Advanced Practice Psychiatric Nursing, Second Edition: Integrating Psychotherapy, Psychopharmacology, and Complementary and Alternative Approaches Across the Life Span (Ebook PDF)
educator first and foremost. Today, the challenge is to treat the patient once he or she has gone to the hospital. Tomorrow, the challenge will be to keep the patient out of the hospital in the beginning.
Preventive medicine means education, empowerment, and personal responsibility. Many patients want alternatives to invasive medical procedures and long stays in the hospital. Physicians can conserve time and resources by teaching patients how to reduce their risk of cancer, heart disease, and other life-threatening diseases. As our students know, the most inexpensive treatment is to keep the patient from becoming sick in the first place. Demand reduction in the health care system is the most immediate cost-saving effort.
I think that alternative/complementary therapies may potentially be an important part of this overall educational process. One must have an open mind about complementary therapies and understand belief systems that emphasize the mind–body connection. At a time when many Americans complain of stress, make poor nutritional choices, and are increasingly concerned about environmentally induced illnesses, these messages could not be more timely.
Many people are confused about alternative medicine, and I do not blame them. For many Americans alternative therapies represent a new discovery, but in truth, many of these traditions are hundreds or thousands of years old and have been used by millions of people worldwide. To ease the uncomfortableness of the word alternative, one must realize that while treatments may look like alternatives to us, they have long been part of the medical mainstream in their cultures of origin.
When I worked in Washington as Surgeon General for eight years, President Reagan had an important credo in his
approach to foreign policy: “Trust but verify!” So it is with complementary and alternative medicine. So many people have relied on these approaches for so long that they may have something of value to offer. Let us begin the necessary research so that we could have substantive answers in the near future.
One reason such research is worth doing is that 80% of the world’s people depend on these alternative approaches as their primary medical care. For years, we have attempted to export Western medicine to the developing world. The sad truth is that the people we are attempting to help simply cannot afford it. I have doubts about how much longer we can afford some of it ourselves. It is possible that in this new millennium, we may be more ready to ask the peoples of the developing world to share their wisdom with us.
During the nineteenth century, American medicine was an eclectic pursuit, where a number of competing ideas and approaches thrived. Doctors were able to draw on elements from different traditions in attempting to make people well. Perhaps there is more to this older model of American medicine than we in the twentieth century had been willing to examine. My experience with physicians has convinced me that they are healers first. As such, they are willing to use any ethical approach or treatment that has been proven to work. However, in the opinion of many doctors, there is not yet a definitive answer on the value of complementary and alternative medicine. I would like us to undertake the study and research that will provide definitive answers to prudent questions about the usefulness of complementary and alternative medicine for society at large.
C. Everett Koop, MD, ScD (1916–2013) Surgeon General of the United States (1982–1989)
FOREWORD FROM THE FOURTH EDITION
As I write these words in early February 2010, I am returning from my first trip to India. The purpose of my visit was to lead a delegation of six prominent leaders in complementary and integrative medicine from prestigious academic medical centers in the United States, at the invitation of the Ministry of Health in India, Department of AYUSH (Ayurveda, Yoga, Unani, Siddha, and homeopathy). The expressed goal of the Indian government was to inform our delegation about the evidence base for Ayurvedic medicine and to give us firsthand exposure to the use of traditional Indian medicine in clinical practice and in education and to explore potential research projects in this area. My own specific objective was to determine whether anything we saw or heard about traditional Indian medicine should eventually be included in the curriculum for physicians and other health professionals in the United States.
What struck me during this intense, seven-day visit was the chasm, even in India, between those trained in traditional medical practices and those trained in Western allopathic medicine. Many of the traditionalists feel that centuries of continued practice provides sufficient rationale for the use of various medical approaches (what in Europe constitutes “historic use” in terms of regulatory approval), irrespective of whether these therapies have been “proven” by modern scientific means, whereas most of those who are conventionally trained express a healthy skepticism and demand clear and unambiguous data to support the use of any therapy or medicinal plant.
This tension is very familiar to me. A decade ago, I helped launch a public lecture series on complementary and alternative medicine (CAM) at Georgetown University School of Medicine. At that time, a fellow colleague and I established a “mini-medical school” series at Georgetown University aimed at informing the public about the advances in medical science and health. For several years, over 200 men, women, and young adults, ranging in age from 16 to 83, would come to the medical center on eight Tuesday nights in the fall and spring semesters to hear some of our finest faculty teachers lecture on a myriad of medical issues. In response to our surveys inviting suggestions for future topics, many participants kept requesting lectures on CAM. Initially, we did not know what to make of these requests, but eventually we invited our fellow faculty member, Dr. Hakima Amri, to develop an eight-lecture series on CAM.
Thus began my education into this field, and I quickly realized that the public was eager to learn more about these treatment approaches and ancient medical systems. In contrast, the academic medical community was, in general, wary of venturing into areas many deemed unproven and unscientific. Our purpose in offering the public lecture series on CAM was to provide the best evidence available for what
was harmful, what was safe and beneficial, and what aspects of CAM were simply unknown or untested.
This initial foray into a rather controversial field bore fruit. In December 1999, in an effort that demonstrated considerable courage, the leadership at the National Center for Complementary and Alternative Medicine at the National Institutes of Health issued a call for grant proposals from allopathic schools (conventional medicine and nursing) to develop curricular modules that would integrate CAM into the conventional training of physicians and other health professionals. The initiative led to important interactions between like-minded academic leaders of integrative medicine who were interested in determining, in an objective fashion, what aspects of CAM ought to be part of a medical curriculum. Those initial efforts led to a landmark series of articles that were published in the October 2007 issue of Academic Medicine, which addressed such topics as rationale for CAM education in health professions training programs, what should students learn about CAM, and instructional strategies for integrating CAM into the medical curriculum.
At Georgetown University School of Medicine, in addition to introducing CAM-relevant material into the medical and nursing curricula, our faculty in the Department of Physiology and Biophysics created an innovative graduate degree program of study in CAM. The mission of the program is to provide advanced study in the science and philosophy of predominant CAM therapies and disciplines and to train students to objectively assess the safety and efficacy of various CAM modalities. The program seeks to understand the mechanistic basis for CAM therapies such as acupuncture, massage, herbs and supplements, and mind–body interactions. By embedding CAM principles and paradigms firmly into a conventional, basic clinical sciences context, our intent is to prepare a new generation of health care providers, educators, and researchers for the challenging task of delivering the health care of the future—namely, a multidisciplinary approach to improved wellness, emphasizing health maintenance and disease prevention.
However, literacy in CAM, for students and faculty in our program, as well as for others around the nation, depends on an authoritative, comprehensive textbook that can provide the basic information regarding the philosophy and science for many of the CAM therapies. Fortunately, Dr. Marc Micozzi has done the field a great service by producing an outstanding text, entitled Fundamentals of Complementary and Alternative Medicine. Joined by a list of distinguished experts in the field, Dr. Micozzi introduces the reader to the foundations of CAM, the contexts for the use of CAM, and thorough, evidence-based descriptions of the predominant CAM therapies and traditional medical systems. The writing is easy to understand and the focus is sharp. Each chapter is
referenced appropriately, and the reader is directed to several suggested additional readings. For the past few years, my colleagues at Georgetown have relied on this excellent work and have made it required reading for our program. In the new, fourth edition, Dr. Micozzi has made significant additions to the scope of the textbook, including a new and important section on mind–body–spirit.
It is essential that the health care practitioner of the future, either in the United States or elsewhere in the world, be able to bridge the current chasm between conventional and traditional medicine. Recently, the Consortium of Academic Health Centers for Integrative Medicine (www.imconsortium .org) defined integrative medicine as “the practice of medicine that reaffirms the importance of the relationship between practitioner and patient, focuses on the whole person, is
informed by evidence, and makes use of all appropriate therapeutic approaches, healthcare professionals and disciplines to achieve optimal health and healing.” If we are to produce practitioners who can truly address the needs of their patients, they must be knowledgeable about all therapeutic approaches, both conventional and those from other traditions, and be willing and interested to develop working relationships with practitioners from various disciplines. This textbook by Dr. Micozzi goes a long way in providing the reader with a fundamental understanding of complementary and integrative medicine. It is a journey worth taking and on which we at Georgetown University have seriously embarked.
Aviad Haramati, PhD February 2010
FOREWORD FROM THE FIFTH EDITION
YOUR “GOOD MEDICINE” GUIDE TO CAM
There is no complementary or alternative medicine (CAM); there is only medicine. Medicine that has been tested and found to be safe and effective: use it; pay for it. Medicine that has been tested and found not to be safe and effective: don’t use it; don’t pay for it. And medicine that is plausible but has not been tested: test it and then place it into one of the two prime categories. If it’s safe and effective, integrate it into mainstream medicine. Strange as it may seem to some readers, this prescription for action applies equally to medical practices taught in standard Western medical schools and practiced by licensed U.S. MDs and also to all those practices taught in those “other” health education institutions and practiced by so-called alternative practitioners. Sadly, there are many diagnostic and therapeutic practices in both camps yet to be properly tested and acted on.
The landmark theme issue of JAMA published in late 1998 demonstrated that it was possible, and responsible, to apply well-established scientific methods to the study of many CAM practices and begin that great parsing into “safe and effective” or “not safe or effective.” That JAMA issue also convincingly illustrated that it was respectable for U.S. MDs to talk seriously with their patients about CAM. The science of CAM (yes or no) is much clearer now—some CAM works; much does not.
Americans, and people of all countries, use the methods and products called CAM for better or worse. They deserve
such medical treatments to be informed by “best evidence.” Doctors of many types and the public observe patients improving, even recovering, after an encounter with a “healer,” regardless of the modality that healer applied. Such anecdotal experiences lead patients and practitioners to believe, even fervently, that the modality applied caused the therapeutic success, when actually only time and biology produced the success.
There is a vast historical, cultural, experiential, and increasingly clinical and evidentiary literature about that body of practice termed CAM. I know of no other one place where the interested reader can find a better collection of accurate and objective information about such CAM as the Micozzi text, Fundamentals of Complementary and Alternative Medicine, now into its fifth edition (first edition, 1996). Those who are biased (and there are still many), both for and against CAM in general and with specific CAM modalities, may or may not be swayed by the voluminous content in this 720-page tome. But the editor, Marc Micozzi, MD, PhD, and his 37 assembled authors deserve our thanks and praise for bringing us this detailed and compelling updated product to clarify this field of increasing importance as it becomes more and more integrated into the mainstream.
George D. Lundberg, MD April 2014
THE BLIND MEN AND THE ELEPHANT: GETTING THE RIGHT ENERGY
There are hundreds of natural healing traditions, and perhaps three dozen that are organized as major systems of traditional medicine, as presented in this book.
Each system has developed its own theory of the causes and cures for medical conditions, and demonstrated that its particular modalities of therapy are effective.
It has always been a challenge and a mystery that so many different approaches with fundamentally different ideas, practices and techniques, are all effective in various ways.
But they all do, or can, work. In practical terms, the question is how to match the right patient with the right condition to the right therapy among the multiplicity of offerings. Socalled “integrative medicine” has done nothing to address this challenge. However, working with Mike Jawer, we developed an effective and useful psychometric profile to match the right treatment to the right individual, discussed in Chapter 12.
I have sensed, since putting together the first edition of this textbook 25 years ago, that the situation is a bit like the ancient Hindu parable of the “Blind Men and the Elephant” (which had strongly impressed me, starting as a preschooler, while watching a short cartoon on the morning show called ‘Captain Kangaroo,’ hosted by Bob Keeshan, a decorated WWII Marine Corps veteran). Perhaps that was the archetypal idea that eventually led me on my own lifelong quest.
Each tradition has been observed and described a part of the whole “anatomy” of health and healing, so to speak, and each can effectively address a part which is important to the whole.
But the whole elephant is still in the room.
I wondered at the time whether a “unifying theory of the whole” would eventually focus on the bioenergetics of the body, and that each different modality (from diet, to herbs, to homeopathy, to bodywork, acupuncture, and mind-body therapies) would ultimately show effects on the flow of energy with respect to health and healing.
Acupuncture explicitly employs a theory that we have interpreted in the west as being a kind of bioenergy, or “vital
energy.” One of the compelling theories of the mysterious but potent practice of homeopathy (see new Chapter 25 by Bernardo Merizalde) has to do with “energy of water” which comprises over 70% of the body. With all the focus on the “molecular” properties and “pharmacologic” activities of herbal remedies and aromatherapies, there has also long been an aspect that focuses on the “vibrational energies” of plants as employed in botanical medicine.
I had actually drafted an author’s preface about the common element of bioenergy for the first edition of this textbook back in 1994, but it was considered “premature” (just as Patch Adams’ chapter on Humor Therapy was considered “before its time” for that first edition). So that draft got set aside and is now lost in the sands of time (or in the pre-laptop hard copy files).
If energy is the unifying theory of health and healing in the human body, why has there not been a general theory encompassing all aspects? A century ago, Albert Einstein proposed a general theory to explain the entire cosmos! His theoretical predictions have slowly been proven over the past century, as methods and technology have developed that are capable of demonstrating the principles of his theory.
The ability of gravity to bend light waves was demonstrated by Sir Arthur Eddington during a total eclipse of the sun on the island of Principe off the coast of Africa in 1919. Sir Arthur always made the most of his observations and could put things together. He was nicknamed Sir Arthur “AddingOne” (see Chapter 6). Nearly 100 years later, scientists recently demonstrated the existence of waves of gravity (the so-called “weak force” of mass attraction), the final principle predicted by Einstein’s general theory, by observing distant black holes in interstellar space.
While we await the unifying general theory of all health and healing, this sixth edition, has organized the contents around the idea of bioenergy. The new edition provides a new introductory section and chapter on bioenergetics by the world’s foremost expert, James Oschman, PhD. The new edition presents the body of ancient, historic and contemporary approaches to natural medicine in light of 21st century bioenergetics wherever possible.
PREFACE
During the U.S. Bicentennial year of 1976/77, I had the opportunity to live, study, and work in East and Southeast Asia, during which I was exposed to a much broader perspective on health and healing compared to what I could observe in Western pre-medical and medical education. I was among the second annual group awarded a one-year scholarship by the Henry Luce Foundation in New York, which has now sent over 40 consecutive groups of 15 students each year to live and work in Asia. The Luce Scholars are comprised of students in law, journalism, architecture, fine arts, finance, philosophy, and other topics, including medicine. My exposure to students and young professionals outside medicine was equally enlightening in developing a broader perspective on medicine as a social institution as well as a science.
Pointedly, I was in a hotel room in New York (at the old St. Regis-Sheraton), where the final interviews were being held to select the Luce Scholars in February 1976. Ivan Illich, MD (1926–2002), appeared on Good Morning America to discuss his new book, Medical Nemesis: The Expropriation of Health Here is a then-startling quote from his book:
The medical establishment has become a major threat to health. The disabling impact of professional control over medicine has reached the proportions of an epidemic. Iatrogenesis, the name for this new epidemic, comes from iatros, the Greek word for “physician” and genesis, meaning “origin.” Discussion of the disease of medical progress has moved up on the agendas of medical conferences, researchers concentrate on the sick-making powers of diagnosis and therapy, and reports on paradoxical damage caused by cures for sickness take up increasing space in medical dope-sheets.
His timely arguments helped set the stage for me, at a very early point in my career, the need to find alternatives to the invasive, high cost, high-tech medicine of the 20th century. Asian and indigenous medical systems provided me the opportunity to observe real choices in real time for health and healing, providing a balance to the excesses of Western biomedicine.
IN THE FIELD
I first arrived in Manila, Philippines, in September 1976, en route to my final destination on the island of Mindanao to the south. But I was literally blown off course when a deadly typhoon grounded us. It had just claimed the lives of the USAID representatives in the Philippines in an aircraft accident. Our host, the Asia Foundation, kept us grounded in Manila until the weather cleared. To occupy this time, they arranged to send me to a conference organized by the Caliraya Foundation in nearby Laguna de Bay, with Filipino faith healers Junie Kalaw and Peggy Green. (Incidentally, I
also had the opportunity to work nearby as an “extra” in the USO show scene for the filming of Francis Ford Coppola’s classic film Apocalypse Now, which had also been delayed due to the typhoon.)
Although I had gone to Southeast Asia with the original idea of studying tropical diseases, I was suddenly in contact with researchers and practitioners of an entirely different approach to disease and healing. This conference was about serious science, involving sensational “cures.” Participants ranged from Elmer Green, PhD, of the Menninger Foundation; to pain expert C. Norman Shealy, MD; to Alan Landsburg, producer of the first season of a new TV show, In Search Of … hosted by Leonard Nimoy, which then ran in syndication from 1976 to 1984.
Interacting with scientists and faith healers up close gave me another way to think about some startling, unexplained observations I had witnessed as a child. My great-grandparents and grandfather in Europe prepared and used various herbal remedies, as well as watching the “spontaneous” movements of a pendulum for the purposes of diagnosis, and “transferring” the heat of a high fever from an ill patient into a distant pot of water that suddenly began boiling.
Shortly thereafter, while I was living and working in Mindanao, the Nobel Prize in Medicine or Physiology was awarded jointly to Baruch S. Blumberg, MD, PhD (1925–2011), for the discovery of the hepatitis B virus, and to Carleton Gajdusek, MD (1923–2008), for the discovery of “slow viruses” that cause infectious dementia.
Blumberg and Gajdusek both made their critical discoveries by leaving the comfortable confines of the domestic research laboratory and going out into the great laboratory of nature. Incidentally, they also both traveled to the South Pacific: Gajdusek to Papua New Guinea, where he conducted autopsy investigations by hurricane lamp during typhoons; and Blumberg around the world and the Pacific to Australia (what had been considered as a genetic marker, “the Australia antigen,” turned out to be the hepatitis B virus surface antigen), eventually conducting clinical trials in Korea and Japan. Dr. Blumberg later personally told me that the evidence was so strong that the “Australia antigen” was not a genetic marker (but was actually the marker for the infectious hepatitis B virus) that they stopped the clinical trials before they were completed—so that he was awarded the Nobel Prize for research that, technically, he never actually had to complete. There was considerable consternation among the new generation of laboratory virologists that two of the greatest discoveries about viruses during the 20th century were made by non-virologists. Both Blumberg and Gajdusek said their investigations had essentially consisted of fieldwork in medical anthropology. In keeping with this view, in 1977, Blumberg established a new MD/PhD combined degree program in Biomedical Anthropology at the University of Pennsylvania.
OUTER SPACE
After returning from Asia in 1977, I stopped off in California to work for McDonnell Douglas (now part of Boeing) as a clinical applications chemist adapting “space age” technology that had originally been developed for the study of astrobiology (searching for life in the universe) in the NASA space shuttle and Skylab programs. When I returned to finish my medical and graduate studies at Penn in 1978, I was able to become one of the first students in the new MD/PhD combined degree program in Biomedical Anthropology under Blumberg in the School of Medicine, and Solomon Katz and Francis E. Johnston in the Department of Anthropology.
Blumberg went on to become the first director of NASA’s Astrobiology program, knowing that important discoveries could not be expected to come from the confines from the “same old” research approaches and settings that dominate biomedical research labs when the world (and potentially the universe) is full of experiments of biology and nature.
DOWN A RIVER IN CHINA
When I finished my medical, graduate, and residency training in 1984, I received a research appointment at the National Cancer Institute, National Institutes of Health, in Bethesda, MD. I soon had the opportunity to work with Blumberg again on a research project on nutrition and cancer based on an experiment of nature in the People’s Republic of China. The great Yangtze River washes down soil from the interior of China to form new lands in the river delta 1000 miles away. The nutrient content of the soil from the interior is very different for growing crops and foraging livestock. During Mao Zedong’s “Cultural Revolution” of the 1960s, intellectuals and scientists had been relocated to the new lands in the river delta, including an island called Chong Ming (the “isle of wisdom”). With very different nutritional content in the soil, the inhabitants had very different cancer rates compared to adjacent Jiangsu Province to the north, or Shanghai to the south. After a successful start, our work was interrupted by the events at Tiananmen Square in Beijing during June 1989, when funding for our research was withdrawn, providing a stark example of the influence of politics over medical research. While not all examples of political interference with medical science are so obvious, they exist everywhere, all the time.
CREATING A TEXT ON COMPLEMENTARY, ALTERNATIVE AND INTEGRATIVE MEDICINE
All these experiences have profoundly influenced my work, especially the creation of these textbooks, over the past 30 years. When interest (and frequently consternation) over complementary and alternative medicine (CAM) was heightened 25 years ago, I saw the need and opportunity to present the sciences that support CAM in terms of what anthropologists call ethnomedicine, as well as reconnect with the “holistic health” movement of the 1960s and 70s. Many opinion leaders
in mainstream medicine were acting as if CAM had suddenly landed in their backyards (or front yards) from another planet. I understood that many of these traditions are based upon hundreds or thousands of years of experience among other cultures and societies, as part of our global patrimony. Many others are in fact part of our own history in the United States, which is usually conveniently forgotten.
Today, students can learn about these healing traditions without traveling to Asia, studying traditional societies, or studying medical history, anthropology or ethnomedicine (a real oversight in our modern medical curricula). New curricula in the authentic study of CAM are being offered, such as the degree program at Georgetown University School of Medicine. This book is now being used in programs such as the master’s degree in Physiology, CAM track, at Georgetown University School of Medicine, which has now graduated more than a dozen consecutive classes. This program, and others, provide examples of how the medical curriculum is being supplemented (“complemented”?) to give health professions students the tools to understand a broader perspective in medicine and to be prepared to work in a postbiomedical paradigm. Students take science-based courses, acquire CAM-related knowledge, and learn the skills to critically analyze the available kinds of evidence on CAM studies.
NEW TRANSLATIONS
This text brings forward the best scholarship on ancient and historic healing traditions, together with contemporary biomedical science, in application to our understanding of contemporary CAM. Some of the earliest translations of classical medical texts by scholars, linguists and historians into Latin, European languages and eventually English, were not very sophisticated in terms of the medical and concepts terminology used for translation into English. With contemporary scholarship and translations, we now see that it was not the ancient healing traditions that appeared unsophisticated, but the old translations that were done. This point was brought to home when I worked with medical and Arabic scholars, Mones Abu-Asab at NIH and Hakima Amri at Georgetown University, to translate the 11th century Canon of Medicine by Ibn S’ina (Avicenna) directly from Arabic into English (which had never been done). Avicenna showed insights into cellular physiology, explained in his own terms, that were ahead of contemporary concepts in 20th century biomedicine.
BENEFITS FOR ALL HEALTH PROFESSIONS
The need for more science is often identified as an issue in understanding alternative and complementary therapies. In this textbook, we address that issue and answer the need for more sciences in the study of CAM. For example, the social sciences are also critical for an understanding of the foundations of human knowledge and experience that underlay and support the practice of ancient and historic healing traditions, which we call here complementary and alternative medicine
(and which social scientists, such as medical anthropologists, call ethnomedicine). For the many readers of this textbook, now in its sixth edition, it may be useful to see this work also as a complete survey of all traditional approaches to healing. New chapters on the world’s ethnomedical healing traditions now cover the globe and enhance and round out our knowledge and understanding of the world’s great healing traditions. For all those with an orientation to understanding from where this knowledge originates and how it has been promulgated as part of our global cultural patrimony, we move beyond the standard basic science curriculum of modern medical education and the clinical trials, protocols, and “cookbook recipes” of “integrative medicine.”
COVERING ALL THE RELEVANT SCIENCES FOR THE HEALTH PROFESSIONS
In addition to providing background from the biological sciences, this book takes a much broader approach compared to other texts on complementary, alternative, and integrative medicine. The social sciences, including social history and cultural anthropology (often called cultural history by social historians), provide the origins of the underlying science that informs one of the unique approaches of this text to the study of CAM. In this edition, this preface, as an introduction, to Sections Six through Eight can serve as a primer for those students and faculty who wish to use this work as a foundational text in the “basic sciences” of health and healing.
The behavioral and social sciences generally, and medical anthropology in particular, provide a disciplined approach (literally, as academic disciplines and as fields of practice) to understanding human biology and culture, and human nature in the context of nature, as particularly relevant to the naturalistic approaches of alternative and complementary medicine (and what is, in fact, often called natural medicine). These approaches have tremendous value in helping to understand which aspects of medical practice and health care are compelled, or chosen, which are based upon authentic science, and which aspects represent true alternatives on a global basis. Although biomedical science and clinical trials provide many answers to human medicine, we here offer an approach whereby other kinds of knowledge about health and healing may additionally be brought to bear in a serious and disciplined manner. Thus, this expanded sixth edition presents the world’s healing traditions, including those from the Western world, that continue to offer real alternatives and choices for health and healing to both practitioners and patients in the 21st century.
CONTENTS AND ORGANIZATION
This book is presented in eight sections, with three new chapter topics, and an innovative re-organization around the powerful concepts of bioenergy and biofields. The first Section serves as an introduction to the whole field of complementary and alternative medicine, discussing the history, characteristics, translation, as well as issues and challenges
in what is called “integrative” medicine today. A key chapter presents the dimensions of CAM that exist outside what is defined as the formal health care system itself, in the community and the environment. Much of what CAM offers is in the larger community outside medical facilities and the healthcare system per se, a fact neglected by other treatments of CAM and integrative medicine.
The sections next move into the fundamental sciences that underlie understanding of how complementary/alternative medicine works outside the mainstream paradigm. In the first edition of this textbook a quarter-century ago, I suggested that bioenergy would ultimately provide the common denominator. Today the studies and evidence exist to advance the concepts and applications of “energy medicine.” The basic sciences for biology, botany and human physiology are provided in Section Two, with a new, introductory chapter by international expert, James Oschman, PhD, on “Quantum Biology and Biofields in Health and Healing.” The section then addresses the topics of quantum botany, ecology and systems theory, vitalism, psychoneuroimmunology, and the physiology of the “placebo” effect. These topics set the stage for the next Section Three on mind–body approaches (stress reduction, relaxation therapies, mindfulness and meditation, hypnosis, biofeedback, guided imagery, mental healing, psychometrics), spirituality, creativity, wellness and humor, capped by a chapter from the popular physician “Patch” Adams, together with a new chapter on mental health. Importantly, this edition includes innovative approaches to psychometric evaluation for matching individuals to the right treatments that will work best for them, another topic completely neglected by other treatments of CAM and integrative medicine.
Section Four integrates presentation of bodywork and manual therapies as other modalities for influencing the body’s energy, as well as physically, with massage, bodywork, healing touch and touch therapies, chiropractic and spinal manual therapy, reflexology, and yoga, including postures, breathing and meditation. While presented in sections, there is progressive presentation for building, integrated knowledge of the topics and their common themes, modalities and mechanisms. The sections on mind–body–spirit and on energetics, manual healing, and bodywork include overviews of all mind–body medical modalities, including relevant background on neurohumoral physiology and psychoneuroimmunology, energy healing, biophysical modalities and devices, creativity and movement, wellness and humor.
The topics of energy medicine in regular clinical practice, utilizing electricity, light, sound, magnetism and biophysical devices, are presented in the next Section Five. Given this foundation, this section then moves the reader into thorough descriptions of the development and key concepts of the most prevalent complementary and alternative therapies being used in the United States today. Topics covered include a new chapter on Homeopathy, as well as herbal medicine, aromatherapy and essential oils therapy, “nature cure,” naturopathy and naturopathic medicine. Expanded coverage of diet and nutrition includes food and agriculture, water and hydration, and dietary and nutritional therapies. There is also unique
tabular content on herbal medicine: common herbs in clinical practice, East and Southeast Asian herbs, and Native North and South American herbs.
Where appropriate, new clinical guides (e.g., Ayurveda) have been added for the application of selected alternative healing traditions for common medical problems where they can be substituted.
Covering the World
The final three sections on global or world medical systems introduce and provide comprehensive overviews of traditional medical systems by major geographic regions.
Here we attempt to cover the world, and explain how multitudes of individual indigenous healing traditions are not formally organized, documented, or practiced in the ways that we were able to describe for the other 38 medical traditions we cover. The final section addresses those other traditions, illustrating some of the common themes and elements that are found among many indigenous systems.
In practical terms the book uses geography as the organizing principle for, in effect, the last four sections of the book. In social science terms, it works to provide theoretical support for classifying and describing any human system of beliefs, behaviors, and practices, for example, “diffusion”. The book is essentially a “taxonomy” of CAM – the only one that exists.
Section Six presents basic social and cultural factors, ethnomedicine and original Shamanism, together with the medical systems of China and East Asia (acupuncture, Qigong), as well as Southeast Asia (Malaysia, Indonesia, Vietnam, Burma, and Thailand). Section Seven newly delineates the region of Middle Asia, with Tibetan Medicine, Ayurveda and Siddha (traditional medicines of India), as well as Sufi healing, and Unani medicine (ancient Greco-Roman and Persian) of the Middle East.
For the final section, we are constrained to (almost) just one chapter per continent. Most of our readers will not be learning to practice these traditions, nor generally to even refer patients to them. However they represent important
parts of “intellectual formation” on understanding the full scope of human health and healing around the globe through time and history. Section Eight continues the global perspective with chapters and discussions of healing systems from the Pacific, Africa, and the Americas, as well as magico-religious traditions, and neo-shamanism, including contemporary global health care. The topics are not always confined to these geographic regions. Chapter 39 addresses Western Africa and its historic connections to traditions/ beliefs in the United States (almost all Africans brought to North America were from West Africa specifically). The scope is both traditional and modern Western Africa. Likewise, Chapter 40 on “Southern Africa: Becoming a Traditional Healer” describes the situation in one geographic area of Africa, but which principles can be applied to Africa in general, as well as other traditional indigenous societies around the world.
NOTES TO THE READER
This book recovers and reinterprets ancient and traditional knowledge and wisdom about health and healing as now demonstrated by contemporary scientific investigations. It is also important to take what we have learned about medicine in the 20th century and form a new synthesis that represents a whole, or truly “holistic,” approach (authentic “integrative medicine”) for the 21st century. We must be prepared to live in a postbiomedical paradigm. Consumers described by social scientists as “cultural creatives” (numbering over 50 million people) are already there, voting with their feet and pocketbooks. This text provides the health professions with some fundamentals to help become prepared to meet them, and work with them, for a better, more optimistic, more complete kind of health care that recognizes the limits of biomedical technology, as well as the limitless possibilities of human capabilities and the boundless human spirit.
FINIS
Marc S. Micozzi, MD, PhD Longboat Key, Florida June 2018
ABOUT THE AUTHOR
Marc Micozzi is a physician-anthropologist who has worked to create broadly science-based tools for the health professions to be better informed and productively engaged in the fields called complementary and alternative (CAM) and integrative medicine. He was the founding editor-in-chief of the first U.S. journal in CAM, Journal of Alternative and Complementary Medicine: Research on Paradigm, Practice, and Policy (1994), and the first review journal in CAM, Seminars in Integrative Medicine (2002). As well as editing this textbook for 25 years through five prior editions, he served as series editor for Churchill-Livingstone/Elsevier’s Medical Guides to Complementary and Alternative Medicine, with 18 original titles on a broad range of CAM therapies and therapeutic systems. He is co-editor of Energy Medicine East and West with Elsevier, and co-author of Teaching Mindfulness with Springer Publishers, among other current textbooks. He organized and chaired six international continuing education conferences, from 1991 to 2001 with Dean Ornish, C. Everett Koop and others, on the theory, science, and practice of CAM.
Dr. Micozzi published original research on diet, nutrition, and chronic disease as a senior investigator in the intramural research Cancer Prevention Studies program of the National Cancer Institute from 1984 to 1986. He continued along this line when appointed associate director of the Armed Forces Institute of Pathology and founding director of the National Museum of Health and Medicine in 1986. His early work on carotenoids (including lutein and lycopene), iron and cancer (collaborating with Nobel laureate Baruch Blumberg), and anthropometric assessment of nutritional status made important contributions to this field. He was recognized for his work as the recipient of the John Hill Brinton Young Investigator Award at Walter Reed National Military Medical
Center in 1992, at which time he was jointly appointed as a Distinguished Scientist in the American Registry of Pathology. He edited and co-edited two comprehensive technical volumes on application of clinical trials methods to new investigations of the role of nutrients in cancer. He has published over 300 articles in the medical, scientific, and technical literature.
From 1995 to 2002, he served as executive director of the College of Physicians of Philadelphia, and revitalized all aspects of the college’s programs, operations, and physical infrastructure. There, he opened the C. Everett Koop Community Health Information Center (Koop CHIC), which provided information to consumers on health and wellness, including CAM. The White House Commission on CAM recognized his work on behalf of consumer health and education in 2001.
Dr. Micozzi also actively collaborated with former U.S. Surgeon General C. Everett Koop for over 25 years. As a medical and scientific advisor to Dr. Koop LifeCare Corporation, he worked on new developments with the FDA regarding review of dietary supplements. Over the past several years Dr. Micozzi has developed his own formulations for dietary, herbal, and nutritional supplements for a variety of applications, reviewing thousands of publications on hundreds of nutritional supplements and herbal remedies, including bringing to light little-known herbal remedies from the Southern African continent.
In 2002, he founded the Policy Institute for Integrative Medicine in Washington, DC, educating the U.S. Congress, policy makers, the health professions, and the general public about needs and opportunities for CAM and integrative medicine. From 2003 to 2005, he accepted an additional interim appointment as executive director of the Center for Integrative Medicine at Thomas Jefferson University Hospital in Philadelphia. He is an Adjunct Professor in the Department of Medicine at the University of Pennsylvania and in the Departments of Pharmacology and Physiology & Biophysics at Georgetown University.
In 2012, he became editor-in-chief at www.drmicozzi. com, where he writes a daily column on health and medicine, a monthly newsletter, and periodic monographs and special reports, and on-line instruction modules on current health care issues.
You may contact Dr. Micozzi via e-mail: marcsmicozzi@ gmail.com
SECTION ONE Foundations of Complementary/Alternative Medicine in Health Care
1 Characteristics of Complementary and Alternative Medicine and Contemporary Health Care, 2
Marc S. Micozzi
2 Translation From Conventional Medicine, 12
Marc S. Micozzi, Claire M. Cassidy
3 Issues and Problems in Integrative Medicine, 23
Marc S. Micozzi, Claire M. Cassidy
4 CAM in Social Work, Community, and Environment, 36 Salome Raheim, Marc S. Micozzi
SECTION TWO Fundamental Sciences
5 Quantum Biology and Biofields in Health and Healing, 45
James L. Oschman
6 Energy Medicine, 52
Sebhia M. Dibra, Marc S. Micozzi
7 Quantum Botany, Plant Ecology, and Systems Theory, 67
Marc S. Micozzi
8 Neurohumoral Physiology and Psychoneuroimmunology, 86
Hakima Amri, Marc S. Micozzi
9 Mind–Body Physiology and Placebo Effects, 98
Marc S. Micozzi
SECTION THREE Mind–Body Medicine
10 Western Foundations of Mind–Body, Mindfulness, and Meditation, 112 Donald McCown, Marc S. Micozzi
11 Mind–Body Therapies Part 1: Stress Reduction, Relaxation, Mindfulness, and Meditation Practices, 129
Marc S. Micozzi
12 Mind–Body Therapies Part 2: Hypnosis, Biofeedback, Guided Imagery, Mental Healing, and Psychometrics, 141
Marc S. Micozzi
13 Prayer, Religion, Intentionality, and Spirituality, 156
Marc S. Micozzi
14 Humor, Laughter, and Wellness, 171
Hunter “Patch” Adams, Marc S. Micozzi, Sebhia M. Dibra
15 Integrative Mental Health Care, 188 James Lake
SECTION FOUR Bodywork and Manual Therapies
16 Massage and Manual Therapies: Principles of Bodywork and Manual Healing, 206
Marc S. Micozzi
17 Bodywork, Healing Touch, and Touch Therapies, 232
Marc S. Micozzi
18 Chiropractic and Spinal Manual Therapy, 241
Marc S. Micozzi
19 Reflexology, 261
Donald A. Bisson
20 Yoga: Postures, Breathing, and Meditation, 267
Julie K. Staples
SECTION FIVE Western Electromagnetic, Natural, Nutritional, and Plant-Based Therapies
21 Western Origins of Natural Medicines, Nature Cure, Osteopathy, and Naturopathy, 279
Pamela Snider, Marc S. Micozzi
22 Contemporary Naturopathic Medicine, 302
Joseph E. Pizzorno, Jr., Pamela Snider, Marc S. Micozzi
23 Electromagnetic Therapies Part 1: Light and Phototherapy, 321
Marc S. Micozzi
24 Electromagnetic Therapies Part 2: Electricity and Magnetism, 333
Marc S. Micozzi
25 Homeopathic Medicine, 350
Bernardo A. Merizalde
26 Western Herbalism and Ethnobotany, 374
Marc S. Micozzi
27 Plant Essential Oils and Aromatherapy, 409
Marc S. Micozzi
28 Food and Agriculture, Diet and Nutrition, and Water and Hydration, 416
Marc S. Micozzi
29 Dietary and Nutritional Therapies, 432
Marc S. Micozzi
SECTION SIX Traditional World Medical Systems Part 1: East and Southeast Asia
30 Social and Cultural Factors in Medicine: East and West, 450
Claire M. Cassidy
31 Ethnomedicine, Shamanism, and Cultural Origins, 475
Alicia M. Micozzi, Marc S. Micozzi
32 Traditional Medicine of China and East Asia, 483
Kevin V. Ergil
33 Classical Acupuncture, 511
Kevin V. Ergil, Marnae C. Ergil
34 Southeast Asia: Malaysia, Indonesia, Vietnam, Burma, and Thailand, 545
Marc S. Micozzi
SECTION SEVEN Traditional World Medical Systems Part 2: Middle Asia
35 Tibetan Medicine, 560
Kevin V. Ergil
36 Traditional Medicines of India and Nepal: Ayurveda and Siddha, 591
Marc S. Micozzi
37 Unani Medicine: Greco-Roman, Persian, and Islamic Traditions, 616
Hakima Amri, Mones S. Abu-Asab
38 Sufism and Healing in the Middle East, 630
Howard Hall, Marc S. Micozzi, Carole A. O’Leary
SECTION EIGHT Traditional World Medical Systems Part 3: Africa, Americas, and the Pacific
39 Western Africa: Magico-Religious Traditions and Neo-Shamanism, 640
Alicia M. Micozzi, Marc S. Micozzi
40 South Africa: African Medicine and Becoming a Traditional Healer, 646
Mariana G. Hewson
41 Native North American Medicine and Medicinal Plants, 653
Richard W. Voss, Marc S. Micozzi
42 Latin American Medicine and Curanderismo, 668
Marc S. Micozzi, Richard W. Voss
43 Hawaii, South Pacific, and Philippine Islands; Alaska and Pacific Northwest, 680
Marc S. Micozzi, Alicia M. Micozzi
44 Modern Asia, Africa, the Americas, and the Pacific, 686
Marc S. Micozzi
Index, 693
SECTION ONE
Foundations of Complementary/Alternative Medicine in Health Care
This section provides an introduction to the overall topics of complementary and alternative medicine (CAM). It covers relevant themes and terminology, and the various contexts relative to appropriate interpretation. The chapters provide a social and cultural contextualization of CAM. In addition, this section addresses evolving issues and challenges in what is now being called “integrative medicine,” which represents an attempt to bring authentic CAM therapies into the continuum of mainstream health care within the formal health care system. At the same time, the section addresses the location of most resources in CAM as they currently exist outside the formal health care system, in the community, and how to access and transition to these health services. As an introduction to CAM, these chapters discuss social and cultural factors, an integrative medical model, and the dimensions of CAM practice. The cultural and social history of the use of CAM traditions is discussed in terms of intellectual, medical, and scientific background. This background is fundamental to understanding the origins of the common themes of bioenergy and self-healing, in Section Two. The ubiquitous use of plants and natural products among alternatives is introduced through underlying themes from both the social and the biological sciences. Each of these topics is discussed in further detail, with scientific evidence and clinical applications, in the following sections.
Characteristics of Complementary and Alternative Medicine and Contemporary Health Care
Marc S. Micozzi
The different medical systems subsumed under the category complementary and alternative are many and diverse as covered in this text. These systems have common ground in their views of health and healing. Their common philosophy can be considered as a new ecology of health, or sustainable medicine.
ROLE OF SCIENCE AND THE SCIENCES
Allopathic medicine is considered the “scientific” healing art, whereas the alternative forms of medicine have been considered “nonscientific.” However, what is needed for proper interpretation and understanding is not less science but more sciences in the study of complementary and alternative medicine (CAM). Some of the central ideas of biomedicine are very powerful but have become static philosophically. The study of dead tissue cells, components, and chemicals to understand life processes and the quest for “magic bullets” to combat disease are based on a reductionist, materialist view of health and healing. Tremendous advances have been made over the past 100 years by applying these concepts to medicine. However, the resulting biomedical system is not always able to account for and use many important observations in the realms of clinical and personal experience, natural law, and human spirituality.
Contemporary biomedicine utilizes models from Newtonian physics and preevolutionary biology. Newtonian physics explains and can reproduce many observations on mechanics at the level of everyday experience. The biomedical model often employs a conceptual projection of Newtonian mechanics into the microscopic and molecular realms. Contemporary fundamental physics (quantum mechanics, relativity, etc.) recognizes aspects of reality beyond Newtonian mechanics, such as matter–energy duality, “unified fields” of energy and matter, and wave functions (see Chapters 5–7). Quantum physics and contemporary biology–ecology (Section 3) may be needed to better understand alternative systems.
Nuclear medicine uses the technology of contemporary physics, for example, but biomedicine does not yet incorporate the concepts of quantum physics in its fundamental approach to human health and healing. Contemporary biomedicine measures the body’s energy using electrocardi-
ography, electroencephalography, and electromyography for diagnostic purposes, but it does not explicitly enlist the body’s energy for the purposes of health and healing.
A Model for Everything
As a model for everything, Newtonian mechanics has limitations. It works within the narrow limits of everyday experience. It does not always work at a macro (cosmic) level, as shown by Einstein’s theory of relativity, or at a micro (fundamental) level, as illustrated by quantum physics. However useful Newton’s physics has been in solving mechanical problems, it does not explain a vast preponderance of nature: the motion of currents; the growth of plants and animals (Chapter 7); or the rise, functioning, and fall of civilizations (Chapter 10).
Per Bak (1947–2002) at the Niels Bohr Institute, Copenhagen, Denmark, was an expert on the physics of complex systems, chaos theory, and fractals who developed the now widely recognized theory of self-organizing criticality (SOC) for the recurring patterns found in nature (for example, the dimensional and spatial ratios based on the Fibonacci numbers as employed by Leonardo Da Vinci in his widely reproduced, classic depiction of the human body). Bak once stated that Newtonian mechanics could explain why the apple fell but not why the apple existed or why Newton was thinking about it in the first place.
In fact, it is said that Isaac Newton was sitting under that apple tree in the first place because he had gone to the Lincolnshire countryside to escape the plague of the 1660s in London and at Cambridge University. He left without finishing his degree at Cambridge and perhaps was able to retain his paradigm-breaking scientific creativity for not having finished.
Mechanics works in explaining machines. But no matter how popular this metaphor has become for the human body (with acknowledgment of National Geographic’s popular “incredible machine” imagery), a living organism is not a machine and cannot be entirely explained by mechanics. It is becoming increasingly clear that an understanding of energetics is required. This duality between the mechanical and the energetic, which has been accepted in physics for the past century now, is illustrated by the fact that J. J. Thomson won
Another random document with no related content on Scribd:
Tässä kielletään lopullisesti sotapäälliköiden subjektivisen katsantokannan merkitys, mikäli on kysymys tuomioiden muuttamisesta; katsotaan että tämä heidän katsantokantansa voi olla liian hellä eikä sopusoinnussa korkeamman valtakunnanpolitiikan ja yleishyvän vaatimusten kanssa.
* * * * *
Näinä päivinä tulee tässä kidutuskammioissa käsiteltäväksi uusi, peräti tavaton juttu, joka, erityiskohtiinsa nähden, on suurimmassa määrin traagillinen.
Riian läheisyydessä sijaitsevassa Frauenburgissa pysäytti Joulukuun tapausten aikana suuri väkijoukko konstaapeli Sirmelin, vaatien häneltä hänen sapeliaan ja revolveriaan.
Konstaapeli antoikin aseensa ja kohtaus loppui ilman verenvuodatusta.
Tultuaan poliisikamariin Sirmel teki asiasta kirjallisen ilmoituksen, jossa hän selitti, että väkijoukossa, silloin kun häneltä otettiin aseet, oli ollut eräs Leppe, jonka ristimänimeä Sirmel ei tiennyt.
Kun sittemmin näyttämölle ilmestyi syyllisten rankaisemista varten lähetetty eversti Wisirowin ynnä vapaaherra Rahdenin johtama rangaistusosasto, vangittiin paljon ihmisiä, joista sitten suurin osa everstin käskystä, ilman oikeuden tuomiota, ammuttiin.
Vangittujen joukossa oli myös Jaakko Leppe.
Hänen telottamistaan esti pieni seikka, se nimittäin, että Jaakko Leppellä oli vielä veli konstaapeli; Sirmel taas ei tiennyt sanoa
Leppen ristimänimeä eikä myös, vastakkain kuulusteltaessa, voinut osoittaa väkijoukossa näkemäänsä henkilöä.
Silloin tyly eversti teki todella viisaan päätöksen: jottei tapahtuisi erehdystä, jott'ei toinen veli voisi syyttää toista siitä että hänet viattomana telotetaan, eversti Wisirow käski ampumaan molemmat.
Ja he vietiin ammuttavaksi — — —
Silloin heidän isänsä, vanha Leppe, saatuaan tiedon komentajan julmasta päätöksestä, lankesi hänen jalkainsa juureen ja alkoi rukoilla säästämään hänen poikainsa henkeä.
"Olen kauvan palvellut Keisaria ja isänmaata! — hän sanoi — olen vanha vääpeli! — — — Turkin sodassa minä menetin käteni — — —
Minä en voi millään ansaita leipääni, minun kaksi poikaani ovat minut elättäneet — — — Armahtakaa heitä! Armahtakaa minua! — — — Minun täytyy kuolla nälkään, taikka joudun minä vanhoina päivinäni mieron tielle."
Nämät yksinkertaiset ja koruttomat rukoilevat sanat liikuttivat hra
Wisirowin sydäntä; hän tuli armeliaaksi ja, hänen sydämeensä tulvaavien hyvien tunteiden elähdyttämänä, hän vastasi:
"Minun on sääli sinua, ukko; valitse toinen pojistasi — — — kumman tahdot jättää itsellesi?!" — — —
Ja isä valitsi — — —
Kauvan hän oli kahden vaiheilla. Kumpikin poika oli hänelle kallis ja rakas. Hetki oli kauhea, siitä oli riippuva hänen poikainsa kohtalo: toinen heistä tulisi kohta tapettavaksi, toinen tulisi pelastetuksi veljensä veren hinnalla — — —
Hänen sydämensä vuoti verta, hän katseli vuoroin kumpaakin poikaansa, eikä tiennyt kumman heistä hän lähettäisi kuolemaan.
Toinen heistä, Jaakko, oli ruumiiltaan luja, luonteeltaan tuimapäinen, raju, oli usein tottelematon isäänsä kohtaan, riiteli hänen kanssaan; mutta isä oli aina pitänyt arvossa hänen työkykyään, työhaluaan, taitavuutta, millä hän ymmärsi taistella elämän vastoinkäymisiä vastaan, lujamielisyyttä, jota hän osoitti pyrkiessään saavuttamaan tarkoitusperänsä.
Toinen taas oli raihnas, kivuloinen, ruumiiltaan heikko; veljestään hänet eroitti hänen luontonsa lempeys, hänen rakkautensa ja huomaavaisuutensa isää kohtaan, ihanteellisempi elämänkatsanto; hän oli luonteeltaan haaveksivampi, runollinen, rakasti luontoa; hänen työkykynsä taas oli heikompi kuin Jaakko veljen.
Vanhuksen sydän kääntyi erityisellä rakkaudella tämän hänen toisen poikansa puoleen; hänelle se antoi etusijan! — — —
Mutta järki puhui toista!
Kylmä järki sanoi vanhukselle, vasten hänen tahtoaan, että Jaakko oli hänelle tarpeellisempi, hyödyllisempi — — —
Kysymys olemassaolosta, ikuinen kysymys leivästä himmensi vanhuksen ymmärryksen, ja itsekään tietämättä mitä hän teki, sitä tajuamatta — hän osoitti — Jaakkoa.
Silloin heti, vanhuksen nähden, tuo hänen rakas poikansa ammuttiin kuoliaaksi, ja Jaakko jätettiin elämään.
Jonkun ajan kuluttua loppui rangaistusretkikunnan verinen sankaritarina, ja sen sijalle tuli vastajärjestetty kidutuskammio.
Selailtuaan poliisipöytäkirjoja, panivat Riian kidutuskammion avuliaat jäsenet uudestaan vireille jutun sapelin ja revolverin ottamisesta konstaapeli Sirmeliltä, ja uudestaan ilmestyi näyttämölle eräs Leppe, jonka konstaapeli Sirmel oli nähnyt väkijoukossa.
Poliisin toimesta eloon jäänyt Jaakko Leppe vangittiin; sotaoikeus ja poliisiviranomaiset eivät enää epäilleet etteikö poliisipöytäkirjassa mainittu Leppe ole juuri Jaakko Leppe, joka oli väkijoukossa ja joka rauhassa elelee Frauensburgissa, koskapa toista Leppeä ei enää ole maailmassa — — —
Toisen Leppen on jo tämän saman asian vuoksi ampunut eversti Wisirowin rangaistusosasto — — —
Nyt Jaakko Leppen juttu piakkoin joutuu tämän sotatribunaalin käsiteltäväksi ja kanne häntä vastaan on nostettu 279:nen pykälän [nim. Venäjän rikoslain. Suom. muist.] nojalla, jonka mukaan häntä uhkaa kuolemanrangaistus.
Todistajia haastamasta oikeus kieltäytyi ja vasta senjälkeen, kun hra
Sjablowskij oli tallettanut rahat, se salli haastaa heidät.
Kahdeksan henkilön rikosjuttu ja telotus Riiassa.
Äskettäin Riiassa telotettiin sotatribunaalin tuomion mukaan kahdeksan henkeä; valitusta ei annettu tehdä ja tuomio pantiin täytäntöön heti kun se oli tullut lainvoimaiseksi.
Puolustajina jutussa olleiden asianajajain lausunnon mukaan kuusi henkeä telotettiin syyttömästi; todistajain lausunnoilla oli näytetty toteen heidän alibinsa.
Sisäasiain ministeri on käskenyt lähettää itselleen tämän jutun asiakirjat sähköteitse; lähtiessäni Riiasta minä myös otin mukaani jutun kaikki asiakirjat, mutta minulla ne ovat täydellisemmät sentähden, että ministerillä ei ole todistajain lausuntoja, joita sotaoikeudessa ei merkitä pöytäkirjaan, mutta minulla taas on kaikki todistajain lausunnot, jotka eräs puolustajista oikeudessa kirjoitti muistiin.
Tässä rikosjutussa samoin kuin muissakin, kanne perustui "vilpittömiin tunnustuksiin", joita pyövelit, olivat hankkineet Riian kidutuskammioissa.
Heikoimmiksi kidutetuista osoittautuivat kaksi: Windeus ja Tarksh, ja he tunnustivat syyllisiksi muut syytteenalaiset sekä myös itsensä.
Heidän "vilpittömät tunnustuksensa" oli kumminkin saatu suurella vaivalla. Kaikkia syytteenalaisia oli kidutettu kovasti, varsinkin
Windeusta ja Tarkshia; oikeudessa oli aineellisena todistuskappaleena syytteenalaisen Eglitin veriset alusvaatteet, häntä oli siihen määrään rääkätty, että hänen alusvaatteensa olivat tulleet ihan verisiksi.
Erittäin tarmokkaasti oli "tunnustusten" hankkimiseen ottanut osaa korttelinpäällysmies Wasmont. Hän oli osoittanut erityistä petomaisuutta ja epäinhimillisyyttä.
Oikeuden istunnossa vankilanvälskäri Freimann kertoi lausunnossaan että vankilaan usein oli tuotu pahasti piestyjä
henkilöitä. "Muistan, — hän sanoi — että puoleeni kääntyi eräs Windens, jonka hampaat olivat lyönneistä aivan höllät".
Todistaja Jansson kertoi että syytteenalaista Meijeriä oli piesty niin että pää ja selkä olivat veressä.
Todistaja Weinberg kertoi että syytteenalaista Saul'ia oli siihen määrään piesty poliisin kidutuskammiossa, että hän ei voinut nukkua, siitä syystä että hänen päänsä ja selkänsä olivat kauheasti rikkihakatut.
Sama todistaja kertoi Windeuksen selän olleen sinisenä.
Todistaja Andreas Kalnit kertoi että syytteenalaisen Saulin korva ja silmä olivat olleet sinisinä, minkä hän oli nähnyt omilla silmillään, ja että syytteenalaiselta Sipolilta oli lyöty hampaat suusta.
Todistaja Ivan Golets kertoi että Saulia oli kauheasti piesty poliisikonttorissa ja samalla vaadittu häntä vilpittömästi tunnustamaan kaikki, sekä sanottu että jos hän tunnustaa, niin häntä ei enää lyödä, mutta muussa tapauksessa häntä piestään kunnes hän tunnustaa kaikki.
Olen jo ennen eräässä luvussa maininnut mitä todistajalausunnoissaan kertoi vankilalääkäri Wibe, joka oli tarkastanut kidutuskammioissa piestyjä syytteenalaisia.
Nyt jokainen voi käsittää minkälaiset "vilpittömäin tunnustusten" ainekset oikeudella oli, ja voiko näiden ainesten perusteella tuomita kuolemaan sekä senjälkeen telottaa kahdeksan henkeä.
Sitäpaitsi on otettava huomioon että puolustajat olivat näyttäneet toteen kuuden henkilön alibi’n, mutta siitä huolimatta ei tämäkään
asianhaara saanut hillityksi pyövelin kättä.
Kaksi veljestä Kalei telotettiin syyttöminä yksinomaan sillä perusteella, että kun väkijoukko riisui aseet poliisimieheltä, joku joukosta selvästi oli sanonut: "kali" mutta kun puolustaja kysyi kielenkääntäjältä mitä merkitsee lättiläinen sana "kali", niin havaittiin että "kali" — on seppä.
Ja kuitenkin, katsomatta siihen mahdollisuuteen että sana "kali" ei ollut tarkoittanut nimeä, ja huolimatta siitä että todistajain lausunnoilla oli näytetty toteen kummankin veljen alibi, he molemmat telotettiin.
Todistajain lausunnoista kävi selville että enimmän kaikista oli kidutettu Meijeriä; jostakin syystä pyövelit olivat kiinnittäneet häneen suurimman huomion ja kaiketikin nähneet hänestä paljo vaivaa kidutuskammiossaan.
Meijer oli erinomaisen miehuullinen ja luja mies; itsepintaisesti hän kieltäytyi tunnustamasta itseään syylliseksi huolimatta kaikista kidutuksista, joita sai kärsiä. Häntä rääkättiin hellittämättä ja useampaan eri kertaan, eikä häneltä sittenkään saatu kiskotuksi ainoatakaan "vilpittömän tunnustuksen" sanaa, ei muihin syytteenalaisiin eikä myös häneen itseensä nähden.
Sotilaskollegio samaten asetti hänet tärkeimmälle sijalle, se kun sanoi hänen olleen pääsyyllisen rikokseen; oikeus katsoi hänellä olleen rikoksessa pääosan.
Huolimatta siitä, että oli tullut toteennäytetyksi hänellä olleen alibi’n, hän myöskin tuomittiin kuolemaan.
Muista syytetyistä herätti erityistä huomiota eräs Sipol. Hän oli hyvin melankoolinen ja mieleltään kauhean masentunut. Kaikkiin kysymyksiin, jotka hänelle tekivät syyttäjä ja puolustajat, hän aina vastasi samoilla sanoilla: "Minä olen aivan syytön! Sen vannon!"
Luonnoltaan hän oli tavattoman hiljainen ja arka, ja hänen ulkonäöstään sai sellaisen vaikutuksen, ettei hän ollut voinut ottaa, toimivana henkilönä, osaa rikokseen.
Hän herätti suurta sääliä, ja vasten tahtoa valtasi mielen pelko ajatellessa että tuleekohan tosiaan tämäkin viaton veri vuotamaan.
Puolustajat näyttivät toteen että siinä silmänräpäyksessä, kun rikos tapahtui, Sipol oli kaupungissa, kotona, ja rikos taas tapahtui 5 —6 virstan päässä kaupungista.
* * * * *
Tuli Toukokuun 14 päivä — keisarillinen juhlapäivä.
Kaikki kahdeksan kuolemaan tuomittua olivat, kuunnellessaan heitä katsomaan tulleiden omaistensa ja sukulaistensa vakuutuksia ja toiveita sekä heidän lohduttavia puheitaan siitä, että heidät keisarillisena juhlapäivänä armahdetaan, tahtomattaan antaneet tämän toivon tunteen vallata mielensä.
Ovathan he ihan syyttömiä! Luulisipa ettei tässä edes tarvitse osoittaa armeliaisuutta, vaan ainoastaan oikeutta!
Ja heidän toivonsa kasvoi yhä lujemmin, he alkoivat toivoa että keisarillisena juhlapäivänä korkein hallintovalta ehkä osoittaa heitä kohtaan oikeutta eikä vuodatakkaan heidän viatonta vertaan.
Kului päivä, kului yö; tuli toinen päivä — — — heitä ei viedä telotettavaksi.
Ja sillä aikaa toivo yhä kasvoi ja vahvistui! —
Tuli pimeä, synkkä yö. Koko vankila nukkui raskaasti.
Väsyneinä, loppumattoman pitkästä kuoleman odottamisesta ylen kärsineinä, he olivat vaipuneet levottomaan, rauhattomaan uneen, eivätkä aavistaneet että kuolema oli niin lähellä, että ollaan tulossa heitä noutamaan.
Edellä kulki upseeri, luutnantti Petrow, johtaen Malo-Jaroslavin rykmentin 16:sta komppaniaa.
Nämät sotamiehet eivät tienneet mitään, he olivat jo illalla saaneet käskyn olla valmiina tänä yönä viemään valtiollisia vankeja vankilasta toiseen. He eivät tienneet että menevät ihmisiä telottamaan.
Ja kun he astuivat sisään päärakennukseen, jossa kuolemaan tuomitut olivat, niin vankilassa muuten vallitseva kuolonhiljaisuuden äkkiä keskeytti satojen jalkain töminä ja aseiden kalske; sotamiesten askeleet kaikuivat kumeasti tässä hautakammiossa — — —
Ja silmänräpäyksessä vankila heräsi! — — — Oli ikäänkuin olisi sähkövirta iskenyt nukkuviin vankeihin, ja he hyppäsivät kaikki vuoteiltaan — — —
Heille oli selvä mitä merkitsee tämä turmiota ennustava melu noin tavattomaan aikaan.
Ja tällä kauhealla hetkellä, kun he tulivat tietoihinsa, kun he raskaasta, painajaisentapaisesta unesta siirtyivät vielä raskaampaan
ja hirmuisempaan todellisuuteen, tapahtui jotakin eriskummallista, kamalaa. Vankilassa nousi mieletön, epäinhimillinen kiljunta.
Paitsi kahdeksaa kuolemaan tuomittua siellä, vankilassa, oli vielä muutama sata valtiollista vankia, joita kukaties jonkun päivän perästä odotti sama kauhea kohtalo.
"Me autamme teitä kaikki! — — — Tappakoot teidät täällä, taistelussa — — — mutta elkää menkö telotettavaksi, teurastettavaksi — niin kuin olisitte elävää lihaa! — — — Tehkää vastarintaa! — — — Vankila jymisi.
"Silloin vasta sotamiehet ymmärsivät mihin työhön heidät oli lähetetty. Heidän mielensä kävi kaameaksi — — —
"Nähdessään sotamiesten masentuneen mielentilan luutnantti Petrow kohta komensi heidät menemään heille näytettyihin koppeihin ja ottamaan tuomitut väkisin.
"Lukot rasahtivat, kuului kuinka ovet avattaessa kolisivat — — ja nyt alkoi jotakin hirveätä, julmaa, jotakin, jota on mahdoton itselleen kuvitella ‒ ‒ ‒
"Kuolemaan tuomitut syöksyivät sotamiesten kimppuun, käsikahakkaan, — alkoi taistelu!
"Muutamat, pitäen taistelua sotamiehiä vastaan toivottomana, juoksivat ikkunain luo ja alkoivat iskeä päätään rautaristikkoon, toivoen siten saavansa pikaisen kuoleman; toiset yrittivät heittäytyä pää edellä maahan yläparvelta, mutta sotamiehet estivät siitä.
"Sipol yksinään ei tehnyt vastarintaa; hän katseli ympärilleen kuin mielipuoli, mitään ymmärtämättä, ja hoki hiljaa itsekseen: 'Minä olen viaton, minä olen aivan syytön! Sen vannon!'"
Kovinta ja kestävintä vastarintaa teki Meijer. Hän oli äärettömän väkevä ja hyvin suurikasvuinen, ja kamppaili kauvan sotamiehiä vastaan.
Kopin pienuuden vuoksi sotamiehet eivät voineet käydä hänen kimppuunsa kaikilta puolin ja käyttäen hyväkseen tällaisen aseman tarjoomia etuja hän voitokkaasti torjui heidän hyökkäyksensä.
Hän ponnisti tappelussa viimeiset voimansa, toivoen tässä epätasaisessa taistelussa saavansa uljaana nähdä kuolemansa kasvoista kasvoihin!
Tämä taistelu oli hirvittävä: toiselta puolen kymmenittäin miehiä pistimet ojossa, kiväärin perillä iskien, toiselta — yksi kuolemaan tuomittu, joka, hyvin tietäen että pelastusta ei löydy, että hänen nyt täytyy erota elämästä, taisteli, aseinaan tuoli, pöytä ja lujat, terveet nyrkit.
Mutta taistelu oli epätasainen. Hänen voimansa heikontuivat; saivat hänen kaadetuksi lattialle ja alkoivat julmasti piestä, kostoksi siitä että hän oli tehnyt vastarintaa.
Senjälkeen sidottiin hänen kätensä ja jalkansa.
Kutakin kahdeksasta ympäröi rengas sotamiehiä; Meijer nostettiin seisaalleen, hänen jaloistaan otettiin köydet, ja kaikki vietiin, vartioston saattamina, ulos vankilasta.
Tämä oli tuskallinen, raskas hetki vankilan elämässä.
Niiden mieli, jotka elävinä jäivät koppeihinsa, oli kenties yhtä raskas kuin telotettavaksi vietyjen.
Kahdeksan kuolemaan tuomittua vietiin vankilan pihalle; sotamiehet ympäröivät heitä kaikilta puolin. Valoisana raitana hohti taivaanrannalla koittavan aamun sarastus, karkoittaen yön pimeyden ja ruskollaan tervehtien uutta päivää — — —
Heidät vietiin, läpi koko kaupungin, Väinäjoen rantaan, miinaveneen ankkuripaikalle. Tämä miinavene kuuluu Väinäjoen suussa 16—18 virstan matkalla Riiasta sijaitsevaan Ustj-Dvins'n linnoitukseen. Sen ohjaamisesta pitää huolta neljä miinuria.
Tuomitut sijoitettiin miinaveneeseen; muutamat heistä yrittivät heittäytyä veteen ja Meijer alkoi taas tapella. Hän viskattiin uudestaan maahan ja hänen jalkansa sidottiin.
Vartiomies iski useampaan kertaan hänen päänsä lattiaan, saadakseen hänen makaamaan liikkumatta, mutta Meijer ei herennyt, vaan ponnisti kaikki voimansa päästäkseen irti nuorista. Hän tuntui mielipuolelta.
Hänen silmänsä punottivat verestä, kasvot olivat, kuin järjettömän, käännetyt pyöveleihin ja niissä paloi himo repiä heidät kappaleiksi.
Sotamiehet sanoivat että hän todella olikin mennyt järjiltään eikä ollut muiden tuomittujen kaltainen. Sipol pysyi, kuin ennenkin,
erillään muista ja hoki hiljaa ja epäselvästi, ikäänkuin itsekseen: "Minä olen aivan syytön! Sen vannon!" — — —
Muut lauloivat vallankumouksellisia lauluja, rohkaisten toisiaan.
Oli jo täysi päivä, vaikka aurinko ei vielä ollut kohonnut näkyviin taivaanrannan takaa, kun miinavene saapui Väinäjoessa, lähellä merta, sijaitsevan Manusholm'an saaren rantaan.
Tämä on vähäinen saari, jonka eteläosassa asuu kalastajia ja pohjoisessa on Ustj-Dvina'n linnoitukseen kuuluvia linnakevarustuksia. Siellä on myös kirkko.
Miinavene laski rantaan saaren pohjoisreunalle, lähellä linnaketta ja sen uupuneet vangit vietiin maihin. Sama vartiosto kuljetti heidät saaren merenpuoleisessa osassa olevalle hietanummelle.
Oli tyyni, ihana aamu. Nousevan auringon ensimäiset säteet loivat iloisen hohteensa lavealle ulapalle, pieninä, kimaltelevina säkeninä heijastuen hiljaisesta aallokosta.
Hopealta hohtavan veden reunustaman hiekkaisen rannan hiekkajyväsistä samaten heijastuivat vastaheränneen Toukokuun aamun kultaiset säteet.
Luonto riemuitsi! Se ei huomannut, ei tahtonut huomata ihmisten julmuutta, häijyyttä, vääryyttä, se tahtoi lahjomattomalla hyväilyllään, lämmöllään, sirolla kauneudellaan palkita poloisia näinä elämästä eroamisen raskaina hetkinä.
Mutta erityisen raskasta oli erota elämästä juuri tänä ihanana aamuna! Erityisellä voimalla nousi väkivaltaista kuolemaa vastaan
nuoren ihmisen tulta ja eloa hehkuva luonto; erityisen vahva oli halu elää ja taistella — — —
Tuomittuja kiirutettiin telotuspaikalle. Telotus tuli tapahtumaan myöhemmin kuin piti; aurinko nousi yhä korkeammalle ja tämä verinen asia olisi pitänyt päättyä jo aamuhämärässä.
Lähellä näkyi jo kahdeksan hiekkaan kaivettua paalua, niiden viereen oli luotu kuopat. Ruumisarkkuja ei ollut.
He vietiin telotuspaikalle, ja alettiin sitoa heitä paaluihin.
Tuli kauhea hetki. Sipol syöksyi, silmissään mieletön katse, ustjdvinalaisten jalkaväkisotamiesten kimppuun, jotka häntä köyttivät paaluun, huutaen heille jotakin; kuului erinäisiä sanoja: "minä olen syytön! Mistä syystä? Mistä syystä?" Mutta kun nuorat yhä kireämmin kiertyivät hänen ruumiinsa ympäri ja solmu oli lopullisesti vedetty umpeen ja jo tahdottiin heittää hänen päähänsä säkki, niin hän, hulluna, yritti hampaillaan purra erästä sotamiestä, ymmärtämättä enää mitä hän teki.
Hän oli tällä kauhealla hetkellä menettänyt järkensä! — — —. Vaahto vyöryi hänen huuliltaan, ja nuorain kiristämänä hän kuoli, hirveitä tuskia kärsien.
Toiset tuomitut pyysivät että sotamiehet eivät sitoisi heitä paaluun eivätkä panisi säkkiä heidän päähänsä. Sotamiehet vastasivat ettei heillä ole tähän oikeutta ja jatkoivat työtänsä.
Meijeriin nähden asia ei käynyt niinkään yksinkertaisesti: täytyi käyttää suurta voimaa ja lyöntejä ennenkun hän saatiin köytetyksi häpeäpaaluun.
Jalkaväkisotamiehille hän huusi:
— Muistakaa! Teille, sotamiehille, tulee paljon huonompi olo kuin meille! Meidän veremme tulee pyövelien päälle! — — —
Suurella vaivalla saivat ustj-dvinalaiset jalkaväkisotamiehet heitetyksi hänen päänsä ympäri säkin; hän yritti, samoin kuin Sipol, karata heidän päällensä, koettaen iskeä hampaansa käsiin, jotka häntä, sitoivat paaluun.
Senjälkeen heille luettiin tuomio, paalujen eteen asetettiin Malojaroslavin rykmentin 16:sta komppania, ja luutnantti Petrow komensi:
”Pli” ‒ ‒ ‒
Pamahti kolme yhteislaukausta. Ruumiit viskattiin paaluineen kuoppaan ja niiden päälle luotiin jokihiekkaa — — —
Kaikki jäljet olivat kadonneet, hiekka kimelteli, kuten ennenkin, kirkkaana paistavan auringon säteissä, ja iloiset laineet vyöryivät yhä samalla tavoin kohti merta, vallattomina ajaen toisiaan takaa.
Vaan Malojaroslavin rykmentin sotamiesten sieluista tämän verisen rikoksen jäljet eivät kadonneet, heidän, jotka tahtomattaan olivat ampuneet kuoliaaksi syyttömiä ihmisiä. Tämän veren vuodatettuaan he kävivät kovin alakuloisiksi.
Kun he poistuivat mestauspaikalta heidän korvissaan vielä kaikuivat ammuttavien huudot; heidän silmänsä näkivät yhä mielipuolen Sipolin järjettömät katseet ja kaikki tämän nykyaikaisen telotuksen kamalan kuvan erityiskohdat.
He eivät jaksaneet vaijeta kaikesta siitä, mitä he tämän yön kestäessä olivat havainneet, nähneet, tunteneet, ja huojentaakseen sydäntänsä he kertoivat tovereilleen, muille sotamiehille kärsimyksistään ja epäilyistään, joita heidän tekonsa oli heissä synnyttänyt.
Eräältä näistä sotamiehistä, jotka olivat kuulleet toverien tunnustuksen, ja joka itse kuuluu vallankumoukselliseen järjestöön, minä olen saanut kuulla heidän raskaasta mielentilastaan ja telotuksen kaikista erityiskohdista.
Hän kertoi:
Sotamiesten mieli oli niin raskas, epäilykset olivat siihen määrään päässeet heissä valtaan, että jos ampujien joukossa olisi löytynyt yksikin uskalikko, joka olisi huutanut: "Pojat, elkää ampuko!" — niin kukaan ei olisi ampunut.
"Niin — jatkoi sotamies — jos olisi löytynyt meidän joukossamme sellainen rohkea mies, joka tämän olisi tehnyt, niin me kaikki olisimme jälestäpäin häntä kiittäneet, eikä meidän olisi tarvinnut kantaa sielussamme tätä hirveätä taakkaa".
Balmasjowin ja Kaljajewin telotus
ENSIMÄINEN LUKU.
Balmasjowin telotus.
Samoillessani kuukausmääriä pitkin Jakutskin alueen synkkiä, autioita aarniometsiä, oli minulla useasti tilaisuus kuulla
Pähkinälinnalaisen P:n vilkkaita ja suoria kertomuksia; P., joka, samoin kuin minäkin, oli karkoitettu maasta, oli viettänyt Pähkinälinnan linnoituksessa, yksinäisessä vankikopissa, noin kolmetoista vuotta.
Hänen tyynet, suurimmassa määrin yksinkertaiset ja koruttomat kuvauksensa itse linnoituksesta, elämästä, ankarasta olojärjestelmästä, sekä luonteenkuvauksensa vangeista, jotka olivat saaneet nääntyä siellä kolmattakymmentä vuotta, tekivät raskaan, masentavan vaikutuksen.
Häntä kuunnellessa tuntui toisinaan siltä kuin tämä ei olisi; elävän, tunteitaan ja ajatuksiaan kertovan ihmisen puhetta, vaan ikäänkuin kivisestä ruumisarkusta nousseen, hautakammiosta riuhtoutuneen ruumiin, joka meille, elämän iloja, auringon lämpöä nauttiville ihmisille lukee muinoisten kärsimystensä ja toiveittensa aikakirjaa.
Häntä kuunnellessa alkoi hävettää omaisten ja muiden puolesta, jotka nauttivat elämän mukavuuksia ja etuja, nauttivat luonnon ihanuudesta, musiikista ja kaikesta, mikä tekee elämän niin rikkaaksi ja kauniiksi.
Ja tällaisina hetkinä, kun näin tuli katsoneeksi sieluunsa, nämät yksinkertaiset kertomukset linnoituksesta, hallinnollisen mielivallan kaikista kauhuista, kivisessä haudassa näin pitkän ajan kuluessa nääntyvien ihmisten synkistä, äärettömän pitkistä päivistä, tunkivat syvälle sydämeen ja painuivat tarkasti mieleen.
Näitä kertomuksia kuunnellessani näin kuolleiden vapaudensankarien haamut, heidän, jotka eivät olleet voineet kestää ankaran olojärjestyksen koko raskautta; he olivat kuolleet taistellessaan hallituksen sortoa ja linnoituksen hallinnon mielivaltaa vastaan sekä parantaakseen vankien oloja. Näin niiden haamut, jotka olivat tulleet telotetuiksi tässä kauheassa linnoituksessa, josta kahdentoista vuoden kuluessa ei ollut päässyt kenenkään kuuluville yksikään ihmisääni, yksikään kuolevan huokaus.
Linnoituksen kaikilta puolin veden ympäröimät kivilohkareet pitivät lujasti salassa hallituksen mielivallan, jonka kanssa olivat liitossa.
Ensimäisten kahdentoista vuoden kuluessa siitä kun linnoitukseen oli tuotu ensimäinen joukko valtiollisia, näiden paksujen muurien yli ei tunkeutunut ulkomaailmaan mitään elon merkkiä; niiden yli ei tullut mitään, mikä olisi kertonut siitä hirveästä salaisuudesta, joka niiden sisäpuolella eli.
Nämät muurit vaikenivat niinkuin vaan kivet voivat vaijeta.
Ja niinpä ensimäiset sieltä lentäneet keväiset pääskyset kertoivat sinne jääneistä tovereistaan, jotka vielä olivat elossa, mutta yksinäisyydestä nääntyneinä; nämät pääskyset olivat neljä toveria, jotka sieltä oli lähetetty rangaistus-asutuksiin Jakutskin alueelle, ja joihin minä maanpakolaisuudessani ollessani jouduin tutustumaan.
Kuunnellessani näitä kertomuksia aarniometsissä, meidän yhdessä samoillessamme, en kertaakaan voinut kuvitella mielessäni että tämä historiallinen linnoitus niin pian lakkautetaan. Minä en rohjennut edes uneksia saavani niin pian nähdä sen, ei ulkopuolelta, kuten ennen, Nevalla ja Laatokan järvellä matkustellessani, vaan että tulen käymään itse linnoituksen sisään, sen pihalle, ja saan nähdä toverini ja kaikkien muiden vankien vankihuoneet.
Astuessani veneesen, jolla minun piti soutaa saarelle, sydämeni valtasi levottomuus. Minullahan ei ollut keneltäkään lupaa tarkastaa linnoitusta, kukaan ei ollut minua siihen valtuuttanut. Minulla ei ollut mitään, paitsi suurta haluani saada nähdä se, nähdä telotettujen haudat, hengittää tätä ilmaa, joka oli täynnä entisiä kärsimyksiä. Ei edes ollut minkäänlaista suosituskirjettä linnoituksen komentajalle.
Oli ehkä vaaranalaista käydä tämän salaperäisen linnoituksen sisään kun ei ollut mitään muuta kuin ainoastaan halu nähdä se, mutta paremman puutteessa oli pakko tehdä niin.
Kun olimme kiertäneet kivisen aallonsärkijän, jota vastaan murskaantuivat järven aukealta ulapalta vyöryvät iloiset aallot, minä kysyin soutumieheltäni:
— Sanokaapa, luuletteko että minun sallitaan tarkastaa linnoitusta?
Kuullessaan kysymykseni hän kohotti päätään, alkoi soutaa hiljemmin ja vastasi välinpitämättömällä äänellä:
— No jos on lupa päällystöltä, paperi, — silloin kyllä sallitaan, lasketaan sisään.
— No, eikö sitte ilman paperia lasketa? Siellähän ei nyt ole ketään vankina, vankilahan on jo, lakkautettu, miksikäpä siis ei laskettaisi? — jatkoin minä kyselemistäni.
— Niinhän se kyllä on, mutta parempi kumminkin olisi jos teillä olisi paperi. Minä olen jo hyvin pitkän ajan ollut täällä soutumiehenä, olen kuljettanut sinne paljon väkeä, kaikellaista, mutta itse en ole mennyt saarelle laituria edemmäs. Peloittaa! Jumala varjelkoon joutumasta tekemisiin tuon väen, santarmien, kanssa; parempi on pysyä loitommalla, voisi tapahtua että jos kerran menee sinne, linnoitukseen, ei enää pääsekään tulemaan sieltä ulos! Ei, parempi on olla kokonaan poikkeamatta sinne!
Hetkisen vaijettuaan hän kysyi:
— Entäs te, herra, missä asioissa te olette menossa sinne?
Minä jouduin hämilleni, en tiennyt mitä vastaisin; ensi silmänräpäyksessä pelkäsin sanoa hänelle meneväni sinne asiatta ja ilman paperia yksinomaan nähdäkseni missä ja minkälaisissa oloissa olivat olleet minulle rakkaat henkilöt.
Pelkäsin senvuoksi että hän ehkä oli häijy ihminen ja estäisi minua täyttämästä tehtäväni, mutta nähtyäni nämä yksinkertaiset kasvot leveine harmahtavine partoineen ja sinisine silmineen minä heti tunsin hänen tehneen kysymyksensä ilman minkäänlaista
sivutarkoitusta, ilman pahaa aikomusta, yksinkertaisesti vaan inhimillisestä uteliaisuudesta.
Minä vastasin hänelle ja pyysin neuvomaan mitenkä minun olisi toimittava saarelle astuttuani.
"Menkää sisään portista, se ei ole kaukana laiturista, siellä teidät varmaankin ottaa vastaan santarmi, sanokaa asianne hänelle, sitte saatte nähdä; jollette pääse — tulkaa taas takaisin, minä odotan teitä laiturilla — vien teidät takaisin".
Tämän sanottuaan venemies alkoi soutaa lujemmin; tällä kohdalla kävi vahva virta ja hän sai vaivoin veneen kulkemaan.
Ihana keväinen aurinko loi kirkkaan, iloisen valonsa edessämme siintävän, äärettömän järven lavealle ulapalle. Keveät laineet loiskivat iloisesti veneen syrjiä vastaan, hiljaan sitä kiikutellen. Aamu oli ihana, lämmin. Se teki ihmisen reippaammaksi, pakoitti hengittämään syvälle keuhkoihin höyryävää, tuoksuvaa, viileätä aamuilmaa.
Ja tämä aamu ja tämä suloinen luonto vielä enensivät surua ja käsittämättömän kaihon tunnetta, joka valtasi mielen katsellessa suunnattomia kivisiä muureja leveine tornineen kulmilla sekä ampumareikineen, jotka ilman sanoja puhuivat siitä historiallisesta muistopatsaasta, joka niin kauvan oli ollut hallitusvallan tukena.
Kun vene oli saapunut vähäisen, puusta tehdyn laiturin rantaan, näytti soutaja minulle mitä tietä minun oli mentävä, nousten sitä varten yhdessä minun kanssani kunnaalle. Siinä kasvoi muutama vaivainen puu ja vähäisiä pensaikkoja, ympärillä kasvoi tiheä, pitkä
ruohikko; sen läpi kiemurteli kapea polku, joka selvästi osoitti mitä tietä minun oli kulkeminen.
Venemies meni takaisin veneeseensä; hän oli päättänyt kärsivällisesti odottaa palaamistani eikä tahtonut seurata minua linnoitukseen.
Minä menin sisään tornin portista, jonka yläpuolella prameili musta kaksipäinen vaakuna ja päällekirjoitus "Keisarinportti".
Portissa minä en kohdannut ketään, ja menin edemmäs. Kuljettuani pimeän tornin läpi minä tulin isolle, valoisalle pihalle, jossa kasvoi puita ja tiheät ruohoa. Pihalla oli kaikki hiljaista, rauhallista, kuollutta. Ei näkynyt yhtäkään ihmissielua. Varpuset vaan sirkuttelivat puissa. Vasemmalla komeili kirkko, auringonpaisteessa loistavine kultaisine ristineen; portti käytävästä oikealla ja vasemmalla oli pitkin linnoituksen muureja rivi valkeiksi maalattuja kasarmeja, arvatenkin santarmien asuntoja, ja vasemmalla puolella, kirkon takana, kohosi punainen, uusi, kaksikerroksinen rakennus.
Muistellen toverini kertomuksia minä arvasin että tämä juuri oli sama vankila, jossa vangit nääntyivät, ja lähdin käymään sinne päin.
Yksin astuessa pitkin tämän pihan kivilaattoja, keskellä ruohikkoa, ainoatakaan ihmissielua kohtaamatta, tuntui tavallaan käsittämättömältä, omituiselta, minkätähden sellaista linnoitusta ei kukaan ole suojelemassa. Ennen, vielä muutama kuukausi sitten, ei yksikään ihmissielu voinut edes lähestyä linnoituksen muureja herättämättä koko sen hallinnon levottomuutta. Sen salaisuuksia suojeltiin juuri ankarasti, ja käytettiin tätä varten nykyajan tekniikan välikappaleita: telefoonia, sähkölennätintä, sähkösignaaleja; linnoituspalvelusta varten ylläpidettiin ääretön joukko
santarmipalvelijoita, jotka, ankarassa koulussa opittuaan vaikenemaan ja kätkemään itseensä mitä olivat nähneet, eivät näiden lujien muurien ulkopuolella antaneet ilmi sanaakaan salaisuudesta. He elivät täällä, niiden sisäpuolella, eräät heistä aina siitä ajasta asti kun tänne alettiin tuoda valtiollisia vankeja, s.o. kolmattakymmentä vuotta, olivat täällä vanhenneet ja tottuneet toimeensa ja tehtäväänsä.
Ja nyt ei salaisuutta enää ole olemassa. Santarmit on lähetetty pois, linnoitusta ei varjella ja ainoastaan kiviset muurit, ristikot, rautaovet ja sisäaitaukset ovat todistuksena läheisestä menneisyydestä, puhuvat siitä ettei tämä salaisuus vielä ole kuollut, että se on elävänä ihmisissä ja mykissä todistajissa, joita ei vielä ole hävitetty, ja että se pian tulee olemaan koko kansan omaisuutena.
Kuljeskeltuani hiukan aikaa pitkin pihaa minä näin santarmin ja menin hänen luokseen. Hänen kylmään, viralliseen kysymykseensä:
— Mitä te täällä etsitte? minä vastasin että tämä historiallinen paikka herättää minussa suurta mielenkiintoa ja että minä, tietäen että linnoitusta nykyään pidetään lakkautettuna, olin päättänyt tulla sitä katsomaan.
Tähän santarmi vastasi että kuukausi takaperin todellakin annettiin katsoa linnoitusta, silloin kun siellä vielä olivat entiset virkailijat, mutta että nyttemmin, kun kaikki ovat uusia, ei enää lasketa ketään.
— Päällikkökunta ei salli, toisti hän painavasti.
Minua alkoi harmittaa ja minä koetin huomauttaa hänelle että olin tullut pitkän matkan päästä tätä tarkoitusta varten ja että olisi ikävää
palata tyhjin toimin, ja pyysin hänen laskemaan minut taikka hankkimaan minulle luvan päällikkökunnalta.
Jonkun minuutin ajan verukkeita tehtyään hän tuli armolliseksi ja lähti näyttämään minulle linnoitusta. Keskustelustamme kävi selville että hän oli palvellut täällä aina siitä asti kun uusi vankilarakennus oli valmistunut, s.o. kolmattakymmentä vuotta, oli ollut läsnä kun Balmasjow ja Kaljajew telotettiin, muisti hyvin kaikki vankien elämän erityisseikat, ja minä pyysin hänen muistelmistaan kertomaan näiden vapauden marttyyrien viimeisistä hetkistä ja kuolemasta.
Hän myöntyi kernaasti, puhui heistä suurella kunnioituksella, sanoen heidän olleen ihmeellisimpiä, harvinaisimpia ihmisiä, mitä hän elämässään oli tavannut; tuli aivan intoihinsa ja alkoi kertomuksensa Balmasjowista.
— Tulkaapa, minä näytän teille sen paikan, johon hän sijoitettiin kun hän tuli Pähkinälinnan linnoitukseen — aloitti santarmi ja vei minut pienen, valkean, yksikerroksisen rakennuksen luo, jossa oli kansliahuoneusto. Me kävimme sisään; ensimäisessä huoneessa oli muutama pöytä, sen lattialla paperiläjiä; toisessa huoneessa samanlainen epäjärjestys, kaikkialla sikin sokin arkisto-asiakirjoja.
Tähän huoneesen sijoitettiin Balmasjow ja siellä hän sai istua koko päivän, kunnes tuli pimeä. Santarmi, sama jonka kanssa minä nyt keskustelin, oli saanut tehtäväkseen vartioita häntä ja hän istui koko ajan hänen kanssaan samassa huoneessa; viereisessä huoneessa taas oli muita santarmeja. Hänet oli tuotu varhain, kello 9 aamulla, mutta häntä ei oltu heti voitu sijoittaa siihen, vanhassa vankilassa olevaan koppiin, johonka oli käsketty hänet viedä ja jossa kaikki jo oli valmiina, senvuoksi, että olisi täytynyt kulkea uuden rakennuksen ikkunain ohi, joista vangit olisivat saattaneet hänet nähdä.
Balmasjow näytti väsyneeltä. Hän oli saanut kulkea kauvan höyrylaivalla Pietarista sentähden että sen kulkua Nevalla oli häirinnyt jo alkanut jäiden lähtö. Tämä tapahtui Toukokuun 2:na päivänä. Häntä kuljetettiin jokipoliisin höyrylaivalla, jota saattoi kaksi muuta samanlaista höyrylaivaa, ja joka paikasta, missä löytyi sähkölennätinasema, ilmoitettiin Pietariin, poliisidepartementtiin, että siihen paikkaan asti Balmasjow oli onnellisesti saapunut. Laatokasta tulevat jäät häiritsivät suuresti kulkua, täytyi silloin tällöin tehdä pysäyksiä, sysätä tangoilla syrjään jäälohkareita ja avata tie kasaantuneiden jäiden läpi, mutta pitkien ponnistusten jälkeen kaikki kolme höyrylaivaa onnellisesti saapuivat linnoituksen satamalaiturin ääreen ja luovuttivat Balmasjowin vahingoittumattomana linnoituksen hallinnolle.
Santarmin huomion oli erityisesti vetänyt puoleensa hänen väsynyt, uupunut ulkomuotonsa. Raitis joki-ilma, matkustus senjälkeen kun hän sitä ennen oli kauvan aikaa istunut yksin vankikopissa, oli heikontanut, uuvuttanut hänen organisminsa. Vahvistettuaan itseään ruoalla ja hiukan levättyään hän alkoi tehdä santarmille kysymyksiä vankilajärjestyksestä ja vangeista ja hallinnosta.
Tästä keskustelusta santarmi huomasi ettei Balmasjow itse ollut täysin vakuutettu siitä, että hänet oli tuotu tänne telotettavaksi, eikä santarmi muuten itsekään vielä varmaan tietänyt telotetaanko Balmasjow vai eikö. Mitään telotusta koskevia määräyksiä ei oltu annettu; oli päinvastoin käsketty valmistamaan häntä varten yksinäinen koppi samassa, linnoituksen kulmassa olevassa, vanhassa rakennuksessa, jossa olivat istuneet vangittuina Ivan Antonovitsj ja Pietari I:sen puoliso Jevdokia Lopuhin. Kaikki tämä antoi tukea sille ajatukselle että häntä kukaties ei teloteta.
Tosin kyllä santarmi tiesi että jo kaksi päivää sitä ennen oli linnoitukseen tuotu pyöveli, jota etupäässä käytettiin valtiollisten telotusten täytäntöön panoa varten, poliisidepartementin palveluksessa oleva Aleksander Aleksandrovitsj Filipjew, mutta tämä seikka ei vielä todistanut että telotus ehdottomasti tulisi tapahtumaan, vieläpä tapahtumaan jo seuraavana päivänä aamunkoittaissa.
Tämä pyöveli Filipjew oli asettunut asumaan santarmin luo, jonka kanssa nyt keskustelin, ja sai häneltä ruoan, teen ja muun tarpeellisen ylläpidon. Santarmin oli onnistunut läheisesti tutustua häneen ja oppia hänet tuntemaan. Syntyperältään hän oli kasakka ja asui Kaukasiassa, josta hän kutakin eri telotusta varten tuotiin vahvan saattojoukon vartioimana. Kustakin telotetusta poliisidepartementti maksoi hänelle 100 ruplaa.
Pyöveli Filipjew oli kertonut santarmille että hän itse oli vuonna 1880 tullut tuomituksi kuolemaan, mutta kun hän oli tarjoutunut telottamaan koko elämänsä ajan kuolemaan tuomittuja valtiollisia, niin hänet oli armahdettu ja lähetetty takaisin kotiseudulleen, jossa hänen senjälkeen täytyi asua poliisin valvonnan alaisena.
Tässä santarmi lausui mielipiteenään että Filipjewin sanoihin tuskin voi täysin luottaa, hän kun mielellään kerskaili ja höysteli puheitaan valheilla. Santarmin sanojen mukaan Filipjew oli tehnyt erinomaisen vastenmielisen, ilettävän vaikutuksen; hänen etelämaalaisen tummissa, kaunispiirteisissä kasvoissaan oli jonkunlainen julma, raatelevaa petoa muistuttava ilme.
Hänen pitkästä, lujarakenteisesta, voimakkaasta vartalostaan saattoi päättää hänellä olevan suuret ruumiinvoimat; että niin olikin laita sen hän todisti Kaljajewiä telottaessaan.
Hän oli silloin ollut vahvasti juovuksissa. Pantuaan silmukan
Kaljajewin kaulaan hän ei vetänyt nuoraa kireelle, vaan ainoastaan sen verran, että kun se pingottui niin Kaljajewin ruumis putosi hyvän kappaleen alemmas ja hänen jalkansa koskivat mestauslavan permantoa; hänen ruumiinsa alkoi heti vapista suonenvedon kouristuksissa, saattaen läsnäolevat kauhuun. Muiden muassa oli läsnä vapaaherra Medem, joka kiukkuisena huusi hänelle haukkumasanan; silloin Filipjew sieppasi käteensä nuoran toisen pään ja kohotti voimakkaalla ruumiinliikkeellä vaivatta ilmaan kuolemankouristuksissa kamppailevan Kaljajewin, jouduttaen siten hänen kuolemaansa.
Tämän pyövelin suurissa, ulospäin pullistuneissa silmissä oli jonkunlainen julma, rikoksellinen ilme; oli vastenmielistä katsoa, häntä silmiin, ja tämä santarmi oli hänen kanssaan keskustellessaan, aina koettanut kääntyä syrjään.
Filipjew joi vahvasti, kerskaili kernaasti ja kertoeli itsestään kaikellaisia perättömiä seikkoja. Kaljajewin jälkeen hän Pähkinälinnan linnoituksessa telotti Wasiljewin, joka oli tuomittu kuolemaan siitä että hän Elokuussa 1905 oli Pietarissa tappanut pristavin apulaisen, sekä Gersjkewitsjin, joka oli tuomittu hirtettäväksi pristavia vastaan tekemästään murhayrityksestä ja talonmiehen taposta. Hänen piti myös hirttää meriluutnantti Schmidt, mutta tuli matkalla haavoitetuksi eikä senvuoksi voinutkaan täyttää velvollisuuttaan.
Nyt, joku päivä takaperin, oli sanomalehdissä luettavana seuraavan sisältöinen lyhyt uutinen.
"Dagestanin alueelta, Petrowskista ilmoitetaan: Vankilassa on tapettu pyöveli, kubanilainen kasakka Filipjew, jota muka irtolaisena vankikyydillä kuljetettiin, vahvan saattojoukon vartioimana,
Transkaukasiaan. Vangit tunsivat hänet. Tämä oli sama pyöveli, jonka piti teloittaa meriluutnantti Schmidt ja joka, ennenkun pääsi Beresaniin asti, tuli haavoitetuksi Novorossijskissä". ("R. SL.").
Ja tämä kubanilainen kasakka Filipjew on juuri sama pyöveli, joka telotti Balmasjowin ja Kaljajewin ja joka nyt jo on saanut palkkansa.
Keskustellessaan santarmin kanssa tässä kanslian viereisessä pienoisessa huoneessa Balmasjow kysyi häneltä tapahtuuko valmistuksia telotukseen; tähän santarmi varmuudella vastasi ettei mihinkään valmistuksiin ollut ryhdytty, kuten laita tosiaan olikin.
Tämän seikan johdosta Balmasjow suuremmalla varmuudella otaksui että telotus oli lykätty tuonnemmaksi ja hän alkoi tarkemmin tiedustella vankien oloja, kysyi annetaanko heille kirjoja, kauvanko he saavat kävellä, yhdessäkö vai erikseen, osoitti sanalla sanoen suurta huomiota linnoituksen elämään nähden, ikäänkuin odottaen saavansa jäädä tänne asumaan, yhdessä täällä jo olevien toverien kanssa.
Tultuaan huomaamaan että häntä pidetään kauvan kansliassa eikä viedä koppiin, hän kysyi santarmilta mistä syystä häntä pidetään täällä ja onko hänen koppinsa valmis. Santarmi vastasi että koppia laitetaan kuntoon, mutta ei uudessa rakennuksessa, jossa vangit ovat, vaan vanhassa, yksinkertaisessa, pienessä rakennuksessa, ja että se illalla tulee aivan valmiiksi ja hän viedään sinne. Balmasjow ihmetteli että minkätähden hänet sijoitetaan juuri tähän erillään olevaan rakennukseen eikä yhteiseen, jossa kaikki muut ovat, ja tämä asianhaara saattoi hänet hiukan levottomaksi.
Kohta pimeän tultua, noin kello 9 aikaan illalla, hänet vietiin koppiin. Hänen täytyi käydä uuden rakennuksen ohi ja sieltä
muutamat vangit näkivät hänet; senjälkeen hänet vietiin Wera Fignerin puutarhan ohi ja sivuportin kautta vanhan vankilan, korkean kivimuurin ympäröimälle, sisäpihalle.
Käydessään tämän nuorta ruohoa kasvavan pihan poikki hän ei voinut ajatella että tähän samaan paikkaan tämän lyhyen toukokuunyön kuluessa häntä varten pystytetään mestauslava ja että hän aamulla hirtetään.
Hän vietiin vähäiseen, yksikerroksiseen, hyvin pitkään rakennukseen; pitkin sen toista reunaa, samalla puolella, josta Balmasjow astui sisään, kulki läpi koko rakennuksen valoisa korridoori jossa olivat vankikoppien ovet. Näiden koppien ikkunat ovat linnoituksen muuriin päin, joka kulkee pitkin Nevajoen väylää. Balmasjowin koppi oli lähellä sitä koppia, jossa oli nääntynyt Ivan Antonovitsj; sen ikkunasta näkyi Jevdokia Lopuhinon kammio, jonka toinen ikkuna oli Nevaan päin ja josta oli ihana näköala rannalle ja Laatokan järven lavealle ulapalle; tämä ikkuna oli kumminkin sittemmin muurattu umpeen.
Tultuaan koppiinsa ja tarkastettuaan minkä näköinen se oli, Balmasjow pitemmittä mutkitta alkoi riisua vaatteensa ja meni tyynesti levolle. Hän vaipui syvään, terveeseen uneen, uupuneena väsyttävästä matkasta ja uuden vankilan häneen tekemistä vaikutelmista. Hänen nuoren, voimakkaan ruumiinsa tempasi valtaansa syvä uni.
Mutta hän ei nukkunut kauvan. Kohta päivän noustua, kun auringon ensimäiset säteet sukelsivat järven laveaan selkään, tuskin vielä kohoten veden pintaa korkeammalle, kopin ovi aukeni ja sisään astui paraatipukuun puettu upseeri, lausuen:
— Herätkää. Kohta teidät telotetaan. Valmistautukaa — — —
Hypäten vuoteeltaan, ymmärtämättä missä hän oli, kuka hänen edessään seisoi, mitä hänelle puhutaan, Balmasjow ensi silmänräpäyksessä, juuri unesta herättyään ei voinut käsittää mitään. Sitte hän yht'äkkiä, ikäänkuin tahtomattaan, aukasi silmänsä selälleen ja koko hänen unensa lensi pois, kuin kädellä pyyhkäistynä,
— hän näki tämän upseerin takana papin, risti käsissään, ja vielä etäämpänä korridoorissa, avoimen oven vieressä, punaiseen paitaan puetun miehen.
Silloin Balmasjow heti ymmärsi keitä nämä olivat ja mitä varten he olivat tulleet, mitä varten heidän oli pitänyt häiritä hänen aamuunensa. Vaijeten, ilman kiirettä hän alkoi pukeutua, tuntien itsensä täysin lujaksi ja levolliseksi.
Kun hän oli valmiiksi pukeutunut kääntyi upseeri hänen puoleensa sanoen:
— Valmistautukaa kuolemaan, tässä on pappi — — — hän antaa teille
Herran ehtoollisen.
Tähän Balmasjow vastasi hiljaisella, lujalla äänellä:
— Kuolemaan minä jo olen valmis — — — Herran ehtoollisesta kieltäydyn.
Kului muutama silmänräpäys. Pyöveli tuli sisään ja kysyi, astuen Balmasjowin luo nuora kädessään:
— Minä tahdon sitoa teidän kätenne, ettekö tee vastarintaa?
