 % henkilöstöstä on miehiä. Helsingin Energialla on työnantajana monia vahvuuksia. Organisaatio toimii muun muassa eettisin periaattein ja vankalla arvopohjalla. Lisäksi sillä on tarjota monipuolisia ja mielekkäitä työtehtäviä. Helsingin Energia myös tukee ja kehittää aktiivisesti henkilöstön osaamista. Helsingin Energian nettisivut: http://www.helen.fi Jenni Leiniäinen

Kirkkovenekapina Varoitus! Kirjoittaja yrittää saada sinut näkemään ympäristösi toisin.

Yhtenä päivänä se vain iski lopullisesti, viimeinen pisara sisälläni vellovaan mereen. Tuijotin ikkunasta ulos ja olin tukehtua iltateeheni. Korttelin toisella puolella, kaikkien pihapiirin talojen kattojen yllä oli syttynyt valo. Kummallinen rakennelma, jonka funktiota olin jo aikaisemmin ihmetellyt, oli nyt valaistu sisältä päin ja ilmiö oli pettämätön. Hökötys paljastui koko pihapiiriä valaisevaksi, valtavaksi fallokseksi. Olin järkyttynyt ja innostunut samanaikaisesti näkemästäni. Oli aika ruveta toimiin. Naapurirakennuksen valofallos linkittyi mielessäni ajatusketjuun, jota yritän tässä hieman avata. Kun tarkastelee taiteen historiaa – joka toki kuvastaa aina aikaansa – voi huomata siinä hallitsevan sukupuolten välisen epätasa-arvon. Edes taiteellisin keinoin eivät monet naiset ole saaneet ilmaista itseään ilman väheksyntää: tunnetuimmat taiteilijat ovat aina olleet miehiä, eikä naisen paikka ole ollut maalauksen äärellä. Naisen rooli taidehistoriassa, hyvin kärjistetysti sanoen, on ollut maalauksen eroottisena alastomana, muotokuvamallina tai statistina osana vaikkapa maisemaa. Valkoisten miesten luomaa taidetta on se, mitä useimmin näemme, kun avaamme taidehistoriasta kertovan kirjan sivun tai menemme sisään mihin hyvänsä taidemuseoon. Fallos taas

on kuvanveistosta rakennustaiteeseen käytetty, vuosituhansia vanha miehisen voiman symboli, jonka kanssa feminiinisen vastineen, tutuista tutuimman kirkkoveneen, on vaikea lähteä kilpailemaan. Ainuttakaan kirkkovenettä ei ollut näkyvillä, kun viime kesänä kävin Pariisin nykytaiteen mekassa, Centre Pompidoussa. Päänäyttelyn nimittäjänä oli yksinkertaisesti naisten taide. Naisten taide! Teemat ja tekniikat heittelivät aivan laidasta laitaan: tarjolla oli niin maalauksia, tekstiilitaidetta kuin veistoksiakin. Mieleenpainuvimmat työt olivat kuitenkin feminististen sanansaattajiemme, Guerrilla Girlsien, valtavat, seinänkokoiset posterit iskulauseineen, jotka kritisoivat miesten ylivaltaa taiteen kentällä (heistä lisää myöhemmin). Taiteilijat oli siis valittu puhtaasti sukupuolen perusteella, mikä herätti itsessäni hämmennystä ja ärsytystä: kuinka määrittää naistaiteilija tai naistaide ja onko se lainkaan tarpeellista tai sopivaa, etenkään taiteen kentällä? Näyttelyn tarkoitusperät olivat kuitenkin hyvät ja sen tarjonta erittäin laadukasta. Minun oli vain myönnettävä itselleni, että tämä on nykytilanne. Naisten taiteen nostaminen esiin näin suuressa mittakaavassa on tarpeen, jotta edes nyt voimme jatkaa tasa-arvoisemmalta, puhtaalta pöydältä.

Näyttelyssä pysähdyin siis pitkäksi aikaa ihailemaan räikeitä, valtavia julisteita, joita kukaan ei voi ohittaa lukematta: ”Do women have to be naked to get into U.S. museums? Less than 3 % of the artists in the Met. Museum are women, but 83 % of the nudes are female.” (tieto osoitteesta www.guerrillagirls.com). Vuodesta 1985 Yhdysvalloissa toiminut anonyymien feministitaiteilijoiden rähinäryhmä Guerrilla Girls on tempauksillaan, esimerkiksi postereillaan ja performansseillaan, pitänyt taidemaailman jatkuvasti hereillä. Sovelletaanpa Guerrillojen filosofiaa pääkaupunkimme oloihin: stadin paraatipaikkoja hallitsevat historian merkkihenkilöiden näköisveistokset. Polleina poseeraavat muiden muassa Mannerheim, Aleksanteri II, Aleksis Kivi, J. L. Runeberg ja niin edel-

leen, siinä missä tunnetuin naisemme on Havis Amanda: eri naisten osista muotoiltu alaston, joka omana aikanaan herätti suurta pahennusta estottomuudellaan. Missä on Tarja Halosen selkä suorana ja leuka korkealla kohoava veistos muiden merkittävien, suomalaisten poliitikkojen rinnalla? Halosen patsas olisi muuten toteutuessaan maamme ensimmäinen tunnettua naista esittävä näköisveistos. Jatkan kyselyäni: miksi Rautatieaseman miehet ovat ”kivimiehiä”, missä ovat rivistössä lamppuja pitelevät, kansalle valoa tuovat kivinaiset? Entä Kolme seppää, nuo Suomen rakentamista symboloivat, dynaamiset, työtä tekevät miehet? Missä kerrotaan naisten vastaavasta panoksesta isänmaalleen?

Kuva: Kirsi Kalliomäki

Hakaniemestä löydämme vastauksen. Ympyrätalon vieressä kohoaa upea muistomerkki Sodanajan naiselle, mutta hetkinen! Sehän on jälleen valtava fallos: maskuliinista energiaa huokuva kivinen paasi kohoaa kohti korkeuksia, sen kovuus ei varmaankaan petä isänmaataan vaan kestää vuodesta toiseen. Taiteilijan kommentti teoksestaan on, että ylöspäin suuntautuva muoto kuvaa tulevaisuutta. Niin tai näin, silti mielestäni on tarpeeksi ironista, että alun perin teoksen piti koostua useista pronssisista naisfiguureista, mutta tekijä on kuitenkin päätynyt isoon, betoniseen seisokkiin ja jättämään naisen jalustan reliefiaiheeksi. Kiitin ja kumarsin ja siirryin kohti seuraavaa kohdetta. Vuonna 2010 alettiin jo hyvän aikaa ennen teoksen paljastamista puhua Pekka Jylhän naisveistoksesta ”Odotus”. Omat odotukseni olivat ainakin kovat – etukäteen jo kohuttiin, että veistoksen naisella on tennarit jalassa, kuinka nykyaikaista, kuinka epätavanomaista! Suuntasin omat tossuni kohti Kaivopuistoa katsomaan tätä ihmetystä. Nykyaikaisuus kuitenkin jää puhtaasti tennareihin: veistos kuvaa naista, joka maha pystyssä tähyilee merelle, odottaa miestään kotiin. Moni varmasti muistaa vuodelta 2007 Mimosa Palen veistoksen ”Mobile female monument”, tuon vaginan pyörillä. Pale onnistui täydellisesti siinä, mitä varmasti halusikin, eli synnyttämään raivoisaa keskustelua taideteoksellaan. Onko sopivaa kuljetella pitkin kaupun-

kia koko näkyville levitettyä komeutta ja tarjota vastaantulijoille visiittiä punaisessa hämärässä? Missä menee yksityisen ja julkisen raja? Monen vastaus viehkolle veistokselle oli, että ei ainakaan tässä: hävyn kuvaaminen julkisesti on hävytöntä. Samaan aikaan samalla kadulla mainosten puolialastomat naiset myyvät hepeneitä kuluttajille räikeän eroottisin viestein, mikä toki on hyväksyttävää, onhan mainoksella markkinataloudessa rahalla lunastettu eli täysin oikeutettu tilansa meidän kaikkien nenän alla. Päätin kierrokseni Olympiastadionin tornille, tuolle falloksista uljaimmalle ihanassa kaupungissamme. Tornia kunnostetaan ja pian se paljastetaan kävijöille entistä upeampana. Stadionin edessä juoksee ikuista matkaansa Paavo Nurmi, yksi suorituskykyä uhoava kansallissankari lisää. Takaisin keskustaan. Musiikkitalon ympäristö puistoineen olisi mahdollisuus jollekin uudelle, vapaammalle tilalle, etenkin arvomaailmaltaan. Kannatan kansalaiskeskustelun käymistä sen suhteen, mitä ihmiset haluaisivat uudella tilallaan tehdä yksityisen rahan päätöksenteon sijaan. Itse ajattelin asiaan ainakin vaikuttaa: tarpeen tullen tulen olemaan se, joka levittää sanaa ja järjestää performanssia vapaan ja tasa-arvoisen julkisen tilan puolesta. Kirsi Kalliomäki

Otollista

”Tonttu-ukot hyppii hei, mut’ elämä on kidutusta, ikävää ja kovin synkkää…” Viime joulun Elossa kirjoitin joulun tuoman kulutushysterian järjettömyydestä ja siitä, kuinka hullua on viettää kulutusjuhlaa länsimaissa, kun suurin osa ihmisistä kokee puutetta ja kärsii. Jouluksi 2010 elämänpiirini on onneksi laajentunut - sisäänpäin. Olen työvoimapoliittisen koulutustyöni vuoksi alkanut nähdä myös kotoisen kurjuuden koko mitassaan. Gösta Sundqvistia lainaten on ”koko väki leipää jonotellut ja turkisliikkeen ikkunaa monotellut, moni on jo pudonnut leikistä…” Istuva hallitus leikkasi alle 25-vuotiaiden toimeentulotukea ja antoi mahdollisuuden laskea kaikkein köyhimpien elintasoa jopa 40 prosenttia. Järkyttävää! Vielä kymmenen vuotta sitten luokkayhteiskunnasta puhuminen pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa olisi tuntunut kaukaiselta ja vähän hölmöltä. Nyt se on arkipäivää ja valitettavasti reagoimme sosioekonomiseen eriarvoisuuteen samalla tavalla kuin niissä yhteiskunnissa, joissa äärimmäinen köyhyys ja rikkaus ovat aina kohdanneet – katsomalla muualle. Onko todella niin, että koska emme ole koskaan joutuneet makaamaan lattialla, emme oikeasti tiedä, miltä sänky tuntuu?

Naureskellessamme höperöille rikkinäisiä sukkahousuja ja tyhjiä jogurttipurkkeja säästäville mummoille olemme ehkä unohtaneet, että pari sukupolvea sitten asiat olivat täälläkin toisin. Entä millainen on yhteiskunta, jossa sosiaalisen eriarvoisuuden annetaan kasvaa? Komparatiivein: turvattomampi, vieraampi, epäreilumpi ja – sanalla sanoen – huonompi. Esimerkkejä löytyy maailmalta pilvin pimein, etsimättäkin. Freireläistä viisautta mukaillen osaton ei voi jäädä odottamaan, että valtaapitävät muuttavat tilanteen, vaan sorretun täytyy itsensä lisäksi vapauttaa myös sortajansa. Rooliteorian mukaan yhteiskunnan konventiot ja kollektiiviset arvot urauttavat ihmiset niihin positioihin, joihin he lopulta yhteisössään sijoittuvat. Suodattamalla omat intressinsä ja odotuksensa yhteiskunnallisen linssin läpi he kuitenkin jatkuvasti tulkitsevat omaa rooliaan. Samalla he vaikuttavat omalla panoksellaan myös vallitseviin yhteiskunnallisiin arvoihin vaatimalla arvojaan vastaavia positioita ja oikeuttaen niiden olemassaolon – vain olemalla olemassa.

Minulle kasvatustiede edustaa sitä ainoaa pysyvää – muutosta. Leninin mukaan muutoksen läpiviemiseksi tarvitaan tiedostavan etujoukon johtama joukkovoima. Vanha Vladimir toki puhuu tässä yhteydessä vallankumouksesta, mutta vallankumouksellisuus ei välttämättä vaadi itse vallankumousta. Kasvatustieteilijä voi halutessaan olla se, joka kylvää muutoksen siemenen, painaa POWER-nappia, kääntää virta-avaimesta, avaa padon, ottaa ensimmäisen askeleen, poistaa sokan, pukkaa Stigan vauhtiin tai aloittaa lähtölaskennan. Jotain, mikä sysää muutoksen liikkeelle ja osoittaa sen tarpeen. Ehkä hänellä on myös idea siitä, miten se tehdään. Elämme aikaa, jona kaikki politiikka on talouspolitiikka. Tässä ajassa raha on jumala ja ekonomi profeetta. Ehkä kulman takana on kuitenkin aika, jolloin huomaamme myös ihmisen. Jokaisen ihmisen. Otto Ripatti

Otsikon laina: Ismo Alanko, “Masentunut Ameeba”

Kuva: Johanna Snellman

Aikuiskasvatuksen kilta ry Oppimiskeskus Minerva PL 9 00014 Helsingin yliopisto aikuiskasvatuksenkilta.com elo-lista@helsinki.fi

ISSN 1797-5719 (painettu) ISSN 1797-5727 (verkkolehti)