Fundamentals of Corporate Finance, 3rd Edition – Ebook PDF Version
https://ebookmass.com/product/fundamentals-of-corporatefinance-3rd-edition-ebook-pdf-version/ (eBook PDF) Gapenski’s Fundamentals of Healthcare Finance, Third Edition
Dr. Marco Da Rin is an Associate Professor of Finance at Tilburg University, and previously held positions at the London School of Economics, Bocconi University (Milano, Italy), at the University of Torino, and the Universitat Autónoma de Barcelona. His research focuses on entrepreneurial finance, venture capital, private equity, and public policy for entrepreneurship. His academic articles have been published in leading scholarly journals and have been covered by the business press, including The Economist, Forbes.com, venture capital and private equity online magazines, and national business papers. He has been a consultant to several international organizations including the European Commission, the OECD, and the United Nations, as well as regional governments and private companies. He has advised and contributed to several start-ups.
Dr. Thomas Hellmann is the DP World Professor of Entrepreneurship and Innovation at the Saïd School of Business, University of Oxford. He previously was faculty at the Stanford Graduate School of Business and the University of British Columbia (Vancouver, Canada), as well as holding visiting positions at Harvard Business School and Wharton. He is a pioneer of the academic literature on entrepreneurial finance, with numerous scholarly contributions to venture capital, entrepreneurship, innovation, and public policy. His consulting clients include the World Economic Forum, Barclays Bank, and countless start-up companies. He is the founder of the NBER Entrepreneurship Research Boot Camp. He serves as the Academic Advisor of the Oxford Foundry, and the Academic Director of SBS Entrepreneurship Centre. Most recently he led the launch of the Creative Destruction Lab at Oxford.
Marco and Thomas met in 1989 at Stanford University during their PhD in Economics. Studying in the heart of Silicon Valley they discovered a passion for entrepreneurial finance, starting a scientific collaboration that resulted in several high-impact academic studies. Throughout their careers they designed and taught numerous entrepreneurial finance courses in many countries at the undergraduate, graduate, MBA, and executive levels. This is how they recognized the need for a modern entrepreneurial finance book that would explain the subject in a rigorous and accessible way.
To Sofia, for her loving patience, and to Cristiana, for her joyful laughter.
To Anne and Sophie, whose love and support made all the difference.
Acknowledgments
We are indebted to numerous people for the support and feedback we received in writing this book. We are particularly grateful for the insightful feedback we received from Alex Brabers, Wendy Bradley, Jim Brander, Brian Broughman, Geraldo Cerqueiro, Paul Cubbon, Carolina Dams, Qianqian Du, Gilles Duruflé, Gary Dushnitsky, Frank Ecker, Chuck Eesley, Ed Egan, Shai Erel, Michael Ewens, Andrea Fosfuri, Rik Frehen, Tim Galpin, John Gilligan, Martí Guash, Deepak Hegde, David Hsu, Anne Lafarre, Kelvin Law, José Liberti, Laura Lindsey, Richard MacKellar, Sophie Manigart, Gordon Murray, Ramana Nanda, Oliver Hart, María Fabiana Penas, Ludovic Phalippou, David Robinson, Christoph Schneider, Paul Schure, Merih Sevilir, Veikko Thiele, and Justin Tumlinson.
We are particularly thankful for the excellent research assistance provided by Neroli Austin, Vin Dogre, Carolyn Hicks, Dunhong Jin, Adrian Johnson, Anantha Krishna, Che Mitchell, Alexander Montag, and Joanna Stachowska.
We are thankful to the many investors and entrepreneurs with whom we had the privilege of interacting in numerous ways. We also greatly benefited from suggestions and encouragements from the students we had the pleasure of teaching all around the world. Unbeknownst to them, we professors learn as much from our students as they (hopefully) learn from us.
Preface for Students
Entrepreneurial finance has become a popular subject. Looking at how start-up companies try to disrupt markets and bring change to society is exciting. It also poses some concrete business challenges: How do investors pick winners? How do they finance growth? How do entrepreneurs manage to attract interest from investors? How does financing contribute to a venture’s success and generate economic benefits and financial returns? Yet entrepreneurial finance can also be confusing and complex, full of jargon, not to mention lots of hype.
Our view is that to become an expert and make sense of the complex world of entrepreneurial finance, one needs to understand not only what is happening, but also why it is happening. This is what this book is for!
Why do we need a new book for all this? Why is a corporate finance, or entrepreneurship book not enough? A good corporate finance book can help us to understand the world of investors, and a good entrepreneurship textbook the world of entrepreneurs. The key to entrepreneurial finance, however, is to understand how these two worlds clash, combine, and ultimately create financing solutions suitable for innovative start-ups. Corporate finance books focus on the financing of mature companies that mainly issue stocks and bonds. Entrepreneurial ventures have very different financing needs. They need financial arrangements suitable for a highly uncertain environment. There is much more diversity among the various types of venture investors, which matters because these investors often get closely involved in the business. As for entrepreneurship books, they typically touch upon the venture’s funding needs but rarely look at the fundraising process itself, explore the dynamic implications of financing choices, or clarify the numerous differences across alternative investor types.
This book is grounded in academic principles. The research foundations draw mostly on the core disciplines of finance and economics. In addition, we include insights from entrepreneurship, strategic management, marketing, organizational behavior, law, accounting, public policy, and other related fields, which enrich our understanding of the investment process.
This book is also steeped in practice. Throughout the book we constantly move between concepts and application. We augment the main text with analysis of data and practical examples that are placed into boxes, tables, and figures. The book follows the story of a fictional start-up, called WorkHorse, that was started by students just like you. We use this simple, yet realistic, story to bring alive numerous key concepts developed in the text and to illustrate how they are applied in practice. The book also contains several short real-world examples, drawn for a wide variety
of sectors and countries. Finally, the book provides numerous practical learning tools, including summaries, review questions, and spreadsheets. These are available on the book’s website (www.entrepreneurialfinance.net).
Entrepreneurial finance operates in a fast-moving environment, where investment models frequently change over time. Crowdfunding, for example, did not exist a decade ago but is becoming an established part of the entrepreneurial ecosystem. A decade from now, we expect that new models will have developed and that current ones will have evolved, too—hence the importance of understanding the fundamental drivers of the entrepreneurial finance process. Are you ready?
Preface for Instructors
Entrepreneurial finance is increasingly taught across a wide range of higher educational institutions, primarily in business schools, but increasingly also in engineering schools, law schools, and business economics departments. In many cases, the subject is taught in a stand-alone elective course, like Entrepreneurial Finance or Venture Capital. In other cases, the material is taught as part of an entrepreneurship or financial management course. This book is meant for all these kinds of classes.
The primary audience for this book is students in MBA, Masters in Finance (MSc), and advanced undergraduate courses. Additional audiences include other master and doctoral-level students in business disciplines. The book is also suited for practitioners, such as aspiring or first-time entrepreneurs, and venture teams in accelerator programs. First-time venture investors, such as venture capital associates, angel investors, and corporate investors will also find what they need in this book. Finally, the book is suitable for executive education, as well as entrepreneurship courses at technical universities that teach scientists and engineers about venture formation.
The book takes a pedagogical approach based on five fundamental pillars. First, the book is firmly rooted in academic research. We ourselves have actively contributed as researchers to the entrepreneurial finance literature for over 20 years. We are motivated to translate the academic frameworks and insights into common language that general audiences can understand and benefit from. Our own background is in finance and economics, but we have made deliberate efforts to include insights from many other academic disciplines, especially entrepreneurship, strategic management, organizational behavior, marketing, law, human resources management, accounting, and public policy.
Second, this book aims to provide concrete insights and tools that students can practically apply. We develop several novel practical tools based on the concepts developed in the text. One is the Venture Evaluation Matrix, which is a qualitative framework for analyzing the attractiveness of a business plan. Another is a financial projections spreadsheet that students can use to analyze WorkHorse’s financial projects or to develop their own projections. As readers proceed from chapter to chapter, they will discover more tools. These tools and several additional materials are freely available on the book’s website (www.entrepreneurialfinance.net).
Third, we take a global perspective, reflecting the increasingly global nature of entrepreneurial finance. We anchor our book in the U.S. model, but we frequently discuss alternative approaches, practices, and examples from other countries.
We believe this approach is appropriate for both U.S. and non-U.S. audiences. U.S. audiences will look for U.S. practices as their initial reference point but will want to know more about other parts of the world too. Non-U.S. audiences understand that the U.S., and especially Silicon Valley, is the epicenter of entrepreneurial finance and thus constitutes a useful benchmark for other countries. They will therefore be eager to understand the U.S. model and then relate it back into their own institutional context.
Fourth, we provide a comprehensive overview of the entire fundraising process, with particular attention to the diversity of investor types. We strive to provide an understanding of why things are done in certain ways and how the various steps in the process are interconnected with each other. For this reason, the first chapter introduces two overarching conceptual frameworks that structure the content of the book. The first framework, called FIRE, describes how entrepreneurs and investors interact over the fundraising cycle. The second framework, FUEL, explains in detail how different types of investors themselves function.
Fifth, we conceived the story of a fictional start-up (WorkHorse) to create a comprehensive illustration of key concepts. The story unfolds through a sequence of boxes that are weaved into the main analysis. It is an educational tool that vividly illustrates and applies all the core concepts with a simplified, yet realistic, story. Its dynamically consistent storyline also allows students to appreciate how the numerous aspects of entrepreneurial finance are interconnected.
This book assumes very little prior knowledge of entrepreneurship and finance. Students will benefit from understanding basic business vocabulary (e.g., what marketing is), and it helps to have a basic understanding of finance fundamentals, such as risk and returns. The remaining concepts are introduced if and when needed. Importantly, however, this book has not been “dumbed down” to make it more appealing to a mass audience. Our approach is instead to take the reader step by step through material of increasing complexity.
We enrich the main text with analysis of data and practical examples that are placed into boxes, tables, and figures. While the academic foundations inform all of our analysis, we choose to keep the main text uncluttered. Consequently, all academic references are put into endnotes.
The book is accompanied by several additional materials freely available online at the book’s website (www.entrepreneurialfinance.net). These include chapter appendices and all of the spreadsheets discussed in the book, several of which contain novel material not available anywhere else. For instructors, separate online materials available through OUP contain a complete set of slides, a test bank including some advanced numerical exercises, suggestions on how to configure different types of courses of different length, suggested case studies, and other additional materials.
The Structure of the Book
The book starts with a conceptual introduction in Chapter 1, which includes the FIRE and FUEL frameworks for understanding the entrepreneurial finance process and the nature of investors. The material from Chapter 2 to Chapter 11 covers the entire entrepreneurial finance process, from the initial contacts between entrepreneurs and investors, all the way to the time of exit when investors get their returns. The material in Chapter 12 to Chapter 14 covers the main types of investors and how they interact with each other within an entrepreneurial ecosystem. Here we provide a brief overview of each chapter.
In Chapter 2 we explain how investors evaluate opportunities. We introduce the Venture Evaluation Matrix, a framework for analyzing the business fundamentals of entrepreneurial companies. This framework guides entrepreneurs in how to pitch their businesses, and investors in how to evaluate a venture’s appeal and risks.
In Chapter 3 we discuss how entrepreneurs craft financial plans. This includes generating financial projections that address two key questions: (1) how financially attractive is the business opportunity? and (2) how much money does it need, and when?
In Chapter 4 we explain the relationship between investment amounts, ownership fractions, and valuation. In addition, we examine various measures of investor returns. We also discuss the economic determinants of ownership and returns and take a look at how founders can agree on the internal split of ownership shares.
In Chapter 5 we review the main valuation methods used in entrepreneurial finance. We introduce the widely used Venture Capital Method and compare it to several alternatives, including the standard Discounted Cash Flow Method, as well as other more advanced methods that explicitly model uncertainty.
In Chapter 6 we examine the contractual relationship between entrepreneurs and investors. We analyze the main clauses used in a term sheet. The chapter examines their rationale and their implications for entrepreneurs and investors, and specifies under what circumstances they are used. The focus is on understanding how different financial securities implement different cash flow rights. We also examine convertible notes, which are increasingly used for very early-stage deals. The chapter also explores compensation and a variety of other contractual rights.
In Chapter 7 we study how entrepreneurs and investors structure deals. We identify the challenges of finding a good match in the first place. We then consider how investors involve their peers in syndication. The chapter examines the negotiation process of how entrepreneurs and investors move from initial meetings to closing a
deal. A bargaining framework is used to explain how deals are closed. Special emphasis is given to the important role of trust.
In Chapter 8 we explore how investors get actively engaged with their companies after the deal has been signed. We explain the need for active investor involvement, and we examine investors’ control rights and the role of the board of directors. We also show the importance of informal control and discuss how corporate governance takes place in practice.
In Chapter 9 we explore the staged financing process, where companies receive equity financing over several rounds. We explain how staging allows investors to reap the option value of waiting. In later rounds, old and new investors can play different roles and can have different preferences. The chapter examines term sheet provisions that regulate the resulting conflicts. We also consider investors’ decisions about providing additional funding to struggling companies.
In Chapter 10 we examine how entrepreneurial companies can use debt financing. We explain why banks rarely finance entrepreneurs. We then examine other forms of debt financing that play an important role for entrepreneurial companies.
In Chapter 11 we look at exit, the final stage of the investment process. The more profitable routes of exit are Initial Public Offerings (IPOs) and acquisitions. The chapter also reviews sales to financial buyers and buybacks and discusses what happens when companies fail. We explain the economic interests of the various parties involved in the exit transaction, the process by which exit decisions are made, and the consequences for entrepreneur, investor, and the company itself.
In Chapter 12 we examine the structure of VC firms. We consider why and how institutional investors put money into VC funds. The chapter then examines the internal organization of VC firms. We explain the challenges of devising and implementing an investment strategy and of managing a portfolio of investments. The chapter also studies different measures of investment returns.
In Chapter 13 we look at a large variety of early-stage investors. We start with founders, families, and friends, and then we consider angel investors and the ways they organize themselves into networks and funds. The chapter further considers the role of corporate investors, focusing on their strategic motives. We then look at crowdfunding and Initial Coin Offerings (ICOs). We conclude by discussing several types of seed investors, such as accelerators, technology transfer funds, and social impact investors.
In Chapter 14, we take an ecosystem perspective, asking how the various actors of the financing environment interact with each other. The chapter examines how ecosystems work and what factors contribute to creating a vibrant ecosystem. We study the various ways governments try to support entrepreneurial ecosystems and the hurdles they face. Finally, we take a global perspective and look at how capital and talent move across borders.
About the Companion Website
www.oup.com/us/entrepreneurialfinance
Oxford has created a password-protected website to accompany Fundamentals of Entrepreneurial Finance. Material that cannot be made available in a book, namely slides and tests, is provided here. Instructors are encouraged to use this resource. If you are an instructor and would like to access this section, please email Custserv.us@oup.com with your course information to receive a password.
Another random document with no related content on Scribd:
mieli kalvavilla suruilla. Heillä ei ollut mitään rauhaa kovasydämisiltä teonsanoilta, julmilta nimisanoilta, heltymättömiltä lauseopillisilta käänteiltä ja kummittelevilta kirjoitusharjoituksilta, jotka kiusasivat heitä unessakin. Keinotekoinen kehittämisjärjestelmä sai aikaan sen, että nuorukainen tavallisesti menetti iloisuutensa kolmessa viikossa. Kolmen kuukauden kuluttua hänen hartioillaan lepäsivät kaikki maailman huolet. Neljän kuukauden perästä hänen tunteensa vanhempiaan ja holhoojiaan kohtaan olivat katkerat, viiden kuukauden kuluttua hän oli vanha ihmisvihaaja, ja kuudennen kuukauden loputtua hän kadehti Curtiusta, joka sai siunatun turvan maan sisässä. Ensimmäisen vuoden päättyessä hän oli tullut siihen johtopäätökseen, josta ei koskaan enää luopunut, nimittäin että kaikki runoilijain haaveet ja viisaitten opit olivat vain kokoelma sanoja ja kielioppia ilman minkäänlaista merkitystä oikeassa elämässä. Mutta tohtorin ansarissa hän kukoisti yhä edelleen, ja tohtorin kunnia ja maine olivat korkealla hänen lähettäessään talvihedelmät kotiin omaisten ja ystävien luo.
Eräänä päivänä seisoi tohtorin portailla Paul läpättävin sydämin, pitäen oikealla kädellään kiinni isän, vasemmalla Florencen kädestä. Kuinka lujalta ja lämpimältä tuntuikaan toisen käden puristus ja löyhältä ja kylmältä toisen!
Rouva Pipchin pysytteli uhrin takana tummahöyhenisenä ja koukkunokkaisena kuin mikäkin pahan onnen lintu. Hän oli hengästynyt, sillä Dombey oli suurissa mietteissään kävellyt nopeasti.
"Kas niin, Paul", sanoi Dombey iloisesti. "Tämä on todella oikea tapa olla Dombey ja Poika ja päästä rikkaaksi. Sinä olet nyt jo melkein mies."
"Melkein", vastasi lapsi.
Ei edes hänen lapsellinen kiihtymyksensä voinut hävittää sitä ovelaa ja samalla omituisen liikuttavaa katsetta, joka seurasi tätä vastausta.
Se sai lehahtamaan Dombeyn kasvoille tyytymättömyyden ilmeen, mutta se hävisi pian, kun ovi avautui.
"Tohtori Blimber on kai kotona?" kysyi Dombey.
Palvelija vastasi myöntävästi ja katseli heidän astuessaan sisään Pauliin kuin tämä olisi ollut pieni hiiri ja tohtorin talo hiirenloukku.
Hän oli heikkosilmäinen nuori mies, jonka kasvoilla saattoi huomata alkavan virnistyksen ensimmäiset juonteet. Se oli pelkkää tylsyyttä, mutta rouva Pipchin päätti sen julkeudeksi ja hyökkäsi heti hänen kimppuunsa.
"Kuinka te uskallatte nauraa herran selän takana?" kysyi rouva Pipchin.
"Ja minä te minua pidätte?"
"En minä naura kenellekään enkä tosiaankaan pidä teitä minään, arvoisa rouva", vastasi nuorukainen hämmentyneenä.
"Pelkkää roskaa!" huudahti rouva Pipchin. "Menkää sanomaan isännällenne, että herra Dombey on täällä, muuten teidän käy hullusti!"
Heikkosilmäinen nuori mies poistui hyvin nöyrästi suorittamaan tehtäväänsä ja palasi pian kutsumaan heitä tohtorin työhuoneeseen.
"Nyt te taas nauratte", sanoi rouva Pipchin astuessaan viimeisenä hänen ohitseen käytävässä.
"En tosiaankaan", vastasi palvelija surkeasti. "En ole koskaan ennen nähnyt tuollaista!"
"Mistä oikein on puhe?" kysyi Dombey katsellen ympärilleen.
"Olkaa hyvä älkääkä jatkako enää!"
Kunnioituksesta rouva Pipchin ei tehnyt enää muuta kuin mutisi nuorelle miehelle sivuuttaessaan hänet ja sanoi häntä tomppeliksi, mikä sai kyyneleet nousemaan nöyrän ja yksinkertaisen olennon silmiin. Mutta rouva Pipchinillä oli vain sellainen tapa, että hän hyökkäsi kaikkia nöyriä ihmisiä vastaan. Hänen ystävänsä sanoivat, ettei sitä voinut kukaan ihmetellä perulaisten kaivosten jälkeen.
Tohtori istui jyhkeässä työhuoneessaan maapallo kummallakin puolellaan, kirjoja kaikkialla ympärillään, Homeros oven yläpuolella ja Minerva uuninreunuksella. "Hyvää päivää, kunnioitettava herra", sanoi hän Dombeylle, "ja mitä kuuluu pikku ystävälleni?" Tohtorin ääni kaikui vakavalta kuin urkujen soitto. Hänen vaiettuaan tuntui ainakin Paulin mielestä eteisen suuri kello rupeavan jatkamaan tohtorin sanoja ja toistavan yhä uudelleen "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ystä-väl-le-ni?"
Kun pikku ystävä oli liian pieni, jotta tohtori olisi voinut nähdä häntä paikaltaan pöydälle kasattujen kirjojen yli, yritti hän muutamia kertoja turhaan saada häntä silmiinsä pöydän jalkojen ohitse. Kun Dombey huomasi sen, pelasti hän tohtorin pulasta nostamalla Paulin syliinsä ja panemalla hänet istumaan toiselle pikku pöydälle keskelle huonetta, vastapäätä tohtoria.
"Kas niin!" virkkoi tohtori nojautuen taaksepäin tuolissaan ja pitäen yhä oikeaa kättään povessa. "Nyt minä näen pikku ystäväni. Kuinka sinä jaksat, pikku ystäväni?"
Eteisen kello ei tahtonut mukaantua tähän muutokseen, vaan toisti yhä "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni, mi-tä kuu…"
"Kiitos, oikein hyvin", sanoi Paul vastaten yhtä paljon eteisen kellolle kuin tohtorillekin.
"Kas niin", virkkoi tohtori. "Teemmekö hänestä miehen?"
"Kuuletko, Paul?" lisäsi Dombey, kun Paul ei sanonut mitään.
"Teemmekö hänestä miehen?" toisti tohtori.
"Minä pysyn mieluummin lapsena", vastasi Paul.
"Vai niin?" sanoi tohtori. "Miksi?"
Lapsi istui pöydällä silmäillen häntä, kasvoillaan omituinen hillityn mielenliikutuksen ilme. Toisella kädellään hän taputti ylpeästi polveensa kuin esiin pyrkivät kyyneleet olisivat sillä kohdalla ja hän koettaisi niitä musertaa. Mutta hänen toinen kätensä hapuili samalla kauemmaksi — Dombeyn ohi — kunnes se laskeutui Florencen kaulalle. "Tässä on vastaus kysymykseenne miksi", näytti se sanovan, ja luja katse oli tipotiessään, vapisevat huulet eivät enää voineet hillitä itseään, ja kyyneleet puhkesivat näkyviin.
"Rouva Pipchin", virkkoi hänen isänsä valittavalla äänellä, "tuntuu peräti ikävältä nähdä tuollaista".
"Tulkaa pois hänen luotaan, neiti Dombey", komensi vanha rouva.
"Ei ole väliä", huomautti tohtori ja nyökäytti ystävällisesti päätänsä pidättääkseen rouva Pipchiniä. "Ei se haittaa. Me herätämme hänen mielessään hyvin pian uusia tunteita ja ajatuksia, herra Dombey. Tarkoituksenne siis on, että pikku ystävämme oppisi…"
"Kaikki, herra tohtori", vastasi Dombey päättävästi.
"Niin", sanoi tohtori, joka tarkasteli Paulia silmät puoliummessa ja huulillaan tavallinen hymynsä ja näytti tuntevan samanlaista harrastusta kuin jotakin pientä valioeläintä kohtaan, jonka oli saanut täytettäväkseen. "Niin juuri. Kyllä me opetamme pikku ystävällemme kosolta uusia tietoja ja saamme hänet varmasti pian edistymään. Ihan varmasti. Luullakseni sanoitte, herra Dombey, että hän on vielä luonnontuore ja viljelemätön."
"Lukuunottamatta alkeellista opetusta kotona ja tämän rouvan luona", vastasi Dombey ja esitti rouva Pipchinin, joka heti jäykisti koko vartalonsa ja kasvonsa ja oikein puhisi uhmasta siltä varalta, että tohtori olisi kohdellut häntä halveksien. "Muuten Paul ei ole opiskellut mitään tähän asti."
Tohtori Blimber kumarsi merkiksi siitä, että hän ystävällisesti sieti sellaistakin vähäpätöistä hutiloimista kuin rouva Pipchinin opetus oli, ja sanoi olevansa iloinen sen kuullessaan, — Paljon parempi oli, huomautti hän käsiään hieroen, aloittaa ihan perustuksista lähtien. Ja taas hän katsahti Pauliin kuin olisi halunnut kohta ryhtyä pänttäämään hänen päähänsä kreikan aakkosia.
"Tämä seikka siis, tohtori Blimber", jatkoi Dombey luoden silmänsä pikku poikaansa, "ja se keskustelu, joka minulla oli jo aikaisemmin teidän kanssanne, tekee kaiken lisäselittelyn ja siis myöskin teidän kalliin aikanne tuhlaamisen tarpeettomaksi, joten —"
"Tulkaa, neiti Dombey", virkkoi sapekas rouva Pipchin.
"Suokaa minulle vielä silmänräpäys", sanoi tohtori. "Antakaa minun esitellä rouva Blimber ja tyttäreni, jotka liittyvät nuoren
Parnassolle pyrkivän pyhiinvaeltajamme kotielämään. Rouva Blimber" — sillä rouva, joka ehkä oli odottanut ulkopuolella, tuli juuri sisään tyttärensä, silmälasisen haudankaivajan kanssa — "herra Dombey. Tyttäreni Cornelia, herra Dombey. Kuuleppas, rakkaani", jatkoi tohtori kääntyen vaimonsa puoleen, "herra Dombey osoittaa meille sellaista luottamusta — näetkö pikku ystäväämme?"
Dombeyhin kohdistuvassa kohteliaisuudenpuuskassaan rouva Blimber ei ilmeisestikään nähnyt pikku ystävää, sillä hän peräytyi Paulia kohti ja uhkasi panna hänen asemansa pöydällä vaaraan. Mutta tohtorin viittauksesta hän kääntyi ihailemaan Paulin klassillisia ja henkeviä piirteitä, minkä jälkeen hän taas kääntyi Dombeyn puoleen ja sanoi huoahtaen kadehtivansa hänen rakasta poikaansa.
"Hän on kuin mehiläinen", virkkoi rouva Blimber luoden silmänsä ylöspäin, "juuri lähdössä puutarhaan, missä kasvaa kaikkein harvinaisimpia kukkia, imeäkseen ensimmäisen kerran niiden hunajaa. Virgilius, Horatius, Ovidius, Terentius, Plautus, Cicero. Millainen hunajamaailma meillä onkaan täällä! Se voi tuntua merkilliseltä, herra Dombey, naisen suussa, sellaisen miehen puolison suussa —"
"Hiljaa, hiljaa!" virkkoi tohtori Blimber. "Häpeä toki."
"Herra Dombey suo varmasti anteeksi vaimon puolueellisuuden", huomautti rouva Blimber kohteliaasti hymyillen.
Dombey vastasi "ei suinkaan" tarkoittaen sillä meidän käsityksemme mukaan puolueellisuutta eikä anteeksiantamista.
"Ja voi tuntua merkilliseltä sen taholta, joka on myös äiti", jatkoi rouva Blimber.
"Ja sellainen äiti", huomautti Dombey kumartaen ja otaksui sillä lausuvansa kohteliaisuuden Cornelialle.
"Mutta luulenpa tosiaankin", jatkoi rouva Blimber, "että jos olisin tuntenut Ciceron ja ollut hänen ystävänsä ja puhellut hänen kanssaan hänen syrjäisessä Tusculumissaan (kaunis Tusculum!), olisin voinut kuolla tyytyväisenä".
Oppineisuuden innostus on niin kovin tarttuva, että Dombey oli puolittain varma siitä, että hänenkin laitansa oli juuri samoin. Vieläpä rouva Pipchin, joka ei kuitenkaan muuten ollut mukautuvainen luonteeltaan — niinkuin olemme nähneet —, päästi hiljaisen äänen, joka muistutti sekä huokausta että voihkausta, ikäänkuin hän olisi tahtonut saada sanotuksi, ettei kukaan muu kuin Cicero olisi voinut pysyvästi lohduttaa häntä perulaisten kaivosten tuottamasta onnettomuudesta.
Cornelia katseli Dombeyta silmälasiensa läpi kuin olisi halunnut esittää hänelle pari lainausta puheena olevan suurmiehen teoksista. Mutta jos hänellä oli sellainen aikomus, raukesi se tyhjiin, kun ovelle koputettiin.
"Kuka siellä on?" kysyi tohtori. "Oi, tulkaa sisään, Toots, tulkaa sisään. Herra Dombey, herra Toots." Toots kumarsi. "Oikea yhteensattuma!" jatkoi tohtori. "Tässä meillä on alku ja loppu. Alfa ja omega. Meidän ensimmäinen poikamme, herra Dombey."
Toots oli ainakin päätänsä pitempi kaikkia muita poikia. Hän punastui kovasti huomatessaan olevansa vierasten keskellä ja nauraa hihitti kuuluvasti.
"Uusi lisä pikku pylväistöömme, Toots", virkkoi tohtori, "herra Dombeyn poika".
Nuori Toots punastui taas, ja kun hän huomasi ympärillään vallitsevasta juhlallisesta hiljaisuudesta, että hänen odotettiin sanovan jotakin, virkkoi hän Paulille: "Mitä kuuluu?" niin matalalla äänellä ja niin kömpelösti, että lampaan määkiminen ei olisi voinut tuntua yllättävämmältä.
"Olkaa hyvä, Toots", sanoi tohtori, "ja pyytäkää herra Feederiä ottamaan esille muutamia alkeiskirjoja herra Dombeyn poikaa varten ja määräämään hänelle sopiva paikka lukuhuoneessa. Rakkaani, luulen, ettei herra Dombey ole vielä nähnyt makuuhuoneita."
"Jos herra Dombey suvaitsee tulla yläkertaan", virkkoi rouva Blimber, "niin olen kovin ylpeä saadessani näyttää hänelle unenjumalan valtakunnan".
Niin sanoen lähti rouva Blimber, joka oli hyvin suloinen nainen käytökseltään ja kuivakiskoinen vartaloltaan ja jonka päässä oli taivaansininen myssy, yläkertaan Dombeyn ja Cornelian kanssa. Rouva Pipchin seurasi heidän jäljessään ja katseli terävästi ympärilleen nähdäkseen vihamiehensä, heikkosilmäisen palvelijan.
Kun he olivat lähteneet, jäi Paul istumaan pöydälle pidellen yhä kiinni Florencen kädestä ja tarkastellen ujosti tohtoria ja koko huonetta. Tohtori nojautui taaksepäin tuolissaan pitäen yhä kättään povessa ja lukien kirjaa, jota kannatti toisella kädellään
mahdollisimman kaukana itsestään. Tuollaisessa lukemistavassa oli jotakin kaameata. Se oli niin päättäväinen, tyyni, taipumaton ja kylmäverinen työskentelytapa. Silloin saattoi vapaasti tarkastella tohtorin kasvoja, ja kun hän hymyili suopeasti tekijälle tai rypisti otsaansa tai pudisti päätään ja murti suutaan kuin sanoakseen: "älkää uskotelko minulle sellaista, hyvä herra, minä tiedän asian paremmin", näyttivät ne suorastaan kauheilta.
Tootsilla ei myöskään ollut mitään syytä mennä pois, ja siksi hän tarkasteli ylväästi kellonsa rattaita ja laski rahakolikoitaan. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä kun tohtori Blimber sattui muuttamaan jäntevien paksujen säärtensä asentoa kuin noustakseen, katosi Toots äkkiä eikä enää tullut näkyviin.
Pian kuultiin Dombeyn opastajineen tulevan taas alakertaan puhellen kaiken aikaa. Pian he ilmestyivätkin tohtorin työhuoneeseen.
"Toivottavasti olette tyytyväinen varustuksiin, herra Dombey?" sanoi tohtori pannen kirjansa pois.
"Ne ovat oivalliset, tohtori", vastasi Dombey.
"Tosiaankin hyvin hauskat", huomautti rouva Pipchin matalalla äänellä, sillä hän ei ollut koskaan taipuvainen suomaan ylimääräistä kiitosta.
"Rouva Pipchin", huomautti Dombey käännähtäen ympäri, "käy silloin tällöin tervehtimässä Paulia teidän luvallanne, tohtori ja rouva Blimber".
"Milloin vain rouva Pipchiniä haluttaa", vastasi tohtori.
"Olemme aina iloiset tavatessamme hänet", lisäsi rouva Blimber.
"Luullakseni olen nyt vaivannut teitä niin paljon kuin oli tarpeellista ja voin siis lähteä", sanoi Dombey. "Paul, poikani", jatkoi hän ja astui lapsen viereen, joka istui pöydällä. "Hyvästi!"
"Hyvästi, isä."
Pieni käsi, joka lepäsi Dombeyn kädessä, tuntui niin veltolta ja huolettomalta, että se oli omituisessa ristiriidassa hänen alakuloisen ilmeensä kanssa. Mutta Dombey ei ollut vähimpänäkään aiheena Paulin, surullisuuteen. Se ei koskenut häntä. Ei, ei, vaan Florencea — yksinomaan Florencea.
Jos Dombey rikkautensa kasvattamassa ylpeydessä oli koskaan saanut itselleen vihamiehen, leppymättömän ja kostonhimoisen vihassaan, olisi tämä varmasti voinut pitää kärsimänsä loukkauksen sovituksena sitä tuskaa, joka silloin kouristi Dombeyn ylpeää sydäntä.
Hän kumartui poikansa yli ja suuteli häntä. Jos hänen katsettaan hämärsi jokin pikku kasvoilla ilmenevä piirre ja esti häntä näkemästä niitä selvästi, oli hänen henkinen näkövoimansa tuona lyhyenä hetkenä ehkä sitä selvempi.
"Tulen pian katsomaan sinua, Paul. Lauantaisin ja sunnuntaisinhan olet vapaa."
"Niin, isä", vastasi Paul katsahtaen sisareensa. "Lauantaisin ja sunnuntaisin."
"Ja sinä koetat oppia paljon täällä ja tulla taitavaksi mieheksi, eikö niin?" sanoi Dombey.
"Kyllä koetan", vastasi lapsi väsyneesti.
"Ja sinä kasvat pian suureksi!" lisäsi Dombey.
"Oikein pian", vastasi lapsi. Taas lehahti hänen kasvojensa yli varhaisvanha piirre ikäänkuin omituinen valo. Se osui rouva Pipchiniin ja sammui hänen mustaan pukuunsa. Kelpo syöjätär astui eteenpäin lausuakseen jäähyväiset ja lähteäkseen pois Florencen kanssa, kuten hän oli jo kauan halunnut. Hänen liikkeensä sai Dombeyn, jonka silmät olivat suunnatut Pauliin, taas heräämään mietteistään. Taputettuaan poikaansa päälaelle ja puristettuaan vielä kerran hänen pientä kättään hän lausui jäähyväiset tohtorille sekä rouva ja neiti Blimberille kylmän kohteliaalla tavallaan ja poistui tohtorin työhuoneesta.
Vaikka hän pyysi, ettei kukaan antaisi häiritä itseään hänen tähtensä, kiiruhti koko perhe eteiseen saattamaan häntä. Siitä johtui, että rouva Pipchin sekaantui tohtorin ja neiti Blimberin seuraan ja työntyi toisten joukossa ulos käytävään, ennenkuin ehti tarttua kiinni Florenceen. Tätä onnellista sattumaa Paul sai jälkeenpäin kiittää siitä rakkaasta muistosta, että Florence tuli takaisin ja kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja että viimeiseksi näkyivät oviaukossa Florencen kasvot. Ne kääntyivät häneen päin rohkaisevasti hymyillen, ja niiden katse tuntui sitäkin kirkkaammalta, kun se tunkeutui kyynelten läpi.
Tämä muisto sai hänen nuoren rintansa kohoilemaan ja paisumaan ja koko huoneen pallokarttoineen, kirjoineen ja sokeine Homeroksineen ja Minervoineen pyörimään hänen silmissään. Mutta äkkiä ne jäivät seisomaan paikoilleen, ja hän kuuli eteisen kovaäänisen kellon yhä kyselevän vakavasti "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ystä-väl-le-ni, mi-tä-kuu-luu?" niinkuin aikaisemminkin.
Hän istui kädet ristissä korkealla paikallaan ja kuunteli hiljaa.
Mutta hän olisi voinut vastata "väsyttää, väsyttää, tuntuu kovin yksinäiseltä ja surulliselta!" Ja siinä istui Paul pakottava tyhjyys rinnassaan. Kaikki oli ympärillä niin kylmää ja autiota ja vierasta kuin hän olisi vuokrannut elämän sisustamattomana eikä verhoilijaa eikä huonekaluja koskaan tulisi.
KAHDESTOISTA LUKU
Paulin kasvatus
Muutamien minuuttien kuluttua, jotka tuntuivat pöydällä istuvasta pikku Paul Dombeystä suunnattoman pitkältä ajalta, palasi tohtori Blimber. Tohtorin käynti oli majesteettista, ja sen nimenomaisena tarkoituksena oli herättää nuoressa mielessä juhlallisia tunteita. Se oli jonkinlaista marssia, mutta kun tohtori pisti eteenpäin oikean jalkansa, kääntyi hän vakavasti kuin akselillaan puoliympyrän muotoisessa kaaressa vasemmalle, ja kun hän pisti eteenpäin vasemman jalkansa, kääntyi hän samalla tavalla oikealle. Siitä johtui, että hän joka askeleellaan näytti aikovan sanoa: "Voiko kukaan olla niin ystävällinen ja mainita minulle millä suunnalla tahansa jonkin asian, josta minä en olisi selvillä? En oikein uskoisi sitä."
Rouva ja neiti Blimber palasivat tohtorin seurassa. Tohtori nosti pikku oppilaansa alas pöydältä ja jätti hänet neiti Blimberin huostaan.
"Cornelia", sanoi tohtori, "Dombeystä tulee aluksi sinun holhokkisi. Pane hänen kasvatuksensa alulle."
Neiti Blimber otti nuoren holhokkinsa vastaan tohtorin käsistä, ja kun
Paul tunsi silmälasien tarkastelevan itseään, loi hän katseensa alas.
"Kuinka vanha sinä olet, Dombey?" kysyi neiti Blimber.
"Kuusi vuotta", vastasi Paul ihmetellen itsekseen katsahdettuaan salavihkaa nuoreen naiseen, miksi hänen tukkansa ei ollut kasvanut niin pitkäksi kuin Florencen ja miksi hän oli pojan näköinen.
"Mitä sinä tiedät latinan kieliopista, Dombey?" jatkoi neiti Blimber.
"En mitään" vastasi Paul. Aavistaen, että tämä vastaus loukkasi neiti Blimberin tunteellisuutta, hän katsahti niihin kolmiin kasvoihin, jotka tarkastelivat häntä, ja lisäsi:
"Minä en ole ollut terve. Minä olen ollut heikko lapsi. En voinut lukea latinan kielioppia, kun olin joka päivä ulkona vanhan Glubbin kanssa. Olkaa hyvä ja pyytäkää vanhaa Glubbia käymään tervehtimässä minua."
"Mikä hirveän arkipäiväinen nimi!" huudahti rouva Blimber. "Epäklassillinen ihan tavattomassa määrässä! Kuka se hirviö on, lapsi?"
"Mikä hirviö?" kysyi Paul.
"Glubb", vastasi rouva Blimber, tuntien ilmeistä vastenmielisyyttä tuota nimeä kohtaan.
"Hän on yhtä vähän hirviö kuin te", vastasi Paul.
"Mitä!" huusi tohtori kauhealla äänellä. "Hm, hm, hm. Vai niin. Mitä tämä on?"
Paul oli hirveästi peloissaan, mutta hän puolusti kuitenkin poissaolevaa Glubbia, vaikkakin vavisten.
"Hän on hyvin kiltti vanha mies, rouva", sanoi hän. "Hänellä oli tapana vetää minun vaunujani. Hän tietää kaikki asiat syvästä merestä ja sen kaloista ja suurista hirviöistä, jotka nousevat mukailemaan kallioille auringonpaisteeseen ja sukeltavat taas takaisin veteen, pelästyessään puhaltaen ja räiskytellen niin, että sen voi kuulla penikulmien päähän. Sitten on vielä toisenlaisiakin olentoja", jatkoi Paul yhä innostuen aiheestaan, "jotka ovat niin monta metriä pitkiä, etten muistakaan, enkä muista enää niiden nimeäkään, mutta Florence tietää, ja ne ovat olevinaan hyvin onnettomia, ja kun ihminen menee säälistä niiden lähelle, avaavat ne suuren kitansa ja hyökkäävät hänen kimppuunsa. Mutta hänen ei tarvitse tehdä muuta", selitti Paul ilmaisten tämän tietonsa suoraan itse tohtorille, kuin paetessaan juosta ympyrässä. "Silloin hän varmasti voittaa ne, sillä ne pääsevät vain hitaasti kääntymään, kun ovat niin pitkiä eivätkä voi taipua. Ja vaikka Glubb-ukko ei tiedäkään, miksi meri saa minut ajattelemaan äiti-vainajaani ja mitä meri aina toistaa, tietää hän kuitenkin hyvin paljon siitä. Ja minä toivon", lopetti lapsi intonsa äkkiä laimetessa samalla kun katseli avuttoman ja yksinäisen näköisenä kolmiin vieraisiin kasvoihin, "että annatte Glubb-ukon tulla tänne tervehtimään minua, sillä minä tunnen hänet oikein hyvin, ja hän tuntee minut".
"Niinpä niin", virkkoi tohtori pudistaen päätään, "tämä kuuluu pahalta, mutta opiskeleminen saa paljon aikaan".
Rouva Blimber melkein värisi ja sanoi pitävänsä lasta kerrassaan käsittämättömänä ja katseli häntä melkein samalla tavalla kuin rouva Pipchin oli katsellut, mutta silloin on kuitenkin muistettava, että näillä molemmilla rouvilla oli muuten erilainen ilme.
"Vie hänet katselemaan taloa, Cornelia", sanoi tohtori, "ja tutustuta uuteen ympäristöön. Mene tämän nuoren neidin kanssa, Dombey."
Dombey totteli, ojensi kätensä merkilliselle Cornelialle ja katseli häntä sivulta ujon uteliaasti heidän lähtiessään pois yhdessä. Sillä neidin silmälasit tekivät välkkyessään hänet niin salaperäisen näköiseksi, ettei Paul tiennyt minne hän katseli eikä ollut tosiaankaan varma siitäkään, oliko hänellä ollenkaan silmiä lasien takana.
Cornelia vei hänet ensiksi kouluhuoneeseen, joka oli käytävän perällä. Sinne päästiin kahdesta paksulla villakankaalla verhotusta ovesta, jotka vaimensivat poikien äänet. Siellä oli kahdeksan nuorta herraa henkisen väsymyksen eri asteilla, kaikki kovassa työssä ja hyvin vakavina. Tootsilla vanhimpana oppilaana oli oma pulpettinsa nurkassa. Paulin silmissä hän näytti siinä istuessaan komealta mieheltä ja kovin iäkkäältä.
Kandidaatti Feeder, joka istui toisen pikku pulpetin ääressä, oli keskeyttänyt Virgiliuksen lukemisen ja jauhatti sitä hitaasti neljälle nuorukaiselle. Muista neljästä kaksi paineli suonenvedontapaisesti otsaansa koettaen ratkaista matemaattisia ongelmia. Toinen, jonka kasvot pitkän itkemisen vuoksi muistuttivat likaista akkunaa, koetti puskea toivottoman pitkän numerorivin läpi ennen päivällistä. Toinen tuijotti tehtäväänsä kivettyneen tylsänä ja epätoivoisena — ja ilmeisesti hän oli ollut tuossa tilassa jo aamiaisesta lähtien.
Uuden pojan ilmestyminen ei tehnyt sellaista vaikutusta kuin olisi voinut odottaa. Kanditaatti Feeder (joka viileyden vuoksi ajeli tukkansa partaveitsellä, niin että hänen päälaellaan ei näkynyt muuta kuin pieniä harjaksia) ojensi hänelle luisevan kätensä ja sanoi olevansa iloinen nähdessään hänet — kuten Paulkin olisi hyvin mielellään sanonut, jos olisi voinut silloin olla edes vähänkään vilpitön. Sitten Paul Cornelian ohjaamana antoi kättä kandidaatti Feederin pulpetin vieressä istuville neljälle pojalle, senjälkeen niille kahdelle, jotka pulailivat ongelmien ratkaisemisessa ja olivat suorastaan kuumeessa, sitten sille pojalle, joka työskenteli runon oppimisessa ja oli musteen tahrima. Viimeksi hän tervehti tylsyyden tilaan vaipunutta nuorukaista, joka oli velton ja välinpitämättömän näköinen.
Kun Paul oli jo esitetty Tootsille, ei tämä tehnyt muuta kuin vain hihitti ja hengähti syvään, niinkuin hänen tapansa oli, ja sitten jatkoi äskeistä työskentelyään. Se ei ollut raskasta, sillä koska hän oli "suorittanut" niin paljon (useammassakin kuin yhdessä merkityksessä) ja — niinkuin jo aikaisemmin on mainittu — lakannut kukoistamasta elämänsä keväässä, oli hänellä erikoisoikeus noudattaa omaa menetelmäänsä opiskellessaan. Pääasiallisesti hän kirjoitteli itselleen huomattavien henkilöiden taholta pitkiä kirjeitä, joissa osoitteena oli "Herra P- Toots, Brighton, Sussex". Niitä hän sitten säilytteli huolellisesti pulpetissaan.
Kun nämä muodollisuudet oli suoritettu, vei Cornelia Paulin yläkertaan. Se kävi jokseenkin hitaasti, sillä Paulin oli pakko panna ensin molemmat jalkansa samalle portaalle, ennenkuin hän nousi seuraavalle. Mutta lopulta he pääsivät matkansa päähän. Siellä Cornelia näytti hänelle etummaisessa huoneessa, josta oli näköala kuohuvalle merelle, hyvin likellä akkunaa sievän pikku vuoteen, jossa
oli valkeat verhot. Sen yläpuolelle oli seinään kiinnitetty pahvilappu, jossa näkyi pyörein kirjaimin — perusviivat hyvin paksut ja hiusviivat hyvin ohuet — Dombey. Samassa huoneessa oli kaksi muutakin pikku vuodetta, jotka oli samalla tavalla ilmoitettu kuuluviksi Briggs ja Tozer nimisille.
Juuri kun he jälleen palasivat alakerran käytävään, näki Paul sen heikkosilmäisen nuoren miehen, joka oli pahasti loukannut rouva Pipchiniä, tarttuvan äkkiä suureen rummunpalikkaan ja rupeavan sillä lyömään riippuvaa käsirumpua kuin olisi tullut hulluksi tai halunnut kostaa jollekulle. Mutta sensijaan että olisi saanut nuhteita tai lähetetty vankilaan, hän poistui esteettömästi, pidettyään tuollaista hirveää meteliä. Sitten Cornelia Blimber sanoi Dombeylle, että päivällinen oli valmis neljännestunnin kuluttua ja että hänen oli ehkä parasta mennä kouluhuoneeseen "ystäviensä" joukkoon.
Dombey astui kunnioittavasti suuren kellon luo, joka kyseli yhtä uteliaasti kuin ennenkin, mitä hänelle kuului, avasi kouluhuoneen oven raolleen ja hiipi sisään kuin eksynyt poika. Oven sulkeminen oli hänestä aika hankalaa. Hänen kaikki ystävänsä olivat hajallaan huoneessa lukuunottamatta tylsistynyttä, joka istui yhä liikkumatta. Feeder ojenteli jäseniään harmaassa vaipassaan kuin olisi kustannuksista välittämättä päättänyt repäistä hihat irti.
"Hiihaahuu!" huudahteli Feeder pudistaen itseään kuin työhevonen. "Voi hyväinen aika, hyväinen aika! Hiihaahuu!"
Paulia oikein peloitti Feederin haukotteleminen. Se suoritettiin niin suurenmoisen mittakaavan mukaan, ja Feeder oli niin kovin tosissaan. Kaikki pojatkin (Tootsia lukuunottamatta) näyttivät uupuneilta ja valmistautuivat päivälliselle; muutamat sitoivat uudelleen jäykkiä kaulahuivejaan, toiset pesivät käsiään tai
harjasivat tukkaansa viereisessä huoneessa — sennäköisinä kuin
eivät olisi siitä odottaneet paljoakaan huvia.
Toots, joka oli jo kunnossa, niin ettei hänen tarvinnut ollenkaan
siistiä itseään, ennätti omistaa aikansa Paulille ja sanoi kömpelön hyvänahkaisesti:
"Istu, Dombey."
"Kiitos", vastasi Paul.
Hänen yrityksensä heilauttaa itsensä oikein korkealle penkille ja lipeämisensä taas lattialle näytti valmistavan Tootsin älyä uuden keksinnön tekemiseen.
"Sinä olet kovin pieni poika", sanoi Toots.
"Niin, pieni minä olen", vastasi Paul. "Kiitoksia, herra."
Sillä Toots oli nostanut hänet penkille, vieläpä hyvin ystävällisesti.
"Mikä sinun räätälisi nimi on?" kysyi Toots tarkasteltuaan toista hetkisen.
"Tähän asti on minun vaatteeni ommellut nainen", vastasi Paul. "Hän on sisareni ompelija."
"Minun räätälini on Burgess ja Kumpp.", virkkoi Toots. "Hieno, mutta hyvin kallis."
Paulilla oli kylliksi älyä pudistaakseen päätänsä kuin olisi tahtonut sanoa, että helposti sen huomasi. Ja niin hän ajattelikin.
"Isäsihän on aika rikas, vai mitä?" kysyi Toots.
"Kyllä, herra", vastasi Paul. "Hän on Dombey ja Poika."
"Ja mikä?" kysyi Toots.
"Ja Poika", vastasi Paul.
Toots toisti toiminimen itsekseen parikin kertaa painaakseen sen mieleensä, mutta se ei oikein onnistunut, ja hän sanoi pyytävänsä Paulia huomisaamuna mainitsemaan sen uudelleen, koska se oli jokseenkin tärkeätä. Eikä hän tosiaankaan suunnitellut mitään vähempää kuin kirjoittaa itselleen heti yksityisen ja tuttavallisen kirjeen Dombey ja Pojalta.
Sillä välin olivat muut oppilaat (kivettynyttä poikaa lukuunottamatta) kokoontuneet heidän ympärilleen. He olivat kohteliaita, mutta kalpeita, puhuivat hiljaisella äänellä ja olivat kaikki niin masentuneita mieleltään, että tähän joukkoon verrattuna pikku Bitherstone oli täydellinen seuramies. Ja kuitenkin oli myös Bitherstonekin saanut puolestaan kärsiä loukkauksia.
"Sinähän nukut minun kanssani samassa huoneessa?" kysyi muuan juhlallinen nuori herra, jonka paidankaulus kiersi korvannipukat pystyyn.
"Herra Briggs?" kysyi Paul.
"Tozer", vastasi toinen.
Paul vastasi myöntävästi. Tozer osoitti kivettynyttä poikaa ja sanoi, että se oli Briggs. Paul oli jo ollut varma siitä, että se oli joko Briggs tai Tozer, vaikka ei olisi osannut sanoa miksi.
"Oletko sinä vahva?" kysyi Tozer.
Paul sanoi, ettei hän luullut olevansa. Tozer sanoi olevansa samaa mieltä Paulin ulkomuodosta ja lisäsi sitten, että se oli vahinko, sillä täällä piti olla vahva. Sitten hän kysyi Paulilta, aikoiko hän ruveta opiskelemaan Cornelian johdolla. Kun Paul vastasi myöntävästi, voihkaisivat kaikki pojat hiljaa (Briggsiä lukuunottamatta).
Voihkaisu häipyi käsirummun pauhuun, joka taas kuului vimmattuna. Kaikki lähtivät silloin ruokasaliin lukuunottamatta kivettynyttä Briggsiä, joka pysyi entisellä paikallaan. Ruokasaliin mennessään huomasi Paul Briggsille tuotavan leipää, joka oli pantu lautaselle hienosti ruokaliinan päälle. Poikittain leivällä oli hopeinen haarukka.
Tohtori Blimber oli jo paikallaan ruokasalissa pöydän päässä rouva ja neiti Blimberin välissä. Mustatakkisen kandidaatti Feederin paikka oli pöydän alapäässä. Paulin tuoli oli neiti Blimberin vieressä, mutta kun hänen istuuduttuaan siihen huomattiin, etteivät hänen kulmakarvansa kohonneet paljonkaan yli pöydänsyrjän, tuotiin tohtorin työhuoneesta muutamia kirjoja hänen tuolilleen. Niiden päällä hän sai istua aina sen jälkeen — ja kantaa ne syöntiä varten itse sisään ja ulos kuin pieni norsu.
Kun tohtori oli lukenut pöytärukouksen, alkoi päivällinen. Ensiksi oli maukasta lientä, sitten paahtopaistia, keitettyä lihaa, vihanneksia, piirakkaa ja juustoa. Jokaisella pojalla oli raskas hopeahaarukka ja ruokaliina, ja kaikki oli järjestetty komeasti ja sirosti. Erikoisesti oli huomattava siniseen, kiiltonappiseen takkiin puettu pöytäpalvelija, joka antoi pöytäoluelle melkein viinin maun, sillä hän kaatoi sitä laseihin niin ylväästi.
Ei kukaan muu kuin tohtori puhunut mitään, jollei kysytty. Rouva ja neiti Blimber vaihtoivat silloin tällöin keskenään jonkin sanan.
Milloin joku pojista ei ollut yksinomaan kiintynyt veitsen, haarukan tai lusikan käyttelyyn, etsi hänen katseensa ehdottomasti tohtorin, rouvan tai neidin silmiä, joihin se ujosti pysähtyi. Toots näytti olevan ainoa poikkeus säännöstä. Hän istui Feederin vieressä Paulin puolella pöytää ja kurkisti usein välillä olevien poikien takaa ja edestä nähdäkseen Paulin vilahdukselta.
Vain kerran koko päivällisen aikana esitti tohtori sellaisen keskusteluaiheen, johon pojatkin joutuivat osallisiksi. Se tapahtui juustoa syötäessä, jolloin tohtori juotuaan lasillisen portviiniä sanoi ensin pari kertaa "hm, hm" ja alkoi sitten:
"On merkillistä, herra Feeder, että roomalaiset —"
Kun tuo hirveä kansa, kaikkien poikien yhteinen leppymätön vihollinen, mainittiin, kiinnitti jokainen heistä katseensa tohtoriin ja omaksui mitä syvimmän harrastuksen ilmeen. Yksi, joka sattumalta juuri joi ja näki lasinsa reunan yli tohtorin silmien tuijottavan häneen, lakkasi niin äkkiä juomasta, että sai kulauksen väärään kurkkuunsa ja siten pilasi tohtorin koko esityksen.
"On merkillistä, herra Feeder", sanoi tohtori aloittaen taas hitaasti, "että roomalaiset upeissa ja tuhlaavaisissa kesteissään, joista luemme keisariajan kuvauksissa, jolloin ylellisyys oli kohonnut ennenkuulumattomaan määrään ja jolloin kokonaisia maakuntia ryöstettiin yksien ainoiden keisarillisten kemujen herkkujen valmistamiseksi —"
Nyt puhkesi häiritsijä, joka oli pullistunut ja pingoittunut hirveästi, turhaan odottaessaan pistettä, hurjaan yskimiseen.
"Johnson", virkkoi Feeder hiljaisella moittivalla äänellä, "juokaa vähän vettä".
Tohtori näytti hyvin tuikealta, pysyi vaiti, kunnes vesi oli tuotu, ja jatkoi sitten:
"Ja jolloin, herra Feeder —"
Mutta Feeder, joka näki, että Johnson ihan varmasti puhkeisi kohta taas yskimään, ja tiesi, että tohtori ei mitenkään pääsisi lauseen loppuun puhuessaan oppilailleen, ennenkuin oli sanonut kaiken sanottavansa, ei voinut irroittaa silmiään Johnsonista, ja niin hän joutui kiinni siitä rikoksesta, ettei katsonut tohtoriin, joka tietysti lakkasi puhumasta.
"Suokaa anteeksi", pyysi Feeder punastuen. "Antakaa anteeksi, tohtori Blimber."
"Ja jolloin", jatkoi nyt tohtori korottaen ääntään, "niinkuin olemme lukeneet, eikä meillä ole mitään syytä sitä epäillä — niin uskomattomalta kuin se tuntuneekin meidän aikamme sivistymättömistä — jolloin Vitelliuksen veli valmisti juhla-aterian, jolla tarjottiin kaksituhatta eri lajia kalaruokia-—"
"Juokaa vähän vettä, Johnson — kalaruokia, tohtori Blimber", sanoi Feeder.
"Ja muuan ruokalaji", jatkoi tohtori Blimber korottaen ääntään yhä enemmän ja katsellen ympärilleen pöydän kumpaakin sivua pitkin, "jota sen suunnattoman koon vuoksi sanottiin Minervan kilveksi ja joka sisälsi muiden kallisarvoisten aineksien ohella fasaanin aivoja ‒"
"Ou, ou, ou!" puuskutti Johnson.
"Lehtokurppia —"
"Ou, ou, ou!"
"Scarus-nimisen kalan uimarakkoja —"
"Voitte saada repeämän aivoihinne", sanoi Feeder. "Parasta on päästää se valloilleen."
"Ja Karpathian mereltä tuotua nahkiaisen mätiä", pitkitti tohtori hyvin tuikealla äänellä, "ja kun luemme tuontapaisista kalliista kemuista ja pidämme vielä mielessämme, että on olemassa Titus —"
"Miltä tuntuisikaan äidistänne, jos kuolisitte halvaukseen!" sanoi Feeder Johnsonille.
"Domitianus —"
"Nyt olette jo ihan sininen kasvoiltanne", huomautti Feeder.
"Nero, Tiberius, Caligula, Heliogabalus ja monta muuta", jatkoi tohtori, "on, herra Feeder — jos suvaitsette kunnioittaa minua kuuntelemalla — merkillistä, hyvin merkillistä —"
Mutta Johnson, joka ei enää voinut hillitä itseään, puhkesi sillä hetkellä niin hurjasti yskimään, että vaikka hänen molemmat lähimmät naapurinsa paukuttivat hänen selkäänsä ja Feeder piti
vesilasia hänen huulillaan ja pöytäpalvelija kävelytti häntä muutamia kertoja edestakaisin hänen tuolinsa ja sivupöydän välillä kuin vahtisotamiestä, kesti ainakin viisi minuuttia, ennenkuin hän jonkin verran tointui. Sitten seurasi syvä hiljaisuus.
"Hyvät herrat", sanoi tohtori Blimber, "nouskaamme lukemaan pöytäsiunaus. Cornelia, auta Dombey alas" — minkä jälkeen pikku Paulista ei näkynyt muuta kuin päälaki pöydänreunan yläpuolella. "Johnson saa lukea minulle huomenna ennen aamiaista ilman kirjaa kreikkalaisesta testamentista Pyhän Paavalin efesolaiskirjeen ensimmäisen luvun. Puolen tunnin kuluttua, herra Feeder, ryhdymme taas työhön."
Pojat kumarsivat ja poistuivat huoneesta, samoin Feeder. Seuraavan puolen tunnin kuluessa pojat kävelivät parittain käsi kädessä edestakaisin talon takana pikku nurmikolla tai koettivat herättää Briggsin rinnassa edes vähäisen innon kipinää. Mutta mitään niin alhaista kuin leikkiä ei ajateltukaan. Täsmälleen määräaikana kuului käsirummun ääni, ja niin aloitettiin taas opinnot tohtori Blimberin ja Feederin yhteisen valvonnan alaisina.
Koska olympolainen kävelyleikki oli tällä kerralla keskeytetty tavallista lyhyempään Johnsonin vuoksi, pääsivät kaikki oppilaat ulos ennen teenjuontia. Briggskin otti osaa tähän ajanviettoon, jonka kuluessa hän katsahti pari kolme kertaa synkästi kallionsyrjän yli. Tohtori Blimber seurasi heitä. Paulin osaksi tuli se kunnia, että tohtori itse talutti häntä. Se oli kovin suuri kunnianosoitus ja sai Paulin näyttämään kovin pieneltä ja heikolta.
Teetä tarjottiin yhtä hienolla tavalla kuin päivällistäkin. Senjälkeen pojat nousivat pöydästä ja kumarsivat samoin kuin ennenkin ja vetäytyivät sitten pois suorittaakseen sen päivän keskeneräisen työn
tai valmistuakseen huomispäivän jo häämöittävään tehtävään. Paul istui nurkassa mietiskellen, ajatteliko Florence häntä ja mitä he kaikki nyt puuhasivat rouva Pipchinin luona.
Toots, jota oli pidättänyt erittäin tärkeän kirjeen laatiminen Wellingtonin herttualta, huomasi vähän ajan kuluttua pikku Paulin ja tapansa mukaan katseltuaan häntä kysyi, pitikö hän liiveistä.
Paul vastasi: "Kyllä, herra."
"Niin minäkin", virkkoi Toots.
Sinä iltana ei Toots enää puhunut sanaakaan. Hän vain katseli Paulia sennäköisenä kuin olisi pitänyt hänestä, ja koska siinä oli kyllin seuraa eikä Paulia haluttanut puhella, vastasi se hänen seurustelutarpeitaan paremmin kuin keskustelu.
Noin kello kahdeksan ajoissa käsirumpu taas kutsui rukouksiin ruokasaliin, ja sitten pöytäpalvelija tarjoili sivupöydän ääressä leipää, juustoa ja olutta niille pojille, jotka niitä halusivat. Tämän aterian lopulla tohtori sanoi: "Hyvät herrat, me aloitamme opintomme kello seitsemän huomisaamuna." Silloin näki Paul ensi kerran Cornelia Blimberin silmät ja huomasi niiden olevan itseensä suunnattuina. Kun tohtori oli puhunut, kumarsivat oppilaat taas ja menivät nukkumaan.
Yläkerran turvallisessa makuuhuoneessa Briggs sanoi päätänsä särkevän niin, että se oli halkeamaisillaan, ja lisäsi, että hän mielellään kuolisi, jollei olisi äitiä ja mustaa rastasta kotona. Tozer ei puhunut paljon, huokaili vain ja käski Paulin olla varuillaan, sillä huomenna olisi hänen vuoronsa. Lausuttuaan nämä profeetalliset sanat hän riisuutui synkkänä ja meni vuoteeseensa. Briggskin oli jo
vuoteessa ja samoin Paul, ennenkuin heikkosilmäinen miespalvelija ilmestyi ottamaan pois kynttilän toivottaen samalla hyvää yötä ja hauskoja unia. Mutta hänen hyväntahtoiset toivotuksensa olivat turhat, mitä Briggsiin ja Tozeriin tuli, sillä Paul, joka makasi valveillaan pitkän aikaa ja sen jälkeenkin usein heräsi, huomasi läksyjen ahdistavan Briggsiä painajaisena ja Tozerin, jota häiritsivät unessa samanlaiset aiheet, vaikka vähemmässä määrässä, puhelevan vierailla kielillä tai mutisevan katkonaisia kreikan- tai latinankielisiä lauseita — se kaikki oli Paulista samaa sotkua ja teki yön hiljaisuudessa sanomattoman pahan ja kammottavan vaikutuksen.
Paul nukahti sitten ja näki unta, että hän käveli käsi kädessä Florencen kanssa kauniiden puutarhojen kautta. Siellä he tulivat suuren auringonkukan luo, joka äkkiä laajeni käsirummuksi ja alkoi soida. Avatessaan silmänsä hän huomasi, että oli pimeä tuulinen aamu ja tihkusade ja että todellinen käsirumpu alakerran käytävässä kehoitti hirveällä äänellä valmistautumaan päivän varalle.
Hän nousikin heti ja huomasi Briggsin, jolla tuskin näkyi olevan silmiä, painajainen ja huolet kun olivat pöhöttäneet hänen kasvonsa, vetävän saappaita jalkaansa. Tozer seisoi lattialla värisevänä ja pahantuulisen näköisenä ja hieroi hartioitaan. Paul-paralta kävi pukeutuminen työläästi, hän kun ei ollut siihen tottunut, ja senvuoksi hän pyysi tovereitaan hyväntahtoisesti sitomaan pari nauhaa hänen vaatteissaan. Mutta kun Briggs sanoi vain "anna olla" ja Tozer "kyllä maar", meni hän lähimpään kerrokseen, kun oli muuten valmis. Siellä hän näki sievän nuoren naisen nahkahansikkaat käsissä puhdistavan uunia. Tämä nuori nainen näytti hämmästyvän huomatessaan hänet ja kysyi, missä hänen äitinsä oli. Kun Paul sanoi, että hän oli kuollut, riisui tyttö hansikkaansa ja teki, mitä
pyydettiin; sitäpaitsi hän vielä hieroi Paulin käsiä lämmittääkseen niitä ja suuteli häntä sitten ja sanoi, että milloin tahansa Paul tarvitsisi tuontapaista — nimittäin pukeutumisapua —, hänen pitäisi vain kysyä Meliaa. Paul kiitti häntä lämpimästi ja lupasi tehdä niin. Sitten hän meni hiljaa alakertaan sitä salia kohti, jossa pojat taas aloittivat opintonsa. Hänen sivuuttaessaan erään raollaan olevan
oven kuului sisäpuolelta ääni: "Onko se Dombey?" Kun Paul vastasi: "Kyllä, neiti", sillä hän tunsi tuon äänen neiti Blimberin ääneksi, sanoi neiti Blimber: "Tule sisään, Dombey." Paul totteli.
Neiti Blimber oli samannäköinen kuin edellisenäkin päivänä, paitsi että hänellä oli huivi hartioillaan. Hänen lyhyt vaalea tukkansa oli yhtä kiharainen kuin ennenkin. Niinikään oli hänellä jo nenällään silmälasit, niin että Paul ihmetteli itsekseen, pitikö hän niitä vuoteessakin. Cornelialla oli täällä oma pieni viileä huone, jossa oli muutamia kirjoja eikä ollenkaan tulta. Mutta neiti Blimberiä ei koskaan palellut eikä nukuttanut.
"Dombey, minä lähden ulos terveyteni vuoksi", sanoi neiti Blimber.
Paul ei päässyt selville, mitä hän sillä tarkoitti ja miksi hän ei lähettänyt palvelijaa tuolle asialle, kun sää oli niin ruma. Mutta hän ei ilmaissut ajatuksiaan ääneen, sillä hänen huomionsa kiintyi pieneen kirjapinoon, jota neiti Blimber näytti juuri järjestelleen.
"Nämä kuuluvat sinulle, Dombey", virkkoi neiti Blimber.
"Kaikkiko?" kysyi Paul.
"Niin", vastasi neiti Blimber, "ja herra Feeder valitsee sinulle pian muutamia lisää, jos olet niin oppivainen kuin odotan sinun olevan, Dombey."
"Kiitoksia, neiti", virkkoi Paul.
"Minä lähden ulos terveyteni vuoksi", toisti neiti Blimber, "ja sillä välin kun olen poissa, nimittäin tästä aamiaiseen asti, Dombey, toivon sinun lukevan läpi sen, mitä olen merkinnyt näissä kirjoissa, ja sanovan sitten minulle, oletko ymmärtänyt sen kaiken ja mitä mieleesi on siitä jäänyt. Älä hukkaa aikaa, Dombey, sillä sinulla ei ole sitä ollenkaan liikaa, vaan vie ne alakertaan ja aloita heti."
"Kyllä, neiti", vastasi Paul.
Niitä oli niin monta, että vaikka Paul pani toisen kätensä alimman kirjan alle ja toisen ynnä leukansa ylimmälle ja puristi niitä lujasti rintaansa vasten, luiskahti keskimmäinen kirja pois, ennenkuin hän oli päässyt ovelle, ja sitten ne putosivat kaikki lattialle. Neiti Blimber sanoi: "Voi, Dombey, Dombey, tuo näyttää huolimattomalta!" ja järjesti ne taas pinoksi Paulin syliin. Tällä kerralla onnistui Paulin taitavasti säilyttämällä tasapainonsa päästä ulos huoneesta ja muutamia porrasaskelmia alaskin, ennenkuin kaksi kirjaa taas tipahti. Mutta hän piti toisista kiinni niin lujasti, ettei häneltä enää pudonnut muita kuin yksi alakerroksen lattialle ja yksi käytävään. Kun hän oli saanut muut kirjat viedyksi kouluhuoneeseen, lähti hän taas portaita ylös kokoamaan pudonneita. Saatuaan lopulta yhteen koko kirjavarastonsa ja kiivettyään paikalleen hän ryhtyi työhön Tozerin rohkaisemana sillä huomautuksella, että "hän nyt oli päässyt siihen käsiksi". Se olikin ainoa keskeytys, joka hänelle sattui ennen aamiaista. Tällä aterialla hänellä ei ollut laisinkaan ruokahalua, mutta kaikki oli yhtä juhlallista ja hienoa kuin muillakin kerroilla. Kun se oli päättynyt, seurasi hän neiti Blimberiä portaita ylös.
"Jaha, Dombey", sanoi neiti Blimber. "Mitä olet oppinut kirjoistasi?"
Niihin sisältyi vähän englantia ja jonkin verran latinaa — esineiden nimiä, artikkelien ja nimisanojen taivutuksia, niiden harjoituksia ja alkeissääntöjä — hiukan oikeinkirjoitusta, silmäys muinaisajan historiaan, viittaus tai pari nykyajan historiaan, muutamia taulukoita, joista pari kolme käsitteli painoja ja mittoja, ja vähän yleistietoa. Kun Paul-parka oli tavaillut numero kahden läpi, huomasi hän, ettei aavistanut enää mitään numero yhdestä. Katkelmia siitä tunkeutui sitten numero kolmeen, joka sekaantui numero neljään, ja tämä taas takertui numero kahteen. Lopulta hän ei ollut oikein varma siitä, tekikö kaksikymmentä Romulusta Remuluksen tai oliko hichaechoc jokin painomitta tai teonsana aina samaa sukua kuin muinainen britti tai oliko kolme kertaa neljä taurushärkä — kaikesta tuosta hän oli kerrassaan epäselvillä.
"Voi, Dombey, Dombey", sanoi neiti Blimber, "tämähän on kovin ikävää".
"Suokaa anteeksi", sanoi Paul, "jos saisin jonkin kerran vähän puhella
Glubbs-ukon kanssa, osaisin luullakseni paremmin".
"Joutavia, Dombey", sanoi neiti Blimber. "En tahdo kuulla tuollaista. Tämä paikka ei ole sovelias minkäänlaisille Glubbseille.
Sinun täytyy luullakseni viedä kirjat yksitellen alakertaan ja oppia ensin täydellisesti päivän osuus A, ennenkuin siirryt B:hen. Niin, Dombey, vie nyt mukaasi päällimmäinen kirja ja palaa sitten, kun olet oppinut siitä läksysi."
Neiti Blimber ilmaisi mielipiteensä Paulin sivistymättömästä tilasta synkän iloisesti ikäänkuin olisi odottanut tällaista tulosta ja ollut mielissään huomatessaan, että heidän piti olla alituisesti tekemisissä toistensa kanssa. Paul poistui vieden päällimmäisen kirjan, niinkuin
