FAKTA Anne-Maria Kuopio – syntynyt 16.4.1959 Äänekoskella – neurologian erikoislääkäri – kirjoittanut runoja ja novelleja, artikkeleita ja oppaita Parkinsonin taudista sekä tehnyt kirja-arvosteluja Suomen Lääkärilehteen – esikoisteos Etanadynamiittia (2008) – asuu Jyväskylässä Holstin omakotialueella miehensä kanssa, kolme aikuista lasta
NOPEAT Runot vai novellit? – Novellit. Ne onnistuvat välillä kiteyttämään jotain olennaista elämästä ja ihmisestä. Päiväkirjan pitäminen vai väitöskirjan tekeminen? – Päiväkirjan pitäminen. Tutkimusaiheen pitäisi olla todella intohimoja herättävä, ehkä sitten voisin ajatella ryhtyväni tutkijaksi. Energiani ei kyllä nykyisin riitä kuin tapahtumapäiväkirjan pitämiseen. Äidinkieli vai vieraat kielet? – Äidinkieli. Olen aina rakastanut suomen kieltä. Jopa tajunnanvirtatekstissäni ovat pilkut paikallaan. Kirjeiden kirjoittaminen vai sähköinen viestintä? – Kirjeiden kirjoittaminen. Olisi hauskaa, jos edelleen olisi tapana kirjoitella kirjeitä. Niihin liittyy niin paljon mukavaa: kirjoittaminen, postitus, odotus, avaamisen jännitys, kirje esineenä. Voimistelu vai kuorolaulanta? – Kuorolaulanta. Yhdessä laulaminen on mukavaa. Meillä on kotona aina laulettu, nykyisin lähinnä jouluna, juhannuksena ja syntymäpäivillä.
20
Ujo tyttö vaihtoi päiväkirjan novelleihin Neurologian erikoislääkäri Anne-Maria Kuopio muistelee, kuinka yläasteella oli häpeällistä menestyä koulussa. TEKSTI: LAURA LILIENKAMPF
A
suin neljä ensimmäistä vuottani KOP:n talossa, kolmannessa kerroksessa. Vanhempani valittivat asunnon olevan kylmä, mutta minä en muista sellaista. Muistan, kun tiskasin innokkaasti astioita, leikkasin haavan sormeeni ja naapurin täti auttoi minua saamaan pääni pois porraskaiteiden pinnojen välistä. Joskus kinastelin vuotta nuoremman veljeni kanssa. Karhunlähteellä elin onnellisimman lapsuuteni. Vanhempani olivat opettajina Koulunmäellä, joten muutimme opettajien asuntolaan Puistokadulle. Leikimme naapuruston lasten kanssa paljon ulkona. Sain mennä niin pitkälle, kunhan kotitalo oli näköpiirissä. Muistan ympäristön elävästi; pelottava pimeä metsä, iso kivi, suoalue, rautatie... ENSIMMÄISENÄ koulupäivänä en uskaltanut sanoa nimeäni. Jokainen koululainen sai vuorollaan esitellä itsensä ja kun tuli vuoroni, jännitin niin paljon, että menin mykäksi. Olin äärettömän ujo tyttö. Vasta lukiossa ujouteni hellitti ja uskalsin olla enemmän oma itseni. Tunsin olevani muutenkin silmätikku, sillä olin opettajien lapsi. Ei minua siitä hyvästä kiusattu, vaikka joskus joku mainitsikin siitä. Tunsin, että minun täytyisi suoriutua koulusta hyvin. Jos olisin tehnyt pahuuksia koulussa, niin vanhempani olisivat saaneet tietää siitä hyvin nopeasti; joko koulussa tai viimeistään kotona. Asuimmehan opettajien asuntolassa. Kerran en tervehtinyt erästä opettajaa, joka tulkitsi sen kopeudeksi. Hän otti sen puheeksi vanhempieni kanssa, mutta ei siitä sitten seuraamuksia tullut. Muutenkin olin kiltti tyttö. Koulusta olin harvoin pois, sillä en lintsannut koskaan ja olin harvoin kipeä.
LUKEMINEN ja kirjoittaminen ovat aina olleet tärkeitä minulle. Oli jännittävää saada oma kirjastokortti 6-vuotiaana. Olin oppinut lukemaan hieman aiemmin. Vähintään kerran viikossa kävin kirjastossa ja lainasin kaiken mahdollisen lasten puolelta. Nalle Karvatassu, Salaisuus-sarja ja Pieni runotyttö olivat suosikkejani. Kirjeiden kirjoittamisen aloitin 11-vuotiaana. Silloin oli muotia hankkia kirjekaveri ulkomailta ja minulla olikin monia kirjekavereita eri puolilta maailmaa. Kaikkien kanssa ei tietenkään tullut kirjoitettua kuin yksi tai kaksi kirjettä. Saksalaisen Kerstinin kanssa kävin pidemmältikin kirjeenvaihtoa. Itse asiassa kirjoitamme toisimmelle kirjeitä edelleen, vaikka muutaman vuoden tauko ehtikin olla kolmikymppisenä. Olemme tavanneetkin muutamaan otteeseen. Paperiset kirjeet ovat tosin vaihtuneet sähköposteihin. Muistan lapsuudestani sen, kuinka jännittävää oli odottaa kirjeitä. Silloin ihmiset kommunikoivat kirjeitse. Ajat ovat muuttuneet! Kirjeiden lisäksi kirjoitin päiväkirjaa naimisiinmenoon saakka.
LAPSUUTENI loppui, kun muutimme lähemmäksi keskustaa Väinämönkadulle. Metsäinen ja mielikuvitusta ruokkiva kotiympäristö vaihtui siistiin puistomaiseen kerrostalomiljööseen. En myöskään erityisemmin viihtynyt yläasteella. Luokkahenki oli huono ja oli häpeällistä menestyä koulussa. Oppilaiden tavoitteina oli saada mahdollisimman huonoja numeroita. 30 oppilaan luokasta kolmasosa jäikin luokalle. Onneksi äidinkielenopettaja Leena Tani näki meidät muinakin kuin pahanilkisinä koululaisina. Hän oli lämmin ja kannustava ihminen, oikein ihana opettaja. Lukiossa olikin sitten kivempaa. Siellä Pelkosen Mirja (nyk. Lehtinen) oli biologian opettajana. Hän oli vaativa, mutta ei missään nimessä häijy opettaja. Osittain hänen ansiostaan valitsin lääkärin ammatin myöhemmin elämässäni. DNA- ja RNA-ketjut jouduin opettelemalla opettelemaan, minkä jälkeen muutkin Mirjan opit alkoivat mennä paremmin päähän. 19-VUOTIAANA muutin Jyväskylään opiskelemaan saksan kieltä vuodeksi. Sitten tuli tunne, että elämää piti nähdä kauempana, joten lähdin Tampereelle opiskelemaan lääkäriksi. Turussa väittelin lääketieteen tohtoriksi. Nyt asun Jyväskylässä, ja käyn työni puolesta Äänekoskella kolmen viikon välein. Äänekosken keskusta on autioitunut, mikä on sääli. Missä ihmiset ja Kauppakadun vilinä? Ja Työskikin on kadonnut! Onneksi voin palata muistoihin mielessäni. Itse asiassa olen hyvin usein Äänekoskella pääni sisällä, sillä muistan elävästi asioita rakkaalta synnyinpaikkakunnaltani.
127 · 20 16
| Ä KS