https://ebookmass.com/product/schmidek-and-sweetoperative-neurosurgical-techniques-7th-editionvolume-1-alfredo-quinones-hinojosa-md-faans-facs/ Download more ebook from https://ebookmass.com
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
Operative Techniques: Spine Surgery. A volume in Operative Techniques 3rd Edition Edition Eli M. Baron And Alexander R. Vaccaro (Auth.)
All rights reserved. No part of this publication may be reproduced or transmitted in any form or by any means, electronic or mechanical, including photocopying, recording, or any information storage and retrieval system, without permission in writing from the publisher. Details on how to seek permission, further information about the Publisher’s permissions policies and our arrangements with organizations such as the Copyright Clearance Center and the Copyright Licensing Agency can be found at our website: www.elsevier.com/permissions
This book and the individual contributions contained in it are protected under copyright by the Publisher (other than as may be noted herein).
Notices
Knowledge and best practice in this field are constantly changing. As new research and experience broaden our understanding, changes in research methods, professional practices, or medical treatment may become necessary.
Practitioners and researchers must always rely on their own experience and knowledge in evaluating and using any information, methods, compounds, or experiments described herein. In using such information or methods they should be mindful of their own safety and the safety of others, including parties for whom they have a professional responsibility.
With respect to any drug or pharmaceutical products identified, readers are advised to check the most current information provided (i) on procedures featured or (ii) by the manufacturer of each product to be administered, to verify the recommended dose or formula, the method and duration of administration, and contraindications. It is the responsibility of practitioners, relying on their own experience and knowledge of their patients, to make diagnoses, to determine dosages and the best treatment for each individual patient, and to take all appropriate safety precautions.
To the fullest extent of the law, neither the Publisher nor the authors, contributors, or editors, assume any liability for any injury and/or damage to persons or property as a matter of products liability, negligence or otherwise, or from any use or operation of any methods, products, instructions, or ideas contained in the material herein.
Library of Congress Control Number: 2021930850
Content Strategist: Belinda Kuhn
Director, Content Development: Laurie K. Gower
Senior Content Development Manager: Laura Schmidt
Content Development Specialist: Denise Roslonski
Publishing Services Manager: Julie Eddy
Senior Project Manager: Cindy Thoms
Book Designer: Brian Salisbury
Printed in Canada
I dedicated the 6th edition (the first edition where I served as Chief Editor) to Dr. Henry Schmidek, who was undoubtedly an extraordinary and visionary man. Dr. Schmidek was intellectually gifted with a voracious curiosity and neverending gusto for knowledge and life. His immense love of his family was apparent to everyone who had the pleasure of his company. Dr. Schmidek died in the fall of 2008, but his legacy has continued through the 6th and now the 7th editions of this book. This book continues to be the most universal text in neurosurgery.
This new 7th edition of Schmidek & Sweet Operative Neurosurgical Techniques is part of a legacy of academic excellence. I tried to keep the same spirit that characterized the prior editions of this book and made it a favorite among students, residents, health care providers, and faculty alike since its first printing. As I edited this text with the help of a superb team of section editors and contributors in the middle of the most extraordinary life-altering COVID-19 pandemic, I reflected on the many lives we have lost in the world and came to realize that it is not about how long we live but the contributions we make to this world, the people we touch, and the legacy we leave behind.
I would like to thank my wife, Anna, and our children, Gabriella, David, and Olivia, for their extraordinary patience, love, and dedication to my career and life and, ultimately, their commitment to our patients, who are also part of our family. Our children keep me young, grounded,
and humble by asking me questions to which I do not have answers.
Thanks to all my mentors thorough the decades since I came to the United States and special gratitude to our extraordinary team of nurses, administrators, anesthesiologists, neurologists, neurosurgeons, otolaryngologists, radiologists, endocrinologists, residents, fellows, and medical students who have dedicated their lives to the pursuit of perfection and patient care and who are an integral part of these advances in surgery—they all have helped me become a better surgeon and a compassionate physician. I have been given guidance and light during moments when the room was dark and the visibility was dimmed by moments of doubt and fear.
A million thanks to my amazing patients and their families—they are the true unsung heroes who day after day stay positive and filled with hope despite their health struggles and often put their lives in our hands, ask questions, and constantly push us to be better physicians, surgeons, and human beings.
Much gratitude and thanks also to Elsevier, Karim ReFaey, Laurie Gower, Denise Roslonski, Laura Schmidt, Belinda Kuhn, Cindy Thoms, and the extraordinary team who made this book possible. It has taken many years of work, many years’ experience and knowledge to produce this book. It would not have been possible without all of you.
Alfredo Quiñones-Hinojosa
Section One
Surgical Management of Brain and Skull Base Tumors
Alfredo Quiñones-Hinojosa, MD
William J. and Charles H. Mayo Professor Chair, Neurologic Surgery Department of Neurosurgery Mayo Clinic Jacksonville, Florida
Maryam Rahman, MD, MS
Assistant Professor Neurosurgery University of Florida Gainesville, Florida
Section Two Vascular Diseases
Michael T. Lawton, MD
Professor and Chair, Department of Neurosurgery Barrow Neurological Institute St. Joseph’s Hospital and Medical Center Phoenix, Arizona
Rabih G. Tawk, MD
Associate Professor Department of Neurosurgery Mayo Clinic Jacksonville, Florida
Brian L. Hoh, MD
James & Brigitte Marino Family Professor and Chair Neurosurgery University of Florida Gainesville, Florida
Section Three
Operative Techniques in Pediatric Neurosurgery
George I. Jallo, MD
Professor, Neurosurgery, Pediatrics, and Oncology Division of Pediatric Neurosurgery Director, Institute for Brain Protection Sciences
Johns Hopkins All Children’s Hospital St Petersburg, Florida
SECTION EDITORS
Section Four Abnormalities of Cerebrospinal Fluid Dynamics
Daniele Rigamonti, MD Professor, Neurosurgery
Johns Hopkins School of Medicine Baltimore, Maryland CEO
Johns Hopkins Aramco Healthcare Dhahran, Eastern Province, Saudi Arabia
Section Five Stereotactic Radiosurgery
Cesare Giorgi, MD
Consultant Neurosurgeon Gamma Knife Unit Fondazione Poliambulanza Brescis, Italy
Daniel M. Trifiletti, MD
Associate Professor Radiation Oncology Mayo Clinic Jacksonville, Florida
Section Six Functional Neurosurgery
Emad N. Eskandar, MD
Associate Professor, Neurosurgery
Massachusetts General Hospital and Harvard Medical School Director, Stereotactic and Functional Neurosurgery Director, Neurosurgery Residency Program Massachusetts General Hospital Boston, Massachusetts
Edward F. Chang, MD
Associate Professor, Neurological Surgery School of Medicine
University of California San Francisco, California
Section Seven Trauma
J. Marc Simard, MD, PhD Professor Neurosurgery, Pathology, and Physiology School of Medicine University of Maryland Baltimore, Maryland
Section Eight
Surgical Management of Nervous System Infections
Rodrigo Ramos-Zuniga Sr., MD, PhD Professor of Neurosciences Institute of Translational Neurosciences. Department of Neurosciences University of Guadalajara Guadalajara, Jalisco, Mexico
Mohamed E. El-Fiki, MBBCh, MS, MD, DNCh Professor, Neurosurgery University of Alexandria Alexandria, Egypt
Section Nine
Neurosurgical Management of Spinal Disorders
Ziya L. Gokaslan, MD, FAANS, FACS
Julius Stoll, MD Professor and Chair, Department of Neurosurgery
The Warren Alpert Medical School of Brown University Neurosurgeon-in-Chief, Rhode Island Hospital and The Miriam Hospital Clinical Director, Norman Prince Neurosciences Institute President, Brown Neurosurgery Foundation Providence, Rhode Island
Mohamad Bydon, MD Associate Professor
Department of Neurologic Surgery Mayo Clinic Rochester, Minnesota
Section Ten
Surgical Management of the Peripheral Nervous System
Robert J. Spinner, MD Chair, Department of Neurologic Surgery Neurosurgery Professor
Departments of Anatomy, Neurologic Surgery, and Orthopedic Surgery
Mayo Clinic Rochester, Minnesota
Frank Lugo Acosta Jr., MD
1975-2020
Dr. Frank Lugo Acosta Jr., MD, age 45, passed away on November 21, 2020. Frank grew up in East Los Angeles/ Montebello. As a kid, Frank was smart, loved science, and enjoyed soccer. He went to Don Bosco Tech for high school and excelled in science, counting units, and chess. He got accepted to every Ivy League school in the country, choosing Harvard University to pursue his passion in chemistry, math, and physics. Frank matriculated at Harvard Medical School where he completed an HHMI Research fellowship. Frank went to the University of California at San Francisco for his neurosurgical training. Frank specialized in complex spine surgeries, and he was known around the world for his clinical and scientific contributions to deformity and complex spine neurosurgery. He was a top spine neurosurgeon in the county, an amazingly gifted, talented, and a very educated young man.
Frank was a beloved son, brother, husband, father, colleague, and friend who loved to make others laugh. He will be deeply missed by his family, daughter, friends, colleagues, and all who knew him.
IN MEMORIAM
1947-2017
Edward H. Oldfield, MD, passed away on September 1, 2017. His death was a significant loss to everyone who knew him, including the over 100 trainees he mentored worldwide. While neurosurgery has lost a giant, Ed’s life left an indelible mark through scientific discovery and surgical innovation, as well as generations of trainees and colleagues.
Ed was born in the small town of Mount Sterling, Kentucky, on November 22, 1947, to Ellis and Amanda (née Miller) Oldfield. He was the second of five children, with one older sister, two younger brothers, and one younger sister. Ed’s father was a decorated World War II veteran, having been awarded two Bronze Stars and a Purple Heart.
Ed continued to study physics at the University of Kentucky, during which he met Susan, the love of his life and future wife. Upon completing three years of college, Ed joined the University of Kentucky College of Medicine. Afterward, he joined Vanderbilt University Medical Center for his neurosurgical training. Dr. Oldfield made significant clinical and scientific contributions to neurosurgery. He excelled in spinal vascular malformations, Chiari I malformation and syringomyelia, pituitary adenomas, drug delivery, nervous system neoplasia, gene therapy, and vasospasm, which led to over 500 peer-reviewed publications, an H-index over 100, and over 43,000 citations.
Edward H. Oldfield, MD
Evandro de Oliveira, MD, PhD
1944-2021
Dr. Evandro De Oliveira passed away on February 11, 2021. Evandro was from Santa Catarina, Brazil, and completed medical school at the Federal University of Santa Catarina and then Neurosurgery Residency at the Universidad del Republica, in Montevideo, Uruguay. He spent time with Al
Rhoton, Jr. and M. Gazi Yasargil, which led to a lifelong friendship and collaborations. Evandro led a philosophy based on the mastery of anatomy and microneurosurgery, where the anatomy learned in the lab must be applied in the operative room, in a clean, beautiful, and effective manner. Evandro was a uniquely dedicated surgeon-artist in chase of perfection. Nothing but the best was acceptable. He took Brazilian neurosurgery to the next level and inspired generations. Through his multiple positions, including Director of Institute of Neurological Sciences, Sao Paulo, he mentored 92 clinical fellows, over 600 visiting fellows, and additional 7000 surgeons, who attended one or more of the 350 courses held in his lab in Sao Paulo.
Evandro was passionate about his family, his friends, and about neurosurgery. He always cared for his personal and “surgical” families, including during his battle against ALS. He remains alive through his wife, daughters, and granddaughter and through his disciples. Undoubtedly, Evandro was “The Unbelievable” surgeon, mentor, and master and will be forever missed.
ABOUT THE AUTHOR/EDITOR
Dr. Alfredo Quiñones-Hinojosa, commonly known as Dr. Q, received his medical degree from Harvard University where he graduated cum laude. He completed his residency in neurosurgery at the University of California, San Francisco, where he also completed a postdoctoral fellowship in developmental and stem cell biology. His career began at the Johns Hopkins University School of Medicine, where he became Professor of Neurosurgery and Oncology, Neurology, and Cellular and Molecular Medicine and Director of the Brain Tumor Stem Cell Laboratory. Nowadays, he is the “William J. and Charles H. Mayo Professor” and Chair of Neurologic Surgery at the Mayo Clinic in Jacksonville, Florida.
Dr. Q is an internationally renowned neurosurgeon and neuroscientist who leads NIH- funded research to cure brain cancer. He is the principal investigator at the Brain Tumors Stem Cell Laboratory at the Mayo Clinic. He has published more than 450 peer- reviewed papers and 100 book chapters, edited 14 high- impact neurosurgical textbooks, and published his memoir, Becoming Dr. Q, in both English and Spanish. Dr. Q is the founder and president of the nonprofit organization Mission:BRAIN, providing patients in need access to advanced neurosurgical procedures around the world. For all his work, Dr. Q has also been recognized with several prestigious awards, including being named as one of the 100 most influential Hispanics in the U.S. by Hispanic Business Journal ; as 2014 Neurosurgeon of the Year by Voices Against Brain Cancer, where he was also recognized with the Gary Lichtenstein Humanitarian Award; and by the 2015 Forbes magazine as one of Mexico’s most brilliant minds in the world; he was also selected by Popular Science magazine as one of their 6th Annual Brilliant Ten in their search for young genius influencing the course of science. He has received honorary degrees from Southern Vermont College, Lackawanna College, Dominican University, University of Notre Dame, Loyola University, and Universidad Anahuac Mexico. He was awarded the Cortes de Cadiz Prize in the category of surgery by the city council of Cadiz, Spain, and was also named by Forbes as one of the most creative Mexicans. Dr. Q’s story was featured on the BBC and Netflix show “The Surgeon’s Cut” in December 2020, and more recently Annapurna Pictures and Plan B Entertainment productions announced that his inspirational life story is going to be featured in a movie.
VIDEO AND CONTENT ASSOCIATE EDITOR
Dr. Karim ReFaey earned his medical degree from Ain Shams University in Cairo, Egypt. He conducts cuttingedge research in neurosurgery, neuro-oncology, and oncoepilepsy, sponsored originally by a generous grant from the
Qatari Royal Family and most recently by grants from the National Institutes of Health. Dr. ReFaey’s research focuses on gliomas and awake brain mapping to preserve speech and motor functions and preserve the crucial areas of the brain. Dr. ReFaey has published in clinical and translational research, producing close to 40 peer-reviewed publications and more than 30 book chapters. His work involving the design and utilization of high-density electrocorticography (HD-ECoG) in intraoperative monitoring during awake craniotomies and its effect on the patient’s outcome led to national invited presentations, high-tier clinical publications, as well as five US patents complementing this technology (one issued, PCT/US2018/039956; two pending, # 2019-388; # 2017-113; and two in submission). He has been recognized by the American Epilepsy Society for the impact of his work and was awarded the Young Investigator Award of the Year in 2017. Dr. ReFaey is applying for neurosurgery residency to pursue his career as a neurosurgeon-scientist.
Marlien W. Aalbers, MD, PhD
Department of Neurosurgery
University of Groningen
University Medical Center Groningen Groningen, the Netherlands
Hadi Abou-El-Hassan, MD
Research Fellow
Department of Neurological Surgery
Mayo Clinic
Jacksonville, Florida
Frank Acosta, MD
Associate Professor of Neurological Surgery
University of Southern California Los Angeles, California
P. David Adelson, MD
Director, Barrow Neurological Institute at Phoenix Children’s Hospital
Diane and Bruce Halle Chair of Pediatric Neurosciences
University Hospital for the Albert Einstein College of Medicine
New York, New York
Manish K. Aghi, MD, PhD
Professor in Neurological Surgery
University of California, San Francisco
San Francisco, California
CONTRIBUTORS
Manmeet S. Ahluwalia, MD
Brain Tumor and Neuro-Oncology Center
Neurological Institute
Taussig Cancer Institute
Cleveland Clinic
Department of Medicine
Cleveland Clinic Lerner College of Medicine
Case Western University Cleveland, Ohio
A. Karim Ahmed, BS
MD Candidate, Neurosurgery Research Fellow Department of Neurosurgery
Johns Hopkins School of Medicine Baltimore, Maryland
Pablo Ajler, MD Neurosurgery
Hospital Italiano Buenos Aires, Argentina
Oluwaseun O. Akinduro, MD
Resident Physician, Department of Neurological Surgery
Mayo Clinic Jacksonville, Florida
Felipe C. Albuquerque, MD
Assistant Director, Endovascular Surgery Professor of Neurosurgery
Department of Neurosurgery
Barrow Neurological Institute Phoenix, Arizona
Philipp R. Aldana, MD
Professor, Neurosurgery and Pediatric Neurosurgery
Division of Pediatric Neurosurgery
University of Florida Health Jacksonville Jacksonville, Florida
Ram K. Alluri, MD
Orthopaedic Surgery Resident Keck School of Medicine
University of Southern California Los Angeles, California
Mohammed Ali Alvi, MD
Research Fellow, Department of Neurologic Surgery
Mayo Clinic Neuro-Informatics Laboratory
Mayo Clinic
Rochester, Minnesota
Luca Amendola, MD
Orthopaedic Surgery and Traumatology Unit
Maggiore Hospital Regional Trauma Center
Bologna Local Health District
Bologna, Italy
Sepideh Amin-Hanjani, MD
Professor and Program Director, Department of Neurosurgery
Co-Director, Neurovascular Surgery
University of Illinois at Chicago Chicago, Illinois
Joshua M. Ammerman, MD
Chief, Section of Neurosurgery
Chairman, Department of Surgery
Sibley Memorial Hospital
Assistant Clinical Professor of Neurosurgery
George Washington University School of Medicine
Washington, DC
Adjunct Assistant Professor of Neurosurgery
Johns Hopkins School of Medicine
Baltimore, Maryland
William Anderson, MD
Associate Professor of Neurosurgery
Associate Professor of Biomedical Engineering
Department of Neurosurgery
Johns Hopkins School of Medicine Baltimore, Maryland
Hugo Andrade-Barazarte, MD, PhD
Consultant Neurosurgeon
Department of Neurosurgery and Cerebrovascular Diseases
Henan Provincial People’s Hospital Zhengzhou, PR China
Geoff Appelboom, MD, PhD
Department of Neurosurgery
Stanford University School of Medicine Stanford, California
Paul M. Arnold, MD, FACS
Professor and Chairman, Department of Neurosurgery
Carle Illinois College of Medicine
Urbana, Illinois
Ashok Asthagiri, MD
Associate Professor, Department of Neurological Surgery University of Virginia Health System Charlottesville, Virginia
Sonikpreet Aulakh, MBBS, MD
Assistant Professor, Medicine
Division of Hematology-Oncology
Department of Internal Medicine
Department of Neurosciences
West Virginia University School of Medicine Morgantown, West Virginia
Khaled M. Aziz, MD
Assistant Professor of Neurosurgery
Director, Division of Complex Intracranial Surgery Neurosurgery
Allegheny General Hospital Pittsburgh, Pennsylvania
Tipu Aziz, F.Med.Sci Professor of Neurosurgery
Nuffield Department of Surgical Sciences University of Oxford Oxford, England United Kingdom
Joshua Bakhsheshian, MD Department of Neurological Surgery
Keck School of Medicine
University of Southern California Los Angeles, California
Perry A. Ball, MD
Professor Departments of Surgery and Anesthesiology
Geisel School of Medicine
Dartmouth-Hitchcock Medical Center Lebanon, New Hampshire
Stefano Bandiera, MD Coordinator of Specialist Reference Centre
Spine Surgery prevalently Oncologic and Degenerative Istituto Ortopedico Rizzoli Bologna, Italy
Nicholas M. Barbaro, MD Neurosurgeon
Mulva Clinic for the Neurosciences Professor of Neurosurgery
Dell Medical School
University of Texas at Austin Austin, Texas
Zachary R. Barnard, MD, MS Resident, Neurosurgery
Cedars-Sinai Medical Center Los Angeles, California
Daniel L. Barrow, MD
Pamela R. Rollins Professor and Chairman Department of Neurosurgery
Emory University School of Medicine Atlanta, Georgia
Thomas L. Beaumont, MD, PhD
Department of Neurosurgery
The Ohio State University Wexner Medical Center Columbus, Ohio
Joshua Bederson, MD
Professor and System Chair of Neurosurgery Department of Neurosurgery
Icahn School of Medicine at Mount Sinai New York, New York
Alexandra D. Beier, DO
Associate Professor, Neurosurgery and Pediatrics
Division of Pediatric Neurosurgery
University of Florida Health Jacksonville Jacksonville, Florida
Carlo Bellabarba, MD
Professor and Vice Chair
Department of Orthopaedics and Sports Medicine
Joint Professor Department of Neurological Surgery University of Washington School of Medicine
Chief of Orthopaedics Harborview Medical Center Seattle, Washington
Lorenzo Bello, MD
Professor, Neurosurgery Oncology and Hemato-Oncology
Neuro-Oncological Surgery
Università degli Studi di Milano Milano, Italy
Alan J. Belzberg, MD
Professor Neurosurgery Johns Hopkins Hospital Baltimore, Maryland
Sharona Ben-Haim, MD
Assistant Professor, Department of Neurosurgery University of California–San Diego San Diego, California
Netanel Ben-Shalom, MD
Department of Neurosurgery Rabin Medical Center Beilinson Campus New York, New York
Matthew T. Bender, MD
Assistant Professor, Department of Neurosurgery and Neurology University of Rochester Rochester, New York
Bernard R. Bendok, MD
Chair, Neurological Surgery in Arizona
William J. and Charles H. Mayo Professor Professor of Neurosurgery Department of Neurosurgery Mayo Clinic Phoenix, Arizona
Ludwig Benes, MD
Head, Department of Neurosurgery Klinikum Arnsberg Arnsberg, Germany
Edward C. Benzel, MD
Emeritus Chairman and Professor Department of Neurosurgery Lerner College of Medicine Neurological Institute Cleveland Clinic Cleveland, Ohio
Helmut Bertalanffy, MD, PhD Professor, Neurosurgery Director of Vascular Neurosurgery International Neuroscience Institute Hannover, Germany
Chetan Bettegowda, MD, PhD Professor, Department of Neurosurgery Johns Hopkins School of Medicine Baltimore, Maryland
Priyal Vinod Bhagat, DO Department of Orthopaedic Surgery New York University Medical Center New York, New York
Wenya Linda Bi, MD, PhD Department of Neurosurgery Brigham and Women’s Hospital Boston, Massachusetts Harvard Medical School Cambridge, Massachusetts
Kelly Bijanki, PhD Assistant Professor Department of Neurosurgery Baylor College of Medicine Houston, Texas
Allen T. Bishop, MD Division of Hand Surgery Department of Orthopedics Professor, Orthopedics and Neurosurgery Mayo Clinic Rochester Minnesota
Erica F. Bisson, MD, MPH Professor of Neurosurgery Department of Neurosurgery University of Utah Salt Lake City, Utah
Keith L. Black, MD Chair and Professor Department of Neurosurgery Director
Maxine Dunitz Neurosurgical Institute Cedars-Sinai Medical Center Los Angeles, California
Benjamin Blondel, MD
Aix Marseille University Timone Hospital Department of Paediatric Orthopaedics Marseille, France
Kofi Boahene, MD Professor of Otolaryngology–Head and Neck Surgery Johns Hopkins Medicine Baltimore, Maryland
Angela M. Bohnen, MD Neurosurgeon NeurosurgeryOne Denver, Colorado
Robert J. Bollo, MD, MS
Associate Professor University of Utah Salt Lake City, Utah
Markus Bookland, MD
Associate Director of Academic Affairs Department of Pediatric Neurosurgery Connecticut Children’s Medical Center Hartford, Connecticut
Assistant Professor Department of Surgery University of Connecticut School of Medicine Farmington, Connecticut
Alireza Borghei, MD Post-Doctorate Fellow Department of Neurosurgery Rush University Chicago, Illinois
Hamid Borghei-Razavi, MD
Assistant Professor, Neurological Surgery Department of Neurosurgery Pauline Braathen Neurological Center Cleveland Clinic Florida Weston, Florida
Stefano Boriani, MD
GSpine4 Spine Surgery Division
IRCCS Istituto Ortopedico Galeazzi Milan, Italy
Sachin A. Borkar, MBBS, MCh, DNB, MNAMS
Consultant and Associate Professor, Neurosurgery
All India Institute of Medical Sciences and Jai Prakash Narain Apex Trauma Center New Delhi, India Weston, Florida
Frank J. Bova, PhD Professor Department of Neurological Surgery University of Florida Gainesville, Florida
Bledi C. Brahimaj, MD
Resident, Department of Neurosurgery
Rush University Medical Center Chicago, Illinois
Ryan J. Brandt, MD
Assistant Professor Department of Radiology Dartmouth-Hitchcock Medical Center Lebanon, New Hampshire
Richard J. Bransford, MD
Professor and Director of Spine Fellowship Department of Orthopaedics and Sport Medicine
Joint Professor Department of Neurological Surgery University of Washington School of Medicine Seattle, Washington
Jacques Brotchi, MD, PhD
Emeritus Professor
Department of Neurosurgery Erasme Hospital Brussels, Belgium
Benjamin L. Brown, MD
Assistant Professor, Department of Neurosurgery Mayo Clinic Jacksonville, Florida
Jeffrey N. Bruce, MD
Edgar M. Housepian Professor of Neurological Surgery
Vice Chairman of Academic Affairs Neurological Surgery
New York-Presbyterian Columbia University Medical Center New York, New York
Michael Bruneau, MD, PhD Professor Department of Neurosurgery Erasme Hospital Brussels, Belgium
Ian A. Buchanan, MD
Department of Neurological Surgery Keck School of Medicine University of Southern California Los Angeles, California
Kim J. Burchiel, MD, FACS
John Raaf Professor Department of Neurological Surgery
Oregon Health & Science University Portland, Oregon
Timothy G. Burke, MD Chairman Department of Neurosurgery
Anne Arundel Medical Center
Annapolis, Maryland
Associate Professor Department of Neurosurgery
The George Washington University Washington, DC
Ali Bydon, MD
Professor of Neurosurgery Department of Neurosurgery
Johns Hopkins University School of Medicine Baltimore, Maryland
Mohamad Bydon, MD
Associate Professor Department of Neurologic Surgery Mayo Clinic Rochester, Minnesota
Richard W. Byrne, MD
Professor and Chair Department of Neurosurgery
Rush University Medical Center Chicago, Illinois
Gustavo Augusto Porto Sereno Cabral Assistant, Neurosurgery Department Gaelão Air Force Hospital Rio de Janeiro, Brazil
Francesco Cacciola, MD
Consultant Neurosurgeon Department of Neurosurgery University Hospital of Siena Siena, Italy
Jessica K. Campos, MD Department of Neurosurgery University of California–Irvine Irvine, California
Justin M. Caplan, MD
Department of Neurosurgery
Johns Hopkins Hospital Baltimore, Maryland
Anthony J. Caputy, MD
Hugo V. Rizzoli Professor of Neurosurgery
The George Washington University Washington, DC
Francesco Cardinale, MD
“Claudio Munari” Epilepsy Surgery Center
Department of Neuroscience
ASST Grande Ospedale Metropolitano Niguarda Milan, Italy
Lucas P. Carlstrom, MD, PhD
Department of Neurologic Surgery Mayo Clinic Rochester, Minnesota
Ricardo L. Carrau, MD
Professor
Departments of Otolaryngology Head and Neck Surgery and Neurosurgery
The Ohio State University
Wexner Medical Center Columbus, Ohio
Bob S. Carter, MD, PhD Neurosurgeon
Chair, Department of Neurosurgery
William and Elizabeth Sweet Professor of Neurosurgery
Harvard Medical School
Massachusetts General Hospital Boston, Massachusetts
Laura Castana, MD
“Claudio Munari” Epilepsy Surgery Center Department of Neuroscience
ASST Grande Ospedale Metropolitano Niguarda Milan, Italy
Gabriel Castillo-Velazquez, MD Neurosurgeon Puerta de Hierro Medical Center Guadalajara, Mexico
Kaisorn L. Chaichana, MD Professor, Department of Neurosurgery Mayo Clinic Jacksonville, Florida
Asher Chanan-Khan, MBBS, MD Professor, Medicine Division of Hematology-Oncology Department of Medicine Mayo Clinic Jacksonville, Florida
Edward F. Chang, MD Professor of Neurological Surgery University of California–San Francisco San Francisco, California
Steven D. Chang, MD
Robert C. and Jeannette Powell Professor in the Neurosciences Department of Neurosurgery
Stanford School of Medicine Stanford, California
Aswin Chari, MA, BMBCh, MRCS
GOSH Charity Surgeon-Scientist Fellow and Neurosurgical Registrar Department of Neurosurgery
Great Ormond Street Hospital London, United Kingdom
Ching-Jen Chen, MD
Resident Physician, Neurological Surgery University of Virginia Charlottesville, Virginia
Another random document with no related content on Scribd:
kurjaa, viheliäistä elämäänsä. Kerran hänkin oli ollut puhdas ja viaton ja ajatellut nuoren tytön puhtaita, kauniita ajatuksia. Mutta nyt — nyt oli elämä hukattu — hukattu täydellisesti.
Mutta — sitten hän eräänä päivänä kuulee, että Natsaretin opettaja vierailee kaupungissa. Hänet oli kutsuttu fariseus Siimonin taloon päivällisille. Silloin nainen tekee päätöksensä.
Hän lähtee kiireesti. Alabasteripullon hän ottaa mukaansa. Hän kyllä tietää, ettei Siimonin taloon ole hänen kaltaistensa juuri helppo päästä. Siellä on ovenvartijat ja edeskäyvät, suurilukuinen palvelusväki. Mutta vaimo raivaa tien rohkeasti heidän välitseen siihen huoneeseen, missä Vapahtaja parastaikaa aterioi talon isännän ja toisten pöytävierasten kanssa. Ja sitten tapahtuu se, mistä päivän evankeliumi kertoo.
Mitä me tässä kertomuksessa eniten ihailemme?
Vaimon rohkeus ansaitsee kyllä ihailuamme. Että hän uskalsi!
Mutta hänellä oli niin suuri hätä, ettei hän enää kiinnittänyt huomiotaan sovinnaisuussääntöihin. Talon isäntä ja pöytävieraat kiinnittivät kyllä. Ja varmasti Vapahtajakin huomasi tuon kaiken, mikä tässä tilaisuudessa oli omiaan vaikuttamaan kiusallisesti. Mutta
— hän ei antanut sen vaikuttaa itseensä. Hän oli jälleen se vapaa, suuri persoonallisuus, jota eivät sovinnaisuussäännöt sido. Hän näki sydämen.
Tämä puoli Vapahtajassa herättää tässä kertomuksessa eniten ihailuamme.
Sillä tässä tulemme siihen kohtaan, johon meillä jokaisella on täysi syy kiinnittää huomiomme. Vapahtaja ei ole samanlainen kuin ihmiset. Hän eroaa parhaistakin heistä.
Sillä — eikö usein käy niin, että parhaatkin ystävät, joihin täydellisesti luotamme, pettävät meidät ratkaisevina hetkinä. Heillä on kyllä halua auttaa, mutta he eivät voi sitä tehdä juuri nyt. Tilaisuus ei ole sopiva. Kuinka emme ottaneet huomioon tilaisuutta? Me saamme nuhtelevia katseita osaksemme ja meidät työnnetään lempeästi, mutta samalla riittävän pontevasti ovesta ulos.
Jeesus Kristus ei ole sellainen. Hänelle ei ole olemassa erilaisia tilaisuuksia. Hän ottaa vastaan aina. Hän on niin täydellisesti ehyt, niin kokonansa vapaa, että hän herättää ehdotonta luottamusta.
Tällaista Vapahtajaa me tarvitsemme.
Meillä on itsekullakin omat huolemme, omat surumme ja kärsimyksemme. Elämässämme on sattunut tapauksia, joita parhaimpien ystäviemmekin olisi vaikea ymmärtää. Jollei Jeesusta Kristusta olisi, ei olisi ketään, kenen puoleen kääntyisimme.
Mutta — nyt on hänja hän antaa synnit anteeksi.
Tästä, rakkaat ystävät, me iloitsemme. Vapahtaja tuntee elämän. Hän tietää, minkälaisia elämäntarinoita tämän vanhan maan pinnalla voi esiintyä — toinen toistaan murheellisempia.
Mutta — jos katumuksemme on vilpitön, on anteeksiantamus myös ehdoton. Amen.
TULESTA TEMMATTU KEKÄLE.
3. Paaston aik. sunnuntai. — Sak. 3, 1—15.
Tämä teksti sopii erityisesti meille papeille, mutta myös jokaiselle ihmiselle.
Profeetta Sakaria näki ylimmäisen papin Joosuan seisovan Herran enkelin edessä; ja saatana seisoi hänen oikealla puolellaan häntä vastustamassa. Päällekantajalla oli paljon tätä johtavassa asemassa olevaa miestä vastaan. Hän oli hoitanut huonosti korkean virkansa. Hänen kotielämänsä antoi aihetta vakaviin muistutuksiin. Hän oli sortunut syntiin, mutta ruvennut katumaan ja armoa etsimään. Ja nyt hän oli tuomittavana.
Tuomio kääntyi anteeksiantamukseksi. Noista kahdesta olennosta, jotka seisoivat hänen rinnallaan, puolustaja, enkeli, jäi paikalleen, päällekantajan vetäytyessä pois.
Ihminen seisoo täällä enkelin ja paholaisen välissä. Hyvä ja paha kamppailevat hänestä. Monesti asuvat enkeli ja paholainen samassa sydämessä rinnakkain ja elämä muodostuu sen mukaiseksi, kumman ääntä ihminen kulloinkin noudattaa.
Enkeli, hyvän edustaja, pyrkii johtamaan meitä hyvään. Niinkauan kuin seuraamme häntä, menestymme. Hyvä omatunto todistaa, että olemme oikealla tiellä. Mutta tuo toinen »naapuri» kuvaa meille synnin kauniiksi ja luvalliseksi. Hän on taitava kääntämään käsitteitä, antamaan niille uusia merkityksiä. Hän vetoaa usein parhaimpiin ominaisuuksiimme, saaden meidät kulkemaan hyvinkin mutkikkaita teitä. Vasta sitten kun huomaamme, mihin nämä uudelleen arvioidut käsitteet johtavat, avautuvat silmämme näkemään, että tie on ollutkin väärä. Jos silloin kadumme ja pyörrämme takaisin, on meillä vielä anteeksisaamisen ja parannuksen mahdollisuus.
Tämä hyvän ja pahan välinen ristiriita näyttää sitä silmiinpistävämmältä, kuta edustavammassa asemassa ihminen on. Varsinkin kärjistyy tämä ristiriita erikoisesti silloin, jos paha saa vallan henkilössä, jonka ajalliseen kutsumukseen jo kuuluu olla esitaistelijana hyvän ja oikean puolesta, niinkuin esim. papin. Sellaisen henkilön heikkoudet huomataan paljon paremmin kuin tavallisen ihmisen. Ja sellaisen elämän esimerkillinen vaikutus kantaa paljon kauemmas kuin jonkin toisen.
Inhimillisesti katsoen näyttää päällekantaja olevan oikeassa. Kuinka tällainen mies soveltuu Herran seurakuntaa johtamaan, — mies, jonka yksityiselämä jo antaa aihetta mitä vakavimpiin muistutuksiin? Saarnaa muille, mutta ei itse elä siitä totuudesta, jota toisille julistaa. Eikö tämä ole pahennusta seurakunnassa?
Sitä se epäilemättä on, jollei synny muutosta, parannusta. Mutta maailma ei tavallisesti tätä muutosta huomaa. Se pitää vain kiinni aikaisemmista hairahduksista. Mutta Jumala tuomitsee toisin.
On vanha totuus, että Jumala on sielujen tuntija. Mutta vaikka se on niin vanha, on se kuitenkin useimmille ihmisille uutta. Jumala on
heidän mielestään samanlainen kuin he itsekin ovat. Yhtä vaikeaa kuin heidän on unohtaa, luulevat he sen olevan myös Jumalalle. Mutta ylimmäisen papin Joosuan kohtalo osoittaa toista.
Siinä hän seisoo ylimmäispapillisessa puvussaan, mutta tuo puku on saastutettu. Sen arvomerkit on häväisty synnissä. Ei hän voi siinä puvussa astua temppelin pyhimpään toimittamaan uhria kansan syntien edestä. Päällekantaja on varma, että puku riistetään hänen yltään ja korkea virka otetaan pois. Ja sitä mieltä ovat myös ihmiset. He ovat monessa asiassa yhtä mieltä päällekantajan kanssa, varsinkin, jos saavat esiintyä syyttäjinä.
Mutta — Jumala näkee syvemmälle kuin päällekantaja; hän näkee tuon onnettoman miehen sydämen pohjaan saakka. Hän näkee, kuinka hän kärsii ja kuinka hän häpeää. Hän ei tahdo lausua yhtään sanaa puolustukseksensa, vaikka hän ehkä voisi senkin tehdä.
Joosua seisoo enkelin edessä saastaisessa puvussaan. Hän vetoaa Jumalan laupeuteen. Hän vetoaa siihen hyvään, jota hän on sydämessään tuntenut, mutta jota hän ei ole jaksanut seurata. Mutta nyt — hän tuntee senkin — jos hän vielä löytää armon, hän uskoo voivansa kaiken korjata. Eikä ikuinen hyvyys muuta vaadikaan. Se lausuu vapauttavan sanansa.
»Katso, minä olen ottanut sinulta pois sinun syntisi ja puetan sinut juhlavaatteisiin.»
Ylimmäinen pappi Joosua sai puhtaan päähineen ja uuden virkapuvun. Näin Jumala käy oikeutta katuvaisen kanssa.
Päällekantajan on pakko väistyä. Hän on saanut tuomionsa. »Eikö tämä ole se kekäle, joka on tulesta temmattu?» Päällekantaja olisi
halunnut nähdä sen palavan. Mutta Jumala tempasi sen pois yhdennellätoista hetkellä.
»Ja Herran enkeli jäi seisomaan.»
Oi, kuinka lohdullinen on tämä tekstimme viimeinen lause. Ikuinen hyvyys jäi jäljelle vaalimaan sitä hyvyyden orasta, joka syntisen sydämessä nyt oli puhjennut esiin. Oi, kunpa se voisi kasvaa ja vaurastua! Me vapisemme pelosta ajatellessamme ihmisen heikkoutta. Mutta muistaessamme, että Jumala on suuri ja voimallinen, me tunnemme mielemme tyyntyvän. Hän, joka tempaa kekäleen tulesta, kykenee siitä vielä jotakin tekemään.
Sillä hän on rakkaus. Amen.
JUMALAN SIUNAUS.
Puolipaastosunnuntai. — Joh. 6, 1—15.
Tämän päivän evankeliumissa kerrotaan, kuinka Vapahtaja kerran ruokki viisituhatta ihmistä viidellä leivällä ja kahdella kalalla.
Suhtaudummepa nyt tähän kertomukseen kuinka tahansa, joka tapauksessa se sisältää yhden tärkeän totuuden: että Jumalan siunaus tekee rikkaaksi.
Toinen ajatus, joka esilläolevassa tekstissä erityisesti lämmittää mieltämme, on se, ettei Jumalalle ole suinkaan yhdentekevää meidän ajallinen toimeentulomme. Jokapäiväinen leipämme on Hänen sydämellään yhtä paljon kuin hengellinen edistymisemme ja kasvamisemme. Onhan Vapahtaja itse Isämeidänrukouksessa kehoittanut meitä anomaan Jumalalta jokapäiväistä leipää.
Sitäpaitsi: evankeliumi sisältää monta kertomusta siitä, että Vapahtaja auttoi maallisessa hädässä. Tästä vedämme sen johtopäätöksen, ettei ajallinen suinkaan ole mitään vähäarvoista. Jollei ensimmäinen sija elämässä kuulukaan sille, ei kuulu myös viimeinenkään. Jokin tarkoitus on Vapahtajalla varmaankin siinä, kun hän seitsemän Isämeidän eri rukouksen joukkoon asettaa maallisia
tarpeita koskevan rukouksen neljänneksi. Se ei ole ensimmäinen, mutta ei myöskään viimeinen.
Tänään puhumme ajallisesta toimeentulosta, jokapäiväisestä leivästä, joka on monella nykyajan ihmisellä verrattain lujassa. Mutta minä en käsittele kysymystä opettaakseni sinulle, mitä kaikkea jokapäiväiseen leipään kuuluu. Sen on Martti Luther jo tehnyt neljännen rukouksen selityksessä. Vaan haluaisin kiinnittää huomiosi yhteen tärkeään kohtaan: että Jumala voi siunata leipämme.
Tämä ajatus edellyttää sitä, että Jumalalta tulee kaikki ajallinenkin hyvyys. Se, joka ei sitä usko, ei usko Jumalan siunaukseenkaan. Hän on materialisti, jolle ei ole olemassa mitään yliaistillista maailmaa. Edellytän kuitenkin sinun uskovan tähän ja siis myöskin siihen, että Jumalalta tulee kaikki ajallinenkin hyvyys.
Mutta — usko siihen ei vielä suoranaisesti johda meitä kokemaan, että
Jumala siunaa. Siihen vaaditaan, että ihminen ottaa ajallisen hyvyyden
Jumalan kädestä hänen järjestyksensä mukaisesti: rukoilemalla ja työtä tekemällä.
Jos niin teemme, silloin näemme leivässä, jota syömme, osoituksen Jumalan hyvyydestä. Silloin tunnemme, että se on Jumalan lahja. Ja silloin luotamme lapsellisesti siihen, että Hän voi sen meille siunata.
Suhteessamme jokapäiväiseen leipään tulee myös näkyviin suhteemme Jumalaan. Toiset käyttävät ajallista hyvyyttä orjamaisesti, peljäten, että Jumala katsoo karsaasti heihin t.s. kuin
hän ei oikein mielellään näkisi lastensa käyttävän ajallista hyvyyttä. Heidän suhteensa Jumalaan on orjan suhdetta isäntäänsä.
Toiset taas nauttivat Jumalan lahjoja ilolla ja kiitoksella, sisällisesti vapaina, tietäen, että Jumala mielellään suo heille jokapäiväisen leivän.
Sellainen oli Vapahtajan suhde ajalliseen hyvyyteen: hän kiitti Jumalaa siitä.
Se ihminen, joka uskoo Jumalan siunaukseen ja kokee sitä alituiseen elämässään, katsoo myös muiden parasta. Hän auttaa mielellään köyhiä, tietäen siten vain lainaavansa Herralle, joka on hänelle hänen hyvän työnsä jälleen maksava. Ajallinen omaisuus ei tuota hänelle huolta; hän tietää, että sen yllä on Jumalan siunaus. Ja se tieto antaa hänen sydämelleen rauhan.
Ja silloin on myös vähin kylliksi. Ihminen ei nuru, vaikka toimeentulo olisi niukkakin. Köyhyys ei karkoita iloa siitä kodista, missä ihmiset uskovat Jumalan siunaukseen. Elämän välttämättömimmät tarpeet ovat heille kylliksi ja he kiittävät Jumalaa niistä. Sellaisessa kodissa osataan myös vähästä iloita. Ja se on suuri Jumalan lahja, joka ei suinkaan tule kaikkien osaksi.
Ihmisjärki ei pysty ymmärtämään Jumalan salaisuuksia. Salaisuus on sekin, että Jumala voi siunata ajallisen leipämme. Me emme käsitä, kuinka se tapahtuu. Siinä kohden puhuu tekstimme totta: me emme käsitä, kuinka viidellä leivällä ja kahdella kalalla voi ruokkia viisituhatta ihmistä ja vielä päällepäätteeksi koota kaksitoista korillista muruja. Mutta — me voimme kokea, että siunaus on mahdollinen, vaikkumme kokisikaan sitä juuri tekstin kertomalla tavalla. Joka tapauksessa voimme sanoa, että Herran siunaus tekee
rikkaaksi, enentää köyhän kodin leivän ja lisää jauhot vakkasessa, kun siellä kiitollisella ja palvelevalla mielellä Jumalan hyvyyttä käytetään.
Onnellinen se ihminen, joka tyytyy osaansa, olkoonpa tuo osa sitten kuinka pieni ja vaatimaton tahansa. Hän on silloin saavuttanut suuren voiton. Amen.
RISTIN VOIMA.
5. Paaston aik. sunnuntai. — Joh. 11, 47—57.
Poikasena lukiessani Robinson Crusoeta ihmettelin, miksi espanjalainen, jonka Robinson pelasti villien käsistä, tämän tiedusteluun, mitä kansallisuutta hän oli, vastasi latinankielellä: kristitty. Ajattelin, miksi hän ei voinut sanoa kotimaansa nimeä. Mutta — sitten jälkeenpäin minulle kirkastui, että jos espanjalainen olisi sanonut kotimaansa nimen, se ehkä ei olisi häntä niinkään auttanut. Sen vuoksi hän sanoi olevansa kristitty, ettei mitään väärinkäsitystä voisi syntyä. Sillä eihän hän tiennyt minkä maan miehiä hänen pelastajansa oli. Sen vuoksi hän vetosi korkeampaan kansalaisuuteen kuin tämä maallinen.
Tämän päivän tekstissä Johannes huomauttaa eräästä seikasta, jonka Vapahtajan kuolema on aiheuttanut. Hän on tahtonut sen kautta »koota yhdeksi hajalla asuvat Jumalan lapset», — siis tehdä rististä kaikkia kansoja yhdistävän tunnusmerkin.
Onko Vapahtajan toive täyttynyt?
On ja ei.
Toisin sanoen: on aloja, joilla eri maiden kristityt kohtaavat toisensa veljinä, antamatta kansallisuusrajojen eroittaa heitä. Mutta on toisia aloja, joilla ei yhteisymmärrystä synny, vaikka kaikki kunnioittavat ristiä.
Edelliseen ryhmään kuuluu esim. N.M.K.Y. ja N.N.K.Y., nuorten miesten ja naisten kristillinen yhdistys. Se on kansainvälinen liike, jonka tarkoituksena on koota kaikkien maitten nuoret miehet ja naiset ristin ympärille toteuttamaan Vapahtajan aatetta, rakkauden käskyä, josta hän ylimmäispapillisessa rukouksessaan puhuu.
Ne ovat suuria ja valtavia liikkeitä ja meillä kaikilla, jotka tahdomme olla Jumalan ystäviä, on täysi syy kiinnittää niihin mitä vakavinta huomiota. Niissä on jo osaltaan toteutunut Vapahtajan sana »Että he kaikki yhtä olisivat.»
Meihin tekee valtavan vaikutuksen kuullessamme, että jossakin
N.M.K.Y:n maailmankonferenssissa on kahdellakymmenelläviidellä kielellä veisattu Lutherin mahtava taisteluvirsi: »Jumala ompi linnamme.» Me näemme siinä ristin voiman, joka kerran on oleva tunnustettu kaikessa maailmassa, ja tekevä maailman kansat veljiksi keskenään.
Niin — on oleva, mutta ei vielä ole. Se on surullista. Vielä eivät maailman kansat kohtaa veljinä toisiaan kaikilla elämän aloilla. Vielä on olemassa sotia ja taisteluita. Parastaikaa riehuu maailmassa suuri sota ja kaikki sotaakäyvät valtiot ovat kristityitä — niin, melkein kaikki.
Kuinka se on ymmärrettävä?
Risti ei ole tullut vielä voimaksi yhteisymmärrykseen ja veljelliseen rakkauteen. Siinä on syy.
Mutta — ilahduttavia merkkejä rupeaa jo näkymään. Itse taistelutantereillekin tunkeutuu risti, sovintokuoleman ja jumalallisen rakkauden merkki.
Luin äskettäin jostakin lehdestä kuvauksen Saksan itärintamalta. Siellä makaavat venäläiset ja saksalaiset vastakkain juoksuhaudoissaan ja kuoleman enkeli kulkee rintamain välillä, niittäen saalistaan. Mutta — tuli jouluaatto. Koko edellinen päivä oli ankarasti taisteltu. Ja kaiken todennäköisyyden mukaan taisteltaisiin seuraavanakin päivänä, jouluaattona. Niin tapahtuikin. Koko päivän riehui taistelu mitä kiihkeimpänä, kunnes se illan hämärtyessä vähitellen lakkasi. Ihmeteltiin aluksi tuota outoa hiljaisuutta, — kunnes yhden ja toisen sotilaan mieleen molemmilla puolin hiipi ajatus: nythän on jouluaatto! Jo kipuaa saksalainen sotilas juoksuhaudan reunan yli, kädessään pieni kuusi, jossa lepattaa muutamia kynttilöitä, ja lähtee hiipimään venäläisten linjoja kohti. Sykkivin sydämin hän kulkee, odottaen eikö laukausta kuulu. Ei kuulu. Koko seutu, missä äsken taistelu riehui, on aivan äänetön. Saksalainen saapuu vihollisten juoksuhaudalle. Hänen takanaan virittävät toverit jouluvirren. Ja ihme: vihollisten juoksuhaudasta ojentuu saksalaista vastaan ystävällisiä käsiä ja kyyneleisiä kasvoja. On jouluaatto, Jeesuslapsen pyhä syntymäjuhla. Nyt ei taistella, nyt annetaan aseiden levätä. Nyt vallitsee rauha maassa ja ihmisten kesken mielisuosio.
Ihmeellinen kertomus. Siinä ilmenee risti voimassaan. On, kuin näkisivät molemmat taistelevat kansat korkean ristinpuun ja Vapahtajan siinä riippuvan. On, kuin kuuluisi ääni yli hämärään
kääriytyvän maan: »… vaan myös kootakseen yhdeksi hajallaolevat
Jumalan lapset.» Sellaista saa risti aikaan.
Risti, pyhä ristinmerkki! Jospa se tulisi voimaksi kaikkien maailman kansojen elämässä yhdistämään kansat rakkauden siteillä toisiinsa. Amen.
ÄITI.
Marian Ilmestyspäivä. — Luukk. 1, 39—45.
I.
Ymmärrämme hyvin roomalaiskatolilaisia, jotka ovat Neitsyt Mariasta tehneet taivaan kuningattaren. Sellainen pyhä nainen, äiti, ei heidän mielestään voinut kuolla, vaan astui suoraan taivaaseen.
Me, luterilaiset, emme voi uskoa Neitsyt Marian synnittömään sikiämiseen paremmin kuin hänen taivaaseen astumiseensakaan.
Meistä on luonnollista, että hän kuoli luonnollisella tavalla ja kuolemansa jälkeen kannettiin johonkin Juudanmaan kalmistoon monien onnellisten ja monien murheellisten päivien jälkeen. Mutta meidän, luterilaistenkin, täytyy syvästi kunnioittaa tätä pyhää naista, sillä hän on ollut jaloimman ihmislapsen äiti. Me emme jumaloi häntä, emme rukoile häntä, vaan rakastamme häntä, niinkuin rakastamme jaloja ihmisiä.
Neitsyt Maria on kokenut kaikki äidin ilot ja surut. Hänen sielunsa on käynyt läpi tuon inhimillisen asteikon, jossa muutamat kielet väräjävät onnea, toiset syvintä surua.
Siihen aikaan, josta tekstimme puhuu, hän eli vielä onnensa alkukautta. Pyhät, suloiset aavistukset täyttivät hänen povensa: hän odotti poikansa syntymää. Ihanat tulevaisuuden toiveet liittyivät tähän odotettuun lapseen: hänestä oli tuleva suuri kansansa seassa.
Pyhä Raamattu ei ole meille säilyttänyt tietoja Jeesuksen varhaisimmasta lapsuudesta. Mutta me voimme sen hyvin kuvitella. Onnellinen perhe eleli hiljaisessa Natsaretissa puuseppä Joosefin huoneessa ja onnellisista onnellisin oli varmaankin perheen äiti, Neitsyt Maria.
Ja hänellä oli täysi syy siihen, sillä hänen poikasensa, tuo odotettu, luvattu, oli kaunis. Sellaisia syviä, miettiviä silmiä ei ollut kellään toisella. Hän saattoi iltahetkinä takkavalkean ääressä vaipua syviin mietteisiin, kuunnellessaan kertomuksia Vanhasta Testamentista. Isä Joosef osasi niitä ja äiti Maria myös. Sellaisten hetkien jälkeen saattoi poikanen juosta äitinsä luo, painaa päänsä tämän syliin ja huudahtaa: »Oi, äiti! Minäkin tahdon tulla profeetaksi!»
Mitähän mahtoi Neitsyt Maria sellaisina hetkinä tuntea?
Äidin onnea, äidin levottomuutta.
Varmaankin hän silitti poikasensa päätä ja hymyili hellästi. Niin, hänen pojastaan oli kerran tuleva profeetta. Hän astuisi kansansa eteen saarnaamaan. Ja sitä auringon paistetta, sitä valoa, joka silloin tulvahtaisi yli maan! Silloin toteutuisi tuo ihana sana: »Sinun valkeutesi puhkeaa kuin aamurusko!» Mutta samalla hänen sydäntään vavahdutti pelko: profeetan kutsumus oli vaarojen alainen.
Neitsyt Maria sai nähdä poikansa profeettana. Hän sai kuulla tämän puhuvan. Hän sai nähdä, kuinka köyhä kansa kiitti ja jumaloi häntä, — mutta myös, kuinka hän joutui riitaan johtomiesten kanssa. Hänen äidinsydämensä kärsi.
Ja vielä: toisinaan muuttui hänen rakas poikansa niin omituiseksi, melkeinpä vieraaksi. Erikoisesti painui yksi tapaus lähtemättömästi Neitsyt Marian mieleen. Hän oli kerran poikaansa hakemassa. Sanottiin tämän oleskelevan jossakin Juudean puolessa. Ei milloinkaan aikaisemmin ollut Maria tuntenut sellaista levottomuutta kuin tällä matkalla. Yhtäältä hän ihaili poikaansa, tämän rohkeutta, tämän intomielisyyttä, mutta toisaalta hän taas pelkäsi hänen puolestaan. Miten kävisi tuon rakkaan pojan, jos hän suututtaisi ylhäiset fariseukset ja kirjanoppineet?
He pääsivät vihdoin perille. Talon edusta oli täynnä kansaa ja sisältä huoneesta kuului Jeesuksen ääni. Hän oli parastaikaa puhumassa. Maria lähetti jonkun sanomaan, että omaiset odottivat ulkona. Mutta mikä kylmä vastaanotto, mikä jäätävä vastaus! »Kuka on minun äitini? Jokainen, joka tekee taivaallisen isäni tahdon, on minun veljeni, sisareni ja äitini!»
Sinä hetkenä Neitsyt Maria harhaili pimeässä: hänen rakas poikansa häpesi häntä, ei tahtonut tunnustaa häntä omakseen.
Mutta — korkeimmilleen hänen tuskansa kohosi sinä hetkenä, jolloin tämä poika riippui ristillä. Silloin kävi miekka hänen sielunsa läpi.
Oi, hän oli ollutkin niin kiivas toisinaan… tämä poika, tämä iäkäs, tämä murheen ja ilon lapsi. Mutta hän tarkoitti sittenkin vain hyvää.
Jos johtomiehet olisivat tunteneet hänet niinkuin hän, Maria, tunsi, eivät he olisi voineet noin julmasti häntä kohdella.
Vasta jälkeenpäin kirkastui Marialle, minkävuoksi hänen poikansa piti kärsiä ja kuolla.
II.
Mihin kehoittaa meitä Marianpäivä?
Se kehoittaa meitä iloitsemaan Neitsyt Marian kanssa, iloitsemaan siitä, että Vapahtaja on niin suuri ja ihmeellinen, niin ymmärtäväinen ja laupias, niin altis iloitsemaan iloitsevien kanssa ja kärsimään kärsivien kanssa.
Mutta tämä päivä kehoittaa meitä myös murehtimaan Marian kanssa, murehtimaan sitä, että tämä mies, tämä ihmiskunnan ihanin ja paras, naulittiin ristille, ja että tämä tapahtui meidän tähtemme.
Kun näin suremme ja iloitsemme Marian kanssa, asetamme hänet sille paikalle, joka hänelle kuuluu: ensimmäiseksi naisten joukossa, mutta samalla vertaiseksemme. Meidän ilomme ja surumme on se Pyhä savu, jota hänelle suitsutamme. Ja tähän suitsutukseen sisältyy yhtäältä syvän kunnioituksen ja toisaalta yhteisen surun ja katumuksen tunne: ihminen suree itseään, omaa huonouttaan ja kelvottomuuttaan Ihmisen pojan edessä.
Nyt paaston aikana Neitsyt Maria kulkee mustiin puettuna. Pukeutukaamme mekin mustiin, ei ulkonaisesti, vaan sisällisesti. Sillä kristikunnan suuri muistopäivä, Pitkäperjantai, lähestyy. Amen.
VANHA MUISTOLAHJA.
Palmusunnuntai. — Luukk. 22, 14—22.
Pyhä Ehtoollinen on muistolahja, jonka Vapahtaja on jättänyt opetuslapsilleen näkyväiseksi korvaukseksi poissa-olostaan. Ja sellaisena sillä on suuri ja pysyväinen arvo.
Joka kerta kun pappina valmistaudun p. Ehtoollista jakamaan, kun kirkonpalvelija ottaa sakariston kaapista esille pyhät astiat, kalkin ja ehtoollisleipälautasen, ja asettaa ne sakariston pöydälle pienine, hopealla kirjailtuine samettipeitteineen, valtaa minut juhlallinen tunne: jälleen otetaan esille muistolahja, joka on säilynyt muuttumattomana parisen tuhatta vuotta. Mieleeni muistuu ensimmäinen ehtoollisenvietto, kun »Jeesus asettui pöytään ja apostolit hänen kanssaan», ja kun Vapahtaja sanoi: »Minä olen halajamalla halannut syödä tämän pääsiäislampaan teidän kanssanne, ennenkuin kärsin.»
Minä ajattelen niitä pitkiä vuosisatoja, jotka ovat kuluneet tuosta ensimmäisestä ehtoollisenvietosta nykypäiviin saakka. Kuinka lukemattoman monta kertaa on nämä pyhät astiat otettu esille ja lausuttu nuo sanat: »Tämä on minun ruumiini, tämä on minun
vereni.» Eikä minua yhtään häiritse se ajatus, että näitä sanoja on aikojen kuluessa eri tavoin tulkittu, vaan minä näen p. Ehtoollisen vietossa merkin jumalallisesta ihmeestä, joka säilyy kautta aikojen, sukupolvesta toiseen, niinkauan kuin Kristuksen seurakuntaa on olemassa tämän maan päällä.
Sillä se on ihme, että jotakin on säilynyt muuttumattomana niinkin kauan kuin parisentuhatta vuotta — maailmassa, jossa kuitenkin kaikki muuttuu ja häviää.
Kaksituhatta vuotta — se on pitkä aika. Siinä on ennättänyt paljon tapahtua. Suuria valtakuntia on syntynyt ja jäljettömiin kadonnut. Kokonaiset kansakunnat ovat siirtyneet varjojen maahan ja uudet ihmiset, jotka puhuvat eri kieltä, ovat ottaneet haltuunsa heidän asuinpaikkansa. Suuret sodat ovat hävittäneet maailmaa. Satoja kaupunkeja ja kyliä on ollut yhtä aikaa tuhkana. On näyttänyt joskus siltä, että elämä on loppunut. Mutta — joidenkin vuosien jälkeen kohosi raunioitten keskelle pieni temppeli ja kellot kutsuivat kansaa kokoon. »Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni…» Nuo sanat lausuttiin jälleen kuin hiljaisena kuiskauksena siitä, että Jumala pysyy, hänen armonsa kestää. Ja ihmiset, nääntyneet ja epätoivoiset, notkistivat polvensa alttarin ääressä ja ottivat vastaan pyhän sakramentin.
Eikä meidän tarvitse mennä näin kauaksi taaksepäin ajassa todetaksemme elämän muuttelevaisuuden. Jos sinä, vanhempi kuulijani, ajattelet omaa elämääsi… lapsuutesi aikaa ja nykypäiviä, huomaat, kuinka paljon elämä muuttuu jo yhden ihmisiän kuluessa. Sinun lapsuutesi aikana poltettiin pärettä ja matkustettiin hevosella ja jalkaisin. Ei silloin ollut sanomalehtiä eikä puhelimia. Kaikki oli
yksinkertaista ja vaatimatonta. Mutta — miten onkaan kaikki siitä ajasta muuttunut.
Nyt käytetään sähkövaloa, öljylamputkin, joita lapsena ihmeenä ihailit, alkavat jo hävitä syrjäseuduiltakin. On saatu rautatiet ja puhelimet — puhumattakaan sellaisista kuin lentokoneista. Ihminen, joka nykyisin on siinä 70—80 vuoden korvilla, ihmettelee maailman kehitystä ja toteaa samalla, kuinka kaikki muuttuu. Tavat muuttuvat, vaateparsi muuttuu, kieli muuttuu. Sillä tavalla kuin sinun lapsuudessasi puhuttiin, ei puhuta enää nyt. Aika on tuonut niin paljon uusia käsitteitä, että kielikin on muuttanut muotoaan.
Jos yhden ihmispolven aikana voi näin paljon muuttua, kuinka paljon voikaan sitten muuttua kymmenen ja kahdenkymmenen sukupolven aikana. Luulen, että nyt ymmärrät asian: ihmiselämä on tavattomien muutosten alainen.
Eikö ole kaiken tämän muuttuvaisuuden keskellä turvallista panna merkille, että p. Ehtoollinen on säilynyt muuttumattomana niin kauan? Totta kai. Jos meillä on vähääkään kunnioitusta vanhuutta kohtaan, niin tässä on meillä pyhä toimitus, joka jo vanhuutensa puolesta ansaitsee kunnioituksemme.
Tavallisestihan me pidämme arvossa vanhoja esineitä — jos yleensä olemme ajattelevia ihmisiä; emme esim. halua myydä vanhoja, esivanhemmiltamme perityltä huonekaluja. Niitä ei meidän mielestämme voida rahassa arvostella.
Tässä on meillä muistolahja vanhoilta ajoilta, Herran pyhä Ehtoollinen. Se asetettiin sangen vakavana ajankohtana. Sen asettajan piti muutaman tunnin kuluttua kuolla. Jos millään, niin sillä
on testamentin pyhyys, kalliin perinnön arvo. Ja sellaisena me kristityt sitä säilytämme.
Mitä Herran Ehtoollisella käynti vaikuttaa, mikä merkitys sillä on — siitä puhun toisella kertaa. Olen tänään vain tahtonut kiinnittää huomiosi p. Ehtoollisen korkeaan ikään, sen kunnianarvoisaan vanhuuteen. Se on nim. meille hyvänä tukena silloin, kun emme muita puolia sen arvosta ymmärrä. Sellaisellekin kohdalle ihminen toisinaan joutuu, — kylmäksi, penseäksi, välinpitämättömäksi. Silloin on hyvä muistaa, minkälaisen muistolahjan kanssa olemme tekemisissä. Se vaikuttaa ainakin sen, että kunnioituksesta paljastamme päämme. Sillä siinä, missä jotakin kunnioitetaan, voidaan myös kunnioituksen esineeseen syventyä. Amen.
SE ON TÄYTETTY!
Pitkäperjantai. — 5:des ahti.
Tänä päivänä kokoontuu kristikunta hengessä erään kukkulan ympärille, jolla 1900 vuotta sitten näyteltiin suurenmoinen, järkyttävä näytelmä. Kukkulalle pystytettiin kolme ristiä, joihin kuhunkin ripustettiin mies, kärsivä, kuoleva mies. Keskimmäinen noista kuolevista on käynyt meille erikoisen rakkaaksi, koska hän kuoli viatonna. Hänen nimensä on Jeesus Kristus ja kukkulan nimi on — Golgata.
Mutta — kysyt sinä — mitä liikuttaa meitä, nykyajan ihmisiä, Jeesuksen kärsimys ja kuolema? Eikö sillä ole yksinomaan vain muistoarvo, korkeintaan historiallisen tapahtuman arvo?
Me, nykyajan ihmiset, olemme sellaisia. Me kysymme aina: mitä varten?
Se on meillä ikäänkuin verissä.
Eikä se suinkaan ole väärin. Me saamme kysyä niin. Jumala sen kyllä hyvin ymmärtää.
Vastaan kysymykseesi.
Jeesuksen Kristuksen kuolema tarjoaa meille, kahdennenkymmenennen vuosisadankin ihmisille, korkeimman todistuksen Jumalan rakkaudesta.
Jos tämä on totta, niin se on hyvinkin huomioonotettava asia. Jos kerran tässä maailmassa voi järkähtämättömästi uskoa johonkin hyvään asiaan, tekee se jo tämän vaivanalaisen elämän helpommaksi. Ja nyt toivon voivani sinulle vakuuttaa, että Jumalan rakkauteen kannattaa aina luottaa.
Kuinka se tulee näkyviin Vapahtajan kuolemassa? Eikö se pikemminkin osoita, että tämän luottamuksen laita oli niin ja näin? Siltä saattaa näyttää, mutta asia muuttuu, kun sitä lähemmin tarkastelemme.
Vapahtajan elämä jos kenenkään oli ollut Jumalalle pyhitettyä.
Voimme sanoa, että Jumala oli hänelle kaikki kaikessa. Olisi luullut Jumalan osoittavan hänelle mielisuosiotaan toisella tavalla.
Mutta ei — Vapahtaja joutui ristille riippumaan. Hänen tuskansa oli niin suuri, että hän tuntee itsensä Jumalan hylkäämäksi. Tuo epätoivon huuto: »Eli, Eli, lamma sabaktani?» on todistuksena siitä.
Kuinka olisi nyt voinut käydä?
Esim. siten, että Vapahtaja olisi huutanut ristiltä: »Ei kannata luottaa Jumalaan eikä hänen rakkauteensa! Katsokaa, minä olen koko elämäni ajan palvellut häntä. Minun ruokani ja juomani on ollut saada tehdä hänen tahtonsa. Ja tässä minä nyt riipun sanoin kuvaamattomien tuskien runtelemana!»
Mikä seuraus siitä olisi ollut?
Päivä olisi laskenut viimeisen kerran ihmiskunnalle. Olisi tullut ikuinen yö. Elämä olisi silloin mitä, voimallisimmin todistettu mielettömyydeksi. Ei kannata elää, koska elämä kerran johtaa kärsimyksiin sellaisen miehen kuin Jeesuksen Kristuksen. Parempi itse päättää päivänsä kuin jäädä laahautumaan elämän kilpaajovaunujen jäljessä.
Mutta — Vapahtaja ei kapinoi. Vaikka hänen sielussaan on pimeä kuin yöllä, hän ei puhkea herjauksiin. Vaikka hän ei kykene selittämään, minkä vuoksi tällainen kohtalo on hänen osakseen sallittu, hän kärsii äänettömästi. Jos hän jotakin ajattelee — ja varmasti täytyi hänen kuumeisessa päässään ajatusten toisinaan risteillä salamoiden tavoin hän keskittää ajatuksensa yhteen ainoaan asiaan: Jumalaan. Jos koettaisimme jollakin tavoin tulkita hänen sielunsa liikkeitä, niin ne olisivat tämänkaltaisia, »Jumala, Isäni! Olet peittänyt kasvosi minulta, joka kärsin, kärsin niin tavattomasti. Ojennan kätesi sinun puoleesi, mutta en saa otetta. En tunne, että pidät minusta kiinni. Minä kuolen nyt, mutta sittenkin tahdon turvata sinuun. Koko elämäni on ollut sinulle pyhitettyä, olkoon siis kuolemanikin. Olkoon, että se on ollut vain kaunista unta, en kuitenkaan tahdo herätä siitä unesta kuolemankaan hetkellä. Isä, Isä, älä hylkää, vaan auta minua!»
Silloin, rakkaat ystävät, silloin aukeni taivas. Vapahtaja näki Jumalan kasvot jälleen, näki murheellisina, mutta niin sanomattoman lempeinä ja rakkaina. Hänestä tuntui, kuin ottaisi Isä hänen päänsä käsiensä väliin ja puristaisi sitä hellästi, sanomattoman hellästi, ja kuin kuiskailisi hän hänen korvaansa lohdutuksen sanoja: »Poikani, rakas poikani! Hetkinen vielä, katso minä olen tässä. Tartu käteeni ja
minä autan sinut rannalle tuskan merestä, joka on ollut upottamaisillaan sinut. Hetkinen vielä, poikani! Etkö kuule, kuinka enkelit laulavat? Ne laulavat sinulle, rakas poikani, sinulle, sankarille!»
Sinä hetkenä virtasi Vapahtajan sydämeen rauha, suloinen, syvä rauha. Hän oli päässyt perille. Niin … todellakin hänen korviinsa kantautui ihana laulu. Se muistutti hänen armaan äitinsä, Neitsyt Marian, laulua, jota tämä hänen pienenä ollessaan hyräili hänen kehtonsa ääressä. Mutta tämä oli vielä kauniimpaa, vielä suloisempaa. Ja ennenkaikkea: se oli paljon voimakkaampaa. Hän huokasi helpotuksesta ja lausui: »Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni!»
Jahänkallistipäänsäjaantoihenkensä.
Suunnilleen sillä tavalla se tapahtui — sikäli kuin ihmiskieli kykenee sitä kuvaamaan. Mutta silloin olikin voitto jo saavutettu: ihmiskunta oli lunastettu.
Jeesus Kristus oli osoittanut, osoittanut voimallisesti, että Jumalan rakkauteen kannatti luottaa, kävipä tässä elämässä kuinka tahansa. Jokainen tuskan karpalo hänen pyhällä otsallaan oli todistuksena siitä. Jokainen veripisara hänen lävistetyistä käsistään ja jaloistaan todisti siitä. Ja ennen kaikkea — siitä todisti se rauha, joka levisi hänen kasvoilleen. Hän oli kuollut, mutta hän ei ollut yhtään kärsineen näköinen.
Totisesti: en pidä yhtään ihmeellisenä, että sellaisen vanhurskauden edessä maa rupeaa vapisemaan niin, että haudatkin aukenevat.
Näin siis meidät lunastettiin. Näin meidät siis ostettiin vapaiksi kaikesta kärsimyksestä ja tuskasta — niin… miksen sanoisi: synnistä. Sillä synnin vuoksihan on kärsimys ja tuska maailmaan tullut.
Ystäväni! Se on täytetty! Anna näiden sanojen soida povessasi, kun menet jumalanpalveluksen jälkeen kotiisi. Se on täytetty!
Kärsimyksen ja tuskan kuorma on täytetty. Sinusta vain tuntuu toisinaan siltä, kuin olisi taakka laskettu sinun hartioillesi. Sinä erehdyt: se on täytetty! Amen.
MINÄ USKON IANKAIKKISEEN ELÄMÄÄN.
Pääsiäispäivä. — Joh. 20, 1—10.
Kolmannessa uskonkappaleessa tunnustamme: Minä uskon iankaikkiseen elämään.
Maailmassa on monta kertaa koetettu kieltää elämän jatkuminen kuoleman jälkeen. On sanottu ja vieläkin sanotaan: »Ei ole mitään elämää kuoleman jälkeen». »Mihin puu kaatuu, siihen se jää.»
Kuoleman jälkeen tulee ikuinen yö ja pimeys.
Tyydyttääkö tämä meitä?
Seisot rakkaan omaisesi kuolinvuoteen ääressä.
Katselet hänen riutuvia kasvojaan, joilla kuoleman varjot jo häilähtelevät. Muistat, minkä näköinen hän oli ennen, — tarvitsi vain luoda silmäys häneen, niin tuntui jo hyvältä ja turvalliselta. Ja hänen naurunsa: — siinä soi hänen kultaisen sydämensä koko ihmeellinen rikkaus. Nyt hän ei ole enää viikkoihin voinut edes hymyillä: — hänen kärsimyksensä ovat liian suuret.
Mitä ajattelet hänen tulevaisuudestaan? Saatatko kuvitella, ettei häntä ole enää sen jälkeen, kun laskette hänen kylmenneen ruumiinsa hautaan? Lakkasiko tuo ennen niin reipas ja elämänhaluinen ihminen olemasta, — tuo rikas, henkevä sielu, jonka seurassa olet monta onnellista hetkeä viettänyt?
Ei — se on mahdotonta. Sinun täytyy läpi tuskan ja kyyneleidenkin ajatella: Minä uskon iankaikkiseen elämään.
Jollemme saa tarttua tähän sanaan, muuttuu ihmiselämä meille kokonaan tarkoituksettomaksi. Mitä järkeä olisi siinä, että ihminen elää ja kamppailee täällä 60—70 vuotta ja sitten kuoleman jälkeen vaipuu olemattomiin? Nykyajan epäuskoinen ihminen vastaa: Elämän tarkoitus on elämä itse. Se kuulostaa kyllä peräti viisaalta, mutta se ei tyydytä meitä.
Kuinka moni kuolee kesken ikänsä. Elämä oli vasta alussa. Tuo nuori ihminen ehti suunnitella tulevaisuutensa. Hänellä oli paljon toiveita, monta ajatusta, jotka hän halusi toteuttaa. Mutta keuhkotauti katkaisi hänen toivorikkaan elämänsä.
Pitäisikö meidän ajatella, että niin olikin oikein — että tuo kaikki kuuluu tämän elämän kulkuun, yrittämättä lohduttautua sen paremmin? Ei — nuo puheet »kohtalosta» ja »elämän ankarista laeista», joita usein kuulemme haudoilla, voivat kyllä olla tosia, — mutta sydäntämme ne eivät tyydytä. Ne jättävät sen kokonaan kylmäksi. Ei — me tahdomme jotakin kestävämpää, jotakin, joka voi lohduttaa — jotakin, joka saa sydämemme jälleen toivosta sykkimään. Ja se on tämä sana: Minä uskon iankaikkiseen elämään.
Tämän uskon lahjoittaa meille pääsiäispäivä.
Opetuslapset elivät Vapahtajan kuoleman jälkeen juuri tuollaisessa turtuneessa, toivottomassa mielentilassa, jonka synnyttää elämän ihanimpien kuvitelmien äkillinen luhistuminen ja sitä seurannut pimeys. He harhailivat kuin eksyksissä. Joka puolelta ympäröi heitä vain kuoleman hiljaisuus. He tunsivat, ettei sellaista saattanut ajan mittaan kestää: — heistä muodostuisi varjoja ihmisten keskellä, — olentoja, joilla ei tässä maailmassa enää olisi mitään tekemistä.
Tuota mielentilaa ei onneksi kestänyt kauan, — vain kaksi yötä ja yhden päivän. Mutta — kuinka toivottoman synkkiä ne olivatkaan. Sellaisia hetkiä ei ihminen voi elää kuin kerran elämässään. Toista kertaa ei niitä jaksaisi kestää. Oli siis hyvä, että aurinko jälleen nousi. Ja se nousi pääsiäisaamuna.
Jeesus, heidän Mestarinsa, eli; hän ei ollutkaan kuollut.
Pääsiäispäivän evankeliumiin sisältyy sanoma iankaikkisesta elämästä. Tämä päivä julistaa meille, että löytyy kuoleman jälkeinen elämä ihmisiä, Jumalan kuviksi luotuja olentoja varten. Ja siinä elämässä kehittyy kaikki todellinen ja oikea ihmisyys täydellisyyteensä.
Sitä elämää elää nyt Jeesus Kristus, Vapahtajamme. Hän on kaikkein ensimmäisenä päässyt siitä osalliseksi, koska hän on sen täydellisesti ansainnut. Mutta — hän ei ole sitä voittanut ainoastaan itselleen, vaan myös jokaiselle, joka häneen uskoo.
Nyt ei meidän siis tarvitse peljätä enää. Me uskomme elämän jatkuvan kuoleman jälkeen. Nyt voimme turvallisin mielin painaa kiinni kuolleiden omaistemme silmät. Nyt voimme itsekin turvallisin mielin odottaa omaa kuolemaamme.
