Random
documents with unrelated content Scribd suggests to you:
— Hän kiusasi itseään, — huudahteli Katerina Ivanovna, — hän koetti aina vain vähentää veljensä syyllisyyttä tunnustamalla minulle, ettei hän itsekään pitänyt isästään ja että hän kenties itsekin oli toivonut tämän kuolemaa. Oi, hänellä on syvä, syvä omatunto! Hän on kiusannut itsensä näännyksiin omallatunnollaan! Hän ilmaisi minulle kaiken, kaiken, hän tuli luokseni ja puhui minulle joka päivä niinkuin ainoalle ystävälleen! — huudahti hän yhtäkkiä aivan kuin uhmaillen, ja hänen silmänsä säkenöivät. — Hän kävi Smerdjakovin luona kaksi kertaa. Kerran hän tuli luokseni ja sanoi: jos murhaaja ei ole veljeni, vaan Smerdjakov (sillä täällä levittivät kaikki sitä satua, että Smerdjakov oli murhannut), niin kenties silloin minäkin olen syyllinen, sillä Smerdjakov tiesi, etten minä pitänyt isästä, ja luuli kenties minun toivovan isäni kuolemaa. Silloin minä otin esille tämän kirjeen ja näytin hänelle, ja hän tuli täysin vakuutetuksi, että hänen veljensä oli murhaaja, ja se lannisti hänet kokonaan. Hän ei jaksanut kestää sitä, että hänen oma veljensä on — isänmurhaaja! Jo viikko takaperin minä näin, että hän oli tämän johdosta sairas. Viime päivinä hän minun luonani istuessaan houraili. Minä huomasin hänen järkensä menevän sekaisin. Hän houraili kävellessään, hänet nähtiin tässä tilassa kaduilla. Tänne saapunut tohtori tutki minun pyynnöstäni häntä toissa päivänä ja sanoi hänen olevan saamaisillaan kuumeen, — kaikki hänen takiaan, kaikki pedon takia! Eilen hän sitten sai tietää Smerdjakovin kuolleen, — se vaikutti häneen niin voimakkaasti, että hän menetti järkensä… ja kaikki tuo tapahtui pedon takia, kaikki vain siksi, että hän tahtoi pelastaa pedon!
Oi, tietysti voi näin puhua ja tämmöisiä tunnustuksia tehdä vain jonkin ainoan kerran elämässään, — esimerkiksi kuolinhetkellä, mestauslavalle noustessa. Mutta Katjalla oli nyt hänen erikoinen hetkensä, ja hänen luonteenlaatunsa pääsi esille. Tämä oli sama
hurja Katja, joka silloin syöksyi nuoren hurjastelijan luo pelastaakseen isänsä; tämä oli sama Katja, joka äsken koko tämän yleisön edessä ylpeänä ja siveänä uhrasi itsensä ja neitseellisen kainoutensa kertomalla Mitjan »jalosta teosta», jotta saisi edes hiukankin lievennetyksi häntä odottavaa kohtaloa. Ja nyt hän uhrautui aivan samalla tavalla, mutta toisen miehen puolesta, ja kenties hän vasta nyt, vasta tällä hetkellä, ensimmäisen kerran tunsi ja käsitti täydelleen, miten rakas tuo toinen mies hänelle oli! Hän uhrautui pelästyneenä hänen puolestaan, yhtäkkiä tajuttuaan, että toinen oli syössyt itsensä turmioon todistamalla, että murhaaja olikin hän eikä hänen veljensä, uhrautui pelastaakseen hänet, hänen kunniansa, hänen maineensa! Mutta kuitenkin välähti mieleen kauhea asia: valehteliko hän Mitjaa vastaan kuvatessaan entisiä suhteitaan tähän, — siinä oli kysymys. Ei, ei, hän ei panetellut tahallaan, kun hän huusi, että Mitja halveksi häntä maahan kumartamisen johdosta! Hän itse uskoi sen; hän oli syvästi vakuutettu, kenties tuosta kumarruksesta asti, että suoraluontoinen Mitja, joka silloin vielä jumaloi häntä, nauroi hänelle ja halveksi häntä. Ja aivan ylpeydestä hän itse silloin oli kiintynyt Mitjaan rakkaudella, hysteerisellä ja pingoitetulla, loukatusta ylpeydestä, eikä tuo lempi ollut rakkauden, vaan koston kaltaista. Oi, kenties tämä pingoitettu rakkaus olisi muuttunut oikeaksi, kenties Katja vain sitä toivoikin, mutta Mitja loukkasi häntä uskottomuudellaan sydämen pohjaan asti, eikä sydän antanut sitä anteeksi. Mutta koston hetki tuli odottamatta, ja kaikki, mikä kauan aikaa oli ollut kertyneenä loukatun naisen rinnassa ja tehnyt siellä kipeätä, purkautui yhtäkkiä ilmoille. Hän hylkäsi Mitjan, mutta hylkäsi myös itsensä! Ja luonnollisesti heti, kun hän oli ennättänyt purkaa sydämensä, jännitys laukesi ja hän oli menehtyä häpeästä. Alkoi taas hysteerinen kohtaus, hän kaatui maahan itkien ja huutaen. Hänet vietiin pois. Sillä hetkellä, jolloin
häntä kannettiin ulos, syöksähti Grušenjka parkaisten Mitjan luo paikaltaan niin nopeasti, ettei häntä ennätetty estää.
— Mitja! — kirkaisi hän. Sinun käärmeesi on syössyt sinut turmioon! Nyt hän näytti teille oikean luontonsa! — huusi hän oikeudelle täristen vihasta. Puheenjohtajan viittauksesta häneen tartuttiin ja häntä lähdettiin viemään ulos salista. Hän ei antautunut, riuhtoi ja pyrki takaisin Mitjan luo. Mitja parkaisi ja syöksyi niinikään häntä kohti. Hänet otettiin kiinni.
Niin, minä luulen, että katsomaan tulleet naisemme olivat tyytyväisiä: näytelmässä oli runsaasti nähtävää. Muistan, miten sitten paikalle saapui Moskovasta tullut tohtori. Luultavasti oli puheenjohtaja jo aikaisemmin lähettänyt komisariuksen hommaamaan Ivan Fjodorovitšille hoitoa. Tohtori ilmoitti oikeudelle, että sairas on hyvin vaarallisen kuumekohtauksen vallassa ja että hänet olisi heti vietävä pois. Prokuraattorin ja puolustajan kysymysten johdosta hän vahvisti todeksi, että potilas itse oli käynyt hänen luonaan toissa päivänä ja että hän oli tälle silloin ennustanut pian alkavaa kuumetta, mutta sairas ei ollut halunnut ruveta hoidettavaksi. »Mutta hänen sieluntilansa ei ollut ensinkään terve, hän itse tunnusti minulle, että näkee valveilla ollessaan näkyjä, kohtaa kadulla erinäisiä jo kuolleita henkilöitä ja että hänen luonaan käy joka ilta vieraana saatana», lopetti tohtori. Annettuaan lausuntonsa kuuluisa lääkäri poistui. Katerina Ivanovnan antama kirje liitettiin esineellisten todistuskappaleitten joukkoon. Neuvoteltuaan oikeus päätti jatkaa jutun käsittelyä ja merkitä pöytäkirjaan molemmat yllättävät todistukset (Katerina Ivanovnan ja Ivan Fjodorovitšin).
Mutta minä en ryhdy enää kuvailemaan jatkokäsittelyä. Sitäpaitsi jäljelläolevien todistajien lausunnot olivat ainoastaan aikaisemmin esitettyjen toistamista ja todeksi vakuuttamista, vaikka jokaisessa olikin oma luonteenomainen erikoisuutensa. Kaikki kuitenkin, toistan sen, keskittyy yhteen pisteeseen prokuraattorin puheessa, johon heti siirryn. Kaikki olivat kuohuksissaan, viimeinen katastrofi oli saanut kaikki sähköisiksi, ja hirveän kärsimättöminä kaikki odottivat vain ratkaisua, asianomaisia puheita ja tuomiota. Katerina Ivanovnan todistukset olivat ilmeisesti järkyttäneet Fetjukovitšia. Sen sijaan prokuraattori oli voitonriemuinen. Kun asian käsittely oli loppunut, ilmoitettiin istunnon keskeytyvän, ja tätä keskeytystä kesti lähes tunnin verran. Viimein puheenjohtaja ilmoitti syytös- ja puolustuspuheiden alkavan. Kello oli luullakseni kahdeksan illalla, kun prokuraattorimme Ippolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa.
6.
Prokuraattorin puhe. Karakteristiikka.
Ippolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa hermoväristyksen vallassa, kylmä sairauden hiki otsalla ja ohimoilla sekä tuntien koko ruumiissaan vuorotellen vilunväreitä ja kuumuutta. Niin hän itse myöhemmin kertoi. Hänen oman käsityksensä mukaan tämä puhe oli hänen chef-d'oeuvre'nsä, hänen koko elämänsä chef-d'oeuvre, hänen joutsenlaulunsa. Totta onkin, että yhdeksän kuukautta tämän jälkeen hän kuoli pahaan keuhkotautiin, niin että hänellä tosiaankin, kuten sittemmin nähtiin, olisi ollut oikeus verrata itseään joutseneen, joka laulaa viimeisen laulunsa, jos hän olisi edeltäpäin aavistanut
kuolevansa. Tähän puheeseen hän pani koko sydämensä ja kaiken älynsä ja osoitti odottamatta, että hänessä piili sekä kansalaistunnetta että »kirottuja» kysymyksiä, ainakin mikäli meidän Ippolit Kirillovitš parkamme kykeni niitä omaksumaan. Pääasia oli, että hänen puheensa vaikutti vilpittömyydellään: hän uskoi vilpittömästi syytetyn syylliseksi; hän ei syyttänyt tätä ainoastaan tilauksesta, viran puolesta, ja vaatiessaan »kostoa» hän todella värisi halusta »pelastaa yhteiskunta». Naismaailmammekin, joka loppujen lopuksi suhtautui vihamielisesti Ippolit Kirillovitšiin, myönsi kuitenkin hänen puheensa tehneen tavattoman etevän vaikutuksen. Hän alkoi ontolla, katkonaisella äänellä, mutta sangen pian hänen äänensä voimistui ja kaikui yli koko salin, ja niin oli puheen loppuun asti. Mutta heti lopetettuaan puheensa hän oli vähällä pyörtyä.
— Herrat valamiehet — alkoi syyttäjä, — nyt esillä oleva asia on tullut kuuluisaksi yli koko Venäjän. Mutta mitä, niin luulisi, tässä on ihmeteltävää, mikä tässä on niin erikoisen kauhistuttavaa? Varsinkin meille, meille erikoisesti? Mehän olemme ihmisiä, jotka olemme tähän kaikkeen niin kovin hyvin tottuneet! Mutta sepä juuri meitä kauhistuttaakin, että tämmöiset murheelliset asiat melkein ovat lakanneet tuntumasta meistä kauheilta! Tätä juuri täytyy kauhistua, tätä meidän tottumustamme, eikä tämän tai toisen yksilön yksinäistä tihutyötä. Mitkä sitten ovat syyt välinpitämättömyyteemme, meidän tuskin edes lämpimään suhtautumiseemme tämmöisiin asioihin, tämmöisiin ajan merkkeihin, jotka ennustavat meille kaikkea muuta kuin kadehdittavaa tulevaisuutta? Johtuuko tämä kyynillisyydestämme, meidän vielä niin nuoren, mutta jo ennen aikojaan raihnaiseksi vanhentuneen yhteiskuntamme varhaisesta järjen ja mielikuvituksen näivettymisestä? Meidän perustuksiaan myöten järkähtäneistä siveellisistä peruskäsitteistämmekö vaiko siitä, että näitä siveellisiä peruskäsitteitä meillä loppujen lopuksi
kenties ei ole olemassakaan? Jätän vastaamatta näihin kysymyksiin, mutta joka tapauksessa ne kiusaavat mieliä, ja jokaisen kansalaisen ei ainoastaan tule, vaan hänen pakottava velvollisuutensa on kärsiä niistä. Meidän aloitteleva vielä arka sanomalehdistömme on kuitenkin jo tehnyt yhteiskunnalle jonkin verran palveluksia, sillä ilman sen välitystä me emme koskaan olisi saaneet tietää edes osapuilleen täydellisesti niitä hillittömän tahdon ja siveellisen lankeemuksen kauhutöitä, joista se myötäänsä kertoo palstoillaan kaikille, eikä ainoastaan niille, jotka käyvät nykyisen hallituksemme meille lahjoittaman uuden julkisen oikeuden tuomiosaleissa. Ja mitä luemmekaan melkein joka päivä? Oi, sellaisista asioista joka hetki, että niiden rinnalla tämä nyt käsiteltävä juttukin kalpenee ja näyttää melkeinpä aivan tavalliselta asialta. Mutta kaikkein tärkeintä tässä on se, että suurin osa meidän venäläisiä, meidän kansallisia rikosjuttujamme todistaa nimenomaan jostakin yleisestä, jonkinmoisesta yhteisestä onnettomuudesta, joka on pesiytynyt meille ja jota vastaan jo on vaikeata taistella, koska se on muuttunut yleiseksi pahaksi. Tuolla nuori, loistava upseeri, joka kuuluu korkeimpiin yhteiskuntapiireihin ja joka tuskin on ennättänyt aloittaa elämänsä ja uransa, teurastaa alhaisella tavalla, salaisesti, ilman mitään omantunnon vaivoja pikku virkamiehen, joka osittain on ollut hänen hyväntekijänsä, ja tämän palvelijattaren, anastaakseen velkakirjansa ja samalla kaikki virkamiehen rahat: »Nekin tarvitaan suuren maailman huvituksiini ja vastaista virka-uraani varten.» Surmattuaan molemmat hän menee pois, kun on ensin pannut kummankin ruumiin pään alle tyynyn. Tuolla nuori sankari, jonka rintaa koristavat urhoollisuudesta saadut ristit, surmaa niinkuin rosvo maantiellä päällikkönsä ja hyväntekijänsä äidin ja vakuuttaa yllyttäessään kumppaneitaan, että »tuo äiti rakastaa häntä kuin omaa poikaansa ja seuraa senvuoksi kaikkia hänen neuvojaan eikä
ryhdy mihinkään varokeinoihin». Olkoonpa, että tämä on peto, mutta minä en uskalla nyt meidän aikanamme enää sanoa, että hän on ainoa peto laatuaan. Toinen ei surmaa, mutta ajattelee ja tuntee aivan samalla tavalla kuin hän, on sydämessään yhtä epärehellinen kuin hänkin. Hiljaisuudessa, ollessaan kahden kesken omantuntonsa kanssa, hän kenties kysyy itseltään: »Mitä on oikeastaan kunnia, ja eikö veri ole vain ennakkoluulo?» Kenties nousee huuto minua vastaan ja sanotaan, että minä olen sairaalloinen, hysteerinen mies, lausun julki kummallisia panetteluja, — ja, Herra Jumala, miten minä ensimmäisenä siitä iloitsisinkaan! Oi, älkää uskoko minua, pitäkää minua sairaana, mutta muistakaa kuitenkin sanani: jos edes kymmenes, jos kahdeskymmenes osa sanoistani sisältää totuutta, — niin johan sekin on kauheata! Katsokaa, hyvät herrat, katsokaa, miten nuoret ihmiset meillä ampuvat itsensä: oi, ilman pienimpiäkään hamletmaisia kysymyksiä siitä, mitä siellä tulee, ilman merkkiäkään noista kysymyksistä, aivan kuin tuo kysymys hengestämme ja kaikesta, mikä meitä haudan tuolla puolen odottaa, olisi aikoja sitten pyyhitty pois heidän luonnostaan, haudattu ja hietaan peitetty. Katsokaa lopuksi meillä vallitsevaa irstailua, meidän irstailijoitamme. Fjodor Pavlovitš, käsiteltävänä olevan jutun onneton uhri, on joihinkin heistä verrattuna miltei viaton lapsukainen. Mehän tunsimme hänet kaikki, »hän parissamme eli»… Niin, venäläisen rikollisuuden psykologiaa ryhtyvät kenties joskus tutkimaan parhaat kyvyt, sekä meikäläiset että eurooppalaiset, sillä aihe on sen arvoinen. Mutta tämä tutkiminen suoritetaan joskus myöhemmin, kun siihen on aikaa ja kun kaikki nykyhetken traagillinen sekamelska on jo siirtynyt kauemmaksi etualalta, niin että sitä voi tarkastella sekä älykkäämmin että puolueettomammin kuin mitä esimerkiksi minun kaltaiseni ihmiset voivat tehdä. Nyt me vain kauhistumme tai teeskentelemme kauhistumista, mutta kuitenkin nautimme
näytelmästä, koska pidämme voimakkaista, mielettömistä vaikutelmista, jotka saavat kyynillisen ja laiskan joutilaisuutemme liikkeelle, tai myöskin pikkulasten tavoin huidomme käsillämme luotamme kauheita aaveita ja peitämme päämme pielukseen, kunnes kamala näky on kadonnut, unohtaaksemme sen kohta ilonpidossa ja leikeissä. Mutta täytyyhän meidänkin joskus alkaa elää järkevästi ja ajatellen, täytyyhän meidänkin luoda silmäys itseemme ja yhteiskuntaan, täytyyhän meidänkin saada yhteiskunnalliselle elämällemme järkevä sisällys tai edes vaikkapa aloittaa järkisisällyksen antaminen. Edellisen aikakauden suuri kirjailija, personoidessaan suurimman teoksensa lopussa Venäjän niin, että näkee sen uljaan venäläisen kolmivaljakon muodossa, joka kiitää tuntematonta päämäärää kohti, huudahtaa: »Ah, kolmivaljakko, sinä lintu, kuka on sinut keksinyt!» ja hän lisää ylpeän innostuksen valtaamana, että vinhaa vauhtia kiitävän kolmivaljakon edestä väistyvät kunnioittavasti kaikki kansat. Niin, hyvät herrat, olkoon asia niin, väistykööt vain kunnioittavasti tai epäkunnioittavasti, mutta minun syntisen mielipiteeni mukaan nerokas taiteilija on lopettanut teoksensa näin joko lapsellisen viattoman kaunosieluisuuden puuskan vallassa tai yksin kertaisesti peläten silloisen ajan sensuuria. Sillä jos kolmivaljakkoa vetämään valjastettaisiin vain hänen omat sankarinsa, Sobakevitšit, Nozdrevit ja Tšitšikovit, niin, pantiinpa ajajaksi kuka hyvänsä, mihinkään kelvolliseen asti ei tuommoisilla hevosilla ajeta! Mutta nuohan olivat vain entisen ajan hevosia, jotka eivät vedä vertoja nykyisille, meillä on parempia…
Tässä keskeyttivät Ippolit Kirillovitšin puheen kättentaputukset. Liberaalinen ajatustapa venäläistä kolmivaljakkoa kuvattaessa miellytti kuulijoita. Tosin käsiään taputti vain pari kolme ryhmää, niin ettei puheenjohtaja edes katsonut olevan syytä kääntyä yleisön
puoleen ja uhata »salin tyhjentämisellä», vaan ainoastaan katsahti ankarasti taputtajiin. Mutta Ippolit Kirillovitš oli saanut rohkaisua: ei koskaan vielä oltu hänelle taputettu, käsiä! Miestä ei oltu niin moneen vuoteen tahdottu kuunnella, ja nyt oli yhtäkkiä tarjoutunut tilaisuus puhua sanottavansa koko Venäjän kuultaviin!
— Tosiaankin, — jatkoi hän, — mitä on tämä Karamazovien perhe, joka yhtäkkiä on tullut niin surullisen kuuluisaksi aivan koko Venäjällä? Kenties minä liioittelen kovin paljon, mutta minusta näyttää siltä, että tämän perheen kuvassa ikäänkuin välähtelevät eräät meidän nykyaikaisen sivistyneen yhteiskuntaluokkamme peruselementit, — oi, eivät kaikki elementit, ja ne vilahtelevat vain mikroskooppisessa koossa, »niinkuin aurinko pienessä vesipisarassa», mutta kuitenkin siinä jotakin heijastui, kuitenkin jotakin pääsi esille. Katsokaa tuota onnetonta, hillitöntä ja irstasta ukkoa, tuota »perheenisää», jonka olemassaolo loppui niin surullisesti. Syntyperältään aatelismies, joka aloitti uransa köyhänä elättinä, sai sattumalta ja odottamatta naimisiin menemällä vähän pääomaa, oli alussa pikku veijari ja imarteleva narri, jossa kehittyi älyllisiä taipumuksia, muuten ei niinkään pieniä, ja ennen kaikkea koronkiskuri. Vuosien kuluessa, sikäli kuin pääoma kasvaa, hän tulee rohkeammaksi. Matelevaisuus ja liehakointi häviävät, jäljelle jää vain ivallinen ja ilkeä kyynikko ja irstailija. Henkinen puoli on kuin kokonaan poispyyhitty, mutta elämänhalu on tavaton. Asiat menevät siihen, ettei hän näe koko elämässä mitään muuta kuin irstaat nautinnot, ja niin hän opettaa lapsiaankin. Mitään isän henkisiä velvollisuuksia ei hänellä ollenkaan ole. Hän nauraa semmoisille, hän antaa pikku lastensa kasvaa takapihalla ja on iloissaan, kun ne viedään häneltä pois. Hän unohtaakin ne kokonaan. Ukolla ei ole muuta siveyssääntöä kuin — après moi le déluge. Kaikkea, mikä on päinvastaista kansalaisen käsitteelle, mitä täydellisintä, jopa
vihamielistä eristäytymistä yhteiskunnasta: »Palakoon vaikka koko maailma tulessa, kunhan minun vain on hyvä olla.» Ja hänen on hyvä olla, hän toivoo hartaasti saavansa elää sillä tavoin vielä kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta. Hän pettää tilinteossa omaa poikaansa, ja tämän rahoilla, tämän äidinperinnöllä, jota hän ei tahdo hänelle antaa, hän koettaa voittaa häneltä, pojaltaan, rakastajattaren. Ei, minä en tahdo jättää syytetyn puolustamista suurilahjaisen, Pietarista saapuneen puolustusasianajajan tehtäväksi. Minä sanon itsekin totuuden, minä ymmärrän itsekin sen inhon määrän, jonka isä sai syntymään poikansa sydämessä. Mutta riittää, riittää jo tästä onnettomasta ukosta, häntä on kohdannut kosto. Muistakaamme kuitenkin, että hän on isä ja yksi nykyajan isiä. Loukkaanko minä yhteiskuntaa, kun sanon, että hän on yksi varsin monista nykyajan isistä? Voi, kovin monet nykyajan isistä vain eivät lausu niin kyynillisesti julki ajatuksiaan kuin tämä, sillä he ovat saaneet paremman kasvatuksen, ovat sivistyneempiä, mutta itse asiassa heillä on sama filosofia kuin hänelläkin. Mutta olkoonpa, että minä olen pessimisti, olkoon. Olemme jo sopineet siitä, että te annatte minulle anteeksi. Päättäkäämme jo etukäteen: älkää te uskoko minua, älkää uskoko, minä puhun, mutta älkää te uskoko.
Antakaa minun kuitenkin sanoa sanottavani, muistakaa kuitenkin jotakin minun sanoistani. No niin, tässä ovat tuon ukon lapset, tuon perheenisän lapset: yksi on edessämme syytettyjen penkillä, hänestä tulee myöhemmin puhe; toisista mainitsen vain sivumennen hiukan. Näistä toisista on vanhempi — muuan nykyajan nuoria miehiä, hänellä on loistava sivistys, varsin voimakas äly, joka kuitenkaan ei usko mihinkään, on kovin paljon jo kieltänyt elämässä ja pyyhkinyt pois, aivan tarkalleen samalla tavoin kuin teki hänen isänsäkin. Me olemme kaikki kuulleet häntä, hänet otettiin seurapiireissämme ystävällisesti vastaan. Mielipiteitään hän ei
salannut, päinvastoin, aivan päinvastoin oli asian laita, mikä antaakin
minulle nyt rohkeuden puhua hänestä jonkin verran avomielisesti, ei tietenkään hänestä yksityisenä henkilönä, vaan ainoastaan Karamazovin perheen jäsenenä. Täällä kuoli eilen, itsemurhan tehden, kaupungin laidassa eräs sairaalloinen idiootti, joka on hyvin läheisissä tekemisissä tämän jutun kanssa, Fjodor Pavlovitšin entinen palvelija ja mahdollisesti äpäräpoika, Smerdjakov. Hän kertoi minulle hysteerisesti itkien valmistavassa kuulustelussa, kuinka tuo nuori Karamazov, Ivan Fjodorovitš, kauhistutti hänet henkisellä hillittömyydellään: »Kaikki, muka, on heidän mielestään luvallista, mitä ikinä vain maailmassa on, eikä vastaisuudessa mikään tule olemaan kiellettyä, — tämmöistä he kaikki minulle opettivat.»
Luultavasti tämä teesi, joka hänelle opetettiin, tekikin idiootin lopullisesti hulluksi, vaikka hänen henkiseen luhistumiseensa tietysti vaikutti myös sekä kaatuvatauti että koko tuo heidän talossaan tapahtunut kauhea katastrofi. Mutta tämänkin idiootin puheessa vilahti eräs peräti mielenkiintoinen huomautus, joka olisi ollut kunniaksi viisaammallekin havaintojen tekijälle kuin hänelle, ja siksipä minä sen otinkin tässä puheeksi: »Jos on», sanoi hän, »joku pojista, joka on enimmän Fjodor Pavlovitšin kaltainen luonteeltaan, niin se on hän, Ivan Fjodorovitš!» Tähän huomautukseen minä katkaisen aloittamani karakteristiikan, koska mielestäni hienotunteisuus ei salli sen jatkamista. Oi, minä en tahdo tehdä enempiä johtopäätöksiä ja korpin tavoin rääkyä nuorelle kohtalolle vain turmiota. Me näimme tänään täällä, tässä salissa, että välitön totuuden voima vielä asuu hänen nuoressa sydämessään, että epäusko ja siveellinen kyynillisyys, jotka hän on pikemmin saanut perintönä kuin todellisen henkisen kärsimyksen tuloksena, eivät vielä ole tukahduttaneet hänessä perhekiintymyksen tunteita. Sitten toinen poika, oi, hän on vielä nuorukainen, hurskas ja nöyrä, vastakohtana
veljen synkälle ja mädäntyvälle maailmankatsomukselle hänessä on pyrkimys tarttua kiinni niin sanoakseni »kansallisiin perusaineksiin» eli siihen, mitä meillä tällä konstikkaalla sanalla tarkoitetaan erinäisissä ajattelevan intelligenssimme teoretisoivissa ryhmäkunnissa. Hän, nähkääs, etsi turvaa luostarista; hän oli vähällä itse ruveta munkiksi. Hänessä minun mielestäni ilmeni ikäänkuin itsetiedottomasti ja jo niin aikaisin se arka epätoivo, jonka vallassa niin monet nyt meidän onnettomassa yhteiskunnassamme, peläten sen kyynillisyyttä ja siveellistä turmelusta ja väärin kylläkin pitäen kaiken pahan alkuna eurooppalaista valistusta, heittäytyvät niin sanoakseni oman maan äidilliseen syliin, niinkuin aaveita pelästyneet lapset, ja odottavat heikontuneen äitinsä kuivettuneilla rinnoilla saavansa ainakin rauhallisesti nukahtaa ja nukkua siinä koko elämänsä ajan, kunhan vain eivät näkisi peloittavia kauhukuvia.
Omasta puolestani minä toivon hyväsydämiselle ja lahjakkaalle nuorukaiselle kaikkea hyvää, toivon, ettei hänen nuorukaisellinen kaunosieluisuutensa ja kansalliselle pohjalle pyrkimisensä muuttuisi myöhemmin, kuten niin usein tapahtuu, siveelliseltä puoleltaan synkäksi mystisismiksi ja kansalliselta puoleltaan tylsäksi yltiöisänmaallisuudeksi — noiksi kahdeksi ominaisuudeksi, jotka uhkaavat kansakunnalle kenties vielä suurempaa pahaa kuin väärin ymmärretystä ja vaivatta saadusta eurooppalaisesta sivistyksestä johtunut varhainen mädäntyminen, jommoista hänen vanhempi veljensä sairastaa. —
Yltiöisänmaallisuus ja mystisismi aiheuttivat taas pari kolme kättentaputusta. Ja Ippolit Kirillovitš tietysti innostui, ja joskin tämä kaikki oli sangen vähän yhteydessä käsiteltävän jutun kanssa, puhumattakaan siitä, että lausutut ajatukset esiintyivät verraten epäselvinä, niin keuhkotautisen ja katkeroituneen miehen teki kovin mieli edes kerran eläessään puhua suunsa puhtaaksi.
Kaupungissamme puhuttiin jälkeenpäin, että kuvatessaan Ivan Fjodorovitšia hän antoi valtaa epähienolle tunteelle, sillä kerran tai kahdesti oli Ivan Fjodorovitš julkisesti väittelyssä pannut hänet pussiin, ja tämän muistaen Ippolit Kirillovitš tahtoi nyt kostaa. En kuitenkaan tiedä, oliko tämmöinen johtopäätös oikea. Joka tapauksessa tämä kaikki oli vain johdantoa, sitten puhe kohdistui suoranaisemmin ja lähemmin itse asiaan.
— Mutta tuossa on nykyaikaisen perheenisän kolmas poika, — jatkoi Ippolit Kirillovitš, — hän on syytettyjen penkillä, hän on edessämme. Edessämme ovat myös hänen urotyönsä, hänen elämänsä ja tekonsa: kun aika tuli, niin kaikki avautui nähtäväksemme, kaikki tuli ilmi. Vastoin veljiensä »eurooppalaisuutta» ja »kansallisia perusaineksia» hän on ikäänkuin välitön kuva Venäjästä, — oi, ei koko, ei koko Venäjästä, Jumala meitä semmoisesta varjelkoon! Ja kuitenkin se on siinä, tuo meidän rakas Venäjämme, haiskahtaa siltä, kuuluu, että se on siinä, tuo äitimme. Oi, me olemme välittömiä, meissä on paha ja hyvä ihmeellisellä tavalla sekaantuneena, me harrastamme valistusta ja Schilleriä ja samaan aikaan me reuhaamme ravintoloissa ja revimme juoppolalleja, ryyppytovereitamme, parrasta. Oi, mekin olemme hyviä ja ihania, mutta ainoastaan silloin, kun meidän itsemme on hyvä ja ihana olla. Päinvastoin, me ihan kuohumme — nimenomaan kuohumme jaloja ihanteita, mutta vain sillä ehdolla, että ne saavutetaan ilman muuta, putoavat pöydällemme taivaasta ja ennen kaikkea ilmaiseksi, ilmaiseksi, ettei niistä tarvitsisi mitään maksaa. Me emme ensinkään pidä maksamisesta, sen sijaan pidämme hyvin paljon saamisesta, ja niin on laita kaikissa asioissa. Oi, antakaa, antakaa meille kaikki mahdolliset elämän hyvyydet (nimenomaan kaikki mahdolliset, vähempään emme tyydy) ja varsinkaan älkää olko meidän tapamme tiellä missään asiassa, ja silloin mekin
osoitamme voivamme olla hyviä ja ihania. Me emme ole ahneita, emme, mutta antakaa kuitenkin meille rahoja, niin saatte nähdä, miten jalosti, miten halveksittavaa metallia halveksien me paiskaamme ne menemään yhdessä yössä hillittömään juominkiin. Mutta jos meille ei anneta rahoja, niin me näytämme, kuinka me saamme niitä hankituksi, kun oikein mielemme tekee. Mutta tästä tulee puhe myöhemmin, menkäämme järjestyksessä. Ennen kaikkea on meillä edessämme hylätty poika parka, »takapihalla ilman saappaita», niinkuin äsken lausui arvoisa ja kunnioitettu kansalaisemme, joka hänkin, — voi! — on syntyperältään ulkomaalainen! Toistan vieläkin: en anna kenenkään muun tehtäväksi syytetyn puolustamista! Minä olen syyttäjä, mutta minä olen myös puolustaja. Niin, mekin olemme ihmisiä, meissäkin on ihmisyyttä, mekin osaamme arvioida, kuinka syvän vaikutuksen luonteen kehitykseen voivat tehdä lapsuuden ja kodin ensimmäiset vaikutelmat. Mutta pojasta kasvaa nuorukainen, hän on jo nuori mies, upseeri; huimien tekojen ja kaksintaisteluhaasteen johdosta hänet lähetetään erääseen armaan Venäjänmaamme kaukaisimpaan pikku rajakaupunkiin. Siellä hän on virassa ja siellä hän juoda remuaa ja tietysti — iso laiva vaatii laajat vedet. Me tarvitsemme varoja, ennen kaikkea varoja, ja niinpä pitkien kinastelujen jälkeen hän ja hänen isänsä sopivat viimeisestä maksettavasta kuudentuhannen ruplan erästä ja hänelle lähetetään se. Huomatkaa, että hän on antanut asiakirjan, ja on olemassa hänen kirjeensä, jossa hän melkein sitoutuu olemaan vaatimatta muuta ja lopettaa näihin kuuteentuhanteen perintöriidan isän kanssa. Nyt hän kohtaa nuoren, yleväluontoisen ja henkisesti kehittyneen tytön. Oi, minä en uskalla kertoa uudelleen yksityiskohtia, te kuulitte ne äsken juuri: siinä on kunniaa, siinä on uhrautuvaisuutta, ja minä vaikenen. Kevytmielisen ja irstaan, mutta todelliselle jaloudelle,
korkeammalle aatteelle päänsä kumartaneen nuoren miehen kuva vilahti silmiimme tavattoman sympaattisena. Mutta yhtäkkiä tämän jälkeen, tässä samassa oikeussalissa, saatiin aivan odottamatta nähdä mitalin toinenkin puoli. Taaskaan en uskalla ryhtyä lausumaan arveluita ja pidätyn analysoimasta, miksi seuraukset olivat sellaiset. Mutta täytyihän kuitenkin olla syitä, miksi seuraukset tulivat sellaisiksi. Tuo sama naishenkilö, silmät täynnä kauan salassa olleen pahastuksen kyyneliä, ilmoittaa meille, että syytetty juuri oli ensimmäisenä valmis häntä halveksimaan hänen varomattoman, kenties hillittömän äkillisen tekonsa johdosta, joka kuitenkin joka tapauksessa oli ylevä ja jalomielinen. Hänenpä juuri, tuon tytön sulhasen, huulilla ensimmäiseksi vilahti se ivallinen hymy, jota tyttö vain silloin ei jaksanut kestää, kun se näkyi hänen huulillaan. Tietäen, että mies jo oli ollut uskoton hänelle (ollut uskoton varmana siitä, että tytön on vastedes pakko sietää hänen puoleltaan mitä tahansa, myöskin hänen uskottomuuttaan), tietäen tämän morsian tahallaan tarjoaa hänelle kolmetuhatta ruplaa ja antaa selvästi, hyvin selvästi hänen silloin ymmärtää antavansa hänelle rahaa, jotta hän voisi pettää juuri hänet: »Mitä, otatko vai etkö, voitko olla niin kyynillinen», sanoo morsian hänelle äänettömästi tuomitsevalla ja tutkivalla katseellaan. Mies katsoo häneen, ymmärtää täydelleen hänen ajatuksensa (hänhän tunnusti täällä itse teidän kuultenne ymmärtäneensä kaiken) ja ottaa ilman mitään ehtoja nuo kolmetuhatta ja ryyppää ne kahdessa päivässä uuden lemmittynsä kanssa! Mitä ei ole uskottava? Edellistäkö legendaa — ylevän jalomielisyyden puuskaako, joka saattoi antamaan pois viimeiset elämiseen tarvittavat rahat ja kumartamaan hyveelle, vaiko mitalin toista puolta, joka on niin inhoittava? Tavallisesti on elämässä niin, että kun esiintyy kaksi vastakohtaa, niin totuus löydetään keskiväliltä; tässä tapauksessa se olisi sananmukaisesti väärin. Luultavinta on,
että hän edellisessä tapauksessa oli vilpittömästi jalo ja jälkimmäisessä tapauksessa yhtä vilpittömästi alhainen. Miksi? Juuri siksi, että meillä on leveä, karamazovilainen luonto, — siihen minä puheellani pyrinkin, — luonto, johon mahtuu samalla kertaa kaikenlaisia vastakohtia ja joka kykenee samalla kertaa näkemään molemmat pohjattomat syvyydet, yläpuolellamme olevat kaikkein korkeimmat ihanteet ja allamme ammottavan syvimmän ja haisevimman lankeemuksen kuilun. Maistanette loistavan ajatuksen, jonka äsken lausui koko Karamazovien perhettä syvästi ja läheltä tarkannut nuori havaintojen tekijä herra Rakitin: »Lankeemuksen alhaisuuden tunteminen on näille epäsiveellisille, hillittömille luonteille yhtä välttämätön kuin korkeimman jalouden tunteenkin tunteminen», ja se on totta: he tarvitsevat nimenomaan tuota luonnotonta sekoitusta aina ja lakkaamatta. Kaksi pohjatonta syvyyttä, kaksi syvyyttä, hyvät herrat, aivan samalla hetkellä, ilman niitä me olemme onnettomia emmekä saa tyydytystä, olemisemme ei ole täydellistä. Me olemme leveitä, leveitä niinkuin emomme Venäjä, me sisällytämme itseemme kaiken ja tulemme toimeen kaiken kanssa! Olemme nyt, herrat valamiehet, sattuneet hipaisemaan noita kolmeatuhatta ruplaa, ja minä otan itselleni vapauden mennä asioissa hiukan edelle. Ajatelkaahan vain, että hän, tämä luonne, saatuaan silloin nuo rahat, vieläpä sillä tavoin, semmoisen häpeän kautta, niin häpeällisesti ja äärettömän alentavalla tavalla, — ajatelkaahan vain, että hän muka samana päivänä kykeni erottamaan niistä puolet, ompelemaan rintapussiin ja olemaan sitten kokonaisen kuukauden ajan niin luja, että kantoi niitä kaulassaan huolimatta kaikista kiusauksista ja suuresta rahantarpeesta! Ei juovuspäissään reuhatessaan ravintoloissa, ei silloinkaan, kun hänen piti kiitää pois kaupungista hankkiakseen Jumala tiesi keneltä rahaa, jota hän välttämättömästi tarvitsi
viedäkseen lemmittynsä pakoon kilpailijan, isänsä viettelyiltä, — hän uskalla kajota tuohon pussiin. Mutta jo yksistään siitä syystä, ettei jättäisi lemmittyään alttiiksi ukon houkutuksille, jolle hän oli niin mustasukkainen, hänen olisi pitänyt avata pussinsa ja jäädä kotiin vartioimaan lakkaamatta lemmittyään, odottaen sitä hetkeä, jolloin tämä sanoo lopultakin hänelle: »Minä olen sinun», jolloin hän olisi kiitänyt tämän kanssa pois jonnekin kauas nykyisestä onnettomasta ympäristöstä. Mutta ei, hän ei kajoa taikakaluunsa, ja millä tekosyyllä? Alkuperäinen tekosyy, sanoimme sen, oli nimenomaan se, että kun hänelle sanottaisiin: »Minä olen sinun, vie minut minne tahdot», — niin olisi varoja millä viedä. Mutta tämä ensimmäinen tekosyy kalpeni, syytetyn omien sanojen mukaan, toisen ilmaantuessa. Niin kauan kuin minä, mukamas, pidän päälläni näitä rahoja, »minä olen lurjus, mutta en varas», sillä voin aina mennä loukatun morsiameni luo ja pannen hänen eteensä puolet häneltä petollisesti anastamistani rahoista aina, sanoa hänelle: »Katsos, minä join puolet rahoistasi ja osoitin sillä olevani heikko ja moraaliton mies, ja jos niin tahdot, lurjus (minä käytän syytetyn omia sanoja), — mutta vaikka olenkin lurjus, niin en ole varas, sillä jos olisin varas, niin en olisi tuonut sinulle tätä jäljelle jäänyttä toista puolta rahoista, vaan olisin anastanut senkin niinkuin edellisenkin puolen.» Ihmeellinen asian selitys! Tämä sama hurja, mutta heikko mies, joka ei voinut vastustaa kiusausta ottaa vastaan kolmetuhatta niin häpeällisesti, — tämä sama mies tuntee itsessään yhtäkkiä moista stoalaista lujuutta ja kantaa kaulassaan tuhansia ruplia uskaltamatta kajota niihin! Sopiiko tämä ollenkaan tarkastamaamme luonteeseen? Ei, ja minä otan itselleni vapauden kertoa teille, miten tämmöisessä tapauksessa olisi menetellyt todellinen Dmitri Karamazov, jos hän todellakin olisi päättänyt ommella rahat rinnalla kannettavaan pussiin. Ensimmäisen viettelyksen hetkenä, — no, vaikkapa
huvittaakseen taas jollakin tuota uutta lemmittyään, jonka kanssa oli juoda rilluttanut jo toisen puolen rahoista, hän olisi avannut pussinsa ja ottanut siitä — sanokaamme aluksi vaikkapa sata ruplaa, — sillä miksi piti viedä takaisin nimenomaan puolet, se on puolitoista tuhatta, riittäähän tuhatneljäsataakin ruplaa; — tuloshan on sama: »Lurjus, mutta ei varas, sillä toinhan takaisin kuitenkin tuhatneljäsataa ruplaa, varas olisi ottanut kaikki eikä olisi palauttanut mitään.» Sitten jonkin ajan kuluttua hän olisi taas ratkonut auki pussin ja ottanut sieltä toisen sataruplasen, sitten kolmannen, sitten neljännen, ja viimeistään kuukauden lopulla hän olisi ottanut pussista viimeisen satasen: »kunhan vien yhdenkin satasen takaisin, niin tulos on sama: Olen lurjus, mutta en varas. Yhdeksänkolmatta sataruplasta olen juonut, mutta yhden olen sittenkin antanut takaisin, varas ei olisi antanut takaisin.» Ja viimein hän, pantuaan menemään viimeisen edellisenkin satasen, olisi katsellut viimeistä ja sanonut itselleen: »Eipä todellakaan maksa vaivaa viedä pois yhtä ainoata satasta, — minäpä juon senkin!» Näin olisi tehnyt se todellinen
Dmitri Karamazov, jonka me tunnemme! Legenda pussista, jota hän muka kantoi rinnallaan — se on niin räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa, ettei suurempaa ristiriitaa voi esittää. Kaikkea voi otaksua paitsi tätä. Mutta me palaamme vielä tähän. —
Mainittuaan järjestyksessä kaiken, mitä oikeudellisen tutkimuksen toimittajat tiesivät isän ja pojan välisistä omaisuutta koskevista riidoista ja perhesuhteista, ja yhä uudestaan tullen siihen johtopäätökseen, että erinäisistä tosiseikoista päättäen ei ole pienintäkään mahdollisuutta päästä selvyyteen tästä perinnön jakoa koskevasta kysymyksestä ja todeta, kuka on vienyt toiselta osuutta ja kuka on maksanut toiselle liikaa, mainitsi Ippolit Kirillovitš noiden kolmentuhannen ruplan johdosta, jotka lähtemättömästi
kummittelivat Mitjan päässä, mitä lääketieteellinen asianymmärtäjäin lausunto sisälsi.
7.
Historiallinen katsaus
Lääkärien lausunto pyrkii todistamaan meille, että syytetty ei ole täydessä järjessään ja että hän sairastaa maniaa. Minä vakuutan, että hän on kuin onkin täydessä järjessään ja että tämä juuri onkin pahinta: jos hän ei olisi täydessä järjessään, niin hän ehkä olisikin paljon viisaampi. Että hän taasen sairastaa maniaa, niin siihen minä voisin yhtyäkin, mutta vain yhdessä kohdassa, — samassa, johon asianymmärtäjäin lausuntokin viittaa, nimittäin että syytetyn mielestä hänen isänsä oli hänelle maksava nuo kolmetuhatta ruplaa. Mutta kuitenkin voidaan kenties löytää verrattomasti lähempää tarjoutuva näkökulma selittämään tuota syytetyn ainaista raivostumista noitten rahojen johdosta kuin hänen taipumuksestansa mielenvikaisuuteen.
Omasta puolestani minä yhdyn täydellisesti nuoren lääkärin lausumaan mielipiteeseen, että syytetty on ollut ja on henkisiltä kyvyiltään täysin normaalinen ja on vain ollut kiihdyksissä ja vihastunut. Siinäpä se juuri onkin: ei kolmetuhatta, ei rahasumma sinänsä ollut syynä syytetyn joka kerta kuohahtavaan raivoisaan vihastukseen, vaan siihen oli erikoinen syy, joka synnytti hänessä suuttumuksen. Se syy oli — mustasukkaisuus! —
Tässä Ippolit Kirillovitš esitti laajasti syytetyn koko kohtalokkaan intohimon Grušenjkaa kohtaan. Hän alkoi siitä hetkestä, jolloin syytetty oli lähtenyt »nuoren naisen» luo »lyödäkseen häntä»,
käyttääkseni hänen omia sanojaan, selitti Ippolit Kirillovitš, — mutta sen sijaan, että olisi lyönyt, jäi hänen jalkojensa juureen, — siinä on tämän rakkauden alku. Samaan aikaan luo silmänsä samaan naishenkilöön myös ukko, syytetyn isä, — ihmeellinen ja onneton yhteensattumus, sillä molemmat sydämet syttyivät yhtäkkiä, samalla kertaa, vaikka aikaisemmin kumpikin oli tuntenut ja kohdannut tuon naisen, — ja noihin kumpaankin sydämeen syttyi mitä hillittömin, aivan karamazovilainen intohimo. Tässä meillä on tuon naisen oma tunnustus: »Minä», sanoo hän, »pidin pilkkanani kumpaakin». Niin, hänen teki yhtäkkiä mieli pitää pilkkanaan kumpaakin; aikaisemmin ei ollut tehnyt mieli, mutta nyt tämä tuuma yhtäkkiä lennähti hänen päähänsä, — ja asia päättyi niin, että kumpikin lankesi hänen jalkoihinsa voitettuna. Ukko, joka oli kumartanut rahoja kuin Jumalaa, varasi heti kolmetuhatta ruplaa ainoastaan sitä varten, että tuo nainen kävisi hänen asunnossaan, mutta pian hänet oli johdettu niin pitkälle, että hän olisi pitänyt onnena saada laskea nimensä ja koko omaisuutensa hänen jalkojensa juureen, kunhan tämä vain olisi suostunut tulemaan hänen lailliseksi aviovaimokseen. Syytetyn tragedia taas on silminnähtävä, se on edessämme. Mutta sellaista oli nuoren naisen »leikki». Onnettomalle nuorelle miehelle ei viettelijätär antanut edes toivoa, sillä toivoa, todellista toivoa hänelle annettiin vasta ihan viime hetkellä, kun hän langeten polvilleen kiduttajansa eteen ojenteli häntä kohti käsiään, jotka jo olivat hänen isänsä ja kilpakosijansa veren tahrimat: juuri tässä asennossa hänet vangittiinkin. »Minut, minut lähettäkää yhdessä hänen kanssaan pakkotyöhön, minä hänet olen tähän saattanut, minä olen syyllisin kaikista!» huuteli tämä nainen itse vilpittömän katumuksen vallassa, kun syytetty vangittiin. Lahjakas nuori mies, joka on ottanut kuvatakseen tämän jutun kulun, — samainen herra Rakitin, josta jo olen maininnut, — määrittelee muutamin ytimekkäin ja kuvaavin
Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a vast collection of books, ranging from classic literary works to specialized publications, self-development books, and children's literature. Each book is a new journey of discovery, expanding knowledge and enriching the soul of the reade
Our website is not just a platform for buying books, but a bridge connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system, we are committed to providing a quick and convenient shopping experience. Additionally, our special promotions and home delivery services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.
Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and personal growth!
