Maaginen Ahmatova lumosi lukijan

Haastattelin kirjailija Jari Olavi

Hiltusta Tampereen Kirjafestareilla 4.12.2022. Hän myönsi, että kirjoittaessaan Mihail Bulgakovin elämäkertaesseetä kirjaansa Abrahamin korpus runoilija Anna Ahmatova olisi ansainnut tulla suurena klassikkona parrasvaloihin muiden klassikko- kirjailijoiden rinnalle. Syksyllä 2023

Turun Kirjamessuilla julkaistavan Ahmatova-romaanin myötä näin on myös tapahtunut.

2023 olin jo toista kesää töissä Wareliassa, ja haastattelujen myötä Hiltunen teoksineen oli tullut tutuksi. Sain tehtäväkseni oikolukea Ahmatovan, mikä oli mielestäni suuri kunnia, sillä työ vaatii tarkkuutta. Lukuelämys on silloin varsin toissijainen, kun pinseteillä pitää onkia tavutus- ja pilkkuvirheet sekä tarkistaa ja tarvittaessa korjata venäjänkielisten sanojen muotoa. Onneksi tekstistä pystyy myös hieman

1965

Kerran Anna Ahmatova ja Nadežda Mandelštam istuivat nojatuoleissa Kopin verannalla kahdestaan nuorten pörrätessä kauempana. Ahmatova kääntyi ja sanoi: nauttimaan, vaikka aikaa onkin oikolukijalle annettu rajallisesti.

– Nadja, voitko uskoa, että heillä on jonakin päivänä helpompi maailma kuin millainen meillä on ollut? Nadežda Jakovlevna naurahti katkeransävyisesti.

– Helposti, Anja. Heillä on jo nyt paljon helpommat oltavat kuin meillä oli koskaan.

– Onko todella?

– On tietysti. Onhan heilläkin samoja pelkoja kuin meilläkin on aina ollut. Vieläkään ei voi kulkea Leningradissa ilman pelkoa autosta, joka pysähtyy viereen, ja miehistä, jotka ohjaavat sinut kyytiin.

– Niin, Ahmatova murahti. Mandelštam katsahti nopeasti sivulle. – Mutta mieti nyt vuotta kolmekymmentäseitsemän.

– Niin?

– Sen pahempaan alennustilaan emme koskaan enää pääse, vaikka hallitsijamme olisi millainen mielipuoli tahansa.

Ahmatovan lukeminen oli minulle mieluinen tehtävä, sillä Hiltusen teksti soljuu mukavasti eteenpäin. Kieli on jouhevaa ja lukuromaanille sopivaa eikä jää turhaan kikkailemaan hienostelevilla kielenkäänteillä. Epäkronologisessa järjestyksessä etenevä romaani voi joskus olla lukijallekin haaste, mutta Ahmatovassa aikasiirtymät on toteutettu erityisen taidokkaasti.

Aikatasojen välillä tapahtuvia syy–seuraus-suhteita on hauska seurata, kun toisinaan seuraus tapahtuu ensin ja syy selviää vasta jälkikäteen tulevaisuudessa. Aikasiirtymien välissä tekstiä elävöittävät eloisat dialogit, joiden avulla tarina etenee kuin huo- maamatta. Romaaneja ei mielestäni pitäisikään arvioida pituuden, vaan sujuvuuden perusteella, sillä joskus lyhytkin teksti voi ottaa tönkköydessään koville.

Hiltunen

on intertekstuaalisten viittausten mestari. Osa viittauksista ujutettu suoraan tunnistettavasti dialogiin, mutta joidenkin löytäminen vaatii lukijalta tarkkaa havainnointikykyä ja laajaa lukeneisuutta.

Ilo on aina suuri, kun löytää viittauksen muihin teksteihin – aivan kuin kirjoittaja vinkkaisi silmää juuri minulle. Uskon, että intertekstuaaliset viittaukset tuovat seuraavilla lukukerroilla minulle aivan eri tavalla syvyyttä tarinaan, kunhan luettuja sivuja on kertynyt enemmän.

Romaani kuvaa Anna Ahmatovaa elämänjanoiseksi naiseksi, joka toisaalta oli kielivirtuoosi haaveilija ja toisaalta mitään pelkäämätön tarkkasilmäinen havainnoitsija. Toisaalta päähenkilö ei välty kritiikiltä, mikä tekee hänestä inhimillisemmän. Minusta onkin aivan ihanaa, että kirjoittaja pystyy kirjoittamaan pieniä piikkejä päähenkilöönsä, koska silloin päähenkilöön on helpompi samaistua.

Maaginen realismi selkeästi kiehtoo Hiltusta, sillä klassikkokirjailijoiden peräkkäiselämäkerroissa korostuivat fantasian ja todellisuuden yhdistelyn mestareiden tarinat. Ahmatovan fantastiset elementit muistuttavat lukijaa, että totuus näyttäytyy eri ihmisille erilaisena, emmekä voi aina tietää, mitä toisen ihmisen menneisyydessä on