Teksti: Marjo Steffansson – Kuvat: Max Steffansson
Jaana Tani
Oikeudenmukaisuuden puolesta Kun täyttää viisikymmentä, ei tarvitse ajatella, miltä näyttää tai mitä muut ajattelevat. Nuorempana oli herkempi ja antoi joutavien asioiden vaivata päätä. Pariskunta Tani juhlii satavuotisjuhliaan perhepiirissä. Jaanan 50-vuotispäivänä on kalenteriin merkittynä työpalaveri. ”Kai mä saan töihin tulla?” On huikeaa täyttää 50 vuotta huikeassa paikassa: Äänekoskella. JAANA SYNTYI keskiviikkona 16. joulukuuta. Kello oli tarkasti ottaen 16.04. Tehtaan pilli ilmoitti juuri aiemmin päivävuoron päättymisestä. – Pilli törähti, ja meikäläinen tuli maailmaan. Varhainen lapsuuskoti oli Piilolanniemessä Rakel-mummon yläkerrassa. Samassa huushollissa asui myös mummon sisar Tyyne, neiti-ihminen. Myöhemmin Siirtolan perhe muutti Pukkimäellä sijaitsevaan aravataloon, pian rakennettavan uuden lukion naapuriin. – Olin mummon ja Tyynen tyttö. Jälkeenpäin ajatellen tämä kaksikko saattoi olla meidän pelastus. Piilolanniemi on henkinen kotini, mutta Pukkimäki on lapsuuden maisema. Perheeseen kuului äidin ja isän lisäksi kolme vuotta nuorempi pikkuveli Tommi. Jaanan ollessa kymmenen äidin ja isän yhteiselo päättyi eroon. Lapset jäivät yksinhuoltajaäidin kasvatettavaksi. Lapsuus oli taloudellisesti tiukkaa, ja äiti hankki myyjänä elannon pöytään. – Isä oli sähkömies. Isästä ei ole käytännön mielikuvaa, sillä hän ei ollut elämässämme eron jälkeen läsnä. Lustigissa ei ollut pappaa, enkä muista, että Rakelin ja Tyynenkään isästä olisi koskaan ollut puhetta. Kun ei ollut miehiä vaikutuspiirissä, niin ei oikein tiennyt, mitä isät tekevät. 1970-luvulla elämä avioeroperheessä oli silmätikkuna olemista. Pienellä paikkakunnalla isän alkoholismi oli myös leimaavaa. – Koulussa huomasi ilmapiirin, että ei noista lapsista oikein mitään voi tulla. Tai että niistä tulee samanlaisia, yksinhuoltajia ja alkoholisteja. Oli olo, että me ollaan huonoa porukkaa. Kaikesta huolimatta lapsuuteni oli onnellinen, ja äiti oli meille rakas. Äiti meni uudelleen naimisiin ollessani 15-vuotias. Sain toisen pikkuveljen, nyt tennistä ammatikseen pelaavan ja tennisvalmentajana toimivan Martin Rämmalin vuonna 1980. Jaana tykkäsi käydä koulua, ja se näkyi hyvinä arvosanoina. Oppia ja taitoja ei haettu vain kirjoista, sillä käytännön hommat piti opetella kantapään kautta. – Opin paikkaamaan pyörän renkaan jo ihan pienenä. Perinteisen ydinperheen puuttuminen sai halun edetä oikeassa järjestyksessä: ensin opiskelen, saan töitä, asetun aloilleni ja sitten vasta on perheen vuoro. Jaana astui Hiskimäen yläasteen ovesta sisään vuonna 1977. Kuusi vuotta myöäKs
| 97
· 2 0 14
hemmin Jaana painoi päähänsä ylioppilaslakin. Koulun nurkat tulivat tutuksi kuudessa vuodessa, mutta aavistaa ei voinut, että hän olisi jonain päivänä lukion rehtori. – Sen tiesin jo silloin, että Äänekoski on paikka, jossa haluan elämäni taivaltaa. Ymmärsin, että pitää käydä opiskelemassa, jotta voi palata takaisin. Se, että olen nyt tässä, on monien vaiheiden summa. TÄSSÄ KOHTAA tarinaa päästään Erkkiin. Leena Tani, Erkin äiti, tuleva anoppi, oli Jaanan äidinkielen opettaja yläasteelta alkaen. – Kun minusta tuli äidinkielen opettaja, ajattelin, että olisi tosi ihanaa, jos voisi jatkaa Leenan työtä hänen eläköitymisensä jälkeen. Haaveeni oli hakea kotilukioon töihin. Aina ei käy kuin haaveillaan. Leena sairastui syöpään ja ennätti kuolla, ennen kuin jäi eläkkeelle. Äänekosken lukio oli mielettömän hyvä paikka jo silloin, ja tekemisen meininki oli kova. Ensimmäinen työpaikka oli Pihtiputaan lukiossa äikän opena, ja Erkki tuli perässä, kun valmistui luokanopettajaksi. Neljä ensimmäistä lastamme syntyi Pihtiputaalla. Jyväskylän lyseo haki äidinkielen opettajaa, paikka aukesi ja perhe muutti Äänekoskelle. Myös Erkki sai töitä Koskelta. Lapsia syntyi vielä kaksi lisää. Vauhti oli kova, sillä Tanit kasvoivat kahdeksassa vuodessa kuuden pään verran. Erkki hoiti kotona lapsia, ja Jaana teki töitä. Se oli heille sopiva työnjako. Jaanan kertoman mukaan Erkki on täydellinen koti-ihminen, sellainen kuin jokaisen isän soisi olevan. Mutta: kuinka tämä Erkki tuli kuvioon? Nyt on palattava ajassa taaksepäin: – Erkki oli samassa venäjän ryhmässä jo yläasteella, ja lukiossa päädyimme samalle luokalle. Erkin sanojen mukaan hän yritti kiinnittää huomiotani itseensä jo yläasteella ja vasta lukion kakkosella valaistuin. Potkiaisnäytelmässä Erkki oli ruma abinpoikanen ja minä hyvä haltija. Näytelmä päättyi suudelmaan, ja Terholla (Vuorinen) oli hyvä idea, että kun esirippu avataan uudelleen, niin suudelma jatkuu. Sitten nämä verhon veivaajat keksivät, että kohtaus jatkuu ja jatkuu ja verhoja avattiin ja suljettiin useaan eri kertaan – ja me suudeltiin. Erkki muistaa, että olisi oikeasti halunnut pussailla, mutta minä vaan tarjosin poskea. Siitä se lähti. Vuosi oli 1982. Elämä Erkin rinnalla on ollut parasta,
mitä on voinut tapahtua. – On ihana asia, kun ei tarvitse arvuutella tai selitellä. Tuntuu kummalliselta, että voisi kyllästyä siihen, että toinen on liian tuttu. Ei ollenkaan, päinvastoin. On onni, että on saanut rinnalleen samanhenkisen puolison, jolla on samanlainen ajattelutapa. Jos minä haluan mennä, niin Erkki haluaa olla kotona eikä tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että harrastan, olen töissä iltamyöhään tai osallistun politiikkaan. Me tuemme toinen toisiamme kaikessa. Tämä on ollut aivan huikeata elämää. JAANA SUHASI kuusi vuotta nelostietä edestakaisin, kunnes Koulunmäen yläasteen rehtorin paikka tuli avoimeksi 2000-luvun alussa. Hän suoritti kouluhallinnon keskimmäisen arvosanan, joka oli pätevyysvaatimuksena. – Menin viimeiseen tenttiin, kun haluaika päättyi. Ensin paikkaan valittiin toinen henkilö, ja kun hän ei ottanutkaan paikkaa vastaan, puhelimeni soi. Pesti oli vuoden määräaikaisuus. Paikka tuli auki uudestaan, ja sain sen. Äikänopena oleminen on ihan parasta: olen ilmaisun ihminen ja rakastan puheviestintää. Mutta, tämä rehtorin homma se vasta hienoa on, kun pystyy auttamaan kouluyhteisöä, opettajia, muuta henkilöstöä ja oppilaita. Voi järjestellä ja organisoida perustaa. Olen organisaattori ja kanaemo samassa paketissa. Koulunmäellä kului yhdeksän vuotta ja sitten haave toteutui eli paluu kotilukioon ja vieläpä rehtoriksi. Jaana sanoo tämän päivän lukio-opiskelun olevan hyvää, eikä sitä kannata verrata entiseen. Lukiokoulutus on muuttunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana radikaalisti. – On huikeaa, että täällä on vielä muutama lukioaikainen opettajani. Nykyinen lukio on hyvä. Nuorilla on vapaus valita ja suuntautua. Kaikkien tarvitse mennä samassa putkessa. Nykysysteemiä voisi toki uudistaa, ei kuitenkaan vanhan suuntaan. Uudistusta yritettiin tuntijakoa muuttamalla. Mutta siitä tuli aivan torso eikä siinä tapahtunut juuri mitään. Nykykoulu on juuri oikeanlainen, niin peruskoulu kuin toinen aste. Lapsi ja nuori on keskiössä, ja me kuuntelemme, mitä nuorella on sanottavaa. Otetaan huomioon ja tehdään yhteistyötä siten, että aikuinen on työnjohtaja. Koulumaailmassa ei pärjää ilman huumorintajua, joustoa ja pilkettä silmäkulmassa.
Rehtorin on pitänyt pysyä yllättävien käänteiden mukana ja perässä. Ensin suunniteltiin pientä pintaremonttia ja tehtiin piirustus jos toinenkin. Pian terveysviranomaiset totesivat lukiorakennuksen sisäilmaltaan huonoksi. Vuosi sitten talolle luettiin madonluvut, ja lukion piti siirtyä väistötiloihin syyslukukauden alkaessa. Vaan toisin kävi. –Pienessä ajassa on tapahtunut paljon, ja tapahtumien tullessa eteen on pitänyt muuttaa suunnitemaa ja myös ajatustaan. Työtunteja on hukattu suunnitellessa jotain sellaista, mikä ei koskaan toteudu. SYKSYLLÄ 2007 seisahtui veri. Tommi-veljen itsemurha tuli järkytyksenä. – Tommi on mun ressukkaveli. Samoista lähtökohdista lähdettiin, ja toiselle kävi huonosti. Tommin elämä sisälsi vääriä valintoja, vääriä ihmisiä - kaikki meni väärin. Isosiskona yritin varjella Tommia, mutta aikuisena se oli mahdotonta. Syvällä sydämessä on sellainen olo, etten pystynytkään vahtimaan 190-senttistä pikkuveljeäni. Tommin kuolema oli käännekohta elämässä. Tajusi, että pitää katsoa ympärilleen ja kuunnella läheisiään. Tommi oli meidän elämässä läsnä tiiviisti, ja hänen kuolemansa on perheemme yhteinen murhe. Pian viisikymmenvuotias Jaana halusi, että kuva otetaan Äänekosken hautausmaalla Tommin haudalla. Jaana toivoi otettavan myös sellaisen kuvan, jossa on, yllätys, yllätys: Erkki. – Erkki on mun kylkiluusta, Jaana sanoo ja katsoo puolisoaan rakkaus silmissä loistaen
X+1 Rakastaa: Erkkiä ja lapsia Inhoaa: Tekopyhyyttä Henkilö: Meijän Erkki Eläin: Pikkuveljen koirat Ruoka: Perunasalaatti ja homejuustopiirakka Juoma: Kahvi Kirja: Tuntematon sotilas Elokuva: Kahdeksan surmanluotia Musiikki: Eppu Normaali Paikka: Koti ja Äänekoski Motto: Pidetään huolta toinen toisistamme.
13