FAKTA Sanni Salminen – syntynyt 21. elokuuta 1989 Äänekoskella – N17-sarjan SM-hopeaa kolmiloikassa ja SM-pronssia pituushypyssä vuonna 2006 – voitti MTV3:n Mallikoulu-kilpailun vuonna 2006 – tekee edelleen mallintöitä – valmistuu pian graafiseksi suunnittelijaksi Metropolia-ammattikorkeakoulusta – töissä Mozo-mainostoimistossa – tekee töitä lisäksi freelancer-graafikkona – asuu Helsingin Pitäjämäessä – Tampereella asuva poikaystävä
NOPEAT Maaseudun rauha vai city-elämä? – Ehkä tällä hetkellä city kuitenkin. Maalla on kiva käydä, mutta tämän hetken elämäntyyli ja työ ovat kaupungin puolella. Arvot ovat edelleen samat kuin maalla asuessa, kaupungissa täytyy kuitenkin mukautua hektisempään menoon ja pysytellä vauhdissa mukana. Mansikkamaa vai catwalk? – Kyllä sitä kaipaa välillä pois täältä vilinästä, joten vastaus painuu mansikkamaan puolelle. Ehkä tuo sana mansikka kuulostaa itsessään myös hyvältä? Piikkarit vai korkokengät? – Oma naisellisuus vanhemmiten tullut paremmin esiin, joten mielikuva-ajatuksena korkokengät – vaikken niitä käytäkään muuten kuin hommien puolesta. Toisaalta sitä huhkii paljon salillakin. Otetaan molemmat. Ilpo Vesterinen vai Laila Snellman? – Ei mitään Lailaa vastaan, mutta Ilpo. Hänen kanssaan on tullut oltua tekemisissä lähes kymmenen vuotta. Tuohon aikaväliin mahtuu jos monenmoisia mielekkäitä muistoja ja ajatuksia urheilun parista. Suunnittelu vai toteutus? – Toteutus. Olen käytännönläheinen, ja haluan päästä tekemään. Toki suunnittelu on jo itsessään osa toteutusta ja sen vuoksi tärkeä elementti. Luovuus vai tehokkuus? – Luovuus. Töissä täytyy tietysti olla tehokas, mutta jatkuva liukuhihnameininki syö ihmistä.
Liian ujo tyttö Hietamalta Vuoden 2006 Mallikoulu-voittaja Sanni Salminen elättää itsensä nykyisin graafisena suunnittelijana. TEKSTI: TERHO VUORINEN KUVAT: LARI HEIKKILÄ
A
suin koko lapsuuteni ja nuoruuteni Hietamalla, kunnes tulin ylioppilaaksi ja muutin Riihimäelle opiskelemaan vuonna 2008. Seuraavana vuonna jatkoin toiseen kouluun Helsinkiin. Kotona maalla meitä oli viisi lasta, joista olen toiseksi nuorin. Me kolme nuorinta olimme paljon yhdessä. Vieressä asuneilla isäni vanhemmilla oli joskus karjaakin, muttei enää minun aikanani. Emme ole viljelijäperhe, mutta perunaa sun muuta oman maan mansikkaa on kotona aina kasvatettu. Äidin isällä oli myös suomenpystykorvien kennel, josta ns. perintönä kasvatettiin meilläkin useita pystykorvia. Olen kiitollinen, että olen saanut kasvaa maalla turvallisessa ja rauhallisessa ympäristössä. Minulla oli aina piirustusvihko mukanani. Mummon kanssa kävin posliinimaalauksessa. ALA-ASTEELLA en ollut vielä niin ujo, halusin olla esillä. Tilanne muuttui, kun tulin murrosikään ja siirryin kyläkoulusta Hiskinmäelle yläasteelle. Muutuin epäsosiaalisemmaksi ja eristäydyin muista – olin tosi vaikea murkku. Nuoruus toi omat haasteensa, siinä oli itsellä paljon läpikäymistä. Onneksi on ollut hyviä ystäviä ja luokkakavereita, joiden kanssa on voinut pitää yhtä. Edelleenkin on tullut pidettyä välillä yhteyttä vanhoihin tuttaviin. Yksi tärkeimpiä ystäviäni, johon tulee oltua nykyään enemmän yhteydessä on Anna-Kaisa Korjonen, jonka kanssa olem-
me tunteneet ala-asteelta saakka. Anna-Kaisa on jaksanut pysyä vierelläni, vaikka mitä tuli. Harrastin yläaste- ja lukioaikoina yleisurheilua ÄU:ssa. Meillä oli tiivis tyttöporukka, jonka valmentaja Ilpo Vesterinen sai kestää monenmoista kiukunpurkauksista hurraahuutoihin ja ilonkyyneliin, kun treenattiin ja kierrettiin yhdessä porukalla kisoja ympäri Suomea. EN TIENNYT mallimaailmasta mitään keskellä maaseutua asuessa. Minua ruokittiin ajatuksella lähteä mukaan Mallikoulu-kilpailuun, vaikka olin niin ujo. Lähdin kuitenkin – ja voitin! Kaikki olivat täysillä mukana tukemassa, niin koulukaverit kuin opettajatkin. Voiton jälkeen lukiota oli jäljellä vielä kaksi vuotta, ja kilpaurheilu jäi vähemmälle, kun aloitin opiskelut. Liiat lihakset eivät olleet mallintöissäkään hyväksi. Urheilusta ei olisi tullut ammattia, mutta elämäntapana se on pysynyt edelleen. Olen edelleen kirjoilla mallitoimistossa, mutta tänä vuonna opintojen ja graafisten friikkuhommien vuoksi se on jäänyt vähemmälle. Monta vuotta meni mallintöiden parissa reissatessa pääosin ulkomailla. Täytyy kyllä osata arvostaa sitä, että sain mahdollisuuden nähdä maailmaa ja saada kokemuksia muualtakin kuin pienestä metsäkylästä hirvien ja karhujen keskeltä. NYT TUNTUU, että alan jo olla liian vanha malliksi. Ehkä tilalle on tullut enemmän nykyiseen elämäntilanteeseen
oikealta tuntuvia asioita, toisenlaisia arvoja ja periaatteita. Menen sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Toisaalta koen myös, että en ole luonteeltanikaan ollut siihen hommaan luontaisesti tarpeeksi ulospäinsuuntautunut. Pelkkä ulkonäkö alalla ei riitä, täytyy olla jatkuvasti skarppina ja osata vetää small talkia. Itse olen enemmän tyyppiä, joka avaa suunsa vain, kun se on tarpeen. Vaikka en edelleenkään ole sieltä sosiaalisimmasta päästä, henkinen kasvu on ollut jatkuvaa. Koko matka on ollut itsensä kanssa kasvamista sen jälkeen, kun maailmalle lähti. Ja matka jatkuu edelleen. NYKYÄÄN SITÄ osaa arvostaa enemmän pieniä asioita, näkee selkeämmin ympärilleen. Kun pystyy olemaan aloillaan oman itsensä kanssa, pystyy myös antamaan muille itsestään enemmän. Graafinen puoli on kiinnostanut aina, ja urani on mennyt melkeinpä itsestään enemmän sille puolelle. On hienoa, että voi inspiroitua, kehittyä ja luoda omaa juttuaan. Yritän käydä Äänekoskella kerran kuussa, mutta aina ei ehdi. Sisarukset ovat kaikki omilla teillään töiden ja opiskelujen parissa. Kotona Hietamalla mummo asustelee naapuritalossa. On ihanaa päästä taas jouluna käymään Hietamalla ja kokoontua yhdessä juhlapyhien viettoon.