SEIJA TUOKON JUHLAPUHE BIOANALYYTIKKOKOULUTUKSEN 70-VUOTISJUHLASSA 7.9.2023

Julkaisemme tässä lehdessä Seija Tuokon Bioanalyytikkokoulutuksen 70-vuotisjuhlassa syyskuussa 2023 pitämän puheen.

Arvoisat juhlavieraat, hyvät koulutuksen edustajat, bioanalyytikot/laboratoriohoitajat, opiskelijat.

Bioanalyytikkojen koulutus Suomessa alkoi 70 vuotta sitten – tarkalleen 1.9.1953 Helsingissä laboratorioteknillisten apulaisten kurssin nimellä. Tarkoituksenani on kertoa koulutuksen matkasta tähän päivään. Matkaan on liittynyt onnistumisia, mutta myös haasteita. Puhun tästä matkasta historian ja myös omien kokemusteni ja muistiinpanojeni pohjalta. Olen itse valmistunut laboratorioteknilliseksi apulaiseksi 31.1.1960 ja päättänyt urani lehtorina ja koulutuspäällikkönä Turun ammattikorkeakoulussa 2000-vuoden alussa. Sen jälkeenkin olen osallistunut erilaisiin koulutukseen liittyviin projekteihin. Olen näin kulkenut mukana lähes koko koulutuksen historian ajan.

1.9.1953 alkoi yksivuotinen laboratorioteknillisten apulaisten kurssi Säätytalolla Helsingissä. Tutkintonimike on ollut muutoksessa useaan kertaan.

1900-luvun alkupuolella kliininen laboratoriotoiminta oli vielä pienimuotoista, lähinnä käsityötä, jota lääkärit tekivät ja kouluttivat avukseen sairaanhoitajia, apuhoitajia, jopa vahtimestareita. Vuonna 1930 perustettu Marian sairaalan laboratorio lienee Suomen ensimmäinen sairaalalaboratorio. Suomessa siirryttiin vähitellen visuaalisista laboratoriotutkimusmenetelmistä spektrofotometrisiin tutkimusmenetelmiin, joka vaatii laboratoriomenetelmiin perehtynyttä henkilökuntaa.

Varsinaista kliinistä laboratoriotoimintaa aloitettiin toteuttaa Helsingissä Kivelän sairaalassa vuonna 1948, kun Suomen ensimmäinen päätoiminen laboratoriolääkäri F.E. Krusius aloitti tehtävässään. Samaan aikaan alkanutta keskus- ja yliopistosairaalaverkoston kehitystä seurasi laboratorioiden ja niiden palvelujen tarpeen nopea kasvu ja kehitys. Laboratorioihin alettiin hankkia laitteita ja laboratoriotutkimusmenetelmiä kehitetiin. Laboratoriossa oli ammattihenkilöistä kova puute.

Jo vuonna 1946 oli päätetty, että pienempiin laboratorioihin koulutetaan sairaanhoitajia viiden ja puolen kuukauden koulutuksella ja isompiin laboratorioihin koulutetaan erityisiä laboratorioapulaisia. Laboratoriotoiminnan kehittyessä ja monipuolistuessa tämä järjestelmä koettiin kuitenkin riittämättömäksi sekä laadullisesti että määrällisesti.

Vuonna 1951 asetettu komitea esitti tekemänsä selvityksen pohjalta, että alan koulutus tulee aloittaa välittömästi, koska laboratoriotyön merkitys potilaan hoidossa oli lisääntymässä merkittävästi. Komitea ehdotti, että koulutetaan sairaalalaborantteja kuuden kuukauden koulutuksella. Tämän lisäksi järjestettäisiin laboratoriohoitajakoulutus jatkona tälle, kestoltaan yksi lukukausi. Viimeksi mainittu koulutus mahdollistaisi laboratoriohoitajien toimimisen myös osastonhoitajana. Lääkintöhallitus kuitenkin lyhensi koulutuksen pituuden vuodeksi ja tutkinnon nimikekin muuttui.

Useat komiteat olivat kymmenen vuoden ajan pohtineet laboratoriohenkilökunnan koulutustarpeesta ja -mahdollisuuksista. Vihdoin vuonna 1953 asetettiin toimikunta (dos. Krusius, maisteri Leppänen, ylihoitaja Häll, sairaanhoitaja Nieminen), joka sai tehtäväksi koulutuksen toimeenpanon, valvonnan ja kehittämisen. Koulutus alkoi 1.9.1953 Säätytalolla. Opiskelun tavoitteeksi oli kirjattu: perustiedot tavallisista sairaalalaboratorioissa tehtävistä tutkimuksista, suhtautuminen ”oikein” työhönsä ja työympäristöönsä, ”ymmärtämään järkiperäisen työskentelyn merkitys”. Pääsyvaatimukset opintoihin olivat: ikä 19 mutta ei yli 30-vuotias, hyvämaineinen, terve, vähintään keskikoulun oppimäärän suorittanut, alalle soveltuvaksi havaittu. Terveydentilan selvittämiseksi tarvittiin lääkärintodistus sekä silmä- ja hammaslääkärin todistus. Hakijan ikä ja hyvämaineisuus oli todistettava rekisteriviranomaiselta haetulla maine- ja syntymätodistuksilla.

Opetus sisälsi 15 viikkoa teoriaa laboratoriotyöstä, 10 viikkoa sairaanhoidollista opetusta sekä 25 viikkoa käytännön opiskelua laboratoriossa. Vuoden kestävä laboratorioteknillisen apulaisen koulutus valmisti opiskelijat verinäytteiden ottoon sekä yleisimpiin kemiallisten, hematologisten ja bakteriologisten laboratoriotutkimusten suorittamiseen laboratoriosairaanhoitajan valvonnassa ja johdolla. Osa opiskelijoista oli sairaanhoitajan tutkinnon suorittaneita tai tutkinnon loppuvaiheessa olevia sairaanhoidon opiskelijoita, jotka eivät osallistuneet sairaanhoidon opetukseen.

Koulutuksen johtajatar Sirkka Särkkä johti kunnianhimoisesti koulutusta ja seurasi alalle sopiviksi katsomiensa opiskelijoiden menestystä. Hän halusi saada hyvin koulutettua väkeä terveydenhuoltoalan uusiin laboratoriotehtäviin. Sirkka Särkkä tunnettiin tehokkaana, napakkana, vaativana opettajana. Hänen terävät kommenttinsa saattoivat olla huumorin säestämiä, toisinaan pelottaviakin. Hänen oli tapana varoitella, että yksikin huonosti menestyvä laboratorioapulainen voi pilata koko uuden pienen ammattikunnan maineen. Tämä tulisi muistaa potilaiden ja eri ammattikuntien kanssa vuorovaikutuksessa ollessa. ”Kursseille ei rouvia oteta, valtiolla ei ole varaa kouluttaa lastenhoitajia”, kerrotaan hänen sanoneen (lainaan historian kirjoittaja Pekka Hakon tekstiä kirjasta Laboratoriotyön muistoja). Ensimmäisen kurssin päättäjäispuheessa kurssin toimikunnan puheenjohtaja, dosentti Krusius totesi muun muassa seuraavaa: Laboratorioteknillisten apulaisten virkanimike on myös ollut harkittavana, sillä se on hankala ja harhaanjohtava. Toimikunta on ehdottanut virkanimeksi sairaalalaborantti, jota nimikettä Helteen komiteakin käytti.

Koulutuksesta valmistui 25 laboratorioteknillistä apulaista, joista 6 oli sairaanhoitajia. Laboratoriossa oli huutava henkilöstöpula, joten työpaikkoja oli tarjolla kaikille. Laboratorioteknillisten apulaisten asema laboratoriossa uutena ammattiryhmänä oli alkuun kuitenkin haastava, oli ansaittava oma paikka. Tuolloin jo koulutukseen osallistuneetkin totesivat, että koulutus oli liian lyhyt tavoitteiden saavuttamiseksi. Koulutus Säätötalon upeassa ympäristössä oli kaikin tavoin haastava, sillä harjoittelemiseen ei ollut laboratoriota ja välineitä.

Vastaava koulutus alkoi Turussa vuonna 1955 ja Oulussa 1963. Itse aloitin laboratorioteknillisten apulaisten kurssin 1959 ja valmistuin 31.tammikuuta 1960 Turussa. Opintoihin sisältyi 70 t anatomiaa ja fysiologiaa, 60 t bakteriologiaa, 70 t fysiikkaa ja matematiikkaa, 80 t hematologiaa, 70 t fysiologista kemiaa, 90 t orgaanista ja epäorgaanista kemiaa ja 130 tunnin sairaanhoidollinen opintojakso. Todistuksessa oli myös arvosana ahkeruudesta, huolellisuudesta, työtaidosta ja suhtautumisesta työympäristöön.

Laboratorioteknillinen apulainen oli käännös vastaavasta saksankielisestä ammattinimikkeestä ”medizinsche assistentin”. Valtion Rautateillä toimi miehiä, jotka käyttivät teknillinen apulainen -nimikettä. He vaativat, että laboratorioteknillinen apulainen -nimike pitää muuttaa, koska samanlainen nimike voi johtaa siihen, että heidän palkkansa lähtee seuraamaan alemmin palkattujen laboratorioteknillisten apulaisten palkkaa. ”On kohtuullista, että he muuttavat tutkintonimikkeensä.”

Vuonna 1959 tutkinnon nimeksi tuli sitten laboratorioapulainen, jonka ammattikunta itse koki harhaanjohtavaksi, koska apulainen-nimikettä käytettiin myös kouluttautumattomasta työvoimasta. Laboratorioapulaiset suorittivat samoja tehtäviä kuin laboratoriotyöhön erikoistuneet sairaanhoitajat ja osallistuivat myös päivystykseen.

Kun heti ensimmäisten kurssien jälkeen todettiin lisäkoulutuksen tarve, lukuisten yhteydenottojen jälkeen Lääkintöhallitus, jonka alaisuudessa koulutus toteutettiin, ilmoitti, että jatkokurssit on mahdollista järjestää. Ensimmäinen neljän viikon jatkokurssi järjestettiin

Helsingissä ja Turussa 1962, erikoisalana kliininen kemia. Kurssin lopussa oli kirjallinen kuulustelu. Samana vuonna järjestettiin vielä kaksi sytologian kurssia, järjestäjänä Syöpäsäätiö.

Koulutus pitenee, tutkintonimikkeeksi sairaalalaborantti ja sitten laboratoriohoitaja

Lukuvuonna 1963–1964 koulutus muuttui kaksivuotiseksi ja kuului edelleen Lääkintöhallituksen alaisuuteen. Vuonna 1965 tutkintonimike muuttui taas, nyt sairaalalaborantiksi. Myös 1965 perustetussa Helsingin IV sairaanhoito-oppilaitoksessa alkoi sairaalalaboranttikoulutus.

Kesäkuussa 1965 Lääkintöhallitus kehotti kirjeellään sairaalalaboranttikoulutusta antavien oppilaitosten järjestämään kuuden viikon lisäoppijaksoja laboratorioapulaisten kouluttamiseksi laboratoriohoitajiksi. Pääsyvaatimuksena oli laboratorioapulaisen pätevyys, vähintään yhden vuoden hyväksyttävä työkokemus sekä laboratoriohoitajien koulutusohjelman mukaiset tiedot fysiologian, sisätaudin ja kirurgisten tautien sairaanhoidosta.

Samalla annettiin neljän viikon jatkokurssin jo suorittaneille mahdollisuus suorittaa laboratoriohoitajan tutkinto osallistumalla laboratoriohoitajien pätevyyteen kuuluvien fysiologian, sisätautien ja kirurgisten tautien kuulusteluihin. Pääsyvaatimusten edellyttämien tietojen tarkistamiseksi järjestettiin kurssin alussa kuulustelu.

Lisäoppijakson todistuksessa oli maininta: ”Tämän perusteella hänet merkitään koulutettuna laboratoriohoitajana lääkintöhallituksen terveydenhuoltohenkilöstön keskusrekisteriin.” Lisäoppijaksoja järjestettiin Helsingissä kymmenen ja Turussa kolme vuoden 1969 loppuun mennessä.

Lääkintöhallituksen 22.9.1965 antaman päätöksen mukaan Helsingin kaupungin laboratoriokoulun sairaalalinjan oppimäärän suorittaneet merkittiin sairaanhoitotoimen harjoittajista pidettävään luetteloon laboratoriohoitajina.

Keväällä 1971 alkanut kurssi oli ensimmäinen 2,5 vuotta kestänyt koulutus. Koulutus alkoi kaksivuotisena. Opetussuunnitelma muutettiin kuitenkin kesken opiskelukautta kaksi – ja puolivuotiseksi. Koulutusvastuu siirtyi Lääkintöhallitukselta Ammattikasvatushallituksen alaisuuteen 1968 ja samalla siirryttiin kurssimuotoisesta opetuksesta (jossa oli vain 1 kk kesälomaa) lukukausirakenteiseen opetukseen. Käytännössä koulutuksen tuntimäärät eivät kasvaneet, mutta loma-ajat lisääntyivät.

Erikoistumiskoulutukset alkavat, osastohoitajan pätevyys mahdolliseksi. Alkoi myös kolmannen asteen koulutus. Täydennyskoulutuksen tarve kasvoi. Ensimmäinen erikoislaboratoriohoitajakoulutus alkoi Helsingin kaupungin laboratoriokoulussa vuonna 1971. Tämän jälkeen koulutus Helsingissä siirtyi Helsingin IV sairaanhoito-oppilaitoksen erikoislaboratoriohoitajajaostolle. Vastaavaa koulutusta aloitettiin toteuttaa myös muissa laboratoriohoitajakoulutusta antavissa sairaanhoito-oppilaitoksissa. Erikoislaboratoriohoitajan tutkintoon sisältyi hallinnon opetusta ja sen myötä laboratoriohoitajille tuli mahdollisuus hankkia osastonhoitajan pätevyys. Tätä ennen mahdollisuus osastonhoitajan tehtäviin oli vain laboratorioalaan erikoistuneilla sairaanhoitajilla. Tähän aikaan laboratorioiden erikoisalat kehittyivät nopeaa vauhtia ja tarvittiin erikoisalakohtaisia osaajia ja osastonhoitajia (kliininen kemia, hematologia, mikrobiologia, fysiologia, neurofysiologia, histologia ja sytologia jne.).

Alkuun työpaikoilla oli ristiriitaista suhtautumista erikoislaboratoriohoitajien osastonhoitajapätevyyteen, koska siihen asti osastonhoitajan tehtäviä olivat hoitaneet laboratoriotyöhön erikoistuneet sairaanhoitajat. Erikoislaboratoriohoitajien piti taas lunastaa paikkansa osaamisen näytöillä. Tässä muodossa erikoistumiskoulutukset loppuivat 1990-luvulla.

Vuonna 1974 sairaanhoito-oppilaitoksissa alkoivat myös kolmannen asteen koulutukset, mahdollisuus suorittaa sairaanhoidon hallinnollinen tutkinto ja sairaanhoidon opettajan tutkinto. Pätevöityäkseen opettajan tehtäviin erikoislaboratoriohoitajat suorittivat sairaanhoidon opettajan tutkinnon ja näin saatiin päteviä oman alan opettajia koulutukseen. Sairaanhoidon hallinnollinen tutkinto mahdollisti hakeutumisen mm. ylihoitajan tehtäviin.

Vuonna 1972 voimaan tulleen kansanterveyslain seurauksena käynnistyivät lukuisat terveyskeskuslaboratoriot. Laboratoriohoitajien tarve kasvoi ja samalla täydennyskoulutustarve. Täydennyskoulutuksia oli menossa koko ajan. Kun kurssi loppui, uusi alkoi. Kurssit olivat usein kahden viikon pituisia ja työantajat osallistuivat kurssin osanottajille koituviin kuluihin. Tämä oli vahvaa osaamisen kehittämisen aikaa, täydennyskoulutusta ja erikoistumisopintoja oli menossa kaiken aikaa, ammattikunta oli sitoutunut itsensä ja oman ammatin kehittämiseen.

Vuonna 1978 laboratoriohoitajat lisättiin asetuksella sairaanhoitotoimen harjoittajiin.

Valtakunnalliset opetussuunnitelmat ohjasivat koulutusta

Ammattikasvatushallituksen / myöhemmin opetusministeriön johtamat opetussuunnitelmaprojektit laativat valtakunnalliset opetussuunnitelmat, joita noudatettiin ja joiden pohjalta laadittiin oppilaitoskohtaiset opetussuunnitelmat. Näin pyrittiin varmistamaan koulutusten yhteneväisyys. Tämä jatkui vielä, kun siirryttiin ammattikorkeakouluopetukseen, mutta ammattikorkeakoulut päättävät opetussuunnitelmistaan.

Kliininen laboratoriotyö näyttöön perustuvaa jo varhain (1970-luku)

Kliinisessä laboratoriotyössä ja sen myötä koulutuksessa oli itsestäänselvyys, että kaikki toiminta perustuu tutkimusnäyttöön. Kliinisissä laboratorioissa menetelmien ja myös näytteiden otto-ohjeiden käyttöönotto perustui aina laajaan tutkimusnäyttöön (kansalliset ja kansainväliset tutkimukset). Koulutus oli mukana usein näiden tutkimusten toteutuksessa. Tutkimustuloksia tarkasteltiin yhdessä opiskelijoiden kanssa, kun opiskeltiin laboratoriomenetelmiä.

Laboratoriotoiminnan laadunarviointi käyntiin 1970-luvulla

Laboratoriotutkimusten valtakunnalliset ulkoisen laadunarvioinnin kierrokset käynnistyivät 1970-luvun alussa (Laaduntarkkailu Oy, nykyinen Labquality). Koulutus oli alusta alkaen mukana laadunarviointityössä. Tehtiin yhteistyötä ja osallistuttiin laadunarviointikierroksille, jota kautta laboratoriotutkimusten laadunarviointitoiminta tuli tutuksi opiskelijoille ja opiskelijat oppivat lukemaan ja tulkitsemaan laadunvarmistuskierrosten raportteja.

Terveydenhuollossa akkreditoinnitkin käynnistyivät ensin laboratoriossa.

Vuonna 1984 alkaen toteutui asteittain keskiasteen koulunuudistukseen liittyen 4,5-vuotinen peruskoulupohjainen ja 3,5-vuotinen ylioppilaspohjainen koulutus.

Peruskoulun suorittaneet hakeutuivat vuoden kestävälle terveydenhuollon peruslinjalle ja sen jälkeen erikoistumislinjalle. Tarkoituksena oli tasata eroa peruskoulu- ja ylioppilaspohjaisten opiskelijoiden välillä. Ainakin itse koin, että keskiasteen koulunuudistuksessa oli paljon haasteita: peruslinjan opiskelijoilta puuttui riittävä tieto tarjolla olevista erikoistumislinjoista, matemaattisluonnontieteelliset perustiedot osoittautuvat edelleen puutteel- liseksi jne. (bioanalyytikko- ja röntgenhoitajakoulutus).

Vuonna 1987 laki (488/1987) ja asetus (687/1987) ammattikasvatushallituksesta ja sen alaisesta piirihallinnosta tuli voimaan. Sairaanhoito-oppilaitoksista tuli terveydenhuolto-oppilaitoksia. Seurasi koulutuksen yhtenäistämispäätös, jonka mukaan laboratoriohoitajakoulutus siirretään keskusammattikouluista sairaanhoito-oppilaitoksiin. Esimerkiksi Vaasan, Kuopion ja Oulun koulutukset olivat keskusammattikoulussa. Koulutukset haluttiin muiden terveydenhuoltoalan koulutusten yhteyteen.

1990-luvulla alkoi kansainvälinen yhteistyö ja siirtyminen ammattikorkeakouluiksi, laboratoriohoitajista laillistettuja terveydenhuollon ammattihenkilöitä

Vuonna 1992 alkoi kansainvälinen yhteistyö. Ensimmäiset kuusi laboratoriohoitajaopiskelijaa lähtivät opiskelijavaihtoon freemover-apurahalla Iso-Britanniaan ja Irlantiin. Elokuussa 1993 solmittiin Turussa ensimmäinen ICP-sopimus (Inter-University Cooperation Programme) sisältäen opiskelija- ja opettajavaihdon, opetussuunnitelmien yhteisen kehittämisen ja yhteiset intensiivikurssit. Paikalla olivat kaikkien laboratoriohoitajakoulutusta antavien oppilaitosten edustajat. Olimme ymmärtääkseni tekemässä ensimmäistä ICP-sopimusta Suomen terveydenhuolto-oppilaitosten osalta. Sittemmin tilalle tulivat Erasmus-sopimukset. Hyvin pian alkoi myös pohjoismainen yhteistyö Nordplusapurahalla.

Vuonna 1994 laboratoriohoitajat merkittiin laillistettujen terveydenhuollon ammattihenkilöiden joukkoon (Laki 559/1994 ja asetus terveydenhuollon ammattihenkilöistä 564/1994). Tämä tulos syntyi tiukkojen neuvottelujen tuloksena, jossa Suomen Bioanalyytikkoliitolla oli merkittävä rooli.

Vuonna 1992 alkoi ammattikorkeakokeilu Oulun ja Pohjois-Karjalan oppilaitoksissa. Alkoi terveydenhuolto-oppilaitosten siirtyminen ammattikorkeakouluiksi. Bioanalyytikkojen osalta koulutusohjelma ja tutkintonimike oli taas muutosprosessissa. Omien muistiinpanojeni mukaan:

• 1.8.1996 Terveysalan koulutusohjelma, laboratoriotyön suuntautumisvaihto, tutkintonimike: terveysalan ammattikorkeakoulututkinto (laboratoriohoitaja.)

• 1.8.1998 tutkintonimike sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkinto (bioanalyytikko). Suomen Bioanalyytikkoliiton liittokokous päätti nimikkeen muuttamisesta vuonna 1996.

Alkoi ammattikorkeakoulujen vakinaistuminen ja valtion oppilaitokset siirtyivät kuntien omistukseen. Yhteistyö työelämän kanssa, myös yritysten ja yliopistojen kanssa nousi entistä tärkeämpään rooliin, koska ammattikorkeakoululaki ja asetus sitä edellyttivät.

Vuonna 2002 käynnistyivät AMK-jatko-opinnot, nykyiset ylemmät ammattikorkeakouluopinnot. Ammattikorkeakoulu voi järjestää myös erikoistumiskoulutusta, tutkintojen osia sisältävää koulutusta avoimena ammattikorkeakouluopetuksena tai muutoin erillisinä opintoina sekä täydennyskoulutusta. Lisäksi ammattikorkeakoulut järjestävät ammatillista opettajankoulutusta.

Terveydenhuollon toiminnan kannalta pääosassa ovat kliiniset toimijat, jossa myös bioanalyytikoilla on merkittävä rooli. Tutkimukset osoittavat, että vähintään 70 % hoitopäätöksistä pohjautuu laboratoriotutkimusten tuloksiin. Bioanalyytikoilla on oma osaamisalueensa, joka poikkeaa selvästi muista terveydenhuollon ammateista. Sitä pitää vaalia ja kehittää aktiivisesti.

Vaikka käytössä olisivat huippulaitteet, on tunnettava koko prosessi ja toimintaperiaatteet ja käytettävä omaa osaamista ja harkintaa koko laboratoriotutkimusprosessin ajan aina näytteenotosta laboratoriotutkimustulosten antamiseen, jotta potilas saa laatuvaatimukset täyttävät luotettavat laboratoriotutkimustulokset ja oikean hoidon.

Terveydenhuollossa tarvitaan bioanalytiikan osaamista sen eri tasoilla, myös johtamisen tasolla. Ainakin lähijohtamisen tasolla – tarvitaan johtamisosaamisen lisäksi alan substanssin osaajia – kuuluuhan heidän tehtäviinsä myös osallistuminen toiminnan kehittämiseen, toiminnan laadun varmistamiseen ja henkilökunnan osaamisesta huolehtiminen.

Suomessa tehdään vuosittain noin 80 miljoonaa laboratoriotutkimusta/vuosi. Laboratoriodiagnostiikka on nopeasti kehittyvä ala, joka vaatii jatkuvaa, nopeatempoista ammattitaidon ylläpitämistä ja kehittämistä. Uudet tekniikat mukaan lukien digitalisaatio on osa jokapäiväistä työtä. Siksi on tärkeää, että bioanalyytikoille mahdollistetaan jatkuva, vähintään lainsäädännön edellyttämä, täydennyskoulutus, mahdollisuudet erikoitumisopintoihin ja oman tieteenalan jatko-opintoihin ja sitä kautta kliinisen laboratoriotyön ja oman työn ja tieteenalan kehittämiseen.

Onnittelen 70-vuotiasta bioanalyytikkokoulutusta. Toivotan menestystä bioanalyytikkokoulutukselle, kouluttajille ja bioanalyytikoille tärkeässä työssänne. Bioanalyytikko-opiskelijat, valmistutte mielenkiintoiseen ammattiin, ottakaa tehtäväksenne huolehtia bioanalyytikon ammatin ja koulutuksen kehittämisen myös tulevaisuudessa.

Lainaan loppuun erään laboratoriohoitajan sanomaa kirjassa Laboratoriotyön muistoja: ”Laboratoriogeeni ei häviä maailman myllerryksessä.”