TYPE 69-QM, IRAQI ARMY, 2003
Crew: 3
Length hull: 6.24m
Length overall (gun forward): 8.58m
Width: 3.31m including side skirts
Height: 2.8m
Weight (combat): 36.7 tons
Propulsion: 12150L-7BW diesel developing 580bhp
Range: 440km
Armament: 1 × 100mm rifled main gun; 2 × 7.62mm coaxial and bow MGs, 1 × 12.7mm antiaircraft MG
Armor: Steel, turret front 180mm rolled homogenous armor (RHA)
The Type 69-QM was essentially a Chinese Type 69-II exported and modified for Iraqi service during the 1980s. The Iraqi machine had a fully stabilized 100mm gun, a laser rangefinder, IR night vision, and a computerized FCS. Diesel could be sprayed over the hot exhaust to generate an improvised smokescreen. There were two Iraqi sub-variants: the QM1, which featured a 105mm rifled gun, and the QM2, upgraded to the Soviet 125mm smoothbore gun. Such conversions were probably limited in number.
Another random document with no related content on Scribd:
minun ei tarvitse sanoakaan, Paul, että se otettaisiin vastaan suurena kunnianosoituksena."
"Louisa", virkkoi Dombey lyhyen äänettömyyden jälkeen, "eihän voi ajatella —"
"Ei tietysti", huudahti rouva Chick kiiruhtaen edeltäpäin arvaamaan kieltävän vastauksen, "enkä ole koskaan sitä olettanut".
Dombey katsahti häneen kärsimättömästi.
"Älä kiihdytä minua, Paul rakas", virkkoi hänen sisarensa, "sillä se on minulle kovin turmiollista. Minä en ole suinkaan vahva. Rakkaan Fanny-parkamme kuoleman jälkeen en ole oikein päässyt ennalleni."
Dombey vilkaisi nenäliinaan, jonka hänen sisarensa nosti silmilleen, ja aloitti taas:
"Tarkoitin, etten voi ajatella —"
"Ja minä sanon", mutisi rouva Chick, "etten ole kertaakaan sitä ajatellut".
"Laupias taivas, Louisa!" huudahti Dombey.
"Ei, rakas Paul", huomautti rouva Chick arvokkaasti kyynelsilmin, "minun täytyy tosiaankin saada puhua. Minä en ole niin älykäs tai niin järkevä tai kaunopuheinen tai muuta tuollaista kuin sinä. Tiedän sen hyvinkin. Sen pahempi minulle. Mutta vaikka ne olisivat viimeiset sanani — ja viimeisten sanojen pitäisi olla sinulle ja minulle, Paul, hyvin vakavia rakkaan Fanny-paran jälkeen — sanoisin kuitenkin, etten ole koskaan sitä ajatellut. Ja se on erittäin tärkeää", lisäsi rouva Chick arvokkaammin ikäänkuin olisi säästänyt musertavan
todistuskappaleen viimeiseksi, "että en ole tosiaankaan koskaan ajatellut sellaista".
Dombey käveli ikkunan luo ja taas takaisin.
"Ei voi ajatella, Louisa", virkkoi hän (rouva Chick oli naulannut lippunsa maston kärkeen ja toisti: "minä tiedän sen", mutta hänen veljensä ei kiinnittänyt siihen huomiota), "että olisi montakaan ihmistä, joilla olisi suurempi oikeus ja mahdollisuus kuin neiti Toxilla, jos minä ylimalkaan tunnustan minkäänlaisia oikeuksia tällaisessa tapauksessa. Mutta minä en tunnusta. En myönnä mitään sellaista. Paul ja minä osaamme ajan tullen säilyttää arvomme — toisin sanoen liikkeen arvon ja jättää sen seuraavalle sukupolvelle ilman mitään tuollaisia jokapäiväisiä auttajia. Vieraiden ihmisten apua, jota ihmiset tavallisesti hakevat lapsilleen, minä halveksin, koska toivoakseni olen sen yläpuolella. Olen tyytyväinen, jos Paulin lapsuus kuluu häiriöittä ja minä saan nähdä hänen ilman ajanhukkaa hankkivan itselleen ne ominaisuudet, jotka ovat tarpeen hänen astuessaan kohtalon määräämälle elämänuralleen. Myöhempinä vuosinaan hän voi valita kuinka vaikutusvaltaisia ystäviä haluaa, kun hän pontevasti pitää pystyssä liikkeen arvoa ja luottoa — vieläpä lisääkin sitä, jos se on mahdollista. Siihen asti minä olen hänelle kylliksi, ehkäpä kaikki kaikessa. En ollenkaan toivo ihmisten astuvan meidän väliimme. Paljoa mieluummin osoittaisin ystävättäresi tapaiselle henkilölle kiitollisuuttani hänen hyväntahtoisesta käytöksestään. Olkoon siis niin, ja sinun miehesi ja minä riitämme ihan hyvin toisiksi kummeiksi, luullakseni."
Näissä huomautuksissa, jotka Dombey lausui hyvin mahtavasti ja juhlallisesti, hän oli paljastanut sydämensä salaiset ajatukset. Hänen rinnassaan oli nyt selvimpänä tunteena selittämätön epäluulo, että
joku astuisi hänen ja pikku pojan väliin, ja se ylpeä pelko, että joku ehkä saisi jakaa hänen kanssaan pojan kunnioituksen ja alttiuden, hiljattain herännyt paha aavistus siitä, että hänen valtansa taivuttaa ja nöyryyttää toisten ihmisten tahtoa ei ollut ehdottoman varma, ynnä mustasukkainen viha jokaista uutta estettä tai vastoinkäymistä kohtaan. Hänellä ei ollut koko ikänään ollut ainoatakaan ystävää.
Hänen kova ja umpimielinen luonteensa ei ollut hakenut eikä löytänyt ketään. Ja nyt, kun tämä luonne keskitti tarmokkaasti kaiken voimansa isänrakkauden ja isällisen kunnianhimon toteuttamiseen, näytti siltä kuin sen jäinen virta, sensijaan että olisi näissä oloissa päässyt virtaamaan kirkkaana ja vapaana, olisi sulanut vain silmänräpäykseksi ottaakseen uuden aineksen itseensä ja sitten hyytynyt sen keralla kivikovaksi möhkäleeksi.
Tultuaan merkityksettömyytensä vuoksi tällä lailla korotetuksi pikku Paulin kummiksi valittiin ja nimitettiin neiti Tox tästä hetkestä alkaen mainittuun toimeensa. Niinikään ilmaisi Dombey samalla toiveensa, että juhlamenot, jotka olivat jo lykkääntyneet näin pitkälle, pantaisiin toimeen enemmittä viivytyksittä. Hänen sisarensa, joka ei ollut toivonut laisinkaan näin erinomaista menestystä, lähti niin pian kuin suinkin ilmaisemaan asian parhaalle ystävättärelleen, ja Dombey jäi yksin kirjastohuoneeseensa.
Lastenkamarissa ei suinkaan ollut yksinäistä, sillä siellä viettivät rouva Chick ja neiti Tox rattoisan illan suureksi kiusaksi Susan Nipperille, joka käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta virnistelläkseen salassa. Hänen tunteensa olivat nyt niin kiihtyneet, että hänen välttämättä täytyi purkaa niitä tällä lailla, vaikka hänellä ei ollutkaan sitä lohdutusta, että olisi keltään saanut osakseen myötätuntoa. Samoin kuin entiseen aikaan harhailevat ritarit kevensivät mieltään leikkelemällä rakastettunsa nimeä erämaihin, korpiin ja muihin
autioihin paikkoihin, missä todennäköisesti ei kukaan koskaan niitä lukisi, samoin Susan Nipperkin nyrpisti pystynenäänsä laatikonarkuissa ja vaatekomeroissa, loi halveksivia silmäyksiä kaappeihin, pilkallisia katseita saviruukkuihin ja suhautti haukkumasanoja käytävään.
Mutta onnellisen tietämättöminä tämän nuoren naisen tunteista molemmat tungettelijat katselivat tyytyväisinä kaikkia eri vaiheita pikku Paulin riisumisessa, voimisteluharjoituksissa, aterioimisessa ja nukkumaan menemisessä. Sitten he istuutuivat teetä juomaan tulen ääreen. Molemmat lapset nukkuivat Pollyn hyväsydämisten ponnistusten vaikutuksesta samassa huoneessa, ja vasta kun naiset olivat asettuneet teepöydän ääreen ja sattuivat katsahtamaan pikku vuoteisiin, johtuivat he ajattelemaan Florencea.
"Kuinka sikeästi hän nukkuu!" sanoi neiti Tox.
"No, hänhän liikkuu aika paljon päivän mittaan", vastasi rouva
Chick, "sillä hän leikkii niin paljon pikku Paulin kanssa".
"Hän on omituinen lapsi", huomautti neiti Tox.
"Ilmetty äitinsä, rakas ystävä", sanoi rouva Chick hiljaisella äänellä.
"Tosiaanko? Hyväinen aika!"
Tämän neiti Tox sanoi harvinaisen säälivällä äänellä, vaikka hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä miksi; hän vain aavisti, että hänen piti niin tehdä.
"Florencesta ei koskaan, koskaan tule Dombeyta", virkkoi rouva Chick, "ei, vaikka hän eläisi tuhatvuotiaaksi".
Neiti Tox kohautti kulmakarvojaan ja oli taas pelkkänä surkutteluna.
"Minä ihan kiusaannun ja ikävystyn hänen kanssaan", jatkoi rouva Chick huoaten kuin vaatimattomasti tietoisena ansioistaan. "En tosiaankaan ymmärrä, mitä hänestä tulee vanhempana tai mihin asemaan hän joutuu. Hän ei osaa vähimmässäkään määrässä miellyttää isäänsä. Ja kuinka hän voisikaan osata, kun hän on niin erilainen kuin Dombeyt?"
Neiti Tox oli sennäköinen kuin ei olisi voinut keksiä huomauttamista noin sitovaa todistuskappaletta vastaan.
"Ja lapsella, nähkääs, on ihan Fanny-paran luonne", lisäsi rouva Chick suurena salaisuutena. "Hän ei koskaan kykene ponnistukseen myöhemmälläkään iällään, sen uskallan sanoa. Ei koskaan! Hän ei koskaan kierry ja takerru isänsä sydämen ympärille kuin —"
"Kuin muratti?" täydensi neiti Tox.
"Kuin muratti", myönsi rouva Chick. "Ei milloinkaan! Hän ei koskaan osaa liukua ja pesiytyä isänsä sydämeen kuin —"
"Pelästynyt hirvenvasikka?" täydensi neiti Tox.
"Kuin pelästynyt hirvenvasikka", myönsi rouva Chick. "Ei koskaan! Fanny-parka! Ja kuinka kuitenkin rakastin häntä!"
"Älkää antautuko surun valtaan, rakas ystävä", pyysi neiti Tox rauhoittavalla äänellä. "Älkää tosiaankaan! Teillä on kovin hellä sydän."
"Meillä on kullakin virheemme", virkkoi rouva Chick itkien ja pudistaen päätään. "Sen uskallan sanoa. En ollut koskaan sokea huomaamaan hänen virheitään. Kaukana siitä. Mutta kuitenkin rakastin häntä!"
Kuinka suurta tyydytystä tuottikaan rouva Chickille — arkipäiväiselle ja typerälle olennolle, johon verrattuna hänen kälynsä oli ollut naisellisen älykäs ja ystävällinen, oikea enkeli suojella ja helliä vainajan muistoa, menetellen siinä samalla tavalla kuin kälynsä eläessäkin oli häntä kohdellut, uskoen täydellisesti itseään ja ollen tavattoman tyytyväinen omaan suureen kärsivällisyyteensä! Kuinka suunnattoman suloinen onkaan suvaitsevaisuus silloin, kun todella tunnemme sitä rinnassamme, koska se tuottaa meille mielihyvää silloinkin, kun vain kuvittelemme sen omistavamme emmekä mitenkään voi todistaa, kuinka sattumalta jouduimme siihen käsitykseen!
Rouva Chick pyyhki vielä silmiään ja pudisti päätään, kun Richards uskalsi huomauttaa hänelle, että Florence oli hereillään ja istui vuoteessaan. Lapsi oli tosiaankin noussut istumaan niinkuin imettäjä oli sanonut, ja hänen silmäripsissään kimmelsi kyyneleitä. Mutta kukaan muu ei niitä huomannut kuin Polly. Ei kukaan muu kumartunut hänen ylitseen tai kuiskannut hänelle rauhoittavia sanoja ja kuunnellut hänen levottoman sydämensä värisemistä.
"Voi, rakas imettäjä!" virkkoi lapsi katsellen vakavasti hänen kasvoihinsa, "antakaa minun mennä nukkumaan veljeni viereen!"
"Miksi, kultaseni?" kysyi Richards.
"Minä luulen hänen rakastavan minua", huusi lapsi näyttäen olevan ihan suunniltaan. "Antakaa minun maata hänen vieressään.
Olkaa niin hyvä ja antakaa!"
Rouva Chick kehoitti lasta muutamin äidillisin sanoin laskeutumaan levolle kilttinä tyttönä, mutta Florence toisti pyyntönsä pelästyneen näköisenä ja nyyhkytysten ja kyynelten murtamalla äänellä.
"Minä en herätä häntä", virkkoi hän peittäen kasvonsa ja painaen päänsä kumaraan, "minä vain kosketan häntä kädelläni ja rupean nukkumaan. Antakaa minun nukkua veljeni vieressä tänä yönä, sillä minä luulen hänen pitävän minusta!"
Richards otti hänet sanaakaan puhumatta, kantoi siihen pikku vuoteeseen, jossa pienokainen nukkui, ja laski hänet Paulin viereen.
Florence painautui niin lähelle veljeään kuin oli mahdollista häntä häiritsemättä, ojensi toisen käsivartensa arasti lapsen kaulan ympäri, kätki toisella käsivarrella kasvonsa, joita ympäröivät hänen kosteat ja hajalliset hiuksensa, ja makasi liikahtamatta.
"Pikku raukka", virkkoi neiti Tox, "luullakseni hän on nähnyt unta".
Tämä mitätön tapaus oli niin katkaissut keskustelun kulun, että oli vaikeata päästä siihen käsiksi. Ja sitäpaitsi oli rouva Chickiä niin liikuttanut hänen oman suvaitsevan luonteensa tarkasteleminen, että hän ei enää voinut olla hyvällä tuulella. Ystävykset siis lopettivat pian teenjuontinsa, ja palvelija lähetettiin noutamaan ajuria neiti Toxille. Tällä olikin suuri kokemus vuokrakärryistä, ja kun hän lähti niillä liikkeelle, meni häneltä tavallisesti paljon aikaa alkuvalmistuksiin, jotka hän suoritti hyvin järjestelmällisesti.
"Suvaitkaa olla niin hyvä, Towlinson", virkkoi neiti Tox, "ja ottakaa ensiksikin mukaanne kynä ja mustetta ja merkitkää hänen numeronsa selvästi muistiin".
"Kyllä, neiti," sanoi Towlinson.
"Sitten olkaa hyvä ja kääntäkää pielus, Towlinson", virkkoi neiti Tox.
"Se on tavallisesti kostea, rakas ystävä", lisäsi hän erikseen rouva Chickille.
"Kyllä, neiti", sanoi Towlinson.
"Sitten vaivaan teitä vielä", huomautti neiti Tox, "viemään tämän kortin ja shillingin. Kortissa on sen paikan osoite, jonne hänen on vietävä minut, ja sitten hänen pitää ymmärtää, ettei missään tapauksessa sovi vaatia palkkioksi enempää kuin shillingi."
"Aivan niin, neiti", sanoi Towlinson.
"Ja — valitettavasti minun täytyy vaivata teitä niin paljon, Towlinson", virkkoi neiti Tox katsellen häntä miettiväisenä.
"Ei se tee mitään, neiti", vastasi Towlinson.
"Olkaa sitten hyvä ja mainitkaa sille miehelle, Towlinson", pyysi neiti Tox, "että hänen kyydittävänsä setä on tuomari ja että jos ajuri käyttäytyy pienimmässäkään määrässä tunkeilevasti, tulee hän saamaan hirveän rangaistuksen. Voitte olla sanovinanne sen ystävällisessä tarkoituksessa ja sen vuoksi, että muka tiedätte niin käyneen eräälle toiselle ajurille, joka on jo kuollut."
"Niinkuin käskette, neiti", sanoi Towlinson.
"Ja nyt hyvää yötä, rakas, rakas, rakas kummipoikani", virkkoi neiti Tox lähettäen oikean suutelosateen joka kerta kun toisti tuon sanan, "ja Louisa, rakas ystäväni, luvatkaa minulle, että nautitte jotakin
lämmintä ennen nukkumaanmenoanne, älkääkä päästäkö surullisia ajatuksia vallalle".
Vain töin tuskin sai mustasilmäinen Nipper, joka katseli räpäyttämättä silmiänsä, hillityksi itsensä tämän kohtauksen aikana ja siihen asti, kunnes rouva Chick poistui. Mutta niin pian kun vieraat olivat lähteneet lastenhuoneesta, korvasi hän jossakin määrin äskeisen vaikenemisensa.
"Kuusi viikkoa voisi minua pitää pakkopaidassa", virkkoi Nipper, "ja kun pääsisin siitä vapaaksi, olisin vain entistä häijympi, mutta kuka on koskaan kuullut kahdesta tuollaisesta hölmöstä, rouva Richards?"
"Ja kun sitten voivat sanoa lapsi-paran vain nähneen unta", sanoi Polly.
"Mokomat!" ähisi Susan Nipper nyökäten ovelle päin, josta naiset olivat poistuneet. "Tytöstä ei muka koskaan tule Dombeyta, vai mitä?
Toivottavaa tosiaankin olisi, ettei hänestä tulisi, me emme tarvitse niitä enemmän, yhdessäkin on kylliksi."
"Älkää herättäkö lapsia, Susan hyvä", pyysi Polly.
"Olen teille hyvin kiitollinen, rouva Richards", virkkoi Susan, joka ei raivonpuuskassaan tehnyt suurtakaan erotusta ihmisten kesken, "ja pidän tosiaankin suurena kunniana saada teiltä käskyjä, koska olen musta neekeri ja mulatti. Rouva Richards, jos voitte antaa minulle joitakin muita käskyjä, niin olkaa hyvä ja mainitkaa ne."
"Mitä te suotta puhutte käskyistä?"
"Hyväinen aika, rouva Richards, väliaikaiset komentavat täällä aina vakinaisia, ettekö sitä tietänyt, rouva Richards, missä ihmeessä sitten
olette syntynyt? Mutta missä lienettekin syntynyt rouva Richards", jatkoi äkäpussi pudistaen kiivaasti päätään, "ja milloin tahansa ja millä lailla tahansa (minkä te itse parhaiten tiedätte), niin suvaitkaa kuitenkin pitää mielessänne, että on toinen asia jaella käskyjä ja ihan toinen ottaa niitä vastaan. Joku voi käskeä toista ihmistä syöksymään sillalta pää edellä neljänkymmenenviiden jalan syvyyteen, rouva Richards, mutta käsketty onkin ehkä ihan toista mieltä."
"Kas niin", sanoi Polly, "te suututte, koska olette kelpo tyttö ja pidätte neiti Florencesta, ja sitten te hyökkäätte minun kimppuuni, koska teillä ei ole ketään toista".
"Muutamien ihmisten on hyvin helppo malttaa mielensä ja puhella ystävällisesti, rouva Richards", vastasi Susan vähän lauhtuneena, "kun heidän lastaan kohdellaan kuin prinssiä ja taputellaan ja silitellään, kunnes se toivoo ystävänsä kauas pois, mutta kun ruvetaan ahdistamaan suloista, pientä, viatonta olentoa, jolle tai josta ei koskaan saisi virkkaa pahaa sanaa, on asia ihan toinen. Mutta laupias taivas, Floy-neiti, tottelematon, jumalaton lapsi, jollette sulje silmiänne tällä hetkellä, kutsun sisään mörköjä, jotka asuvat ullakolla, ja ne syövät teidät elävältä!"
Samalla neiti Nipper päästi kuuluville hirveän karjunnan, jonka piti lähteä härän sukuisesta tunnontarkasta peikosta, kun se kärsimättömänä toivoi pääsevänsä suorittamaan asemansa vaatiman julman velvollisuuden. Kun hän vielä oli rauhoittanut pikku holhokkiaan peittämällä hänen päänsä vuodevaatteilla ja lyömällä pielusta vihaisesti kolme neljä kertaa, pani hän käsivartensa ristiin, puristi huulensa yhteen ja istui lopun iltaa tuleen tuijottaen.
Vaikka pikku Paul oli lastenkamarikielellä puhuen "hyvin tarkka poika ikäisekseen", kiinnitti hän kaikkeen tähän yhtä vähän huomiota kuin ylihuomiseksi määrättyjen ristiäistensä valmisteluihin, jotka kuitenkin vaikuttivat paljon sekä hänen omaan että hänen sisarensa ja molempien lastenhoitajien vaateparteen. Määräpäivän aamunakaan hän ei osoittanut ymmärtävänsä sen tärkeyttä, vaan oli päinvastoin tavattoman unelias ja hyvin taipuvainen suuttumaan hoitajiinsa heidän pukiessaan häntä liikkeellelähtöä varten.
Sattui olemaan lyijynharmaa syyspäivä ja pureva itätuuli — sellainen päivä, joka oli sopusoinnussa juhlan kanssa. Dombey edusti sinänsä kastetoimituksen tuulta, varjoa ja syksyä. Hän seisoi kirjastohuoneessaan ottamassa vastaan juhlavieraita niin kovana ja kylmänä kuin sen päivän ilmakin oli, ja kun hän katsahti ulos lasikuistin kautta pikku puutarhassa kasvaviin puihin, putoili niiden ruskeita ja keltaisia lehtiä lepoon maahan kuin hänen katseensa olisi ne surmannut.
Uh! Huoneet olivat synkät ja kylmät ja näyttivät surupukuisilta samoin kuin talon asukkaatkin. Kokonsa mukaan järjestetyt ja sotilaiden lailla suoraan riviin asetetut kirjat olivat kylmissä, kovissa ja kiiltävissä asuissaan sennäköisiä kuin niillä olisi ollut vain yksi tunne — vilun väristys. Lasilevyllä ja lukitulla ovella varustettu kirjakaappi torjui kaiken ystävällisyyden. Sen päällä vartioi pronssinen herra Pitt, jossa ei huomannut jälkeäkään hänen ylimaallisesta alkuperästään, luoksepääsemätöntä aarretta kuin lumottu maurilainen. Kaapin kummassakin nurkassa saamasi pölyinen vanhasta hautakammiosta kaivettu uuma häviötä ja kuolemaa kuin kahdesta saarnatuolista, ja uunin peili, joka heijasti Dombeyn ja hänen muotokuvansa samalla kertaa, näytti vaipuneen surumielisiin mietiskelyihin.
Jäykkä ja tukeva uuninristikko tuntui olevan Dombeylle lähempää sukua kuin mikään muu sellaisena kuin hän nyt esiintyi takki tiukasti napitettuna, valkea kaulahuivi kaulassa, raskaat kultaiset kellonperät riippumassa, narisevat kengät jalassa. Mutta näin oli laita oikeastaan vain siihen asti, kun hänen lailliset sukulaisensa herra ja rouva Chick ilmestyivät.
"Rakas Paul", kuiskasi rouva Chick syleillen häntä, "tämä on alkuna moniin iloisiin päiviin, toivoakseni!"
"Kiitos, Louisa", virkkoi Dombey jurosti. "Kuinka jaksat, John?"
"No, kuinka sinä itse jaksat?" vastasi Chick.
Hän ojensi kätensä Dombeylle sennäköisenä kuin olisi pelännyt saavansa sähköiskun. Dombey tarttui siihen ikäänkuin se olisi ollut kala tai meriruoho tai jokin muu sellainen tahmea esine ja päästi sen paikalla irti ylhäisen kohteliaasti.'
"Ehkä sinä, Louisa", huomautti Dombey kääntäen vähän päätään kaulaliinan sisässä kuin jossakin putkessa, "olisit halunnut tulta uuniin?"
"Ei, rakas Paul, ei minun ole vilu", vastasi rouva Chick, joka töin tuskin sai estetyksi hampaansa kalisemasta.
"Kuules, John", sanoi Dombey, "eikö sinusta tunnu kylmältä?"
John oli jo pistänyt molemmat kätensä syvälle taskuihin ja oli juuri aloittamaisillaan saman sopimattoman laulun, joka aikaisemmin oli niin suututtanut rouva Chickiä. Hän vakuutti voivansa oikein hyvin ja lisäsi hiljaisella äänellä: "Tralla lallalaa", mutta silloin hänet kohtalon sallimuksesta keskeytti Towlinson, joka ilmoitti:
"Neiti Tox!"
Ja sisään astui miesten lumoojatar nenä sinisenä ja kasvot sanomattoman viluisen näköisinä, mikä johtui siitä, että hän oli juhlapäivän kunniaksi puettu hyvin ohuesti monenlaisiin liehuviin hetaleihin.
"Hyvää päivää, kuinka voitte, neiti Tox?" kysyi Dombey.
Liehuvien harsojensa ympäröimä neiti Tox lysähti alas kuin kiikari, joka työnnetään kokoon. Hän niiasi syvään vastaukseksi siihen, että Dombey lähestyi häntä askeleen tai pari.
"En voi milloinkaan unohtaa tätä tapausta, herra Dombey", virkkoi neiti Tox lempeällä äänellä. "Se olisi mahdotonta. Rakas Louisa, tuskin voin uskoa omia aistejani."
Jos neiti Tox saattoi uskoa yhtä aistiaan, oli nyt hyvin kylmä päivä. Se oli ihan selvää. Hän käytti hyväkseen ensimmäistä mahdollista tilaisuutta edistääkseen verenkiertoa nenänpäässään hieromalla sitä salaa nenäliinallaan, jottei se suudellessa tuntuisi alhaisen lämpötilansa vuoksi vastenmieliseltä kastettavasta.
Pian ilmestyi pienokainen kaikessa komeudessaan Richardsin sylissä, ja jälkijoukkona oli Florence reippaan nuoren konstaapelinsa Susan Nipperin valvonnan alaisena. Vaikka lastenhuoneen koko seurue oli tällä hetkellä puettu kevyempään surupukuun kuin aikaisemmin, ei orvoksi joutuneitten lasten ulkomuoto suinkaan ollut omiaan tekemään päivää iloisemmaksi. Pienokainen — ehkä neiti Toxin nenän vaikutuksesta — alkoi itkeä. Se esti herra Chickin kömpelösti täyttämästä erästä aikomustaan, nimittäin rupeamasta puuhailemaan Florencen kanssa. Sillä tämä herra, joka oli verrattain
välinpitämätön täydellisen Dombeyn suuremmista oikeuksista (mikä ehkä johtui siitä, että hänellä oli kunnia olla yhdistetty oikeaan Dombeyhin ja että hän sen vuoksi oli tottunut tähän oivallisuuteen), tosiaankin piti tytöstä eikä salannut tätä tunnettaan, vaan aikoi nytkin ruveta sitä näyttämään omalla tavallaan, kun Paul alkoi itkeä, ja Chickin puoliso keskeytti hänet äkkiä.
"Kas niin, Florence, kultaseni", sanoi täti reippaasti, "mitä sinä puuhailet, lapseni? Näytä nyt itsesi pikku veljellesi. Herätä hänen huomionsa, kultaseni!"
Ilmakehä tuntui käyvän kylmemmäksi Dombeyn katsellessa jäätävästi pikku tytärtään, joka taputtaen käsiään ja seisoen varpaillaan pikku pojan ja perijän valtaistuimen edessä houkutteli hänet kurottautumaan alas korkealta paikaltaan ja katsomaan häneen. Ehkä auttoi tähän lopputulokseen myöskin jokin Richardsin rehellinen temppu, mutta joka tapauksessa katsahti pienokainen alas ja pysyi hiljaa. Kun sisko kätkeytyi hoitajansa taakse, seurasi poju häntä silmillään, ja kun tyttö kurkisti sieltä iloisesti huudahtaen, hypähti Paul, jokelsi iloisesti ja nauroi ääneensä tytön juostessa häntä kohti ja hyväili hänen kiharoitaan hennoilla kätösillään, samalla kun sisko oli ihan tukehduttaa hänet suuteloillaan.
Oliko Dombey hyvillään sen nähdessään? Ei ainoakaan värähdys hänen kasvoissaan ilmaissut iloa, mutta kaikenlaiset ulkonaiset tunteenpurkaukset olivatkin hänessä tavattomia. Jos auringonsäde hiipi huoneeseen valaisemaan lapsia heidän leikkiessään, ei se koskaan ulottunut hänen kasvoihinsa. Hän katseli niin jäykästi ja kylmästi, että lämmin loiste katosi pikku Florencenkin nauravista silmistä, kun ne lopulta sattuivat osumaan isän silmiin.
Nyt oli todella synkkä, harmaa syyspäivä, ja sinä lyhyenä
äänettömyyden hetkenä, joka seurasi, putoili lehtiä apeina maahan.
"Jaha, John", virkkoi Dombey katsahtaen kelloonsa ja ottaen hattunsa ja hansikkaansa, "oleppa hyvä ja tarjoa käsivartesi sisarelleni. Minä talutan tänään neiti Toxia. Menkää te, Richards, edellä Paul-herran kanssa. Olkaa hyvin varovainen."
Dombeyn vaunuissa istuivat Dombey ja Poika, neiti Tox, rouva Chick, Richards ja Florence. Niiden jäljessä tulivat pienemmät ajoneuvot, joissa olivat Susan Nipper ja niiden omistaja Chick. Susan katseli hievahtamatta ulos ikkunasta välttääkseen sitä hämminkiä, jota hänelle tuotti Chickin leveiden kasvojen näkeminen, ja ajatteli joka kerta, kun kuuli ratinaa, että Chick kääri paperiin hänelle tarkoitettua rahalahjaa.
Matkalla kirkkoon Dombey taputti kerran käsiään huvittaakseen poikaansa. Tämä isällisen ihastuksen purkaus sai neiti Toxin ihan haltioihinsa. Mutta lukuunottamatta tätä tapausta oli pääeroavaisuus ristiäisseurueen ja hautajaissaaton välillä vain ajoneuvojen ja hevosten värissä.
Kun he saapuivat kirkon ovelle, otti heidät vastaan juhlallinen suntio. Dombey, joka astui maahan ensimmäisenä auttaakseen naiset ulos ajoneuvoista ja seisoi hänen vieressään vaununovella, näytti toiselta suntiolta, vähemmän loisteliaalta, mutta peloittavammalta, yksityiselämän suntiolta, meidän puuhiemme ja sydäntemme vartijalta.
Neiti Toxin käsi vapisi hänen laskiessaan sen Dombeyn käsivarrelle ja huomatessaan itseään opastettavan ylös portaita kolmikulmaisen hatun ja leveän kauluksen jäljessä. Hetkisen tuntui siltä kuin olisi
ollut puhe toisista suurista juhlamenoista, "Tahdotko ottaa puolisoksesi tämän miehen, Lucretia?"
"Tahdon."
"Olkaa hyvä ja tuokaa lapsi nopeasti sisään ulkoilmasta", kuiskasi suntio pitäen auki kirkon sisäovea.
Pikku Paul olisi voinut Hamletin kanssa kysyä: "hautaaniko?" niin kylmä ja ummehtunut oli kirkko. Korkea verhottu saarnatuoli ja kuoripulpetti, parvekkeiden alla olevien tyhjien rukousjakkaroiden ja kattoon asti kohoavien ja suurten tylynnäköisten urkujen varjoon häipyvien tyhjien penkkien ikävät jonot, pölyiset matot ja kylmät kivipaadet, sivukäytävien kaameat vapaapaikat ja kostea nurkka kellonnuoran luona, jonne hautajaisissa tarvittavat mustat aluspukit oli työnnetty syrjään yhdessä muutamien lapioiden ja korien sekä parin vainajista muistuttavan köysikimpun kanssa, outo, harvinainen, vastenmielinen haju ja ruumishuoneen valaistus — kaikki oli sopusoinnussa keskenään. Se oli kylmä ja kaamea näky..
"Nyt on paraikaa vihkiäiset, arvoisa herra", sanoi suntio, "mutta ne loppuvat pian. Astukaa siksi aikaa tänne sakaristoon."
Ennenkuin hän kääntyi näyttääkseen tietä, kumarsi hän Dombeylle hymyillen puolittain tutunomaisesti, ilmaistakseen muistavansa, että hänellä oli ollut mieluisena tehtävänä palvella häntä hänen puolisonsa hautajaisissa, ja toivovansa, että hän oli voinut hyvin senjälkeen.
Vihkiäisetkin näyttivät surullisilta heidän astuessaan alttarin ohi. Morsian oli liian vanha ja sulhanen liian nuori, ja eräs ikäloppu keikari, jolla oli vain yksi silmä ja toisen silmän kohdalla lornetti,
toimi naittajana todistajien väristessä kylmästä. Sakaristossa savusi tuli, ja vanha työn uuvuttama ja kehnopalkkainen asianajajan kirjuri kuljetti etusormeaan pitkin erään suunnattoman suuren nimikirjan pergamenttisivuja (samanlaisia niteitä oli pitkät rivit hyllyllä). Uunin yläpuolella riippui kirkon maanalaisten hautaholvien pohjapiirros, ja Chick, joka luki päällisin puolin ääneen sen sisällystä vilkastuttaakseen seuruetta, ehti kokonaisuudessaan esittää kuvauksen rouva Dombeyn hautapaikasta, ennenkuin huomasi vaieta.
Toisen kylmän äänettömyyden jälkeen kehoitti heitä kastemaljan luo läähättävä pieni penkkirivien avaaja, jota vaivasi hengenahdistus, tosin luonteenomainen kirkkomaalle, vaikkei kirkolle.
Siellä he saivat odottaa kotvasen, kunnes hääseurue oli merkinnyt nimensä luetteloihin. Sillä välin hiippaili läähättävä pieni penkkirivien avaaja — osittain kivuloisuutensa vuoksi, osittain muistuttaakseen olemassaolostaan vastavihitylle parille — ympäri rakennusta köhien kuin merisika.
Pian sitten ilmestyi lukkarikin (ainoa iloisen näköinen olento koko kirkossa, vaikka hän oli hautausurakoitsija) tuoden maljan lämmintä vettä ja kaataessaan sen kastemaljaan puhui jotakin kylmän karkoittamisesta, mitä eivät sillä kertaa olisi voineet suorittaa miljoonat astialliset kiehuvan kuumaa vettä. Sitten ilmestyi pastori, miellyttävä, lempeä nuori mies, joka ilmeisesti pelkäsi pienokaista. Hän teki saman vaikutuksen kuin päähenkilö jossakin kummitustarinassa, "kokonaan valkeaan verhottu olento", jonka nähdessään Paul päästi ihan vihlovia huutoja eikä lakannut, ennenkuin hänet kannettiin ulos kasvot tummansinisinä.
Senkin jälkeen kun tämä oli tapahtunut kaikkien suureksi virkistykseksi, kuului hänen äänensä juhlatoimituksen koko loppuajan pylväistössä, milloin heikompana, milloin voimakkaampana, milloin tyynnytettynä, milloin taas vastustamattomasti kiihtyneenä häntä kohdanneen vääryyden vuoksi. Se kiinnitti molempien naisten huomion niin kokonaan, että rouva Chick syöksyi tuon tuostakin kirkon keskikäytävälle lähettääkseen viestejä penkkirivien avaajalle ja neiti Tox piti rukouskirjaansa auki "Ruutisalaliiton" kohdalta ja välillä luki jonkin siihen liittyvistä kiitosvirsistä.
Koko toimituksen ajan Dombey pysyi tunteettoman tyynenä ja ehkä vielä lisäsi kylmyyttä, koska nuoren papin henki höyrysi hänen lukiessaan. Vain yhden kerran isän kasvoneleet vähän värähtivät, nimittäin silloin, kun pappi lukiessaan hyvin yksinkertaisesti ja vilpittömästi loppukehoituksen, joka koski kummien tulevaa velvollisuutta lapsen kuulustelijoina, sattui katsomaan Chickiin. Silloin olisi voinut nähdä Dombeyn ilmaisevan mahtipontisella katseella, että hän itse ottaisi sen asian huolekseen.
Dombeylle olisi ollut hyödyksi ajatella vähän vähemmän omaa arvokkuuttaan ja vähän enemmän niiden juhlamenojen korkeaa alkuperää ja tarkoitusta, joihin hän otti osaa niin muodollisesti ja jäykästi. Hänen omahyväisyytensä oli suuressa ristiriidassa niiden historian kanssa.
Kun ne olivat päättyneet, tarjosi hän taas käsivartensa neiti Toxille ja talutti hänet sakaristoon, jossa hän ilmoitti pastorille, että olisi pyytänyt tätä kunnioittamaan hänen kotiaan tulemalla päivälliselle hänen luokseen, mutta että se ei käynyt päinsä hänen perhesurunsa vuoksi. Kun nimet oli kirjoitettu ja palkkio maksettu, unohtamatta
penkkirivien avaajaa (jonka yskä oli taas kovin paha), lukkaria tai suntiota (joka oli sattumalta ulkoportailla katselemassa hartaasti ilmaa), lähtivät he taas ajamaan kotiin yhtä synkkinä kuin olivat saapuneet kirkkoon.
Kotona näytti herra Pittin kuva katselevan nenä pystyssä kylmää välipalaa, joka oli katettu lasien ja hopeiden kylmään loistoon ja muistutti pikemmin juhlavuoteella makaavan vainajan ateriaa kuin hyvän seuran virkistystä. Neiti Tox lahjoitti kummipojalleen pikarin ja Chick laatikossa veitsen, haarukan ja lusikan. Dombey lahjoitti neiti Toxille rannerenkaan, josta saaja heltyi ylenmäärin.
"John", virkkoi Dombey, "ole niin hyvä ja istu pöydän alapäähän. Mitä sinulla on siellä, John?"
"Minulla on kylmä vasikanpihvi", vastasi John hieroen kohmettuneita käsiään yhteen. "Entä sinulla?"
"Tämä on luullakseni jotakin kylmää vasikanpäästä valmistettua", vastasi Dombey. "Tuossa on kylmää lintua — silavaa — piirakoita salaattia — hummeria. Neiti Tox kai kunnioittaa minua juomalla kanssani vähän viiniä? Samppanjaa neiti Toxille."
Joka ruokalajiin kätkeytyi hammassärkyä. Viini oli niin vihlovan kylmää, että se pani neiti Toxin vähän huudahtamaan, minkä hän vaivoin sai muutetuksi jonkinlaiseksi "hm" huokaisuksi. Vasikanpaisti oli tullut niin ilmavasta ruokasäiliöstä, että ensimmäinen suupala sitä herätti Chickissä varpaanpäitä myöten samanlaisen tunteen kuin kylmä lyijy. Dombey yksin pysyi tyynenä. Hänet olisi voinut ripustaa myytäväksi venäläisillä markkinoilla näytteeksi jäätyneestä miehestä.
Tämä kaikkea vallitseva yleisvaikutus oli liian voimakas hänen sisarelleenkin. Hän ei yrittänytkään imarrella tai pitää yllä keskustelua, vaan suuntasi kaikki ponnistuksensa siihen, että näyttäisi mahdollisimman vähän viluiselta.
"No niin", virkkoi Chick tehden epätoivoisen yrityksen pitkän äänettömyyden jälkeen ja täyttäen lasinsa sherryllä, "sinun luvallasi, Dombey, juon tämän lasin pikku Paulin menestykseksi".
"Taivas häntä siunatkoon!" kuiskasi neiti Tox maistaen kerran viinistään.
"Rakas pikku Dombey!" kuiskasi rouva Chick.
"John", lausui Dombey jäykän arvokkaasti, "olen varma siitä, että poikani tuntisi suurta kiitollisuutta sinua kohtaan ja epäilemättä ilmaisisikin sen, jos osaisi antaa arvoa huomaavaisuudellesi. Toivon hänen kerran kykenevän täyttämään sen vastuunalaisuuden vaatimukset, jonka hänen sukulaistensa ja ystäviensä hyväntahtoinen käytös yksityiselämässä ja meidän julkisen asemamme velvoittava luonne voi panna hänen hartioilleen."
Kun se sävy, jolla nämä sanat lausuttiin, ei sallinut asiasta puhuttavan enempää, vaipui Chick taas alakuloisuuteen ja äänettömyyteen. Mutta toisin neiti Tox, joka kuunneltuaan Dombeyta tavallistakin tarkkaavaisempana ja pää entistä enemmän kallellaan, kumartui pöydän yli ja sanoi rouva Chickille hiljaa:
"Louisa!"
"Rakas ystävä", vastasi rouva Chick.
"Meidän julkisen asemamme velvoittava luonne voi — olen unohtanut lauseen täsmällisen muodon."
"Vaatia häneltä", sanoi rouva Chick.
"Suokaa anteeksi, rakas ystävä", vastasi neiti Tox, "ei suinkaan se niin kuulunut. Lausemuoto oli pyöristetympi ja sujuvampi. Sukulaisten ja ystävien hyväntahtoinen käytös yksityiselämässä ja meidän julkisen asemamme velvoittava luonne voi — panna hänen hartioilleen!"
"Aivan oikein, panna hänen hartioilleen", myönsi rouva Chick.
Neiti Tox taputti riemuiten hentoja käsiään ja lisäsi luoden silmänsä ylös: "Se on kaunopuheisuutta!"
Dombey oli sillä välin kutsuttanut saapuville Richardsin, joka tuli nyt sisään niiaten, mutta ilman pienokaista, sillä Paul lepäsi aamun rasitusten jälkeen. Käskettyään tarjota lasin viiniä tälle palkolliselleen Dombey puhutteli häntä seuraavin sanoin — mutta ennen sitä neiti Tox kallisti päänsä toiselle sivulle ja teki muitakin pikku valmisteluja painaakseen kuulemansa oikein sydämeensä.
"Niinä noin kuutena kuukautena, jotka olette ollut tämän talon asukkaana, Richards, olette täyttänyt velvollisuutenne. Kun halusin antaa teille pikku palkinnon tässä tilaisuudessa, mietin kuinka saattaisin parhaiten toteuttaa aikomukseni ja neuvottelin siitä myöskin sisareni, rouva —"
"Chickin kanssa", täydensi senniminen herra.
"Oi, olkaa hyvä, älkää keskeyttäkö!" pyysi neiti Tox.
"Aioin sanoa teille, Richards", jatkoi Dombey luoden julman katseen John-herraan, "että minua vahvisti päätöksessäni vielä muisto eräästä keskustelusta, joka minulla oli teidän miehenne kanssa tässä huoneessa silloin, kun teidät palkattiin tänne ja kun hänen omasta suustaan kuulin sen surullisen seikan, että teidän koko perheenne, hän itse etupäässä, on vaipunut syvään tietämättömyyteen."
Richards ihan värisi moitteen ylevyyden musertamana.
"Minä", jatkoi Dombey, "en suinkaan kuulu tasa-arvoisuuden ja yleisen kansansivistyksen puoltajiin. Mutta alempia luokkia pitää välttämättä opettaa käsittämään asemansa ja käyttäytymään sopivasti. Sikäli minä suosin kouluja. Koska minulla on oikeus ehdottaa yksi oppilas otettavaksi erääseen vanhaan laitokseen, jota kunnioitettavan ammattikunnan mukaan sanotaan 'armeliaiksi hiojiksi' ja jossa oppilaille ei anneta ainoastaan hyödyllistä opetusta, vaan myöskin puku ja numeromerkki, olen minä, asetuttuani ensin rouva Chickin välityksellä yhteyteen perheenne kanssa, antanut teidän vanhimmalle pojallenne tuon vapaapaikan, ja nyt olen kuullut, että hän on tänään saanut koulupukunsa. Hänen poikansa numero", jatkoi Dombey kääntyen sisarensa puoleen ja puhuen lapsesta kuin tämä olisi ollut vuokra-ajuri, "on luullakseni sataneljäkymmentäseitsemän. Louisa, sinähän sen tiedät."
"Sataneljäkymmentäseitsemän", vahvisti rouva Chick. "Pukuna, Richards, on villakankaasta tehty sievä lämmin pitkäliepeinen takki, ja lakki, jonka reunat on käännetty ylös keltaisella nauhalla, punaiset villasukat ja hyvin vahvat nahkaiset polvihousut. Kuka tahansa saattaisi kiitollisin mielin käydä puettuna sellaisiin vaatteisiin!" huudahti hän haltioissaan.
"Kuulkaapas vain, Richards!" virkkoi neiti Tox. "Tepä voitte tosiaankin olla onnellinen! Armeliaat hiojat!"
"Olen tosiaankin hyvin kiitollinen, arvoisa herra", sanoi Richards epävarmalla äänellä, "ja pidän hyvin kauniina tekona, että olette muistanut minun pienokaisiani". Mutta samalla ilmestyi hänen silmiensä eteen kuva hänen esikoisestaan, joka oli puettu "armeliaaksi hiojaksi", jalat rouva Chickin kuvailemien käytännöllisten housujen verhoamina, ja se sai kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä.
"Minua ilahduttaa huomata teidät noin tunteelliseksi, Richards", sanoi neiti Tox.
"Se saa tosiaankin toivomaan", sanoi rouva Chick, joka ylpeili ihmissydäntä kohtaan tuntemastaan luottamuksesta, "että maailmassa vielä on jokin heikko kipinä kiitollisuutta ja aitoa tunnetta".
Richards vastasi näihin kohteliaisuuksiin niiaamalla ja kuiskaamalla kiitoksensa, mutta huomatessaan mahdottomaksi toipua siitä mielenjännityksestä, jonka hänessä oli herättänyt mielikuva niin aikaisin housuihin puetusta esikoisesta, hän vähitellen lähestyi ovea ja oli sydämestään iloinen päästessään sen ulkopuolelle.
Nämä merkit osittaisesta sulamisesta, jotka olivat ilmestyneet hänen kerallaan, katosivat myöskin hänen poistuessaan, ja pakkanen oli taas yhtä ankara kuin ennen konsanaan. Pöydän alapäässä hyräili Chick pari kertaa säveltä, mutta kummallakin kerralla se oli katkelma Saulin surumarssista. Seurue näytti kohmettuvan yhä kylmemmäksi ja jäykemmäksi niinkuin se ateriakin, jonka ympärillä he istuivat. Vihdoin rouva Chick katsahti neiti Toxiin ja neiti Tox vastasi hänen
katseeseensa, jolloin molemmat nousivat ja sanoivat, että oli tosiaankin jo' aika lähteä. Kun Dombey kuunteli tätä ilmoitusta täysin tyynesti, lausuivat he hänelle jäähyväiset ja lähtivät pian Chickin saattamina, joka heti, kun he olivat kääntäneet selkänsä talolle ja jättäneet isännän tavalliseen juhlalliseen yksinäisyyteensä, pisti kädet housuntaskuihin, nojautui taaksepäin vaunuissa ja vihelsi alusta loppuun mielisäveleensä "liirum laarum rallalaa". Samalla kuvastui hänen kasvoillaan niin synkkä ja kauhea uhma, että rouva Chick ei uskaltanut panna vastalausettaan tai millään lailla ahdistaa häntä.
Vaikka Richardsilla oli pikku Paul sylissään, ei hän voinut unohtaa esikoistaan. Hän tunsi olevansa kiittämätön, mutta päivän yleisvaikutus painoi leimansa myöskin "armeliaihin hiojiin", ja tuskin hän osasi pitää tinalevyä, jossa oli numero sataneljäkymmentäseitsemän, muuna kuin osana päivän muodollisuudesta ja jäykkyydestä. Hän puhui lastenkamarissa myöskin pojan "sääriparoista", ja taas alkoi häntä vaivata mielikuva koulupukuisesta esikoisesta.
"En tiedä, mitä antaisin", virkkoi Polly, "jos saisin vielä kerran nähdä pienen poikaparkani, ennenkuin hän tottuu uusiin vaatteisiinsa".
"No, sanonpa teille jotakin, rouva Richards", vastasi Nipper, joka oli päässyt uskotuksi, "käykää katsomassa häntä ja keventäkää mieltänne".
"Herra Dombey ei pitäisi siitä", huomautti Polly.
"Oi, eikö pitäisi, rouva Richards!" vastasi Nipper. "Hän luullakseni olisi oikein tyytyväinen siihen, jos häneltä kysyisi."
"Tuskinpa te ainakaan kysyisitte?" sanoi Polly.
"En, rouva Richards, päinvastoin", vastasi Susan, "ja koska olen kuullut, että molemmat tarkastajat Tox ja Chick eivät huomenna aio olla toimessa, lähdemme Floy-neiti ja minä huomisaamuna teidän kanssanne tervehtimään perhettänne, rouva Richards, sillä voimmehan yhtä hyvin kävellä sinne kuin edestakaisin katuja, ja vielä paremminkin."
Polly hylkäsi ensin tämän suunnitelman jyrkästi, mutta vähitellen hän alkoi miettiä sitä samoin kuin yhä selvemmin ajatteli lapsensa ja oman kotinsa kiellettyä kuvaa. Lopulta hän myöntyi Susanin ehdotukseen päätellen, ettei voinut olla kovin paha käväistä vain yhden kerran kotona.
Kun asia oli näin päätetty, alkoi pikku Paul itkeä kerrassaan surkeasti kuin olisi aavistanut, ettei siitä tulisi muuta kuin onnettomuutta.
"Mikä lasta vaivaa?" kysyi Susan.
"Se on kai vilustunut", vastasi Polly ja käveli sitä kantaen edestakaisin ja koettaen tyynnyttää.
Syksyinen iltapäivä oli perin kolkko, ja kun Polly asteli lapsi sylissä saadakseen sen itkun vaimenemaan ja katseli ulos surullisten ikkunoiden läpi, puristaen pienokaista lujemmin rintaansa vastaan, varisi kuihtuneita lehtiä ihan ryöppynä maahan.
