Emmi-Inkeri Rimpilä
Muuttolintu
A
Emmi-Inkeri Rimpilä syntyi 30 vuotta sitten Mämmellä. Muutama viikko sitten Emmi-Inkeri palasi lähes juurilleen, uusi koti löytyy nyt Mustastaniemestä. – Meillä oli Kevätlahdessa omakotitalo. Pienenä tykkäsin touhuta eläinten kanssa, meillä olikin lampaita, hanhia, kanoja, koiria ja kissoja sekä oma poni, EmmiInkeri kertoo. Emmi-Inkeri kasvoi luonnon keskellä, pienenä tongittiin metsässä ja leikittiin puron varrella. Perheestä löytyi myös isosisko ja -veli, mutta Emmi-Inkeri oli iltatähti. – Kun olin 14, vanhemmat erosivat ja muutin äidin kanssa Lapinlahdelle, jossa jo sisko asui miehensä kanssa. Aluksi oli tietenkin ikävä Äänekoskea, mutta ikävä karisi nopeasti. Lapinlahdella ihmiset olivat niin erilaisia, ensimmäisenä koulupäivänä oppilaat tulivat juttelemaan ja heti sai kavereita. Lapinlahti oli pieni paikka; 8 000 asukasta jakautunut laajalle alueelle. Mutta Emmi-Inkeri tykkäsi. – Asuttiin äidin kanssa pienessä mummonmökissä. Eläimetkin tulivat mukana, koira, kissa ja poni. Peruskoulun jälkeen Emmi-Inkeri ei halunnut mennä tavalliseen lukioon. Oli onnenpotku, että Lapinlahdelta löytyi kuvataidelukio. – Mun sisko oli siellä opettajana, ja koulun käytävillä liikkui hurjia huhuja siitä, onko sisko mun äiti vai sisko. Sen verran oli ikäeroa, Emmi-Inkeri nauraa. Lapinlahden nuorisoteatteri perustettiin, ja sisko patisti Emmi-Inkeriä lähtemään mukaan. Ujo tyttö uskaltautui kokeilemaan ja jäi kerrasta koukkuun. – Tehtiin erilaisia näytelmiä ja musikaaleja. Viimeinen oli Hair, joka oli ollut sellainen pitkän tähtäimen unelma, oikein huipentuma jossa oli mahtavaa saada olla mukana. Parin vuoden ajan ohjasin varhaisnuorisoteatteria Enni Kokkosen kanssa. Teatteri oli Emmi-Inkerin elämässä kova juttu. Niin kova, että lukion jälkeen tyttö päätti suunnata Portaanpään Kristilliseen opistoon vuoden kestävälle teatterilinjalle. – Ajattelin silloin, että siitä voisi tulla vaikka ihan ammatti. Pyrin Teatterikorkeakouluunkin sisälle, mutta kun en päässyt niin lannistuin enkä enää hakenut uudestaan. Kun Teatterikorkean ovet eivät auenneet, Emmi-Inkeri otti vastaan toisen hakuvaihtoehdon; Ingmannin käsi- ja taideteollisuuden. Siellä oli alkanut vuosi aikaisemmin uusi suuntautumisvaihtoehto, kuva- ja mediataide josta valmistui kuva-artesaaniksi. Koulusta löytyi kaikkia taideaineita laidasta laitaan; valokuvausta, kuvataidetta, maalaamista, piirtämistä, performanssia, äKs
| 54
· 2 013
tilataidetta.. – Valokuvaus on ollut aina sellainen sydämen asia, siitä tykkäsin. Vaikka niin tykkäsin monesta muustakin aineesta. Performanssit myös kiinnostivat. Olin perustajajäsenenä Paahtamo taide- ja kulttuuriyhdistyksessä, joka perustettiin aloittelevien taiteilijoiden toimesta. Paahtamo järjesti kulttuuriklubeja ja poikkitaiteellisia festivaaleja. Siinä sitten innostuin tekemään myös performansseja. Emmi-Inkeri on vuosien aikana ehtinyt tekemään jos jonkinlaista performanssia. Kuopiossa asuessaan Emmi-Inkeri oli tekemässä taidepläjäystä nimeltään Morsiamen kuolema. Kyseessä oli juuri Tampereella avautuneen taidegallerian avajaiset. Emmi-Inkeri tanssi ja lauloi improvisoidusti baarin katolla, samaan aikaan kun bändi soitti galleriatilassa. Performanssissa Emmi-Inkeri mietti naiseuden eri rooleja. – Kyllähän se on rikastuttanut elämää. Nyt ovat performanssit jääneet vähän taka-alalle, mutta eihän sitä tiedä mitä tässä vielä keksii. Paahtamo vei Emmi-Inkerin järjestämään festivaalia myös Sloveniaan. Siinä oli vain sellainen ongelma, että EmmiInkeri oli ehtinyt ennen reissua hankkia rotan. – En saanut Pekka-rotalle hoitopaikkaa, joten otin sen mukaan. Siellä se kulki joka paikassa mukana, välillä takin hihassa ja välillä vieressä. Sloveniasta jatkettiin kaverin kanssa reilaamaan, ja Pekka tuli mukana. Koulussa eräs opettaja sanoi Emmi-Inkerille, että ”sinusta ei Emmi koskaan tule taidemaalaria”. – Siitähän mä kimpaannuin, ajattelin ruveta vapaaksi taiteilijaksi ja vaan maalata tauluja. Muutin sitten Kemiönsaaren saaristoon, sellaiseen kartanoon Dragsfjärdiin. Siellä tuli kyllä maalailtua, ja maalailtua vielä vähän lisääkin. – Saman opettajan tunnilla maalattiin kerran elävää mallia, ja minä maalasin sitten takaapäin. Opettajan mielestä olin onnistunut maalaamaan mallin takapuolen niin hyvin, että hän sanoi minusta tulevan pyllimaalari! Vapaata taiteiljaelämää ei Emmi-Inkeri ehtinyt kauaa viettämään. Päässä oli syntynyt ajatus, että tällä maalaamisella ei taida ihan elää, joten Emmi-Inkeri oli hakenut kouluun Toivalaan opiskelemaan luontoyrittäjyyttä. – Opiskelin sitä puoli vuotta tai jotain, tein harjoittelujakin ajamassa Luostolla turisteja poroilla. Mutta siinä oli jotenkin sellainen meininki, että luonnon ehdoilla viedään turisteilta rahat eikä se tuntunut yhtään omalta jutulta. Emmi-Inkeri sai harjoittelupaikan Helsingistä Taidehallilta, jätti koulun kesken ja muutti Kolmannelle linjalle Kallioon. – Helsingissä tuli sellainen olo että
teksti ja kansikuva Tilda Hopia - kuva Emmi-Inkeri Rimpilä
s. 3.8.1982 Äänekoskella paluumuuttanut Äänekoskelle tytär ja avopuoliso, kaksi koiraa siellä oli ihan liian korkeita taloja. Mietin, että missä täällä on metsä. Sitten oli tultava takaisin Äänekoskelle vähän latailemaan akkuja. Emmi-Inkeri aloitti valokuvauksen opinnot Jyväskylässä. Kouluun piti tehdä harjoittelutyö, ja Emmi-Inkeri meni kysymään Sisä-Suomen Lehdestä, josko sinne voisi tehdä jotain kuvaushommia. – Sinne se sopi, ja sitten jo kysyttiin, että voisinko kirjoittaa jutunkin siinä samalla. Sitte oli jo sellainen meininki, että menin sinne avustajaksi ja sitten kesätöihin. Kirjoittaminen on aina ollut Emmi-Inkeriä lähellä. – Kirjoittelin runoja ja päiväkirjaa. Ylioppilaskirjoituksissa ei ollut muuta tavoitetta kuin äidinkielessä, ja siitä kirjoitinkin Laudaturin. Musiikkiharrastus alkoi jo, kun Emmi-Inkeri asui Kuopiossa ja opiskeli kuva-artesaaniksi. – Meillä oli näyttely, johon tein äänitaideteoksen. Siitä tuli sitten sellainen olo, että musiikki alkoi enemmän kiinnostamaan ja nousemaan esiin. Lauloin vuoden Kuopion konservatoriossa ja haaveilin musiikkialan opinnoista. Äänekoskella Emmi-Inkeri löysi netistä artistivalmennuksen Ikaalisissa. Selvisi, että Emmi-Inkerin äidin miesystävä oli ollut oppilaitoksessa opettajana. – Hän kertoi, että arvasi minun löytävän koulun ilman häntäkin. Menin sinne ja tein siellä Äitiemme rukoukset -nimisen sinkun. Vähän aikaa sitten päivänvalon näki myös Emmi-Inkerin laulama levy, EmmiInkeri & Könninkäiset: Puuankka. – Ari Keskinen etsi Muusikoiden.netissä laulajaa. Hän oli 20 vuotta sitten tehnyt pojalleen lastenlauluja, jotka halusi nyt tallentaa. Lähetin Arille ääninäytteen ja Aria kiinnosti yhteistyö. On aika jännää, kun nyt voi mennä Spotifyyn, kirjoittaa oman nimen ja sieltä tulee koko albumi kappaleita. Lavalle ei Emmi-Inkerillä ole kauhea ikävä, tai ainakaan laulamaan. – Se on niin oma maailmansa. Siellä on kuitenkin ihan yksin. Teatterissa on helpompi esiintyä, kun on roolissa, laulamassa on puhtaasti omana itsenään ja vielä kun esittää omia kappaleita. Se on aika pelottavaa, siinä miettii tuleeko lynkatuks. Lavalle kävellessä on aina vähän sellainen olo, kuin olisi menossa hirttolavalle. Valokuvausuran alussa Emmi-Inkeri kuvasi filmille. – Lukioaikana kehitettiin itse mustavalkofilmit pimiössä. Se oli maaginen juttu, kun sai itse kehittää ja nähdä miten kuva ilmestyi kehitteestä. Se oli vähän erilaista kuin nykyaikana. Filmijärkkäri on jäänyt pitkäksi aikaa pölyttymään, kun Emmi-Inkeri on suosi-
nut digikameraa. Tai ei kai voi sanoa pölyttymään, kun avopuoliso on innostunut kuvaamaan vanhalla filmikameralla. Emmi-Inkeri on työstänyt paljon alastomia omakuvia. Alastomuus kiinnostaa, koska silloin ihminen on luonnollisimmillaan, sekä myös persoonattomillaan. – Vaatteet tekevät tietyn roolin ja niillä voi antaa itsestään erilaisen kuvan. Niillä voi häivyttää tai korostaa piirteitä itsessään. Omakuvien tekeminen lähti liikkeelle, kun Emmi-Inkeri opiskeli valokuvausta Jyväskylässä. – En muista mikä ajatus siinä oli päällimmäisenä. Musta tuntuu, että kun katson peiliin, nään eri ihmisen kun silloin, kun katson itseäni kuvasta. Kuvassa näen iteni aidoimmillaan. Sitä kautta voi tutkia itseänsä. – Mä olen sellainen vähän impulsiivinen haaveiden perässä eläjä, haluan toteuttaa ne. Artistivalmennuksen aikaan Emmi-Inkeri tapasi tulevan avopuolisonsa. – Rakkaustarina alkoi Suomi24:lta netistä. Kolmansilla treffeillä Juha alkoi puhumaan vesisynnytyksestä, kuudensilla treffeillä puhuttiin kihloista ja kahdeksannilla treffeillä Juha jo kosi ja me mentiin kihloihin. Juha oli tehnyt hienon tuohisormuksen, Emmi-Inkeri muistelee. Tuore kihlapari etsi ensin Ikaalisista asuntoa. Viikko kului homeisessa omakotitalossa, josta oli päästävä heti pois. – Juhalla oli vielä 25 neliön mummonmökki vuokralla, jonne minä ja koirat muutimme. Siinä oli aika tiivis tunnelma. Sitten Tampereelta löytyi asunto, Emmi-Inkeri tuli raskaaksi ja nyt Tuutikki on jo vuoden. Aika menee nopeasti. – Kaverille puhuin jo ennen Juhan tapaamista, että nyt täytyisi etsiä hyvä isäkandidaatti. Mä en ole koskaan ollut mikään ihanaa vauva ihanaa -ihminen, suoranaista vauvakuumetta ei ollut mutta tietenkin ikä tekee jo tehtävänsä. Tampere oli Juhalle lempipaikka, ja Emmi-Inkerikin kotiutui. Mutta kun kaverit ja sukulaiset olivat kaukana, niin välillä oli aika yksinäistä. – Käytiin pientä keskustelua Äänekoskelle muuttamisesta, ja sovittiin että etsitään 50 kilometrin säteellä Äänekoskesta paikkaa. Sitten Juha pääsikin Suolahteen töihin ja isän avustuksella yksityisiltä markkinoilta löydettiin tämä asuntokin. Nyt ainakin sukulaiset ovat lähellä, jos tarvitsee lastenhoitoapua. Äitikin asuu 800 metrin päässä, Emmi-Inkeri nauraa. – Otin jo yhteyttä teatteriikin, kun porukkahenkeä ja tekemisen meininkiä on ikävä. Olen elämäni aikana muuttanut yli 20 kertaa. Arvoitukseksi jää, montako muuttoa on vielä jäljellä. Olen vähän liikkuvaista sorttia.
13