Joutsenen laulusta

Marraskuu 2022

Kaikki alkaa Totuus pohjoisesta -tutkimushankkeen loppuseminaarista. Pidän oman esitelmäni, se käsittelee patikoimista pohjoisen mielenmaisemaan uppoamisena, kuuntelen muita, pöly tuoksuu sakeaksi hengitetyssä luentosalissa yliopiston päärakennuksen vanhalla puolella. Salin oven takana portaikossa seisovat klassiset, muotopuhtaat kaunottaret ikuisessa vartiossaan. Ikkunoiden takana on marraskuisen harmaa Senaatintori ja ensimmäiset, silmin tuskin havaittavat lumihiutaleet. Kuin se toinen pohjoinen, joka vain vilahtaa ikkunan takana muistuttamassa vaivihkaa itsestään.

Kahvitauko alkaa. Pikkutakit ja silittämättä siistit, laskeutuvista kankaista valmistetut tunikat parveilevat kohti kahvipöytää. Kansallisen historiantutkimuksen kerma, jolle näinä aikoina tarjoillaan vain vegaanista. Avaan puhelimeni, ja kuvaviesti lävähtää ruudulle. Seminaarin puheenjohtaja Loviisa on jo hakenut kahvinsa ja istuu viereiselle tuolille. Asetti, jolle on ahdettu vain juuri ja juuri hyytynyttä kaurajuustokakkua, keikkuu hänen sylissään.

– Onko kaikki hyvin? Loviisa kysyy.

– Ei mitään sellaista, sanon. – Siis tuli vaan yks kuva. Mun kuusamolaisen isoäidin perheen vanha poromerkki.

Viesti kotoa on lähetetty jo aamulla.

Hyvää seminaaria ja Kai otat tän sun esitelmään? Kuvia on kaksi. Toisesta tunnistan mummolan vintiltä kauan sitten löytyneet joutsenraudat, täysin ruosteessa, eivät varmasti olleet käytössä laulujoutsenen rauhoittamisen jälkeen. Milloin se taas olikaan? Yrjö Kokon Laulujoutsen ilmestyi vuonna 1950, tarkistan hakukoneesta.

Esitelmän valmistelussa tuli kiire. Kutsu puhumaan tuli vain parin päivän varoitusajalla. Kaksi ohjelmaan merkittyä puhujaa sairastui ja pääsin heidän tilalleen.

– Etkä puhunut mitään tosta. Oliks ne ihan saamelaisia? Loviisa sanoo.

– Tavallisia kuusamolaisia talonpoikia vaan. Olleet siellä aina, sanon.

– No mutta silti, Loviisa sanoo. – Oisko toi jotain mistä sä voisit kirjoittaa tähän meidän julkaisuun? Me tarvitaan tähän kokoelmaan lisää sellasta omaa kosketusta aiheeseen. Tiedäthän, tää avautumisen kulttuuri. Joka paikassa pitää tehdä tiliä jostain. Vaikka eihän meillä oo ollu sellaista kuin jossain jenkeissä vaikka. – – –

Seuraa pitkiä iltoja, joiden aikana yritän saada jotain aikaan. Istun koneen ääressä, valkoiselle ruudulle ei ilmesty mitään, sitten luovutan ja lasken kädet syliin. Kämmenet hikoavat tuskasta. Iho on huokoinen, työntää kuonaa pintaan. Sormien jättämät inhottavat hikiläikät näkyvät tietokoneen näppäimistön muovikuorella.

Miksi edes kuvittelin kykeneväni tähän? Kirjoittakoot he, jotka ehtivät istumaan kuukausitolkulla arkistoissa. Ehkä voisin jo luovuttaa. Nostan kädet syliin, suljen silmät ja jään odottamaan.

Aluksi suljettujen silmäluomien takana on pelkkää valkoista. Mutta sitten valkoinen alkaa saada muotoa. Se on kuin hyvin sakea lumipyry, ja siinä erottuu liikettä. Lunta tupruttaa vain lisää.

En ainoastaan yritä kirjoittaa pohjoisesta, vaan pohjoinen lähestyy ja ympäröi minut. Kuvat nousevat silmiini, asettuvat myös silmäluomien tälle puolen. Kuvissa on jotain tuttua. Poromerkki katoaa pöllyävään lumeen, samoin joutsenraudat. Valkoisessa erottuu lisää valkoista, jonkinlaisia hahmoja, eivät liikkumattomia enää. Kuin niillä olisi jotain kerrottavaa.

Niin aika alkaa kulkea taaksepäin.

”Olleet siellä aina.” Niin tosiaan sanoin. Pysähdys tulee sanan ”aina” kohdalla. Se tarttuu kurkkuun kuin pölynhaiven. Kakistelen, saan hillittömän yskänkohtauksen. Kurkussani on kolmen vuosisadat tomut. Ainalla on alkunsa. Kaikella on aina alku.