Ota puheeksi

la sairaalassa. Muistan 7-vuotiaana, kun äitini ja isäpuoleni tulivat pyytämättä käymään viikonloppuna sairaalassa. Isäpuoli oli vahvasti humalassa, istui pyörätuoliin ja juuttui siihen kiinni, häpesin tilannetta. Tämän tapahtuman jälkeen hoitajatkin ymmärsivät, etteivät vanhempieni vierailut tue hyvinvointia. Juttelin kotiasioista myös sairaalan psykologille. Koin siellä olevani turvassa.

Ylä-asteikäisenä myös arki muuttui äidin kotona humalansävyttämäksi. Koskaan en tiennyt mikä kotona odottaa: humalainen, baariremmi, ei ketään vai ihmisiä selvin päin. Koin, että isäpuoleni oli koko ajan seuraamassa tekemisiäni. En saanut olla rauhassa. Hän jopa tuli humalaisena hakemaan minut discosta kotiin, vaikka minulla oli lupa olla siellä äidiltä. Olin usein kavereiden kotona yötä.

Pelotti äitini puolesta väkivallan uhka ja varsinkin sen jälkeen, kun äitini yritti itsemurhaa.

Pääsin yläasteen jälkeen puutarha-alan oppilaitokseen. Sosiaalitoimi vaikutti siihen, että pääsin poikkeuksellisesti paikkakuntalaisena oppilaitoksen asuntolaan asumaan. Nuorisopsykiatrialla sanottiin, että minä en ole vastuussa vanhemmistani.

Vaihdoin alaa, ja aloitin datanomi-opinnot. Työharjoittelussa ollessani iskäni siskot soittelivat minulle jatkuvasti. Milloin iskäni oli löydetty mistäkin sammuneena. En ymmärrä miksi he minulle soittivat, olin toisella paikkakunnalla, mitä minä olisin voinut tehdä asialle. Valmistuin datanomiksi vuonna 2009. Silloin iskä soitti minulle ja onnitteli. Se oli viimeinen kerta. Seuraava soitto tuli tädiltäni, joka kertoi, että iskäni oli löydetty vähissä vaatteissa ja muistamattomana pihalta. Pikkuaivorappeuma. Kävin lähiomaisena allekirjoittamassa paperin, että isäni pääsi palvelukotiin. Iskäni kätteli minua kuin ventovierasta. Hän ei tunnistanut omaa lastaan. Se oli minulle viimeinen niitti. En ole isääni käynyt katsomassa sen jälkeen.

Olin vuonna 2010 viimeisellä hoitojaksolla Heinolassa Reumasäätiön sairaalassa, kun tieto sairaalan konkurssista tuli. Olin toiminut hoitojaksojeni ohella vertaistukena lapsille ja nuorille. Sairaalan lakkauttaminen tuntui aivan kamalalta. Tuntui siltä kuin koti ja perhe olisi viety. Nykyään varsinaisia kuntoutusjaksoja ei enää ole. Ja olen itse taistellut hyvän reumalääkärin ja -lääkityksen saamiseksi. Heinolassa läheiseksi tulleen omahoitajan kanssa pidämme edelleen yhteyttä.

Nyt vuoden ajan reumalääkitys on toiminut. Olo on kivuttomampi, jalat ja kädet kestävät paremmin –ja ennen kaikkea voin haaveilla. Aloitin vuoden alussa oppisopimuksella ravintolassa. Tarkoitus on, että valmistuttuani pystyisin toimimaan erilaisissa tehtävissä ravintolassa.

Oman lapsuuden ja nuoruuden kokemukset eivät ole siirtyneet omaan parisuhteeseeni. Ei riidellä avomiehen kanssa pikkuasioista. Selviämiseeni ovat vaikuttaneet hyvät ystävät, kissat, kirjoittaminen ja musiikki.

Iskäni ei koskaan tunnustanut olevansa alkoholisti. Äidistäni olen ylpeä. Yhdessä olemme selvinneet. Tulin A-kiltaan muutama vuosi sitten auttamaan äitiä keittiöön. Viime syksynä tulin valituksi A-killan hallitukseen.

Kun kävin jakamassa läheisen tarinani paikallisella A-klinikalla. Monella kuntouksessa olevalla tuli silmäkulmat märiksi. Toivottavasti sain jonkun heräteltyä miettimään elämänsä suuntaa.

Teksti ja kuva: Tuija Tamsi-Lehtinen